Rob McCool jatkuu, luvut 19.-26. (14.7.2017)

Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)


Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.



20. LUKU -- LENTOPURSI

Moriah ja Rachel ajoivat peurakelkoillaan läpi metsän vihreyden. Kirotun metsän puut olivat ikivanhoja. Männyt, kuuset, koivut, paksurunkoiset tammet ja oranssin jäkälän koristamat haavat kasvoivat lähes koskemattomina. Zoonit hyödynsivät puita, mutta tekivät sen niin, ettei metsään jäänyt jälkiä.  
Naiset katsastivat kibazin puolustuslaitteita, majoja ja puiden lomaan naamioituja hedelmä- ja vihannestarhoja. Monimutkaiset, taidokkaasti kätketyt kastelujärjestelmät toivat vettä kasveille. Puihin kiinnitetyt peilipinnat kuljettivat auringon valoa hämärimpiinkin sopukoihin.
He tulivat sahauspaikalle, missä Rob McCool ja luutnantti Mazinsky huhkivat haapatukkien kimpussa. Justeeri nakersi puuta. Purua kertyi valkoisiksi vuorijonoiksi sahapukin molemmille puolille.
-- Tule tänne pohjoisen poika, Rachel käski.
Rob heitti irti sahan kahvasta, pyyhkäisi kämmenet housuihinsa, kampesi ketjun päässä olevan kiven syliinsä ja käveli Rachelin luo.
-- Olemme menossa lentopurrelle, Rachel sanoi. -- Seuraa meitä.
Rob McCool vilkaisi luutnantti Mazinskya, joka oikoi käsiään ja istui tukille iloisena saamastaan tauosta.
-- Laita kivi tuohon, Rachel ohjeisti Robia ja osoitti kelkassa olevaa telinettä. Kelkka heilahti kiven painosta ja painui vinoon, mutta Rachel sääti leijuntasäiliöitä, ja kelkan asento oikeni.
He lähtivät etenemään kohti vihannestarhoja.
Peurat tempoivat ohjiaan ja olisivat halunneet juosta, mutta naiset pidättelivät niiden vauhtia niin, että Rob pysyi perässä.

* * *

Taras Bator ja Dosto Papitasvili puhdistivat kasvitarhojen kasteluojia. Pullea munkki vihasi kyykistelyä likaisessa ojassa, joka oli talvikauden jäljiltä täynnä haisevaa aluskasvillisuutta ja kaikenlaista mädäntynyttä saastaa.
-- Katsohan tänne, sanoi Taras innostuneeseen sävyyn aivan kuin olisi löytänyt kultakimpaleen.
Doston ojentautuessa suoraksi Taras roiskaisi hänen naamalleen jotakin pehmeää ja haisevaa.
-- Hyi hitto, Dosto sihahti ja roikotti sisiliskon ja käärmeen risteytykseltä näyttävää hirvitystä kädessään. -- Mikä tämä on?
-- Olmi, Taras sanoi nauraen. Auringonvalo kimalsi tarkka-ampujan okulaarista. -- Etkö tiennyt?
Dosto pudotti liskon sormistaan ja mulkaisi Tarasta epäuskoisesti. -- Ja mistä sinä sen muka tietäisit? Sinä, jonka pään paikalla on aina ollut pelkkä laho kanto.
Taras ei piitannut Doston ilkeilystä. Hän oli iloinen, kun sai kerrankin loistaa tiedoillaan. Sitä ei tapahtunut kovin usein. -- Tiedänpähän vain, hän sanoi omahyväinen virne naamallaan.
-- Tuo ei todista muuta kuin että olet kehno valehtelija.
Taras vakavoitui. -- On tullut nuorempana hieman matkusteltua. Dalmatiassa niitä oli vaikka kuinka paljon.
-- Tarinassasi ei ole totuuden häivääkään. Keksit sen vain ja ainoastaan tehdäksesi minuun vaikutuksen. No, voin kertoa, että ei toimi.
Taras ei pitänyt keskustelun saamasta suunnasta. Doston olisi pitänyt uskoa häntä. Hän oli omin jaloin kahlannut Transsilvanian takaisessa purossa, joka oli kuhissut noita samoja vaaleita liskoja. Hän nosti kourallisen mädäntynyttä kasvimassaa ojasta ja käveli kohti Dostoa.
-- Mitä aiot? Dosto sanoi ja nosti kädet suojakseen.
Taras ei sanonut mitään, vaan nosti Doston hiippaa ja läsäytti kasvijätteet suoraan tämän päähän.
-- Oletko tullut hulluksi? Dosto manasi ja kiskoi lemuavaa töhnää hiuksistaan. -- Mikä ihme sinua riivaa?
Taras otti puisella koussikalla vettä ojasta ja roiskautti sen Doston naamalle. -- Siinä sinulle pesuvettä, hän sanoi. -- Joko nyt uskot?
Dosto puhisi ojassa kuin kesken unien herätetty vetehinen. Hän kyykistyi huuhtelemaan kasvojaan, mutta otti samalla ojan pohjasta kourallisen mutaa. Hän nousi ja heitti mudan Taraksen naamaan. -- Siinä sinulle joen henkeä senkin sontakeppi.
Taras Bator pyyhki mutaa kasvoiltaan ja alkoi äristä pahaenteisesti. Dosto nosti ketjuun kytketyn kiven syliinsä ja valmistautui lähtöön.
-- Minä sinulle sontakepin näytän, Taras karjaisi.
Dosto tyrkkäsi kiven ojan reunalle, kapusi yllättävän ketterästi ylös ja alkoi vingertää metsän pohjaa pitkin kuin kaksijalkainen villisika. Taras harppoi hänen perässään pitkin loikin ja kirosi niin, että metsä raikui. Hän sai Doston kiinni ja kamppasi tämän nurin. Dosto oli lyhyestä varrestaan huolimatta hyvä painija. Hän kävi kiinni Taraksen vyötäisiin ja tempaisi tämän jalat irti maasta. Taraksen ketju kietoutui hänen jalkoihinsa, ja molemmat rojahtivat pitkin pituuttaan mättäikköön.
Dosto läpsi Tarasta naamalle. Taras kiskoi Dostoa parrasta. Molemmat huusivat kuin syötävät.
-- Mitä täällä tapahtuu? sanoi kova ääni heidän yläpuoleltaan.
Miehet lopettivat tappelunsa ja nostivat katseensa.
Se oli Rachel. Hän istui peurakelkan kyydissä ja tuijotti kasakoita kasvot tuimina. Rob McCool seisoi hänen takanaan posket rasituksesta punoittaen. Tatuoitu nainen istui Rachelin vieressä omassa kelkassaan.
Tappelupukarit nousivat jaloilleen ja kopistelivat vaatteitaan.
-- Ihan vaan jaloiteltiin ja hieman painiskeltiin, kun niin otti selän päälle tuo kyykistely, Dosto sanoi ja yritti hymyillä. -- Taraksella on iho-ongelmia, joten tein hänelle mutanaamion. Isoäidin vanha resepti. Kannattaa kokeilla.
Taras läpsytti savisia kasvojaan ja näytti iloista naamaa niin, että hampaat välkkyivät tumman maskin keskellä. -- Toimii. Suosittelen.
-- Palatkaa töihinne, Rachel sanoi ilmeenkään värähtämättä. -- Keskittykää työhönne tai heitän teidät takaisin kaivantoon.
-- Tottahan toki palataan töihin. Ollaan menossa jo, Dosto sanoi.
-- Nyt jaksaa taas paiskia, Taras vakuutti.
Rob McCool sanoi kasakoille: -- Hyvä päivä tehdä puutarhatöitä.
-- Hyvää päivää vaan teillekin, prinssi Roibéard McCool Fennonian valtakunnasta, Dosto Papitasvili sanoi syvään kumartaen ja heilauttaen kättään kuin paraskin hovilakeija.
Ketju kiristyi taas, ja Rob McCoolin oli kiirehdittävä naisten perään.
-- Mennään takaisin ojalle, Taras sanoi Dostolle ja läimäytti tältä hiipan pois päästä.
Dosto poimi hatun maasta ja työnsi sormensa ulos luodinreiästä. -- Joku päivä minä vielä leikkaan typerän lettisi irti.
-- Sopii yrittää, tumppi. Sopii yrittää, Taras ilkkui ja jatkoi harppomistaan taikaisin työmaalle.

* * *

Rob sai juosta kelkan perässä kilometrin verran, kunnes he saapuivat suureen hedelmätarhaan.
Edestä kuului sihisevää ääntä. Kun he pääsivät lähemmäs, Rob näki, että zoonineidot olivat suihkuttamassa hedelmäpuihin öljymäistä nestettä. He keskeyttivät työnsä, kun näkivät Rachelin ja Moriahin tulevan. Kaarne oli neitojen joukossa.
Rachel meni keskustelemaan Naomin ja Rebecan kanssa. Moriah nousi kelkasta ja käveli Kaarnen luo.
-- Annahan kuin katson sinua, hän sanoi ja tarrasi peukalon ja etusormen pihtiotteella Kaarnea leuasta. Hän tunnusteli mustia hiuksia ja päänahkaa ja korvantauksia ja sanoi: -- Olit hayeman.
-- Hayeman, Kaarne sanoi ihmettelevä ilme kasvoillaan ja perääntyi. -- Mikä ihmeen hayeman?
Moriah katsoi Kaarnea kummissaan. -- Pyhä koodinkantaja. Sinun se pitäisi parhaiten tietää. Kerroit olleesi Topkapissa. Miltä hafiza silmek tuntui?
-- Hafiza silmek?
-- Oliko se tuskallista? Koodien purkaminen.
-- En tiedä mistään sellaisesta.
Moriah siristi silmiään. Tytön puheessa ei ollut mitään järkeä. Yrittikö hän hämätä. -- Mikä on nimesi?
-- Kökö... tai Kaarne... en osaa sanoa.
-- Kuinka tulit tänne?
-- En tiedä... minut kai tuotiin... olin vankkureissa...
-- Rachel, Moriah sanoi ja käveli hänen luokseen. -- Koodien purkaminen ei tainnut mennä ihan nappiin. Tytön muisti on alkanut korruptoitua. Voisin hieman tutkia häntä ennen kuin kaikki on menetetty. Kiinnostava tapaus.
Naisten syventyessä keskustelemaan Kaarne käveli Robin luo, otti tätä kädestä ja kuiskasi hädissään: -- Rob McCool, minun pitää päästä pois täältä.  
-- Mitä on tapahtunut?
Hätäännys välähteli Kaarnen silmissä. Hän pälyili kuin ahdinkoon joutunut villieläin. Hengitti kiihkeän katkonaisesti. -- Pääni temppuilee. Pitää löytää paikka, johon laskeuduimme. Silloin siellä arolla. Ensimmäisen kerran. Piilotin maahan. Korun. Sen sisällä on kide. Se auttaa minua muistamaan.
-- En ymmärrä.
-- Se ei pysähdy. Pääni tyhjenee. Sinun on autettava. Autettava löytämään koru.
-- Mutta se paikka on satojen kilometrien päässä ja me olemme täällä vankeina. Minut on kytketty ketjulla tähän hemmetin kivenmurikkaan.
-- Auta minua Rob.
-- Nyt lähdetään, Rachel huikkasi Robille. -- Rebeca, pidä sinä huolta tytöstä.
Rob piteli Kaarnea kädestä viimeiseen asti, kunnes kaulaan kiinnitetty ketju riuhtaisi heidät erilleen.

* * *

Kapteeni Francis Ravaille istui hajareisin kiiturillaan. Vieressä touhusi korsikalainen kersantti skannaten maastoa pistoolin kaltaisella laitteella. Muut legioonalaiset olivat järjestäytyneet liljamuodostelmaan heidän ympärilleen. Joukkue oli tullut suuren joen yli idästä, Pultavan seudulta, prinssi Vladimirin lähimmästä tukikohdasta. Ensin pinta-aluksella, sitten kiitureilla. Tasangot olivat jääneet taakse, ja maa nousi levottomin harppauksin kohti Karpaatteja.
-- Mitä näet? kapteeni kysyi.
-- Tästä on kulkenut ihmisiä vähän aikaa sitten.
Edellisenä päivänä he olivat löytäneet pienen kasakkaleirin ja täydentäneet ruokavarojaan. Heille oli kerrottu tarinoita Kirotusta metsästä ja sen julmista raivottarista, naissotureista, jotka asuivat puiden sisässä kuin dryadit, kävivät miesten kimppuun, lumosivat heidät ja veivät orjikseen. Vain hullut uskaltautuivat metsään, eivätkä he koskaan palanneet.
Kapteeni Ravaille ei uskonut tarinoihin metsän hengistä, mutta päätti olla varovainen. Puheet eivät syntyneet koskaan täysin tyhjästä. Tiheiköt olivat oivallisia paikkoja väijytyksille, ja hän ymmärsi metsän vaarat. Metsät olivat olleet kohtalokkaita monille suurille armeijoille muinaisten roomalaisten ajoista lähtien. Se oli kylmä tosiasia. Mutta Francis ei ollut huolissaan. Hän ei edennyt sotajoukon kärjessä. Hänellä oli mukanaan pieni valiojoukko Ranskan keisarin entisiä erämaalegioonalaisia, jotka olivat tottuneet liikkumaan ja taistelemaan poikkeuksellisissa olosuhteissa. Ja heillä oli erinomainen tekninen varustus: viimeistä huutoa olevat konetuliaseet, suojasädehaarniskat, leijuvyöt, kiiturit, tutkat, etsinsangat ja ohjelmistot.
Ei, hän ei pelännyt kirottua metsää eikä sen keijukansaa. Tarinat herättivät vain hänen uteliaisuutensa. Hän oli valmis käymään metsän varjoihin repimään moisilta huhuilta siivet, yhden kerrallaan.
                                              
21.  LUKU -- KOELENTO

Moriah käveli has'hassinien lentopurren luo ja kosketti keulasalaman kärkeä sormellaan.
-- Kaunis. Todella kaunis.
-- Eikä ainoastaan kaunis, Rachel sanoi. -- Se vastaa tuhovoimaltaan kokonaista armeijaa.
-- Sen uskon, Moriah sanoi. -- Mitä sinulla on mielessäsi?
-- Levottomuus kasvaa. Meidän on oltava valmiina, jos haluamme pitää metsän itsellämme.
Moriah näytti epäilevältä. -- Emme saa kiinnittää liikaa huomiota. Se voi johtaa kaiken tuhoon. Kätkeytyminen on paras tapa selviytyä. Olemme tehneet niin jo vuosisatojen ajan.
-- Voi olla, että jonakin päivänä pelkkä kätkeytyminen ei enää riitä. Silloin tämä lintu auttaa meitä, Rachel sanoi ja taputti lentopurren ukkospilveksi muotoiltua leijuntasäiliötä.
Rob McCool seisoi sivussa. Hänellä oli tylsää. Naiset puhuivat jotakin arabialta kuulostavaa mongerrusta. Hän nojasi havukatosta kannattelevaan pylvääseen, jonka juurella oli muutamia käpyjä. Rob katsoi ylös ja näki kolon. Tikka käytti pylvästä syömäpuunaan.
Rob poimi kävyn ja pyöritti sitä sormissaan. Se tuoksui pihkalle. Kodille. Oraakkelin näyt olivat vieneet hänet takaisin kotiin. Se oli ollut niin totta, niin elävää.
Rob olisi halunnut tietää, kuinka Kaarne jaksoi. Hafiza silmek aiheutti ongelmia. Tyttö oli puhunut sekavia. Selittänyt jotakin korusta, josta olisi apua, mutta joka oli satojen kilometrien päässä.
Rachelin ääni havahdutti hänet ajatuksista.
-- Tule tänne, pohjoisen poika, nainen sanoi.
Rob pudotti kävyn maahan.
-- Lähdetään koelennolle.
Rob nyökkäsi.
Rob aukaisi oven ja nousi kyytiin. Moriah meni takatuhdolle. Rachel kävi ohjaimiin, otti kypärän ja laittoi johtimen hiuksissaan olevaan istukkaan. Hän kytki virran leijuntasäiliöihin. Pursi hypähti ilmaan.
-- Tämä saa vanhan sydämeni läpättämään, Moriah sanoi ja painoi kyntensä istuimen pehmusteisiin.
-- Odotahan, kun näet kirkkaan taivaan ilman esteitä.
-- Viime kerrasta onkin pitkä aika. Puiden varjoissa unohtaa, että taivas on olemassa.
Rachel käynnisti moottorit ja odotti, että havuhallia vartioiva zoonineito sai veivattua katoksen läpän auki. Sitten hän liikutti säätimiä ja ohjasi aluksen ulos.
Päivä oli puolipilvinen.
-- Ihmeellistä, Moriah sanoi nenä kiinni ikkunassa.
-- Alus kykenee huimiin nopeuksiin, mutta silloin on parempi lentää korkealla, Rachel sanoi ja kaartoi hedelmätarhojen ylle aivan puiden latvojen tasalla.
-- Tulitko ajatelleeksi, että tämä voi herättää kateutta muissa kibazeissa? Olet nyt metsän kiistaton valtiatar.
-- Meillä ole varaa kateuteen. Selviämme ainoastaan pitämällä yhtä. Tarvitsemme toisiamme. Hän katsoi taakseen Moriahin vihreisiin silmiin ja vakuutti: -- Tämä alus palvelee koko metsää.

* * *

Metsäkauris nosti suunsa lammikosta, heilutti korviaan, jäykistyi paikoilleen. Jokin oli herättänyt sen huomion. Pisarat putoilivat turvasta veden pintaan.
Tip, tip, tip.
Kapteeni Francis Ravaille katsoi kaurista kiväärinsä tähtäimen läpi. Sarvikruunusta näki, että yksilö oli nuori uros.
* Kapteeni!
Kersantin viesti näkyi kapteenin etsinsangassa.
* Mitä nyt? kapteeni kysyi. Tiheän metsän takia hän ei nähnyt kersanttia, joka oli jossakin sadan metrin päässä vasemmalla. Punainen piste etsinsangan tutkakuvassa.
* Lentopursi kahdenkymmenen kilometrin päässä täältä luoteeseen.
* Hienoa. Sen täytyy olla etsimämme alus. Kokoontukaa käskynjakoon. Tulen kohta.
Kapteeni ei ollut liikkunut eikä sanonut mitään keskustelun aikana. Viestit olivat kulkeneet ajatusohjauksella. Hän katsoi säikkyä eläintä, joka oli yhä paikoillaan. Hän hengitti tasaisesti ja puristi etusormea liipaisimen ympärillä. Tuntui pieni nykäisy, kun vaimennettu luoti lähti piipusta. Se syöksyi puiden lomitse, löysi maalinsa, lävisti kauriin lavan, keuhkot ja sydämen.
Eläin ei tajunnut, mikä siihen iski. Shokki sai sen jähmettymään paikoilleen. Se yritti pysytellä pystyssä ja huojui hetken aikaa. Etujalat pettivät ensin. Punainen vaahto purskahti suusta. Kauris painui polvilleen. Turpa upposi veteen.
Kapteeni Ravaille sujautti kiväärin kiiturin koteloon ja liukui lammikolle. Hän katseli hetken kuollutta eläintä. Se oli nuori, terve yksilö. Toisessa korvassa repeämä. Mihin lie sattunut? Joka tapauksessa hieno saalis.
Harmi, ettei sille olisi käyttöä.

22. LUKU -- HIIVISKELYÄ YÖSSÄ

Ilta alkoi hämärtää. Viimeiset auringonvalon rippeet valaisivat puiden latvat kullanhohteisiksi. Rob McCool istui haapatukilla luutnantti Mazinskyn kanssa. Kädessä kulho ja laihan vihanneskeiton rippeet.
-- Tämä litku saa ikävöimään velipojan hirvisoppaa, Rob sanoi. -- Kunnon sattumia, sieniä, perunaa, katajanmarjoja.
-- Entä Doston tekemä jänisborssi, luutnantti sanoi haaveellisena. -- Se se vasta on taivaallista. Punajuurta, kaalia, valkosipulia, laakerinlehtiä, pippuria. Parempaa ei ole.
-- Älkää moittiko hyvää keittoa, Naomi sanoi. Hän seisoi miesten vieressä odottamassa, että kulhot tyhjenisivät. -- Jos minä saisin määrätä, jyrsisitte pelkkää kuivaa leipää.
-- Tämä on itse asiassa oikein hyvää, luutnantti Mazinsky sanoi lipoen huuliaan. -- Tuo mieleen mummovainaan pöperöt. Niistä riittäisikin vaikka miten paljon juttuja.
Naomi kyllästyi luutnantin viisasteluun. Hän potkaisi yllättäen tämän kulhoon niin, että se lennähti korkealle ilmaan. Osa keitosta roiskahti luutnantin päälle.
-- Mitä hittoa? luutnantti levitti käsiään.
-- Vitsisi ontuvat, Naomi sanoi ja viittasi Robille. -- Anna kulho tänne. Ruokatauko on päättynyt.
Rob hörppäsi kiireesti loput keitosta ja antoi kulhon Naomille.
-- Kulho! neito sanoi ja tuijotti luutnantti Mazinskya.
-- Se on liian kaukana. En yllä, luutnantti sanoi ja kilisytti kaulassaan olevaa ketjua.
-- Kisko kiveä perässäsi, poika. -- Lienet jo tottunut siihen.
Närkästyksen puna nousi luutnantin ohimoille. Hän tempaisi kiveä niin kovalla voimalla, että se lennähti ylös maasta. Sitten hän nappasi kulhon ja heitti sen Naomille.
-- Lusikka myös, Naomi sanoi.
Se oli sinkoutunut paljon kauemmas.
Luutnantti huokaisi ja pyöritti päätään. Hän tarttui ketjuun ja alkoi kiskoa kiveä kuin se painaisi ainakin tonnin.
Järkäle ei liikahtanutkaan.
Luutnantin kantapäät upposivat sammaliin.
Hän ähki ja puhisi.
Irvisteli.
Kamppaili mahdottoman tehtävänsä parissa muka kaikkensa antaen.
Robia alkoi huvittaa luutnantin pelleily. Kun luutnantti kaatui lopulta selälleen, Rob ei voinut hillitä itseään vaan pärskähti nauruun.
Naomi mulkaisi Robia, kyykistyi painon ääreen ja liikutti sitä kokoonsa nähden yllättävän vaivattomasti.
-- Ryömihän lusikkasi luo, sika, hän sanoi luutnantti Mazinskylle sylkäisten viimeisen sanan halveksunnasta täristen.
-- Tapahtuu, luutnantti sanoi ja teki asennon selällään maaten. Sitten hän pyörähti vatsalleen ja alkoi vetää itseään maata pitkin puhkuen ja vaikeroiden. Hän raahautui eteenpäin, kunnes ylettyi koskettamaan lusikkaan juuri ja juuri.
Viimeinen kurkotus.
Ote lusikasta.
Sylkäisy.
Pyyhkäisy hihaan.
-- Se on nyt puhdas, hän sanoi ja heilautti kättään.
Neito nappasi lusikan ilmasta, pudotti sen kulhoon ja pyyhki kätensä housuihin inhosta väristen.
-- Pidän huolen, että ruokavaliotanne niukennetaan. Saatte myös lisäpainot.
Naomi lähti ennen kuin kumpikaan ennätti sanoa mitään.
Rob raahusti purukasalle, taputteli itselleen nukkumasijan ja kietoutui huopaan. Luutnantti Mazinsky tuli hänen viereensä.
Metsä hautautui pimeyteen.
-- Meidän on pakko toimia tänä yönä, Rob kuiskasi. -- Jos meihin kytketään ylimääräiset painot, on peli menetetty.
-- Toivottavasti leijukelkka on yhä paikoillaan.
-- Sen on parempi olla.

* * *

Kaarne makasi karulla puulavetilla ja kuunteli seinän läpi kantautuvia yön ääniä. Sammaleilla ja heinillä täytetty patja oli ohut. Maja oli pieni. Hän ainut asukas.
Uni ei tullut.
Ajatukset harhailivat.
Pään sisällä vallitsi kaaos. Datakirurgisen operaation vaikutus ei ollut pysähtynyt leikkaukseen. Se repi rikki muistoja kiihtyvään tahtiin. Hän yritti taistella vastaan takertumalla muutamiin vahvoihin hetkiin.
Hän ajatteli päivää kedolla. Kuuli isän naurun ja kavioiden töminän. Ainakin hän luuli, että se oli isä. Ajatus tuntui lohduttavalta. Äitiä ei enää ollut. Hän oli kuollut ennen kuin muistoja oli syntynyt. Oliko se isä, joka oli sanonut, että äiti oli joutsenkansaa? Vai oliko se joku muu? Kaarnen mielessä välähtivät rujot kasvot, kuin puoleksi palaneet, mutta ne lipsuivat pois. Sitten hän muisti voimakkaan tuoksun.
-- Suopursu, hän sanoi lapsuudesta tutulla fennien kielellä.
Tuoksu toi mieleen nimen.
-- Rob McCool, hän huokaisi.
Uusia välähdyksiä. Paikoilleen jähmettyneitä kuvia. Lunta, tähtimäisiä valoja, kasvot hämärässä, jossakin lumen sisällä.
Hän veti syvään henkeä ja näki valkoisen palatsin. Kirje. Se kehotti pitämään kaulakorun tallessa. Muistot. Ei selityksiä. Ei perusteluja. Ei syitä.
Koru oli ollut hänen kaulassaan. Aivan varmasti oli ollut. Mutta nyt se oli poissa. Missä? Hän näki silmissään, kuinka kaunis nainen ja nelikätinen hirviö kaatuivat maahan. Hän kaivoi kuoppaa, kätki korun. Joku ampui. Miksi? Miksi heitä ammuttiin?
Mitä hänen pitikään muistaa?
-- Rob McCool, Kaarne kuiskasi yöhön. -- Auta minua.


* * *

Rob McCool aukaisi silmänsä. Hän kohottautui kyynärpäänsä varaan ja kopautti kasakkaluutnanttia olkapäähän.
-- On aika.
Luutnantti Mazinsky havahtui unestaan ja siirsi huovan syrjään.
He ottivat kivet syliinsä ja liikkuivat varoen. Maasto oli epätasaista. Käveleminen raskasta. Näkyvyys surkea.
Muutamia satoja metrejä edettyään he tulivat kylän reunimmaisten mökkien kohdalle.
Robin oli pakko pysähtyä. Hän ei jaksanut enää. Hän pudisti päätään luutnantti Mazinskylle, joka käveli väsymättä kuin auraa vetävä härkä. Luutnantti nyökkäsi. Oli järkevää levätä ennen viimeistä ponnistusta.
He istuivat sammalille. Ei kuulunut mitään. Ei näkynyt mitään. Oli vain pimeys ja hiljaisuus. Vartijat jossakin kauempana metsässä. Aurinko maan sisässä. Linnut yöpuulla.
Rob tarkkaili pimeyttä. Siitä erottui harmaan sävyjä. Oksia, lehviä, juuria. Kivet maassa kuin unilleen vaipuneet maahiset.
-- Tuolla, hän sanoi luutnantti Mazinskylle tuskin liikuttaen suutaan ja osoittaen kädellään puiden ja saniaisten väliin. Yön läpi näkyi tuikahdus valoa.
He lähtivät sitä kohti.
Se oli Moriahin mökki, jonka edustalla oli leijukelkka.
He olivat perillä.
-- Odota tässä Rob, kuiskasi. Hiki liimasi puseron niskaan. Kädet tärisivät väsymyksestä. Siitä huolimatta hän lähti hiipimään kelkkaa kohti. Se oli kuin puupökkelö: istuin kaiverrettu runkoon, leijuntasäiliöt kätketty sisään. Rob hapuili kelkan rosoista pintaa ja löysi kytkimen, käänsi vivusta. Kuului huokausta muistuttava ääni, kun kelkka kohosi maasta.
Rob odotti hetken.
Mitään ei tapahtunut.
Kylä jatkoi uinumistaan.
Hän nosti kiven kelkan kyytiin varoen kilisyttämästä metalliketjua. Asetti toisen jalkansa jalustimelle, tyrkkäsi vauhtia toisella. Kelkka painui hankalaan asentoon, mutta muutamalla potkulla hän pääsi luutnantin luo.
-- Laita kivi tuohon, Rob kuiskasi, -- nosta jalkasi jalustimelle, tasapainota siltä puolelta. Edetään hitaasti.
He lähtivät kiertämään kylää. Liikkumisen rytmi löytyi äkkiä, ja he liukuivat puiden lomitse, kunnes näkivät edessään Kaarnen majan. He menivät sen luo ja kyykistyivät kelkan viereen.
Sanaakaan sanomatta he alkoivat purkaa majan seinää.
Se oli kevytrakenteinen. Lähinnä oksia ja sammalta. Mutta purkaminen vei aikaa, koska heidän piti välttää ääniä. Pala palalta, oksa oksalta, sammaltuppo sammaltupolta aukko laajeni. Noin puolen tunnin piinaavan aherruksen jälkeen se oli riittävän suuri.
Rob kuiskasi: -- Kaarne.
Ei kuulunut mitään.
Hän pujottautui aukosta sisään vetäen kiveä perässään.
Majassa oli pilkkopimeää. Hän nousi seisomaan, tunnusteli ympäristöä käsillään, kun jotakin kumahti suoraan hänen päähänsä, ja hän vajosi tuskan kipinät silmissä polviensa varaan.
-- Mitä hittoa? hän sai soperrettua.
-- Kuka olet? Kaarne kysyi pelokkaasti.
-- Shh, puhu hiljempaa. Olen Rob. Tulin hakemaan sinua.
-- Rob, Kaarne sanoi ja muisti nimen. -- Rob McCool. Anteeksi.
-- Etkö kuullut, kun kutsuin sinua?
-- Kuulin ääniä, mutta en osannut odottaa sinua. Luulin, että olet joku villipeto tai paha henki.
-- Minä se vain olen, puulla päähän lyöty metsän villi pölvästi, Rob sanoi ja hieroi kipunoivaa päätään, johon oli nousemassa mojova kuhmu.
Kaarne kumartui ja kosketti Robin kasvoja. Kädet vaelsivat poskilta kaulalle ja orjapantaan. -- Sinut on kahlehdittu.
-- Ei huolta. Luutnantti Mazinsky on seinän takana odottamassa. Ryöstimme Moriahin leijukelkan. Rob ähkäisi ja nousi seisomaan päätään pidellen. -- Meidän on pidettävä kiirettä.
Hän pujottautui ulos majasta työntäen kiveä edellään. Kaarne seurasi perässä.
-- Mukava nähdä taas. Nouse satulaan, luutnantti Mazinsky kuiskasi Kaarnelle.
-- Onko valmista? Rob kysyi.
Luutnantti Mazinsky nyökkäsi.
-- Minne menemme? Kaarne kysyi.
-- Lentopurrelle, Rob vastasi.

* * *

Leijukelkka osoittautui päteväksi kulkupeliksi. Se oli äänetön ja mahtui kulkemaan tiheässä metsässä.
He kiersivät puutarhat vetisten tiheikköjen kautta ja tulivat viimein lentopurtta suojaavan havuhallin luo.
-- Ollaan hiljaa. Täällä saattaa olla vartija, Rob kuiskasi heidän pysähdyttyään hallin taakse. Hän otti kiven pois telineestä ja työntyi havuseinän läpi.
Kaarne ja luutnantti Mazinsky seisoivat odottamassa.
Hetken kuluttua Rob tuli takaisin ja viittasi heidät mukaansa.
Halli oli täynnä pimeyttä. Rob vei heidät Zeuksen luo.
-- Tämä on porttimme vapauteen, Rob sanoi avatessaan lentopurren oven. -- Noustaan vain kyytiin ja lennetään pois.
-- Seis, sanoi vaimea miehen ääni heidän sivultaan.
Rob kääntyi ja näki tumman hahmon hallin hämärässä.
-- Älkää pelästykö, ääni jatkoi. -- Tulin hakemaan teidät turvaan.
Kaksi himmeää valoa syttyi eri puolille hallia. Ne oli kiinnitetty aseisiin, joita vihreisiin maastokuvioasuihin pukeutuneet miehet pitivät käsissään. Heitä puhutellut mies käveli Robin luo.
-- Me viemme teidät pois täältä, hän sanoi.
Tutun näköinen konetuliase ja leijuvyö toivat Robin mieleen epämieluisia muistoja. Mies kuului samoihin erikoisjoukkoihin, jotka hän oli nähnyt lähellä Olofsborgia. -- Olet prinssi Vladimirin kätyri, Rob sihahti.
-- En ole kenenkään kätyri. Tehtäväni on pelastaa teidät, kapteeni sanoi jäinen ilme kasvoillaan. -- Sinun pitää vain luottaa minuun.
-- Tehtäväsi jää tällä kertaa suorittamatta, sanoi naisääni jostakin sivusta. Se oli Rebeca.
Miehen yllä olevat suojasädevaljaat aktivoituivat. Suojasädekentät järjestyivät limittäin pitkin kehoa. Ne kiilsivät pimeydessä kuin muinaisten ritareiden metallihaarniskat auringossa.
Kuului helähdys ja vasama irtosi Rebecan jousesta. Teräsnuoli iskeytyi keskelle miehen rintasuojusta ja horjutti hänen tasapainoaan. Kaksi räjähdevasamaa lähti liikkeelle lähes samaan aikaan. Ne osuivat valoja piteleviin miehiin, jotka paiskautuivat räjähdysten voimasta hallin havuseinien läpi.
Kapteeni Francis Ravaille kirosi ranskaksi ja sai väistettyä toisen häntä kohti lentävän vasaman. Se osui hallia kannattelevaan tukipylvääseen katkaisten sen metrin korkeudelta kahtia.
Katos notkahti. Havuja varisi maahan.
-- Käynnistä pursi, Rebeca huusi Robille. -- Nopeasti!
Rob työnsi kätensä vaatteiden laskoksiin, otti käärmetervarasian ja sipaisi tahnaa ikeniinsä. Molekyylit syöksähtivät verenkiertoon. Kiihdyttivät ajatuksia. Hän näki hylsyjen lentävän kaaressa kapteeni Ravaillen aseen kyljestä. Rebeca liikkui uskomattoman ketterästi, väisti luotisuihkun ja lähetti matkaan uuden vasaman. Rob ihaili neidon hallittuja liikkeitä. Varsijousesta sinkoutuva vasama räjähti ja lennätti miehen selälleen maahan.
Hän työnsi luutnantti Mazinskya ja Kaarnea lentopurren kyytiin. Siihen meni piinallisen kauan aikaa. Todellisuudessa vain sekunteja, mutta ne tuntuivat minuuteilta. Aivan kuin hän olisi yrittänyt liikuttaa patsaita. Robin omat lihakset olivat mukautuneet ajatusten nopeuteen. Hän syöksyi ohjainten eteen, survoi kypärän päähänsä, kytki johtimen korvan takana olevaan istukkaan.
Etsimet alas.
Kone käyntiin.
Tunkeilijoiden lähettämät häirintäsignaalit pilkkoivat etsinten näkymää, mutta hän erotti tutkakuvassa punaisena hohtavia hahmoja. Ne lähestyivät heitä hallin ulkopuolella.
-- Niitä tulee kohta lisää. Meidän on lähdettävä liikkeelle.
Rebeca ilmestyi lentopurren ovelle. -- Ottakaa minut mukaan!
-- Hyppää kyytiin! Rob sanoi.
Rebeca työntyi Kaarnen ohi takatuhdolle luutnantti Mazinskyn viereen. Rob käynnisti kelluntasäiliöt ja työntömoottorit. Zeus hypähti ilmaan töytäisten samalla yhtä hallin kannatinpalkeista. Alus nousi ylös ja pusertui katoksen havujen läpi vapauteen.
Katos huojui ja romahti.
Rob lensi eteenpäin pysytellen matalalla, vain hieman puiden yläpuolella, kaartoi kohti vihannestarhoja.
-- Väärä suunta, Rebeca sanoi. -- Lennä pohjoiseen.
-- Ei vielä, Rob sanoi.
-- Käymme hakemassa ensin Taraksen ja Doston, luutnantti Mazinsky selitti.
-- Se on hulluutta, Rebeca sanoi. -- Sisareni ovat kuulleet räjähdykset. He valmistautuvat iskemään.
-- Emme jätä veljiäni orjuuteen, luutnantti Mazinsky sanoi.
-- Voi olla, ettei kukaan meistä pääse pois, jos uhmaamme kohtalotarten hyvänsuopaisuutta, Rebeca sanoi.
-- Päätös on tehty, Rob sanoi ykskantaan. -- Haemme heidät. Nyt pitää vain miettiä, kuinka se tapahtuu.
Hän piti lentopurren matalalla ja suuntasi kohti vihannestarhojen kasteluojia. Hän piti vauhdin hitaana, jotta työntömoottoreista lähtisi mahdollisimman vähän ääntä. Hän toivoi, että pimeä auttaisi pääsemään kasakoiden luo kenenkään huomaamatta.
-- Kaarra vasemmalle. He ovat tarhojen toisella puolella, Rebeca neuvoi.
Rob liikutti ohjaimia. Alus totteli nöyrästi. He ylittivät alueen, jossa oli hedelmäpuita korkeiden kuusten katveessa, ja tulivat pienen suolämpäreen yläpuolelle.
-- Tuolla. Laskeudu sinne. Siitä on vielä jonkin matkaa heidän luokseen, mutta se on ainut paikka, jonne mahtuu laskeutumaan.
Rob ohjasi Zeuksen suoaukean reunaan.
-- Maasto on haasteellinen, Rebeca sanoi. -- Minä tunnen sen ja voin hakea heidät, mutta minulla ei ole työkaluja painojen irrottamiseksi.
-- Ei auta. Teidän pitää vain pärjätä niiden kanssa, Rob sanoi.
Rebeca katsoi luutnantti Mazinskya, hipaisi hänen käsivarttaan ja katosi pimeyteen.

* * *

Kapteeni Francis Ravaille makasi maassa selällään. Yllä tuikki tähtikirkas taivas. Hallin havukatto oli romahtanut hänen päälleen. Päässä kumisi ja lihaksia kivisti, mutta yksi vilkaisu etsinsankaan paljasti, ettei luita ollut poikki.
* Järjestäytykää takaa-ajoon, hän viestitti ja punnertautui ylös. Hän kytki leijuvyön päälle ja harppoi havukasojen yli kiiturille. Etsinsangan tutkakuva kertoi, että osuman saaneet legioonalaiset kömpivät myös jaloilleen. Ilman suojasädehaarniskoitaan he olisivat kuolleet räjähdyksiin.
* Kersantti, kapteeni Ravaille viestitti. * Skannaa alue, ota lentopursi seurantaan ja jaa tiedot miehille. Jos toimimme nopeasti, saamme heidät ehkä ammuttua alas, ennen kuin he ennättävät liian kauas.
Kersantin jakama karttakuva ilmestyi kapteenin näkymään hetkeä myöhemmin.
* Se on laskeutunut melko lähelle, kersantti viestitti.
* Hyvä. Isketään, ennen kuin he nousevat uudestaan ilmaan. Virittäkää Cobra laukaisuvalmiuteen.
* Keijut ovat matkalla tänne, kersantti huomautti. * Lähestyvät kovaa vauhtia.
* Koukataan vasemmalle. Niillä menee jonkin aikaa tätä sotkua ihmetellessä. Yritetään päästä lentopurren luo ennen kuin he pääsevät jäljillemme.

23. LUKU -- SISKOKSET

Naomi istui kelkassa ja ohjasti peuran juoksua puiden välissä. Visiirin valonvahvistin näytti puut harmaina pylväinä, muun metsän tummempana. Hän yritti tavoittaa Rebecaa, mutta tämä ei vastannut viesteihin.
Ellamiin oli hyökätty ja lentopursi varastettu. Kibazin alueella liikkui kokonainen sotajoukko.
Hän saapui sahauspaikalle.
Huovat lojuivat maassa.
Rob ja luutnantti Mazinsky olivat poissa.
Hän viestitti Rachelille visiirinsä kautta: * He eivät ole täällä.
* Se tästä vielä puuttui, Rachel vastasi. * Tarkista, että tyttö on yhä mökissä.
Naomi käänsi peurakelkkansa ympäri. Hän yritti saada yhteyden Rebecaan, näki, että tyttö oli linjoilla. Vastausta ei kuitenkaan tullut. Rebeca oli aina ollut niskuroija ja kapinallinen. Mielipiteissään. Toimissaan. Ei ollut koskaan sopeutunut zoonien elämään. Ei antautunut metsälle.
Naomi näki visiiriinsä ilmestyvän viestin. Eräs zooneista ilmoitti Kaarnen kadonneeksi. Majan seinä oli rikottu ulkopuolelta.
* Voisivatko pohjoisen poika ja kasakkaluutnantti olla tämän takana? Naomi kysyi Rachelilta.
* Olemme hallilla, Rachel viestitti. * Löysimme Moriahin kiiturin. Maasta löytyi läjäpäin hylsyjä. Liikkeellä on iso joukko.
* Tulenko sinne?
* Käy tarkistamassa, ovatko kasakat hedelmätarhalla. Me seuraamme tunkeilijoita.
Naomi suuntasi kasakoiden luo varsijousi valmiina sylissään. Peura veti kelkkaa vaivattomasti. Vauhti oli kova, ja hän pääsi hedelmätarhoille parissa minuutissa. Miehiä ei näkynyt missään. Naomi pudottautui pois kelkan kyydistä ja alkoi etsiä jälkiä, kun kuuli konetykkien yskäisyt. Ne kuulostivat ukkosen jyrähdyksiltä.
* Olen hedelmätarhoilla, hän viestitti Rachelille. -- Miehiä ei näy. Joku alkoi tulittaa ihan lähellä.
* Se on lentopursi. Kuuluu tänne asti, Rachel vastasi. * Odota siellä. Tulemme pian.

 * * *

Rob istui ohjaimissa ja näki punaisten pisteiden lähestyvän. Hän katsoi luutnantti Mazinskya. -- Ne ovat pian kimpussamme.
-- Emme voi jättää ystäviämme, luutnantti Mazinsky sanoi. Meidän on odotettava, kunnes he pääsevät tänne.
-- Yritän järjestää heille hieman aikaa, Rob sanoi ja kytki Zeuksen aseistuksen päälle. Lentopursi nousi vaappuen sammalilta, ja konetykkien piiput työntyivät esiin.
Kun legioonalaiset tulivat kiitureineen suoaukean reunaan, Rob painoi laukaisinta. Ammukset iskeytyivät ryskyen metsään. Yksi miehistä paiskautui maahan. Muut kaartoivat takaisin puiden suojaan. Kypäränsä tutkan avulla Rob näki, kuinka he jakaantuivat kahdeksi ryhmäksi ja lähtivät kiertämään suoaukeaa.
-- Yrittävät pihtiliikettä, hän sanoi ääneen ja kirosi mielessään häirintäsignaalin sekoittaman tutkan surkeaa toimintasädettä. Hän näki juuri ja juuri suon reunaan tulleet legioonalaiset, mutta ei Rebecaa eikä kasakoita.
-- Minä lähden katsomaan, mikä heitä viivyttää, luutnantti Mazinsky sanoi.
-- Älä, Rob sanoi. -- Et voi lähteä. En löydä Kaarnen korua yksin.
-- Olen pahoillani, luutnantti sanoi ja hyppäsi pois kyydistä.
Rob katsoi voimattomana, kun luutnantti harppoi metsään kantaen kivipainoa kainalossaan.
Rob nosti etsimet ylös ja katsoi Kaarnea silmiin. -- Emme voi odottaa heitä kovin pitkään. Meidän on paettava ennen kuin hyökkääjät pääsevät kimppuumme. On vain luotettava, että löydän navigointijärjestelmästä korun sijainnin.
Kaarne puristi Robin kättä. -- Minua pelottaa, hän sanoi ääni väristen.

* * *

Taras ja Dosto raahustivat mustikanvarpujen seassa. Dosto puuskutti ja manasi kantamansa kiven painoa. Hän kompastui juurakkoon, kaatui rähmälleen, kirosi ja nousi ylös vain kellahtaakseen taas nurin.
Samassa metsä täyttyi konetykkien jyskeestä.
Se kuulosti siltä kuin teräksinen palokärki olisi rusikoinut puita pirstaleiksi aivan korvien juuressa.
Rebeca kääntyi ja palasi auttamaan Dostoa jaloilleen.
-- Meidän on pidettävä kiirettä, hän sanoi.
-- Loikkisin kyllä kuin mikäkin arojänis, mutta kun on tämä kirotun kivenmurikka vastuksina. En jaksa ottaa enää askeltakaan.
Rebeca sihahti hiljaisuuden merkiksi ja asetti sormensa Doston huulille.
Konetykkien ääni oli vaimennut.
Lentopurren suunnasta kuului risahduksia.
-- Olkaa liikkumatta, Rebeca kuiskasi ja nosti varsijousen valmiiksi.
Joku käveli heitä kohti.
Joku metsään tottumaton.
Rebeca puristi sormen liipaisimelle. Veti tyhjät pois. Kyykistyi odottamaan. Hän epäröi. Ei tiennyt miksi. Pidätti sormeaan, vaikka tiesi, että se voisi maksaa heidän henkensä.
Tulija oli luutnantti Mazinsky.
-- Miksi seurasit minua? Rebeca kysyi.
-- Ajattelin, että voisit tarvita apua, kasakka sanoi.
-- Minä luulin, että olit hylännyt meidät, oi suuri sotapäällikkö, Dosto sanoi ja rojahti mättäälle istumaan.
-- Hylkäisinkö minä sinut? luutnantti sanoi ja tempaisi Doston kiven kainaloonsa. -- Nyt saapasta jonoon. Rob ja Kökö eivät voi odottaa loputtomiin.
Dosto ähkäisi ja kiepsahti ylös. -- Mitä tässä enää odotellaan?
He ennättivät ottaa kymmenkunta askelta, kun kuului käsky:
-- Pysähtykää!
Dosto kirosi: -- Mitä hemmettiä! Juuri kun minä olin pääsemässä vauhtiin.
Rebeca näki tutun hahmon.
-- Naomi, kuinka löysit minut?
-- Se ei ollut todellakaan mikään haaste, Naomi sanoi ja katsoi merkitsevästi Dostoa. -- Kuljetathan mukanasi sikalaumaa. Mitä sinä kuvittelet oikein tekeväsi?
-- Autan heidät pakoon, Rebeca sanoi. -- Ja lähden itsekin
-- Oletko tullut hulluksi? Et voi lähteä, Naomi sihahti. -- Missä lentopursi on?
-- Ei kuulu sinulle, Rebeca sanoi ja kohensi otettaan varsijousesta.
-- Uhkailetko minua? Naomi kysyi.
-- Haluan vain pois.
-- Haluat jättää metsän.
-- En voi elää enää metsän orjana, Rebeca sanoi ja vilkaisi syrjäsilmällään kasakkaluutnanttia.
-- Sydämesi on heikko, Naomi sanoi halveksuen. --Et voi lähteä noin vain. Lakkaat olemasta. Olet osa metsää, ja metsä on osa sinua. Ikuisesti.
-- Niin meille on aina uskoteltu, niin meidät on ohjelmoitu, mutta en usko siihen. On muutakin. Ympärillämme on maailma, joka on luotu meitä varten.
-- Hylkäisit kansasi. Jättäisit meidät ikuisiksi ajoiksi.
Rebeca katsoi siskoaan synkästi. -- Tiedän, ettei siltä tieltä ole paluuta. Mutta se ei ole minun syyni. En ole kirjoittanut lakeja.
Konetykin luodit keskeyttivät heidän keskustelunsa. Ne silppusivat puunrunkoja aivan lähellä, ehkä viidenkymmenen metrin päässä. Laukaukset tulivat ylhäältä, ja niihin vastattiin metsästä
-- Kibazin alueella on raskaasti aseistautuneita tunkeilijoita! Rebeca huusi Naomille metelin yli. -- Törmäsimme heihin hallilla. Pysäytä heidät ja anna meidän mennä!
Rebeca painautui puuta vasten, kun kaksi voimakasta sädeammuksen räjähdystä vavahdutti metsää. Sitten lentopursi laskeutui puiden väliin perä edellä.
Rebeca näki edessään ihmishahmoja ja lähetti matkaan kaksi räjähtävää vasamaa. Ne osuivat puihin tunkeilijoiden keskellä. Sirpaleet lensivät joka suuntaan ja rungot kaatuivat ryskyen maahan.
-- Nouskaa kyytiin, Rob McCool huusi lentopurren avoimesta ovesta. -- Niitä on kaikkialla. Meidän on lähdettävä heti.
Legioonalaisten luodit täyttivät ilman. Surisivat ja napsuivat. Räiskähtivät oksiin. Kolahtelivat aluksen metalliin.
Rebecalla oli jäljellä enää kaksi räjähtävää vasamaa. Hän ampui toisen puuhun, joka kaatui legioonalaisten eteen.
Naomi tuli yllättäen Rebecan rinnalle, ampui vasaman kahden legioonalaisen välissä olevaan oksaan. Räjähdyksen paine paiskasi soturit maahan.

* * *

Kapteeni Francis Ravaille kiersi kersantin ja kahden legioonalaisen kanssa vihollisen sivustaan. Toinen miehistä kantoi Cobra-ohjusta. Tavanomaisessa hyökkäyksessä heillä olisi ollut tilanne jo hallinnassa, mutta nyt oli noudatettava erityistä varovaisuutta. Kaksi kohdetta piti siepata vahingoittumattomina. Toinen ohjasi mitä todennäköisimmin lentopurtta, mutta toinen saattoi olla myös aluksen ulkopuolella.
Pandora.
Kirottu Pandora.
Kapteeni tuijotti hehkuvia pisteitä etsinsankansa tutkakuvassa.
Niitä näkyi kuusi kappaletta.
Hänen ajatuksensa keskeytyivät, kun vasama sujahti häntä kohti puiden välistä ja räjähti aivan vieressä. Hän lensi paineen vaikutuksesta sammalikkoon.
Korvat rätisivät.
Silmissä kipinöi.
Hän nousi varvikosta ja ryömi sivuun.
Pää soi kuin jättimäinen kello.
Alus oli pystysuorassa puiden välissä. Se oli melkoinen taidonnäyte pilotilta. Kapteeni kokosi itsensä. Heidän pitäisi lamaannuttaa alus niin, että sisällä istuvat matkustajat jäisivät eloon.
* Valmiina laukaisuun, kapteeni viestitti ohjuspartion miehille. * Kohteena on toinen leijuntasäiliö.
* Selvä on kapteeni.
* Tunnistamattomia joukkoja lähestymässä oikealta, kersantti ilmoitti.
* Toinen ryhmä pysäyttää heidät. Emme tarvitse enää saartoliikettä. Cobra valmiiksi. Kun pursi on rampautettu, teemme rynnäkön, otamme kohteet mukaamme ja poistumme pikavauhtia.
Kapteeni Ravaille katsoi, kuinka ohjuspartion merkitsijä juoksi alusta kohti puiden suojassa. Hän heittäytyi maahan mahalleen ja suuntasi merkintälaitteen leijuntasäiliöön. Kapteenin etsinsankaan ponnahti viesti: * Maali merkattu.
* Antaa mennä, kapteeni Ravaille viestitti käskyn ohjusta olallaan pitelevälle miehelle.

24. LUKU -- RUOHOMERI

Ohjus lähti ulvahtaen liikkeelle. Se väisti puut, osui lentopurteen ja räjähti. Räjähdys ei ollut kova, mutta tuhosi Zeuksen oikeanpuoleisen leijuntasäiliön kennot käyttökelvottomiksi. Alus heilahti rajusti. Kaarne kirkaisi. Rob löi päänsä ohjaamon tukikaareen. Taras, Dosto ja luutnantti Mazinsky istuivat takapenkillä niin tiukassa, etteivät päässeet liikkumaan, mutta kivipainot vyöryivät pitkin lattiaa, ja reunassa istuvan Doston jalat jäivät niiden alle puristuksiin.
-- Kautta Kottoksen! Dosto vinkaisi. -- Rob, oikaise tämä penteleen soppakattila.
Rob ei tehnyt mitään.
Legioonalaisten tulitus kiihtyi.
-- Rebeca! luutnantti huusi kohti ylöspäin osoittavaa avonaista ovea. -- Kapua kyytiin! Lähdetään!
Rebeca katsoi Naomia, joka kyyristeli toisen polvensa varassa kiven takana. Legioonalaisten ampumat luodit lennättivät kiven päältä sammaltuppoja sinne tänne.
Naomi ei katsonut siskoonsa, vaan kierähti kiven takaa puun suojaan ja ampui uuden vasaman.
Rebeca iloitsi saamastaan avusta, mutta suri syvää kuilua, joka oli heidän välillään. Kuilua, jonka nimi oli laki. Hän ei ajatellut asiaa sen enempää. Hän henkäisi syvään, syöksähti aluksen suojaan ja kiipesi oviaukolle, josta luutnantti Mazinsky kiskoi hänet takapenkille.
-- Liikkeelle, kiireesti, luutnantti hoputti Robia ja tyrkkäsi pilotin istuimen selkänojaa.
Robin pää retkahti ja jäi roikkumaan rentona sivulle.
Taras ojensi kätensä ja koputti rystysillään Robin kypärää. -- On aika muuttaa maisemia, prinssi. Menoksi!
Rob ei vastannut.
-- Se on kuollut, Dosto kiljaisi. -- Me kuolemme tähän kaikki!
Samassa Rob havahtui ja ravisti päätään. -- Mitä tapahtui?
-- Sinulta meni taju, luutnantti Mazinsky sanoi. -- Olet saanut kupoliisi liian monta osumaa samalle yölle. Meidän pitää nyt lähteä. Kaikki ovat kyydissä.
Rob näki tutkakuvassa punaisia täpliä joka puolella. Hän lisäsi leijuntasäiliön nosteen äärimmilleen. Pursi nytkähti, mutta ei noussut maasta.
-- Meitä on liikaa, Rob sanoi. -- En saa alusta ilmaan. Toinen kelluntasäiliö on hajalla. Yhden voima ei riitä nostamaan meitä enkä voi hyödyntää työntömoottoreita, kun alus on sivuttain.
-- Minä jään pois kyydistä, Rebeca sanoi.
-- Se ei riitä, Rob sanoi. -- Alus jaksaa kantaa vain kahta tai ehkä korkeintaan kolmea. Ajatukset sinkoilivat käärmetervan kiihdyttämissä aivoissa. Hän tutki mittareiden lukemia ja puntaroi eri vaihtoehtoja. Alus saattoi kantaa kolme ihmistä ilman kivipainoja tai kaksi painoineen. Hänet tarvittiin ohjaimiin ja joku kasakoista löytämään korun sijainti. Aluksen navigointijärjestelmä oli pimennyt täysin. Siitä ei ollut apua.
Hän näki, kuinka kypärän tutkakuvaan alkoi ilmestyä lisää pisteitä.
-- Sisaret ovat täällä, Rebeca huudahti. Hän oli nähnyt Rachelin viestin. -- Minä jo ihmettelinkin, että missä he viipyvät.
Vasamien räjähdykset olivat musiikkia heidän korvilleen. Tunkeilijat joutuivat puolustuskannalle.
Rob teki ratkaisunsa ja huusi metelin yli: -- Taras jää kyytiin. Muut pois. Alus jaksaa kantaa meidät. Tulemme takaisin hakemaan teitä.
-- Selvä on, luutnantti Mazinsky sanoi, laski Rebecan maahan ja seurasi itse perässä.
-- Pois kyydistä, punkero, Taras murahti ja työnsi Doston ulos ovesta. Munkki ei ollut kovin innostunut lähtemään ja kalisutteli ketjuaan enemmän kuin oli tarpeen. Rob katsoi vierellään istuvaa Kaarnea ja sanoi: -- Sinun on jäätävä tänne. Tulen pian takaisin.
-- Aiotko jättää minut, Kaarne valitti hädissään.
-- Minun on pakko. Aluksen navigointi ei toimi. Alus jaksaa kantaa lisäkseni vain yhden matkustajan. Taras neuvoo minulle, missä koru on. Haemme sen ja tulemme takaisin. Lupaan sen.
Luutnantti Mazinsky ja Dosto auttoivat Kaarnen alas lentopurresta.
Laukaukset ja räjähdykset legioonalaisten ja zoonien välillä kiihtyivät.
Rob näki tutkakuvasta, kuinka legioonalaiset ryhmittyivät vinoneliöön. Zoonit tekivät pihtiliikettä heidän ympärilleen. Rob lisäsi leijuntasäiliön nostetta, ja pursi irtosi maasta. Puiden oksat raapivat metallia, kun alus kohosi piinallisen hitaasti latvojen yläpuolelle. Viimeinen asia, minkä Rob näki, oli Rebeca heittäytymässä erään zoonisoturin päälle tämän laukaistessa varsijousensa alusta kohti. Vasaman räjähdys pirstoi puun latvan aivan Zeuksen vieressä.
-- Se tuli lähelle, Taras sanoi.
-- Nyt katsotaan mihin tästä rakkineesta on, Rob sanoi ja siirsi säätimen vipua. Aluksen vauhti kiihtyi katkonaisesti. -- Moottorit eivät ole parhaassa terässä, mutta kyllä tämä tästä.
Rob irrottautui vöistä ja ohjasi kyljellään lentävää alusta sivuikkunan päällä seisten.
-- Matka ei tule olemaan kovin miellyttävä, hän sanoi.
Taras murahti. -- Kaikki käy, kunhan ei tarvitse juosta kivenmurikka sylissä.
-- Toivotaan, että alus kestää koko matkan.
-- Älä edes pelottele, Taras sanoi ja mutisi lyhyen rukouksen.
Rob lisäsi vauhtia. -- En uskalla lentää kovaa. Aluksen automatiikka ei toimi kunnolla. Pursi on tavallista kiikkerämpi ja ohjauksen kannalta hankalassa asennossa.
Hän tutki taivasta ja arvioi suuntiman tähtien avulla. Tuttu Otavan tähtikuvio näkyi pilvettömällä taivaalla.
-- Hieman enemmän oikealle, Taras sanoi.
Rob käänsi alusta.
-- Nyt on hyvä, Taras sanoi tyytyväisenä. -- Voiko mittareista lukea matkan pituuden?
-- Kyllä.
-- Hyvä. Se auttaa oikean paikan löytymisessä.

* * *

Erämaalegioonalaisten kapteeni Francis Ravaille pakeni metsän siimeksestä zoonit kintereillään. Naiset seurasivat heitä puisilla, kauriiden vetämillä kelkoilla ja ampuivat varsijousillaan räjähtäviä vasamia minkä ennättivät. Tiheästä metsästä oli kerrankin hyötyä. Ammukset kilpistyivät puihin. Miehet kiisivät metsässä kuin lepakot. Automatiikka korjasi ajovirheet, ja vauhti pysyi kovana. Sinnikäs takaa-ajo kuitenkin osoitti, että naiset olivat taitavia ohjastajia ja sarvipäiden vetämät kelkat nopeita ja ketteriä kulkupelejä.
Kapteeni Ravaille aikoi johdattaa miehensä suorinta tietä pois metsästä. Alus oli päässyt karkuun. Pandora pakeni jossakin puiden yläpuolella.
Oli tuottanut suurta mielihyvää räjäyttää lentopurren leijuntasäiliö taivaan tuuliin. Alus muistutti päivästä, jolloin Pandora oli ryöstetty heiltä Laatokan jäällä. Has'hassinit olivat vetäneet nuoren metsäläisen heidän kiituriryhmänsä keskelle. Poika oli käyttänyt leijulautaansa kilpenä ja tuhonnut kiitureita laseraseella, napannut lopuksi Pandoran prinssi Vladimirin kyydistä.
Se oli ollut nöyryyttävä hetki.
Kapteenin ura oli varsin menestyksekäs, mutta viimeisimmät tapaukset tahrasivat sen pahasti. Hän oli selvinnyt useista hyvin hankalista tilanteista älynsä ja harjaantuneiden aistiensa avulla. Työskenneltyään vuosikausia Ranskan keisarille hän oli lähtenyt legioonasta ja perustanut oman yksityisen joukkueensa. Kaikki miehet olivat entisiä legioonalaisia, tottuneet karuihin oloihin. Työskentely oli saumatonta. Varusteet viimeisintä huutoa. He olivat lähestulkoon kuolemattomia. Kapteenin ryhmälle tuli työtilauksia ympäri maailman. Kansainväliset säädökset sitoivat valtioiden omia joukkoja. Kuninkaat ja ruhtinaat tarvitsivat lakeja häikäilemättä rikkovien iskujoukkojen palveluksia.
Suuttumuksestaan ja pettymyksestään huolimatta kapteeni nautti zoonien takaa-ajosta, tulitaistelusta, vauhdin hurmasta pimeässä metsässä. Se sai veren kohisemaan suonissa vahvana ja väkevänä. Hän rakasti haasteita. Hän rakasti vaaroja. Ne olivat hänen elämänsä suola. Ne pitivät nuorena.
Kapteeni Ravaille halveksi kuolemaa. Pelkurit eivät pärjänneet hänen maailmassaan, jossa vastoinkäymiset kasvattivat, epäonnistumiset opettivat ja pettymykset lisäsivät nälkää ja ajoivat etsimään uusia, entistä vaativampia haasteita.
Joskus hän oli leikkinyt ajatuksella vetäytyä johonkin rauhalliseen maailmankolkkaan viettämään leppoisia eläkepäiviä, mutta hän tiesi, ettei siitä tulisi mitään. Toimettomasta elämästä. Hän halusi tuntea adrenaliinin suonissaan. Hän kaipasi taistelun kiihkoa. Sitä kutkuttavaa kuoleman läsnäolon hurmiota, jota ei voinut muuten saavuttaa.
* Kun olemme saaneet keijut kannoiltamme, otamme lentopurren jäljitykseen, hän viestitti kersantille. * Osuma oli niin paha, ettei se pysty suuriin nopeuksiin. Saamme sen vielä kiinni.
* Selvä on, kapteeni.

* * *

Yö kääntyi aamuksi. Kirottu metsä oli jäänyt kauas taakse. Rob McCool yritti hakea mukavampaa asentoa, mutta se ei oikein onnistunut. Hän joutui seisomaan sivuikkunan päällä ylettyäkseen ohjaimiin ja yritti nojata istuimiin, joista ei ollut oikein mitään hyötyä. Aurinko nousi idästä ja heitti säteitään tuulilasiin, jonka reunassa oli halkeama ja kaikkialla säröjä. Ihme, että se oli kestänyt niinkin hyvin.
Rob ei voinut olla ihailematta aron tuhansia vihreän eri sävyjä. Harmaa lakeus oli muuttunut tuulessa vellovaksi ruohomereksi.
Taras rönötti takapenkin sivuikkunan päällä hankalassa asennossa. Silloin tällöin kuului uninen korahdus, kun hän veti henkeä. Vielä pari tuntia ja he he tulisivat niille seuduille, minne Kaarne oli kätkenyt korunsa.
Rob katsoi auringon tulipunaiseksi ja keltaiseksi värjäämää taivasta. Ajan kiertoa. Auringon päivittäistä uudestisyntymää. Hän tiesi, että muinaiset kansat palvoivat aurinkoa. Hän oli lukenut siitä sähköisistä kirjoista.
Syntymä.
Moriah oli tunkeutunut hänen päähänsä ja löytänyt ajan, joista hänellä ei ollut mitään muistikuvaa.
Syntymän hetki.
Voisiko hän vielä palata siihen takaisin. Ajatus tuntui yhtä aikaa kiehtovalta ja pelottavalta. Jostakin syystä hänet oli hylätty metsään. Miksi hänet oli kiedottu peurannahkaan ja jätetty petojen armoille? Fionn MacCormac oli kertonut saman tarinan. Se oli siis totta. Hän oli nähnyt Fionnin vastasyntyneen silmin. Voisiko hän palata vielä takaisin siihen hetkeen? Ja voisiko hän nähdä syntymänsä ja saada selville, ketkä olivat hänen oikeat vanhempansa?
Aluksen metallista kimmahtavan luodin ääni sai Robin toisiin ajatuksiin.
Taras hätkähti valveille. -- Joku ampuu meitä! hän huusi.
-- Meidän täytyy väistää, Rob sanoi. -- Mistä suunnasta se tuli.
-- Tuolta, Taras huudahti ja samassa kasakan ääni muuttui iloiseksi. -- Hei, ne ovat meikäläisiä, veljiä.
Robin piti laskeutua kontalleen ja painaa poskensa sivuikkunaa vasten ennen kuin näki leijuvaljain varustetut hevoset.
-- Laske pursi maahan, Taras kehotti.
-- Mitä, jos he estävät meitä jatkamasta matkaa?
-- Eivät estä. He ovat minun kurenistani. Sitä paitsi minulla on kammottava nälkä. Olen varma, että heillä on ruokatarpeita mukanaan.
Rob tunsi nälän kouraisun vatsassaan. He olivat eläneet viikkokausia hyvin niukalla ravinnolla ja menettäneet painoaan. Heille oli annettu lähinnä puuroa, papuja, nahistuneilta hedelmiä ja juureksia eikä laisinkaan lihaa.
-- Katso! Taras hihkaisi. -- Olegilla roikkuu satulanupissa jänis. Ai että. Onkohan heillä punajuuria? Siitä saisi kunnon jänisborssin. Siihen kylkeen valkosipulilla maustettuja pampushkeja. Aijai, kylläpä passaisi!
Rob liikutti säätimiä ja laskeutui matalaan heinikkoon.
Kasakat kerääntyivät heidän ympärilleen.
Alus huojui kyljellään ja oli kiepsahtaa katolleen, mutta kasakat hyppäsivät hevosiltaan ja tulivat hätiin. He työnsivät alusta niin, että se kaatui oikein päin.
Taras avasi oven ja kömpi ulos matkustamosta. -- Juri, Bila, Oleg! hän tervehti kasakkaveljiään nimiltä. -- Mitä kuuluu?
-- Piileskelemme novgorodilaisilta, Juri Kaledin vastasi. Hän oli ryhmän johtaja. Hänellä oli päässään karvareunainen hattu ja yllään puuvillaliivit, joiden rintamuksiin oli kiinnitetty kiväärin luoteja. -- Lentopartioita näkyy harva se päivä. Hyvä, etteivät huomanneet teitä.
-- Lentävätkö ne maittemme yllä?
-- Niistä on tullut röyhkeitä. Eivät kunnioita enää mitään lakeja.
-- Alus täytyy suojata heti, Taras sanoi. -- Vaikka lensimme matalalla, se on saatettu jo havaita. Onko teillä naamiointikangasta.
-- Löytyy, huusi eräs miehistä, hyppäsi alas hevosen selästä ja kiikutti siistiksi paketiksi taitellun paketin Tarakselle.
-- Bila ja Oleg, auttakaa vetämään tämä aluksen yli, Taras komensi.
Miehet aukaisivat kankaan. Bila nousi kelluntasäiliön päälle ja veti kangasta perässään. Oleg meni toiselle puolelle ja levitti kangasta keulan yli. Juri Kaledin kytki kankaaseen virran. Vaikutelma oli hämmästyttävä. Alus katosi näkyvistä kuin kyyhky maagin käsistä.
-- Rob, nosta alus irti maasta, Taras sanoi.
Bila ja Oleg sitoivat satulaan kiinnitetyt nahkahihnat purren keulamerkkiin.
-- Rob hyppää pois kyydistä, täällä on yksi vaihtohevonen! Taras hihkaisi ja lähti kävelemään hevosta kohti. -- Me voimme ratsastaa sillä! Ei tarvitse köröttää enää siinä kyljellään kyntävässä proomussa.
-- Minä taidan jäädä mieluummin tänne, kuului Robin ääni näkymättömistä.
-- Oletko ihan varma? Taras kysyi.
-- Olen.
Taras Bator tarttui molemmin käsin satulaan ja heilautti jalkansa sen yli. -- Täytyy kyllä sanoa, että tuntuu hyvältä olla taas kunnon ratsun selässä.
-- Palataan leiriin! Juri hihkaisi, ja kasakat vihelsivät kimeästi lähdön merkiksi.

25. LUKU -- IRTAUTUMINEN

Päivä oli hämärtynyt illaksi. Rob, Taras ja Juri Kaledinin ryhmän kaksitoista kasakkaa istuivat nuotion ympärillä. Liekit valaisivat haapojen harmaita runkoja.
-- En oikein tiedä, Juri sanoi kuultuaan Taraksen ehdotuksen. -- Minusta tuntuu, että minun pitää viedä teidät ensin atamanin luo.
-- Viivyttely voi olla kohtalokasta, Taras sanoi. -- Luutnantti Mazinsky on vankina. Emme tiedä, mitä ne naiset aikovat tehdä hänelle.
Bila virnisti. -- Ehkä häntä ei haittaa, vaikka vähän myöhästyisimmekin.
-- Ei se ole leikin asia, Taras tuhahti. -- Ettekö muista tarinoita Kirotusta metsästä? Ne ovat totta. He pitävät miehiä orjinaan. Mekin jouduimme raatamaan hedelmätarhoissa.
-- Raatamaan dryadien ihanissa hedelmätarhoissa, Bila jatkoi ja hihitti. -- Naisten orjina. Epäilemättä mitä kaamein tehtävä.
Kasakat räjähtivät nauramaan, ja miehet toistelivat nuotioilla Bilan sanoja.
-- Lopettakaa pilailu, Juri Kaledin sanoi ja punoi viiksiään sormiensa välissä. Hän kouhi puukepillä punaisena hehkuvaa hiillosta. Tyhjä rautapata oli kallellaan nuotion vierellä. Taraksen toive oli toteutunut. He olivat juuri syöneet herkullista jänisborssia.
-- Tämä juttu ei tule pysymään salassa, Juri sanoi vakavana. -- Rapadsky saa tietää, että tapasimme teidät. Mitä minä sanon hänelle? Miten selitän, että päästin teidät lähtemään? Että laskin kallisarvoisen lentopurren käsistäni.
-- Lupaamme tulla takaisin heti kun olemme pelastaneet luutnantin, Rob sanoi.
Juri katsoi Robia epäluuloisesti. -- Tulemme mukaanne sinne laskeutumispaikalle. Katsotaan sitten, mitä tehdään.

* * *

Yö kului hitaasti. Rob ei saanut unen päästä kiinni. Hän tökkäsi vierellään makaavaa kasakkaa kylkeen.
-- M-mitä? Taras sopersi sylki poskellaan.
-- Meidän on tehtävä jotain.
-- Mitä tarkoitat?
-- En luota Juriin.
-- Hän on kunnon kasakka. Älä huoli. Aamulla lähdemme liikkeelle, haemme korun ja sitten lennämme takaisin sinne kirottuun pöpelikköön.
-- Minusta tuntuu, että meille tulee vielä mutkia matkaan.
-- Mitä tarkoitat?
-- Juri ei anna meidän lähteä noin vain. Hän vie meidät Rapadskylle. Tunnen sen luissani.
Taras käänsi päätään Robin suuntaan. Okulaarin peittämä silmä näytti kammottavalta yön pimeydessä. -- Onko sinulla jotain mielessäsi?
-- Otetaan hevoset ja paetaan. Niillä pystymme liikkumaan huomaamattomammin kuin purrella.
-- Ei tule onnistumaan. Olet kokematon ratsastaja. He saavat meidät kiinni.
-- Eivät saa, jos rikomme kaikkien muiden hevosten leijuvaljaat.
Rob saattoi kuvitella rattaiden kääntyvän Taraksen päässä hitaasti eteenpäin. Kasakan otsa painui rypyille. Hän pudisti päätään.
-- Ei tule onnistumaan.
-- Se on ainut mahdollisuutemme. Kannattaa edes yrittää.
-- Sen jälkeen Juri ei luota meihin enää pätkääkään. Hän pistää meidät köysiin eikä anna koskaan anteeksi.
-- Ei meillä ole valinnanvaraa. Usko minua. Minä menen ensin. Odota hetki ja tule perässä. Nähdään parinkymmenen askeleen päässä hevosten lähellä.
Rob nousi hitaasti kyyryyn ja hävisi näkyvistä. Taras huokaisi syvään, odotti pari minuuttia ja seurasi Robia. Hän käveli hitain askelin hevosia kohti.
-- Taras, Rob kuiskasi puun takaa. -- Tänne.
He hiipivät selät kyyryssä hevosten luo.
-- Ovatko ne hereillä, Rob kysyi, kun näki lähimpien hevosten seisovan jaloillaan.
-- Ne nukkuvat, Taras vastasi. -- Ilman valjaita ne makaisivat kyljellään, mutta veljet ovat lähtövalmiudessa. Sen tähden hevosilla on valjaat valmiiksi päällä.
-- Kuinka rikomme ne?
-- Minä kun luulin, että sinulla olisi siitä ajatus. Kuulostit niin varmalta.
-- Sinä se tässä kasakka olet. Käsittelet valjaita kaiken aikaa. Sinun pitäisi tietää.
-- Tiedän vain, ettei se ole helppoa.
Rob huokaisi pettyneenä. Hän oli kuvitellut, että olisi olemassa jokin kasakoiden konsti turmella valjaiden kantavuus. Hän meni lähimmän hevosen luokse. Taras seurasi perässä. Rob pysähtyi aivan hevosen vierelle ja sanoi tuskin kuuluvalla äänellä: -- Energia on kaikkien leijulaitteiden heikko lenkki. Jos saamme kytkettyä virran pois, ne lakkaavat toimimasta.
-- Kytkin on tässä, Taras osoitti valjaita. -- Mutta se ei auta. Virran saa takaisin aivan yhtä helposti. Naps, vain.
-- Revitään johtimet.
-- Ei onnistu. Ne kulkevat putkissa.
-- Ei näytä hyvältä.
-- Ei minustakaan, Taras sanoi, pudisti päätään ja raapi kaljua otsaansa.
-- Eikö todellakaan? Rob heitti sarkastisen kysymyksen. Häntä alkoi ärsyttää Taraksen järjenjuoksun hitaus.
-- Ei todellakaan, Taras sanoi ilmeenkään värähtämättä.       
Rob sulki silmänsä ja laski viiteen. Hän ei halunnut uskoa, että ainutkertainen tilaisuus oli valumassa hukkaan. -- Mieti Taras. Mieti tarkkaan. Eikö ole mitään keinoa?
-- Valjaiden kannatinhihnat voisi katkaista, mutta ne ovat pirun paksua nahkaa eikä meillä ole kuin hampaat, Taras irvisti.
-- Nyt olisi käyttöä miodógille.
-- Mille?
-- Sädeveitselle. Se katkaisisi nahan kuin kuuma veitsi piparitaikinan.
-- Minkä?
-- Anna olla. Ei tämä tule onnistumaan. Mennään takaisin, Rob sanoi.
Taras pysyi paikoillaan.                          
-- Tule, Rob sanoi.
-- Jäin vähän miettimään, että miksi emme käyttäisi lentopurtta?
-- Koska se on helpompi nähdä. Johan minä sanoin, Rob vastasi kärsimättömästi ja oli jo jatkamassa matkaa takaisin nuotiopaikalle, kun tajusi itsekin, mitä Taras ajatteli.
-- Sen päällä on naamiointikangas, hän kuiskasi. -- Miksen minä sitä heti ajatellut?
-- Niinpä, Taras sanoi omahyväisesti hymyillen.

* * *

Kersantti viritti tutka-antennin toimintakuntoon. Kapteeni Ravaille seisoi hänen vierellään. Vaikka hänellä oli yllään raskas aseistus, oli liikkuminen helppoa. Leijuvyö oli totisesti kovan hintansa arvoinen kapistus.
He olivat matkanneet koko yön kasakoita seuraten. Oli täysin sattumaa, että he olivat nähneet aikaisemmin päivällä lentopurren pysähtyvän. Kersantti oli sattunut tarkistamaan tutkasta, ettei alus ollut muuttanut etenemissuuntaansa. Sitten se oli kadonnut näkyvistä kuin taikaiskusta. Kuin sitä ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Heidän päästyään katoamispaikalle oli jo pimeä, mutta he löysivät kasakoiden jäljet ja lähtivät seuraamaan niitä.
* Näen syvemmällä metsässä kymmenen ihmistä kahdessa eri ryhmässä, kersantti viestitti ja teksti ilmestyi kapteeni Ravaille etsinsangan näkymään. * Lisäksi neljä vartijaa, joista kaksi on liikkeessä. Leirissä on myös kolmetoista hevosta.
Kapteeni Ravaille puntaroi tilannetta mielessään. Kasakoiden varustus oli alkeellinen. Heidän eliminointinsa olisi helppoa, mutta piti varoa, etteivät kohteet vahingoittuisi.
Hän viestitti kersantille: * Jää tähän. Pidä tutkaa auki ja jaa meille kuvaa. Haluan tietää vihollisten tarkan sijainnin koko ajan.  
Kapteeni jakoi eliminoitavat kasakat miesten kesken. Jokainen tekisi kohteen tunnistuksen ennen eliminointia. Se oli äärimmäisen tärkeää. Epäselvät tapaukset vangittaisiin.
He etenivät ensimmäisen kilometrin kiitureilla ja jatkoivat sitten matkaa jalan. He olivat tottuneet liikkumaan metsässä. Leijuvöiden varassa he hiipivät nopeasti ja äänettömästi.  Jokaisella oli sahaselkäinen taisteluveitsi, pistooli ja konetuliase.
* Kaksi vartijaa etenee kohti kolmatta, kersantti kommentoi tilannetta, joka heijastui etsinsangoista jokaisen verkkokalvoille.
Yllättäen kaksi pistettä katosi tutkakuvasta.
* Mitä tapahtui? kapteeni Ravaille kysyi kersantilta.
* Ei pitäisi olla mitään häirintää päällä. Tämä vaikuttaa oudolta. Olkaa varuillanne.
He ennättivät edetä sata metriä jäljellä olevasta puolesta kilometristä, kun kasakkaleiri räjähti toimintaan. Punaiset pisteet alkoivat liikkua tutkassa kuin tulikärpäset. Sitten ne jakautuivat kahdeksi. Toinen ryhmä siirtyi kadonneita pisteitä kohti. Toinen meni hevosille.
Kapteeni Ravaille sadatteli ranskaksi. Yllätys oli pilalla. Joku muu oli yllättänyt kasakat ennen heitä.
* Pysytään asemissa ja seurataan, mitä tapahtuu, hän komensi.
* Tutkaspektrissä puiden yläpuolella näkyy varjostuma, joka liikkuu meistä oikealle, kersantti viestitti.
* Sen täytyy olla lentopursi, kapteeni Ravaille kirosi.
* Siinä on jonkinlainen häirintälaite. En näe aluksen muotoja. Sitä ei tunnistaisi lentopurreksi ellei tietäisi paremmin. Se on kuin aave.
* Tämä näyttää nyt selvältä, kapteeni viestitti. * Kohteet menivät alukseen, ja vartija hälytti leirin.
* Häirintä heikentää aluksesta tulevan tutkaheijasteen, kersantti totesi. * Meidän on parasta lähteä liikkeelle ennen kuin kadotamme sen.
* Kasakoilla on sama suunnitelma, kapteeni viestitti. * Ne liikkuvat aluksen suuntaan. Palataan kiitureille ja lähdetään perään.

* * *

Kaarne makasi pöydällä Rachelin majassa. Oraakkeli Moriah istui penkillä ja nojasi seinään. Heidän välissään oli heijastintasolla varustettu laite, josta lähti johtimia Kaarnen ohimoille ja oraakkelin hiuksien sekaan punottuun dataistukkaan.
Moriah aukaisi silmänsä, veti johtimen hiuksistaan ja sammutti laitteen. Hän hörppäsi vettä savikulhosta ja purskautti väkevän rohdon maun pois suustaan.
-- No, kerrohan, mitä näit, sivupenkillä toimitusta seurannut Rachel sanoi.
Moriah otti johtimet Kaarnen ohimoilta ja mietti hetken. -- Tämä on todella erikoista, hän sanoi. -- Aivot toimivat taloudellisesti. Ne unohtavat asioita, sillä kaiken muistaminen veisi liikaa kapasiteettia. Jokaista havaittua oksan kahahdusta ei tarvitse muistaa. Vain tärkeimmät asiat jäävät mieleen, muut unohtuvat. Moriah piti tauon ja mietti, kuinka selittäisi asian Rachelille havainnollisemmin. -- Aivot ovat kuin suuri sali täynnä kynttilöitä. Miljoonia kynttilöitä. Jokainen kynttilä säilyttää siihen sytytettyä muistoa tai muiston osaa. Hänen kynttilänsä sammuvat nyt yksi toisensa perään hyvin nopeaan tahtiin. Se liittynee hafiza silmekiin. Pian hän on kuin vastasyntynyt lapsi. Hän tuntee, kuulee ja näkee, mutta ei muista mitään aikaisemmasta elämästään.
-- Tabula rasa, Rachel kuiskasi roomalaisten kielellä.
-- Kyllä. Kynttilät täytyy sytyttää uudelleen. Hänelle täytyy opettaa kaikki niin kuin lapselle, Moriah jatkoi. -- Liikkuminen, puhuminen aivan kaikki. Joskus vanhat ihmiset taantuvat lapsen tasolle eivätkä löydä enää muistojaan. Heidän kynttilänsä palavat loppuun. Tässä on jotain samaa, vaikka kynttilät ovat yhä olemassa.
-- Onko mitään tehtävissä.
-- Voisin ehkä yrittää virvoittaa kytemään jääneet liekit uudelleen, palauttaa muistot, mutta minulla on mielessäni eräs toinen ajatus. Hän katsoi Rachelia vihreillä silmillään. -- Voisin kasvattaa hänestä täysin uuden ihmisen.
-- Erikoista.
-- Hayemanien suorittamassa datakirurgisessa operaatiossa meni jotakin vikaan. Heidän oli tarkoitus puhaltaa sammuksiin tietyt kynttilät ja poistaa hermostoon tallennetut mysteerikoodit, mutta puhallus jäi päälle ja voimistuu koko ajan. He laukaisivat prosessin, joka korruptoi koko muistin.
-- Voisiko hänet kasvattaa ja kouluttaa zooniksi? Voisiko hänestä tehdä yhteisömme jäsenen? Rachel kysyi.
-- Luulen, että se on mahdollista.
-- Lähetetään hänet Edenin kibaziin. Oppikoon siellä muiden lasten joukossa zoonien tavoille.
-- Eikö sinua häiritse, että hän ei ole syntyjään zooni? Moriah kysyi.
-- Löydökkäitä on kasvatettu ennenkin. Sitä paitsi tehtävämme on vaalia elämää. En näe, että lapsen kaltainen neito olisi meille uhka. Näetkö sinä?
-- En, Moriah vastasi. -- Olet oikeassa. Eden on hänelle oikea paikka.
Oraakkeli keri johtimet telineisiin ja tutki Kaarnea, kuljetti tatuoituja käsiään tytön iholla. -- Rohdon vaikutus kestää vielä jonkin aikaa. Mitä ajattelit tehdä kasakoille?
-- He saavat olla muutaman päivän kaivannossa. Sitten pistän heidät töihin. Raatakoot itsensä näännyksiin. En aio pitää heitä elossa kovin pitkään.
-- Entä Rebeca?
Rachel nousi penkiltä ja otti muutaman edestakaisen askeleen. Kasvoilta kuvastui kärsimys. -- Oma tyttäreni petti minut. Hän rikkoi metsän lakia ja häntä pitää rangaista.
-- Hyökkäys kibaziin oli kaikille järkytys, Moriah sanoi.
-- Kuusi sisarta menehtyi. Se oli kova hinta.
Rachel ei käsittänyt vieläkään hyökkäyksen syytä. He olivat tutkineet kahden kaatuneen soturin varusteet. Ne olivat teknologian huippua, hyvin arvokkaita ja erittäin laittomia. Niissä ei ollut minkäänlaisia tunnuksia, joista olisi voinut päätellä niiden alkuperää.
Hyökkääjät olivat paenneet kiitureillaan heti, kun lentopursi oli noussut ilmaan. He olivat tulleet joko pohjoisen prinssin tai aluksen takia. Tai ehkä aluksessa oli jotakin, jota miehet himoitsivat. Epätietoisuus piinasi Rachelia. Soturit olivat päässeet pakoon. He olivat hajaantuneet arolle eikä Rachel ollut halunnut jatkaa takaa-ajoa metsän ulkopuolelle.
Metsän vartiointia oli vahvistettu. Kaikkia kibazeja varoitettu. Vastaava tilanne ei tulisi enää toistumaan. Siitä Rachel pitäisi huolen.


* * *

Rob McCool ja Taras Bator kyyhöttivät Zeuksen vinossa matkustamossa. Pienet metsiköt olivat harvenneet olemattomiin. Kaikkialla näkyi vain päättymätön ruohomeri. He lensivät hiljaista vauhtia aivan maan pintaa viistäen. Taraksen mukaan naamiointikangas toimi vain lähellä maan pintaa. Korkealla häiveominaisuudet heikkenivät.
-- Kuinka pitkä matka vielä? Rob kysyi.
-- Riippuu siitä, kuinka pitkän kaarroksen teemme. Veikkaan, että olemme perillä parissa päivässä.
Rob ei ollut vielä keksinyt, mitä he tekisivät sen jälkeen, kun olisivat löytäneet Kaarnen piilottaman kiteen. Tai kyllä hän tajusi, että heidän oli palattava Kirottuun metsään, mutta mitä sitten? Kuinka hän voisi auttaa Kaarnea? Kuinka hän saisi kasakat vapaiksi? Hän ei halunnut pyöritellä kysymyksiä enää mielessään. Halusi muuta ajateltavaa. Vatvominen ei veisi asioita yhtään eteenpäin.
Hän katsoi hoikan jäntevää kasakkaa, jonka hiustupsu valui mustana olkapäälle. -- Kerro jotakin itsestäsi, Taras.
-- Eipä ole paljon kertomista. Synnyin ruteenien maiden läntisimmässä reunassa, unkarilaisten ja romanialaisten maa- ja kaivosorjia naapurissa. Olin kova poika ampuaan. Ihan pienestä pitäen. Kävin ukkini kanssa salametsällä. Muistan vieläkin sen vanhan musketin, jolla tein ensimmäisen kaatoni. Se painoi kuin synti ja oli tarkka vain lyhyiltä matkoilta. Minulla on vieläkin sen kuulapussi tallessa, Taras naurahti ja kaivoi pussin poveltaan.
-- Tämä kuula pysäytti ensimmäisen saaliini, hän sanoi ja piti luotia peukalon ja etusormen välissä.
Taras alkoi kertoa isoisästään ja isoäidistään ja siitä kuinka nälkäisiä he kaikki olivat olleet, ja kuinka äiti ja isä olivat kuolleet kaivosonnettomuudessa. Rob oli kuulevinaan tunteellisen värinän kasakan äänessä.
-- Isoisä oli jo melkein sokea, Taras sanoi. -- Aikanaan hän oli ollut mestariampuja, mutta pystyi enää vain neuvomaan.
-- Kuvittele ilta-aurinko Karpaattien länsirinteillä. On talvi. Kylmä aurinko hivelee huurteisia oksia. Taivas on kuin lasia.
Taras hymähti ja pudotti kuulan pussiin. -- Se oli juuri sellainen kirkas päivä, kun odotimme villisikoja polun varressa. Muistan vieläkin, kuinka vatsani kurisi kun makasin havujen päällä. Se piti sellaista mekkalaa, että pelkäsin karkottavani siat tiehensä. Niillä on tarkka kuulo ja vielä tarkempi kärsä. Tärisin ja hieroin palelevia sormia rukkasten sisällä. Odotimme ja odotimme. Loputtomiin. Olin harjoitellut ampumista niin, että sain kahdenkymmenen askeleen päässä olevaan pölkkyyn kahdeksan osumaa kymmenestä. Sinä päivänä minulla oli tasan yksi laukaus käytössä. Ruuti oli lopussa. Ei ollut varaa epäonnistua. Voit uskoa, että sydämeni oli pysähtyä, kun metsästä kuului röhkinää ja satakiloinen emakko pisti kuononsa esiin puun takaa. Se vingersi polun yli ennen kuin ennätin nostaa sormeani liipaisimelle. Sitten kolme porsasta pyrähti lumisen maan yli vieläkin nopeammin. En saanut niitä lainkaan jyvälle. Viimeiseksi polulle köpötteli yksinäinen pikku porsas kaikessa rauhassa saparo rennosti heiluen. Se nuuhki ilmaa kävellessään ja pysähtyi keskelle polkua. Sain sen tähtäimeen, mutta epäröin. Pikku otus oli jotenkin niin hellyttävä ja haaveellinen. Raidallinen ja pehmoinen. Aivan muissa maailmoissa. Ei tuntenut kuoleman henkäisyä niskassaan. Et ehkä usko, kun sanon tämän, mutta minun kävi sääliksi pientä possua. Kuulin isoisän pidättävän hengitystä vierelläni. Vaistosin, kuinka jännittynyt hän oli. Saatoin kuvitella hänen ajattelevan: ammu nyt, siinä on päivällisemme, siinä on pelastuksemme, ammu jo. Juuri sillä hetkellä porsas jäykistyi ja katsoi minua suoraan silmiin. Tuijotimme toisiamme ehkä sekunnin, kunnes painoin liipaisinta. Laukaus löi korvat lukkoon. Savu peitti näkyvyyden.
-- Miten siinä kävi? Rob kysyi.
-- Osuin sitä pientä otusta keskelle otsaa. Osuma oli täydellinen. Porsas ei tiennyt, mikä siihen iski. Se ei ennättänyt tuntea kipua. Siitä huolimatta itkin, kun menin sen luo. Se oli vielä lämmin. Turkki oli juuri niin pehmoinen kuin miltä näyttikin. Kärsä hassusti vinossa. Toisesta sieraimesta valui veritippa. Se makasi siinä kyljellään vino hymy huulillaan. "Se antoi henkensä, että me voimme elää", isoisä sanoi myöhemmin illalla painaessaan luodin käteeni. "Se oli hieno laukaus. Kuula tuo sinulle onnea."
-- Minäkin olen taitava ampuja, Rob sanoi.
-- Kasakat ovat maailma parhaita, Taras totesi kuin sanoisi itsestäänselvyyden ilman minkäänlaista rehentelelyä. -- Meitä ei voita kukaan. Laita kurpitsa kilometrin päähän ja ammun sille silmät ja suun.
Robia huvitti kasakan itsevarmuus. Hän naurahti ja sanoi: -- Minä ammun sille sieraimet.
-- Tuosta minä pidän, Taras sanoi ja läimäytti kämmenellä polveensa. -- Jos tilanne olisi toinen, niin vaatisin sinua tilille sanomisistasi saman tien.
-- Ja näkisit kerrankin todellista taituruutta.
-- Nyt alan todellakin toivoa, että selviämme tästä hengissä.

26. LUKU -- KEMAL

Rob McCoolista tuntui oudolta seistä pienen joen rannalla. Missään ei näkynyt merkkiäkään sen kohtalokkaan päivän tapahtumista, jolloin has'hassinit olivat tulleet tiensä päähän. Ruoho lainehti kaikkialla polvenkorkuisena aallokkona. Kaksi oranssinokkaista hanhea ui auringon täplittämässä vedessä.
-- Jos minulla olisi mukana rakas Draculani, söisimme pian mehevää hanhipaistia, Taras sanoi ja nuolaisi huuliaan.
Rob katsoi miestä, joka oli ampunut Omarin ja Ashan. Kasakan kasvoilta ei paistanut minkäänlainen katumus. Hän vain oli. Oma itsensä. Kasakka.
-- Jos löydät minulle jostakin kiven, Rob sanoi, -- niin lupaan sinulle hanhipaistin. Tältä etäisyydeltä ei ole hätääkään osua noin isoon lintuun. Mutta kerro ensin, missä alus oli, kun näitte sen?
-- Melko tarkasti tässä, Taras sanoi ja asettui seisomaan heinikkoon. -- Vaikea sanoa metrilleen.
-- Missä te olitte silloin?
-- Kilometrin päässä tuossa suunnassa, Taras osoitti taakseen. -- Tuon matalan kohouman vasemmassa reunassa. Sitten hän viittasi toiseen suuntaan ja sanoi: -- Muistan hyvin tuon alajuoksulla olevan muita hieman korkeamman pensaan.
-- Kaarnen on siis täytynyt olla jotakuinkin tässä, Rob sanoi ja polki heinikkoa ympäriltään.
-- Jotakuinkin siinä, Taras nyökytti ja raapi päätään. -- Arvio voi toki heittää joitakin metrejä.
-- Pahus sentään, Rob harmitteli. -- Ei auta muu kuin ruveta kaivamaan. Katsotaan, onko aluksessa jotakin kättä pidempää.
Pienen etsimisen jälkeen he löysivät metallisia työkaluja, joita saattoi käyttää kaivamiseen. He alkoivat möyriä multaista maata, joka oli pitkien ruohonjuurien sitkistämää. Työ oli hidasta ja uuvuttavaa, mutta he toimivat sinnikkään järjestelmällisesti. Myllerretty alue suureni koko ajan. Heidän työstettyään kolmisen askelta pitkän ja pari metriä leveän alueen Rob rojahti selälleen heinikkoon ja sanoi: -- Olen ihan poikki.
-- Mitä nyt? Taras sanoi ja kävi istumaan Robin viereen.
-- Pakko jatkaa. Levätään ensin vähän.
-- Mikä se oli? Taras kysyi, kun jostakin kaukaisuudesta kuului kirkaisu.
-- Voisiko se olla? Rob sanoi ja ponkaisi seisomaan. Hän tähysti äänen suuntaan. Kirkaisu kuului uudestaan, nyt lähempänä. Alavirtaan uineet hanhet säikähtivät ja kohosivat siivilleen. Ne eivät lentäneet kuitenkaan kovin kauas, vaan kaartoivat takaisin ylävirran puolella. Taraksen aikaisemmin osoittama pensas alkoi heilua, ja sen oksalle ilmestyi pieni ihmisenkaltainen hahmo.
-- Katsohan pirua. Ei voi olla totta. Se on Kemal, Rob sanoi ja huusi: -- Kemal!.
-- Karvainen piraattikapteeni, Taras totesi ja tarkensi okulaarinsa viiksekkääseen veijariin. -- Se hävisi kuin akanat tuuleen eikä tullut näkyviin enää sen jälkeen.
Jonkin ajan kuluttua heidän ja joen välissä oleva heinikko alkoi heilahdella. Kemal hyppeli heinikon läpi, putkahti viimein näkyviin ja ponkaisi Robin kaulaan. Rob silitti marakattia rinnasta ja niskasta. Otus murisi tyytyväisenä ja alkoi tutkia Robin hiuksia.
-- Se on yllättävän hyvässä kunnossa, Rob sanoi.
-- Tähän aikaan vuodesta nokkela eläin löytää kyllä syötävää. Varsinkin, kun ei ole turhan nirso, Taras totesi.
Kemal nuolaisi Robin poskea ja pudottautui maahan. Se asteli jalkojensa ja käsiensä varassa varovasti kohti naamiointikankaalla peitettyä alusta. Sitten se nousi suoraksi ja katsoi olkansa yli Robia. Ikävä paistoi sen silmistä.
-- Ei siellä ole ketään, Rob sanoi ja pudisti päätään.
Kemal hyppäsi aluksen päälle ja yritti kiskoa naamiointikangasta pois. Rob irrotti muutaman kiinnikkeen ja nosti kangasta niin, että tuulilasi tuli näkyviin. Kemal tähysti tyhjään ohjaamoon painaen kätensä ja naamansa kiinni lasiin. Se vikisi turhautuneena.
-- Kaarne on kaukana suuressa metsässä, Rob sanoi ja osoitti länteen. -- Me tulimme etsimään korua, joka hänellä oli kaulassaan. Hän tarvitsee sitä. Sen takia olemme myllänneet maata. Rob otti Kemalin syliinsä ja hyväili viiksekkäitä poskia.
Taras tuli heidän luokseen ja laski naamiointikankaan lentopurren kaulan päälle. -- Ollaanpas vähän varovaisempia tämän kankaan kanssa. Jatketaanko kaivamista?
-- Jos koru on vaikkapa vain kymmenen metrin päässä siitä, mistä aloitimme, meiltä menee päiväkausia sen löytämiseen, Rob sanoi hiljaa.
-- No, eihän tässä ole juuri muutakaan puuhaa, Taras totesi.
Rob laski Kemalin maahan eteensä, asettui heinikkoon polvilleen ja sanoi: -- Katso, Kemal. Hän vei kätensä kaulalleen, oli ottavinaan korun kaulastaan ja hautasi sen maahan.
Kemal katseli Robin esittämää pantomiimia ihmeissään.
-- Kaarne, Rob sanoi ja painoi kätensä rinnalleen. Sitten hän kosketti marakattia ja sanoi: -- Kemal.
-- Missä vaiheessa Kökö muuttui Kaarneksi? Taras kysyi.
-- Kökö on hänen lapsuusaikansa nimi, Rob selitti. -- Siskoni Rose alkoi kutsua häntä Kaarneksi. Se tarkoittaa korppia.
Rob esitti uudestaan kätkemisleikin ja katsoi koko ajan marakattia silmiin.
-- Sinä näit, kun hän hautasi sen. Etkö nähnytkin? Rob sanoi. -- Sinä tiedät, missä se on.
Kemal kallisti päätään ja katseli ympärilleen ja sitten taas Robia suoraan silmiin.
Rob huokaisi turhautuneena. Hän otti heinää, punoi siitä nauhan ja pujotti sen kaulaansa. Hän toisti taas hautaamisrituaalin ja hoki Kaarnen nimeä.
Kemal tuijotti esitystä silmät sirrillään, kaivoi sormella sieraintaan ja raapi kainaloaan. Sitten se kiipesi Robin syliin ja pujottautui tämän paidan alle.
-- Minne Kaarne hautasi korun? Rob kysyi rauhallisella äänellä, vaikka häntä raivostuttikin marakatin typeryys. Hän paijasi marakattia itseään vasten. -- Näytä minulle, missä koru on. Näytä, ja minä vien sinut Kaarnen luo.
Kemal hykerteli tyytyväisenä lämpimässä pesässään ja sormeili Robin kylkiluita ja napaa.
-- Älä viitsi, Rob sanoi ja yritti kuulostaa ankaralta, mutta ei voinut mitään kutinan esiin kaivamalle hymylle. -- Meidän on löydettävä koru, muuten Kaarne ei tule entiselleen. Hänen muistonsa ovat siinä.
Siinä samassa Rob tajusi, mitä se tarkoitti. Ilman korua he katoaisivat Kaarnen maailmasta. Ilman sitä heitä ei olisi olemassakaan tytölle, joka oli joskus ollut Kaarne.
-- Meidän on pakko löytää se, Rob sanoi.
Kemal kurkisti paidan kaula-aukosta ulos ja räpytti silmäänsä.
-- Ymmärrätkö? Sinä olet ainoa toivomme, Rob sanoi nenä miltei kiinni Kemalin kuonossa.
Marakatti alkoi räplätä Robin huulia etusormellaan.
-- Nyt ei ole leikin aika, Rob sanoi ja puhe kuulosti hassulta, kun Kemalin sormi liikutti huulia samaan aikaan. Marakatti painoi kämmenensä Robin suulle ja näytti hänelle hampaitaan.
Hiljaisuus.
Rob yritti sanoa jotakin, mutta Kemal kirkaisi ja löi häntä suulle. Sitten se pujottautui pois lämpimästä pesästä, hyppeli muutaman metrin päähän ja alkoi hakata maata pikku nyrkeillään.
Rob ja Taras menivät Kemalin luo. Heinikko näytti siinä kohtaa harvemmalta. Rob iski kyntensä multaan, joka tuntui kuohkeammalta kuin muualla. Pian hänen sormensa osuivat johonkin kovaan. Hänen sydämensä sykähti. Hän kaivoi maasta sileäksi hioutuneen kiven.
-- Mitä apinoiden pilaa tämä oikein on? Taras sanoi.
-- En ymmärrä, Rob sanoi ja pyöritti päätään.
Kemal alkoi hyppiä paikoillaan ja kirkui iloisesti aivan kuin olisi tikahtua nauruun. Sitten se lähti laukkaamaan kohti rantaa häntä koholla. Rob ja Taras seurasivat marakattia, kunnes tulivat heinikon sisässä olevan kivikasan luo. Kemal keikkui kivillä ja haroi jotakin kivien välistä. Robin ja Taraksen silmät suurenivat, kun marakatti veti esiin säihkyvän korun.
-- Siinä se nyt sitten on, Taras murahti ja heristi sormeaan Kemalille. -- Senkin ovela pikku pirulainen. Me kaivoimme maata hiki päässä monta tuntia ja sinä tiesit koko ajan, missä se oli. Annahan koru minulle.

Taras lähestyi Kemalia käsi ojossa, mutta marakatti pinkaisi pakoon riemusta kirkuen.

17 kommenttia:

  1. Annahan kuin katson sinua on oikeasti Annahan kun katson sinua ainakin minun mielestäni.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Moi Henni! Kiiitos kommentista :) Aivan oikein!

      Poista
  2. Minusta tarinan alku ei ole enää tylsä.

    VastaaPoista
  3. Tosi hyvä näkönen tarina, mutta huomasin joitain virheitä: Kökö Tai Kaarne, En osaa sanoi? Siinä pitäisi varmaan olla Sanoa. Mitein vähän sitä, että en huomannut missään vaiheessa tarinaa kohtaa, jossa Luutnantti Opra ja Rob olisivat suunnitelleet pakoa. Tuntui siis vähän hassulta, että he vain pakenivat tarinan keskellä. Tottakai he halusivat paeta, mutta ei näkynyt olevan sitä suunnitelma.

    -Maija

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, Maija :) Joo, selvä kirjoitusvihre siinä on. Kiitos vinkistä. Korjasin pois. Paon suunnittelu on hyvä huomio. Se (pako) tulee nyt vähän puskista. Täytyypä paneutua asiaan!

      Poista
  4. Luin pari lukua kirjaasi ja vaikutti ihan kiinnostavalta! Et kuvaillut asioita liian tarkasti, mutta kun luin vasta pari lukua en päässyt ihan jyvälle kirjaan ja sen henkilöihin.

    T: muuli8

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista muuli8 :) Kiva, että tarina vaikutti kiinnostavalta!

      Poista
  5. Vastaukset
    1. luvun 20 toisiksi viimeinen rivi hieman epäselvä
      Hieno saalis. Tällä kertaa sille ollut käyttöä. Ei ollut aikaa ottaa lihoja talteen.

      Poista
    2. Kiitos kommentista H :) Hyvä huomio! Korjasin sen muotoon:
      Kapteeni Ravaille sujautti kiväärin kiiturin koteloon ja liukui äänettömästi lammikolle. Hän katseli hetken kuollutta eläintä. Se oli nuori ja terve yksilö. Hieno saalis.
      Harmi, ettei sille ole käyttöä, hän ajatteli ja jatkoi matkaa.

      Poista
  6. Luin muutaman luvun kirjastasi, vaikutti kiinnostavalta. Huomasin että luku 23 puuttui! Odotan innolla kun kirja on kokonaan valmis luettavaksi

    T. Dumbo

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Dumbo :) Terävä havainto! Se todellakin puuttuu. Johtuu siitä, että luvut ja niiden nimet vielä elävät. Välillä täytyy laittaa henkseleitä kokonaisten lukujen päälle ja luopua niistä. Korjailen numerointia hieman jälkijunassa.

      Poista
  7. hyvä kirja tulossa ja luin vasta muutaman luvun kirjasta, mutta on todella kiinnostava.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista pvz :) Kiva kuulla, että tarina vaikuttaa kiinnostavalta.

      Poista
  8. Hei, muutaman luvun lukemisen perusteella kirja vaikuttaa erittäin hyvältä ja mielenkiintoiselta. Pidän erittäin paljon siitä miten yksityiskohtaisesti olet kertonut asiat ja miten hyvin olet ne kuvaillut. Lukiessa kirjasi käsikirjoitus ei tuntunut ollenkaan tylsältä vaan hyvin mielenkiintoiselta. Odotan innolla jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista Sirbba :) Kiva kuulla, että kirja vaikuttaa hyvältä, ja että kuvailu toimii!

      Poista