Rob McCool jatkuu, luvut 13, 14 ja 15 (19.1.2021)


Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)

Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.

Luku 13 -- Valtaistuinsalissa

Novgorodin nuori prinssi seisoi leijuvan linnakkeen ylellisessä valtaistuinsalissa. Hän olisi voinut ihailla ikkunoista Novgorodin kaupunkia järvineen, jokineen ja laajoine viljelysmaineen, mutta hän tuijotti Novgorodin suuriruhtinaiden kullattua valtaistuinta. Se oli hänen sukunsa arvokkain omaisuus; korokkeelle nostettu, valtava, kultainen tuoli, jossa oli korkea selkänoja ja sivuilla rautaiset kotkan siivet. Kotkan kaksi jalokivin koristettua päätä kiertyivät tuolin käsinojiksi. Hän käveli korokkeen juurelle, nousi kolme askelmaa ja jäi tuijottamaan tuolia. Hän tunsi ikiaikaisen voiman virtaavan suonissaan. Hän ei ollut koskaan koskettanut tuota vallan symbolia, ei, vaikka oli elänyt sen läheisyydessä koko elämänsä. 

Hän kääntyi ja katsoi salia: neuvottelupöytää, muotokuvia seinillä, kristallikruunuja katossa, tummaa puuta, koristeellisia tapetteja. Hän hengitti historiaa, vanhan huoneen voimakkaita tuoksuja. Hän veti keuhkonsa täyteen kaikkialta tihkuvaa vallanhimoa ja istui hitaasti samettipehmusteille. Hän oli aina halunnut tehdä niin, siitä saakka, kun oli ensimmäisen kerran nähnyt tuolin. Isoisä oli ollut silloin vielä voimissaan, ja isä oli ollut elossa. Isä ei koskaan saanut tuolia omakseen, mutta nyt hän, prinssi Vladimir Vasilievits Rosnevski, tunsi kuinka se kantoi häntä, antoi hänelle siivet, joilla lentää vaikka taivaisiin. Tätä hän oli halunnut enemmän kuin mitään muuta koko elämänsä aikana. Istua valtaistuimelle hallitsemaan, käskemään kansaa, ohjaamaan valtakuntaa.

Hän laski kämmenensä kotkanpääkäsinojille. Vasemman nokan alapuolella oli kytkin, joka käynnisti valtaistuimen ympäri kiertävän suojasädekentän. Hän painoi sitä, ja väreilevä pallo sulki hänet ja koko valtaistuimen sisäänsä. Salin esineet muuttuivat kentän vaikutuksesta epätarkoiksi.

Viimeisimmäksi tuolissa istunut mies oli ollut hänen isoisänsä. Voimakas, kylmä ja epäluuloinen, mutta vanhuuden väsyttämä suuriruhtinas Ivan Dimitrovits Rosnevski. Hän oli niin heikkona, että pystyi tuskin puhumaan. Käytännössä valta oli siirtynyt prinssille, suuriruhtinaan perilliselle. Ja kun hänestä tulisi suuriruhtinas, olisi seuraava tavoite tsaarin valtikka.

Novgorodin ruhtinaat eivät olleet pitäneet tsaarin avainvaltikkaa käsissään yli kolmeensataan vuoteen. Se oli jämähtänyt Moskovaan. Se oli syynä siihen, että rusit olivat heikentyneet. Hän tekisi siitä lopun. Hän tekisi heistä jälleen mahtavia.

Tsaari oli heikko ja hermosairas pelkuri. Avainta ei olisi koskaan pitänyt antaa hänelle. 

-- Novgorodin suuriruhtinas, Moskovan tsaari, Vladimir sanoi ääneen ja hengitti tummien puupintojen tuoksua. Hän silmäili sukunsa päämiesten muotokuvia. Niitä oli seinillä komea rivi. Pian hän pääsisi niiden joukkoon. Novgorodin suuriruhtinailla oli ylväs historia. He olivat rusien alkuperäisiä hallitsijoita. He olivat perustaneet muinaisen Kievin suurvallan. Heillä oli vahvat sukusiteet kadonneeseen Bysantin valtakuntaan ja siten oikeus ottaa itselleen Sulttanaatin sydän, Istanbul. 

Hän ei epäröinyt toimia. Hän käyttäisi hyväkseen sukunsa ylvästä historiaa ja yhdistäisi rusien eripuraiset ruhtinaskunnat viimeistä pikkuruhtinasta myöten. Hänet julistettaisiin tsaariksi ja hän saisi vallan avaimet, mutta lopulta hän korottaisi itsensä keisariksi. Hän vahvistaisi oman asemansa järkähtämättömäksi tekemällä rusien valtakunnasta keisarikunnan, muinaisen Bysantin perillisen. 

Hänen unelmansa oli hyvää vauhtia toteutumassa. Valmistelut olivat kestäneet vuosia, mutta liikkeelle lähdettyä, kaikki oli tapahtunut hämmästyttävän nopeasti. Hyökkäys kasakoita vastaan oli onnistunut. Uhkapeli Skandien Unionia vastaan oli myötätuulessa, joukot porautuivat parasta aikaa syvälle Fennoniaan. 

Rusit olivat kaivanneet jotakin tällaista tapahtuvaksi. He tarvitsivat voittoja. He tarvitsivat yhtenäisyyttä ja vahvaa johtajuutta. He olivat olleet liian kauan heikkojen tsaarien ja sekasorron armoilla. Nyt tilanne muuttuisi. Koko maailma katsoi heitä ja pidätti hengitystään. Kaikkialla kuiskailtiin prinssi Vladimirin nimeä. 

Mitä hän tekisi seuraavaksi?

Pian he tietäisivät. Pyörät pyörivät kovaa vauhtia.

Fennonian jälkeen olisi vuorossa Ingria, sitten Estonia. Skandien ja hansojen vanha Itämeri putoaisi hänen syliinsä. Siitä tulisi hänen lempilapsensa. Etelässä ruhtinaskuntien varustamat orja-armeijat marssivat kohti Krimiä ja Balkania. Hän ajatteli Istanbulin Kultaista sarvea ja Ateenan Pireusta. Ne olisivat pian hänen valtakuntansa kauneimmat satamat.

Mutta sitä ennen hän tarvitsisi pienen ihmeen. Hänen pitäisi löytää Krimin jalokivi. Hän tarvitsi kipeästi koodinkantajaa aukaisemaan Sulttanaatin mysteerit.

Punainen valo oven pielessä alkoi välkkyä. Messinkinen kello kilisi.

Prinssi sammutti valtaistuimen suojasädekentän, harppoi rappuset alas, tempaisi etsinpannan pöydältä ja asetti sen päähänsä. 

* Mikä hätänä? hän kysyi vartijalta. * Minähän sanoin, että haluan olla rauhassa.

* Anteeksi, mutta...

* Teidän ylhäisyytenne, ilmoitti Raz Rasputin keskeyttäen vartijan viestin. * Päästä minut sisään. Olemme löytäneet Krimin jalokiven.

Prinssi Vladimir tunsi veren hyrskähtävän rinnassaan. Tämä oli se pieni ihme, jota hän oli toivonut. Hän oli juuri ajatellut Krimin jalokiveä, ja nyt Raz Rasputin sanoi sen ääneen. Tämä oli hyvä enne. Toisinaan hänestä tuntui, että opritsnikkien päälliköllä oli ylimaallisia kykyjä vastata hänen ajatuksiinsa. 

* Tule sisään, hän nuotitti ja painoi nappia, joka oli pöydän reunan alla. Jotkin asiat oli hyvä pitää kaukana datavirroista ja keskustella kasvokkain.

Pariovet aukesivat. Raz Rasputin käveli sisään. Lattiaparkettiin iskeytyvät saappaiden askeleet kuulostivat hillittyinäkin kiivailta. 

Mies ei tahdo pysyä nahoissaan, suuriruhtinas ajatteli. On haljeta innostuksesta.

Raz Rasputin polvistui prinssinsä edessä paljaat kämmenet ylöspäin käännettyinä.

-- Nouse ja kerro, mitä on tapahtunut, prinssi Vladimir sanoi. Hän piti tästä ylemmyyden tunteesta, jonka suuriruhtinaan perillisen arvo hänelle antoi.

Raz Rasputin tasasi hengitystään ja sanoi: -- Tiedustelijani ilmoittivat hetki sitten epätavallisesta dataliikenteestä. Se ei ollut mikään tavallinen yhteydenotto, enemmänkin kuin aavistus jostakin. Erinomaisen hyvin salattu yhteys. Onneksi satuin itse olemaan lähettyvillä. 

Raz Rasputin virnisti tyytyväisenä itseensä ja katsoi prinssiin kylmän harmailla silmillään. -- Sukelsin datavirtaan ja kuinka ollakaan, löysin hänet, Krimin jalokiven. Hän oli yhteydessä jonkin tuntemattoman tahon kanssa. Ehkä Sulttanaatin. Suunta oli etelään valid sultanan alueille. Löysimme viestistä myös valid sultanan arvonimen. Lisäksi saimme selville, minne he ovat menossa. 

-- Ketkä?

-- Datavirta paljasti Krimin jalokiven lisäksi yhden Fennonian metsäläisistä. Sen saman, jonka kohtasitte Laatokan jäällä ja joka pakeni taisteluristeilijästä kasakoiden mailla. Hän oli varomaton ajatustensa kanssa. Datavirtoihin tottumaton luulisin. Hän paljasti paikan, minne he ovat menossa.

Suuriruhtinas Vladimir puristi kätensä nyrkkiin. Hän tunsi metsästyksen kiihkon lähes sumentavan mielensä. -- Missä he ovat?

-- Jossakin Fennonian pohjoisosissa.

-- Entä paikka, minne he ovat menossa.

-- Meillä on tarkat koordinaatit.

-- Ovatko joukkomme jo matkalla sinne?

-- Sen kanssa meillä on ongelmia. Skandien vastahyökkäys sitoo kaikki joukkomme.

-- Siellä on yksikkö opritsnikkejä Lähetä heidät.

-- Se ei ole mahdollista. Menetimme heidät sapmelaggeja vastaan käydyissä taisteluissa.

-- Kuinka se on mahdollista?

-- Selvitämme vielä asiaa. Molemmat tilanteet olivat hyvin yllättäviä. Meillä ei ole niistä kunnollista dataa. Ensimmäisellä kerralla he iskivät sotasaalista vartioivan ryhmän kimppuun. Toisella kerralla fregattiin tuli järjestelmähäiriö, eikä se voinut tukea maassa olevia joukkoja. Sapmelaggeja oltiin nostamassa kuljetusalukseen, kun he alkoivat tehdä vastarintaa ja pakenivat.

-- En käsitä. Onko sapmelaggeista vastusta opritsnikeille?

-- Ehkä he saivat apua jostakin? Emme tiedä, Raz Rasputin sanoi. -- Emme ole saaneet selvitettyä tapausta sen tarkemmin.

-- Tämä ei ole mahdollista. Krimin jalokivi odottaa kuin tarjottimella, mutta emme pääse häneen käsiksi. Onko ehdotuksia?

Raz Rasputin nielaisi. Hän ei oikein tiennyt, kuinka asettaa sanansa. Kuinka varovainen pitäisi olla herkästi raivostuvan prinssin edessä?

-- Kapteeni Francis Ravaille on legioonalaisineen edelleen Fennoniassa, Raz Rasputin sanoi. -- Hän tuntee kohteet parhaiten.

-- Kapteeni Raveille on epäonnistunut jo kahdesti, prinssi Vladimir kivahti. -- Krimin jalokivi olisi meillä, jos...

-- Itse asiassa hän on onnistunut kahdesti, Raz Rasputin sanoi painottaen onnistunut-sanaa, -- ja olemme maksaneet hänelle siitä ruhtinaallisen palkkion kunnianarvoisan isoisänne armollisella suostumuksella.

Novgorodin salaisen tiedustelun päällikkö Raz Rasputin sulki silmänsä. Ensimmäistä kertaa vuosiin hän tunsi olonsa epävarmaksi tuon nuoren nousukkaan edessä. Hän ei halunnut painottaa kapteeni Ravaillen onnistumisia sen enempää. Hän tiesi, että se oli nuorelle perilliselle arka paikka. Kapteenin molempia onnistumisia oli seurannut opritsnikkien kaksi epäonnistumista, joiden takia Krimin jalokivi oli menetetty. Sitä paitsi prinssi ei pitänyt siitä, että hänet keskeytettiin.

-- Se oli kapteeni Ravaille, joka päästi Krimin jalokiven käsistään viimeisimmäksi, Fennoniassa, prinssi Vladimir sanoi punan levitessä hänen kasvoilleen. -- Se oli vain ja ainoastaan hänen virheensä. Olenko muka väärässä?

-- Olette täysin oikeassa, Raz Rasputin vastasi. -- Hän sai heidät haltuunsa, mutta sitten kohteet saivat apua yllättävältä taholta. Seudun piti olla varmistettu, mutta metsäläiset ilmestyivät kuin tyhjästä.

-- Aina he saavat apua yllättävältä taholta. Alan jo kyllästyä siihen. Sinä johdat Novgorodin salaista palvelua. Sinun on yllätettävä heidät ja tehtävä se kunnolla. Sinun pitää katsoa, että Krimin jalokivi raahataan eteeni vahingoittumattomana, vaarattomana ja auliina auttamaan meidät Sulttanaatin rajojen yli.

-- Tarkoittaako tuo, että voin pyytää kapteeni Ravaillea valmistautumaan uuteen tehtävään?

-- Kyllä! Luulen, että hän on yhtä innokas saamaan hänet saaliikseen kuin minäkin. Sitä paitsi ei mene kauaa, kun voin maksaa kapteenin julkeat palkkiopyyntönsä vaikka satakertaisesti.

-- Hyvä on, toiveenne täyttyköön, Raz Rasputin sanoi ja kumarsi niin, että paksut, mustat hiukset heilahtivat silmille. Hän otti kaksi nöyrää askelta takaperin, oikaisi selkänsä ja marssi ulos ovesta.


Luku 14 -- Matkalla kätkölle


Rob McCool vilkaisi taakseen. Vulle ja Kalle istuivat porojen vetämissä ahkioissa ja nelistivät kovaa vauhtia hänen perässään. Näky toi hänen mieleensä zoonien peuravaljakot Kirotussa metsässä, kasakoiden maiden reunamilla. Hän hymyili, kun vertaili mielessään noita kahta pohjoisen Lapponian miestä ja eteläisen maan zooneja. Kulkupelit olivat itse asiassa ainut samankaltaisuus heidän välillään. Zoonit erosivat sapmelaggeista kuin kaktuksenkukat palleroporonjäkälistä. 

Zoonit olivat ylväitä naissotureita. He ampuivat varsijousillaan räjähtäviä vasamia ja käyttivät kaksiteräisiä kirveitään tappavan tehokkaasti. Heidän siistit asumuksensa oli rakennettu valtavaan metsään puiden siimekseen. 

Sapmelaggit lymysivät osittain maahan kaivetuissa, savuisissa, turpeella päällystetyissä kodissa. He eivät olleet kummoisia taistelijoita, mutta sitäkin sitkeämpiä ja taidokkaampia eränkävijöitä ja paimentolaisia. Kaiken lisäksi he selviytyivät jäätävän kylmissä olosuhteissa. 

Lapponian talvi oli kaunis mutta julma. Lumikerros nousi pahimmillaan kaulaan saakka ja pakkasviima jäädytti kasvot ja silmät. Aurinko ei näyttäytynyt puoleen vuoteen. Talvella taivaalla roihusivat vain revontulet ja kirkkaat tähdet. 

Rob hyppäsi leijulaudallaan jäkälän peittämän kiven yli. Hän seurasi tarkasti kypärän tutkan laskemaa reittiä. Kaarne suihki kaukana edellä mustat hiukset viimassa heiluen. Rob katsoi olkansa yli. Kalle heilautti kättään ja nauroi ääneen. Valkoiset hampaat loistivat noen tummentamilta kasvoilta. Lakissa oli yksi ylöspäin töröttävä hiippa. Vullen lakissa niitä oli kaksi, ja ne sojottavat sivuille. 

* Näkyykö mitään? Rob kysyi Kaarnelta kypäränsä viestijärjestelmän kautta. 

* Ei, Kaarne vastasi.

Rob ei oikein täysin ymmärtänyt, kuinka Kaarne näki hänen nuottinsa. Hän tiesi, että tällä oli päässään implantti, joka toimi periaatteessa samoin kuin hänen kypäränsä. Kaarne oli selittänyt, että viestit tulivat näköhermojen kautta suoraan aivoihin, ja ne ikään kuin leijuivat hänen silmiensä edessä.

* Skannaan aluetta koko ajan niin laajalle, kuin kykenen. En ole havainnut mitään poikkeavaa, Kaarne jatkoi.

* Matkaa on vielä parikymmentä kilometriä, Rob nuotitti. * Lapponian meille lahjoittama tonttukaksikko hidastaa matkan tekoa, mutta siitä huolimatta olemme perillä alle puolessa tunnissa.

* Porot ovat yllättävän kovia menijöitä, Kaarne viestitti. * Sapmelaggit saavat auttaa meitä jakamaan aseita ja varusteita ympäri Fennonian, kunhan has'hassinit tuovat ne tänne.

* Hyvä ajatus. Täältä on melkoinen matka etelään. Lähin klaanimme asuu Jatulintarhassa Duortnosjoen varrella.

* Hetkinen. Nyt en pysynyt enää kärryillä. 

* Jatulit ovat Irlannista ammoisina aikoina tulleiden pakolaisten jälkeläisiä, Rob selitti. * Samoin kuin Soinit, Kalevat ja Helsingitkin.

* Tulivatko he Fennoniaan samalla tavalla kuin sinun klaanisi.

* Kyllä. Osa samaan aikaan, osa myöhemmin. Kaikki lähtivät pakoon anglien sortoa, lensivät Pohjanmeren yli kuin mitkäkin villihanhet ja asettuivat tänne norskien, juuttien ja svenskien takaisiin erämaihin, kätkeytyivät katseilta ja kaivautuivat maan sisään. Pirunkirnun luolat ovat sitä perua. Ilmareilla on vuori Tavasthusin lähellä ja helsingeillä kaivantonsa etelässä. Kalevilla on kukkulansa Estonian puolella ja kullervoisilla Ingriassa.

* Elätte piilossa, mutta olette kuitenkin tekemisissä fennien kanssa. 

* Sitä voisi sanoa hiljaiseksi auttamiseksi. He ovat skandien maaorjia samoin kuin veljemme ovat anglien orjina Irlannissa.  Annamme fenneille toisinaan ruokaa ja tarvikkeita, mutta teemme sen näkymättömästi. Sen takia fennien keskuudessa on alkanut vuosien saatossa kiertää tarinoita salaperäisistä metsän kansoista. Klaanien täkäläiset nimet juontuvat heidän tarinoistaan. Vuosien myötä kansamme ovat myös sekoittuneet keskenään. Monella nuoremman polven klaanilaisella on fennien, eestien tai ingrien verta suonissaan.

Rob piti pienen tauon ja rypisti otsaansa. * Minä taidan olla klaanistani ainut, joka ei tiedä juuriaan.

* Kerroit, että Fionn löysi sinut metsästä, Kaarne nuotitti. * Voin vain kuvitella sen hetken. Fionn kantamassa Corrán Binneen pientä peurannahkaan käärittyä rääpälettä. Iiris parasta aikaa synnyttämässä. He halusivat antaa sinulle tulevaisuuden. Sen sijaan, että olisit pelkkä metsästä löytynyt orpo, sinusta tehtiin klaanin päällikön poika. 

* Ymmärrän nyt, että he tekivät oikein salatessaan asian minulta.

* Se on myös asia, joka yhdistää meitä, Kaarne viestitti. * Juurettomuus.

* Olemme melkein perillä, Rob keskeytti ajatustenvaihdon. * Minä menen tällä kertaa edeltä. Jääkää te odottamaan.

* Selvä, Kaarne vastasi, kiepautti leijulaudan ympäri ja jäi odottamaan. Hän oli kouliutunut lyhyessä ajassa taitavaksi lautailijaksi. Rob hymyili ohi kiitäessään. Nuorukaisen erikoiset silmät saivat Kaarnen hyvälle tuulelle. Ne olivat hauskalla tavalla eri paria; toinen kullankeltainen ja toinen syvänsininen. Kaarnen omat silmät olivat taivaansiniset ja kasvot itämaiset. Hänen äitinsä oli ollut tataari ja isä joutsenkansaa, mitä se nyt sitten tarkoittikaan. Joutsenkansa. 

Bogoris-niminen tsuudi oli pelastanut hänet tataarikylän palavista raunioista. Bogoris oli kertonut, että Kaarnen äiti oli kuollut ja valkotukkainen isä paennut ylivoiman edessä. Lapsena Kaarne oli toivonut isänsä hakevan hänet pois tsuudien orjuudesta, mutta isä ei koskaan tullut. Sitten Kaarne oli myyty Sulttanaattiin. Valid sultana oli ihastunut häneen ja tehnyt hänestä hayemanin, pyhän koodinkantajan, Krimin jalokiven.

Kaarne pysäytti Robin jäljessä tulevat sapmelaggit nostamalla kätensä pystyyn.

-- Mikä nyt tuli? Vulle kysyi.

-- Olemme lähellä kätköä. Rob menee edeltä varmistamaan, että kaikki on kunnossa.

-- Tauko tuli hyvään kohtaan, Kalle sanoi ja kaiveli pussukastaan kuivattua poronlihaa. Hän vuoli suikaleen suuhunsa ja sanoi: -- Mmmm, kevättalvella kuivatettua, pakkasen puremaa ja auringon hiljalleen hivelemää.

-- Äijä herkesi runolliseksi, Vulle naurahti. -- Kaivahan kuksasi esiin. Otetaan vähän katajanmarjamehua palan painikkeeksi. Hän iski Kallelle silmää ja kiskaisi hampaillaan puutapin pienen nassakan suulta. 

-- Muistakaa kohtuus sen mehunne kanssa, Kaarne sanoi. Häntä huvitti miesten leppoisa asenne. He olivat erottamaton osa tätä karua luontoa. Elivät hetkessä niin kuin ahmat, riekot ja porotkin.

Kalle nousi pois ahkiosta, kaivoi säkistä jäkäläpalleroita ja heitti ne porojen eteen. 

-- Reipas Örri, hän puheli porolleen ja taputti sen harmaata kylkeä. Sitten hän käveli Vullen luo, tempaisi vyöltään kuksan ja ojensi sen eteensä huuliaan nuolaisten.

Vulle oli juuri lorauttamassa kirpeälle tuoksahtavaa mehua Kallen kuksaan, kun Kaarne sanoi: -- Jokin on nyt vialla.

Kalle kääntyi katsomaan häntä ja mehu valui kuksan ohi maahan.

-- Mitä hittoa sinä heilut siinä, Vulle äsähti. -- Menee hyvä aine hukkaan.

-- Pysykää liikkumatta, Kaarne sanoi. -- Etelän suunnassa kulkee joukko kiitureita. Etenevät todella kovaa vauhtia. 

-- Mitä hemmettiä? Kalle sanoi ja hörppäsi kuksastaan. -- Juuri kun päästiin asiaan. Pitäisikö siitä huolestua?

-- He kulkevat yhtenäistä linjaa täysin mykkinä. Eivät lähetä minkäänlaisia signaaleja. Aivan kuin tietäisivät, minne ovat menossa ja haluaisivat olla näkymättömiä.

-- Minun puolestani voisivat hyvinkin olla näkymättömiä, Kalle sanoi. -- En näe saati kuule mitään. Täällä on niin hiljaista, että kuulisin kuukkelin pierunkin, vaikka se tulisi kilometrin päästä. Kuinka kaukana ne kiiturit muka ovat ja mistä ihmeestä tiedät sen?

-- Minulla on keinoni, Kaarne sanoi. -- Ne ovat reilun kilometrin päässä, juuri ja juuri skannerini kantaman sisäpuolella.

Kalle hörppäsi katajanmarjamehua ja puraisi kuivalihaa. Jäi mussottamaan sitä ajatuksissaan.

-- Ilmankos et huomannut mitään niillä korviksi kutsumillasi kuukkelinpieruskannereilla, Vulle sanoi Kallelle naurua pidätellen. -- Matkaa on näet yli kilometri. 

Kalle irvisti ja kysyi Kaarnelta -- Oletko sinä sellainen koneihminen, kun kykenet tuollaiseen? 

-- Lienevätkö edes totta tarinat koneihmisistä? Vulle sanoi Kallelle sapmelaggien kielellä. -- Sillä on varmasti jokin tutkalaite noissa oudoissa vaatteissaan.

Kaarne hymyili Vullen epäilyille. Hänen kielisuotimensa käänsi miesten puheet automaattisesti niin, ettei hänen tarvinnut arvailla, mitä he puhuivat. 

-- En ole kone, Kaarne sanoi, -- mutta minulla on omat keinoni nähdä asioita. 

-- Jos se on shamaani, Kalle ähkäisi Vullelle hitunen pelonsekaista kunnioitusta äänessään.

-- En usko. Shamaanit ovat vanhoja ja rumia, Vulle vastasi.

-- Oletko sinä kenties shamaani? Kalle kysyi Kaarnelta fenniksi.

-- En.

-- Mitä minä sanoin, Vulle tokaisi Kallelle. -- Rumia ja vanhoja ne ovat. Turhaan kysyit.

-- Eipä tuosta haittaakaan ollut, Kalle sanoi ja rapsutti puukonterällä nenäänsä.

-- Meidän pitää lähteä, Kaarne sanoi. -- Kiiturit menevät samaan suuntaan kuin Rob. Minulla on aavistus, että hän tarvitsee pian apuamme. Onko musketit ladattu?

-- Latingissa on, Kalle sanoi ja taputti vieressään olevaa, lyhytpiippuista asetta. -- Örri kuopii jo varvikkoa siihen malliin, että pitäisi saada ahkio liikkeelle. Näytetään niille kiitureille, miten Anaarin äijät pistää poron kintereet naksumaan. 

-- Dorvolaš mátki! Vulle hihkaisi ja napautti ohjainhihnalla Jäkä-poronsa vasenta kylkeä.

Poro lähti siltä seisomalta sellaiseen kiitoon, että Kaarne jäi katsomaan menoa ihmeissään.

-- Vullella on tiukka lähtö, Kalle sanoi. Hän räpsäytti ohjainhihnaa ja Örri-poro tempaisi ahkion liikkeelle. Parinkymmenen metrin päässä Kalle hypähti seisomaan, katsoi taakseen ja heilutti hattuaan ilmassa. 

-- Ota kiinni jos saat! 


Luku 15 -- Kapteeni Francis Ravaille


Kapteeni Francis Ravaille puski kiiturillaan eteenpäin harvan metsän suojissa. Hän oli tullut Lapponiaan rusien taistelufregatin kyydissä. Pitkä matka oli taittunut nopeasti modernilla, korkealla lentävällä aluksella. Kapteenin johtamat erämaalegioonalaiset olivat nousseet kiitureineen pois kyydistä hyvissä ajoin ennen määränpäätä. He tiesivät odottaa Krimin jalokiveä ja halusivat säilyttää yllätyksen puolellaan. 

Kapteeni oli saanut opritsnikkien päälliköltä määränpään tarkat koordinaatit. Ne johdattivat joen mutkaan. Hän toivoi heidän ennättävän sinne ennen kohteita tai ainakin ennen kuin nämä lähtisivät pois. Jäljittämisessä olisi omat ongelmansa.

Kapteeni Ravaille oli neuvotellut Raz Rasputinin kanssa erittäin rahakkaan sopimuksen uudesta tehtävästään. Opritsnikkien päällikkö oli saanut valtuutuksen Novgorodin prinssiltä, tulevalta suuriruhtinaalta. Kapteeni hymyili ajatukselle ruhtinaalta saatavasta ruhtinaallisesta palkkiosta. Hän ei koskaan myynyt osaamistaan halvalla, mutta nyt hän oli saanut tavallista paremman hinnan. 

Kapteeni mietti, milloin nuori ruhtinas hankkiutuisi eroon ikälopusta edeltäjästään. Pieni annos myrkkyä sopivassa paikassa ajaisi asian, eikä kukaan saisi koskaan tietää. Moiset juonittelut ja hiljaiset hirmuteot olivat arkipäivää aatelisten parissa. 

Kapteeni Ravaille suosi itse suoraa toimintaa ja halveksi juonitteluja. Hän halusi nähdä, kun elämä valui ulos ihmisestä, silmät jähmettyivät ja sydän lakkasi sykkimästä. 

Tästä operaatiosta hän saisi niin suuren omaisuuden, että voisi hankkia lisää miehiä ja entistä tehokkaampia välineitä. Hän leikitteli joskus jättäytyvänsä eläkkeelle, mutta ei hänestä olisi siihen. Hitaaseen, toimettomaan elämään. Hän alkaisi kaivata vaaran tunnetta heti ensimmäisenä päivänä. Kuoleman läheisyys piti hänet elossa, hän ajatteli ja eikä voinut olla hymyilemättä ajatukselle.

Edellä menevä tiedustelukersantti näytti pysähtymismerkkiä. Koko joukkue hidasti ja jäi odottamaan paikoilleen. Kapteeni Ravaille eteni kersantin luo.

-- Skannerin mukaan edessämme on yksi elävä kohde, kersantti sanoi ranskaksi. -- Meistä oikealla liikkuu viisi kohdetta kovaa vauhtia. Niistä kaksi on luultavasti vetojuhtia. En havainnut merkkiä siitä, että meidät olisi huomattu.

-- Hyvä. Lähestytään varovasti. Pidetään radiohiljaisuus. Aseet valmiiksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti