Rob McCool jatkuu, luvut 10.-18. (3.7.2017)

Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)


Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.


10. LUKU -- PÖLKYN JA KIRVEEN VÄLISSÄ

Suojasädekilvin panssaroidut vankkurit liukuivat kovaa vauhtia harjanteen yli, mutta siellä odotti tyrmistyttävä näky. Väylä oli suljettu. Novgorodin pataljoonat tukkivat reitin laajaksi rintamaksi levittäytyneinä. Tykkiveneet oli ryhmitetty joukkojen taakse. Kasakoille ei jäänyt aikaa toipua hämmästyksestä, kun novgorodilaisten etummaiset rivit polvistuivat ja nostivat kiväärit poskilleen.
Vankkuriosaston komentaja reagoi nopeasti tilanteeseen. Käskyt projisoituivat ilmaan.
Vankkurit hajaantuivat.
Novgorodilaisten tykit jyrähtivät. Ammukset vihelsivät ilmassa ja jysähtivät kasakoiden keskuuteen. Räjähdykset repivät maata. Vankkureiden sälöjä lensi ilmaan. Osumia ei tullut montaa, sillä kahden tiiviin vankkurijonon sijaan tykistöllä oli paljon yksittäisiä maaleja. Kasakat olivat kuitenkin ansassa. Pataljoonia ei voinut kiertää.
Uusi käsky projisoitui ilmaan, ja vankkureiden mukana kulkenut tachanka-rykmentti ajoi asemiin. Novgorodilaisten luodit napsuivat suojasädekilvissä, kun hevosten vetämät tykkireet kaarsivat eteen ja täräyttivät ilmoille yhteislaukauksen.
Tachankat tekivät pahaa jälkeä tiiviiseen sotilasrintamaan, mutta novgorodilaisten tykistö vastasi heti tuleen. Ammukset räjähtivät päin tachankoja tuhoisin seurauksin.
Rob McCool ja Kaarne seurasivat tilannetta vankkureista. Vahakangas oli nostettu reunoilta ylös. Kyytiin oli poimittu ohjastajan lisäksi muutamia haavoittuneita, kaksi kiväärimiestä ja erinäisiä tarvikkeita. Nurkassa oli kanahäkki ja kolme porsasta puulaatikossa. Taistelukentän näkymä oli lohduton. Maassa lojui pirstaleisia vankkureita ja veren värjäämiä sotureita. Muutamat räjähdysten silpomat hevoset roikkuivat vielä leijuvaljaidensa varassa.
-- Emme selviä tästä, Kaarne sanoi fenniksi.
Rob ymmärsi, että heidän mahdollisuutensa olivat olemattomat. Novgorodilaisia oli liikaa. Tykit kumahtelivat taukoamatta sylkivät tuhoa ja kuolemaa kasakoiden joukkoon.
-- Yritämme rynnäkköä, ohjastaja huusi kiväärimiehille. Hän oli saanut käskyn kypäräkuulokkeisiin.
Vankkurit liukuivat pitkin kenttää ja ryhmittyivät jonoksi. Kolmet vankkurit rinnakkain. Kasakat syöksyivät kohti pataljoonien keskustaa. Novgorodilaiset osasivat odottaa tätä. He siirsivät eteen kevyitä kenttäkanuunoita. Samaan aikaan tykkiveneet keskittivät iskujaan rynnäkön kärkeen. Suojasädekenttien ansiosta vankkurit pääsivät melko lähelle novgorodilaisia, mutta vähitellen raskas tykkituli alkoi purra ja oli niin tuhoisaa, että hyökkäys tyrehtyi ja vankkureiden oli hajaannuttava. Ne pysyivät koko ajan pienessä liikkeessä, etteivät olisi helppoja maaleja tykkitulelle, vaelsivat kuin levottomat villieläimet edes takaisin aitaukseen ajettuina.
-- Zeus! Rob huusi Kaarnelle räjähdysten kumun yli. -- Missä Zeus on? Missä on has'hassinien lentopursi?
-- En minä tiedä. Kai se on jossakin tämän kolonnan mukana.
-- Onko kypäräni yhä purressa?
-- Kyllä kai. Kuinka niin?
-- Luulen, että voisin saada meidät pois täältä.
Kaarne katsoi Robia ihmeissään. -- Kuinka?
-- Lentämällä.
-- Oletko ollut joskus lentopurren ohjaimissa?
-- Olen, Rob sanoi. -- Eikä Zeus poikkea siitä paljoakaan.
Kaarne unohti hetkeksi taistelun ja sanoi. -- Tuo kuulostaa liian paksulta. Milloin sinä olisit harjoitellut lentämistä?
Rob hymyili ja sanoi: -- En tietenkään oikealla lentopurrella. Minulla on ohjelmisto, joka toimii kypärässä. Etsimet lasketaan silmille ja siinä tuntee istuvansa kuin ohjaimissa.
Rob yritti paikallistaa lentopurren taistelukentältä. -- Naamiointikankaan täytyy olla yhä sen päällä, hän mutisi. -- Sitä ei näy missään.
Hän kysyi kasakoilta:
-- Tiedättekö, missä leiriin tuotu lentopursi on?
Miehet vastasivat kieltävästi. Samassa yksi heistä huusi: -- Katsokaa!
Rob luuli, että hän oli nähnyt purren, mutta huudon syy olikin toinen.
-- Kurenit tulevat avuksemme!
Zaporigit karauttivat harjanteen yli täyttä laukkaa. Miesten ilo oli kuitenkin lyhytaikainen. Novgorodilaisten kiiturieskadroonat syöksyivät kureneiden sivuitse pataljoonien tueksi.
Tykit vaimenivat. Taistelu taukosi.
Molemmat osapuolet jäivät odottamaan.
Pahaenteinen hiljaisuus.
Kasakoiden takana olevalle harjanteelle marssi pataljoonittain novgorodilaisten jalkaväkeä.
Tilanne näytti epätoivoiselta. He olivat pölkyn ja kirveen välissä.
Yksi huitaisu, ja pää lentäisi irti.
Heidän tiensä oli tullut päätökseen.
Mutta tykit pysyivät vaiti.
Metelin turruttamat korvat alkoivat kuulla haavoittuneiden ihmisten ja eläinten vaikerruksia.
Ilmaan projisoitui tulitauon merkkiviiri.
Vankkureista purkautui väkeä auttamaan haavoittuneita.
Eräs ratsu lähestyi Robin ja Kaarnen vankkureita.
-- Miten täällä jaksellaan? Luutnantti Mazinsky puhutteli ohjastajaa.
-- Kävi tuuri, herra luutnantti, mies vastasi. -- Tykit eivät osuneet meihin. Kyydissä on kolme kasakkaa kääreissä ja kaksi aseissa.
-- Saimme hengähdystauon, luutnantti Mazinsky sanoi. -- Kosevoi käy parhaillaan neuvotteluja prinssi Vladimirin kanssa. Saa nähdä, mihin tässä joudutaan. Levätkää nyt, juokaa ja ottakaa evästä.
Luutnantti meni vankkureiden taakse, sitoi hevosen ohjakset perälaudan kiinnikkeeseen ja nousi kyytiin. Hän tervehti haavoittuneita, vaihtoi heidän kanssaan muutaman sanan ja kääntyi sitten Kaarnen puoleen.
-- Oletko kunnossa?
-- Ei minulla ole hätää.
-- Miten prinssi?
-- Kylkeä kivistää, mutta pystyn jo liikkumaan, Rob vastasi. -- Miten taistelu?
-- Heillä on murskaava ylivoima, luutnantti huokaisi. -- Meidän on annettava periksi. Hyvässä lykyssä joudumme luovuttamaan aseemme, mutta saamme pitää vapautemme.
-- Entä, jos käy huonosti?
-- Meistä tehdään orjia. Päädymme oligarkkien ja boijarien tehtaisiin ja pelloille tai sitten meidät myydään jonnekin ihan muualle. Puolaan tai tataareille.
Luutnantti Mazinsky pysähtyi kuuntelemaan kypärään tulevia ohjeita. Miehen ilme kiristyi. Hän murahti vastauksen ja kytki mikrofonin pois päältä. Sitten hän kumartui Kaarnen ja Robin puoleen ja kuiskasi niin, etteivät toiset kuulleet:
-- Prinssi on luvannut meille vapaan pääsyn pois taistelukentältä, jos luovutamme hänelle eräät hallussamme olevat henkilöt.
Rob aavisti luutnantin tuskaisesta ilmeestä, mitä tämä tarkoitti.
-- Prinssi Vladimir haluaa meidät, hän sanoi. -- Se on meidän loppumme.
Luutnantti nyökkäsi. -- Äskeinen viesti oli käsky viedä teidät kosevoin luo. Vakuutan, että tehtävä ei ole minulle mieluinen.
-- Prinssi Vladimiriin ei voi luottaa, Rob sanoi. -- Hän hallitsee tilannetta ja leikittelee kanssanne. Ei hän päästä teitä pakoon. Ei kaiken tämän jälkeen. Emme me sentään niin arvokkaita ole. Hän katsoi luutnanttia silmiin ja kysyi:
-- Auttaisitko meitä, jos voisit?
-- Mitä minä voisin tehdä? luutnantti naurahti kolkosti.
Rob tarttui nuorta luutnanttia käsivarresta ja sanoi: -- On eräs keino, jos haluat todella auttaa.

11. LUKU -- ZEUS

-- Onko kaikki hyvin, herra luutnantti? toinen aseistautuneista kasakoista kysyi, kun näki, kuinka Rob tarrasi kiinni hänen käsivarteensa.
-- Ei hätää. Tarkistan vain, missä kunnossa he ovat. Kaikki hyvin. Robille hän kuiskasi: -- Mitä hulluuksia? Mitä sinulla on mielessäsi?
-- Vie meidät has'hassinien lentopurrelle.
-- Mitä se auttaisi?
-- Pystyn lentämään alusta. Ja tiedät varmaan, että se on myös mahtava ase. Voimme kääntää tilanteen kasakoiden eduksi hyökkäämällä novgorodilaisten kimppuun ilmasta käsin.
Luutnantti Mazinsky pohti ajatusta. Jos hän auttaisi vangit pakenemaan, voisi se olla hyvinkin hänen oma kuolemantuomionsa. Se saattaisi myös tietää kasakoiden loppua, koska kosevoi menettäisi valttikorttinsa. Ei olisi enää mitään, millä hieroa kauppoja.
Luutnantti katsoi Kaarneen. Hänen sydäntään kirveli. Siihen sattui niin paljon, ettei hän voinut kuvitella sen olevan edes mahdollista. Ja mitä se pistikään hänet tekemään? Hän ei halunnut tytön joutuvan prinssi Vladimirin käsiin.
-- Hyvä on, hän sanoi. -- Painukaa mataliksi. Merkitsen vankkurit tarkastetuksi ja yritän löytää aluksen.
Luutnantti Mazinsky kytki vankkureiden projektorin päälle. Ilmaan heijastui merkki, joka ilmoitti vankkurit tarkastetuiksi. Muitakin vankkureita oli jo ennätetty käydä läpi. Hän kannusti hevosensa laukkaan ja kierteli kentällä has'hassinien lentopurtta etsien. Alus leijui tuhoutuneiden vankkurien vierellä lähes näkymättömänä. Naamiointikangas repsotti peräsiiven kohdalta. Hän ei olisi huomannut mitään, jos ei olisi tiennyt mitä etsiä.
Luutnantti peitti siiven huolellisesti, katkaisi vankkureihin kiinnitetyn narun ja lähti ratsastamaan takaisin Robin ja Kaarnen luo vetäen alusta perässään.
Hän oli jo melko lähellä vankkureita, kun ataman Rapadsky ratsasti häntä kohti. Hän päästi irti narusta ja kääntyi Atamanin suuntaan niin, että peitti ilmasta roikkuvan köyden näkyvistä.
-- Missä ihmeessä vangit ovat? Rapadsky kysyi, kun he kohtasivat.
-- Ehkä he saivat osuman, luutnantti sanoi. -- Kentällä on muutamia tyystin tuhoutuneita vankkureita.
-- Kosevoi alkaa käydä kuumana, ataman manasi ja jatkoi matkaansa. -- Pistä vauhtia etsintöihin!
Luutnantti Mazinsky teki pienen kierroksen, palasi lentopurrelle ja alkoi vetää sitä taas perässään.
Taras Bator ja Dosto Papitasvili ratsastivat hänen luokseen.
-- Mitä ihmettä sinulla on kädessäsi? Dosto virnuili.
-- Köydenpätkä, luutnantti vastasi.
-- Et sattunut huomaamaan, että sen perässä on lentopursi, Dosto mutisi ääntään madaltaen.
-- Kuinkas se onkaan siihen tarttunut, luutnantti naurahti. -- Ja minä kun luulin kantavani pelkkää narua.
-- Ajattelitko kenties lentää tiehesi?
Taras puuttui keskusteluun: -- Minusta tuntuu, että on turvallisempaa ottaa vastaan Novgorodin hyökkäys, kuin yrittää sellaista mielettömyyttä.
-- Pitäkää suunne kiinni ja tulkaa mukaani, luutnantti sanoi naama vakavana. -- Tiedä, vaikka purressa olisi tilaa teillekin.
-- Et voi olla tosissasi, Dosto sanoi.
-- Entä, jos olisinkin.
-- Ja sinäkö sitä ohjastaisit lentävää ratsua? Taras kysyi epäuskoisena.
-- En minä, vaan eräs toinen, joka taitaa nämä hommat. Meidän tarvitsee vain hypätä kyytiin.
-- Se tekee meistä pettureita ja rintamakarkureita, Dosto sanoi kalveten. -- Käsky oli toimittaa prinssi ja tyttö kosevoille?
-- Vaan kun emme toimita, luutnantti painotti.
Doston kulmat kurtistuivat. -- Tiedät, että olemme uskollisia sinulle, mutta kuuntele nyt hyvän tähden järjen ääntä, kun se sinulle kerrankin lausutaan. Jätä moiset ajatukset. Äsken olimme pahimmanlaatuisessa liemessä, mutta tämä alkaa näyttää todella, todella kamalalta.
-- Enkö jo sanonut, että pidä suusi kiinni, luutnantti Mazinsky tiuskaisi. He saapuivat vankkureiden luo.
Luutnantti Mazinsky laskeutui alas ratsailta ja kuiskasi:
-- Nyt.
Rob McCool kurkisti vankkureista.
-- Alus on tässä. Ole varovainen. Kukaan ei saa huomata mitään.
Rob pujahti naamiointikankaan alle ja kiipesi alukseen.
-- Jumalat meitä varjelkoon, Dosto sanoi.
Rob ei löytänyt kypärää ohjaamosta. Hän pudottautui takaisin maahan ja hipsi kankaan suojissa tavaraluukulle.
Luutnantti Mazinsky puri huultaan, kun näki Robin jalat kankaan alta. Hän toivoi, ettei kukaan muu huomaisi samaa.
Rob löysi kypäränsä verisen janitsaariupseerin univormun viereltä.
Hän palasi alukseen, laittoi kypärän päähänsä ja avasi janitsaarinutun taskusta löytämänsä käärmetervarasian. Dragan tár tuoksui kotoisesti suopursulle ja tervalle. Rob otti nokareen sormensa kärkeen ja hieroi tahnan ikeniin.
Hermosolut ottivat kierroksia. Rob haki oikean rytmin hidastuneen maailman ja nopeutuneiden ajatustensa välille. Hän etsi kypärän tiedostoista lentopursiohjelmiston ja vertasi säätimiä Zeuksen vastaaviin. Ne olivat liki samanlaiset, riittävän samanlaiset. Todellista aikaa asian tutkimiseen kului vain muutama sekunti.
-- Hypätkää kyytiin, Rob sanoi ja tunsi, kuinka äänteet venyivät suussa. -- Täällä on tilaa neljälle.
-- Annas kun arvaan, kuka joutuu jäämään pois? Dosto tuskaili ja painoi pulleaa vatsaansa.
-- Mitä olet antanut itsesi turvota tuollaiseksi palloksi, Taras virnisti.
Luutnantti Mazinsky piteli naamiointikangasta ja auttoi Kaarnen aluksen kyytiin. Hän vilkuili ympärilleen ja sanoi Robille: -- Olen miettinyt asiaa. En voi jättää eskadroonaani. Lentäkää te turvaan. Me jäämme tänne.
-- Älä viitsi. Tulkaa kyytiin, Rob sanoi. -- Jos paksukainen tulee eteen, niin te loput mahdutte juuri ja juuri taakse. Älkääkä huoliko tovereistanne. Järjestetään prinssi Vladimirille sellainen näytös, ettei paremmasta väliä. Rob ei ollut täysin varma siitä, mihin pystyisi aluksen kanssa, mutta hän arvasi, että kasakat joutuisivat pahaan pulaan totuuden käytyä ilmi.
-- On kunniatonta jättää taistelutanner, luutnantti Mazinsky sanoi.
-- Älä höpise turhia. Me taistelemme aluksesta käsin. Olet nyt kasakoiden ilmavoimien komentaja. Tämä lentopursi vastaa tulivoimaltaan kokonaista armeijaa. Ja miten teille käy, jos jäätte tänne? Kosevoi ei anna anteeksi tekoanne, vaikka se hyödyttäisikin häntä.
-- Katso, mihin liemeen olet meidät saattanut, Dosto murahti luutnantti Mazinskylle. -- Nosta meidät nyt tällä jumalten lahjoittamalla lentopelillä pois keittämästäsi sopasta.
-- Mitä tehdään? Taras kysyi ja katsoi luutnanttia silmiin.
Luutnantti Mazinsky oli kahden vaiheilla. Häntä pidätteli soturin kunnia, mutta siitä oli viemässä voiton aivan uusi tunne, halu lentää, halu nousta ilmaan ja jakaa kokemus tuon salaperäisen tataaritytön kanssa. Siksi toisekseen hän oli jo rikkonut kaikkia mahdollisia sääntöjä eikä kunniasta sen tähden ollut jäljellä kuin itsensä uhraaminen.
-- Tulkaa kyytiin, Kaarne pyysi ja piti aluksen ovea auki.
Se auttoi luutnanttia tekemään ratkaisunsa.
-- Noustaan alukseen, hän sanoi, -- maksoi, mitä maksoi.
-- Maksaa luultavasti henkemme, mutta mitä siitä, mutisi Dosto. -- Halpa hinta kun se on jo muutenkin mennyttä. Ja halpa hinta siitä, että pääsee tavoittelemaan taivaita. Sellaista kunniaa ei suoda monillekaan sankareille.
Rob sanoi Dostolle: -- Kun käynnistän aluksen, kisko kangas alas niin, ettei se haittaa nousua.
-- Selvä on, Dosto sanoi viittoen tiuhaan tahtiin rukousmerkkejä. -- En pidä hevosta korkeammista paikoista, mutta tässä ei liene vaihtoehtoja.
-- Onko valmista? Rob McCool kysyi ja vilkaisi taakseen.
-- Valmista on, luutnantti Mazinsky sanoi.
-- Kannustahan peltipolle ilmojen teille, Taras sanoi ja tarrasi kiinni penkistä.
Kaarne katsoi Robia silmiin ja nyökkäsi.
-- Lähdetään sitten, Rob sanoi ja napsautti moottorit käyntiin.
-- Lähdetään, luutnantti Mazinsky vahvisti ja kietoi käsivartensa lujasti Kaarnen ympärille.

12. LUKU -- ILMASSA

Has'hassinien koristeellinen lentopursi aiheutti suuren hämmennyksen noustessaan taivaalle. Kaikki muu toiminta lakkasi, kun Zeus-jumalan symboleja kantava alus kohosi majesteettisena kymmenien metrien korkeuteen. Se oli ihme. Vanhan liiton pääjumalan uudestisyntyminen.
Alus huojahteli paikoillaan, vavahteli ja tärisi. Sitten se syöksähti alas ja miltei iskeytyi maahan ennen kuin kaartoi jälleen korkeuksiin.
Koko monituhatpäinen sotajoukko henkäisi Zeuksen ottaessa taas korkeutta ja tehdessä kaarroksen kentän yllä.
-- Alkaahan se totella pikkuhiljaa, Rob McCool tuskaili ja etsi silmiinsä sädeammusten laukaisukytkimen. Hänen kätensä liikuttivat ohjaustason säätimiä valtavaa vauhtia. Ilman käärmetervaa se ei olisi ollut mahdollista. Käärmetervan nopeuttamin ajatuksin Rob saattoi keskittyä lentämiseen. Muu maailma oli hidastunut etanavauhtiin. Ainut jarru oli Robin oma fyysinen rajallisuus. Hän ei voinut liikuttaa lihaksiaan niin nopeasti, kuin olisi halunnut.
Hän näki kahdet säätimet. Toiset olivat kypärän ohjelmiston virtuaaliset säätimet, jotka hän oli lukinnut aluksen säätimien päälle. Monet yksityiskohdat olivat ohjelmistossa samat kuin aluksessa, mutta oli erojakin. Niissä kohdin ohjelmiston ohjeet eivät auttaneet. Piti soveltaa ja kokeilla. Se oli vaarallista puuhaa, mutta vaihtoehtoja ei ollut.
Dosto Papitasvili ihmetteli, kuinka Rob saattoi käsitellä tasolla hehkuvia kuvajaisia sellaisella nopeudella.
-- Olisi mielenkiintoista kuulla, millaista masurkkaa soittaisit, jos sinun kouriisi lykkäisi vanhan kunnon banduran, hän sanoi.
-- Odotahan. Nyt seuraa hieman rajumpaa soitantaa, Rob naurahti.
Sädeammukset syöksähtivät matkaan. Ne lensivät kauniissa kaaressa ja iskeytyivät keskelle solan tukkona seisovien novgorodilaisten pataljoonia. Rob käänsi alusta, sääti tykit uudelleen ja toisti saman kaksi kertaa. Zeus totteli kuin uskollinen orhi kylväen eteensä massiivista tuhoa.
-- Tämä on kyllä kaikkien kansainvälisten sääntöjen vastaista, Dosto puuskahti, -- mutta on sitä siitä huolimatta ilo katsella.
-- Meidän joukkojemme pitäisi älytä lähteä liikkeelle, luutnantti Mazinsky sanoi katsoessaan alas taistelukentälle. -- Mikseivät ne tee mitään?
-- Katsohan tuota! Dosto huudahti.
Vankkurit nytkähtivät liikkeelle yksi toisensa jälkeen. Luutnantti Mazinsky mietti, mitä kosevoi mahtoi ajatella tällä hetkellä. Kirosiko hänet mustimpaan manalaan vai nauroiko ja siunasi hänen nimeään.
Rob ei jäänyt toimettomaksi. Hän tulitti konetykeillä vankkurikaravaanin reitin edessä olevia neliöitä. Rivit hajaantuivat sekasorron vallassa.
Rob siirsi lentopurtta sivummalle ja järjesti kuumat oltavat kasakoiden perään kaasuttaville kiitureille. Dosto innostui Zeuksen tappavasta soitannasta, huitoi ja taputti pulleita käsiään niin vinhaan, että osui epähuomiossa ohjauslevyn säätimiin.
Alus keikahti rajusti ja alkoi syöksyä kohti novgorodilaisten tykkiveneitä. Lentopurren matkustajat ennättivät huutaa kauhusta, mutta Rob sai aluksen pysähtymään.
Se jäi leijumaan paikoilleen.
Dosto piteli penkistä kaksin käsin. Häntä huimasi ja oksetti. Sydän pyrki räjähtämään ulos rinnasta.
Novgorodilaiset käyttivät tilaisuutta hyväkseen. Alus leijui heidän edessään kuin tarjottimella. Tykit kääntyivät. Savu pöllähti putkista ja kuulat vinguttivat ilmaa. Suurin osa lensi ohi, mutta kaksi osumaa rymisytti alusta kuin jättimäisen muulin potku.
-- Eikö tässä vempeleessä ole suojasädepanssareita? luutnantti Mazinsky huudahti.
-- Kun vain tietäisin, mistä ne kytketään päälle, Rob sanoi ja katsoi Dostoa vihaisesti. -- Säätimet menivät sekaisin huitaisustasi, jouduin nollaamaan ohjauksen.
-- Olen pahoillani herra lentäjämestari, Dosto sanoi. -- Tämä alus on liian herkkä ja epäluotettava. Meille käy vielä huonosti. Muistakaa Ikarosta ja Bellerofonia. Vanhoissa tarinoissa piilee viisaus. Jumalia ei pitäisi vihastuttaa moisilla lentävillä vempaimilla.
-- Mitäpä jos pitäisit vain kätesi kurissa. Purista niillä vaikka penkkiä, Rob murahti. -- Luulen löytäneeni viimein kytkinsarjan, josta saan ohjauksen taas päälle.
Novgorodilaisten kiväärien luodit napsuivat paikallaan leijuvan aluksen metalliin, mutta eivät tehneet sen suurempaa vahinkoa.
Rob liikutti säätimiä, mutta alus ei lähtenyt liikkeelle. Se keikahti vain vinoon ja alkoi täristä. Dosto huudahti säikähdyksestä painuessaan vasten ovea.
-- Nyt voisi olla hyvä hetki poistua paikalta, jos vain mahdollista, Taras Bator tokaisi. -- Virittelevät astetta järeämpää asetta päämme menoksi.
Rob tarkensi Zeuksen tähtäimen Taraksen osoittamaan kohtaan. -- Se on ilmatorjuntaohjus, hän sanoi. -- Laukaisija nousi juuri istuimelleen. Tuosta emme selviä.
-- Miksei lähdetä jo lipettiin? Dosto sanoi kasvot hiestä kiiltäen.
-- Ei onnistu. Jokin varojärjestelmä on mennyt päälle. En saa alusta hallintaani. Menee vielä jonkin aikaa, ennen kuin saan selville, mistä on kyse.
Robin kädet tanssivat säätimillä niin nopeasti, että toisten oli vaikea hahmottaa sitä. Hän oli kuin paraskin Orfeus lyyransa kanssa, mutta ei saanut ongelmaa ratkaistuksi.
-- Meillä ei ole enää aikaa, luutnantti Mazinsky sanoi. -- Ohjus kääntyy kohti.
-- Aukaise ovi, Taras puuskahti Dostolle.
-- En totisesti aukaise. Minähän putoan maahan kuin pommi.
-- Aukaise ovi! Taras karjaisi. -- Purista kyntesi penkkiin. Et sinä mihinkään putoa. Minä pysäytän tuon ohjuksen Draculallani.
Dosto sulki silmänsä ja avasi oven lukituksen. Taras otti aseensa lattialta, työnsi piipun ulos ja sääti tähtäimet.
-- Nopeasti nyt, Dosto hoputti. Häntä huimasi, vaikka hän pitikin silmiään kiinni.
Taras nosti kiväärin tukin poskelleen. Okulaari sirahti, synkronoitui kiväärin tähtäimiin ja tarkentui kohteeseen. Hän hengitti syvään ja painoi liipaisinta.
Luoti lähti matkaan. Ohjuksen ampuja retkahti istuimelleen. Tykkiveneet laukaisivat piippunsa ja kanuunankuulien sarja lähti liikkeelle. Ilmassa olevaan maaliin oli vaikea osua, mutta yksi ammus löysi perille.
Dosto kiljaisi kovaan ääneen, kun alus heilahti rajusti. Hän huitoi käsillään ja osui taas säätimiin.
Siinä samassa Zeus alkoi totella Robin käskyjä.
-- Nyt mentiin, Rob sanoi ja laski Zeuksen nopeaan liukuun. Hän tulitti konetykeillä niin että tanner pölisi. Novgorodilaiset säntäilivät sinne tänne täydessä kaaoksessa.
Kasakkavankkurit rynnistivät vapauteen kahtena rinnakkaisena jonona. Suuria menetyksiä kokeneet ratsastajat hakivat suojaa vankkureiden välistä.
-- Kiitos jumalille! Kiitos pyhimyksille! Dosto riemuitsi.
Samassa ohjaintason näyttöön tuli punainen valo ja kuului pahaenteinen viheltävä merkkiääni.
-- Voihan hiisi, Rob kirosi. -- Ohjus on nyt perässämme.

13. LUKU -- OHJUS

Rob McCool liikutti säätimiä kiihdyttäen vauhtia lähelle maksimia, alus lensi kuin nuoli painaen heidät tiukasti vasten istuimia. Has'hassinien pursi oli nopea. Maisemat vaihtuivat tiuhaan, mutta takaa lähestyvä ohjus oli kehitetty pudottamaan lentopursia. Se sinnitteli perässä, vaikka vauhti oli jo lähellä inhimillisen sietokyvyn rajoja. Rob yritti selvittää, kuinka saisi suojasädepanssarit toimimaan. Se olisi heidän pelastuksensa.
Hälytysjärjestelmän viheltävä ääni voimistui.
Ohjus lähestyi metri metriltä.
-- En saa suojasädepanssarointia päälle! Rob huusi. -- Pidelkää kiinni. Teen kaarroksen alas ja vasempaan.
Kun ohjus oli aivan heidän kohdallaan, Rob hidasti vauhtia ja teki rajun väistöliikkeen.
Ohjus viiletti hiuksenhienosti ohi.
-- Pelastuimme, Dosto yski. Keskipakoisvoima oli lamaannuttanut hengityksen.
-- Voi olla, että meille käy vielä niin kuin sille sinun Pullerofonille, vai mikä se sankari nyt oikein olikaan, Rob tokaisi.
Dosto katsoi Robia kuin jotakin tietämätöntä jullikkaa ja luennoi: -- Bellerofon oli muinaisen taruston urheimpia sotureita.
-- Mitä hän teki? Rob kysyi.
-- Ratsasti lentävällä Pegasos-hevosella ja tappoi hirviön.
-- Olemmeko nyt turvassa? Kaarne kysyi.
-- Emme, Rob vastasi. -- Ohjus hakee meidät taas tähtäimeensä. Sillä on pitkä toimintasäde. En tiedä, onko edes mahdollista karistaa sitä kannoilta.
He näkivät, että Rob oli oikeassa. Ohjus teki laajan kaarroksen savuvana perässään. Takaa-ajo jatkui.
He olivat ajautuneet hämmästyttävän kauas taistelukentältä, arot olivat muuttuneet metsiksi. Maisemat mäkisiksi. Joet virtasivat heidän allaan sinisinä nauhoina.
Zeuksen varoitusääni alkoi taas soida.
-- Teen syöksyn alas ja oikaisen takaisin ylös, Rob varoitti. -- Tämä niittaa teidät kiinni penkkeihin ja tekee hengittämisen taas vaikeaksi. Hengittäkää syvään, kun annan merkin.
Hän lensi kohti metsäistä kukkulaa ohjus uskollisesti perässä.
Kuului epäilyttävä kolahdus.
-- Jotakin tapahtui, Rob manasi. -- Pursi ei tottele ohjausta. Iskeydymme kohta maahan.
He syöksyivät kohti kukkulaa ja puita.
-- Jumalat ja pyhimykset, tulkaa avuksemme! Dosto messusi suoraa huutoa ja suuteli samalla kaulastaan roikkuvaa helminauhakoristetta. -- Jos selviän tästä, niin lupaan kävellä paljain jaloin pyhän Pythagoraksen haudalle asti.
 Aivan viime hetkellä alus alkoi totella. Se kääntyi nousuun ja väisti törmäämisen kukkulaan.
Takaa kuului valtava räjähdys.
Alus paiskautui paineen vaikutuksesta kukkulan laella kasvavaan metsikköön. Siivekkeet leikkasivat puiden latvoja kuin sirpit kypsää viljaa.
-- Ohjaus ei toimi! Rob huusi.
-- Ei se haittaa enää, luutnantti Mazinsky sanoi. -- Ohjus räjähti.
-- Kiittäkää rukouksen voimaa, Dosto julisti. -- Kiittäkää pyhimyksiä. Kiittäkää maata ja taivasta siitä, että olemme yhä elossa. Hän teki käsillään lisää siunaavia eleitä.
-- Pidä ne kourasi kurissa! Rob huudahti. -- En kaipaa tähän enää yhtään yllätystä.
-- Olemme elossa, Dosto sanoi melkein itkien ilosta. Se on yllätyksistä suurin. -- Rakkaat ystävät, olemme elossa!
-- Elossa kyllä, mutta tiedossasi on melkoinen taivallus Traakian suuntaan, jos pidät taannoisen lupauksesi jumalille, Taras irvaili. -- Sen reissun jälkeen saat kuroa vyötäsi aika tavalla kireämmälle.
-- Pyhää Pythagorasta on kiitettävä suosiosta, jonka saimme, Dosto sanoi ja silitti polviaan selvästi rauhoittuneena. -- Siitä en tingi.
-- Saanen epäillä lupauksesi pitävyyttä, hyvä veli, luutnantti Mazinsky naurahti.
-- Sanani pitää, Dosto sanoi loukkaantuneena. -- Jonakin kauniina päivänä sen vielä teen, mutta sillä ei ole kiirettä. Pyhä Pythagoras kyllä ymmärtää.
-- Niinpä tietysti, Taras sanoi.
-- Enkä sanonut, mistä matkan pitäisi alkaa. Sanoin vain vaeltavani Pythagoran temppelille, Dosto hymyili pyöreät poskipäät punaisina ja yskäisi niin, että koko alus heilahti.
Kaikki olivat niin helpottuneita, että kun luutnantti Mazinsky alkoi nauraa, muut yhtyivät siihen, eikä siitä tahtonut tulla loppua, varsinkin kun Dosto korahteli kuin hinkuyskäinen syöttöporsas.
Lentopursi oli raivannut tiensä kukkulan lakea verhoavan metsikön läpi. Se oli kolhiintunut ja lentokelvoton, mutta leijui tanakasti puiden latvojen yläpuolella.
-- Tällä ei seilata enää minnekään. Moottori on aivan jumissa, Rob sanoi. -- Yritän laskeutua metsään. Tähän ei ole hyvä jäädä killumaan.

14. LUKU -- DRYADIT

Alla levittäytyi tiheä kuusikko. Rob sääti kelluntasäiliöitä niin, että Zeus kääntyi sivuttain ja alkoi laskeutua puiden väliin.
Takapenkkiläiset likistyivät toisiaan vasten. Se ei haitannut luutnantti Mazinskya, joka vain tiukensi otettaan Kaarnesta.
Kun alus painui maahan, Rob kiipesi yläpuolellaan olevasta ovesta ulos. Hän otti kypärän pois päästään, sulki silmänsä ja veti keuhkot täyteen ilmaa. Metsä tuoksui hyvältä. Se oli erilainen kuin pohjoiset serkkunsa, mutta avoimien arojen jälkeen se tuntui kodilta. Lehtipuut olivat hiirenkorvalla. Jossakin kukkui käki.
Rob teki pienen kierroksen metsässä. Seutu vaikutti vaikeakulkuiselta. Kukkulat olivat osin kallioisia, metsänpohja kosteaa ja painanteet soisia.
Kun hän palasi takaisin alukselle, olivat muutkin jo tutkimassa metsää.
-- Missä olemme? luuntantti Mazinsky kysyi.
-- Aluksen navigointiohjelma lakkasi toimimasta, mutta karttojen perusteella päättelisin, että olemme jossakin Dnestr-joen seutuvilla, Rob sanoi.
-- Niin kaukana. Mitä me nyt teemme? Dosto kysyi. -- Meillä ei ole ruokaa.
-- Naamioidaan pursi ensimmäiseksi, Rob sanoi. -- Voi olla, että meitä etsitään ilmasta käsin.
-- Olen samaa mieltä, luutnantti Mazinsky sanoi. -- Sen jälkeen katsotaan sopiva paikka ja rakennetaan suoja. Meidän on yövyttävä metsässä.
Sen pidemmälle suunnitelmat eivät päässeet.
-- Pudottakaa aseenne maahan! sanoi naisen ääni jostakin metsän pimennoista. -- Teidät on saarrettu!
Dosto reagoi ääneen ensimmäisenä.
-- Vanha vitsi, hän huusi ja iski silmää Tarakselle, joka viritti Draculansa. -- Yksi neitokainen koettamassa onneaan. Ei tule kauppoja. Mitä oikein luulit?
Vähän matkan päässä olevalle kivelle ilmestyi vihreäpukuinen nainen. Hänen asunsa sulautui metsään lähes täydellisesti. Hänellä oli kädessä varsijousi ja vyöllä kaksiteräinen siro kirves. Silmiä peitti visiiri. Sysimustien hiusten lomassa oli harmaita suortuvia. Hänen oli ehkä vanhempi kuin miltä muuten vaikutti.
-- Mitä minä sanoin, Dosto nyökytteli itsetietoisena. -- Heitetään vaan aseemme mummon jalkoihin, otetaan lakit päästä ja kumarretaan. Siinäpä sitten olemme siistissä rivissä kuin jänikset, valmiina napsittaviksi.
Antautumisen sijaan Dosto tarttui gruusialaisen kindjal-veitsensä kahvaan ja uhosi: -- Minä en suostu moiseen. Aion taistella loppuun saakka.
-- Mitäpä, jos tekisit niin kuin minä sanon. Vastineeksi jätän ehkä kielesi paikoilleen, nainen sanoi purevasti.
Dosto mykistyi.
Luutnantti Mazinsky sanoi:
-- Miksi tottelisimme sinua? Meitä on viisi. Sinä olet yksin. Olet kuollut ennen kuin ennätät edes ajatella nuolesi lähettämistä matkaan. Me olemme kasakoita. Sinun ei tulisi suhtautua meihin noin kevyesti.
Kuin luutnantti Mazinskyn sanojen vakuudeksi, Taras irvisti ja naputti kynsillään Draculan puista tukkia.
-- Azim, nainen sanoi.
Kymmenkunta samankaltaisiin vihreisiin asuihin sonnustautunutta neitoa ilmestyi puiden, pensaiden ja kivien takaa niin nopeasti, että näytti kuin he olisivat tupsahtaneet siihen tyhjästä. Jokaisella oli varsijousi käsissään.
-- Mikä ihmeen dryadien kokous tämä oikein on, Dosto kiljaisi ja viskasi toisen kätensä ilmaan. -- Eikö täällä saa potea edes huonoa tuuriaan rauhassa. Heti uhkaillaan ja käydään kimppuun kuin sudet.
Nainen katsoi Dostoa ja sanoi: -- Mitäpä jos pistäisit kiinni sen suuren naamaasi rumentavan aukon. Metsä on meidän. Ja kaikki, mikä tänne tulee, maasta tahi taivaalta, on meidän, vaikka se olisi pelkkä paksu suupaltti kasakkamunkki.
Dosto murahti ilkeileville sanoille, mutta nipisti suunsa kiinni. Hän nosti partaisen leukansa ylös mielenosoituksellisesti ja vei kätensä puuskaan rinnan päälle.
-- Olen pahoillani, että olemme häirinneet rauhaanne, Rob sanoi. -- Tunnen olevani vastuussa tästä. Olin aluksen ohjaimissa.
-- Vai että häirinneet rauhaamme, nainen puuskahti. -- Sanotko häirinnäksi sitä, että räjäytitte kokonaisen kukkulan taivaan tuuliin nenämme edestä?
-- Se oli ohjus, joka jahtasi meitä. Se olisi tuhonnut meidät, ellei kukkula olisi sattunut väliin.
-- Sinä usutit ohjuksen kimppuumme! nainen sanoi
Rob McCool ymmärsi naisen närkästyksen. Ylipainepommin räjähdys mahtoi olla melkoinen järkytys metsässä kulkevalle joukolle. -- Olen pahoillani, hän sanoi. -- Mitä voisimme tehdä korvataksemme aiheuttamamme vahingon?
-- Laittakaa aseenne maahan.
-- Entä, jos emme tottele, Dosto sanoi.
-- Kertokaa, mitkä ovat aikeenne, luutnantti Mazinsky sanoi. -- Emme luovu aseistamme ennen kuin tiedämme, mitä teette meille.
-- Naomi, nainen sanoi.
Eräs neidoista ojensi varsijousensa ja ampui nuijamaisen vasaman, joka lensi kuin luoti ja räjähti valtavalla voimalla vanhan männyn latvassa pirstoen sen säpäleiksi. Naomi otti uuden vasaman viinestä ja napsautti sen jouseen. Moottoroitu väkipyörä viritti jänteen. Koko tapahtumasarja kesti vain silmänräpäyksen. Naomi tuijotti luutnantti Mazinskya ja pyyhkäisi peukalolla nenäänsä.
-- Tuollainen ase on aivan varmasti kiellettyjen listalla, Taras Bator mutisi.
-- Niin, sitä ei saa käyttää! Dosto julisti kovaan ääneen. -- Ette voi noin vain ylenkatsoa kansainvälisiä lakeja ja asetuksia.
-- Me emme piittaa moisista kielloista, nainen sanoi. -- Metsässä pätevät metsän lait. Jos ase on tehokas, sen on silloin hyvä ja sopii meille.

15. LUKU -- KAIVANTO

-- Vaihtoehtomme ovat kuivuneet vähiin, luutnantti Mazinsky sanoi ja pudotti pistoolinsa maahan. Sitten hän irrotti koristeellisen vyönsä, jossa roikkui pitkä kasakkaveitsi ja kaarevateräinen shaska. Hän kiepautti vyön pistoolin viereen.
Naiset tarkkailivat silmä kovana miehen jokaista liikettä.
Dostolla oli pelkkä kindjal, jonka hän heitti tuhahtaen eteensä. Sitten hän kopsautti kämmenillä pyylevää vatsaansa, sipaisi partaansa ja veti leuan taaas pystyyn. -- Kaikkeen sitä joutuukin alistumaan.
Taras laski pitkäpiippuisen Draculan sammalille hellästi kuin lapsen ja asetti kasakkaveitsen sen viereen.
Rob McCool tarkasteli naisia. He olivat hoikkia, mutta voimakkaita ja johtajaansa lukuun ottamatta nuoria. Kaikki näyttivät toistensa kopioilta, mutta hän ymmärsi, että vaikutelma johtui silmät peittävistä visiireistä ja samankaltaisista, kauttaaltaan vihreistä asuista.
Yksi neidoista vilkaisi johtajaa ja poimi aseet maasta ilman ääneen lausuttua käskyä. Taras liikahti, kun neito kosketti Draculaan, mutta jähmettyi paikoilleen jousten kääntyessä häntä kohti.
-- Turha yrittää mitään, nainen sanoi. -- Yksikin väärä liike ja kuolet. Emme piittaa hengestäsi. Nyt, polvillenne. Ojentakaa kädet taakse!
Ilman eri käskyä kaksi neitoa ryhtyi sitomaan vankien ranteita käyttäen ohutta nuoraa. Dostolle kietaistiin myös paksu side suun yli.  Munkki yritti protestoida, mutta ääni oli vaimentunut pelkäksi mutinaksi.
Joukkoa komentanut nainen käveli Doston eteen ja sanoi: -- Noin on parempi. Kuulen taas metsän äänet.
Dosto puhisi niin, että silmät pullistuivat päästä.
Nainen naurahti kuivasti ja kääntyi pois.
Kun kaikki oli sidottu, kaksi neitoa lähti johdattamaan joukkoa metsään.
Jonkin ajan kuluttua heitä vastaan tuli ryhmä näisia metsäpeurojen vetämillä puisilla leijukelkoilla. Kelkkojen kyydissä oli raskaita työkaluja.
-- Veikkaan, että menevät alukselle, Rob kuiskasi edessään kävelevälle Kaarnelle. -- Purkavat sen ehkä osiin.
-- Suu kiinni jonossa, Robin takana kulkeva Naomi sihahti. Sanojaan tehostaakseen hän räpsäytti Robia nahkaraipalla poskelle. Ihoon nousi kirvelevä jälki, mutta Rob hillitsi suuttumuksensa.
Kaarne kääntyi ja aikoi sanoa jotakin, mutta Rob vei sormen huulilleen. Kaarne ymmärsi vihjeen, ja he jatkoivat kävelyä vaiti.
Useita kilometrejä taivallettuaan he ylittivät louhikkoisen vyöhykkeen, jonka takana oli mäen juurta kiertävä kylä. Kaikkialla kasvoi niin tiheä puusto, ettei paikkaa voinut havaita ilmasta käsin. Turvekattoiset mökit näyttivät hämärtyvässä illassa valtavilta, sammaleen peittämiltä kiviltä ja toivat Robin mieleen Jättien metsän siirtolohkareet.
Heidät vietiin sisälle himmeästi valaistuun mökkiin. Yksi öljylamppu paloi pöydällä ja toinen hyllyllä. Ryhmää johtanut nainen laittoi aseensa naulaan, otti visiirin silmiltään, osoitti pitkää penkkiä seinän vierellä ja komensi vangit istumaan.
-- Kerro minulle, keitä olette, nainen sanoi Kaarnelle. Hän ei kiinnittänyt mitään huomiota miehiin. Naisen silmät olivat tummanruskeat, ripset ja kulmakarvat mustat ja tuuheat. Piirteet sirot, mutta kovat.
-- Pakenimme novgorodilaisten ja kasakoiden välistä taistelua. Nuo kolme ovat kasakoita. Neljäs on Pohjolasta, Fennoniasta, Kaarne sanoi nyökäten Robiin päin. -- Minun nimeni on Kaarne. Olin Sulttanaatin hayeman.
-- Vai että oikein koodinkantaja. Mitä ihmettä teet noiden sikojen seurassa? nainen kysyi.
-- Sikojen?
-- Miesten.
Kaarne naurahti tahattomasti. -- Sain kutsun Pohjolaan. Olin matkalla sinne tämän nuoren prinssin kanssa, kun ajauduimme taisteluun.
-- Nuoren prinssin, nainen sanoi etusormi leuallaan. -- Mitä kasakat tekivät purressanne?
-- He auttoivat meidät pois taistelusta, pelastivat joutumasta Novgorodin prinssin käsiin. Hyviä miehiä.
-- Hyviä miehiä, nainen naurahti katkeraan sävyyn. -- Mistä lähtien miehet ovat ylipäänsä olleet hyviä?
-- Saanko kysyä, keitä te olette? Kaarne sanoi niin kuin ei olisi kuullutkaan naisen huomautusta. -- Miksi otitte meidät vangeiksenne?
Nainen katsoi Kaarnea tutkivasti. -- Et saa kysyä. Etkä näy ymmärtävän olosuhteiden vakavuutta. Olette kielletyllä alueella. Tämä on pyhää maata. Nämä metsät ja kukkulat ja joet ovat kotimme. Jokainen, joka tunkeutuu tänne, antautuu valtaamme.
-- Ettemme olisi sattumoisin Kirotussa metsässä? luutnantti Mazinsky kysyi hiljaa. Kaarne näki huolen ryppyjen kasaantuvan kasakan otsalle.
-- Jotkut kutsuvat metsäämme sillä nimellä, mutta meille se on Zayon.
Dosto punehtui naamaltaan, muttei voinut sanoa mitään, koska side peitti yhä hänen suunsa.
-- Mitä se tarkoittaa, Kaarne kysyi luutnantti Mazinskylta, -- että olemme Kirotussa metsässä?
-- Olet muka hayeman, etkä tiedä, nainen naurahti. -- Pitäisikö minun uskoa sinua.
-- En ole enää hayeman, Kaarne painotti. -- Osa muististani tyhjennettiin. En kanna enää koodeja.
-- Mielenkiintoista, nainen sanoi. Hän tuli aivan Kaarnen lähelle ja katsoi häntä silmiin. -- Olet erikoisen näköinen. Ei ihme, että pääsit valtiattaren suosioon. Kirkkaansiniset silmät tataarikasvoissa. Sinun täytyy olla ristiverinen.
-- Äitini oli joutsenkansaa.
-- Joutsenkansaa, nainen toisti. -- Täällä on joutsenia, mutta joutsenkansasta en ole kuullut. Mutta vanhan liiton jumalten kerrotaan joskus verhoutuneen joutseniksi vieraillessaan ihmisten luona.
Nainen puhutteli kahta neitoa: -- Rebeca ja Naomi, viekää heidät kaivantoon.
-- Annammeko heille syötävää, Rebeca kysyi ja vilkaisi vaivihkaa nuorta kasakkaluutnanttia.
-- Leipää ja omenoita. Ne saavat riittää. Ja vettä.
He nyökkäsivät päällikölleen ja johdattivat vangit kylän ulkopuolelle. Heidät komennettiin maahan kaivetun syvän kuopan reunalle.
Rebeca kävi läheisessä majassa ja tuli ulos tuohikoppa sylissään. Hän osoitti kaivannon seinästä työntyvää lyhyttä lankkua ja sanoi Robille: -- Käy seisomaan portaalle.
Rob katsoi kaivannon päällä olevaa lankkua ja epäröi.
-- Älä hidastele, Naomi sanoi ja painoi raipan Robin poskea vasten. -- Kävele lankulle. Vai haluatko lisää punerrusta naamallesi, sika?
Rob katsoi Naomia silmiin ja tunsi uhmansa nousevan, mutta hengitti syvään ja malttoi mielensä. Niskuroinnista ei olisi mitään hyötyä. Sitä paitsi he eivät näyttäneet olevan hengenvaarassa. Tämä saattoi olla vain testi.
Hän astui lyhyelle askelmalle. Kaivannon seinämästä tuli heti esiin kolme uutta lankkua, jokainen hieman alempana kuin edellinen.
-- Ala kävellä, Naomi sanoi ja naputti raippaa reittään vasten.
-- Askelmia on vain kolme, Rob protestoi.
-- Pidä suusi kiinni ja ala mennä, Naomi sihahti huitaisten raipalla, niin että se kosketti Robin nenää.
Robin ohimot mustuivat. Hän oli jo tarttua Naomin raippaan viskatakseen sen menemään, kun Kaarne sanoi fenniksi:
-- Älä välitä siitä, Rob. Ei kannata haastaa riitaa.
Rob nieli ylpeytensä ja alkoi laskeutua askelmia pitkin. Esiin tuli koko ajan uusia askelmia. Takana ne painuivat samaan tahtiin takaisin seinään.
Rob käveli kaivannon pohjalle. Sieltä hän näki askelmien kolot paremmin. Seinän sisällä olevien lankkujen päät peittivät kolot niin, ettei niistä saisi otetta.
Dostolla oli vaikeuksia pysytellä kapeilla askelmilla. Hän olisi halunnut valittaa ääneen huonoa kohteluaan, mutta suu oli yhä siteessä.
Taras lähti kävelemään alas ilmeenkään värähtämättä.
Naomin seuratessa hänen laskeutumistaan Rebeca katsoi luutnantti Mazinskya silmiin ja puristi hänen käsivarttaan. Luutnantti tunsi jännityksen neidon otteessa. Hän näki tämän vihertävissä silmissä myötätuntoa, jota ei ollut osannut odottaa. Hän hymyili ennen kuin astui laudalle ja lähti kävelemään alas.
Rebeca aukaisi Kaarnen siteet ja sanoi. -- Ota kori ja mene alas. Kun olet alhaalla, avaa kaikkien siteet ja palaa takaisin. Jätä kori sinne.
-- Miksen saa jäädä heidän luokseen? Kaarne kysyi.
-- Se on vastoin lakejamme, Rebeca sanoi. -- Naiset ja miehet eivät saa yöpyä samassa paikassa.
Kerrankin Rebeca taipui mielellään lain kirjaimen edessä. Hän oli nähnyt, kuinka komea kasakkaluutnantti oli katsonut Kaarnea, ja oli tyytyväinen, ettei tyttö voinut jäädä hänen seuraansa.


16. LUKU -- RACHEL

Vangit pidettiin niukalla ruoalla. Kerran päivässä heille laskettiin pienestä luukusta narun varassa vettä, juureksia ja kuivettunutta leipää. Tarpeita varten heillä oli puinen sanko, joka alkoi haista heti ensimmäisen käynnin jälkeen. Yöt olivat kylmiä, ja heidän oli käperryttävä toistensa kylkeen pystyäkseen nukkumaan. Kolmantena päivänä kaivannon peittävä kansi aukaistiin. Naomi ilmestyi reunalle ja sanoi:
-- Sinä, joka ohjasit lentopurtta. Nouse ylös!
Alimmat askelmat työntyivät esiin seinästä.
-- Entäs me muut? Dosto kysyi.
-- Te pysytte siellä.
-- Tämä ei ole reilua. Että vain yksi pääsee pois, Dosto valitti.
-- Sanoinko minä, että tämä olisi reilua?
-- Et, mutta se ei muuta asiaa.
Naomi ei kiinnittänyt huomiota Doston huomautukseen. Hän sanoi Robille:
-- Pilotti, tuo se sanko mukanasi.
-- Miksei meitä lasketa edes jaloittelemaan? Dosto protestoi.
-- Pidä suusi kiinni, munkki, tai sanko tyhjennetään jalkoihinne.
Dosto kiskoi partaansa ja olisi sanonut jotakin, mutta Taras tempaisi häneltä hiipan pois ja läpsäytti häntä kämmenellä päähän. -- Pidä kerrankin se suuri kitasi kiinni. Minä en halua istua sinun paskassasi.
-- Itse olet sontinut tuplaten sen minkä minä, senkin läpipasko läimäyttelijä. Äijä on pelkkää suoraa putkea suusta peräpäähän. Ja näpit irti hatustani tai tinttaan sinua kulkusille.
Luutnantti Mazinsky otti hatun Tarakselta, antoi sen takaisin Dostolle ja ärähti. -- Nyt suu kiinni molemmat.
Rob McCool otti luutnantin hänelle ojentaman jätesangon mukaansa ja nousi askelmat ylös.
-- Äläkä unohda meitä tänne helvetin esikartanoon, Dosto huusi hänen peräänsä ennen kuin Rob hävisi näkyvistä.
Hetken kuluttua Naomi tuli takaisin ja sanoi: -- Tämä meinasi unohtua, hän sanoi ja potkaisi tyhjennetyn sangon kaivannon reunalta alas. Se lensi alas roiskuttaen ikävästi saastaa kasakoiden niskaan. Dosto alkoi huutaa kuin syötävä, mutta äänet jäivät kaivannon sisään, kun kansi sulkeutui, ja he jäivät pimeään.
Rob odotti aloillaan neljän naisen vartioimana ja katsoi, kun Naomi kopisutteli kantta jaloillaan ivallisesti hymyillen. Doston valitus kantautui vaimeana kannen läpi. Naomi sanoi jotakin omalla kielellään ja teki röhkimisäänen. Naiset nauroivat ja tönivät toisiaan olkapäihin.
Naomi tuli Robin eteen ja nyrpisti nenäänsä.
-- Että voitkin haista kuvottavalta.
-- Ei ole minun vikani, Rob protestoi.
-- Polvillesi siitä, sika. Paina pääsi alas ja ojenna kätesi taakse.
Rob sulki silmänsä. Hänen olisi tehnyt mieli ottaa luulot pois kiusantekijältään, mutta hän ymmärsi, että siitä seuraisi vain rutkasti ikävyyksiä. Ehkä jopa kuolema. Hän totteli vaikkakin vastahakoisesti. Notkahti polvilleen maahan ja painoi päänsä alas. Naomi tuli hänen viereensä ja painoi saappaallaan Robin niskaa niin, että poski hieroutui kivuliaasti maata vasten. Kädet vedettiin taakse ja metalliset kahleet napsahtivat ranteisiin.
-- Nouse ylös ja ala kävellä, Naomi komensi.
Hänet johdettiin kylän reunalla olevaan majaan, jossa oli puinen penkki ja pata täynnä höyryävää vettä.
-- Polvillesi, Naomi komensi taas. Rob vaistosi naisen nauttivan tilanteesta. Kahleet loksahtivat irti.
-- Kuuraa siannahkastasi lemut pois, Naomi sanoi. -- Tuossa on suopaa. Naulassa on puhtaat vaatteet. Pidä kiirettä.
Ovi jysähti kiinni.
Rob riisui ulosteelta haisevat vaatteensa mytyksi lattialle. Hän otti kuumaa vettä puiseen kiuluun ja viilensi sitä kylmällä juuri sen verran, ettei se polttanut ihoa. Hän huuhteli itsensä, levitti suopaa iholle ja hiuksiin, hankasi karkealla, juuttikankaisella kintaalla pahan hajun pois. Lopuksi hän huuhteli ja kuivasi itsensä pellavapyyhkeeseen.
Hän tutki naulassa olevia puhtaita vaatteita ja puki ne päälleen. Ensin vihreät housut, sitten paidan ja päälle tanakkaa kangasta olevat liivit. Hän kuroi liivien hihnan tiukalle. Paidan helma jäi roikkumaan liivin alapuolelle puolireiteen saakka. Asu oli huppua myöten sama kuin naisillakin. Pehmeät peurannahkasaappaat olivat hieman kireät, mutta hän tiesi, että ne mukautuisivat pian hänen jalkojensa muotoihin. Ero väljiin kasakkavaatteisiin oli melkoinen. Metsään tottuneena hän piti enemmän tästä asusta. Siinä oli helpompi liikkua aluskasvillisuuden keskellä.
Hän tuli ulos majasta eikä pitänyt virnistyksestä, jonka näki neitojen naamalla, eikä siitä, kuinka he vilkuilivat toisiaan ja sanoivat jotakin. Hän päätti olla välittämättä pilkasta ja kantoi uusia vaatteitaan selkä suorana ja leuka pystyssä.
Tai ainakin yritti.
-- Polvillesi, Naomi komensi.
Rob totteli ja sai kahleet jalkoihinsa ja käsiinsä.
Hänet ohjattiin majaan, johon hän oli joutunut heti kylään tultuaan. Hän seisoi huoneen keskellä ja odotti. He kaikki odottivat. Naomi, Rebeca ja kolme muuta neitoa seisoivat vartiossa.
Rob ei tiennyt lainkaan, mitä odottaa. Vesi valui hiuksista niskaan ja poskille. Aika tuntui pitkältä. Lopulta sisään astui nainen, joka oli puhutellut heitä ensimmäistä kertaa metsässä. Se sama, jolla oli harmaa suortuva hiuksissaan. Hän kantoi kädessään Robin kypärää.
-- Mistä olet saanut tämän? hän kysyi puhuen americanoa, istui pöydän ääreen ja asettaen sarvin koristetun kypärän eteensä.
-- Kotoani.
-- Mistä se on peräisin?
-- Svenskeiltä.
-- Puhu niin, että minäkin ymmärrän.
-- Siis skandeilta. Tiedät kai Skandien unionin.
Nainen nyökkäsi.
-- Sitä on muunneltu jonkin verran, Rob jatkoi. -- Skandien kypärissä ei ole sarvia. Ja ohjelmistot on koodattu meille sopiviksi.
-- Vaikutat nuorelta pilotiksi. Missä olet oppinut lentämään?
-- En ole enää nuori. Täytän kesällä viisitoista, Rob sanoi.
Nainen sivuutti Robin huomautuksen huokaisemalla ja heilauttamalla silmiään ylös ja toisti kysymyksen. -- Missä opit lentämään?
-- Kotona.
-- Onko kotonasi lentopursia?
-- Ei.
-- Väitätkö, että opit lentämään ilman lentopurtta?
-- Kyllä.
-- Kuinka se on mahdollista?
-- Kypärän avulla.
Nainen katsoi Robia epäuskoisesti, mutta sanoi:
-- Näytä.
-- Se on hankalaa näiden kahleiden kanssa? Rob sanoi ja katsoi merkitsevästi Naomiin.
Nainen nyökkäsi Naomille, joka puri hampaansa yhteen ja käveli Robin vierelle. Kahleet kilahtivat auki.
-- Kiinnitä ne etupuolelle, nainen sanoi.
Naomi napautti kahleet Robin käsiin ja astui sivuun.
Nainen ojensi kypärän Robille.
Rob otti kypärän vastaan. Hän tunsi ympärillään olevien naisten katseet ihollaan ja käsitti, että nyt oli paljon pelissä. Hän asetti kypärän päähänsä, yhdisti piuhan korvan takana olevaan istukkaan ja laski etsimet alas.
Tunnelma oli jännittynyt.
Etsimiin syttyi himmeä valo.
-- Käynnistän lento-ohjelman ajatusten avulla. Kypärän ohjaus on liitetty hermostooni tällä kaapelilla, Rob sanoi ja kosketti korvansa taakse menevää johdinta. Etsimet tummuivat. -- Poistin läpinäkyvyyden. Nyt tuntuu kuin istuisin lentopurressa. Näen vain ohjaimet ja maiseman. Kypärä tunnistaa pään ja käsien liikkeet. Voin katsoa joka suuntaan. Kaikki tuntuu hyvin aidolta. Kun liikutan säätimiä, alkaa lentopursi totella. Kun lensin oikeaa lentopurtta, kypärän ohjelmisto neuvoi minulle, mitä milloinkin piti tehdä.
-- Voiko kuka tahansa kokeilla lentämistä noin? nainen kysyi.
-- Ei tämä ole mitään salatiedettä, Rob sanoi. -- Voin näyttää saman tien. Laitat vain kypärän päähäsi.
-- Niinkö yksinkertaista se on?
-- Sillä tavoin näet, mistä puhuin. Voit itse kokeilla, miltä se tuntuu.
-- Parempi, ettet yritä mitään typerää, nainen sanoi. -- Henkesi ei ole minulle minkään arvoinen.
-- En ole tyhmä, Rob vastasi ja kosketti penkkiä. -- Tule viereeni. Kaapelin täytyy olla kiinni minussa, muuten kypärä ei toimi oikein.
Nainen istui Robin viereen ja otti kypärän itselleen.
-- Varo, ettet putoa penkiltä. Kun pistät kypärän päähäsi, se tuntuu erehdyttävästi siltä kuin istuisit oikeassa lentopurressa, ja meno saattaa käydä kiikkeräksi.
Nainen levitti hieman jalkojaan ja asetti kypärän päähänsä.
-- Olet nyt ohjaamossa, Rob sanoi. -- Näet edessäsi läpikuultavia ohjaimia ja ohjaustauluja. Käännä päätäsi varovasti niin huomaat, että voit katsoa eri suuntiin. Kypärä tunnistaa liikkeesi.
Nainen liikutti päätään.
-- Näetkö sauvan vyötärösi korkeudella.
-- Kyllä.
-- Sillä säädetään suuntaa ja nopeutta. Vasemmalla puolella on vipu, jolla säädetään korkeutta. Ne ovat perusohjaimet. Älä koske mihinkään muuhun.
Nainen nyökkäsi.
-- Ohjaimet ovat aineettomia, mutta reagoivat kosketuksen. Tartu korkeusvipuun ja nosta sitä hitaasti ylös.
Nainen liikutti kättään ja henkäisi hämmästyksestä. Lentopursi, jossa hän istui, alkoi nousta. Rob näki, että nainen haki tasapainoa. Liikkeen illuusio oli niin voimakas.
-- Kun olet reilusti puiden yläpuolella, työnnä oikean käden ohjainta eteenpäin. Säädä korkeutta toisella ohjaimella.
Rob McCool näki, kuinka nainen työnsi kättään. Hän osasi kuvitella mielessään, miltä se tuntui. Ohjelmisto näytti Fennonian vaaroja, metsiä, järviä ja soita. Nainen liikutti suuntaohjainta oikealle ja vasemmalle. Hän nosti alusta korkeammalle ja kiihdytti vauhtia, lensi pitkän matkan pohjoiseen, teki lopulta laajan kaarroksen takaisin ja laskeutui.
Rob hymyili mielessään. Nainen olisi voinut ottaa kypärän päästään missä kohtaa tahansa, mutta harvalle ensikertalaiselle tulee mieleen poistua aluksesta, joka on vielä ilmassa.
Nainen antoi kypärän Robille. Hän näytti hieman pöllämystyneeltä, sulki silmänsä ja ravisti päätään. -- Toimiiko oikea lentopursi tuolla tavoin?
-- Ne ovat paljon monimutkaisempia, herkempiä ja vaarallisempia, Rob vastasi. -- Taistelupursi voi haaksirikkoutua hyvinkin pienestä virheestä. Käytit äsken perusohjaimia helpotetuilla säädöillä. Alusta voi liikuttaa erittäin monipuolisesti leijuntasäiliöitä ja moottoreita ohjailemalla. Lisäksi purressa on runsas aseistus ja navigointi- ja tietoliikenneohjelmistot, joita säädetään kaikkia erikseen. Se on lopultakin aika vaativa laite. 
-- Mutta sitä voi oppia lentämään?
-- Tietysti. Minä olen elävä todiste siitä, Rob vastasi kuin paraskin lentäjä-ässä.
-- Saat opettaa minua, nainen sanoi.
Rob tajusi, että hänellä oli nyt käsissään neuvotteluvaltti, ja hän päätti testata sitä saman tien, kun nainen oli vielä lennon jälkeisessä huumaantuneessa tilassa.
-- Mitä ystävilleni tapahtuu? Ei kai heidän tarvitse virua kaivannossa.
Nainen katsoi Robia tuimasti. -- Alatko tinkiä kanssani?
-- En. Minä vain kysyin.
-- Ystäväsi ovat kaivannossa toistaiseksi. Mieleni saattaa muuttua, jos kaikki sujuu hyvin. Aloitamme huomenna.
Rob tajusi, ettei hänen kannattanut uhmata onneaan yhtään enempää.
-- Nimeni on Rachel, nainen sanoi ja nousi seisomaan. -- Olen Ellamin kibazin päällikkö, ja sinä olet orjani. Älä koskaan unohda asemaasi.


17. LUKU -- KOMENTOHUONE

Novgorodin joukot matkasivat kohti itää. Pinta-alusten varjot lipuivat yli sulamisvesistä vuolaan Dneperin. Prinssi Vladimir Vasilievitš Rosnevski käveli ympyrää esikunta-aluksen komentohuoneessa. Tummasta puusta kaiverretun neuvottelupöydän ääressä istui kaksi jalkaväen everstiä Novgorodista ja yksi Polotskista. Kiiturieskadroonien komentaja tuli Jaroslavista ja muutama alempi upseeri pienemmistä ruhtinaskunnista.
-- Nöyryyttävää, prinssi Vladimir huusi ja löi nyrkkinsä pöytään. Sylkisuihku pisaroitui kiillotetulle puupinnalle.
Opritsnikkien päällikkö Raz Rasputin seisoi taka-alalla ja tarkkaili upseerien ilmeitä. Hän seurasi, kuinka novgorodilaiseverstin otsaa pitkin valui hikipisara. Se luikerteli silmien välistä nenänvartteen ja nenänpäähän, takertui siihen roikkumaan, jäi heijastamaan kattokruunun kirkasta valoa.
-- Tilanne oli hallinnassamme, kunnes tuli yllättävä käänne, toinen eversteistä sanoi. -- Se lentopursi tuli aivan arvaamatta. Emme voineet mitenkään varautua sii...
-- Yllättäviin käänteisiin pitää pystyä reagoimaan, prinssi Vladimir keskeytti ja heristi sormeaan. -- Siksi teille on annettu vastuulliset virat. Odotan onnistumisia, en katastrofeja. Ette tiedäkään, kuinka kalliiksi tämä tulee minulle. Teidän piti suorittaa nopea ja murskaava isku. Lamaannuttaa kasakat yhdellä kertaa.
-- Tiedustelu ei..., eversti yritti jatkaa.
-- Älkää syyttäkö tiedustelua, prinssi Vladimirin ääni voimistui hänen jatkaessaan. -- Teillä oli selkeä tehtävä. Teillä oli vihollinen yhdessä paikassa. Teillä oli paras varustus, minkä laki sallii ja riittävästi miehiä, mutta te epäonnistuitte. Minä tarvitsen pystyviä johtajia. En nahjuksia. Poistukaa!
Upseerit nousivat seisomaan. He kumarsivat jäykästi ja kävelivät ulos huoneesta.
Kun ovi oli painunut kiinni, prinssi repi puoliviitan hartioiltaan ja paiskasi sen päänsä yli pöytään. Hänen sisällään kiehunut raivo pääsi valloilleen.
-- Tämä on kestämätöntä. Kasakat vapisivat jaloissamme kuin torakat. Yksi ainut polkaisu olisi riittänyt saamaan heidät lippujeni alle.
Prinssi Vladimir perääntyi pöydän luota silmät vihasta sykkien. -- Se nulikka. Se kirottu pirulainen. Se... se... hän puuskutti ja väänteli käsiään niin, että otsasuonet pullistuivat. -- Kun minä saan sen käsiini, ei edes itsensä manalan pääpiru pysty aiheuttamaan sellaisia tuskia, joita minä hänelle tarjoan.
Prinssi Vladimir nojasi käsillään pöydän päätyyn ja huohotti. Veri palasi kalvenneisiin rystysiin. Hän tasasi hengitystään ja sanoi: -- Onko lentopurresta uusia paikannustietoja?
-- Se päätyi kauas länteen metsäiselle alueelle, joka on harmillisesti Puolan rajojen sisäpuolella. Emme voi lähettää sinne joukkoja, mikäli haluamme välttää selkkauksen Stanislavin kanssa. Välit hänen kuningaskuntaansa ovat muutenkin viilenneet viime aikojen tapahtumien takia.
Prinssi Vladimir katsoi neuvonantajaansa ja karjaisi: -- Tajuatko, että Pandora oli siinä koneessa! Olimme saada yhdellä iskulla tasankojen herruuden ja Sulttanaatin mysteerikoodit. Koko eteläinen maailma olisi ollut siinä. Käsissämme. Mutta kaikki valui tyhjiin.
-- Kasakat ovat hajallaan. Heistä ei ole meille enää vastusta.
-- Ei nyt, mutta he jäivät uhkaksi. Mitä nyt tehdään? Kuinka saamme Pandoran takaisin?
Raz Rasputin rytisti kulmansa yhteen ja sanoi:
-- Kapteeni Ravaille.
-- Kapteeni Ravaille, kapteeni Ravaille, prinssi toisti, naputti pöytää sormenpäillään ja löi kiiltävään pintaan kämmenellään. Käden muotoinen kostea läiskä haihtui nopeasti. -- Hyvä on, Raz. Etsi Kapteeni Ravaille.
-- Se voi kestää. Minulla ei ole aavistustakaan, missä hän on.
-- Etsi hänet käsiisi! prinssi Vladimir mylvi ja hakkasi nyrkillä pöytää jokaisen sanan kohdalla. Sitten hän hengitti syvään, rauhoitti itsensä ja jatkoi: -- Käytä kaikkia vallassasi olevia keinoja. Niitähän sinulla riittää.

18. LUKU -- KERYNOS

Kaarne istui kivellä lähellä Ellamin kylää. Metsäpuro solisi hänen jalkojensa juuressa. Auringon säteet suodattuivat oksien läpi ja välkehtivät kirkasvetisessä virrassa.
Rebeca seisoi Kaarnen vieressä kori kädessään. Hänellä oli siinä pilkottuja omenoita ja jyviä. Rebeca laski korin maahan, nosti kädet suulle ja teki lyhyitä törähteleviä ääniä. Jonkin aikaa oli hiljaista. Sitten kuului varovaisia mylvähdyksiä ja lehtien ja oksien rapsahtelua, kun ketteräjalkaiset eläimet lähestyivät heitä varjoista.
Kaarne henkäisi.
Esiin astuvat kauriit olivat uskomattoman kauniita. Auringon valo leikki niiden sarvissa ja sai turkin kimaltelemaan.
-- Ne laiduntavat suurimmaksi osaksi pitkin metsiä, Rebeca sanoi, -- mutta osa oli ehdollistettu liikkumaan kylän läheisyydessä niin, että ne oli helppo kutsua vetämään leijukelkkojamme.
Komea uros lähestyi heitä puron toiselta puolelta. Se oli yksi vapaista kauriista ja liikkui pitkiäkin matkoja itsekseen. Se vastasi Rebecan kutsuun, jos sattui olemaan kuuluvilla. Kauris oli kauniin kullanruskea. Kaulassa, vatsassa ja korvien sisäpuolella kasvoi pehmeää valkoista karvaa. Toinen korva oli kärjestä halki. Vamma oli muisto taistelusta toisen uroksen kanssa.
Kauris astui veteen ja kahlasi Rebecan luo.
-- Eikö olekin kaunis, Rebeca sanoi.
-- On.
Rebeca otti korista omenanpalan ja ojensi sen kauriille. Hän silitti posken kiiltävää karvaa. Leuat jauhoivat omenan. Kauris nielaisi. Se tökkäsi Rebecaa turvallaan, ja hän ojensi toisen palan.
-- Onko sillä nimi? Kaarne kysyi.
-- Kutsun sitä Kerynokseksi. Nimi tulee vanhasta legendasta.
Kaarne sulki silmänsä ja pinnisti muistiaan. -- Herakleen uroteoista.
-- Kyllä. Taidat tuntea vanhat myytit.
-- Kerynos oli Artemiin pyhä kauris, joka osasi juosta nuolta nopeammin. Joskus tiesin kaiken vanhan liiton jumaltaruista, Kaarne sanoi, -- mutta suurin osa oppimastani on haihtunut taivaan tuuliin.
-- Se on sääli. Kuulin, että hayemanit ovat mahtavia tiedoiltaan ja taidoiltaan. Olit yksi heistä.
-- Olin yksi yhdeksästä, Krimin jalokivi. Jokaisella hayemanilla on oma nimikkojalokivi ja maakunta.
-- Mikä oli kutsumanimesi?
-- Alya.
-- Alya, Rebeca toisti. -- Kaipaatko takaisin Sulttanaattiin?
-- Muistoni ovat kuin unikuvia. En saa niistä enää kiinni. Mutta elämä oli ylenpalttista. Mitään ei puuttunut. Ymmärrät ehkä, mitä tarkoitan.
Rebeca nyökkäsi, mutta Kaarne näki uteliaisuuden hänen silmissään.
-- Oli palvelusväkeä, kultaa, jalokiviä, erikoisia ruokia, kalliita mausteita, toinen toistaan ihanampia asuja, silkkiä, puuvillaa, damastia, Kaarne selitti. -- Mutta kaiken yllä häilyi valtiattaren varjo. Hayeman on valtiattarensa orja, vaikka elääkin kuin ruhtinatar ja vastaa valtakunnan salaisuuksista. Kukaan heistä ei saa päättää omista asioistaan. Kun kerrankin sain tehdä oman valintani mukaan, halusin lähteä pois, halusin repäistä itseni irti siitä kaikesta. Vapaus tuntui tärkeämmältä kuin kaikki maailman rikkaudet.
Kaarne näki, että hänen sanansa olivat liikuttaneet Rebecaa. Neito käänsi katseensa, ojensi Kerynokselle lisää omenoita ja alkoi laulaa heleällä äänellä, jota puron solina säesti.

Peuroja hoidamme
nymfit Artemiin.
Tänne kutsumme
vetäjät vaunujen.
Laumasta, jos karkaavat,
kevätapilaa antavat,
kädet hellimmin.

Kaarne otti Rebecan korista omenanpalan ja ojensi kätensä Kerynosta kohti. Kauris tuli lähelle, haistoi hänen kättään ja lipaisi palan suuhunsa kielellään. Jauhoi omenaa tyytyväisenä, käänsi päänsä sivuttain ja katsoi Kaarnea tummanruskealla silmällään. Mustaa kuonoa kiersi valkoinen kehä. Sarvet olivat sirot, mutta terävät. Kymmenen piikin kruunu.
-- Olin matkalla uuteen kotiin, pohjoiseen. Rob McCool kutsui minut asumaan klaaniinsa.
-- Tiedätkö, millaista siellä on elää? Rebeca kysyi.
-- Kun olin pieni tyttö, asuin niillä seuduin erään heimon orjana. Olen käynyt Robin klaanissa. Se oli... mukavaa.
Rebeca asetteli jyväkorit niin, että muutkin paikalle tulleet kauriit saivat niistä syödäkseen. -- Ja nyt haluaisit sinne takaisin?
-- Niin.
-- Valinta ei ollut varmaan vaikea, kun Robin kaltainen komea poika kysyi sinua mukaansa. Onko välillänne jotakin?
Kaarne punastui ja tarjosi Kerynokselle lisää omenaa.
-- No, onko? En kerro kenellekään, Rebeca sanoi ja hymyili kuin paraskin salaliittolainen.
-- Pidän hänestä. Mutta en oikein tiedä. En ole koskaan ollut... Kaarne epäröi.
-- Rakastunut, Rebeca sanoi räpsäyttäen silmiään.
-- Niin.
Rebeca istui Kaarnen viereen ja otti häntä kädestä. -- Kerron sinulle salaisuuden. Ethän paljasta sitä kenellekään?
-- En tietenkään.
-- Minäkin haluaisin lähteä pois, Rebeca sanoi. -- Pois metsästä.
-- Miksi ihmeessä? Elämä täällä vaikuttaa niin kauniilta. Tämä kaikki on kuin suurta satua. Olette osa luontoa.
-- Sepä se. Olemme sulautuneet osaksi metsää. Elämämme on pyhitetty sille.
Kaarne näki tuskan Rebecan silmissä, kun hän sanoi: -- Meillä ei ole mitään muuta.
-- Mitä kaipaat?
-- Et tunne meitä. Et tunne elämäämme. Olemme zooneja, sotureita, metsästäjiä, metsänkävijöitä, mutta ennen kaikkea olemme naisia. Jokaikinen. Ei ole mieszooneja. Lait määräävät elämäämme pieniä yksityiskohtia myöten. Kaikesta on omat tarkat sääntönsä: ruoasta, juomasta, heräämisestä, nukkumisesta, liikkumisesta, pukeutumisesta, aivan kaikesta. Lait ovat pyhiä, eikä niitä saa rikkoa.
-- Pakkohan teillä on olla miehiä. Kuinka saatte... kuinka kansanne pysyy elinvoimaisena?
-- Meillä on pohjoisessa miesten leiri, Amurru, Rebeca sanoi lyhyesti aivan kuin se olisi selittänyt kaiken.
-- Miesten leiri.
-- He ovat orjia. He ovat muualta. Rob ja kasakatkin olisivat nyt siellä, jos Rebeca ei tarvitsisi apua lentoharjoituksissaan. Lopulta he päätyvät sinne.
-- Onko se jonkinlainen haaremi?
-- Kyllä, Rebeca sanoi ja väisti Kaarnen katsetta.
-- Käytte siellä ja...
-- Kyllä.
-- Missä lapset ovat? En ole nähnyt vielä yhtään lasta.
-- Tytöt kasvatetaan omassa kibazissaan, Edenissä.
-- Entä pojat.
Rebeca katsoi Kaarnea silmiin ja sanoi kylmästi:
-- Zoonit eivät synnytä poikia.
-- Kuinka...?
-- Siihen on omat menetelmänsä. Aikoinaan vastasyntyneet poikalapset uhrattiin metsälle. Enää poikia ei synny.
-- Oletko käynyt miesleirissä? Kaarne kysyi.
Nyt oli Rebecan vuoro punastua.
-- Olen minä käynyt siellä, mutta en siinä tarkoituksessa, mitä ajattelet. Vielä ei ole minun aikani. Laki määrää sen tarkasti.
-- Koska se sitten on?
-- Syksyllä.
-- Senkö takia haluat lähteä pois?
-- Haluan valita mieheni itse, Rebeca sanoi. -- Haluan kasvattaa lapseni itse. Hän katsoi taivaalle ja naurahti kolkosti. -- Päässäni on varmasti jotakin vikaa. Kunnianarvoisan äidin koodit eivät ole asettuneet kohdalleen. Minun ei pitäisi ajatella näin.
-- Minä ymmärrän sinua, Kaarne sanoi ja otti Rebecaa kädestä. -- Mutta minne menisit?
-- Minne tahansa. Pois täältä. Jonnekin, missä saan itse päättää asioistani.
-- Onko sellaista paikkaa olemassakaan?
-- Kasakat elävät vapaina. He ottavat joukkoonsa karkulaisia. Sillä tavoin heidän kansansa on syntynyt.
-- Heillä on omat murheensa. Monet heistä päätyvät orjiksi.
-- Mitäs täällä juonitaan? sanoi Naomi ja käveli äänettömin askelin heidän luokseen.
-- Ei mitään, Rebeca vastasi miettien samalla kuinka paljon Naomi oli kuullut heidän keskustelustaan.
-- Päällikkö kaipaili teitä. Naomi osoitti Rebecan visiiriä, joka roikkui oksasta. -- Ei saanut yhteyttä.
-- Olinpas minä ajattelematon, Rebeca sanoi, otti visiirinsä ja asetti sen silmille. -- Kuivasin hikeä ja unohdin sen.
Naomi katso häntä nostaen toista kulmaansa, kuin epäilisi sanoja.
-- Jätetään korit tänne, Rebeca sanoi Kaarnelle. -- Voimme käydä hakemassa ne myöhemmin.


19. LUKU -- ORAAKKELI

Rob McCool sahasi paksua haapatukkia kasakkaluutnantti Mazinskyn kanssa. Justeerin pitkä terä oli vaakatasossa. He pitivät kiinni molempiin päihin kiinnitetyistä kahvoista ja vetivät vuoron perään. Valmistivat lankkuja helpottamaan soisten kosteikkojen ylittämistä. Kotopuolessa moisia kapistuksia kutsuttiin pitkospuiksi. Sahaamista hankaloitti kaulaa hiertävä teräspanta, joka oli kytketty ketjulla maassa jököttävään kivipainoon.
Kevät oli pitkällä. Kovan työn kämmeniin nostattamat rakot olivat jo parantuneet ja muuttuneet keltaisiksi kovettumiksi.
Robin ja luutnantti Mazinskyn välille oli muodostunut viikkojen kuluessa syvä luottamus.
-- Nyt tiedän, miltä esi-isistämme tuntui elää orjuudessa, luutnantti sanoi pyyhkien hikeä otsaltaan. -- Ei ihme, että he pakenivat kirottujen boijarien kynsistä.
-- Minusta on ihme, ettei heitä saalistettu heti takaisin, Rob sanoi.
-- Ukrainan erämaihin oli hyvä piiloutua.
-- Jätettiinkö heidät rauhaan?
-- Ei, luutnantti Mazinsky sanoi kuivasti. -- Aroja ei kutsuta suotta Villiksi maaksi. Se on määritelty ei kenenkään maaksi, mutta riesana ovat orjakauppiaat. Mustat husaarit ja Krimin tataarit eivät piittaa lakipykälistä. Kasakat ovat heille ihmisviljaa, jota he niittävät vuodesta toiseen.
-- Tiedän tataarit, mutta keitä ovat husaarit.
-- He myyvät ryöstämänsä kasakat magnaateille, luutnantti sanoi ja sylkäisi maahan. -- Koko ikäni olen vihannut heitä. Heidän takiaan emme voi asettua pysyvästi aloillemme, vaikka viljelemme maata, jota ei voi kuljettaa mukana. Joudumme asumaan liikkuvissa leireissä aina valmiina pakenemaan ja sotimaan. Ensimmäinen leluni oli pitkä kasakkaveitsi, eikä sillä vuoltu pajupillejä, vaan opeteltiin pistämään husaareja hengiltä.
-- Minutkin opetettiin taistelemaan heti, kun nousin jaloilleni, Rob sanoi. -- Me olemme pohjoisten aarnimetsien lainsuojattomia. Verotamme Skandien unionin varastoja ja saattueita.
Luutnantti katsoi Robia epäillen. -- Kökö sanoi, että olet prinssi.
-- Se oli aikamoista liioittelua. En ole prinssi, eikä isälläni ole valtakuntaa, vaikka rigfénnidin arvo kalskahtaakin kuninkaalliselta. Isäni on klaanipäällikkö. Joudumme piileskelemään aivan kuten tekin, vaikka olemme asuneet maassamme jo satoja vuosia. Kansani pakeni orjuutta Irlannista. Asumme luolissa. Se ei ole kovinkaan hohdokasta.
Justeeri jumi kiinni. Luutnantti Mazinsky pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi:
-- Sittenhän meillä on paljon yhteistä. Minun isäni oli kasakoiden läntisen viidenneksen päällikkö. Suurvalloille olemme kuitenkin pelkkää roskaväkeä.
Luutnantti otti puunuijan ja takoi kiilan tukin ja lankun väliin. Puristus hellitti terästä ja saha alkoi taas rouskuttaa pehmeää puuta.
-- Sanoit, että isäsi oli päällikkö. Mitä sitten tapahtui? Rob kysyi.
-- Mustat husaarit tuhosivat leirimme vuosi sitten. Tappoivat isäni ja monia muita ja veivät loput orjiksi.
-- Kuinka sinä pääsit pakoon?
-- Olin metsällä Doston ja Taraksen kanssa. Niiltä osin se oli hyvä päivä. Paras ikinä. Saimme huippusaaliin, jonka käsittelyssä kului paljon aikaa. Palatessamme leiriin näimme savun tupruavan taivaalle. Se herätti pahat aavistukset. Perille päästyämme löysimme pelkät rauniot. Kuolleita lojui kaikkialla. Isäni oli ripustettu jaloistaan puuhun. Molemmat korvat sivallettuna pois. Oma kasakkaveitsi työnnettynä kahvaa myöten vatsaan.
-- Olen pahoillani.
-- Hän oli vielä elossa, kun palasimme, luutnantti sanoi. -- Ojensi minulle kätensä, jossa oli verinen korva. Sanoi leikanneensa sen irti husaarin päästä.
Luutnantin katse koveni. Saha rouskutti valkoista puuta tasaiseen tahtiin. -- Vaikka siitä on jo vuosi aikaa, en saa näkyä pois silmistäni.
-- Mitä sitten tapahtui?
-- Kokosin iskuryhmän alueemme kasakoista. Jäljitimme husaareja monta päivää, mutta he livahtivat käsistämme. Menetin koko perheeni. En tiedä, minne he joutuivat. Ehkä Galitsian öljykentille tai jonnekin pohjoisille suurviljelmille.
-- Keitä perheeseesi kuului?
-- Äiti, sisko ja kaksi veljeä sekä kymmeniä leiriläisiä. Heidät on luultavasti jo operoitu ja ehdollistettu, muistot ajettu yli.
Rob ei tiennyt, mitä olisi sanonut. Sitten hän alkoi puhua asiasta, joka oli poltellut hänen sisintään viimeisten kuukausien ajan ihmetellen itsekin avoimuuttaan.
-- Minä en ole koskaan tavannut vanhempani.
Luutnantti hellitti otteensa justeerin kahvasta.
-- Olen löytölapsi, Rob jatkoi. -- Eräs klaanimme sotureista löysi minut metsään hylättynä. Olin vastasyntynyt. Pirunkirnun päällikön vaimo oli synnyttämässä samaan aikaan ja minusta tehtiin lapsen kaksonen. Sain kuulla totuuden vasta vähän aikaa sitten.
-- Tiedätkö mitään vanhemmistasi? luutnantti kysyi ja pyyhki hikeä otsaltaan.
-- Fionn-setä kertoi, että näki lentopurren heti sen jälkeen, kun oli löytänyt minut. Ei mitään muuta. Koko ikäni luulin syntyneeni Pirunkirnun klaaniin. Luulin olevani päällikön poika, mutta olin elänyt valheessa. Tunsin itseni petetyksi.
-- Ehkä he halusivat suojella sinua.
-- Miltä?
Luutnantti Mazinsky painoi viiksiään peukalolla ja etusormella. -- Itseltäsi ja muilta.
-- Mitä tarkoitat?
-- Kas kun et ole itse tuota tajunnut, luutnantti sanoi. -- Sinusta tehtiin klaanisi aito jäsen. Elämäsi olisi ollut taatusti erilaista, jos olisit ollut löytölapsi.
-- Miksei minulle kerrottu?
-- Olisiko elämäsi ollut parempaa?
-- Ainakin se olisi ollut todempaa.
-- Mieti, miltä olisi tuntunut tietää, että olit tullut perheeseesi jostakin ulkopuolelta. Että et ollut syntynyt siihen. Miltä se olisi tuntunut pienestä pojasta?
Rob katsoi luutnanttia silmiin. Hän ei ollut tullut ajatelleeksi asiaa tuolta kannalta.
-- Se olisi tuntunut kurjalta, luutnantti jatkoi. -- He olivat hyviä ihmisiä. Usko pois. Kaikkea ei ole hyvä tietää.
Rob vaipui mietteisiinsä. He kiskoivat sahaa kaikessa hiljaisuudessa. Puru purskahteli teräshampaiden lomasta vuoroin kummallekin puolelle, kunnes saha jumi uudestaan.
Luutnantti sanoi: -- Veikkaan, ettei se ollut helppoa. Siis kertoa siitä sinulle.
-- Ei kai.
-- Miksi he tekivät niin? luutnantti aprikoi. -- Mikseivät he vain pitäneet salaisuutta itsellään?
-- Ehkä he ajattelivat, että olin jo tarpeeksi vanha. Että osaisin suhtautua. Viidentoista vanhoille järjestetään hiidenmetsästys, eräänlainen aikuistumiskoe. Minun vuoroni olisi syksyllä.
-- No, olitko tarpeeksi vanha? luutnantti kysyi virnistäen ja paukutti samalla uutta kiilaa paikoilleen.
-- En kai sitten.
Rob hörppäsi vettä nahkaleilistä. Katseli hajamielisenä ympärilleen. Hän olisi halunnut sanoi isälleen ja äidilleen, että ymmärsi heitä paremmin. Että oli kiitollinen siitä, että he olivat ottaneet tuntemattoman pienokaisen lapsekseen omakseen, pitäneet kuin omaa lastaan.
-- Taisit suuttua ja lähteä lipettiin, kun kuulit totuuden.
-- Mistä arvasit?
-- Olisin tehnyt samoin, luutnantti naurahti.
Rob muisti, miltä se oli tuntunut. Kuulla asiasta. Hänen sisimpäänsä oli syntynyt samalla hetkellä valtava musta aukko. Hän ei ollut voinut hengittää tai katsoa ketään silmiin.
-- Minun oli pakko lähteä, Rob kuiskasi.
-- Elämän polut ovat joskus merkilliset, luutnantti sanoi. -- Jos et olisi lähtenyt, et olisi nyt tässä puhumassa kanssani.
-- Koskaan ei voi tietää varmaksi, mitä tulee tapahtumaan, Rob huokaisi. -- Tapahtumat vain seuraavat toisiaan.
-- Kaikki vaikuttaa kaikkeen ja sitä rataa.
-- Jos en olisi lähtenyt pakoon kotoa, en olisi kohdannut Rosnevskien lentoristeilijää enkä Kaarnea. Kaivelisin kaikessa rauhassa nenääni jossakin kotinurkilla.
-- Nenän kaivelu kaikessa rauhassa on petollista. Sitä ei kestä koskaan loputtomiin. Se on vain hengähdystauko seuraavan katastrofin edellä. Niin on aina ollut. Ankarat ajat seuraavat hyviä. Väistämättä. Novgorod on tällä hetkellä kuin painekattila. Se räjähtää hetkenä minä hyvänsä ja silloin roiskuu kaikkialle, myös sinun kotiseuduillesi.
-- Kun lähdimme Istanbulista, Asha sanoi, että Novgorod keskittää joukkojaan Fennonian rajoille, Rob totesi katsellen samalla luutnantti Mazinskyn viiksekkäitä kasvoja. Hän näki ne nyt uudessa valossa. Näki terävän älyn silmien takana. Aikaisemmin hän oli pitänyt nuorta miestä peräti yksinkertaisena, pelkkänä lihaskimppuna, vahvana soturina, joka ei vaivannut päätään älyllisillä asioilla.
-- Ajattelet syvällisesti.
-- Isäni piti keskustelemisesta. Puhuimme paljon. Leirin asioista, kasakoiden asioista, maailman asioista. Hän sanoi, että elämä ei saisi olla pelkkää selviytymistä päivästä toiseen, että päässä pitäisi liikkua hieman enemmän. Muutakin kuin syöminen, tappaminen ja tiedäthän sinä.
Robia hymyilytti luutnantin mutkaton viisaus. -- Sanoissasi on perää.
Luutnantti hymähti. -- Jokainen itseään kunnioittava kasakka pitäisi puheitani täytenä pötynä. He arvostavat vain hyvää ruokaa, vapautta ja riehakkaita elämäntapoja.
-- Isäsi ei ollut sitten sellainen kasakka.
-- Ei ollut. Hän oli sivistynyt. Meillä oli jopa muutamia kirjoja.
-- Minä olen nähnyt vain yhden kirjan. Klaanimme vanhan kronikan. Sen sivut ovat nahkaa. Tavallisesti luen sen dataversiota etsimien kautta niin kuin muitakin kirjoja, joita ei ole kyllä kovin montaa. Tietoa on paljon, mutta kirjoja vähän.
-- Olisi kiinnostavaa nähdä se vanha...
Rob keskeytti luutnantin nostamalla kätensä. Kuunteli metsää. Jokin sen olemuksessa muuttui. Tunnelmassa. Lintujen ääntely ja ilman värähtely. Hän ei osannut selittää tarkemmin. Sitten hän tajusi, että joku liikkui lähistöllä.
-- Joku on tulossa, hän sanoi luutnantti Mazinskylle.
Hetken kuluttua puiden välissä häivähti varjo.
-- Katso!
Luutnantti Mazinsky kääntyi Robin osoittamaan suuntaan.
Siellä kulki sarvipääpeuran vetämä puinen leijukelkka, jota ohjasti vanha nainen kädet ja kasvot täynnä tatuointeja. Hiuksissa roikkui sulkia, kaulassa nauhaan pujotettuja lintujen pääkalloja.
-- Mikä ihmeen otus tuo on? Rob kysyi.
-- Noita, luutnantti Mazinsky vastasi ja mutisi lyhyen rukouksen.
Naisen kadottua he jatkoivat sahaamista. Kumpikaan ei puhunut enää mitään. Naisen näkeminen herätti levottomuuden, jota he eivät osanneet pukea sanoiksi.
Jonkin ajan kuluttua Rebeca käveli kevein askelin suoraan luutnantti Mazinskyn luo. Keskusteli tämän kanssa niin hiljaa, ettei Rob saanut siitä selvää. Rob huomasi, kun neito kosketti luutnantin kättä ja hymyili. Tämä ei ollut ensimmäinen kerta.
Robin yllätykseksi Rebeca kääntyi häntä kohti ja sanoi: -- Jätä työsi ja seuraa minua.
Rob katsahti luutnanttiin, joka kohautti olkapäitään. Rob nosti kiven maasta ja seurasi Rebecaa. Joutui ponnistelemaan pysyäkseen neidon askelten tahdissa.
Parinsadan metrin jälkeen hänen oli pakko laskea kivi maahan. Hän hieroi kämmeniää reisiin ja pyyhki hikeä niskastaan. -- En pysy millään perässäsi. Kivi painaa kuin synti.
-- Niin sen pitääkin, Rebeca tokaisi.
-- Tajuan kyllä, että sen pitää. Tiedän, mikä se on. Mutta minun on pakko levätä.
-- Hyvä on, Rebeca sanoi. -- Lepää hetki.
Rob istui kivelle. -- Varsin armeliasta, kiitos.
-- Sinuna en viisastelisi.
-- En viisastele. Olen oikeasti kiitollinen.
-- Sinun on parempi käyttäytyä siivosti, kun pääsemme Rachelin luo. Paikalla on kunnianarvoisa äiti Moriah. Hän on hyvin arvovaltainen henkilö.
-- Onko hän se variksenpelätti, joka ajeli puisella kelkalla linnunpäät kaulassa kalisten?
Rebeca rypisti kulmiaan, mutta Rob oli huomaavinaan hymyn värähdyksen hänen poskillaan. -- Hän ei ole variksenpelätti. Ja jos puhut noin röyhkeästi hänen kuultensa, sinulta leikataan kieli irti. Pidä se mielessäsi. Mennään.
Suunta oli tuttu, vaikka Rebeca vaihtelikin reittejä. Rob oli käynyt kylässä monia kertoja. Rebeca jätti hänet seisomaan suurta kiveä muistuttavan rakennuksen ulkopuolelle. Rob laski painon jalkojensa juureen ja katseli ympärilleen. Mietti, mikä oli muuttunut viime kerrasta. Hän näki noidan leijukelkan makaavan tyhjänä erään majan edustalla. Se muistutti erehdyttävästi kaatunutta puunrunkoa. Peuraa ei näkynyt missään. Juhta laidunsi varmaan jossakin lähistöllä.
Rob toivoi näkevänsä Kaarnen edes vilaukselta. Pari kertaa tyttö oli kulkenut zoonien kanssa sahauspaikan ohi hedelmätarhoille. Kerran Rob oli kohdannut hänet matkallaan Rachelin luo. Kaarne oli tullut juuri ulos majasta, sanonut nukkuvansa siinä. Hän oli vaikuttanut jotenkin etäiseltä ja hajamieliseltä.
Majan ovi aukesi.
-- Astu sisään, Rebeca komensi.
Rob pujahti majaan. Meni hetki, ennen kuin silmät tottuivat hämärään. Rachel istui pöydän ääressä. Kunnianarvoisa äiti Moriah touhusi jotakin pöydän toisella puolella.
Rachel osoitti seinän vierellä olevaa penkkiä ja sanoi:
-- Istu.
Rob käveli penkin luo, istui ja laski kiven jalkojensa väliin.
Moriah hyräili jotakin itsekseen, kenties loitsua. Hän karisteli nahkapussista siemeniä kiviseen mortteliin ja hienonsi ne jauhoksi. Sekoitti tomun toisessa astiassa olevaan seokseen, otti nokareen kielelleen, mutusteli sitä hetken, sylkäisi sen sitten takaisin kulhoon.
-- Valmista, hän sanoi ja katsoi Robia tutkivasti.
Rob hämmästeli Moriahin silmiä, jotka loistivat niin kirkkaanvihreinä, ettei hän ollut nähnyt moista aikaisemmin, ei vaikka useilla Pirunkirnun klaanilaisilla oli vihreät silmät.
-- Aloitetaan, Moriah sanoi Robia tuijottaen.
-- Aloitetaan, mitä? Rob kysyi.
-- Matka, Moriah sanoi nostaen sauvan morttelista ja työntäen sen Robin suuta kohti. -- Nuolaise tuosta.
-- Mitä se on? Rob kysyi ja veti naamansa ryttyyn.
-- Se on rohtoa. Se saa sinut vireeseen.
-- Enpä oikein tiedä.
Rachel puuttui tilanteeseen. -- Sinulla ei ole vaihtoehtoja. Joko suostut tai pakotamme sitten sinut.
-- Kultasilmää taitaa pelottaa, Moriah sanoi. Pojan eripariset silmät kiehtoivat häntä. Niissä oli jotakin arvoituksellista, jotakin johon hänen oraakkelin näkynsä eivät ulottuneet. Hän työnsi sauvan lähemmäs Robin suuta. -- Ei tässä hammasta poisteta. Olisi sääli sitoa sinut mokoman pienen asian vuoksi.
Rob tajusi, ettei kannattanut vastustella. Naiset saisivat tahtonsa läpi tavalla tai toisella. Hän työnsi kielensä ulos ja nuolaisi kasvimehuista kiiltävää sauvaa. Maku oli karvas, mutta ei kovin paha. Muistutti etäisesti kanelia.
Vaikutus oli jotakin aivan toista.
Iho sävähti kananlihalle ikään kuin talvinen viima olisi tuivertanut huoneen läpi. Sitten aine vei kaikki voimat. Se lamaannutti tahdonalaiset lihakset niin, että hän olisi kaatunut kasvoilleen lattialle, ellei Rebeca olisi tullut avuksi.
-- Nostakaa hänet pöydälle, kunnianarvoisa äiti käski.
Rachel ja Rebeca asettivat Robin pöydälle. Naisissa oli yllättävän paljon voimaa.
Moriah otti esiin heijastesäätimillä varustetun laitteen, josta lähti kaksi johdinta. Hän kytki toisen Robin korvan takana olevaan istukkaan ja toisen syvälle hiuksiinsa.
-- Nyt katsotaan, mitä päässäsi pyörii, pohjoisen poika.
Rob McCool tunsi vihlaisun, kun nainen kytki laitteeseen virran. Silmät muljahtivat ympäri ja painuivat vastustamattomasti kiinni. Hermosolut villiintyivät sähkökemiallisen myrskyn myllertäessä pitkin aivokuorta. Kaikki musteni. Tuli pimeys ja hiljaisuus. Aivan kuin maailmankaikkeus olisi keskittynyt yhteen ainoaan pisteeseen, joka oli hän itse. Oli vain hän itse ja loputtomiin venyvä aika.
Sitten tuo miljardien vuosien pimeys repesi valoksi, ja eteen aukeni kaiken peittävä valkeus. Ja siinä valkoisuudessa hänen vierellään seisoi Moriah.
Ei ollut aikaa.
Ei ollut paikkaa.
Oli vain kaksi ajatusta täydellisen puhtauden ympäröimänä.
-- Älä pelkää. Olet turvassa. Olemme tietoisuutesi rajalla. Kuljen kanssasi ja teen kysymyksiä. Lupaan, että kaikki käy leikiten niin kauan kuin olet myöntyväinen. Jos vastustelet tai valehtelet, saat rangaistuksen. Sinun pitää puhua nyt totta. Aina vain totta. Ymmärrätkö?
-- Ymmärrän, Rob sanoi ennättämättä edes ajatella asiaa. Rohto oli tehnyt hänet taipuvaiseksi naisen tahtoon.
-- Olet opettanut Rachelille lentämistä, nainen totesi.
-- Olen, Rob vastasi ja nautti sanoista, jotka kirmasivat hänen suustaan kuin vasikat kohti keväisiä niittyjä. Tuntui hyvältä laskea ulos kirkas, puhdas totuus.
-- Onko opetuksesi pätevää?
-- On, Rob vastasi ja janosi lisää kysymyksiä.
-- Oletko kuuliainen Rachelille?
-- Olen.
-- Miksi?
-- En halua, että ystäväni joutuvat kärsimään.
-- Hyvä. Näytä minulle nyt kotisi, Moriah sanoi.
Rob epäröi, ei vastannut heti. Niin syvälle hänen tajuntaansa oli iskostunut käsky, ettei klaanista saanut kertoa ulkopuolisille.
Se oli virhe.
Valkoinen autius alkoi ensin lepattaa, sitten se repesi myrskyksi. Hyvän olon tunne muuttui kuvotukseksi, jota seurasi voimakas kauhun tunne. Se iski häneen kuin hirvittävän todentuntuinen painajainen. Hänen olisi tehnyt mieli juosta pois ja huutaa ääneen, mutta jalat eivät liikkuneet. Ääni ei kulkenut. Hän oli juuttunut kasvokkain pahimpien pelkojensa kanssa.
Sitten tunne katosi.
Moriah oli taas siinä.
Lempeä Moriah.
Ihana Moriah.
-- Muista olla kiltti poika, Moriah sanoi.
Robin olisi tehnyt mieli syleillä pelastajaansa.
Moriah torjui hänet ja sanoi: -- Unohdetaan synkkyys. Näytä minulle kotikontusi.
Rob ei halunnut enää vastustella. Hän oli kuin pikku poika, joka oli jäänyt kiinni keksipurkilta, saanut ansaitsemansa läimäyksen korvilleen, mutta heti perään lämpimän, äidintuoksuisen, anteeksiantavan syleilyn.
Robin ajatukset siirtyivät metsään. He olivat metsässä. Tutussa paikassa. Hän kulki Moriahin kanssa Pirunkirnun lähistöllä. Tuomet kukkivat ja levittivät ilmaan kevään iloa. He kävelivät Kotojärven rannalle. Aurinko paistoi tyyneen peiliin. Ongenvapa kaartui kimaltelevan valosillan yli. Vapaa piteli Rose. Pikku Rose. Tappurapää. Kainaloinen. Puuntakainen. Koho upposi, pullahti pintaan. Upposi, pullahti pintaan. Rose kiskaisi vapaa, ja piikkiharjainen ahven nousi räpiköiden pärskeiden keskeltä. Vapa heilui. Rob tarrasi siimaan, otti kalan koukusta. Näytti sen riemua hihkuvalle siskolleen. Rob muisti tilanteen tarkasti. Se oli vuoden takainen hieno hetki, ja Robin sydän täyttyi lämmöstä.
Sitten, aivan yllättäen, he olivat Jättien metsässä. Rob yritti kiivetä suuren siirtolohkareen kuvetta. Apollo oli jo sen päällä, auttoi hänet ylös. Se oli heidän lentoveneensä. Mark tähysti kaukaisuuteen. Rob muisti leikin. He olivat olevinaan Pirunkirnun ensimmäiset tulokkaat, pakolaiset, villihanhet. Lähteneet Irlannin vihreiltä rannoilta pakoon orjuutta. Klaanin uljaat soturit etsimässä uutta kotia.
Jotakin kopsahti Robin päähän. Se oli oksa, heti perään lensi toinen, osui Markin niskaan. Sitten tuli rypäs käpyjä, joista yksi takertui Apollon punaisiin hiuksiin. Heittäjä oli Filbur. Pojanviikari seisoi alhaalla, näytti kieltä ja pinkaisi karkuun. Veljekset pudottautuivat alas, juoksivat hänen peräänsä. Filbur oli aina härnäämässä, aina kerjäämässä ikävyyksiä, mutta niin vikkelä, että livahti yleensä käsistä ja vältti sakinhivutuksen niin kuin tälläkin kertaa.
Rob juoksi ja juoksi. Hän huomasi juoksevansa kesästä syksyyn ja syksyn keltaisuuden läpi talveen. Hän tuli Kurralammelle, jossa jää peitti veden ja lumi jään. Hän seisoi leijulaudalla kovassa vauhdissa, puristi karttua käsissään, sai syötön Markilta, lähti kuljettamaan leijupalloa edessään. Sydän tykytti jännityksestä. Viima muutti hengityksen huuruksi poskilla. Maali oli lammen toisessa päässä. Syöttö Filburille. Huima nousu. Pallo takaisin. Väistö. Lyönti. Putoaminen laudalta. Huudot lumen pöllytessä ympärillä. Maali. Se oli maali. Voitto.
Rob nosti kädet ilmaan, mutta ei seisonut enää lumessa, vaan varvikossa heikkatöyrään päällä ja piteli verkkoa käsissään. Savua. Kaikkialla oli hitosti harmaata, paksua, silmiä kirvelevää savua. Mark pukkasi häntä kylkeen. Sitten kolosta tuli esiin kettuja. Rob hyökkäsi ja saalisti ne verkkoon. Yksi karkasi. Hän sysäsi verkon Markille, kompuroi ketun perään, mutta ääni keskeytti jahdin.
-- Turkisvarkaita!
Sudeksi pukeutunut hahmo seisoi auringon kilossa kuin susijumala.
Ääni pehmeni.
Moriah.
-- Vie minut luoliin, Moriah sanoi.
Rob jäykistyi. Moriah tarkoitti Pirunkirnun kalliolinnan luolia. Kuinka nainen tiesi niistä?
Kunnianarvoisan äidin ääni oli kaikessa miellyttävyydessään vaativa ja vastustamaton: -- Vie minut sisään luoliin, hän sanoi, eikä Robille tullut edes mieleen vastustaa.
He liikkuivat moninkertaisella nopeudella. Palasivat kaukaa kettujahdista kotiin. Puut, suot, järvet ja joet vilistivät silmissä, kunnes Rob seistä jökötti leijulaudalla Pirunkirnun kallioportin edessä. Hän horjahteli aivan kuin vasta harjoittelisi laudalla seisomista. Alla vettä, edessä kallioseinä.
Joka avautui.
Rob heilautti kättään Owen Butlerin suoliemen punoittamalle nenälle, vei Moriahin tunneliin, joka kääntyi ensin vasemmalle ja sitten oikealle, tuli viimein avoimeen tilaan, joka jakautui uusiin käytäviin.
Eheyden tunne täytti Robin sisimmän. Riemu kutitteli kylkiluissa. Hän oli jälleen kotona.
Luolat täynnä elämää. Nahkoja parkittiin, kankaita kudottiin. Ruoka porisi padoissa. Pajaluolassa seppä kirosi niin, että seinät punehtuivat. Vasara osui hehkuvaan metalliin. Kipinöitä. Kalketta. Höyryävä sihahdus. Miodóg-veitsi upposi veteen.
Jättikirnussa oli meneillään taisteluharjoitukset. Fionn MacCormac teki liikesarjan ryhmän edessä. Rob toisti sen muiden lasten mukana. Niall, Nessa, Sean, Liam, Carroll, Connor. Kyllä. Connor. Robin mieleen tunki epämiellyttävä näky, jossa Connor makasi leijulaudalla lämpöpeitteeseen kiedottuna. Luoti rinnassa. Kuolleena. Mutta sitä ei ollut vielä tapahtunut. Tuossa Connor irvisti villisti ja toisti Fionnin näyttämän iskun ja potkun ja perääntymisen kaikkien muiden mukana.
Connor lapsena.
-- Jatketaan matkaa, Moriah sanoi.
Rob tunsi ihonsa kutistuvan ja pehmenevän.
Kädet olivat niin hennot, jalat ruipelot.
He tulivat luolaan, joka oli täynnä johtoja, säätimiä ja elektronisia instrumentteja. Datashamaani McCracken istui työpöytänsä ääressä korjaamassa taistelukypärää. Rob ei nähnyt kunnolla, mitä tapahtui. Hän oli liian lyhyt. Kurkotti varpaillaan punatukkaisen pojan vierellä sormet pöydän reunaa puristaen. Poika oli Apollo. Pikku Apollo. Pisamanenä. Tulitukka. Ehkä viiden vanha. Apollo kysyi jotakin shamaanilta. Rob katsoi veljeään, yritti saada häneen yhteyden, sanoa jotakin, mutta Moriah tempaisi hänet mukaansa.
Tai joku muu.
Hän liikkui käytävällä.
Ei.
Hän leijui.
Hän leijui ja seurasi vanhaa naista, druidishamaania. Klaanin salaisuuksiin vihittyä tietäjää, jota Rob ei muistanut nähneensä koskaan aikaisemmin.
Shamaanin punainen viitta.
Vihreä myssy.
Leprikaani.
Aarteiden haltija.
Sateenkaaren kulkija.
Suojelija.
Mistä tuo kaikki putkahtikaan hänen mieleensä?
He kävelivät luolaston hiljaisiin sokkeloihin. Eräässä kohtaa shamaani pysähtyi, katsoi taakseen ja sanoi muutaman sanan, ravisti päätään ja kosketti kiviseinää. Siihen ilmestyi aukko, jota Rob ei tunnistanut. Hän ei muistanut paikkaa. Ei ollut nähnyt sitä koskaan aikaisemmin.
Ilma oli paksua, kosteaa, aromikasta. Niin sankkaa, että sen sisään piti työntyä.
Lahon yltäkylläinen tuoksu.
Seinillä riveittäin hyllyjä, hyllyillä hentovartisia sieniä.
Paaleittain suopursuja, puisia tynnyreitä.
Suopursun huumaava tuoksu avasi ajatukset ottamaan vastaan tynnyreissä muhivan tervan aromit.
Hän ymmärsi, että he olivat Pirunkirnun kielletyllä alueella. Siellä valmistettiin käärmetervaa, ainetta, joka antoi käyttäjälleen kyvyn ajatella nopeammin. Ainetta, joka herkisti aistit.
Rob ymmärsi nyt, että Moriah kelasi hänen muistojaan taaksepäin.
Mielen sopukoista kurkisti varovainen epäilys kuin aran ketunpojan kuono kolostaan.
Tunkeutuminen toisen ajatuksiin ei ollut oikein.
Ja Rob tajusi heti, että tuo ajatus oli virhe.
Ketunpojan ajatus.
Jos seuraavalle tuntemukselle olisi pitänyt antaa väri, se olisi ollut verenpunainen.
Tuskasta kirkuva naamio.
Hirviömäiset kasvot.
Terävät hampaat.
Hän kutistui pieneksi, pelkääväksi olennoksi, joka ulisi ja rukoili armoa syvällä hyisessä kylmyydessä. Sitä kesti minuutteja, tunteja, tuhansia vuosia.
Sitten, yhtäkkiä, hän vapautui piinasta, lensi auringonkirkkaalle taivaalle ja räjähti tuhansiksi kipinöiksi, leijui maahan kuin lentoon ammutun korpin mustat sulat.
Hän otti kiinni Moriahin kädestä, katsoi tätä silmiin, lupasi olla taas kiltti poika.
-- Minähän varoitin sinua. Enkö varoittanutkin? Moriah sanoi lempeästi hymyillen. -- Jatketaan nyt matkaa.
Rob leijui viimeiseen huoneeseen. Näki tutut kasvot. Se oli isä. Isän oli isän sylissä. Lämpimässä, kovassa, voimakkaassa sylissä. Halusi jäädä siihen loppuiäkseen. Lopuksi ikuisuutta.
Hän näki, kuinka shamaani hämmensi pientä kattilaa hiljaisella tulella.
Kuplat poksahtelivat.
Pata täynnä paksua mönjää.
Pikimusta kapusta.
Peltinen rasia.
Shamaani lappoi mönjää rasiaan, asetti sen hyllylle jäähtymään.
-- Olit vasta sylivauva. Et voi muistaa tätä, Moriah sanoi, -- mutta muistijäljet ovat olemassa syvällä mielessäsi. Ne löytyvät, kun osaa etsiä.
Seuraavaksi he tempautuivat aivan uusiin maisemiin.
Rob tunsi ensin pientä hätäännystä, mutta rauhoittui.
Tuuli lauloi puiden oksilla. Oli lämmintä. Oli pehmeää. Karvaista. Korvia kutitti. Rob yritti haroa niitä, mutta se ei onnistunut. Hän rutisti naamaansa, unohti kutinan ja katseli taas puiden latvoja. Ne nousivat valtavan korkealle, taivaaseen saakka. Puut.
Nälkä kurahteli vatsassa. Rob liikutteli kieltä suussaan. Se tuntui hillittömän hauskalle. Vasemmalle. Oikealle. Häntä alkoi naurattaa.
Nauru muuttui risahteluksi.
Jostakin kuului risahtelua. Askeleita.
Joku lähestyi. Ehkä sieltä oli tulossa ruokaa.
Maitoa. Lämmintä, makeaa maitoa.
Puunlatvat katosivat.
Tilalle tulivat kasvot.
Valkopartaiset kasvot. Maitoviikset. Fionn. Kummisetä.
Rob yritti sanoa jotakin, mutta ei osannut. Hän vain hymyili hölmöä hymyään.
Sitten Fionn otti häneltä kädestä jotakin, josta hän ei olisi halunnut päästää irti.  Se oli ohut ketju, jossa oli sormus ja riipus, hopeinen leijona.
Rob katsoi esineitä haltioissaan. Missä hän oli nähnyt tuon leijonan?
-- Olemme lähellä kaiken alkua, Moriahin ääni sanoi. Se häiritsi hänen keskittymistään.
Sormus ja riipus, Rob ajatteli. Sormus ja riipus.
Leijonariipus.
Missä?
-- Olemme lähellä syntymäsi hetkeä, Moriah sanoi.
-- Syntymän hetki, Rob ajatteli hajamielisenä ja tavoitteli riipusta, kosketti sitä sormellaan, naurahti ääneen.
Ja silloin sanat iskivät hänen tajuntaansa.
Syntymän hetki.
Näkisikö hän syntymänsä hetken? Voisiko hän nähdä vanhempansa vastasyntyneen lapsen silmin?
Ajatus tuntui kiehtovalta ja pelottavalta. Enemmän pelottavalta. Ei. Hän ei ollut valmis. Ei vielä. Hän käpertyi sykkyrään ja ahdistus painoi kuin miljoonan tonnin siirtolohkare hänen niskassaan. Aika ei ollut vielä oikea. Jääkausi ei ollut vielä loppunut. Lumi ei ollut vielä sulanut. Hän ei ollut vielä valmis.
Samassa hän tunsi olevansa sisällä verenkarvaisessa ahtaudessa, alkumeressä, venyvien kasvojen kammiossa, mutta tämä ei ollut Moriahin aiheuttama painajainen. Kasvot olivat hänen omansa. Tämä oli hänen oma syntymänsä. Syntymä, jossa hän ei halunnut olla mukana. Ei nyt. Ei vielä. Ei vielä.
EI VIELÄ!
Uhma nosti päätään.
Mutta painajaiset.
Hän halusi välttää painajaiset.
Pitäisi olla varovainen, sinnitellä paikoillaan, pysytellä kohdussa.
Moriah ei saanut suuttua.
Pieni vihlaisu kutitti päätä, mutta se ei ollut Moriahin lähettämä. Se ei ollut painajaisen tuskaa. Se oli erilaista. Hellempää kipua.
Oliko se syntymän kipua?
Ei. Sitä se ei ollut. Rob tajusi, että hänen sisällään lymysi jotakin, sykkyrällä kuin kissa. Se oli osa häntä, mutta ei kuitenkaan. Aivan kuin se olisi laitettu sinne odottamaan tätä hetkeä. Tai jotakin toista. Vielä tulevaa aikaa.
Odottiko se hänen syntymäänsä?
Ei.
Hän oli jo syntynyt.
Tai kyllä. Ehkä syntymää. Mutta toisenlaista. Muutosta, jonka aika olisi myöhemmin, mutta jonka noidan rohto oli ehkä herättänyt.
Rob tunsi, kun kauan suljettuna ollut ovi avautui.
Se oli järisyttävää. Hän näki itsensä uuden valon läpi. Hän oli niin paljon enemmän kuin oli koskaan ymmärtänyt. Hän näki hermoratansa, verisuonensa ja kudoksensa, kaiken. Se oli riemastuttavaa ja pelottavaa. Sen ei ollut mahdollista, mutta oli kuitenkin totta. Hän näki ruumiinsa ja mielensä pienimpiä yksityiskohtiaan myöten, virtasi itsensä sisällä, tunnisti Moriahin antaman vieraan aineen. Näki molekyylit, aisti voiman veressään. Aine aktivoi hermosoluja, herätteli niissä nukkuvia muistoja, voimisti ajatuksia, ja samassa Rob ymmärsi, että hän pystyisi hallitsemaan sitä. Hän pinnisti ajatuksiaan ja tunsi hetkellisen voimakaan pahoinvoinnin nousevan sisältään, löysi sisäisen energianlähteen, joka oli kuin tulivuori.
Rauhoitu, Rob ajatteli ja hillitsi kiihtymystään, ettei kiinnittäisi Moriahin huomiota, sillä Moriah oli yhä hänen mielessään, keskittyneenä hänen syntymänsä hetkeen kuin kätilö, joka näkee lapsen olevan tulossa.
Moriah tunsi Robin vastustelun, mutta luuli sen kuuluvan asiaan. Luuli, että se oli äidin väsymystä, että se oli menneisyyden kaiku. Tai syntymättömän lapsen haluttomuutta tulla ulos turvallisesta kohdusta. Sitten Moriah tajusi, että lapsi ei ollut lainkaan tulossa ulos. Että poika vastusti häntä.
Moriah murahti ja lähetti matkaan impulssin, joka oli silkkaa, puhdasta kipua.
Ei enää painajaisia. Leikin aika oli ohi.
Rob tunsi kouristuksen kiristävän lihaksiaan. Hän tärisi kuin horkassa, vapisi joka solullaan, mutta kesti ja pisti vastaan. Hän ei halunnut syntyä. Ei tänään. Hänen muistonsa kuuluivat hänelle itselleen. Eivät kenellekään muulle. Hän halusi itse päättää hetken, jolloin näkisi vanhempansa.
-- Et voi vastustaa minua, Moriah huusi. -- Sinun on synnyttävä. Hän lähetti matkaan uuden kiduttavan sykäyksen, uuden vihlovan poltteen.
Se viilsi Robin tajuntaa. Sitä ei voinut sulkea pois mielestä. Sitä ei voinut torjua. Se kouristi aivan kuin sillä olisi ollut oma tahto.
Mutta Rob ei antanut periksi. Hän vastusti ja oivalsi, että samalla kun nainen oli kytkenyt itsensä kiinni häneen ja tunkeutunut hänen tajuntaansa, oli heidän välilleen muodostunut yhteys, joka toimi molempiin suuntiin.
Uudet tuskan aallot vyöryivät vastustamattomina sykäyksinä hermoratoja pitkin. Ne kipinöivät kuin miekan kärki pimeän tunnelin seinässä.
Rob hengitti puuskittain, kartoitti kivun reitin. Se vei korvan taakse, johtimia pitkin tietoisuuskojeeseen, siitä edelleen naisen hiuksissa olevan istukkaan ja tämän hermostoon.
Rob keskittyi.
Tämän kaiken tapahtuessa Robin ja Moriahin yhteisessä tietoisuudessa Rachel istui pöydän ääressä kaikessa rauhassa. Katseli, kuinka Moriah kyyhötti penkillä puolinukkuvassa asennossa ja Rob pöydällä pitkällään hengittäen välillä tiheämmin, välillä rauhallisemmin.
Rebeca ei ollut enää samassa huoneessa.
Rachel hätkähti, kun näki Robin jännittyvän ja kohottavan päätään.
-- Mitä ihmettä? hän mutisi ja nousi puoli-istuvaan asentoon.
Robin vartalo kouristui kippuraan ja oikeni heti perään niin, että takaraivo jysähti voimalla pöytään.
Samassa Moriah nytkähti suoraksi, parkaisi ääneen ja tempaisi johtimen hiuksistaan.
-- Tämä ei ole mahdollista! hän huusi kiihdyksissään.
-- Mitä tapahtui? Rachel kysyi. -- Hän oli tarttunut kiinni Robiin. Painoi tätä pöytää vasten.
-- Pentu vastusti minua. Ajoi minut pois.
-- Miten ihmeessä?
Moriah huohotti. Tunsi itsensä lyödyksi. Poika ei ollut normaali. Hänessä lymysi jotakin omituista ja pelottavaa. Voimia, joita hän ei tiennyt varmasti itsekään omaavansa.
-- En tiedä, miten, Moriah vastasi. -- Hän on vaarallinen. Minulle ei ole koskaan käynyt näin.
-- Mitä sait selville? Rachel kysyi. -- Voinko luottaa häneen?
Moriah hymähti. Tuo kysymys, tuo ajatusten lukemisen alkuperäinen tarkoitus tuntui nyt niin lapselliselta, tässä hetkessä, jossa keskenkasvuinen poika oli painanut polvilleen oraakkelin, kunnianarvoisan äidin, zoonien tuhansien vuosien selviytymistarinan vartijan.
-- Voit luottaa häneen, Moriah sanoi viimein. -- Hän tottelee sinua niin kauan, kuin tietää ystäviensä olevan armoillasi.
-- Hyvä.

Moriah yritti sammuttaa tietoisuuskojeen, mutta hänen kätensä vapisivat yhä. Hän katseli niiden ryppyjä, värjättyä suonikasta ihoa. Ajan patinaa, tatuointeja, kokemuksen ulkoisia tunnusmerkkejä. Hän yritti rentouttaa itsensä, mutta se ei tahtonut onnistua. Lihakset eivät olleet vielä hänen hallinnassaan. Se tuntui hämmentävältä. Hänelle ei ollut koskaan käynyt näin. Ei koskaan. Ja hän tunsi itsensä voimattomaksi, ikivanhaksi ja loppuun kuluneeksi.

33 kommenttia:

  1. Moikka! Tykkäsin Kaarnen hahmosta ja hän teki tarinasta tosi mielenkiintoisen. Rob vaikuttaa kanssa hyvältä tyypiltä. Tosi hyvä juoni! Jatkoa odotellessa kirjatoon äkkiä lainaamaan 1.osa. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Jenna :) Kiva, jos alkoi kiinnostaa niin paljon, että haluat lukea ensimmäisenkin osan!

      Poista
  2. Hieno kirja. Odotan jo jatkoa tälle.

    VastaaPoista
  3. Vau, nyt tämä vasta mielenkiintoiseksi alkoi mennä. Rob omaa joitakin ihmevoimia... mahtavaa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Henni :) Hyvä, tuosta tuli lisäpotkua!

      Poista
  4. Tarinassa on ihana vanhan ajan viehätys vaikka on tulevaisuuden asioita sekoitettu sekaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kommentista, Max :) Hauska kuulla, että vanha aika ja futurismi sopivat yhteen.

      Poista
  5. tarina kulkee nyt minusta hyvin eteenpäin ja on hyviä käännekohtia ja taisteluita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kommentista, Max :) Kirjoititkin niitä useamman. Vastaan nyt tähän viimeisimpään hieman tarkemmin. Tuo alku on aina ongelma. Kuinka saada siitä vetävä ja riittävän informatiivinen. Vaatii vielä muokkausta. Mukava kuulla, että tyypit toimivat ja että tarina alkaa lopulta viedä.

      Poista
  6. Tarina on minusta tosi hyvä ja sopivan jännittävä. Minun oli aluksi vaikea saada tarinan hahmoista selkoa, mutta lopussa se selveni. Tykkäsin paljon siitä, että vanha ja uusi aika sekoittuu keskenään. Kappaleet ovat juuri sopivan pitkiä, eikä niissä ole liikaa pitkitteitä. Tarina oli oikein hyvä ja toivottavasti jatkat vielä kirjoittamista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Leila :) Ja kiitos lopun kannustuksesta. Hahmojen esille tuominen vaatii vielä työstämistä teen sen suhteen parhaani. Kiva kuulla, että vanhan ja uuden sekoittaminen toimii.

      Poista
  7. Moi Tatu! Pidin kirjan alusta, koska siinä alkaa heti tapahtua kaikkea jännittävää. Mielestäni kirjan henkilöt oli vähän heikosti selitetty alussa, joka teki lukemisesta vähän hankalaa. Tarinan edetessä henkilöt kuitenkin selventyvät ja lukemisesta tulee mukavampaa. Kirjan juoni mielestäni etenee hienolla tavalla pitäen minut kiinnostuneena. Lopussa mystisen naisen ilmaantuminen kirjaan sai minut miettimään, miten teos tästä jatkuu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Olli ja kiitos kommentista :) Hauska kuulla, että juoni toimii ja etenee kiinnostavasti. Ja hieno homma, että mystinen nainen tuo tarinaan mielenkiintoa. Tuohon alussa mainitsemaasi henkilöiden esille tuomiseen minun pitää kiinnittää enemmän huomiota.

      Poista
  8. Tarina on mielestäni ihan hyvä ja mielenkiintoinen. Tarina alkaa sopivan jännästi ja siinä ei ole heti suurta draama, joka on hyvä asia. Osa tarinan henkilöistä on esitelty hyvin, mutta Rob McCoolia olisi voitu esitellä paremmin. Miljöö on mielestäni loistava. Se esitellään upeasti ja siinä sekoittuu menneisyys ja tulevaisuus tosi hyvin. Tarinan juoni kulkee sopivalla nopeudella. Suurimmaksi osaksi sitä on helppo seurata, mutta taistelukohdat ovat vähän sekavia. Erityisesti pidin tarinassa lukujen lopuista, kuinka se jätti tarinan aina mielenkiintoiseen ja jännittävään kohtaan

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Vilho :) Pitää katsoa tuo Robin esittely uudelleen. Myös taisteluihin panostan uudelleenkirjoituksen myötä. Hyvä, että juoni ja lukujen "koukut" toimivat.

      Poista
  9. Tarina on mielestäni hyvä ja tosi jännittävä. Tarinan juoni on hyvin mielenkiintoinen ja helppo seurata. Tarinan henkilöitä on vähän liikaa joka teki tarinan lukemisesta hankalaa. Tarinan henkilöitä olisi voitu esittää paremmin. Tarinan miljöö on erittäin hyvä ja mielenkiintoista kun menneisyys ja tulevaisuus yhdistyvät.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Xinkang W :) Hienoa kuulla, että tarina vetää mukaansa. Henkilöiden esittelyä täytyy vielä hioa uusilla kirjoituskerroilla.

      Poista
  10. tarina vetää mukaansa

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, TehRussianDoge :) Kiva kuulla!

      Poista
  11. Greeting My friend.
    I am the allknown Duwang_booler
    I can also finnish
    (Duwang_Booler)¨Pidin tästä kirjasta koska siinä oli toimintaa¨(©Duwang_Booler)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Greetings Duwang_Booler22

      Poista
    2. ©
      (/Duwag_Booler/) Checking in!!
      Greetings, Sir Akseli
      How are you doing

      Poista
    3. iam doing very well. You Mr.Duwang?

      Poista
    4. Kiitos kommentista Duwang_Booler22 :) Kiva kuulla, että pidät tarinan sisältämästä toiminnasta!

      Poista
  12. luin kaksi lukua 17 ja 18. ja luvut olivat todella mukaan tempaisevia ja jännittäviä. Kuvaileva teksti oli mukavaa lukea.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Akseli :) Kiva kuulla, että tarina toimii!

      Poista
  13. Luin luvut 15 ja 16. ne olivat hyvin mukaan tempaisevia sekä mielenkiintoisia. Kuvailit asioita hyvin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Onni :) Kiva kuulla, että kuvailu toimii ja että luvut tempaisivat mukaansa!

      Poista
  14. Hei! Luin luvut 1, 2, 9 ja 10. Ne olivat mielestäni sekavia, mikä varmaan johtuu siitä, etten ollut lukenut aikaisempaa kirjaa, joten en sen takia tiennyt henkilöistä tai asioista mitä luvuissa mainittiin. Löysin sieltä ja täältä pari kirjoitus virhettä, mutta eivät ne kauheasti lukemista haitannut. Nimet olivat myös outoja ja tyhmiä ja en kauheasti pitänyt kirjoitus tyylistäsi, koska olen tottunut lukemaan vähän erilaisia kirjoja, mutta nehän ovat vain mielipidekysymyksiä. Luvut olivat mukaansatempaavia ja harkitsen ensimmäisen kirjan lukemista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Severus snape! Sarjan toisen osan - ja varsinkin se alun - kirjoittaminen on haasteellista. Kirjan pitäisi toimia itsenään, eikä aikaisempia tapahtumia voi selittää liikaa, ja siitä huolimatta lukijan pitäisi saada jonkinlainen ote tapahtumien historiasta. Toisaalta tarinan pitäisi vetää niin, ettei aikaisempaa tarvitsisi juurikaan selitellä. Harmi, ettei tyylini miellyttänyt. Mutta niinhän se kirjoittajien tyyleissä on; toinen tykkää, toinen ei. Kiva, että luvut tempaisivat kuitenkin mukaansa!

      Poista
  15. Muuten tosi hyvä, mutta alkuun voisi kertoa mistä lähtien Kaarne on osanut puhua fennien kieltä
    Muuten tosi hyvä Tatu!
    T:Vili

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Vili! Katsotaan, mitä asialle voisi tehdä :)

      Poista