Rob McCool jatkuu, luvut 8, 9 ja 10 (17.1.2021)


Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)

Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.


Luku 8 -- Viesti Nurjakurulta


Rob McCool oikoi selkäänsä päästyään raikkaaseen ulkoilmaan. Jostakin kaukaisuudesta kantautui kolme jymähdystä. Hän jäi odottamaan, tulisiko jymähdyksiä lisää, mutta niitä ei enää kuulunut. Kaikki muut olivat niin kuin mitään ei olisi tapahtunut.

-- Mikä nyt, Kaarne kysyi? -- Näytät siltä kuin olisit nähnyt aaveen.

-- Etkö kuullut räjähdyksiä. Kolme lähekkäistä, vaimeaa jymähdystä. Hetki sitten. Niiden täytyi tulla hyvin kaukaa.

-- En todellakaan kuullut. 

-- Mark, kuulitko sinä mitään? Rob kysyi isoveljeltään.

-- Korvasi temppuilevat, Mark vastasi. -- Ei kukaan kuullut yhtään mitään.

Rob vatkasi korvaansa sormella ja laittoi kypärän päähänsä. He kävelivät Butlereiden kammille, jonka oviaukolla Liam oli jo valmiina odottamassa. Hän oli saanut Artulta viestin. Myös muut seurueen nuoret olivat kömpineet ulos perheidensä tai sukulaistensa luota ja kokoontuivat yhteen.

-- Mennään leirin läpi toiselle puolelle. Näytän teille yhden vartiopaikoistamme, Liam sanoi.

He hakivat leijulautansa ja liukuivat jonossa kohti koillista. 

* Leirissä on nelisenkymmentä asumusta, Liam nuotitti. * Porukka käy koko ajan metsällä ja kalassa. Ja norskien ja svenskien puolelta on verotettu muutamia armeijan varastoja, ihan vain puurotarpeiksi.

Metsä muuttui harvaksi eikä tarjonnut enää kunnollista näkösuojaa. He olivat niin pohjoisessa, että metsän suojaa sai hakemalla hakea.

* Kohta tulemme puuttoman tundran rajalle, Liam nuotitti. * Jos näette mitään epäilyttävää, niin ilmoittakaa heti. Suojaudutaan maastokankaan alle.

* Kasakoiden naamiointikangas olisi täällä todella hyödyllinen? Rob nuotitti.

* Ai mikä? Liam kysyi.

* He peittivät sillä tuhansien sotureiden kasakkaleirin, Rob ilmoitti. * Se on eräänlainen yhteen nivottujen kankaiden järjestelmä. Siinä on häiveominaisuuksia niin, että se sulautuu täydellisesti ympäröivään maisemaan ja suojaa tutkalta. 

* Sellainen olisi kyllä hyödyllinen. Täällä on välillä kymmeniä kilometrejä avointa näkyvyyttä. Meidän onneksi maasto ei ole tasainen.

He liukuivat kovaa vauhtia jäkälän peittämien kivien yllä. Puita ei ollut enää suojana. Taivas oli kirkas, aurinko paistoi yläviistosta.

* Leirin ympärillä on yhteensä viisi vartiointipistettä. Tämä on niistä pohjoisin. Olemme melkein perillä. Valmistautukaa nousemaan laudoilta. 

He seurasivat Liamia, joka hidasti, hyppäsi pois laudaltaan ja juoksi sen vierellä maan sisään aukosta, joka oli ilmaantunut kivikkoon heidän edessään. Muut seurasivat perässä hämärään eteiskammioon ja jättivät lautansa kiviseinää vasten. Vankan puuoven lukko naksahti ja Liam työnsi sen auki.

-- Tulkaahan peremmälle, kaikille tuttu Conn O'Sullivan sanoi. -- Olen vartiopaikan päällikkö. Meitä on täällä yhteensä viisi. Kolmen päivän vuoromme päättyy huomenna. Pyrimme välttämään liikettä kylään, jos vain mahdollista.

Conn kertoi, kuinka tunturin laelle sijoitetut tutkalaitteet ja kamerat toimivat. Hän esitteli kuvaa ohjauslevyn yläpuolella. -- Tässä on näkymä koilliseen. Laitteiden avulla pystyy tarkkailemaan laajoja alueita. Äänianturit havaitsivat vähän aikaa sitten kolme räjähdystä koillisessa Nurjakurun suunnalla. Laitoin siitä viestin leiriin.

-- Minä kuulin räjähdykset, Rob sanoi. -- Se tapahtui vähän ennen kuin läksimme leiristä.

-- Sinun on täytynyt kuulla jotakin ihan muuta, Conn naurahti. -- Ne tulivat kaukaa ja näkyivät äänikuvissakin vain pieninä värähdyksinä.

Rob oli hämmentynyt Connin vastauksesta, mutta ei halunnut väittää vastaan. Mielessään hän oli kuitenkin tämän kanssa eri mieltä. 

-- Toistaiseksi on ollut rauhallista, Conn jatkoi. -- Partioimme laajalla alueella. Alma ja Melissa ovat parasta aikaa tarkistamassa, mistä äänet tulivat. Mutta nyt olette vierainamme ja meillä on teitä varten variksenmarjamehua. Maistuuko?

He kokoontuivat pöydän ääreen ja istuivat niin tiukkaan, että suojasädevaljaiden projektorit kilahtelivat vastakkain. Tarjolla oli mehua ja levyiksi leivottua ohrarieskaa.

-- Sääli, että jouduimme jättämään kalliolinnan, sanoi Dolan Doyle, sänkileukainen mies, jonka terävä nenä oli hassusti vinossa. Hän oli yksi paikan vartijoista. -- Kyllähän täällä käy kesällä kalassa, mutta talvet ovat todella kovaa aikaa. Aamusta iltaan on pimeää ja jäätävän kylmää ja kammit  ja kaikki paikat lumen peitossa. Hän katsoi Kaarnen suuntaan niin, että tummat kulmakarvat laskeutuivat miltei silmien eteen ja jatkoi: -- Sinä taidatkin olla Novgorodin nousukasprinssille melkoisen tärkeä kapistus, kun se kääntää kukkulatkin nurin päästäkseen sinuun käsiksi.

-- Olin Sulttanaatin hayeman, koodinkantaja. Hänelle olisi ollut hyötyä minun... osaamisestani.

-- Koodinkantaja. No, jo on aikoihin eletty. Että ruhtinassukuinen uhkaa toisen valtakunnan koodinkantajaa. Ettekös te ole pyhiä ja koskemattomia ja niin edespäin. 

-- Olet oikeassa. Hayemaniin kajoamisesta rangaistaan kuolemalla, Kaarne totesi jaksamatta toistaa, ettei ollut enää Sulttanaatin koodinkantaja. Että se virka oli otettu häneltä pois.

-- Kyllä on maailman sekaisin, Dolan sanoi. -- Mihinkään ei voi enää luottaa.

-- Jotakin merkillistä on täytynyt tapahtua, Conn yhtyi keskusteluun, -- kun uskaltavat tällä tavoin uhmata suurvaltojen välisiä sopimuksia. Vladimirilla täytyy olla merkittävä tuki uskaliaille toimilleen, ehkä itsensä tsaarin hyväksyntä.

-- Eikös tsaari ole pelkkä sätkynukke? Dolan tuumi. -- Todellinen valta on luisunut Novgorodille.

-- Conn, tule katsomaan, sanoi Rory Murray, kolmas vartijoista. Hän oli jäänyt vahtimaan tutkalaitteiden hallintapöytää ja ohjauslevyä. Rory oli Robin ja Filburin ikätoveri; pienikokoinen, mutta jäntevä ja pirteä nuorukainen punakeltaisine hiuksineen ja kesakoiden täyttämine kasvoineen. 

Conn O'Sullivan pudotti etsimet silmiensä eteen ja kumartui Roryn vierelle. Hän sääti ohjauslevyn kolmiulotteisia heijasteohjaimia, kirosi ääneen ja sanoi:

-- Viesti partiolta. Novgorodin iskujoukot ovat Nurjakurussa sapmelaggien kimpussa.

-- Näyttää siltä, että ne pirulaiset ovat tosissaan, Dolan murahti. -- Mehän jäädään kohta niiden jalkoihin.

-- Iskujoukko ei ole kovin suuri, mutta varusteet ovat kuulemma viimeisen päälle. On kiitureita ja pari tykkivenettäkin, Conn jatkoi.

-- Onko opritsnikkejä? Rob kysyi.

-- Kyllä. Muutamia.

-- Mennään katsomaan, Filbur ehdotti. -- Ehkä voimme auttaa sapmelaggeja.

-- Kyllä he novgorodilaisilta karkuun pääsevät, Conn O'Sullivan sanoi. -- Ne menevät pitkin tuntureita kuin tuulispäät.

-- Conn, uusi viesti, Rory sanoi.

-- Ei hemmetti, Conn manasi. -- Novgorodilaisilla on fregatti. Sapmelaggeille kävi nyt kalpaten. Fregatin avulla ne nappaavat vaikka koko kylän.

-- Tietävätkö sapmelaggit meistä? Rob kysyi.

-- Ai että tietävätkö? Ne tietää ihan kaiken, mitä tapahtuu Uleåborgin ja Jäämeren välisellä alueella, Doyle sanoi.

-- Eli meidän pitää kuin pitääkin käydä vähän katsomassa niiden perään, Filbur sanoi pystymättä peittelemään innostusta äänessään. -- Etteivät livauta tietojaan meistä millekään arvaamattomalle taholle kuten Novgorodin prinssille.

-- Minä kysyn päälliköltä, mitä tehdään, Conn sanoi.

-- Me menemme edeltä, Filbur sanoi ja sovitti kypärää takaisin päähänsä. -- Onhan kaikilla tarvittavat varusteet?

-- Älähän innostu! Novgorodilaisilla on fregatti, Mark sanoi painokkaasti. -- Ei me päästä tässä maastossa lähellekään heitä. Meidät huomataan väkisin, jos rynnätään sinne suin päin. Sitten ollaan pulassa.

-- Kierretään paljakka-alue idän kautta, Rob ehdotti. Filburin innostus oli tarttunut häneen.

-- Siitä tulee kymmenen kilometriä lisämatkaa, Conn O'Sullivan huomautti.

-- Moinen liike on liian riskialtis, Mark sanoi.

-- Sinulle ei kelpaa sitten mikään, Filbur tiuskahti. -- Jää tänne, jos haluat. Minä ainakin lähden. Saman tien ovi kolahti ja Filbur oli poissa.


Luku 9 -- Sapmelaggit


Neljä hahmoa viiletti leijulaudoillaan karussa tunturimaisemassa kohti itäistä taivaanrantaa. Filbur edellä, Rob ja Kaarne heti perässä, Mark pienen välimatkan päässä.

* Eihän sitä voinut yksin päästää, Rob nuotitti Markille, joka oli tuohtunut heidän innokkuudestaan lähteä seuraamaan Filburia.

* Ihan kuin olisin ollut tässä tilanteessa ennenkin, Mark marisi.

* Mikä sinuun on mennyt? Rob kysyi. * Et sinä ennen ole tuollainen jarruttelija ollut.

* Jonkun on pakko pitää järki päässä, kun Apollokaan ei ole mukana. Vastuu jää näköjään yksin minulle. Minä olen ainut täysi-ikäinen ja näyttää siltä että myös ainut täysjärkinen.

Kaarne otti osaa viestittelyyn: * Tämä on ihan hyvä ratkaisu. On kaikkien etu, jos voimme auttaa sapmelaggit pakoon.

* Kaarne on oikeassa, Rob nuotitti. * Sillä tavalla novgorodilaisten on vaikeampi päästä jäljillemme.

* Ja sekö onnistuu niin, että pistämme nenämme keskelle jotakin hemmetin fregatin ja poromiesten välistä selkkausta, Mark nurisi. * Pompitaan pitkin tuntureita kuin hölmöt jänikset, etteivät vain pääsisi meidän jäljille. Jokin tässä ei nyt täsmää. Eikö olisi parempi pitää matalampaa profiilia? Mehän loistetaan kohta kuin öisen nuotiot niiden tutkakuvissa.

* Anna minun pitää huoli siitä, Kaarne nuotitti.

* Miten muka?

* Sanotaanko nyt, että minulla on keinoni.

He olivat matkanneet lähes tunnin, josta suurimman osan täydessä radiohiljaisuudessa. He saapuivat Nurjakurulle sen itäpuolelta. Kaarne kiihdytti vauhtiaan Filburin edelle ja näytti pysähtymismerkkiä. He kokoontuivat tiheikköön, jossa oli matalia koivuja ja kaksi kippuraan kasvanutta mäntyä nojaamassa toisiinsa.

He odottivat hetken, kunnes Alma ja Melissa liittyivät heidän joukkoonsa, ja aloittivat neuvonpidon. Neidot kertoivat, mitä olivat nähneet. He olivat seuranneet tilannetta matkan päästä, nähneet fregatin leijumassa matalalla porojen ja sapmelaggien yläpuolella.

-- Siellä on vähän samanlainen tilanne, kuin silloin, kun törmäsimme opritsnikkeihin, Kaarne selitti. -- Tällä kertaa niitä on vain enemmän. Rivisotilaat lastaavat sapmelaggeja miehistönkuljetusalukseen ja osa pistää poroja lihoiksi. 

-- Valloittajat tarvitsevat ruokaa. Ymmärtäähän sen, Mark sanoi. -- Mutta mistä sinä tiedät tuon kaiken. Ethän sinä ole nähnyt edes sitä vähää, minkä Alma ja Melissa.

Kaarne kopautti otsaansa etusormellaan. -- Pääsen kiinni fregatin tietojärjestelmään. Näen suurin piirtein saman, kuin novgorodilaisetkin aluksensa komentokeskuksesta.

-- Oletko sinä joku datashamaani, Marka kysyi. -- Osaatko purjehtia tietovirroissa?

-- Sanoisinko, että tuo on aikamoista vähättelyä, Kaarne naurahti. -- Minä olen osa datavirtoja. Olen enemmän kuin shamaani.

-- Mitä meidän pitäisi tehdä? Filbur heitti ilmaan kysymyksen, jota kaikki ajattelivat.

-- Katsohan Filburia, Mark naurahti. -- Miten mieleesi edes juolahti, että toimintaa pitäisi suunnitella. Tavallisesti olisit jo sekoilemassa kaikkein pahimmassa paikassa. 

-- Itse olisit vieläkin siellä kaninkolossasi imemässä peukaloa ja karistelemassa tuhkaa päällesi, Filbur ivasi.

Mark syöksähti veljeään kohti, mutta Rob meni väliin. -- Lopettakaa. Olette ihan samanlaisia kuin kymmenen vuotta sitten. Kasvakaa jo. Rauha maahan. Säästäkää energianne tuonnemmaksi. 

Hän kysyi Kaarnelta: -- Mitä ehdotat?

-- Pystyn ujuttautumaan sisään fregatin tietojärjestelmiin. Otan ne haltuuni ja pimennän heidän silmänsä. Samoin opritsnikkien. Siten saamme edun puolellemme. Laskekaa etsimet alas. Kohta meille koittaa valkeus ja heille pimeys. Minä jaan teille kuvaa fregatin kameroista.

-- Erinomaista, Rob sanoi. -- Jakaannutaan ja isketään yhtä aikaa opritsnikkien ja löysäpöksykolkkahattujen kimppuun. 

-- Entä fregatti? Mark kysyi. -- Se tekee meistä hakkelusta, kun he saavat tietojärjestelmänsä taas toimintakuntoon.

-- Hyökätään ja vapautetaan sapmelaggit, Rob sanoi. -- Ollaan nopeita. Sitten hajaannutaan. Ilman fregatin uhkaa sapmelaggit pääsevät pakoon ja katoavat tunturiin hetkessä. Novgorodilaiset eivät voi jahdata kaikkia yhtä aikaa, kun menemme eri suuntiin. Kaarne, kuinka kauan saat pidäteltyä heitä?

-- Ehkä tunnin.

-- Suunnitelma kuulostaa hyvältä, Rob sanoi. -- Siinä ajassa päästään jo pitkälle. Sen jälkeen odotellaan, että tilanne viilenee ja palataan yöksi leiriin.

-- Kuinka paljon poroista on lahdattu? Mark kysyi Kaarnelta.

-- Vain osa. Teurastajat eivät pidä kiirettä. Ovat tainneet varata siihen koko päivän.

-- Hyvä. Sapmelaggien nopeus perustuu poroihin. Ilman niitä he olisivat pulassa. 

-- Ensin meidän on päästävä eroon novgorodilaisista, Filbur sanoi. -- Joko mennään? Tekisi mieli päästä jo tositoimiin.

Mark katsoi veljeään tuimasti. -- Sinä olet kyllä mahdoton. Minä, Rob ja Kaarne otetaan alas opritsnikit. Sinä, Alma ja Melissa hoitelette soltut. Sapmelaggit saavat nopeasti kiinni juonesta. Heistä on varmasti apua tavan solttuja vastaan. Sitten haihdutaan paikalta. 

-- Tarkkailkaa koko ajan fregattia, Kaarne sanoi. -- Jos se tekee mitään muuta kuin ajelehtii toimettomana, tiedätte, että on aika lähteä.

-- Sinähän voit varoittaa meitä, Rob sanoi.

-- Toki. Mutta jos minulle sattuisi tapahtumaan jotakin...

Rob oli ollut niin itsevarma tilanteen hoitumisesta, ettei ollut antanut puolikasta ajatustakaan sille, että heistä kenellekään voisi käydä huonosti.

Kaarne jatkoi: -- No, ei mietitä sitä. Nyt keskittykää! Laittakaa kypärät päälle, kun annan merkin. Sen jälkeen viestimme niiden kautta. Näette tilanteen etsimissä.

-- Odota vielä hetki, Mark sanoi. -- Käärmeterva.

Kaikki kaivoivat esiin käärmetervarasiansa ja ottivat nokareen tahnaa suuhunsa.

Rob odotti sydän pamppaillen, kunnes aine rupesi vaikuttamaan ja maailma hidastui etanavauhtiin. Liikkumattomuus laskeutui kaiken ylle. Hän näki, kuinka Kaarnen suu aukesi hitaasti ja huulet puhalsivat liikkeelle äänen: -- Nyyyyyt!

Robia hymyilytti paljon ennen kuin kasvojen lihakset ennättivät millään tavalla mukaan ilmaisemaan tunnetta. Hän keskittyi ja synkronoi lihaksensa ja ajatuksensa säätelemällä tahdollaan käärmetervan vaikutusta. Kaikki klaanilaiset oppivat tekemään sen jo lapsina. Siten ei tarvinnut ikävystyä kuoliaaksi hitaassa tapahtumattomuudessa, vaan aivot mukautuivat ympäröivään reaaliaikaan. Vasta tarpeen vaatiessa ajan kulku ikään kuin hidastettiin. Pieni annostelu ja runsas harjoittelu mahdollisti tämän sisäisen säätelyn. Suuri määrä dragan tária oli mielelle myrkkyä. Lyhytkin hetki reaaliajassa muuttuisi yliannostuksen saajalla järkyttävän pitkäksi vankeudeksi liikkumattomuudessa, yksi tunti vuosikausien odotteluksi. Omiin ajatuksiin lukittuminen oli pahempaa kuin autiolle saarelle joutuminen. 

Opritsnikit olivat järjestyneet kolmeen kolmen hengen ryhmiin sapmelaggien ympärille. Rivisotilaat hoitivat käytännön järjestelyt, riisuivat porokansaa aseista ja ajoivat heitä miehistönkuljetusalukseen. Osa novgorodilaisista oli teurastamassa poroja hieman sivummalla.

Rob näki etsimissään fregatin kameroista peräisin olevan ilmakuvan. Kypärän omassa tutkakuvassa näkyivät maaston muodot ja kaikki, jotka siinä liikkuivat. Samalla kun hän viiletti puiden välissä eteenpäin, hän seurasi ystäviensä hajaantumista eri puolille aluetta.

Hän kiihdytti läntisimmän opritsnikkikolmikon kimppuun. Miehet olivat pysähtyneet ihmettelemään tekniikan pettämistä. Yhteydet fregattiin tai toisiin opritsnikkeihin ei onnistunut. Yksi miehistä väänsi etsimiään ylös ja alas, toinen tutki kypärän virtalähdettä ja kolmas selitti kiivaaseen tahtiin rusiksi käsiään heilutellen. Siinä tilanteessa Rob hyökkäsi heidän kimppuunsa. Puita oli siinä kohtaa vain vähän. Rob oli edennyt laudan päällä mahallaan. Viime hetkellä hän kytki virran suojasädehaarniskaansa, nousi seisomaan ja iski.

Opritsnikit selvisivät yllätyksestä ihmeen nopeasti. Konetuliaseet sylkivät tulta Robin suuntaan, mutta luodit kimpoilivat suojasädekentistä harmittomina kuin pikkukivet peltisangon kyljestä. Rob sääti käärmetervan vaikutusta ja aloitti hidastetun taistelutanssinsa. Opritsnikit olivat kytkeneet päälle leijuvyönsä ja suojasädevaljaansa. He olivat varsin taitavia sotureita, mutta eivät vetäneet vertoja Robille, joka oli saanut taistelukoulutusta itseltään Fionn MacCormacilta heti siitä lähtien kuin pysyi jaloillaan. Hän tyrmäsi yhden miehistä heti kohdatessa. Kaksi muuta ponkaisivat leijuvöidensä varassa ulottumattomiin, mutta Rob ennakoi heidän liikkeensä, näki, minne he laskeutuisivat, kaarsi ensin toisen luo ja sitten toisen. Aikaa meni tuskin kymmentä sekuntia, kun kaikki kolme makasivat maassa.

* Miten sujuu? hän nuotitti yhteiseen viestiketjuun.

* Pohjoinen ryhmä pois päiviltä, Kaarne vastasi.

* Täällä kestää vielä vähän, Mark ilmoitti. * No, nyt on valmista.

* Entä Filbur? Rob kysyi.

* Pienet neuvottelut meneillään. Ymmärtävät kyllä, ettei meille kannata ryppyillä. Meni sisu kaulaan, kun nappasin vääpelin kainalooni ja karstasin vähän sen hiuksia. Kerätään seuraavaksi aseet pois. Tulkaa vain tänne.

Sapmelaggit tulivat pois miehistönkuljetusaluksesta. Mark ohjeisti heitä valjastamaan porot ja pakenemaan eri suuntiin. 

Päällikkö, jonka hatussa oli useita eri suuntiin törröttäviä piippoja,  tuli heidän luokseen. Hän viittoi käsillään ja puhui fennien kieleltä voimakkaasti murtaen: 

-- Ilman teitä olisimme rusien orjia. Meidät viety pois kotomailta. Tunturin asukeille se on kuolemaksi. Olemme teille henkemme velkaa.

-- Ei tämä ole vielä ohi, Kaarne sanoi.

-- Lähtekää pakoon sitä mukaa, kun saatte poronne valmiiksi, Mark kehotti uudestaan. -- On vain ajan kysymys, milloin novgorodilaiset saavat fregattinsa taas kuntoon. Silloin saamme vihat niskaamme, jos jäämme näihin maisemiin.

Porot yskähtelivät, kun sapmelaggit ohjastivat niitä liikkeelle. Poroille oli laitettu leijuvaljaat ja ahkiot nousivat irti kivisestä maasta. Joillakin oli jaloissaan pitkät sivakat, joiden varassa he viilettivät poron ohjaksista kiinni pitäen. 

Kaikki tapahtui nopeasti. Jokainen kylän asukas tiesi, mitä piti tehdä. He olivat tottuneet liikkuvaan elämänmuotoon ja pikaisiin lähtöihin; osasivat pakata leirin muutamassa hetkessä ja haihtua karuun maastoon jälkiä jättämättä.

-- Tulkaa mukaani vanhaan piilopaikkaan, päällikkö sanoi. -- Jylhätunturin takana Hirvaskurussa on seitalinnake. Se ei ole kovin kaukana, vain parin poronkuseman päässä.

Kaarne hymyili päällikön ilmaisulle. -- Tulisimme mielellämme, mutta meidän pitää hajaantua. Novgorodilaiset alkavat jäljittää meitä heti, kun saavat skannerinsa kuntoon. Silloin on parasta olla eri suunnilla... Hei, he alkavat purkaa järjestelmän lukituskoodeja aikaisemmin kuin arvelin. Ilmeisesti joku tavallista taitavampi koodinikkari on heidän apunaan. 

-- Kuka lähteepi minun kanssa? sapmelaggien päällikkö kysyi.

-- Mene sinä, Rob sanoi Kaarnelle. -- Minä suuntaan ensin koilliseen, mutta kaarran sitten lopulta Jylhälle. Nähdään siellä.

-- Sano, että olet Aslak Sarren ystävä, niin päästävät sinut sisään, jos en ole vielä siellä, päällikkö huikkasi ja ohjasti poronsa sellaiseen vauhtiin, että Rob ei ollut uskoa silmiään. Poro ahkioineen kiihtyi kuin ohjus ja katosi pian näkyvistä.


Luku 10 -- Poromiehet


Kiiruhtaessaan pois fregatin ulottuvilta Robilla oli aikaa ajatella. Käärmeterva vaikutti vielä vahvana. Se sai liikkumisen tuntumaan helpolta. Se antoi aikaa reagoida viimaan, käännöksiin, hyppyihin ja äkillisiin väistöihin. Leijulaudan kovasta vauhdista huolimatta maisemat tuntuivat vaihtuvan hiljakseen aivan kuin soudellessa tyynellä järven selällä. Tosiasiassa hän viiletti huimaa vauhtia pitkin laajan suon reunaa ja vaivaiskoivut ja kitukasvuiset männyt vilisivät hänen vierellään. Avoimissa kosteikoissa ja suoputuroissa kimmelsi valkokukkaisia suopursuja. Niiden tuoksu muistutti kodista, Pirunkirnusta, Corràn Binnen kalliolinnasta kauniin kotojärven rannalla. Oli surullista, että klaani oli joutunut pakenemaan. Hän ajatteli jättien metsää, jonka valtavat siirtolohkareet olivat kuin maahan haudattujen hiisien päitä, vuosituhansia aikaisemmin kallioon kovertuneita hiidenkirnuja, jotka olivat kuin valtavia, maahan upotettuja kattiloita, Kotojärveen virtaavia puroja, kalliolinnan suurta salia, Ulpukkalampea, jonka jäällä he pelasivat kurraa niin, että luut ja hampaat vain kolisivat. Oli ollut suuri pettymys löytää koti tyhjänä. Tunne oli suorastaan halvaannuttanut hänet, tyrmännyt kysymyksillä, joihin hän ei keksinyt vastausta. Mitä oli tapahtunut? Mitä heille oli tapahtunut? Kuinka kokonainen klaani saattoi jättää kotinsa tyhjilleen ja luopua piilopaikastaan, jonka louhiminen kallioon oli vaatinut valtavan määrän työtä vuosisatojen ajan?

Oli ollut valtava helpotus nähdä Mark ja Filbur ja muut klaanin jälkijoukosta, kuulla, että kaikki oli hyvin, että ihmiset olivat turvassa kaukana pohjoisessa. Kalliollinna oli kuitenkin vain paikka. Eikä paikka ollut mitään ilman ihmisiä.

Novgorodin yltiöpäinen prinssi, Vladimir xxx Rosnevski, oli ajanut klaanin tiehensä. Hän oli avannut pelin, joka johtaisi vakavaan suurvaltojen väliseen selkkaukseen. Hän oli hyökännyt kaikkien kansainvälisten sopimusten vastaisesti skandien hallinnoimaan valtakuntaan. Hän oli sytyttänyt rajasodan, joka tulisi paisumaan suursodaksi, sillä skandeilla oli vahvat siteet varsinkin Ranskan keisarin kanssa. Suurvaltojen rakentama Pyhä Liitto oli koetuksella. Kestäisikö se? Mitä suurvallat tekisivät? Antaisivatko ne rusien mellastaa rauhassa pienen Fennonian kimpussa?

Rob näki mahdollisten tulevaisuuksien tuhansia eri variaatioita. Ne olivat kuin polkuja hänen edessään, polkuja metsässä, jonka takana aukesi toisistaan poikkeavia maisemia, joissakin oli jotakin yhteistä toisten kanssa, jotkut olivat täysin omanlaisiaan. 

Hän tiesi, että koko Pirunkirnun klaanin kohtalo oli veitsen terällä. Jos Novgorod valtaisi Fennonian ja ottaisi sen kokonaan hallintaansa, se tietäisi heille kovia aikoja. Skandien kanssa oli ollut helppoa. Heidän otteensa maasta ei ollut tiukka. He antoivat paikallisten kreivien, herttuoiden ja paronien hoitaa maan asiat. 

Klaanilaiset olivat onnistuneet pysymään näkymättömissä. He olivat maan valtaapitäville pelkkä myytti ikivanhasta metsän kansasta, jonka olemassaolo perustui tarinoihin ja kuulopuheisiin. 

Skandit kohtelivat alkuperäisiä asukkaita, fennejä, kuin valistunut isäntä maaorjiaan. He jättivät heidät rauhaan niin kauan kuin orjat tekivät työnsä ja maksoivat veronsa. Fennit saivat puhua omaa kieltään, saivat asuttaa, viljellä ja hoitaa maataan ja pitää perheensä. Nuoria miehiä koulutettiin sotureiksi, mutta heidät vietiin jonnekin kauas merten taa. 

Novgorodilla oli kaikki mahdollisuudet miehittää koko alue etelästä pohjoiseen, ja miehitysaika olisi luultavasti hyvin verinen. Novgorodin alaisuudessa maaorjat olivat pelkkiä numeroita. Kokonaisia kyläkuntia hajotettaisiin ja siirrettäisiin toisille seuduille. Kokonaisia alueita voitaisiin polttaa ja tuhota autioiksi suojavyöhykkeiksi. Niin oli Novgorodin ruhtinailla tapana tehdä laajan valtakuntansa eri kolkissa. Jos ei ollut fenneillä ollut helppoa tähänkään asti, tulisivat ajat olemaan todella kurjat siitä hetkestä eteenpäin, kun Novgorodin mustasiipinen lippu iskettäisiin sen kamaraan valtauksen merkiksi.

Rob vilkaisi taivaalle. Fregattia ei näkynyt, mutta hän kuuli jysähdyksiä kaukaa takaansa. Jonkun maallinen matka saattoi päätyä siihen. Hän toivoi, että se oli vain miehistön turhautumista siitä, että kaikki sapmelaggit olivat päässeet turvaan. Oliko sellainen ajattelu jonkinlainen henkinen pakokeino? Oliko se vain turhaa toiveiden elättelyä. Hän näki mielessään sapmelaggeja ja poroja sikin sokin räjähdysten jäljiltä ja hän olisi halunnut voida sulkea siltä silmänsä. Sodassa menettivät yksittäisten ihmisten elämät merkityksensä. Heistä tuli kasvottomia nappuloita pelissä, jonka liikkeitä määräsivät muutamat, korkea-arvoiset ylimykset. 

Rob tunsi vihan myrskyävän rinnassaan. Hän ei suostuisi olemaan mikään nappula. Hän ei suostuisi uhrattavaksi toisten määräämässä pelissä. Hän ei suostuisi läheistensä joutuvan uhrattaviksi. Heidän kohtalollaan ei oikuteltaisi. Hän määräisi siitä itse. Tunne oli niin valtava, niin voimakas, niin kaikkinielevä, että hän luuli pakahtuvansa. Hän ajatteli veljiään, äitiään, isäänsä, kaikkia klaanilaisia. Hän ajatteli kasakoita ja zooneja. Hän ajatteli Kaarnea. Hänen unelmansa rauhallisesta kotiinpaluusta oli murskattu, mutta hän ei antaisi periksi. Hän ei piiloutuisi maan alle. Hän taistelisi. Prinssi Vladimir oli tehnyt suuren virheen sohimalla ampiaispesään nimeltä Corrán Binne. Se oli Rob McCoolin koti, ja hän kävisi sen puolesta niin raivokkaaseen taisteluun, ettei kukaan koskaan ennen ollut moista ajatellut edes yrittää.

Ajatukset katkesivat, kun kypärän tutka varoitti lähestyvästä esineestä. Hän näki sen selvästi etsimissään. Se oli luoti matkalla suoraan hänen rintaansa.

Hän aloitti välittömästi kiertoliikkeen ja ohjasi leijulaudan sivuun. Hän tiesi heti, että ennättäisi väistää luodin, vaikka kaikki tapahtui hetkessä. Jopa käärmetervan nopeuttamille aivoille teki tiukkaa selviytyä niin yllättävästä tilanteesta edes jollakin tavalla. Kypärän ennakoiva varoitus pelasti hänen henkensä. Musketin pyöreä luoti raapaisi kylkeä, ja Rob lensi pois laudalta. Hän hyppäsi tilanteeseen nähden ihailtavan hallitusti suojaan kiven taakse.

-- Ääliö! Minkä helvetin takia menit painamaan liipaisinta? hän kuuli jonkun manaavan jollekin toiselle.

-- Se vain oli niin herkässä.

-- Mikä oli?

-- Liipaisin. Viilasin sitä, kun se on ollut ennen niin jäykkä. Nyt se karkasi kuin varkain. En minä sille mitään mahtanut. 

-- Sanonko minä, mikä sinulla on kohta herkässä.

-- No mikä?

-- Oma henkikultasi, ääliö. 

-- En minä tarkoittanut ampua. Ihan totta, toinen yritti vakuuttaa surkealla äänellä.

Miehet puhuivat sapmelaggien kieltä, mutta Rob näki käännöksen merkkeinä etsimissään.

-- Hei, älkää hermoilko! hän huusi kiven takaa fenniksi. -- Olen Rob McCool. Olen ystävä. Etsin päällikköänne! Meidän piti tavata Hirvaskurussa.

-- Katsos nyt, toinen miehistä sanoi. -- Jos olisin ampunut myöhemmin ja tarkemmin ja osunut, ei olisi tullut Aslakilta kiitosta, ei sitten yhtään, ei olisi herunut mitään ylimääräisiä palkkioita. Olisi tullut vain tulisia sanoja vihaisia ilmeitä. Että menitte sitten ja täräytitte hengiltä minun ystäväni, jonka olin kutsunut luokseni. Niin hän sanoisi ja kierittelisi meitä poronpapanoissa ja heittäisi susille.

-- Siinä vaiheessa, kun se olisi ollut niin lähellä, että sinä olisit varmasti osunut, oltaisiin nähty, että se ei ole niitä hemmetin ruseja, että se on joku muu eläväinen, eikä olisi ammuttu sitä alun perinkään. Olisi viety se päällikön luo ja saatu kymmenen poroa mieheen.

-- Älkää ampuko! Tulen esiin! Rob huusi.

-- Ei ammuta, ei, toinen miehistä vastasi fenniksi. -- Pidä vain näppisi erossa pyssyistä ja kaikista sen semmoisista.

-- Veitsistä ja miekoista ja nuijista ja...

-- Pidä jo suusi kiinni ja sormesi kurissa. Ota se ukko tähtäimeen. Ei siihen voi noin vain luottaa.

Rob kohottautui hitaasti kiven takaa ja piti käsiään ylhäällä.

-- Tuohan on niitä etelän eläviä, toinen miehistä sanoi.

-- Saithan ladattua sen tussarisi? toinen huolehti.

Miehet eivät arvanneet, että Rob ymmärsi heidän puhettaan.

-- Sain, sain. Uusi luoti köllöttelee piipussa ja hana on viritetty kireäksi kuin kukko, joka on nielaissut ketunraudat sisuksiinsa.

-- Muistakin pitää sormesi pois liipaisimelta.

-- Joo, joo. Pidän, pidän. Anna jo olla. Tiedät hyvin, että se oli vahinko. Uutuuden herkkyyttä.

-- Mitäs menit viilailemaan sitä rakkinetta. Kohta sillä ei tee yhtään mitään.

-- Kyllä siitä tuli parempi. Melkein pudotin tuonkin, vaikka se oli niin kaukana.

Rob näki etsimen tutkakuvasta, että miesten lisäksi ei ollut ketään muita lähettyvillä. Hän ei ollut kovin huolissaan kohtalostaan. Kaksi miestä muskettien kanssa ei olisi hänelle paha vastus. 

-- Voinko ottaa leijulaudan mukaani? hän kysyi. -- En haluaisi jättää sitä tänne.

-- Vedä sitä hitaasti perässäsi. Äläkä yritäkään nousta sen kyytiin. Äläkä yritä mitään muutakaan, jos henkiriepusi on sinulle yhtään arvossaan.

-- Selvä.

Robin päästyä lähemmäksi miehiä, nämä nostivat päänsä esiin töyrään takaa. Molemmilla oli yllään poronnahkainen takki ja päässään poronnahkainen hiippamyssy. Toinen oli hieman toista lyhyempi. Lyhyempi nosteli jalkojaan hermostuneesti kuin olisi kävellyt paikoillaan, pidempi osoitti Robia musketillaan ja totesi:

-- Siihen seis. Älä liiku enää yhtään. Sanoit, että olet menossa Hirvaskuruun.

-- Kyllä. Pelastin päällikkö Aslak Sarren ja hänen kylänsä novgorodilaisten kynsistä. Hajaannuimme ja meidän oli määrä tavata Hirvaskurussa. Hän sanoi, että täällä on hyvä piilopaikka.

-- Sitäkö se jytinä tiesi? kysyi miehistä pidempi.

-- Ja se taivaalla lentävä laiva? jatkoi lyhyempi.

-- Novgorodilaisten fregatti sai kylänne satimeen, Rob vastasi. -- Olivat lahtaamassa poroja ja lastaamassa väkeä kuljetusalukseen, kun tulimme paikalle.

-- Kuulitko Vulle? Lahtasivat porojamme. Ja olisivat vieneet kaikki orjiksi.

-- Olisivatko muka vieneet koko kylän muille maille? Enpä usko, sanoi Vulleksi kutsuttu mies toverilleen sapmelaggien kielellä ja jatkoi sitten fenniksi: -- Mikäs ihme sinä oikein olet, kun pystyit heidät pelastamaan? Ettet vain syöttäisi meille pajunköyttä.

-- En minä heitä yksin pelastanut. Minulla oli ystäviä apuna. Yksi heistä pakeni päällikkönne mukana ja on jo varmaan Hirvaskurun piilopaikassaan.

-- Kuulitkos tuon, Kalle? Sen ystäväkin on Aslakin seurassa Hirvaskurussa.

-- Kai minä sen kuulin, en minä mikään kuuro ole. 

-- Mitä nyt tehdään?

-- Anna, kun mietin, Vulle sanoi ja hankasi leukaansa.

-- No.

-- No, mitä?

-- Että mitä tehdään?

-- Anna nyt hemmetissä edes pari sekuntia aikaa miettiä.

Rob seurasi keskustelun käännöstä etsimistään ja hymyili miesten väliselle nahistelulle.

-- Joko nyt? Kalle kysyi.

-- Joko mitä?

-- Tiedät, mitä tehdään?

Vulle huokaisi: -- Viedään se Hirvaskurun luolalle. Sitten toinen käy kysymässä Aslakilta ohjeita. Päättäköön päällikkö itse, mitä tehdään. 

Robille Vulle sanoi: -- Äläkä yritäkään koskea aseisiin. Olet koko ajan tähtäimessä. Vaikka tämä onkin ikivanha torrakka, saa sillä ihan riittävän ison ja syvän reiän keskelle ruotoasi.

-- En haasta riitaa ja jätän kaikki aseeni tänne, veitsenikin, Rob vakuutti.

-- Kerään ne talteen, Kalle sanoi. -- Saat ne takaisin, kun päästään päällikön luo, siis jos olet puhunut totta.

-- Tuo se leijuva vekotin tänne, Vulle sanoi. -- Saat istua siinä. Vedämme sinua ahkion perässä. 

Mies vihelsi ja harmaaturkkinen poro pyyhälsi paikalle ahkio perässään. Eläimen komeat sarvet olivat samettisen nahkan peitossa. 

Kalle napsautti virrat leijuntasäiliöihin. Poron valjaat kiristyivät ja nousivat kannattelemaan eläimen painoa. -- Hyvä poika, Örriliini, kohta lähdetään, Kalle sanoi, kun poro ravisteli päätään. Hän aktivoi myös ahkion leijuntasäiliöt. Sitten hän sitoi nahkahihnan ahkion perästä leijulaudan kärkeen.

Rob nousi laudalleen seisomaan.

-- Eikö sinun olisi parempi istua? Vulle kysyi.

-- Olen tottunut leijumaan tällä juuri näin.

-- Osaatko jarrutella? 

-- Kyllä.

-- Varmastiko?

-- On voinut joskus mennä vähän pieleen, mutta turha niitä on muistella.

-- Eiköhän lähdetä, Kalle sanoi.

-- Dorvolaš mátki, Vulle hihkaisi ja heilautti ohjasnyöriä. Ahkio nytkähti liikkeelle niin äkisti, että Rob oli pudota polvilleen. Käärmeterva oli lakannut vaikuttamasta. Hän työnsi vaivihkaa pienen nokareen huultensa väliin, että pysyisi paremmin pystyssä. 

Poro kiihdytti juoksunsa yllättävän kovaksi. He joutuivat väistelemään pensaita ja puita vähän väliä, mutta Robilla ei ollut vaikeuksia pysyä rytmissä. Hän oli tottunut huomattavasti vauhdikkaampaan menoon ja osasi ennakoida ahkion liikkeet niin, että hihna ei päässyt tekemään pahoja nykäisyjä. 

Sapmelaggit vilkuilivat välillä häneen päin ja pyörittelivät päitään moiselle temppuilulle. He olivat tyytyväisiä, kun saivat istua tukevasti ahkiossaan. 

Merkillinen yhdistelmä kiersi vaaran kuvetta muutaman kilometrin ja tuli notkelmaan, jonka pohjalla virtasi kapea puro tai pikemminkin oja. Matalat puut kasvoivat siellä tiheässä. He pysähtyivät ylöspäin kohtisuoraan kohoavan, paljaan kallion vierelle.

-- Perillä ollaan, Kalle sanoi ja nousi pois ahkiosta. -- Tai siis melkein perillä. Pistetään sinulle myssy silmille ettet näe mitään, mitä ei ole tarkoitettu sinun silmillesi.

-- Onko se ihan tarpeen? Rob sanoi.

-- Se on kuule meillä täällä sellainen tapa, Vulle sanoi. -- Älä ala rupeamaan hankalaksi.

-- Meille ei parane ryppyillä, Kalle totesi heristäen käsissään Robin konetuliasetta. -- Nyt ollaan jo ihan viimemetreillä. Olisi surkeaa juttu tehdä sinusta siivilä tarinan tässä vaiheessa. Niin on hyvin mennyt tähän asti

-- Älä vain vapauta vahingossa sen aseen varmistinta, Rob sanoi. -- Siitä lähtee useampi luoti kerralla.

-- Olen minä näitä ennenkin nähnyt, Kalle sanoi ja sylkäisi maahan kuin olisi kokeneempikin aseseppä.

-- Missä muka? Vulle kysyi.

-- Silloin kerran veronkeruun aikaan näin. Varmasti näin. Pari vuotta sitten. Svenskeiltä oli joku päällikkötyyppi paikalla ja sillä oli mukana vartija, jolla oli tällainen aika samanlainen.

-- Tuo on novgorodilaista tekoa, Rob sanoi.

-- Olkoon vaikka kiinalainen. Osaan minä tätä pidellä, Kalle sanoi ja heristi asetta käsissään.

Vulle meni Robin luo. -- Laita kädet taakse. Ne pitää sitoa kiinni.

Rob ei vastustellut. Hän antoi Vullen kiertää taakseen ja sitoa ranteet suopunkinarulla yhteen. Sitten mies kiskaisi kypärän Robin päästä niin, että korvan takana istukassa ollut johdin napsahti irti. 

-- Tätä et enää tarvitse, Vulle sanoi, otti lakkinsa päästään ja työnsi sen Robin silmille. 

Rob aikoi sanoa jotakin, mutta Vulle laittoi sormen hänen huulilleen. -- Älä hätäile. Laitan sinut istumaan siihen laudallesi. Kävelen edeltä ja vedän sinua perässäni. 

-- Äläkä kurki, Kalle sanoi. -- Minä kyllä näen, jos yhtään yrität.

Lakin sisässä haisi vanha hikinen poronnahka ja Vullen päänahkan myskit. Rob yritti olla ajattelematta niitä, kun häntä kiskottiin pitkin pusikkoa. Jonkin ajan kuluttua kuului puhetta ja heidät pysäytettiin.

-- Minne matka? joku kysyi sapmelaggien kielellä, jota Rob ei enää ymmärtänyt ilman kypäräänsä.

-- Kysytään päälliköltä, mitä tälle epelille pitää tehdä, Vulle vastasi.

-- Mistä on kyse?

-- Tästä otuksesta. Se väittää pelastaneensa teidät ruseilta. Tuli hirmu vauhtia päin meidän vartiopaikkaa tunturin eteläsyrjällä. Kalle pudotti sen laudalta, vaikkei osunutkaan kunnolla.

-- Olisin kyllä osunut, mutta sääsket pyrkivät niin pirusti silmille ja laukaisin vahingossa liian aikaisin.

-- Ole hiljaa, Vulle kivahti.

-- Olen, olen.

-- Annahan, kun katson, kolmas ääni sanoi. Rob kuuli askelten lähestyvän. -- Kyllä. Se on niitä etelän fennejä. Seuratkaa minua.

Rob kiskaistiin pois laudalta. Joku tarttui häntä rinnuksista ja kiskoi eteenpäin. Hän hoipperehti sokkona epätasaisessa maastossa ja toivoi, ettei kompastuisi ja löisi itseään kiviin.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti