Rob McCool jatkuu, luvut 1.-9. (2.7.2017)

Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)


Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.


1. LUKU -- PAHAT AAVISTUKSET

Kaarne painoi otsansa lentopurren ikkunaan. Hän oli matkalla kauas Pohjolaan, metsien ja järvien peittämään Fennoniaan. Taakse jäi valtakunta, jossa hän oli viettänyt viimeiset seitsemän vuotta, puolet elämästään. Istanbul, Topkapi, Marmarameri, Valid sultanan hovi. Tästä eteenpäin ne olisivat vain muistoja jossakin syvällä hänen ajatuksissaan.
Ilmavirta humisi korvissa.
Alla velloi Mustameri, horisontissa häämötti Krimin niemimaan.
Rob McCool nukkui. Istui hänen vieressään ja uinui hiljaista, tuhisevaa untaan, nojasi päätään hänen olkapäähänsä.
Pojan silmäripset olivat pitkät, varsinkin kun niitä katsoi läheltä, kasvonpiirteet veistokselliset, kulmakarvat tummanruskeat, hiukset pronssinhohtavat.
Kaarne vilkaisi omaa kuvajaistaan ikkunasta. Se oli siedettävä. Ei mitenkään erityisen kaunis. Ei ainakaan hänen omasta mielestään. Korpinmustat hiukset, taivaansiniset silmät, korkeat poskipäät. Sekoitus tataaria ja joutsenkansaa. Ristiverinen kummajainen.
Hän puhalsi hiljaa niin, että Robin ripset värähtivät.
Hän olisi halunnut nähdä Robin ihmeelliset iirikset, keskenään eri väriset. Läikähdys keltaista ja sinistä. Tuli ja vesi. Vastakohdat.
Mutta Rob oli sikeässä unessa. Luomet pysyivät kiinni.
Kaarne katsoi taas ulos. Maisemat vaihtuivat kovaa vauhtia kiitävän lentopurren ikkunassa.
Meri jäi taakse ja edessä aukenivat eteläisen Ukrainan avarat tasangot. Luonto oli heräämässä kevääseen. Uudestisyntymisen ikivanhan myytin mukaan kuvankaunis Persefone nousi joka kevät manalasta maan päälle ja muutti harmauden vihreydeksi. Kaarne tiesi paremmin. Maapallo kiersi aurinkoa, valtavaa, lämmittävää tulipalloa. Vuodenajat seurasivat toisiaan luonnonlakien mukaan. Niihin ei liittynyt taikuutta eikä jumalten välisiä taisteluja. Ne vain olivat. Toteuttivat omaa vääjäämättömyyttään.
Lentopursi kiisi maan pinnan tasalla, vaarallisen matalalla, mutta Kaarne ei ollut siitä huolissaan. Hän luotti etupenkillä istuvan hirviömäisen Omarin pilotintaitoihin.
Ja silti, jokin häiritsi häntä.
Se oli kuin termiitin vaimea, tuskin kuuluva nakerrus puuseinän sisällä. Tunne piinasi, vaikka oli lämmintä, mukavaa ja huoletonta. Vahvasti aseistettu lentopursi matkalla kohti pohjoista. Turvana kuolemattomat has'hassinit.
Hän karkotti levottomat ajatukset jonnekin kauas pois, silitti Robin hiuksia, ajatteli heidän talvista kohtaamistaan. Tuntui käsittämättömältä, että siitä oli vasta pari kuukautta. Aika tuntui paljon pidemmältä, pikemminkin tuhannelta vuodelta.
Hän kohensi asentoaan, nojasi poskeaan Robin hiuksiin ja hengitti syvään. Siinä oli hyvä olla. Suopursun tuoksussa.
Pahat aavistukset hellittivät hieman.
Suopursun tuoksu oli hänen ensimmäinen muistonsa Robista. Hän hymyili, kun ajatteli heitä ahtaassa lumikiepissä, sylikkäin.
Eteläisen valtakunnan korkea-arvoinen koodinkantaja metsäläispojan tiukassa syleilyssä.
Hän oli säikähtänyt suunniltaan. Eikä se ollut mikään ihme, vähempikin olisi saanut sen aikaan. He olivat kyyhöttäneet hämärässä onkalossa kuin prinsessa ja menninkäinen.
Kaarnen ajatukset katkesivat, kun Rob liikahti ja suusta pääsi ahdistunut voihkaisu.
Jokin oli nyt pielessä.
Ääni ei ollut unisen nuorukaisen tavanomaista huokailua. Se lähti syvältä ja säteili tukahdutettua kipua.
-- Mikä hätänä? Kaarne kysyi. Hänen kätensä liukui Robin kyljelle ja osui johonkin kosteaan.
Se oli verta.
Lämmintä, raudalle tuoksuvaa, tahmeaa verta.
Robin päällä oleva janitsaariupseerin takki oli läpimärkä väkevästä hurmeesta.
Kuinka hän ei ollut huomannut sitä aikaisemmin?
-- Asha, Robista vuotaa verta, Kaarne sanoi kiireesti. -- Kyljessä on paha haava. Sille on tehtävä jotakin.
Asha kääntyi ja kurkisti taakseen.
-- Minä jo ihmettelinkin, miten sotasankari malttaa olla niin tyyni, vaikka istuu nuoren kaunottaren vieressä. Hän tuuppasi Omaria olkapäähän ja iski tälle silmää.
Omarin käsi liikahti Ashan tönäisystä, ja aluksen leijuntasäiliöt ryykkäsivät maata. Pursi otti terävän kimmokkeen ylöspäin, niin että koko matkustamo heilahti.
Omarin olkapäällä lepäillyt Kemal-marakatti muljahti kirkaisten lattialle.
-- Katso vähän eteesi, Omar äyskäisi Ashalle. -- Tuolla menolla tapat meidät kaikki.
-- Älä hermostu, söpöliini, Asha kujersi ja napautti luunapin jätin torahampaaseen kuin tämä olisi pelkkä säyseä sylikoira eikä kylmäverinen salamurhaaja. -- Pidä vain suusi kiinni ja keskity ohjaamiseen.
Omar murisi ärtymystään, mutta kohdisti kaikki neljä silmäänsä ohjauslevyjen yllä leijuviin kolmiulotteisiin kuvajaisiin. Hän tiesi, ettei kannattanut jatkaa, ei Ashan kanssa.

2. LUKU -- NOPEA KUOLEMA

-- En pidä tästä, Omar sanoi katsellessaan ympärillä levittäytyvää tasaisen kumpuilevaa maisemaa. Omar oli yli kaksimetrinen taisteluhirviö, geenimanipulaation mestarinäyte. Neljä kättä, neljä silmää, kolme lyhyttä sarvea, leuassa ylöspäin kaareutuvat torahampaat.
Hän seisoi talven painamalla heinikolla Zeus-aluksen myrskypilven muotoisen leijuntasäiliön vierellä kuin maan sisästä kuoriutunut painajainen. Heidän oli ollut pakko laskeutua, koska Rob McCoolin haavaa ei voinut hoitaa ahtaassa matkustamossa, eikä hän pitänyt tilanteesta.
Omar kääntyi vierellään seisovan hoikan kaunottaren puoleen heiluttaen hermostuneena viuhkamaisia korviaan.
-- Asha, olen varma, että kuulin ihmisäänen, jonkinlaisen yskäisyn. Tällä lakeudella olemme täysin suojattomia. Katso. Kemalkin aavistaa vaaran.
Marakatti seisoi aluksen katolla ja tähysi eteensä häntä jäykkänä.
Mutta mitään ei näkynyt. Kuolleen heinän peittämä tasanko ei antanut aihetta huoleen. Se jatkui joka suuntaan autiona, silmänkantamattomiin.
-- Ketään ei näy kilometrien säteellä, ei millään skannereilla, Asha rauhoitteli. -- Olet kuullut harhoja.
-- Enpä tiedä. Näillä korvilla ei kuulla harhoja. Luotan niihin paljon enemmän kuin päähäsi istutettuihin skannereihin, Omar sanoi levittäen korvansa äärimmilleen. Siinä asennossa hän muistutti erehdyttävästi säikähtänyttä kaulusliskoa valmiina joko hyökkäämään tai pötkimään pakoon sen minkä kintuistaan pääsi.
-- Aktivoi suojasädekenttäsi kaiken varalta ja tule auttamaan, Asha sanoi, otti vyöltään kahvamaisen generaattorin ja painoi kytkintä. Generaattorin ympärille syntyi luoteja läpäisemätön suojasädekilpi.
He menivät aluksen ovelle.
Omar nosti Robin pois matkustamosta ja laski hänet maahan hopeisena kimaltelevan suojapeitteen päälle.
Kaarne seurasi has'hassineja koleaan ulkoilmaan. Hän laskeutui polvilleen Robin viereen ja alkoi riisua tältä janitsaariupseerin varusteita. Suojasädevaljaat, olkaviitta, ohut takki, liivit. Verestä punaiseksi kastuneen puuvillapaidan alta paljastui jäntevän nuorukaisen vaalea iho.
-- Tuo kävi varsin asiantuntevasti, Omar sanoi katsellen Kaarnen täsmällisiä otteita. -- Et taida olla ensimmäistä kertaa munkkia kyydissä.
Kaarne mulkaisi Omaria. -- Opiskelin Topkapissa lääkintää ja haavojen käsittelyä. Kaikki tietoni eivät hävinneet hafiza silmekissä. Tuokaa verikorviketta ja ompelutarvikkeet. Nopeasti!
-- Käskystä kapteeni, sanoi Omar, mutta jähmettyi sitten paikoilleen. -- Kuulitteko tuon?
-- Minkä? Asha kysyi.
-- Yskäisyn.
-- Sinusta on tullut vainoharhainen. Ei täällä ketään ole, Asha vakuutti. -- Korvasi pitää tutkituttaa ja säätää uudelleen, kunhan pääsemme Alamutiin.
-- Voisin vaikka vannoa, että...
-- Vauhtia nyt, Kaarne keskeytti Omarin nurinan. -- Potilas ei voi enää odottaa. Tänne ne lääkintätarvikkeet.
Omar ponnisti ilmaan niiltä sijoiltaan, teki näyttävän voltin lentopurren yli ja laskeutui olemukseensa nähden yliluonnollisen ketterästi sen toiselle puolelle. Hän otti tavarasäiliöstä alumiinisen metallikirstun ja kiikutti sen Kaarnelle irvokkaan iloisesti hypellen.
Kaarne nousi seisomaan kylmäävä ilme silmissään. -- Miksi sinun täytyy pelleillä? Tämä ei ole leikin asia. Kyseessä on ihmishenki.
Omar seisoi Kaarnen edessä hölmistyneenä. -- Ajattelin vain hieman keventää tunnelmaa.
-- En tarvitse kevennyksiäsi, Kaarne sähähti ja tarttui kirstuun, joka oli vielä tiukasti Omarin käsissä. -- Se on aika painava, Omar varoitti.
-- Ihan sama, Kaarne sanoi, tempaisi kirstun Omarilta ja ähkäisi. Kirstu oli niin raskas, että se putosi saman tien maahan.
-- Minähän sanoin.
Kaarne irvisti ja näytti Omarille kieltä. Häntä ärsytti edelleen tämän asenne. Ihmishengellä ei tuntunut olevan mitään arvoa palkkasoturin kylmässä maailmassa.
Asha kyykistyi Robin viereen ja siirsi mustan palmikkonsa takaisin selän puolelle. Kiinteät rinnat värähtivät silkkivuorattujen metallikaarien varassa. Hän sanoi: -- Minä voin auttaa elvytyksessä, mikäli se on tarpeen. Hän on aika söpö.
Kaarne menetti malttinsa. Hän tempaisi kirstun auki ja heitti yllättäen Ashaa ensimmäisellä käteensä sattuvalla esineellä.
Se oli metallinen skalpelli.
Asha nappasi veitsen lennosta kuin ei mitään. -- Älä suotta kiihdy, hän sanoi räpäyttäen silmiään. -- Ei poika minua oikeasti kiinnosta.
-- Ja voin sanoa ihan käsi sydämellä totta puhuen, ettei minuakaan, Omar rykäisi ja yritti hymyillä, mutta hirviömäiset kasvot eivät taipuivat vain pirulliseen irvistykseen.
-- En minä kiihdy, Kaarne huusi ja heitti Omaria lasipullolla. -- Minä en kerta kaikkiaan vain kestä teitä enää. Menkää tiehenne, idiootit. Teistä ei ole mitään apua. Menkää poimimaan kukkia tai tanssimaan arabialaisia kansantansseja tai... tai etsimään kadonneita kamelinpaskoja, kunhan menette mahdollisimman kauas täältä.
-- Kamelinpaskoista löytyy joskus ihan hyviä taateleita, Omar sanoi, otti kulauksen Kaarnen heittämästä desinfiointiainepullosta ja heilutteli sitten silmiään hullunkurisesti.
-- Te olette ilkeitä! Häipykää silmistäni! Kaarne huusi ja pudottautui polvilleen Robin viereen. Kosteus kimalsi tytön taivaansinisissä silmissä, ja viehkeät tataaripiirteet korostuivat kiukun punaamilla kasvoilla.
Asha ja Omar katsoivat toisiaan ja vetäytyivät vähän matkan päähän. He ymmärsivät ottaa etäisyyttä tulistuneeseen neitoon.
Mutta se oli virhe.
Ottaa etäisyyttä.
Kaarne oli juuri hamuamassa kirstusta telinettä veriplasmapussia varten, kun kuuli napsahtavan läsähdyksen ja sitä seuraavan räiskähtävän äänen.
Kaarne näki silmäkulmastaan, kuinka Asha paiskautui kasvoilleen heinikkoon. Tuosta noin vain. Ja miltei samalla hetkellä ääni toistui, Omar rävähti suoraksi, huojui hetken paikoillaan ja lyyhistyi Ashan viereen.
Vasta sitten hänen korviinsa kantautuivat laukausten äänet. Pienellä viipeellä.
Kaarnella meni sekunti tajuta, mitä oli tapahtunut.
Silmät eivät hyväksyneet näkemäänsä eivätkä korvat kuulemaansa.
Ei voinut olla mitenkään mahdollista, että voittamattomat has'hassinit, röyhkeät, itsevarmat, kuolemattomat palkkasoturit olisi nujerrettu yhdessä ohikiitävässä sydämenlyönnissä.
Mutta juuri niin oli käynyt.
Kaarne ei saanut ääntä suustaan. Hän yritti huutaa, mutta kaulan lihakset eivät totelleet. Hän ei voinut edes hengittää katsoessaan maassa makaavia ruumiita. Se, mitä oli juuri tapahtunut, ei voinut olla todellista.
Ja kuitenkin se oli.
Has'hassinit tapettu, täysin varoittamatta. Kuin murskaisi muurahaiset polulla.
Tulkoon pimeys.
Loppu.
Kaarne kiskoi silmänsä irti maahan kaatuneista palkkasotureista ja katsoi Rob McCoolia. Teline alkoi täristä käsissä.
Se oli oire shokista.
Hän painoi vapisevat kätensä rintaansa vasten. Sulki silmänsä. Ja jostakin alitajunnan syövereistä nousivat mieleen sanat; hengitä syvään, hallitse itsesi, keskity, lausu jumalatarten nimet.
Kaarne kuiskasi nimet, keskittyi, katsoi ympärilleen, nyt hieman levollisemmin.
Hän tiesi, että joku hyökkäsi heidän kimppuunsa. Se oli raivostuttavan itsestään selvä päätelmä. Eikö hän pystynyt parempaan. Oli puolustauduttava. Oli liikuttava. Oli tehtävä jotakin. Rob kuolisi verenhukkaan, ellei hän estäisi sitä.
Hän sysi syrjään hätäännyksen luoman paniikkitilan ja alkoi toimia kuin robotti. Liu'utti teleskooppitelineen varren pitkäksi, asetti verikorvikepussin koukkuun, oikaisi letkun, taputti Robin käsivartta, työnsi injektioneulan suoneen, teippasi sen kiinni ihoon. Aukaisi sideharsopakkauksen, otti pullon desinfiointiainetta, ajatteli, että onneksi Omarin kurkustaan alas kulauttama pullo ei ollut ainut, ja puhdisti kyljessä ammottavan haavan nopein ottein.
Ompeluneula.
Lankaa.
Pihdit.
Hän ei tiennyt, millaisia sisäisiä vammoja janitsaarisoturin yatagan oli tehnyt työntyessään Robin kylkeen. Rob oli taistellut Istanbulin lentosatamassa. Juuri ennen lähtöä. Sen piti olla rauhanomaisen symbolinen miekkailunäytös, mutta siitä olikin tullut kamppailu elämästä ja kuolemasta.
Kuinka he eivät olleet huomanneet Robin haavaa, ja kuinka Rob oli yhä elossa, vaikka haava näytti niin vakavalta?
Hän ei ollut huomannut mitään matkan aikana. Ei haistanut verta, ei havainnut vuotoa.
Tuollaisen haavan olisi pitänyt olla kuolettava ilman hoitoa.
Kuinka Rob saattoi olla yhä elossa?
Kaarne pakotti kätensä asettumaan aloilleen. Hän kuroi irvistävän ihon reunat yhteen neulalla ja langalla, huolellisesti, nopein liikkein. Siveli antibioottista salvaa ompeleille, teippasi ne piiloon. Hän ei yrittänytkään pukea Robia. Sen sijaan hän otti turkisviitan yltään ja levitti sen suojaksi paljaan ylävartalon päälle.
Hänellä itsellään oli vain kevyet haaremivaatteet. Ilman viileys iski välittömästi ohuen kankaan läpi.
Mitä seuraavaksi?
Mitä nyt?
Hän ei tiennyt, mistä luodit olivat tulleet, mutta päätteli olevansa vielä turvassa. Ehkä alus oli hänen ja vihollisen välissä. Sivummalle menneet has'hassinit olivat ajautuneet tähtäimeen.
Ja se oli ollut hänen vikansa.
Hän oli käskenyt heidät sivuun.
Nyt ei ollut aikaa murehtia tapahtunutta. Hän ymmärsi, että tilanne muuttuisi entistä vaarallisemmaksi, että hänen täytyisi puolustautua joltakin, joka ampui ennen kuin kysyi.
Kaarnen katse ajautui has'hassineihin.
Omarin metallivahvisteisten leijukenkien kannattelemat jalat heiluivat irvokkaasti ilmassa. Takaraivossa ammotti nyrkinkokoinen reikä. Asha lepäsi pää veriroiskeiden ympäröimänä. Luoti oli tullut ulos avoimesta suusta. Kasvot olivat vahingoittumattomat, leuka veressä, mutta väkivaltainen kuolemakaan ei ollut kyennyt himmentämään hänen yli-inhimillistä kauneuttaan.
Ashan vyöstä roikkui tikari, suojasädegeneraattori ja pistooli.
Kaarne tiesi nyt, mitä pitäisi tehdä.
Hän valmistautui säntäämään naisen luo, sitten takaisin suojaan.
Mutta hänet pysäytti surkea kirkaisu.
Se kuului aluksen ovelta.
Kemal.
Valkoviiksinen marakatti säntäsi ulos suoraan Omarin luo, hyppäsi isäntänsä leveään selkään, tempoi runneltua päätä viuhkamaisista korvista pienen apinan raivokkuudella. Yritti saada hänet havahtumaan hereille.
-- Olen pahoillani, Kaarne puhui marakatille. -- Hän on kuollut. He ovat molemmat kuolleet. He eivät nouse enää.
Kemal katsoi Kaarnea kuin olisi ymmärtänyt kuulemansa, mutta ei haluaisi millään hyväksyä sitä.
Musta merirosvotyyliin pään ympäri kiinnitetty lappu peitti toisen silmän.
Toisessa helmeili kyynel.
Kaarne ei tiennyt, kuinka lohduttaisi pientä marakattia. Sen sijaan hän yritti saada tämän ymmärtämään, että tarvitsi apua.
-- Tuo minulle Ashan pistooli, Kaarne pyysi. -- Ymmärrätkö? Tuo pistooli. Olemme vaarassa. Hän ojensi kätensä eteen aivan kuin pitelisi kiinni pistoolista ja ampuisi. Sitten hän osoitti sormellaan Ashaa ja itseään. -- Tuo pistooli minulle.
Marakatti tuijotti Kaarnea tummanruskealla silmällään. Litteä nenä tärisi kiihtymyksestä. Kemal ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Se ei voinut käsittää, miksi isäntä vain makasi maassa sikeässä unessa eikä herännyt.
-- Ota pistooli. Tuo se tänne, Kaarne sanoi teennäisen innokkaasti. -- Ota pistooli, ota, ota! Tuo se tänne!
Marakatti ravisti päätään. Pitkät viikset piiskasivat puolelta toiselle. Se katsoi Omaria ja taas Kaarnea. Raapi päätään. Istahti alas. Taputti Omarin selkää. Nousi ylös. Toisti liikesarjan, mutta lähti lopulta kävelemään apinamaiseen tyyliin rystysiinsä tukien Ashaa kohti. Se liikutteli hetken naisen mustaa palmikkoa, meni sitten pistoolin luo ja kiskoi sen irti kotelosta, piteli tehokasta asetta pienissä käsissään.
Piippu huojahti kohti Kaarnea.
-- Varo vähän! Kaarne sanoi ja painui matalaksi. -- Älä osoittele! Tuo se tänne!
Marakatti ei ollut kuulevinaan. Se käänsi pistoolin piipun itseään kohti, imaisi siitä ja suipisti huuliaan kuin paraskin kamelikauppias vesipiipullaan.
Kaarne alkoi käydä epätoivoiseksi. -- Tule tänne. Tule Kaarnen luo. Tule nyt! hän maanitteli.
Marakatti ravisti ensin päätään, mutta lähti sitten kävelemään kohti Kaarnea.
Kuului viheltävä napsahdus, ja valkoiset viikset pöllähtivät sivuun.
Laukauksen ääni tuli taas parin sekunnin viipeellä.
Joku ampui.
Kemal hypähti liikkeelle vetäen pistoolia urhoollisesti perässään. Se kipitti melkoista vauhtia, kun toinen luoti pölläytti maata sen jaloissa.
Kemal kirkaisi ja ponnahti ilmaan.
-- Unohda pistooli. Juokse tänne. Nopeasti! Kaarne huusi.
Kemal ei hellittänyt otettaan pistoolista, mutta juoksi ja kirkui kuin mielipuoli ja pääsi kuin pääsikin turvaan Kaarnen luo.
-- Voi sinua höppänää, Kaarne sanoi ja sulki marakatin syliinsä. Ensimmäinen luoti oli katkonut otuksen valkoisia viiksikarvoja. Mustine silmälappuineen se näytti, jos suinkin mahdollista, entistä hurjemmalta piraattiapinalta. Kaarne otti pistoolin ja käynnisti sädekennot.
Hän jäi odottamaan ampujan seuraavaa siirtoa.
Mitään ei kuitenkaan tapahtunut.
Kaarne harkitsi hetken, puntaroi mahdollisuuksiaan ja laski sitten aseen maahan. Hän vei kädet kaulalleen ja vapautti siinä roikkuvan jalokivikorun ketjulukon. Hafiza silmekin jälkeen hän oli löytänyt huoneestaan kirjeen. Siinä sanottiin, että hänen muistonsa oli kopioitu korun sisällä olevaan kiteeseen, että ne voitaisiin palauttaa sen avulla.
Älä kadota sitä. Älä anna sitä vääriin käsiin, kirjeessä oli lukenut.
Koko hänen tietoisuutensa operaatiota edeltävältä ajalta oli talletettu korun pieneen kiteeseen. Kopioiminen oli ollut vaarallista ja laitonta, sillä koru sisälsi muistojen lisäksi Sulttanaatin mysteerien koodit, avaimet valtakunnan datajärjestelmiin.
Teko oli tarkalleen ottaen pahimmanlaatuinen maanpetos
Jos hän jäisi kiinni, siitä seuraisi kuolemanrangaistus.
Kaarne ei voinut tietää, mitä muistoja oli menettänyt operaatiossa. Hän muisti paljon asioita, mutta tiesi, että paljon oli myös pyyhitty pois. Hän oli nähnyt hafiza silmekin kaltaisia datakirurgisia operaatioita. Niitä tehtiin orjille. Se helpotti heidän käsittelyään. Menneisyyden poistaminen teki heistä helpommin hallittavia. Ilman menneisyyttä ei ollut tulevasuutta. Oli vain käskyt ja nykyhetki. Tylsä välinpitämättömyys. Toivottomuus.
Kaarne ei edes tiennyt, oliko sama ihminen kuin ennen leikkausta. Hän ei voinut verrata kadotettua tietoisuuttaan nykyiseen. Hän ei muistanut sitä. Mutta sen hän tiesi, että oli saanut jostakin apua tietoisuutensa kopioimiseen. Se ei olisi onnistunut mitenkään yksin.
Kuka häntä oli auttanut?
Sekin oli pyyhkiytynyt pois mielestä.
Älä anna sitä vääriin käsiin.
Koru ei saanut joutua vääriin käsiin.
Kaarne kaivoi maata kuin vimmattu. Upotti sormensa juurien sitkostamaan multaan. Kynsi ja koversi kuopan, johon pudotti korun. Peitti sen huolella. Puhdisti lopuksi kätensä heiniin ja painautui Robin viereen odottamaan.
Mitä ikinä tapahtuisikin, niin koru, Sulttanaatin koodit ja hänen muistonsa olisivat nyt turvassa.

3. LUKU -- KASAKAT

Hetkeä ennen has'hassinien laskeutumista Ukrainan arolle kasakkaluutnantti Mazinsky makasi heinikossa katsoen alusta prismakiikareidensa läpi. Toisella kädellään hän silitti vieressään makaavaa ratsua, Stenkaa. Rauhoitteli sitä, piti sen liikkumattomana.
Lentopursi näytti upealta. Luutnantti ei ollut koskaan nähnyt ilma-alusta niin läheltä. Hän oli haaveillut usein lentämisestä. Se oli ollut hänen saavuttamaton unelmansa. Nähdä arot korkeuksista.
Jostakin syystä lähestyvä alus hidasti vauhtiaan. Luutnantti valpastui. Kyllä. Se laskeutui kuin vanhojen kreikkalaisten tarujen Argo kapean jokiuoman varrelle.
Purren ukkospilviä muistuttavat leijuntasäiliöt hytkähtivät. Näytti siltä kuin alus olisi huokaissut asettuessaan maata vasten.
Ovi aukesi.
Äänet eivät kuuluneet luutnantin korviin, mutta hän kuvitteli ilmajousen aikaansaaman sihahduksen, zoomasi kiikarit lähemmäs kohdetta ja henkäisi hämmästyksestä. Ulos hypähtänyt olento ei ollut ihminen. Se oli nelikätinen jätti.
Luutnantti Mazinskyn pulssi kiihtyi. -- Ota se tähtäimeen, Taras, hän kuiskasi vieressään makaavalle kasakalle.
 Taras Bator, tarkka-ampuja, niisti vuotavan nenänsä ja napautti sormellaan oikean silmän paikalle istutettua elektronista okulaaria.
Siitä kuului vaimea sirahdus.
Hän nosti kiväärin olkaansa vasten ja asetti kyynärpäät tukevasti maahan. Tarkkuuskiväärin kaksoispiippu lepäsi tukevasti metallijaloilla. Kasakkakaljun keskeltä kasvava hiustupsu solahti Taraksen kasvoille. Hän nuolaisi kämmentään ja veti töyhdön takaisin niskaan.
Okulaari hyrisi ja synkronoitui kiväärin tähtäimen kanssa. Punainen piste lukittui kohteeseen, kaukaisuudessa seisovan kuusiraajaiseen hirviön otsaan.
Sää oli tuulinen, mutta Taras hengitti rauhallisesti, tutki kiväärinsä mittareita, otti virtaukset huomioon, piti etusormen rentona. Alus oli kilometrin päässä. Matka oli varsin pitkä. Mutta Taras ei ollut huolissaan. Vaikka hänen järjenjuoksunsa ei ollut kummoinen, niin kiväärin käsittelyssä hän oli lyömätön. Hirviö ei hätkäyttänyt häntä. Hän ampuisi vaikka itseään pääpirua keskelle otsaa, jos olisi tarvis.
Hän jäi odottamaan tulikomentoa.
Silloin toinen matkustaja tuli ulos aluksesta.
Luutnantti Mazinsky henkäisi. Hän ei tiennyt luottaako silmiinsä vai ei. Kiikareiden ristikossa asteli hyvin niukkaan asuun pukeutunut kaunotar.
-- Odota, hän sanoi Tarakselle ja kosketti tämän asetta. -- Älä ammu vielä.
-- Taras murahti. Hän ei pitänyt siitä, että Draculaa, hänen rakkainta ja luotettavinta ystävänsä näpelöitiin.
-- Olen samaa mieltä, ähkäisi Dosto Papitasvili, pullea ja lyhyenläntä gruusialainen munkki. Hän rönötti Taraksen vieressä ja katseli aluksen suuntaan vanhan kaukoputken läpi. -- Olisi synti tappaa noin kaunis olento. Varsinkin kun poloisella ei ole varaa edes kunnon vaatteisiin.
-- Pidä suusi kiinni ja keskity hevosiin, luutnantti Mazinsky murahti. -- Se on sinun tehtäväsi.
Dosto silitti vieressään makaavaa kahta hevosta. Sitten hän katsoi jälleen hirviötä ja naista. -- Olisipa mielenkiintoista nähdä, millaisia niiden lapset ovat. Lienevätkö tulleet isään vai äitiin?
Ajatus alkoi hymyilyttää Dostoa. Vireillä oleva tilanne oli perin hankala vilkkaan mielikuvituksen omaavalle munkille. Hänen olisi pitänyt olla äänetön ja vakava, mutta sisällä poreili tukahdutettu nauru, joka kaipasi päästä ilmoille raikuvana sarjana röhiseviä kiherryksiä.
Hän sätti itseään mielessään.
Ole hiljaa senkin hölmö. Älä vain missään nimessä repeä.
Hän teki kaikkensa mykistääkseen orastavan hihityksen ja onnistuikin, mutta pidättely alkoi kutittaa kurkkua.
Se ei helpottanut tilannetta.
Doston kasvot punertuivat. Hän nieleksi ja ähisi. Laski kaukoputken maahan ja puristi kuollutta heinää nyrkkiinsä. Lopulta hänen oli pakko yskäistä. Se kuulosti pelottavan kovalta, vaikka hän suojasikin suutaan heinäisellä kädellään.
Luutnantti Mazinsky kirosi munkin itsehillinnän pettämistä, ja meinasi sanoa tälle siitä, mutta vaikeni, kun näki nelikätisen jätin käsittämättömän nopean reagoinnin. Otus teki tiukan takaperinvoltin, räväytti viuhkamaiset korvansa heitä kohti ja vilahti kuin torakka lentopurren taakse vetäen naisen mukanaan.
-- Pilasit kaiken, senkin tollo, Taras sanoi.
-- Paraskin sanoja, Dosto puhisi nieleskelyjensä lomassa. -- Itse olet pelkkä ontto kallo ja kasa kolisevia luita. Sitä paitsi yskäni on taatusti peräisin sinulta senkin räkänokka.
-- Olkaa hiljaa, luutnantti Mazinsky sihahti. -- Aluksessa on vielä joku.
Valkoviiksinen marakatti kurkisti ovesta, tuli ulos ja kiipesi ketterästi lentopurren katolle. Se nousi takajaloilleen, asetti kätensä otsalle varjoksi ja tuijotti heitä häntä värähdellen. Toisen silmän päällä oleva musta lappu sai marakatin näyttämään alimittaiselta merirosvokaleerin komentajalta.
Dosto alkoi kihistä kuin painekattila. Hän nieleskeli jälleen nauruaan sanoessaan: -- Etteikö vaan olisi pariskunnan jälkikasvu tullut juuri silmäimme eteen.
-- Pidä suusi kiinni tai työnnän veitsen kurkkuusi, luutnantti murahti. -- Et saa paljastaa meitä.
Kasakat olivat maastoutuneet matalan kummun syrjälle aktiivikuituisen naamiointikankaan alle. Se toimi kuin kameleontin nahka. Sulautti heidät maastoon täydellisesti. Luutnantti oli alkanut himoita lentopurtta eikä antaisi Dostolle ikinä anteeksi, jos tämä pilaisi ainutlaatuisen mahdollisuuden päästä käsiksi sellaiseen.
Marakatti hyppäsi takaisin alukseen. Vähän ajan kuluttua jätti ja nainen tulivat esiin lentopurren takaa. Ilman väreily paljasti, että molemmat olivat varustautuneet suojasädekentillä.
-- Voihan Kerberoksen sontaläjä, Taras manasi Dostolle. -- Kuinka ihmeessä tuo lisko pystyi kuulemaan yskäisysi kilometrin päästä?
-- Kuinka ihmeessä, Dosto matki Taraksen ääntä silmät pullollaan. -- Ehkä se oli todellinen ihme, merkki taivaasta. Olenhan harras ja jumalinen mies. Olen aina vetänyt ihmeitä puoleeni.
Taras pyyhkäisi vuotavaa nenäänsä ja vilkaisi pulleaa toveriaan, oli jo sanomassa jotakin, mutta luutnantti Mazinsky ennätti väliin:
-- Rakas Dosto, niin hyvä ystävä ja perheeni pitkäaikainen palvelija kuin oletkin, niin hillitse nyt hitossa itsesi, ettei minun tarvitse lähettää sinua takaisin Gruusian Gorin akatemiaan oppimaan lisää itsehillintää. Luutnantti Mazinsky veti henkeä pitkän virkkeen jälkeen.
Dosto kalpeni. Hän sai kylmiä väreitä akatemian mainitsemisesta. -- Ei, nuoriherra. Ei tarvitse. Pysyn kyllä kasassa. Sitä paitsi olen kurkkuani myöten täynnä sitä piruille pyhitettyä loukkoa. Se ei tee hyvää herkälle mielelleni eikä varsinkaan täyteläiselle vartalolleni.
-- Täyteläiselle vartalollesi, Taras sähähti. -- Jokunen kuukausi vedellä ja mustalla leivällä tekisi sinulle hyvää, pääsisit eroon läskeistäsi.
-- Olet vain kateellinen, kun olet itse tuollainen bunchuk.
-- Minä en kadehdi sinua mistään, Taras sanoi hampaitaan narskauttaen.
-- Kunhan puhut, Dosto härnäsi. -- Minusta tuntuu, että...
-- Lopettakaa, luutnantti komensi. -- Siellä on vielä joku.
Jätti oli mennyt sisään alukseen ja kantoi ulos jotakin. Perässä tuli loistokkaaseen turkisviittaan pukeutunut nuori neito.
Luutnantti Mazinsky tunnisti asun, joka jätin kantamalla miehellä oli yllään. -- Olenkohan ihan väärässä, jos päättelen, että kaksi piraattia on ottanut vangikseen turkkilaisen neidon ja häntä suojelleen janitsaarin?
-- Mahdat olla harvinaisen oikeassa, Dosto vahvisti.
-- Ovat kyllä melko huolettomia suojasäteidensä kanssa, Taras lisäsi. -- Luulevat olevansa turvassa. Laitanko luodit matkaan?
-- Malta vielä, luutnantti sanoi. -- Pelastamme vangit ja nappaamme itsellemme kaikkien aikojen saaliin. Yksikään partio ei ole vielä koskaan napannut lentopurtta.
-- Sinusta tulee sankari, Dosto totesi kasvot kirkastuen. Oivallus levisi hänen pyöreisiin silmiinsä. -- Meistä tulee sankareita.
Dosto hykerteli mielessään, kun ymmärsi, että se merkitsi juhlallisuuksia, hyvää ruokaa, juomaa, tanssia ja ilonpitoa. Hyvällä tuurilla hän saisi kinuttua ruokavankkureista jokusen kulauksen valkoista arrakkia.
Hänen mieleensä nousi kuva Taraksesta edellisissä juhlissa. Pölvästi oli laittanut heiniä hattuunsa ja pomppinut pöydillä kasakkahyppyjä kuin villiintynyt variksenpelätti. Lopulta hän oli liukastunut lautaselliseen globutseja ja lentänyt nenälleen maahan. Yksi taivaalle singonneista lammaskääryleistä oli pudonnut suoraan Taraksen päähän ja levinnyt pitkin kaljua. Koko kasakkasakki oli ollut kuolla nauruun.
Dosto alkoi hytkähdellä.
Mielikuva kutkutti nauruhermoja.
Se ei tiennyt hyvää.
Hän yritti taas pidätellä naurua, mutta orastava hihitys muuttui taas kutinaksi kurkussa. Doston ohimot rypistyivät, kun hän yritti välttää yskäisyn nielemällä sylkeä ja pidättämällä hengitystä.
Yritys oli jo etukäteen tuomittu epäonnistumaan.
Hän yskäisi lopulta niin kovalla voimalla, että sylki lensi suusta ja jäi roikkumaan naamiointikankaaseen.
Dosto kääntyi hätääntyneenä luutnanttiin päin. -- Anteeksi, nuori herra sotapäällikkö. Ei ollut tarkoitus. Oikeasti.
-- Voi teitä tomppeleita. Olette aivan mahdottomia, luutnantti kirosi. -- Mihin minä teidän kanssanne vielä joudunkaan?
Taras pyyhki nenäänsä ja huokaisi: -- Yleensä on jouduttu pirunmoisiin hankaluuksiin.

4. LUKU -- SIEPATTU

Tuuli heilutti kuollutta heinänkortta Kaarnen edessä. Hän odotti polvensa varassa Robin vierellä sädepistooli eteen ojennettuna. Mitään ei näkynyt, mitään ei tapahtunut, ei vaikka hän tunsi vaaran leijuvan sakeana kaikkialla ympärillä.
Kaarne katsoi maata, johon oli piilottanut korunsa. Muurahaisten jono marssi mullan yli. Ne olivat haistaneet Robin veren. Jossakin lähistöllä täytyi olla pesä. Lapsena Kaarne oli viettänyt pitkiä aikoja muurahaiskekojen äärellä. Pikkuruiset hyönteiset muodostivat suuria yhteisöjä, kuin kaupunkeja. Kuningattaret hallitsivat työläisiä ja sotilaita, jotka olivat sisaruksia keskenään. Vain kuhnurit olivat koiraspuolisia. Muurahaisen maailma oli pieni ja elämä lyhyt. Ihmisten näkökulmasta ne tuntuivat kovin merkityksettömiltä ja vähäpätöisiltä, mutta Kaarne tiesi, että ne olivat pitkän kehityksen tulos. Ihmiset olivat niihin verrattuna vain ohut tuulahdus maailmankaikkeuden miljoonia vuosia jatkuneessa kehityksessä.
Yhtäkkiä Kaarne tunsi täräyksen kädessään, ja pistooli paiskautui muutaman askeleen päähän maahan. Pari sekuntia myöhemmin laukauksen ääni paljasti, että siihen oli osunut tarkka-ampujan luoti.
Kaarne toimi vaistomaisesti. Hän kierähti aseen luo, nappasi sen käteensä ja palasi takaisin. Sekuntia myöhemmin lentopurren takaa ryntäsi esiin ratsastaja. Kaarne nousi polvensa varaan ja laukaisi. Sädeammuksen olisi pitänyt pysäyttää lähestyvä hevonen, mutta se kimmahti sivuun suojasädekentästä.
Ratsu kaatoi hänet kumoon.
Pistooli putosi.
Ratsastaja pysähtyi, kumartui taitavasti satulassaan ja tempaisi Kaarnen ilmaan kuin räsynuken.
Kaikki tapahtui parissa sekunnissa.
Kaarne makasi vatsallaan ratsastajan edessä. Kamppaili vastaan. Löi, potki ja kynsi kuin villikissa.
Mutta se ei auttanut. Hän tunsi miehen vahvojen lihasten painavan hänet tiukasti hevosen selkään.
He rynnistivät hurjaa kiitolaukkaa yli kuolleen heinäaron. Mikään tavallinen ratsu ei olisi pystynyt moiseen vauhtiin. Siinä oli jotakin yliluonnollisen pegasosmaista. Puron kohdalla hevonen teki jättimäisen loikan.
Vesi ja harmaa maa vilisi Kaarnen silmissä. Hevonen painui vinoon tiukassa kaarteessa. Kaviot jysähtelivät maahan. He ylittivät puron toistamiseen. Tällä kertaa vesi pärskyi heidän allaan ja kasteli Kaarnen kasvot. Lyhyen pyrähdyksen jälkeen ratsastaja pysäytti hevosensa ja pudotti Kaarnen maahan.
Kaarne suistui kasvoilleen heinikkoon, ravisti päätään ja sylki heiniä suustaan. Hän nosti päänsä ja punnertautui käsiensä varaan.
Edessä seisoi kaksi miestä. Luurankomainen hujoppi ja lyhytkasvuinen paksukainen. Parivaljakko näytti niin sopimattomalta tilanteeseen, niin oudolta ja vitsikkäältä, että Kaarne olisi pärskähtänyt nauruun, jos tilanne olisi ollut toinen.
Hujopilla oli pitkäpiippuinen tarkkuuskivääri. Mies siveli sitä öljyisellä rätillä hellin vedoin kuin ase olisi hänen rakastettunsa.
Paksukainen oli gruusialainen munkki. Sen näki vaatteista. Hän puhdisti kynsinauhojaan pitkäteräisen kindjalin kärjellä ja hyräili jotain veisua välinpitämätön ilme kasvoillaan.
-- Kuka olet? tivasi ratsailla istuva mies vahvalla ukrainan murteella, joka erosi jonkin verran Kaarnelle tutusta rusien kielestä.
Kaarne makasi heinikossa ja käänsi päätään nähdäkseen miehen. Tämä oli nuori ja komea, yllään väljät, säkkilahkeiset housut ja härännahkatakki, jonka alla oli valkoinen paita. Pää oli kalju lukuun ottamatta hiustupsua, joka valui ohimon yli poskelle. Viikset olivat tummat ja kapeat, leuka sileä.
Kaarne nousi maasta, pudisteli heiniä vaatteistaan ja sanoi uhmakkaasti: -- Ei kuulu sinulle. Kuka itse olet?
-- Vai ei kuulu minulle, nuori kasakka hymähti. -- Sinä kuulut nyt minulle kokonaan ja minä teen kysymykset. Ei kannattaisi olla niin koppava.
Uhkaavasta sävystä huolimatta Kaarne näki, että mies oli kiinnostunut hänestä. Hän ei sanonut kuitenkaan mitään. Hän näki nyt ensimmäistä kertaa ratsuun kiinnitetyt leijuntasäiliöt ja ymmärsi, mistä eläimen hämmästyttävä nopeus ja laukan keveys olivat johtuneet. Ruosteenruskea hevonen tuskin kosketti maata.
-- Et vastannut kysymykseeni, mies sanoi.
-- Olen tataari, Kaarne sanoi nostaen kädet puuskaan rinnan päälle. Hän halusi tehdä vaikutuksen ratsastajaan. Olivathan tataarit kuulua ratsastajakansaa. -- Nimeni on Kökö.
-- Vai tataari, mies sanoi mietteliäästi. -- Miksi tataari kulkee lentopurrella? Oletko kenties ruhtinaallista sukua, Krimiltä?
Kaarne näki, kuinka miehen ilme jäykistyi ja silmät kovenivat viiruiksi, kun hän mainitsi tataarien tarunhohtoisen niemimaan.
-- Minua oltiin viemässä pohjoiseen. Tulen Valid Sultanan hovista.
-- Vai että oikein Stambulin tyttöjä, Dosto Papitasvili sanoi munkinpartaansa hamuten.
-- Tämä alkaa kuulostaa kiinnostavalta, luutnantti Mazinsky mutisi ja laskeutui pois hevosen selästä.
-- Mitä aiotte tehdä minulle? Kaarne kysyi.
-- Se jää nähtäväksi, luutnantti Mazinsky tuumi ja totesi kysyvään sävyyn: -- Teillä on mukananne haavoittunut janitsaari.
Kaarne mietti pari sekuntia ennen kuin vastasi. -- Se on pitkä tarina. Hän on pohjoisen villi kaukaa Fennoniasta, skandien valtakunnasta.
-- Villin pohjoisen janitsaari kuulostaa kyllä aika kaukaa haetulta, Dosto sanoi epäilystä äänessään.
-- Hän on valid sultanan henkikaartin ylimmäinen padansekoittaja.
-- Kuulkaapas tuota, Dosto sanoi. -- Turkkilaisten suuri äiti on tehnyt Pohjolan villimiehestä corbasin. Onko parempaa kuultu?
-- Entä ne erikoisen näköiset soturit? Keitä ne olivat? siihen saakka vaiti asettaan huoltanut Taras Bator kysyi ja pyyhkäisi nenäänsä.
-- Has'hassineja.
Miehet vakavoituivat.
-- Has'hassineja, luutnantti Mazinsky sanoi. -- Pelastimme sinut siis tappajien kynsistä. Saisit olla kiitollinen.
-- Ette te minua pelastaneet, Kaarne tuhahti. -- He olivat ystäviäni.
-- Enpä ole ennen kuullut, että has'hassinit olisivat kenenkään ystäviä, Dosto naurahti epävarmasti.
Luutnantti Mazinsky sulatteli tietoa.  -- Onko alus heidän?
-- Kyllä.
-- Ilmankos siinä ei ollut mitään asiallisia tunnuksia, Dosto sanoi ja katsoi luutnanttiin. -- Pelkkiä vanhan liiton symboleja.
-- Minun pitää päästä takaisin alukselle, Kaarne sanoi. -- Pohjoisen mies on haavoittunut. Ompelin haavan, mutta hän on menettänyt paljon verta.
-- Onko siellä muita? luutnantti kysyi.
-- Ei. Tuon kokoluokan alukseen mahtuu vain neljä matkustajaa, Kaarne vakuutti. -- Tai onhan siellä Kemal.
-- Onko hänkin has'hassin? kasakkaluutnantti valpastui.
-- Kai niinkin voisi sanoa.
-- Mitä tarkoitat? Puhu suoraan!
-- Kemal on has'hassinien lemmikkimarakatti.
-- Se karvainen piraattikapteeni, Dosto sanoi.
Luutnantti Mazinsky rentoutui. Hän oli pitänyt suitsia käsissään koko keskustelun ajan. Nyt hän laski niistä irti ja antoi hevosen vapaasti nyhtää maasta kuivunutta heinää.
-- Vai lemmikkimarakatti. Taras, jää sinä tänne. Menen Doston kanssa alukselle. Otamme naisen mukaamme varmuuden vuoksi. Ole valmiina kiväärisi kanssa. Tiedät kyllä, mitä tehdä.
-- Tiedän, tiedän, herra luutnantti, Taras virnisti ja silitti kivääriään hellästi. -- Voit luottaa minuun ja vanhaan kunnon Draculaan.


5. LUKU -- KASAKKALEIRI

Oli kulunut puoli päivää siitä, kun Kaarne ja kasakat olivat jättäneet laskeutumispaikan taakseen. Kaarnen suureksi pettymykseksi Kemal oli kadonnut jäljettömiin. Se ei ollut tullut hänen luokseen huudoista huolimatta.
Kaarne istui hevosen selässä luutnantti Mazinskyn edessä tietämättä, minne he olivat matkalla. Aromaisema näytti joka suuntaan samanlaiselta, autiolta ja tasaiselta.
-- Et ole vieläkään vastannut kysymykseeni, hän sanoi luutnantti Mazinskylle.
-- Mihin kysymykseen?
-- Keitä te olette?
-- Olemme kasakoita, zaporigeja, nuorukainen sanoi ylpeyttä äänessään. Minä olen luutnantti Stepa Mazinsky. Lihava munkkimme on Dosto Papitasvili.
-- Minä kuulin tuon. En ole lihava, vaan jäntevä, kuului Doston kommentti heidän takaansa.
-- Hän on Gruusiasta, luutnantti jatkoi. -- Kuuluisa ampujamestarimme tulee Transsilvaniasta ja tottelee nimeä Taras Bator.
-- Tai on tottelematta, Dosto murahti heidän takanaan. -- Itsepäinen jäärä kun on. Ja latvasta laho.
Luutnantin sanat vahvistivat Kaarnen aavistukset. Hän tiesi arojen kasakoista. Heidän yhteisönsä oli kummajainen maailmassa, joka oli jakautunut vähälukuiseen ylhäisöön ja laajaan orjakastiin. Kasakat olivat vapaita irtolaisia. Tulleet kuka mistäkin. Lainsuojattomia pirulaisia, jotka hakivat turvaa toisistaan.
Komea kasakkaluutnantti ei vaikuttanut miltä tahansa karkulaiselta. Hänen puheensa oli vakaata ja olemus henki voimaa. Ei ainoastaan ruumiillista, vaan myös henkistä. Kasakka istui tukevasti satulassa. Toinen käsi puristi suitsia. Toinen kiertyi Kaarnen vyötäisille. Ote oli luja, muttei kova. Nahkatakin rintamus puristui Kaarnen selkään.
Kaarne nautti keinuvasta kyydistä ja eläimestä hohkavasta lämmöstä. Avoimen aron keväinen tuoksu oli huumaava. Se herätti pakottavan halun päästä ohjaksiin. Hän ajatteli, miltä tuntuisi tuupata mies pois satulasta ja ohjastaa ratsu kohti taivaanrantaa. Hiukset hulmuten. Viiman nostamat kyyneleet silmäkulmissa.
Kasakkaluutnantti pysäytti ratsun. Hän kuulosteli aron ääniä. Jostakin alkoi kantautua vaimeaa toitotusta. Mies nosti prismakiikarit silmilleen ja tuijotti taivaanrantaan. Sitten hän huokaisi, ja Kaarne tunsi, kuinka miehen lihakset rentoutuivat.
Kaarne ymmärsi, mistä oli kyse, kun auramainen muodostelma hahmottui taivaalle.
Kurkia.
Suuret linnut lensivät hoikat kaulat suorana säntillisessä järjestyksessä. Pitkät jalat oli ojennettu taakse. Harmaa höyhenpeite kuin musta viitta sinistä taivasta vasten.
-- Pahuksen linnut säikäyttivät minut, luutnantti Mazinsky manasi.
-- Eivät soineet tataarien torvet tällä kertaa, Dosto huokaisi.
Taras oli jossakin kaukana edellä varmistamassa reittiä. Kasakat olivat koko ajan varuillaan tataarien ja mustien husaarien takia. Nämä tekivät tuhoisia ryöstöretkiä kasakoiden maille, hakivat orjia Euroopan ja Sulttanaatin kyltymättömille markkinoille.
Has'hassinien lentopursi oli kytketty Doston satulaan nahkahihnalla. Alus liukui pehmeästi leijuntasäiliöidensä varassa. Naamiointikangas oli levitetty sen ylle, niin ettei satunnainen tarkkailija voinut tietää, kuinka kallisarvoinen lasti heillä oli mukanaan.
Luutnantti Mazinsky tunsi Kaarnesta hohkavan lämmön takkinsa läpi. Hän hymyili ajatellessaan huomiota, jonka he herättäisivät leirissä.
Tataariprinsessa.
Pohjolan prinssi.
Has'hassinien lentoristeilijä.
Siinä riittäisi kasakkaveljillä hämmästelemistä vuosikausiksi.
Hän oli aikonut heittää haavoittuneen Rob McCoolin jokeen heti has'hassinien raatojen perään, mutta Kaarne oli estänyt sen, sanonut, että poika oli rikkaan pohjoisen valtakunnan ruhtinaan poika, voittanut taistelussa itsensä Novgorodin prinssi Vladimirin. Sellaisesta vangista saisi varmasti oivat lunnaat, kunhan tieto kulkisi kaukaisen ruhtinaan korviin.
-- Seis, luutnantti sanoi ja varjosti silmiä kädellään. Valo välkähteli kaukaisuudessa.
-- Se on Taras, Dosto tokaisi.
Luutnantti tulkitsi peilillä heijastetun viestin. -- Tie on selvä. Jatketaan matkaa.
He nousivat loivasti ylöspäin viettävää rinnettä, kunnes pääsivät harjalle, jolta avautui aikaisemmasta poikkeava näkymä.
Kapea joki lepäsi laajan painanteen kainalossa.
Kaarne ihmetteli avaran maiseman petollisuutta. Hetkeä aikaisemmin kaikki oli näyttänyt pelkältä tasaiselta lakeudelta, mutta sitten siitä paljastui yllättäen harjanne ja miltei laaksomainen syvänne. Kauempana näkyi lisää harjanteita, kiviröykkiöitä ja matalakasvuisia metsiä. Paikka oli ihanteellinen kätkeytymiselle.
-- Olemme miltei leirissä.
-- Ei täällä näy leiriä lähimaillakaan, Kaarne sanoi.
-- Ei pidäkään näkyä, luutnantti sanoi ja sipaisi viiksiään arvoituksellisesti.
Heidän ratsastettuaan puolisen kilometriä tapahtui jotakin, mikä sai Kaarnen haukkomaan henkeään. Maa ikään kuin aukeni heidän jalkojensa alla. Neljä kasakkaa ilmestyi heidän eteensä kuin tyhjästä ja nosti valtavan naamiointikankaan reunan salkojen varaan. Sen suojista paljastui kokonainen kasakkaleiri.
Kaarne ei voinut kuin hämmästellä sitä, että he olivat olleet aivan leirin edessä, eikä hän ollut nähnyt mitään. Ei ollut tajunnut ratsastavansa kasakka-armeijan syliin.
Naamiointikangas laskettiin maahan heidän takanaan. Tuntui aivan kuin he olisivat saapuneet jonkinlaiseen kätkettyyn valtakuntaan.
Taivas, harjanteet, metsät ja joki olivat siellä missä ennenkin, mutta näyttivät kankaan läpi utuisilta. Se oli hämmentävää.
Kaarne katseli silmät pyöreinä kekseliästä naamiointijärjestelmää. Lukemattomista suurista tilkuista yhteen liitettyä kangas oli viritetty vankkureiden kattojen ja salkojen varaan parin metrin korkeudelle maanpinnasta.
He etenivät ratsain kohti leirin keskustaa. Rob McCool makasi Doston vetämässä tykkireessä, tachankassa. Kaikkialla oli hevosia, vankkureita, telttoja, lehmiä, lampaita, sikoja ja kanoja. Ihmisiä työn touhussa. Sana kiiri edellä ja heitä jäätiin tuijottamaan. Dosto irrotti lentopurren vetohihnan satulastaan. Zeus ei olisi mahtunut kulkemaan kapeita ja sokkeloisia kujia pitkin.
Leirin keskellä oli hieman muita suurempi teltta. Luutnantti Mazinsky laskeutui satulasta, auttoi Kaarnen alas ja ohjasi hänet sisään. Teltassa oli kangasseinin eristettyjä osastoja, joiden läpi he kävelivät, kunnes tulivat kevyesti kalustettuun huoneeseen, jossa oli lampaantaljoin peitetty tuoli. Siinä istui leirin päällikkö, kosevoi Bogdan Boroshenko. Hänellä oli yllään turkiskauluksinen takki sekä samanlainen turkisreunainen hattu kuin luutnantti Mazinskylla. Jalkoja verhosivat säkkilahkeiset housut ja nahkasaappaat. Tuolin vieressä seisoi kaksi soturia miekka kupeella ja pistoolit vyötäröliinaan tungettuina.
-- Mitä tuot minulle, rakas Stepaseni, leiripäällikkö tervehti luutnanttia, levitti kätensä ja upotti nuorukaisen halauksiin ja poskisuudelmiin.
-- Päivä oli hyvä, arvon kosevoi.
-- Kerro lisää.
-- Osuimme paikalle, kun meren ylittänyt lentopursi teki hätälaskun. Kaappasimme sen ja toimme leiriin.
-- Kaappasitte lentopurren, jopas nyt jotakin! kosevoi Bogdan Boroshenko huudahti silmät laajeten innostuksesta. -- Mainiota. Onko se kunnossa?
-- Se on vahingoittumaton, luutnantti Mazinsky vastasi tyytyväisenä. -- Tässä on yksi matkustajista. Hän sanoo tulevansa Stambulista. Tataariverinen. He olivat matkalla pohjoiseen. Kaksi miehistön jäsentä sai surmansa. Yksi makaa teltan ulkopuolella tachankassa. Hän on haavoittunut.
-- Kuka olet? kosevoi sanoi tuijottaen ankarasti Kaarnen sinisiin silmiin.
-- Olen Kökö, Kaarne vastasi käyttäen tataarinimeään.
-- Pelkkä nimi ei riitä.
Kosevoin pistävän katseen alla Kaarne käsitti, että olisi turha valehdella. Totuus paljastuisi kuitenkin ennen pitkää. Olisi parempi olla rehellinen. -- Olin Sulttanaatin hayeman, Krimin jalokivi.
-- Tuota, en tiennyt. Siis että hän on koodinkantaja, luutnantti Mazinsky sanoi.
-- Tämä alkaa kuulostaa kiusalliselta, kosevoi sanoi. -- Miksi olit liikkeellä vain yhdellä aluksella ja niin pienellä seurueella, jos kerran olet pyhä koodinkantaja?
Ennen kuin Kaarne ennätti vastata, luutnantti Mazinsky sanoi: -- Emme voineet tietää, että kyseessä oli pyhä saattue. Aluksessa ei ollut yhden yhtä viiriä varoituksena.
-- Käsitätte väärin, Kaarne sanoi. -- En kuulu enää hayemanien sisarkuntaan. Minulle tehtiin hafiza silmek. Koodini pyyhittiin pois. En kanna Sulttanaatin salaisuuksia. Olimme matkalla pohjoiseen, mutta jouduimme laskeutumaan, koska seurassani ollut prinssin haava vuosi verta.
Samassa hän tajusi tehneensä virheen. Hän olisi voinut käyttää hayemanin koskemattomuutta suojanaan. Hän muuttikin äänensä sävyä sovittelevasta syyttävämmäksi.
-- Me pysähdyimme rauhallisin aikein. Te hyökkäsitte kimppuumme ja tapoitte seurassamme olleet has'hassinit.
-- Has'hassinit. Tämä mutkistuu entisestään. Onko tuo totta? kosevoi kysyi luutnantilta.
Luutnantti Mazinsky alkoi tuntea olonsa kovin epämukavaksi. Sankaruuden hohto karisi pikku hiljaa hänen yltään.
-- En tiedä varmaksi, mutta Taras teki Draculallaan selvää kahdesta melko erikoisesta taistelijasta, olivat he sitten keitä tahansa.
-- Miten niin erikoisesta?
-- Toinen oli nelikätinen hirviö ja toinen oli poikkeuksellisen kaunis nainen.
-- Kuulostaa has'hassineilta, kosevoi murahti. -- Olet tuonut päällemme kosolti ylimääräisiä ikävyyksiä. Meidän on vaihdettava leirin paikkaa.
Kosevoi istui takaisin lampaantaljoille. -- No, varkaita ette ainakaan olleet. Se on hyvä. Saitte saaliinne rehdissä taistelussa ja kunnianne on tallessa. Nyt pitää miettiä tarkkaan, mitä teemme seuraavaksi. -- Kuka se pohjoisen prinssi on? Miksi hän on mukananne?
-- Hän on prinssi Roibéard McCool Fennonian valtakunnasta, Corrán Binnen klaanista, Skandien unionin alueelta, Kaarne sanoi leuka pystyssä ja toivoi, etteivät hänen silmänsä paljastaisi hienoista liioittelua. -- Hän tulee maailman pohjoiselta reunalta. Hän pelasti minut Novgorodin prinssi Vladimirilta, kun olin vielä hayeman. Vladimir järjesti mamelukkiterroristien iskun Narvikissa ja sieppasi minut. Valid sultana Roxelana oli hyvin kiitollinen siitä, että prinssi Roibéard palautti minut Istanbuliin.
-- Vakavia syytöksiä prinssi Vladimiria vastaan, kosevoi sanoi pyöritellen viiksiään. -- Moisesta voisi seurata hyvinkin sota Novgorodin ja Stambulin välille. Ja silloin asia koskisi meitäkin, koskapa seisomme näiden kahden mahtavan valtakunnan välissä. -- Miksi sinut lähetettiin pois? Miksi sinulle tehtiin se hafi...? kosevoi yritti palauttaa mieleensä sanoja, joita ei ollut kuullut aikaisemmin.
-- Hafiza silmek.
-- Niin.
-- Prinssi Roibéard pyysi minut mukaansa pohjoiseen.
-- Ja sinä päätit jättää valid sultanan hovin, kosevoi totesi epäuskoisena.
-- Niin päätin. Mieluummin elän vapaana kylmässä Pohjolassa, kuin orjana maailman kauneimmassa palatsissa.
Kosevoi hymyili ja sukaisi muhkeita viiksiään. -- Kuulostat miltei kasakalta. Meille vapaus on pyhää. Laajat arot ja kilpalaukka päivän ja pääskyjen kanssa.
Kosevoin rinta laajeni ja hänen katseensa harhaili jonnekin. -- Tuntuu silti ihmeelliseltä, ettei hayemanin elämä riittänyt sinulle. Stambulin mysteereihin vihityltä neidolta ei mahtane puuttua mitään.
Kaarne huokaisi. Kosevoin sanat kasakoiden vapaudesta koskettivat häntä, ja vaikka ne tuntuivat perin kevyesti lausutuilta, hänen oli vaikea pitää kasvojaan ilmeettöminä. Hän oli viettänyt koko elämänsä orjana. Ja koko sen ajan hän oli haaveillut tuosta kosevoin kuvailemasta tunteesta, rakkaasta lapsuuden muistosta, liitämisestä laukkaavan hevosen selässä, viima kasvoilla, ilman kahleita.
-- Hayeman on pyhä mysteerien haltija, mutta myös valtiattarensa orja, Kaarne sanoi. -- Hän elää vankina rikkauksien keskellä kuin kanarialintu jalokivin koristetussa häkissä.
-- Hyvin sanottu, kosevoi lausahti. -- Jos puhut totta, minun täytyy harkita kohtaloasi tarkkaan. Kiril, Dimitri, hän sanoi vierellään seisoville miehille. -- Viekää nainen parantajan luo. Menen katsomaan lentopurtta.
-- Entä haavoittunut prinssi? luutnantti Mazinsky kysyi: -- Hän makaa tykkireessä teltan ulkopuolella.
-- Viekää hänetkin Olenan hoiviin, kosevoi sanoi. -- Haluan, että hän tulee kuntoon mahdollisimman pian.

6. LUKU -- RATSASTUS PIMEÄSSÄ

Pimeimmän yön tunnit raahautuivat kohti aamua. Kasakkaleiri uinui pois väsymystään joen varrella. Vankkurit olivat olleet liikkeellä muutamia päiviä. Liki kymmenentuhatta aseistettua miestä oli seurannut laiskasti virtaavaa jokea matkallaan itään.
Kaarne oli valvonut lähes koko yön vahtien Rob McCoolia.
Vankkurit.
Himmeän lampun valo.
Unisen leirin hiljaisuus.
Robin tilassa oli tapahtunut käännös parempaan. Kuume oli laskenut. Kaarne oli hämmästellyt toipumista, joka oli ollut haavan vakavuuteen nähden ilmiömäisen nopeaa. Olenan antamien lääkkeiden täytyi olla erityisen tehokkaita. Siitä huolimatta Rob oli edelleen tajuton.
Kaarne ajatteli kasakoiden merkillistä joukkoa ja hymyili itsekseen. Zaporigit olivat kansojen sekoitus, jota yhdisti rakkaus vapauteen.
Aiemmin illalla pieni ryhmä luutnantti Mazinskyn eskadroonan sotureita oli kokoontunut Kaarnen vankkureiden lähelle. Ennen Novgorodin aloittamaa hyökkäystä kasakoille oli jaettu lentolehtisiä, joissa heitä oli kehotettu antautumaan. Siitä alkaen heidän suurinta hupiaan oli ollut kirjoittaa pilkkakirjeitä prinssi Vladimirille.
Tällä kertaa kirjurina oli toiminut Dosto Papitasvili. Hän oli istunut tynnyreiden varaan asetetun pöytälevyn ääressä. Kynänä hanhen sulka ja paperina yhden lentolehtisen nuhraantunut kääntöpuoli.
Taras Bator oli aloittanut sanelun. Hän oli nojannut pöytään pitkänä ja laihana ja julistanut:
-- Prinssi Vladimir on tunkenut haisevan kuononsa maillemme, mutta me emme siedä sitä.
Suustaan sukkela Gleb Vyhovski oli jatkanut: -- Uskaltakoon tulla lähelle, niin potkimme hänen haisevan ahterinsa toiseen päähän tasankoa niin, ettei siitä jää jäljelle kuin pelkkä haiseva reikä.
Kasakat olivat nauraa hohottaneet kuorossa ja jatkaneet tarinaa vuoron perään yltyen mitä hurjimpiin solvauksiin. Kirjava soturijoukko kaljuksi ajeltuja päitä, hiustupsuja, väljiä säkkihousuja ja turkislakkeja.
Lopuksi Dosto oli naulannut paperin vankkureiden perälautaan. Vain muutamat osasivat lukea, mutta kaikki tunkivat katsomaan koukeroita, joihin sanat oli ikuistettu.
Rob liikahti.
Kaarne havahtui ajatuksistaan.
Hän siveli pojan lämmintä otsaa kostealla pyyhkeellä.
-- Hei pohjoisen prinssi, Kaarne sanoi, kun Robin silmät raottuivat viimein. Hän vei huulensa aivan Robin korvan viereen ja kuiskasi: -- Olet surkeassa kunnossa, mutta paranet. Olena on taitava. Saat kiittää häntä hengestäsi.
-- Ole-na? Ku-ka? Rob sanoi katkonaisesti.
-- Parantaja.
-- M-missä me olemme?
-- Kasakoiden leirissä.
-- Kasakoiden?
-- Teimme hätälaskun. Kasakat ovat matkalla sotaan. Useita kasakkaleirejä on hajotettu Dneperin takana. Olemme menossa sinne.
-- Hetkinen. Nyt en ymmärrä. Matkalla sotaan, Rob mutisi ja kohotti päätään kuin yrittäen nousta pystyyn.
-- Niin. Novgorodia vastaan.
-- Eikö siitä pirun Novgorodista päästä ikinä eroon?
Kaarne painoi Robin hellästi takaisin makuulle ja kohensi kangasmyttyä tämän pään alla.
-- Rauhoitu. Meillä ei ole mitään hätää. Kasakat ovat kohdelleet meitä oikein hyvin.
Ulkoa kuului askeleita. Verho heilahti, ja luutnantti Mazinsky kurkisti sisään.
-- Kökö, hän sanoi, -- tulisitko ulos?
-- Rob heräsi juuri.
-- Vai on uinuva prinssi viimeinkin heräämässä uuteen aamuun. Sepä hyvä. Tule nyt kuitenkin. Asia on tärkeä. Olen valvonut koko yön.
Kaarne vaistosi nuoren luutnantin äänensävystä, ettei hänen kannattanut vastustella. He olivat ystävystyneet, eikä hän halunnut pilata hyviä välejä.
-- Voinhan tullakin, Kaarne vastasi luutnantille ja sanoi Robille lapsena oppimaansa fennien kieltä: -- Mukava nähdä taas.
Rob tarrasi Kaarnen käsivarteen. -- Hän kutsui sinua Kököksi ja minua prinssiksi.
-- Selitän myöhemmin, Kaarne rauhoitteli. -- Minun piti vähän soveltaa.
Kaarne herätti vankkureissa nukkuvan tataaripojan. Olena oli määrännyt hänet Kaarnen apuriksi. -- Vahdi Robia. Pidä hänestä hyvää huolta. Ja jos tulee ongelmia, käy herättämässä Olena.
Irek hieroi unet silmistään ja siirtyi risti-istuntaan potilaan vierelle. -- Entä, jos nukahdan?
-- Jos nukahdan ja hänelle käy huonosti, hänen haamunsa tulee kummittelemaan sinulle.
Irek läpsytteli poskiaan ja katsoi Kaarnea ruskeat silmät niin pyöreinä kuin mahdollista. -- En minä nukahda.
-- Hyvä. Luotan sinuun, Kaarne sanoi, kömpi verhon luo ja laskeutui luutnantin avustamana maahan. He kävelivät vankkureiden ja hevosten ja nukkuvien kasakoiden väliin jääviä kapeita kujia, kunnes saapuivat jättimäisen naamiointikankaan reunalle. Luutnantti auttoi Kaarnen ulkoilmaan.
Ilma oli viileän raikas. Kuu kellui taivaalla kuin viikinkilaiva.
-- Mistä halusit puhua? Kaarne kysyi.
-- Tarvitsemme apua, luutnantti sanoi samalla kun johdatti häntä lähellä olevaa pensaikkoa kohti.
-- Mitä tarkoitat?
He olivat nyt leirin ulkopuolella, eikä Kaarne ollut enää laisinkaan varma oliko järkevää kävellä nuoren soturin kanssa aron yössä.
-- Novgorodilaiset hyökkäävät voimalla. Prinssi Vladimir on yhdistänyt eripuraiset ruhtinaskuntansa lippujensa alle. He nielevät maatamme pala palalta, enkä usko, että siitä tulee loppu ennen kuin he ovat ottaneet kaiken.
-- Miksi kerrot tästä minulle?
-- Sinulla on yhteyksiä Stambuliin. Olit hayeman.
-- Entä sitten?
-- Me tarvitsemme apua, luutnantti Mazinsky painotti.
-- Miten minä voisin auttaa teitä? Kaarne kysyi.
-- Ehkä voisit ottaa yhteyden valid sultanaan. Muutama janitsaarirykmentti kääntäisi vaakakupin eduksemme.
-- En usko, että se on mahdollista.
-- Miten niin ei olisi?
-- Kun lähdin, katkaisin kaikki siteeni. Se oli valintani ehto. En ole enää hayeman. Sanaani ei enää kuunnella.
-- Eikö vaikka kertoisit olevasi vaarassa.
-- Maailma on vaaroja täynnä. En ole heidän suojeluksessaan. Olen pelkkä vapautettu orja. Eivät he välitä.
-- No, antaa olla, luutnantti Mazinsky sanoi ja veti Kaarnea kädestä kohti pensaikkoa.

7. LUKU -- YLLÄTYSHYÖKKÄYS

He tulivat pienelle aukiolle, missä kaksi hevosta seisoi hämärässä kuun ja tähtien hohteessa. Kaarne näki, että toinen oli luutnantin ratsu. Punaruskean raudikon otsaa koristi tähti. Kavioiden yläpuolella oli valkoiset sukat. Toinen hevonen oli väritykseltään vaaleanharmaa, täynnä vaaleita täpliä.
-- Saanen esitellä Pugachevin. Voit kutsua sitä Pugaksi. Osaatko ratsastaa?
Kaarnen sydän alkoi hakata. Hän aavisti, mitä oli tulossa. -- En ole koskaan ollut hevosen selässä.
-- Saanko auttaa sinut ratsaille?
Kaarne katsoi nuorta luutnanttia epäillen. -- Mitä tämä tarkoittaa? Mihin sinä pyrit?
Hämärä kätki luutnantin lievän punastumisen.
-- Kun ratsastimme yhdessä, tunsin, että kaipasit ohjaksiin. Sano, jos olen väärässä?
-- Kyllä minä halusin ratsastaa. Olen aina halunnut, mutta...
Kaarne lähestyi hevosta ja kosketti sen turpaa. Puga kavahti taaksepäin.
-- Sen pitää ensin tottua sinuun, luutnantti sanoi ja silitti hevosen kaulaa.
Kyljet värähtivät.
Kuuma hengitys tuhisi sieraimissa.
Kaarne kosketti sametinpehmeää turpaa, josta törrötti jäykkiä karvoja.
Puga niekahti ja näykkäsi häntä käsivarresta.
Luutnantti nauroi, kun Kaarne perääntyi. -- Älä suotta säikähdä. Se on vanha juonittelija ja tottunut saamaan aina jotakin naposteltavaa. Anna sille tämä. Luutnantti Mazinsky työnsi Kaarnen käteen leivänpalan. -- Pidä kämmen reilusti auki, ettei se pure sormiasi.
Puga haistoi kannikan, hamusi sen suuhunsa ja hörähti tyytyväisenä. Ääni sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Kaarnen selkää.
-- Nostanko sinut satulaan? luutnantti kysyi.
Kaarne katsoi Pugan pitkien ripsien kehystämiä silmiä. -- Nosta.
-- Tartu satulan reunoihin.
Kaarne henkäisi, kun kasakkaluutnantti otti häntä kiinni vyötäisistä. Ote oli samaan lujan hellä, sormet teräksiset. Hän ponnisti, oli hetken miehen käsien varassa ja heitti sitten jalkansa satulan yli.
Hän istui korkealla suuren eläimen selässä sydän villisti takoen, tarrasi käsillään satulan etureunaan ja yritti hillitä kiihtymystään.
Luutnantti sääti jalustimet ja puristi ohjakset Kaarnen kämmeniin. Luutnantin kädet tuntuivat karheilta ja lämpimiltä. -- Vedä molempia yhtä aikaa, jos haluat pysähtyä. Vedä vasempaan, jos haluat kääntyä vasemmalle ja oikeaan jos haluat oikealle. Rämpsäytä ja purista kantapäitä kylkiin, jos haluat lisää vauhtia. Ei siinä sen kummempaa.
-- Ei sen kummempaa, Kaarne sanoi. Hänestä tuntui jo pieneltä ihmeeltä istua niin kookkaan eläimen selässä.
-- Ei sen kummempaa, luutnantti sanoi kevyesti ja heilautti itsensä satulaan. -- Minä menen edeltä.
He pujottelivat pensaiden välistä ja tulivat kuun ja tähtien valaisemalle, avoimelle arolle. Suuren joen sivuhaaran takana siinsi laakea ruohotasanko.
-- Mennään tuonne, luutnantti sanoi osoittaen kaukana vasemmalla olevaa harjannetta ja painoi kantapäänsä Stenkan kylkiin.
Hevonen nousi raviin.
Puga lähti perään. Kaarne kevensi kulkua vaistomaisesti nousemalla jalustimien varaan.
-- Sehän sujuu hyvin. Kokeillaan laukkaa, luutnantti sanoi.
-- Entä jos putoan?
-- Et putoa. Keinut vain ja nautit kyydistä. Se on helpompaa kuin ravi.
Kaarne puri hampaansa yhteen ja sanoi. -- Selvä, antaa mennä!
Luutnantti kuiskasi hevoselleen jotakin ja heilautti ohjaksia. Raudikko lähti laukkaamaan innosta korskahtaen. Puga vingahti kimeästi ja seurasi perässä.
Kaarne humaltui vauhdista. Hän koki eräänlaisen unelmien täyttymyksen. Hän hengitti pimeyttä, puristi ohjaksia ja painoi pohkeensa hevosen kylkiin. Puga vaistosi hänen varmuutensa, nousi Stenkan rinnalle ja hirnahteli innoissaan.
Kaviot rummuttivat maata: pa-da-dam, pa-da-dam.
Kaarne painautui Pugan lämmintä kaulaa vasten, tunsi sen suuren sydämen jyskeen. Laukkavan papurikon vaaleat harjakset sekoittuivat Kaarnen mustiin hiuksiin. Se tuntui ihmeelliseltä, järisyttävältä.
He ratsastivat muutaman kilometrin, kunnes tulivat kivien reunustamalle harjanteelle.
Luutnantti Mazinsky veti ohjaksista ja pysähtyi. Kaarne tuli hänen vierelleen.
-- Mikä tuo on? Kaarne kysyi.
Maassa seistä jökötti harmaa hahmo.
-- Se on balbal, kivimies. Niitä on täällä jonkin verran. Ne ovat jäänteitä muinaisista kansoista, jotka asuttivat aroja joskus menneinä aikoina. Joihinkin on kaiverrettu karvaisia norsuja.
-- Mammutteja, Kaarne sanoi. -- Niitä ei ole ollut olemassa vuosituhansiin.
He laskeutuivat maahan. Kaarne käveli kivimiehen luo ja silitti sen rosoista pintaa. Kuviot olivat yksinkertaisia. Kivellä kiveen hakattuja.
-- Tämän täytyy olla todellakin tuhansia vuosia vanha, hän sanoi ja painautui bal-balia vasten, tunsi menneisyyden kosketuksen.
Luutnantti Mazinsky tuli Kaarnen vierelle ja silitti kuvia kivimiehen selässä. -- Siihen aikaan ihmiset asuivat luolissa ja metsästivät kepeillä norsuja. Ei ollut helppoa heidänkään elämänsä.
-- Mutta he selvisivät. Kuka tietää, vaikka tämän tekijä olisi sinun esi-isäsi?
-- Tai sinun. Tarina kertoo, että tataarit matkasivat itään, kun kotinurkkien norsut kävivät vähiin.
Kaarne nappasi maasta kiven ja heitti sillä luutnanttia. -- Älä irvaile.
Kivi osui luutnantin käsivarteen. -- Ai, ai, ai, tuo sattui, mies valitti ja roikotti kättään, näytteli vakavasti loukkaantunutta. -- Se meni varmaan poikki.
-- Ihan oikein sinulle.
-- Tähän paikkaan liittyy muuten eräs vanha tarina, luutnantti vaihtoi puheenaihetta. -- Näetkö nuo kivet tuolla?
Kuun valo sai kiviröykkiön näyttämään muinaiselta linnoitukselta.
-- En minä sokea ole.
Luutnantti poimi maasta kiven, otti vauhtia ja heitti. Hetken kuluttua pimeydestä kuului kolahdus.
-- Kaksi bogatyriä kilpaili täällä voimistaan.
-- Teillä sitä riittää outoja nimiä. Mitä ne bogatyrit ovat?
-- Jättiläisiä ja sankareita. He taistelivat heittelemällä toisiaan kivillä.
-- Tuon keksit kyllä ihan itse juuri nyt.
-- En keksinyt. Se on oikea tarina.
-- No, kumpi voitti?
-- Ei kumpikaan, luutnantti naurahti. -- He vain heittelivät kiviä edestakaisin.
-- Pakkohan sen oli joskus loppua. Muuten he heittelisivät kiviä vieläkin.
-- No loppuihan se. He hermostuivat ja rysäyttivät matkaan sellaiset kiviröykkiöt, että molemmat hautautuivat niiden alle. Siellä ne ovat vieläkin kivien alla jumissa odottamassa, että joku kaivaisi ne esiin.
Kaarne nosti kulmiaan. -- Jotkin asiat eivät sitten ikinä muutu, hän sanoi.
-- Eivät, luutnantti sanoi ja heitti Kaarnea pienellä kivellä, jota oli pyöritellyt sormissaan.
Kaarne hamusi maasta kivenmurikan, mutta luutnantti nosti kätensä ja sanoi. -- Shh, taisin kuulla jotain.
-- Älä yhtään yritä.
-- Ihan totta. Jotakin on nyt tekeillä. Kuuntele.
Luutnantti meni aivan Kaarnen lähelle ja otti tätä kiinni olkapäistä. He seisoivat hetken hiljaa hämärässä. Kuului vain vellovaa huminaa.
-- Kuuletko? luutnantti sanoi.
Kaarne maistoi luutnantin hengityksen huulillaan. -- Mitä se on?
-- En tiedä. Jätetään hevoset tähän. Mennään katsomaan.
Luutnantti sitoi Pugan ja Stenkan ohjaksista matalaan pensaaseen. Sitten he kävelivät louhikkoa pitkin kiviröykkiön luo ja kurkistivat sen yli.
Ensin ei näkynyt mitään, mutta sitten kuunsirpin valaisemasta hämärästä alkoi hahmottua liikettä. Koko aro näytti vyöryvän heitä kohti. Luutnantti Mazinsky nosti valoa vahvistavat prismakiikarit silmilleen.
-- Mikä se on? Kaarne kuiskasi.
-- Se on taisteluosasto matkalla sotaan. luutnantti sanoi. Hän tarttui Kaarnea kädestä. Kämmen oli jännityksestä kylmä. -- Novgorod hyökkää.
-- Novgorod, Kaarne henkäisi.
-- Niin, luutnantti sanoi. -- Näin heidän lippunsa.
-- Pitäisikö meidän lähteä?
Luutnantti pyöritti päätään ja otti Kaarnea kädestä. -- Kuuntele tarkkaan, mitä kohta sanon. Sinun on muistettava kaikki sanasta sanaan. Tämä on äärimmäisen tärkeää. Kohtalomme on sinun käsissäsi.
-- Mutta, Kaarne epäröi.
Luutnantti Mazinsky nosti kätensä vaikenemisen merkiksi ja kurkisti kivimuurin yli. Hän puhui rauhallisesti. Kaarne yritti painaa mieleensä nimet ja luvut, kun luutnantti kuvaili joukkoja, heidän aseistustaan, kalustoa ja ryhmityksiä.
-- He aikovat yllättää meidät, luutnantti sanoi lopuksi ja pisti kiikarit paitansa sisään. -- Ovat onnistuneet vaientamaan etuvartiomme. Tunsin miehet, jotka partioivat tällä suunnalla. Heitä ei ole yllätetty helposti. Nuo novgorodilaiset ovat kovan luokan orjasotureita. He järjestäytyvät parhaillaan taistelumuodostelmaan ja tekevät sen hemmetin hyvin. Meidän on varoitettava tovereitamme.
Luutnantti harppoi Stenkan luo ja otti lyhytpiippuisen karbiinin satulakotelosta.
Kaarne otti kiinni luutnantin käsivarresta. -- Mitä aiot tehdä?
-- Jään pidättelemään niitä.
-- Yksin kokonaista armeijaa vastaan. Et voi olla tosissasi.
-- En ole koskaan ollut näin tosissani, luutnantti sanoi ja irrotti Pugan ohjakset pensaasta. -- Järjestän niille pienen yllätyksen. Sinä ratsastat leiriin ja kerrot kosevoille kaiken, minkä minä äsken sanoin.
-- Tämä on hulluutta. En jätä sinua tänne.
-- Kyllä jätät. Ja teet sen pikavauhtia. Jokainen sekunti on tarpeen, kun veljeni valmistautuvat ottamaan vastaan hyökkäyksen.
-- En halua lähteä yksin. Tule mukaani.
Luutnantti otti Kaarnea vyötäisistä, paiskasi hänet satulaan ja läiskäytti hevosta lautasille. -- Vie Kökö leiriin, hän huusi Pugan perään ja vihelsi kimeästi päälle.
Kaarnen ei auttanut kuin pidellä kaikin voimin kiinni Pugan harjasta tämän nelistäessä täyttä laukkaa yön pimeyteen.

8. LUKU -- TAISTELU

Kasakoiden leiri räjähti toimintaan heti, kun ensimmäiset laukaukset kajahtivat kaukaisuudesta. Kattilat kalisivat. Siat vinkuivat. Kanat kaakattivat. Kukko äityi kiekumaan, vaikka aurinkoa ei vielä näkynyt. Soturit huusivat toisilleen. Muuntuminen naamioidusta leiristä täyteen taistelujärjestykseen sujui kaoottisesta ryminästä huolimatta nopeasti. Viestit kulkivat kypärien välillä. Miehet huusivat toisilleen, hakivat hevosensa, etsiytyivät osastoihinsa, järjestäytyivät taistelumuodostelmiin.
Tykein varustetut tachankat suuntasivat leirin reunalle. Vankkurit ryhmitettiin kolmikulmaiseen tabor-muodostelmaan. Niiden suojakilvet aktivoitiin ja laitoihin kiinnitetyt kevyet tykit ladattiin.
Partiot ratsastivat ottamaan selvää, mitä lähistöllä tapahtui.
Leiri kuhisi kuin ärsytetty muurahaispesä, kun Kaarne ratsasti sitä kohti.
Aurinko nousisi pian. Kajastus loi hehkua taivaanrantaan hänen takanaan. Joukko miehiä viiletti häntä vastaan leijuvaljaiden keventämin hevosin. Eräs heistä kiilasi hänen kylkeensä ja pysäytti Pugan.
-- Viekää minut kosevoin luo, Kaarne selitti. -- Minulla on tärkeä viesti luutnantti Mazinskylta. Novgorodin armeija lähestyy leiriä. Hän jäi pidättelemään heitä.
Miehes sieppasi Kaarnen eteensä. -- Minä vien hänet kosevoin luo. Menkää te muut auttamaan luutnanttia.
Kasakat vihelsivät kimeästi ja jatkoivat matkaa kohti laukauksia.
Puga seurasi vähän matkaa Kaarnea, mutta ilman leijuvaljaita se jäi jälkeen. Kasakka lasketti täyttä vauhtia taboria kohti ja pujotteli eskadroonien välistä kosevoin komentopaikalle.
Kosevoi istui ratsailla raskaasti aseistetun vaunuryhmän ja henkivartijoidensa keskellä. Hänellä oli yllään kimmeltävä suojasädehaarniska. Vyöstä roikkui käyräteräinen shaska. Vatsan yli kiedottuun kankaaseen oli työnnetty kaksi pistoolia. Satulakotelosta pilkisti lyhytpiippuisen karbiinin kaiverruksin koristeltu tukki. Suojasädekilvet hehkuivat hevosen edessä ja sivuilla.
Tuhannen miehen kureneita johtavilla atamaneilla oli samantyyppiset kallisarvoiset suojavarusteet. Alemmat upseerit saivat tyytyä kypärämikrofoneihin ja ratsukkoa suojaaviin rynnäkköpanssareihin.
-- Mitä asiaa? kosevoi murahti.
-- Luutnantti Mazinsky käski tuoda tietoja lähestyvästä armeijasta, Kaarne sanoi.
-- Kuinka saitte ne?
Kaarne tajusi, että hänen selityksensä täytyi kuulostaa vähintään omituiselta.
-- Olimme ratsastamassa kaukana harjanteella. Kävimme katsomassa balbalia ja bogatyrien kiviraunioita. Luutnantti Mazinsky huomasi idästä saapuvan novgorodilaisarmeijan.
-- Bogatyrien kiviraunioita, kosevoi naurahti ja virnisti avustajalleen. -- Puhu. Kirjaamme tiedot ylös.
Kaarne toisti kaiken, minkä luutnantti oli sanonut.
Kosevoin ilme tiukkeni. Avustaja siirsi tiedot piirtolevyltä kosevoin etsimiin, ja kosevoi piti kypäränsä välityksellä lyhyen neuvottelun päälliköiden kanssa. Vihollinen oli lukumäärältään ja kalustoltaan heitä merkittävästi vahvempi. Hän antoi ohjeet vastahyökkäyksille, pääleirin puolustamiselle ja vetäytymiselle.
-- Vie hänet Olenan luo, kosevoi sanoi Kaarnen tuoneelle miehelle. -- Pian he saavat kääriä hihansa. Tästä on tulossa verinen päivä.

* * *

Kiväärin suuliekit välähtivät mustaa taivasta vasten. Luutnantti Mazinsky vaihtoi paikkaa luodakseen illuusion useasta ampujasta. Hämärässä liehuivat Novgorodin valtaistuinliput siipineen ja kotkanpääkäsinojineen.
Kasakoiden leiristä lähtenyt partio karautti luutnantin avuksi. He järjestivät melkoisen konsertin, ennen kuin harjannetta piiskaavien räjähteiden räiske kävi sietämättömäksi.
-- Meidän on lähdettävä, luutnantti sanoi. -- Noustaan hevosille.
Ikivanhan kalliomuodostelman lohkareet murentuivat novgorodilaisten tulituksen alla. Kivimies sai osuman ja halkesi. Yksi apuun tulleista kasakoista paiskautui maahan, kun kivestä irronnut sirpale lävisti hänen rintansa. Toinen murskaantui röykkiöstä sinkoutuneen kivenlohkareen alle.
Ilma oli täynnä räjähdyksiä, vinkuvia luoteja ja sirpaleita.
Hevosten kimeitä hirnahduksia.
Hapuilua pölyssä.
Luutnantti Mazinsky hyppäsi hevosen selkään. Sen omistaja makasi kivilohkareen alla. Bogatyrin kohtalo.
-- Hodimo! huusi luutnantti kannustaen partion liikkeelle.
Jonkin matkan päässä he saivat kiinni Stenkan, joka laukkasi kohti leiriä läpimärkänä hiestä. Vaahto pärskyi kaulalle. Ratsu teki parhaansa, mutta leiri oli liian kaukana. Ilman leijuvaljaita se jäisi vihollisen jalkoihin.
Luutnantti hidasti vauhtia, otti kiinni Stenkan suitsista ja ohjasi sen juoksemaan lähellä siintävään metsikköön. Hevonen ei olisi halunnut jättää isäntäänsä, mutta luutnantti löi kämmenellä sen lautasille ja huusi rohkaisevat kannussanat.
Hevonen hirnahti ja lähti laukkaamaan puiden suojaan.
Samaan aikaan ensimmäiset Novgorodin lipuin varustetut tykkiveneet nousivat harjanteelle ja alkoivat ampua pakenevia kasakoita. Niiden oli painuttava takaisin suojaan, kun metsikön reunasta jyrähti tachankatykkien vimmattu fanfaari.
Massiivisia tykkiveneet uusivat yrityksensä ja vyöryivät harjanteen yli pakottaen tachankat perääntymään. Niitä seurasivat joukkojenkuljetusalukset, joissa oli pataljoonittain orjasotureita. Kiiturieskadroonat etenivät tiiviissä muodostelmissa sivustoilla valmistautuen rynnäköimään.
Luutnantti Mazinsky ilmoittautui atamanilleen. Pavlo Rapadsky tervehti nuorta kasakkaupsesria ja komensi hänet eskadroonansa luo.
Miehet ottivat luutnantin vastaan hurraahuudoin ja kimein vislauksin. Sana oli levinnyt. He tiesivät hänen paljastaneen vihollisen yllätyshyökkäyksen. Sadan miehen osasto järjestäytyi nopeasti neljään jonoon. Lapsenkasvoinen sotilaspalvelija toi luutnantilleen taistelukypärän.
Luutnantti Mazinsky tarkisti mikrofonin ja kuulokkeet ja painoi kypärän päähänsä.
Ataman Rapadskyn tuhannen kasakan kuren odotti käskyä malttamattomana. Hevoset aistivat isäntiensä jännityksen. Ne tempoivat ohjaksiaan ja tömisyttivät kavioitaan saaden aikaan äänen, joka oli kuin vesiputouksen jyminä. Viimein ataman antoi käskyn eskadroonien komentajien kypäräkuulokkeisiin. Lisäksi se projisoitiin ilmaan, jossa se lepatti kuin silkkinen taisteluviiri tuulessa.
Hevoset lähtivät liikkeelle.
Ensin kevyttä ravia.
Irtaantuminen pääjoukosta.
Kiihdytys laukkaan.
Novgorodin tykkiveneet alkoivat tulittaa heitä. Ensimmäiset ammukset lensivät yli. Sitten tuli osumia.
Tuskanhuutoja.
Maassa kieriviä hevosia.
Ratsuilta suistuneita miehiä.
Kasakoiden vyöry ei kuitenkaan pysähtynyt. He kiersivät huimaa vauhtia kahta pataljoonaa kuljettavan, suuren pinta-aluksen taakse. Se oli laskeutunut maan tasalle ja purki kyydistään jalkaväkisotilaita, jotka muodostivat tiiviitä, kylki kyljessä liikkuvia, kenttätykein ja suojasädekilvin varustautuneita taisteluneliöitä.
Ataman Rapadsky oli saanut kosevoilta käskyn murskata pataljoonat, ennen kuin kaikki miehet olisivat päässeet ulos aluksista.
-- Keihäänkärkihyökkäys keskelle, viipaloimme heidät kahteen osaan, kuului atamanin komento.
Luutnantti Mazinskyn sydän takoi kuin moukari. Hän tunsi Kuoleman henkäyksen niskassaan. Tiesi sen hierovan käsiään malttamattomana.
Hän näki heti, että vastassa seisovat soturit olivat taitavia. Osastojen komennot leimahtelivat ilmassa ja miehet reagoivat niihin nopeasti muuttaen rintamasuuntansa täyskäännöksellä. Eteen vietyjä kenttätykkejä ei ennätetty siirtää uuden linjan tueksi, mutta miehet kohottivat kiväärinsä yhteislaukaukseen. Eturivin miehet polvistuivat. Toinen rivi valmistautui ampumaan seisaaltaan.
Luutnantti Mazinsky ratsasti eskadroonansa kanssa koko tuhannen miehen kurenin kärjessä. Taras Bator oli toisessa rivissä hänen takanaan. Dosto Papitasvili hieman kauempana käsissään eskadroonan bunchuk-salko.
Kurenin kaikki kymmenen eskadroonaa järjestäytyivät täydessä vauhdissa keihäänkärjeksi. Kolme eskadroonaa muodosti kolmion. Loput seitsemän eskadroonaa ratsastivat viiden ratsukon syvyisenä rintamana heidän perässään. Jalkaisin taistelevien miesten olisi vaikea torjua ratsujen kovalla vauhdilla etenevää massaa.
Luutnantti huusi käskyn ja painoi satulassa olevaa kytkintä polvellaan. Hevosen eteen muodostui luoteja läpäisemätön rynnäkköpanssari. Kaikki kiilaa reunustavat miehet tekivät samoin.
-- Pitäkää muoto, luutnantti huusi mikrofoniin. Joukkueenjohtajat saivat käskyn kypäräkuulokkeisiin ja toistivat sen miehilleen. Merkinantaja projisoi käskyn ilmaan. Rivistöt tiivistivät muotoa niin, että ensimmäisiä hevosia suojaavista kilvistä muodostui sen reunoille yhtenäinen suoja kuin lohikäärmeen suomupeite.
Novgorodilaisten yhteislaukaus kajahti. Ruutisavu peitti näkyvyyden hetkeksi. Luutnantti kuuli tutut visertävät äänet, kun luodit kimmahtelivat suojasädekentistä. Muutamat liian korkealle tähdätyt luodit ruoskivat ilmaa heidän päidensä päällä. Muutama soturi sai osuman ja putosi satulasta, tallautui perässä tulevien kavioihin.
-- Valmistautukaa! kuului atamanin komento.
-- Valmistautukaa! toistivat upseerit.
Lyhyet karbiinit vedettiin satulakoteloista.
-- Tähdätkää! huusi Luutnantti Mazinsky yhtä aikaa muiden upseerien kanssa.
Karbiinien puiset tukit nousivat poskille.
Keskittyminen.
Mukautuminen laukan rytmiin.
Luutnantti Mazinsky oli harjoitellut hevosen selästä ampumista pienestä pitäen. Ensin harjanvarrella, sitten puupyssyllä, lopuksi kiväärillä, niin että osui viidenkymmenen askeleen päästä seipään nenässä töröttävään kaalinpäähän.
Kuulokkeissa kajahti tulikomento.
Luutnantti toisti sen ääneen huutamalla ja teki samaan aikaan pienen liikkeen polvella niin, että rynnäkköpanssarin suojasäteet sammuivat.
Luodit lähtivät liikkeelle korvia huumaavana yhteislaukauksena.
Viistossa luutnantin takana ratsastava Taras ampui kaksi perättäistä laukausta Draculallaan.
Luodit iskeytyivät vastassa seisovaan miesrintamaan, upposivat lihaan ja luuhun. Miehiä lyyhistyi maahan. Taisteluneliöt värähtivät ja alkoi hapsottaa reunoistaan kuin vanhat räsymatot.
Luutnantti kytki rynnäkköpanssarin takaisin päälle.
Kivääri koteloon.
Shaska ulos huotrasta.
Täydellä vauhdilla päin vihollista.
Vastassa oli luotien repimä sekamelska pistimiä, kivääreitä, miehiä ja miekkoja.
-- Uu-haa, uu-haa! kasakat huusivat kiihdyttäen itsensä hurjaan taisteluhurmokseen.
Viisikymmentä metriä. Kaksikymmentä. Kymmenen. Viisi.
Kasakat iskeytyivät vihollisten joukkoon valtavalla voimalla, tunkeutuivat rivistöihin, hyökyivät päin miehiä, jotka oli tuotu kaukaa Novgorodin orjakasarmeilta kuolemaan näille harmaille kentille.
Kiväärit ja pistoolit jyrähtelivät. Miekat värjäytyivät punaisiksi. Miehiä murskaantui kavioihin.
Luutnantti Mazinsky ohjasi ratsua jaloillaan. Tyhjensi molemmat pistoolinsa, jakeli iskuja vasemmalle ja oikealle. Tempaisi hevosta edestä suojaavan rynnäkköpanssarin vasempaan käteensä kilveksi.
Leijuvaljain varustetut kasakkaratsukot hyppivät vihollisröykkiöiden yli kuin kentaurit kylväen kuolemaa ympärilleen.
Novgorodin orjasoturit taistelivat raivon vallassa. Heidät oli valmennettu ja ehdollistettu sotaa varten. He olivat kestäviä ja taitavia. Mutta paraskaan ehdollistaminen, vahvinkaan uudelleenkäännytys ja hermoston datan yliajo ei pystynyt poistamaan heidän taipumustaan tuntea pelkoa. Se vaani vain sopivaa hetkeä. Odotti ensimmäistä epätoivon ajatusta kuin hämähäkki saalistaan, tarttui siihen, tempoi ja ravisteli, huusi korvaan: pakene, juokse, peräänny. Kohta te kuolette kaikki.
Sortuvien rivistöjen ahtaudessa oli hankala käyttää aseita. Miehet kuulivat taistelun melskeen ja näkivät, kuinka kasakat hakkasivat heitä maahan rivi riviltä. He alkoivat vapista ja viimein pelko sai tahtonsa läpi.
Miehet kääntyivät pakoon.
Kukaan ei tiennyt, mistä se alkoi.
He olivat kuin leijonan yllättämä lammaslauma, jolla on massan yhteinen tahto. Yksittäisen taistelijat eivät voineet sille enää mitään.
Neliöt murenivat, ja pataljoonat romahtivat kaaokseen.
Upseerit yrittivät pidätellä pakenijoiden hyökyä, mutta turhaan. He tallautuivat miestensä alle.
Kasakat riehuivat pataljoonien kimpussa kuin kuoleman arkkienkelit. Vihollisen paniikki teki heidän työnsä helpommaksi. Pakeneva soturi oli helppo uhri.
Kuolemalla oli juhlapäivä, ja maa tuli verestä kylläiseksi.
Luutnantti Mazinskyn kuulokkeissa kajahti atamanin käsky:
-- Kokoa kärkieskadroonat mukaasi. Rintamamme on murtumassa taborin eteläpuolella. Ylittäkää joki ja iskekää vihollisen sivustaan. Saat tarkemmat ohjeet suoraan kosevoilta.
Luutnantti veti eskadroonat pois taistelusta. Joukko oli harvennut, hyviä miehiä oli sortunut luoteihin ja pistimiin. Henkiin jääneet seurasivat häntä hengästyneinä ja veren peitossa. Luutnantti Mazinsky heilautti shaskaansa karautti laukkaan ja johti eskadroonat yli kavioissa räiskyvän joen. He kiertäisivät harmaan nurmikentän poikki kohti taboria, jonka suojissa hän toivoi erään säihkyväsilmäisen tataaritytön olevan yhä elossa.

***

Kaarne kostutti Rob McCoolin kasvoja märällä liinalla. Rob istui selkä vasten vankkureiden laitaa ja hymyili. Hän hymyili siitä huolimatta, että kaikkialla pauhasi taistelun meteli. Hänellä oli hyvä olla. Hän oli hyvässä hoidossa.
Hän oli juuri sanomassa jotakin, kun tataaripoika työnsi likaisen naamansa vankkureihin ja huusi. -- Kohta tulee lähtö!
-- Minne, Irek? Kaarne kysyi.
-- Pois. Kurenit päästetään ulos ja leiristä tehdään liikkuva linnake.  
Juoksupoika kurkotti kättään ja kytki leijuntasäiliöt päälle sen kummemmin varoittamatta. Vankkurit heilahtivat nosteen voimasta. Kaarne menetti tasapainonsa ja horjahti Robia vasten.
Rob voihkaisi kivusta, sillä Kaarnen käsi osui hänen kipeään kylkeensä.
-- Anteeksi, Kaarne sanoi.
-- Ei haittaa, Rob sanoi ja katsoi Kaarnea silmiin. He olivat niin lähekkäin, että nenät miltei koskettivat toisiaan. Rob tunsi Kaarnen makean hengityksen. Siniset silmät väreilivät kuin lähteet, joihin voisi sukeltaa. Millaisia ajatuksia niiden takana mahtoikaan lymytä juuri nyt.
Vankkurien nousu pysähtyi, ja he horjahtivat uudestaan. Tällä kertaa huulet hipaisivat toisiaan. Kaarne vetäytyi ja pyyhkäisi suutaan, vilkaisi Robia. -- Minun pitää mennä Olenan avuksi.
Robin sydän takoi rintaa niin, että kylkiluita kivisti. Hän ei tiennyt, mitä sanoa. Ei ennättänyt.
Kaarne lähti.
Rob nosti etusormen huulilleen. Kuinka niin pieni kosketus oli saattanut aiheuttaa niin voimakkaan kiihtymyksen?
Hän kierähti sivulle ja nosti vankkureiden suojakangasta, että olisi nähnyt, minne Kaarne meni, mutta kolmion muotoisen vankkurikehän sisällä odottava kolmen tuhannen miehen reservi esti sen. Kasakat olivat pakkautuneina vieri viereen. Kaikki täysissä aseissa. Valmiina. Ilmeet tuimina.
Samassa taborin itäinen kulma aukaistiin. Sitä suojaavat vankkurit ajettiin sivuun, ja kurenit ratsastivat pitkinä jonoina ulos.
Rob konttasi vankkureiden toiselle puolelle ja kurkisti kankaan alta, mitä kentällä tapahtui.
Kasakat järjestyivät hyökkäykseen. He seisoivat jalustimilla hevostensa selässä nähdäkseen paremmin. Kauempana kentällä heidän veljensä olivat jääneet pahasti alakynteen. Vihollisia oli liikaa, ja tykkiveneet syytivät tauotta ammuksia heidän niskaansa. Rintama oli murtunut sivuilta. Novgorodin pataljoonat vyöryivät sieltä läpi. Liu'uttivat kenttätykkejä asemiin, valmistautuivat iskemään vankkureiden kimppuun.
Silloin kajahti kosevoin käsky.
Paikoillaan odottaneet ratsut nytkähtivät liikkeelle, tanssahtelivat ensin rauhallisesti eteenpäin, nousivat sitten lyhyeen raviin ja kiihdyttivät laukkaan. Kaksitoistatuhatta kaviota kumisutti tannerta kuin ukkonen. Sotahuuto kajahti ilmoille kolmestatuhannesta suusta samaan aikaan.
-- Uu-haa! Uu-haa!
Meteli oli valtava.
Laukaukset kuin salamat.
Isku päin vihollista.
Rob näki, kuinka oikealta, joen yli saapui kasakoita kaviot vettä pärskyttäen. Näky sai hänet huudahtamaan ääneen. Miehet asettuivat taistelumuodostelmaan täydessä vauhdissa. Kiväärit sylkivät savua ja luoteja. Sitten ratsastajien rivit survoutuivat hirvittävällä voimalla novgorodilaisten suojattomaan sivustaan.
Novgorodin jalkaväkipataljooniin kohdistui nyt uusi paine kahdesta eri suunnasta. Tiiviit rivistöt vavahtelivat.
Kasakoiden vankkurit nytkähtivät liikkeelle. Rob heilahti selälleen vankkureiden pohjalle. Taborin kolme pitkää sivua jakaantuivat kahteen rinnakkain etenevään jonoon suojasädekilvet sijoitettuina sivuille. Kasakoiden liikkuva linnake.
Me onnistuimme, Rob ajatteli. Pääsimme pakoon.

9. LUKU -- SAAROKSISSA

Novgorodin prinssi Vladimir Rosnevski tarkkaili taistelun kulkua pinta-aluksen kannelta. Hän seisoi komentopöydän edessä. Kolmiulotteiset tilannekuvat liikkuivat kuin shakkinappulat mukaillen todellisten tapahtumien kulkua. Hän kosketti kuvajaissäätimiä ja jakoi komentoja. Novgorodilla oli yli kaksikymmentätuhatta orjasoturia, kaksinkertainen ylivoima, mutta taistelu ei edennyt niin kuin piti. Kaksi pataljoonaa oli murskattu täysin. Nopeita kiiturieskadroonia ei ollut riittävästi. Tykkiveneet olivat kömpelöitä kasakoiden tykkirekiin verrattuna. Isot pinta-alukset olivat armottoman hitaita. Joukot eivät siirtyneet riittävän tehokkaasti. Pataljoonien komentajat epäonnistuivat pitämään joukkonsa kurissa.
Hankaluuksia hankaluuksien perään.
Raivostuttavia takaiskuja.
Mutta kasakat olivat edelleen selvästi alakynnessä. Novgorodin sotakone painoi voimalla päälle.
Juuri sillä hetkellä vankkurilinnakkeen sisällä odotelleet kasakat ratsastivat esiin ja järjestäytyivät hyökkäykseen.
-- Mitä tapahtuu? prinssi Vladimir kirosi.
-- Tuo on heidän viimeinen ponnistuksensa, viimeinen reservinsä, opritsnikkien päällikkö Raz Rasputin sanoi. Neuvonantajan harmaat silmät olivat kylmän rauhalliset. -- Mutta kaikki meidän joukkomme on laskettu maahan. Kasakat ovat loukussa. Lisäksi kaksi kiiturieskadroonaa odottaa reservissä.
-- Kunpa voisimme käyttää ilma-asetta, prinssi manasi.
-- Ei kannata uhmata komission säädöksiä, Raz Rasputin sanoi. -- Ei vielä. Kun kasakat on alistettu ja ehdollistettu palvelemaan riveissämme, niin ehkä sitten aika alkaa olla kypsä uusille avauksille.
-- Mitä tuolla tapahtuu? prinssi Vladimir sanoi, kun näki kuvajaistason reunasta esiin ilmestyvän eskadroonan.
-- Se iskee sivustaamme. Erinomainen ajoitus. Kosevoi Boroshenkolla on pelisilmää. Vanha viiksiniekka ei ole vielä aivan ruosteessa.
Prinssi Vladimir kirosi ja kiskaisi puoliviitan päältään niin, että solki lensi lattialle.
-- Mitä tämä tarkoittaa?
Raz Rasputin naurahti kolkosti. -- Tuo on se kuriton osasto, jonka arvelimme pakenevan joen yli. Ovela siirto. Olisi pitänyt arvata. Mutta viimeiset kortit on jo jaettu. Yritys on tuhoon tuomittu.
Juuri sillä hetkellä luutnantti Mazinskyn eskadroona ylitti joen ja iski Novgorodin pataljoonien kylkeen. Jalkaisin taistelevat orjasoturit jäivät alakynteen, mutta eivät antaneet periksi. Hyökkäystä seurasi sekaannus, joka auttoi vankkureita irtautumaan taistelusta. Ne muodostivat ympärilleen tulittavan linnakkeen ja perääntyivät kiviharjanteiden välissä olevaa aukkoa kohti.
-- Tuo oli odotettavissa, ennemmin tai myöhemmin, Raz Rasputin sanoi ja niisti nenänsä pitsireunaiseen puuvillaliinaan. Hän kuulosti miltei pitkästyneen rauhalliselta. -- Se on heidän ikivanha taktiikkansa, jonka me hyvin tunnemme.

* * *

Maanpäällinen helvetti oli valloillaan. Mikään ei voinut olla samaan aikaan yhtä kauhistuttavaa ja kiehtovaa, yhtä irvokasta ja pyhää.
Verta. Tappamista. Mielipuolista raivoa.
Jolta jumalat peittivät silmänsä.
Jonka tähden pyhimykset itkivät kristallikyyneleitä.
Mutta Kuolema hymyili ja pukeutui juhlavimpaan viittaansa. Se oli tämän taistelun suuri voittaja.
Luutnantti Mazinsky ei ajatellut kuolemaa. Ei tappamista. Ei verta. Ei mitään. Hän vain toimi. Latasi. Ampui. Latasi. Ampui. Vihmoi miekallaan niin kuin vastassa ei olisi ihmisiä, vaan hirviöitä, joiden elämällä ei ollut mitään arvoa.
Novgorodilaiset tunkivat heidän mailleen kuin okapensaat tai nokkoset, kuin saastaiset, ruttoa levittävät rotat. Se maa oli pyhää. Sen olivat hänen esi-isänsä tehneet heille kodiksi.
Hän ei pohtinut vastassa olevien ihmisten kohtaloita. Ei sitä, kuinka kukin oli taisteluun päätynyt. Ei sitä, mistä he olivat tulleet, keitä he olivat, millaista elämää olivat viettäneet. Siihen ei ollut aikaa. Siihen ei ollut mahdollisuutta.
Se olisi lannistanut taistelutahdon ja koitunut hänen omaksi kohtalokseen.
Sen sijaan hän antoi kamppailun verisen kiihkon ottaa vallan. Vastasi voimaan voimalla, teräkseen teräksellä, vereen verellä, kiroukseen kirouksella.
Novgorodilaiset oli ajettava pois. Siihen hän keskittyi. Se vaati hänen jokaisen lihaksen ja solun täydellisen yhteistyön.
Toisenlaiset ajatusten aika tulisi sitten myöhemmin, mikäli hän selviäisi taistelusta hengissä. Illan hämärtyessä. Äänten vaimetessa.
Nyt oli aika levitettää kuolemaa, johtaa miehet päin pistimiä. Nyt oli aika vannoa maan ja kasakkaveljeyden nimeen.
Kaikista kasakoiden ponnisteluista huolimatta novgorodilaiset eivät antaneet periksi. Ne eivät lannistuneet eivätkä murtuneet, vaan säilyttivät mieliinsä taotun taistelutahdon.
Mutta tehtävä oli suoritettu.
Vankkurit pääsivät pakenemaan.
-- Taras, Dosto! luutnantti huusi. -- Miehet ovat käyneet vähiin. Meidän on vetäydyttävä. Emme kestä enää pidempään.
-- Kestä ja kestä. Sanonko minä, mikä kesti? Tuon käskyn tuleminen kesti ainakin sata vuotta liian kauan, Dosto manaili. -- Joku noista kirotuista novgorodilaisista ampui jo hattuuni reiän. Hyvä, ettei lentänyt koko pää taivaan tuuliin.
-- Ihme, että osuivat edes hattuusi. Sen verran kaukana olet pysytellyt pahimmasta kahakasta, Taras nälväisi ja huitaisi shaskallaan pistintä, joka tavoitteli hänen jalkojaan.
-- Minun vastuullani on eskadroonan kallisarvoinen bunchuk. Ja olen, jos et sattunut sitä tietämään, pohjimmiltani hyvin rauhaa rakastava ja jumalinen mies, vaikkakin tarpeen tullen tämä lyhyt varteni yltää mitä mittavimpiin sankaritekoihin.
Dosto nosti sormensa ylös ja sanoi: -- Kun sen aika tulee, Taras. Ole tarkkana ja ota opiksesi.
Taras tuhahti ja huitaisi kädellään ilmaa. Silloin luutnantti Mazinskyn antama perääntymiskäsky projisoitui ilmaan. Miehet suojasivat toisiaan ja irtautuivat taistelusta.

Luutnantti ilmoitti tilanteesta atamanille. Hän sai välittömästi komennon palata kureniinsa. Heillä oli nyt uusi tehtävä. He lähtisivät suojaamaan vankkureiden pakoa, kun muut jäisivät viivyttämään vihollisia. Luutnantti otti tehtävän vastaan mielellään. Hän ajatteli vankkureissa matkaavaa tataarityttöä, ja hänen sydämensä sykähti muutaman ylimääräisen lyönnin.

89 kommenttia:

  1. Hauskaa, että aloitit uuden kirjan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi, Eve! Kiitos kommentista :) Tästä se lähtee etenemään. Aika paljon on ollut muita kiireitä, mutta tarina muovautuu päässä ja tekstiäkin alkaa tulla, kunhan pääsen kunnolla vauhtiin ja saan järjestettyä aikaa kirjoittamiselle.

      Poista
  2. Mielenkiintoisesti muutit alkua, pari kertaa oli tunne, ettei pyyynyt perässä missä mennään, mutta ajan kuluessa sekin ehkä muuttuu, ja ellei katson vielä tarkemmin. Ajattelin ensin että kolmas luku alkaa siitä mihinkä toinen jäi, sillä toinen jäi hyvin avonnaiseksi, mutta tajusin kyllä nopeasti ja varsinkin robin mukana olosta, että nyt ollaan jo pidemmällä. Se isoisoisomummin kirje systeemi vaikutti näin alkuun ja nopeasti hieman pitkältä ja tylsältä, mutta ei minulla ollutkaan oikein keskittymistä siihen. Tämä oli tällainen pika kommentointi, ensimmäisen nopean lukemisen jälkeen, jossain vaiheessa pitänee lukea tarkemmin uuestaan. Tällainen ilmoittautuminen täältä kauempaa ulkomailta tällä kertaa, katsotaan onko yhtä paljon aikaa kuin Suomessa seurata tätä. Tsemppiä jatkoon! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Mirjam! Kiitos kaukomaan kommentista :) Tuota kirjejuttua täytyy fiksata aika tavalla, mikäli se kirjaan edes päätyy. Ei toimi vielä ja se on myös aivan irrallinen. Mukavaa vuoden alkua!

      Poista
  3. Moi! Minä pidän erityisesti 3.luvusta, sillä Rob McCool herää. Odotan innolla miten tarina jatkuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Henni! Kiitos kannustavasta kommentista :) Aika kauan olen ollut poissa tekstin parista, ja eräs kokeilu, jota tein pari päivää, ei ennättänyt elää päivitettäväksi asti. Tuhosin sen. En ollut tyytyväinen. Tänään tai huomenna teen uuden päivityksen. Tarina siis jatkuu taas.

      Poista
  4. Aivan loistava juoni. Tempaisee mukaansa samantien.Varmasti tulee suosituksi ja minun mielestä loistavaa tekstiä.

    VastaaPoista
  5. Aivan loistava juoni. Tempaisee mukaansa samantien.Varmasti tulee suosituksi ja minun mielestä loistavaa tekstiä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, SamdaBeast :) Taidat olla aika lailla samaa mieltä kuin edellinenkin kommentoija ;)

      Poista
  6. Moi tatu toi 3.luku oli hyvä ja tykkäsin siitä tosi paljon hyvä Blogi kappa kappa

    VastaaPoista
  7. omg NIIN HYVÄ BLOGI tein tästä esitelmän ja sain 9+ kiitos tästä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. oot aika jonne ku teet tästä kappa

      Poista
    2. nyt kyllä kusetat!!

      Poista
    3. miksi hän kysettaisi oletko tyhmä

      Poista
    4. Kiitos kommentista :) Hyvä numero esitelmästä! Olis kiva, jos voisit laittaa sen mulle sähkikseen.

      Poista
  8. Aivan LOISTAVA oli tuo pätkä!! TOSI hyvä ja mielenkiintoinen juoni!!
    olet kyllä TAITAVA kirjan kirjoittaja!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Blogin hallinnoija on poistanut tämän kommentin.

      Poista
    2. jen nyt kyllä kusetat koska et voi olla noin ylpeä jostain kirjailijasta lol kappa

      Poista
  9. huolestunut 5v lapsen äiti21. huhtikuuta 2016 klo 10.55

    liian rajua tekstiä nuoremmille lukijoille!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, huolestunut 5v lapsen äiti :) Kirja ei olekaan tarkoitettu perheen pienimmille :)

      Poista
  10. Hyvin aloitettu ensimmäinen kappale henkilöt oli selitetty hyvin, tykkäsin siitä. Tarina aloitettiin ehkä minun mielestä vähän "mälsästi".

    VastaaPoista
  11. Hei!
    Kirjan aloitus oli todella kiva ja pääsin heti mukaan juoneen. Henkilö kuvaus oli ehkä hiukan sekava alussa mutta, kun luki pidemmälle niin hahmojen tunteminen sujui ongelmitta. Pidin erityisesti tarinan miljööstä, tarina oli sijoitettu kivaan aikaan. Kirjan juoni ei oikein mielyttänyt minua sillä se on niin erilainen siihen mitä normaalisti luen, kun kysyy ystäviltä mitä ,ieltä he olivat suurin osa heistä taas kääntyi pitämään tarinan juonesta. Kertojavalintasi on osunut nappiin! Kirjan kieli on ehkä hiukan liian vaikea lukuista ja on paljon sanoja joita välttämättä kaikki nuoret ymmärrä, vaikka silti tekstiä on siitä huolimatta helppo lukea. Tekstin rakenteessa ei ole valittamista, luin tarinan ylllättävän nopeasti. Tarinan loppu on kiva sillä sen takia oli heti pakko päästä lukemaan seuraavaa osaa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Ronja :) Hyvä havainto tuo kielen vaikeus. Se kyllä silottuu ajan mittaan, kun editoin tekstiä. Hyvä, että tarina pitää mukanaan. Juonikin kehittyy. Kirjoitan yleensä ensin tarinaa toiminnallisemmin ja editoidessa muokkaan siihen syvyyttä.

      Poista
  12. Hieno alku ja hyvä juoni.

    VastaaPoista
  13. toinen kappale alkoi olla jo vähän "kiinostavampi" minun mielestä. mutta toinen kappale oli ehkä vähän sekava minun mielestäni en oikein pysynyt tarinan perässä kunolla

    VastaaPoista
  14. Kolmas kappale oli minun mielestä vähän tylsää luetavaa, tarina ei liikunut eteen päin hirveästi ei ainakaan vaikkutanut siltä, mutta muuten ihan hyvä kappale ja kiinostava tarina meneilään :)

    VastaaPoista
  15. tykkäsin 4. kappaleesta siinä tapahtui kaikkea, mutta miljöö on ehkä selitetty vähän huonosti mielestäni, mutta muuten ihan hyvä, ja tarina jatkuu aika nopeasti.

    VastaaPoista
  16. 5. kappaleessa juoni alkaa "kasaantua" ja jotain jännää on tapahtumassa arvelen pidän siitä, juoni alkaa vähän "valaistumaan" ja henkilöt alkavat tulla tutuiksi mutta juoni on mielestäni vielä vähän sekava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Housu Liisa! Kiitos kommenteistasi. Pidän niistä, koska ne ovat kriittisiä ja haastavat ajattelemaan tekstiä uusiksi, mutta myös siksi, että ne ovat kannustavia :)

      Poista
  17. hei minun mielestäni alku hyppää tarinaan ja on vähän hätäinen, mutta henkilöt ovat kyllä selitetty hyvin.

    VastaaPoista
  18. ja vielä tarinan kulku on vähän hidas ja jumitti alussa

    VastaaPoista
  19. silti tarina muodostuu hyvin ja tempaa mukaan kun on silti paljon jännitystä. tarinan hahmot ovat aika omaperäisiä ja erinlaisia. Eri kokoja ja lajeja mutta sopii tarinaan hyvin.

    VastaaPoista
  20. tarina alkoi hienosti mutta koko ensimmäinen kappale oli todella tylsä ja en päässyt siihen mukaan.

    VastaaPoista
  21. 2. kappaleessa minulle alkoi jo selvitä miten kirjan kulku edistyy ja kappale alkoi kiinnostaa enemmä.

    VastaaPoista
  22. 3. kappaleessa minulle tuli vaikeuksia lukea koska kappale ei edistynyt ja siinä kesti todella kauan muuten hyvä kappale.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommenteista, Anonyymi :) Otan ne huomioon, kun käsittelen ensimmäisiä lukuja uudestaan. Olisi hienoa, jos saisi ne sujumaan niin, että ne tempaisisivat kunnolla mukaan.

      Poista
  23. Kirjan aloitus oli hieman sekavaa, kun en tiennyt mitä tarina pitää sisällään, mutta sen edetessä siihen pääsi hyvin mukaan.
    Henkilöiden piirteitä ja ulkonäköä kuvasit hyvin. Sain heti mielikuvan miltä kukakin näyttää. Sama päti paikkojen ja alueiden kuvauksessa.
    Tekstiä oli helppo ymmärtää vaikka joidenkin paikkojen ja henkilöiden nimet olivatkin vähän vaikeita.
    Kappaleet olivat sopivan kokoisia ja pystyivät säilyttämään mielenkiinnon.
    Futuristinen tyyli oli hyvä asia kirjassa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Ville :) Tuo alku on ongelmallinen. Vaatii varmaan useita kirjoituskertoja, että saan sen kuntoon. Kiva, että mielikuvat henkilöistä ja paikoista syntyivät helposti, ja että tekstiä oli helppo ymmärtää. Nimet syntyvät joskus tosi helposti, toisinaan niitä pitää tuunata. Vierasperäiset nimet ovat ymmärrettävästi hieman hankalia lukemisen kannalta.

      Poista
  24. Tarina alkoi mielestäni kivasti. Alkuun sopi hyvin Kaarnen tarinan ja edellisen kirjan tapahtumien kertaus. Se muistutti hyvin mieleen, mitä edellisessä kirjassa oli tapahtunut. Se luultavasti auttaa myös pääsemään mukaan tarinaan, jos ei ole lukenut edellistä osaa. Tarinan lukemista oli helppo jatkaa, koska jo alussa alkoi tapahtua. Taistelun tapahtumia oli kuvailtu hyvin, mutta joissain kohdissa siinä oli vähän vaikea pysyä mukana. Pidän paljon siitä, kuinka tulevaisuuden teknologiaa on tuotu kirjan maailmaan, joka vaikuttaa muuten melko vanhanaikaiselta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Venla :) Kiva, että olet lukenut ensimmäisen osan. Ja hyvä, että kertaus oli mielestäsi toimiva. Vauhdikkuuden ja selkeyden tasapaino vaatii vielä hiomista. Hauska kuulla, että vanhan ja uuden sekoittaminen tuntuu hyvältä ratkaisulta.

      Poista
  25. Kirjan alku tuntui ensin vähän sekavalta, mutta kun olin lukenut vähän enemmän pääsin hyvin juoneen mukaan, vaikka en edellistä kirjaa olekaan lukenut. Kirjan henkilöt ovat hyvin kuvailtuja ja kiinnostavia, niin kuin ovat myös kirjan eri paikat. Jotkut nimet ja paikat olivat kyllä vähän outoja ja vaikeita muistaa. Kirjan juoni on erittäin kiinnostava ja se saa minut haluamaan jatkaa lukemista. Ymmärsin hyvin tekstiä, vaikka siellä oli joitakin minulle outoja sanoja. Tykkäsin myös paljon siitä miten menneisyys ja tulevaisuus sekoittuvat hyvin yhteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Axel :) Joo, tuolle alulle pitää tehdä jotakin. Nimistö on aina ongelmallinen. Pitää säilyttää helppous, mutta on kuitenkin saatava tarinan todellisuus esille. Kiva, että juoni vetää ja vanha ja uusi käyvät hyvin yhteen.

      Poista
  26. Moi!
    Minusta kirjan ihan alku oli vähän tylsä, mutta sitten se muuttui mielenkiintoiseksi. Pidin varsinkin siitä, että henkilöitä ja miljöötä kuvattiin paljon ja hyvin. Tykkäsin miljööstä, ja se oli mielestäni hauskaa, kun kirjasta sai sellaisen vaikutelman, että sen tapahtumat olisivat tapahtuneet kauan aikaa sitten, mutta kuitenkin siinä oli kaikenlaisia elektronisia välineitä, joita ei ole oikeastikkaan vielä keksitty. Vaikka henkilöitä kuvailtiinkin hyvin, niin en välillä oikein muistanut, että kuka oli kukin. Tykkäsin henkilöistä, mutta en tykännyt siitä, kun henkilöt Asha ja Omar kuolivat heti, koska olisin halunnut heidän pysyvän vielä mukana tarinassa. En tiedä kerrotaanko tai kerrottiinko se jo, mutta minua jäi mietityttämään, että mistä se Robin haava oli tullut. Kappaleet kuutosesta eteenpäin olivat mielestäni tosi hyviä, ja juoni eteni nopeasti. Tykkään kirjoitustyylistäsi ja haluaisin lukea tätä tarinaa vielä pidemmälle!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Ilona :) Tuota alkua täytyy vielä hioa paremmaksi. Ashasta ja Omarista saatamme vielä kuulla! Robin haavan syntyä en tainnut tosiaankaan selittää. Se tapahtui aivan edellisen kirjan lopussa. Kiva kuulla, että tyyli toimii.

      Poista
  27. Moi!
    Minun mielestä kirjan juoni oli hieman sekava, mutta tarinan lukemisen myötä pääsin mukaan juoneen. Tarinan henkilöitä ja miljöötä oli kuvattu hyvin, ja perusteellisesti. Tarinaan ilmestyi lukiessa hieman jänniä sanoja, ja tarinan luvut olivat hieman pitkiä. juoni oli puolestaan erittäin hyvä ja mielenkiintoinen. Myös eri aikakausien yhdistäminen sopi kirjaan hyvin.:)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Aino :) Olen samaa mieltä, että tarinan alkua on syytä selkeyttää. Työstän sitä parasta aikaa. Alkuviikosta tulee päivitys. Kiva kuulla, että juoni on mielenkiintoinen ja miljöö kuvattu hyvin. Täytyy ottaa puntariin tuo lukujen pituus.

      Poista
  28. Onpa mielenkiintoinen tapa kirjoittaa kirjaa! Mielenkiinnolla seuraan juonenkäänteissä tapahtuvia muutoksia!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Kettu :) Mielenkiintoista tätä on kirjoittaa. Mutta kieltämättä myös hieman pelottavaa, kun keskeneräinen raakateksti on kaikkien nähtävillä.

      Poista
  29. peteBoi (Petrus Sipilä)3. huhtikuuta 2017 klo 12.52

    Hei, Tatu! Kirjasi on mielenkiintoinen ja sopivassa määrin väkivaltainen. Suosittelen vielä vilkaisemaan kirjoitusvirheiden varalta. Itse löysin muutaman! Kiitos kirjastasi :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Petrus :) Kiva kuulla, että mielenkiintoa löytyy. Ja sopivasti väkivaltaa. Oikoluku ja kirjoitusvirheiden poistaminen onkin aikamoinen urakka sitten vielä lopuksi.

      Poista
  30. kirja vaikuttaa mielenkiintoiselta, sopivasti jännittävä ja tulen varmaankin itse lukemaan. Toivottavasti kirjoittaminen sujuu hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Sauli :) Ja tsemppauksesta! Kiva, että teksti kiinnostaa.

      Poista
  31. Moi.
    Kirja lähti vetämään heti alussa ja vaikuttaa erittäin mielenkiintoiselta. Juonen mukaan pääsi helposti ja paikkojen (esim. Kasakkaleiri) kuvaus oli hyvää. Jotkut kohdat oli vähän epäselviä ja henkilöiden kuvausta voisi alusta vielä vähän parantaa, jää vähän epäselväksi kuka on kuka. Tulevaisuuden ja menneisyyden sekoittaminen toimii hyvin. Blogin kautta kirjoittaminen kuulostaa hyvältä tavalta ja on mukava että pääsee myös itse vaikuttamaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Kala :) Hyvä, että juoni ja paikkojen kuvaus toimii. Täytyy panostaa tuohon henkilökuvaukseen. Kiitos vinkistä!

      Poista
  32. kirja oli ihan hyvä

    VastaaPoista
  33. Hei! Luin luvut 5 ja 6. Pidin pääosin teksteistä, mutta en ymmärtänyt kaikkia sanoja, mutta se voi johtua siitäkin, että en ollut lukenut aikaisempia lukuja. Nimet olivat myös hieman omituisia, enkä ole varma pidinkö niistä. Sinulla on kyllä omalaatuinen ja erikoinen kirjoitustyyli mistä pidin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista dobby :) Joo voi olla, että aikaisempien lukujen lukeminen pitäisi paremmin kärryillä. Osaisitko yksilöidä, mikä nimistä ei toimi? Kiva kuulla, että pidät tyylistäni!

      Poista
  34. Mielestäni tarina alkaa mukaan tempaavasti ja alkaa tapahtua jo melkein heti. Hahmot on kuvattu hyvin. Oli kiva lukea :)
    T:Raskas hylje

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Raskas hylje :) Kiva kuulla, että tarina tempaa mukaansa, ja että hahmot toimivat!

      Poista
  35. Tekstissäsi on mielenkiintoista ja vauhdikasta vuoropuhelua.

    VastaaPoista
  36. Hyvin mielen kiintoinen vaikka en tuota kokonaan lukenut! Voimia vielä kirjoittamiseen. Ps. Näimme sinut Siilinlahden koululla ja laita minun nimi eli Heidi Kilponen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja tsemppauksesta Heidi :) Nimi on nyt mukana kirjan kiitoksissa!

      Poista
  37. Kirja aloitus on hieman sekava, mutta tarinaan pääsee kuitenkin mukaan hieman myöhemmin. On mielenkiintoista, että olet käyttänyt osittain hyvin lyhyitä virkkeitä. Ne mielestäni toimivat tarinassa hyvin esimerkiksi nopeita tilannekuvia kuvailtaessa (itselleni jäi mieleen 8. luvun taistelukohtauksen kuvailu). Sen lisäksi lyhyet virkkeet antavat lukijan itse ajatella tilannetta eikä ns. "kaikkea kerrota". Kiva idea tämä livekirja!

    T: EL

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista EL :) Tuo alku ei vain meinaa asettua. Jonkinlainen viime hetken taika vielä tarvitaan, että siitä tulee onnistunut. Kiva, että lyhyet virkkeet toimivat!

      Poista
  38. Loistavaa Tatu kirja alkaa tosi kiinnstavasti eikä pääyäkään saa käännettyä en malta odottaa että tää tulee kirjana.
    Loistavaa Tatu!
    T:Vili

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kannustuksesta Vili :)

      Poista
  39. Hei Tatu! 😊 Aivan mahtavaa tekstiä! Odotan innolla kirjan ilmestymistä

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Elias :) Nimesi on mukana kiitoksissa!

      Poista