Rob McCool jatkuu, luvut 6 ja 7 (13.1.2021)

Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)

Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.


Luku 6 -- Puro

 

Rob McCool istui puron varrella. Raikas vesi laski alempana jokeen, joka yhtyisi jossakin kaukana pohjoisessa Thonóuleen. Hän heitteli veteen virran hiomia kiviä. Ne plumpsahtelivat ja nostattivat kuplia, jotka viilettivät vinhaa vauhtia alavirtaan. Hän piti kivien heittelystä. Se rauhoitti. Hän tunsi myös olevansa tilanteen herra. Kivet tottelivat häntä. Ne olivat hänen ystäviään. Hän oli harjaantunut heittämään tarkasti pitkänkin matkan päähän. Virtaava vesi oli toinen asia, josta hän piti erityisesti. Lapsena hän oli veistellyt puusta aluksia ja lähettänyt niitä poukkoilemaan alavirtaan.

Elämä lapsena oli ollut niin erilaista. Selkeää ja helppoa. Riitti, että piti huolen itsestään. Toisinaan haettiin vaikeuksia, että olisi jännempää. Hän liikkui paljon veljiensä ja ystäviensä kanssa. Varasti svenskeiltä tarvikkeita, kalasti, metsästi, seikkaili. Jos oli vaaroja, ei niitä murehdittu, ei niistä välitetty, koskaan ei uskottu, että voisi käydä huonosti.

Nyt oli toisin. Elämä oli muuttunut. Yhdessä hujauksessa lapsuus oli jäänyt taa. Milloin hän oli viimeksi leikkinyt, milloin oli ollut se viimeinen kerta. Sitä hän ei kyennyt muistamaan. Ei tarkasti. Hän muisti leikit. Kiipeämiset suurelle kivelle, vihollisten tähyämiset, huutamisen niin kovaa, että kaikki metsän elukat kaikkosivat matkojen päähän.

Kasvaminen pois lapsuudesta oli niin järisyttävä kokemus, että päässä vain helisi. Kuin olisi muuttunut kokonaan eri ihmiseksi. Hän katsoi käsiään. Ne näyttivät jotenkin kulmikkaammilta ja karheammilta kuin ennen. Ne olivat aina olleet milloin minkinlaisessa sotkussa, mutta nyt niissä oli rosoisuutta, jota hän ei osannut selittää. Hän ymmärsi, että käsiä katsoessaan hän näki uuden itsensä kuin jostakin ulkopuolelta. Näki sen, mikä hänestä oli tullut. Se oli jotakin, jolle kaikki oli mahdollista, jolla oli vain taivas rajana. Tuon oivalluksen hetkellä, hän tunsi kuumotusta kasvoillaan. Tunsi sydämen lyövän astetta kiihkeämmin. Hän henkäisi syvään ja katsoi taivaalle. Se oli pilvien peitossa. Ilma oli viileä, veden solina taukoamaton. Jostakin kuului riekon jutustelevaa naurahtelua. Se oli kuin nopeutettua Owen Butlerin ilkamointia ja sai hänet hymyilemään.

-- Mikä naurattaa?

Ääni oli Kaarnen. Hän käveli Robin luo alajuoksun suuntaan. Hänen edellään kulki pala kaarnaa, johon oli upotettu tikku mastoksi.

-- Tuli vain hyvä mieli.

Kaarne jäi seisomaan hänen vierelleen. He katselivat hetken aikaa veden virtausta, sen loputonta kiertoa mereen, taivaalle, kaikkialle, kasveihin, eläimiin ja taas takaisin mereen, sinne, mistä kaikki oli saanut alkunsa joskus aikojen alussa. Kuinka pyhä ja välttämätön osa elämää se olikaan.

-- Otapa kivi ja heitä se korkealle ilmaan, Rob sanoi.

Kaarne poimi jaloistaan kiven, mittaili sen painoa, veti kätensä taakse ja heitti. Kivi lensi miltei suoraan ylös, saavutti lakipisteensä ja alkoi pudota. Näytti, että se osuisi keskelle puroa ihan heidän eteensä. Rob otti maasta kiven, notkisti jalkojaan ja heitti yläviistoon niin, että kivi napsahti Kaarnen heittämään kiveen ja suisti sen radaltaan pusikkoon puron toisella reunalla.

-- Ei huono, Kaarne sanoi ja kallisti päätään.

-- Olen aina ollut hyvä heittämään kaikkea mahdollista, mutta vielä vuosi sitten en olisi kyennyt tuohon. Ainoastaan, jos mukana olisi ollut tuuria, mutta en näin... en näin varmasti. 

-- Harjoitus tekee mestarin.

-- Siinä on jotakin muuta. Heitähän uudelleen. 

 Kaarne otti uuden kiven ja heitti. Se lensi paljon kauemmas. Rob tarttui taas kiveen, sinkautti sen matkaan ja kohta kuului kolahdus. 

Osuma.

-- Vakuuttavaa, Kaarne sanoi. -- Enpä itse asiassa uskoisi tuota, jos en itse näkisi.

-- On kuin jokin sisäinen vaisto minussa tietäisi, mitä pitää tehdä. Minä vain toimin sen mukaan ja tiedän, että osun. Tiedän, vaikka en oikeastaan tiedäkään. Se tuntuu oudolta. 

-- Kokeilehan vielä, Kaarne sanoi. Hän heitti kiven tällä kertaa vielä kauemmas. Rob heitti omansa melkein samaan aikaan. Se tavoitti Kaarnen kiven ja tuuppasi sille lisää vauhtia.

-- Kolmas kerta peräkkäin, Kaarne sanoi ja pyöritti päätään. Uskomatonta.

-- Voisin jatkaa tätä loputtomiin, Rob henkäisi.

-- Ehkä taidollesi löytyy vielä joskus käyttöä. Muistan, kuinka susien kylän pojat yrittivät osua kävyillä puihin. Kisailivat siitä, kuka saa osuman ylimmäs. He uhosivat ja manasivat ja pyysivät tyttöjä katsomaan. Koko ajan piti olla tarkkana, että osuuko. Joistakin heittäjistä tuli melko taitavia. Ehkä kolme tai neljä viidestä kävystä osui aika korkeallekin.

Kaarne vaipui hetkeksi ajatuksiinsa, kohotti sitten päätään. -- Pitää lähteä. Mark laittoi viestin. Laitahan kypärä päähäsi.

Rob painoi kypärän hiuksilleen ja näki etsimissä viimeisimmät nuotit. 

Mark: * Kokoonnutaan veneille.

Filbur: * Pieni hetki. Olen siellä ihan kohta.

Puron alajuoksulta alkoi kuulua vaimeaa huminaa. Kaikki muut olivat yläjuoksun puolella, mutta Filbur kaasutti kiiturilla puroa vastavirtaan niin, että vesi roiskui. Hän viiletti Kaarnen ja Robin edestä ja kasteli heidän jalkansa. Näytti, että hän ajaisi suoraan ylempänä olevaan kiveen, mutta hän käyttikin sitä hyppyrinä, teki upean, laiskasti kääntyvän takaperinvoltin ilmassa ja laskeutui takaisin puroon, niin että vesi räiskyi Markin päälle.

* Tämän saat vielä maksaa, Mark nuotitti. * Etkö koskaan kasva aikuiseksi?

* Minun hiidenmetsästykseni on vasta syksyllä. Vasta sitten olen aikuinen. Koeta sinnitellä sinne saakka. 

* Tuskin muutut sittenkään.

* Sitähän sinä et voi tietää.

Muut kommentoivat tapausta huvittunein nuotein. Kuitenkin sen verran hienovaraisesti, ettei Markilla ollut syytä hermostua. Hänen karhunsyleilyynsä ei halunnut kukaan, siihen mittelöön ei ollut kenelläkään varaa. Mark oli heistä vahvin ja kestävin. Jo pienenä pojankoltiaisena hän oli viiltänyt vatsan auki kimppuunsa hyökänneeltä karhulta. Filbur härnäsi Markia jatkuvasti. Hän oli sen verran ketterä liikkeissään ja huimapäinen, että luotti pääsevänsä karkuun niin kuin yleensä pääsikin.


Luku 7 -- Leiri


Oli valoisa iltamyöhä, kun saattue saapui veneineen ja kiitureineen metsäiseen painanteeseen, jossa klaanilaisten leiri sijaitsi. Pirunkirnun portinvartija Owen Butler tuli heitä vastaan vihreäksi naamioidulla kiiturillaan.

* Kas kummaa, ketään ei tarvinnut tuoda tällä kertaa paareilla, Owen nuotitti. 

* Sinä se et muutu miksikään, Rob vastasi.

* Nách mór an diabhal thú, kukas piru se siellä? Ettei vain olisi itse Rob McCool. Owen Butler nuotitti, riisui kypäränsä ja hyppäsi pois kiiturin selästä. 

Rob ajoi hänen vierelleen. Portinvartija tempaisi hänet kiiturin kyydistä syleilyynsä. Jätti sitten seisomaan eteensä ja perääntyi muutaman askeleen ja levitti kätensä. 

-- Annahan kun katson sinua oikein kunnolla. Viimeksi, kun tulit luokseni, olit muistaakseni vaakatasossa, hän nauroi.

-- Niin olin minäkin, huudahti Kaarne ja liukui Robin vierelle.

-- Pitäisikö minun tuntea sinut? Owen hämmästeli.

-- Näyttääkö tutummalta? Kaarne sanoi ja peitti silmänsä kämmenillään niin, että näki miehen vain sormiensa välistä.

-- Pahus sentään! Sinä tulit Pirunkirnuun säkissä sen marakatin kanssa. Rob sanoi, että hänellä oli mukanaan prinsessa ja kun säkistä tuli ulos ensin marakatti päällikkö luuli, että veditte häntä höplästä. Olisin ulvonut itseni hajalle naurusta, jos tilanne olisi ollut hieman rennompi. Mutta siinä piti vain purra hampaita yhteen. Tämä vaatii kyllä nyt selityksen. Tehän nousitte lentopurteen Laatokan jäällä. Hävisitte taivaan tuuliin eikä teistä sen jälkeen kuulunut. Ei yhtään mitään. Ei pihaustakaan. Mitä oikein tapahtui?

-- Se on tosi pitkä tarina. Jää pakolla toiseen kertaan, Rob sanoi.

-- No, kunhan päästään samojen tulien ääreen, niin saat kertoa kaiken. Mutta saatan teidät leiriin.

He kulkivat mäntymetsän sisään ja tulivat paikkaan, jossa maasta kohoili laajoja kumpuja. Ne olivat asumuksia. Pohjoiseen tyyliin rakennetut turvekammit oli naamioitu huolellisesti sammalin ja jäkälin. Sitten näkyi jo ihmisiä. Klaanilaiset olivat kokoolla. He olivat tulleet ottamaan heitä vastaan. 

Muusta joukon edessä seisoi klaanin päällikkö Arttu McCool vaimonsa Iiriksen kanssa. Mark ja Filbur menivät tervehtimään heitä. Vanhemmat olivat silmin nähden helpottuneita siitä, että pojat olivat kunnossa. Iiris syleili poikiaan ja Arttu paukutti heitä olalla. Veljekset menivät sivuun.

Rob käveli hitaasti Artun ja Iiriksen eteen.

-- Isä, äiti, hän sanoi ja noihin sanoihin kiteytyi valtavasti merkityksiä. 

Arttu otti askeleen ja tarttui Robia olkavarsista, katsoi tätä pitkään ja sanoi: -- Poikani. He syleilivät lyhyesti, jonka jälkeen oli Iiriksen vuoro. Äidin halauksista ja suudelmista ei tahtonut tulla loppua. -- Minä jo luulin, etten enää koskaan saisi nähdä sinua. Olit poissa niin kauan, emmekä kuulleet sinusta mitään.

-- Ette te minusta niin vähällä eroon pääse, Rob yritti keventää kiusallisen tunteikkaaksi luiskahtanutta tunnelmaa.

-- Voi sinun kanssasi, Iiris naurahti kyynelten lomasta. -- Laihtunut olet. Sinut pitää saada ruokapöytään. Tai eihän meillä täällä mitään pöytiä ole, mutta syömään kuitenkin. Tulille istumaan.

-- Kiitos. Sitä ennen haluaisin kuitenkin esitellä teille erään henkilön, joka lähti mukaani kaukaisesta Istanbulin kaupungista. Rob kääntyi ja viittasi Kaarnelle kädellään: -- Tule. 

Vihreään asuun pukeutunut, mustahiuksinen neito käveli Robin vierelle.

-- Ei voi olla totta, Iiris huokaisi. -- Kaarne.

-- Rouva McCool.

-- Sano vain Iiris. Mehän olemme kuin yhtä perhettä.

-- Missäs Rose on, ja Apollo? Kaarne kysyi.

-- Toisessa leirissä, Arttu vastasi. -- Klaani on jakautunut pienemmiksi ryhmiksi. Rose kyläilee parhaillaan Briannan luona, ja Apollolla on jotakin meneillään McCrackenin kanssa.

-- Nyt ei viivytellä enää, vaan mennään sisälle syömään, Iiris sanoi. -- Astukaahan matalaan majaamme.

Robia huvitti vanha, vähättelevä sanonta, joka sattui tällä kertaa nappiin, sillä he joutuivat kyykistymään syvään seuratessaan Iiristä lähimpään asumukseen. Eteiseen oli varastoitu ruokatarvikkeita, sisemmän huoneen keskellä oli liekehtivä tulisija. Seinät oli tehty kolmesta päällekkäisestä hirsivarvista. Niiden päälle oli asetettu paksujen koivurankojen tyvet. Latvapuolet oli sidottu yhteen tulisijan yläpuolelle. Tämän rakenteen päälle oli kasattu turvetta, joka oli lopuksi naamioitu näyttämään ulospäin metsän luonnolliselta pohjalta.

Mustat sysikimpaleet hehkuivat tulisijassa. Niiden yläpuolella oli valurautainen pata. Valmisteilla oli ruokaa, jonka herkullinen tuoksu sai vatsan suorastaan naukumaan nälästä. He sivuuttivat tulisijan ja asettuivat istumaan kammin perälle.

Arttu McCool kyseli kuulumisia. Mark selitti, mitä oli tapahtunut. Novgorodin sotavoimien tulemisen Pirunkirnun kalliolinnalle ja sen, kuinka he pelastivat Robin ja Kaarnen. Sitten tarjoiltiin suopursulla maustettua keittoa, jossa oli riekonlihaa, sieniä ja lanttua. Ruokaillessa Rob kertoi, mitä oli tapahtunut sen jälkeen, kun he olivat nousseet Kaarnen kanssa has'hassinien lentopurteen Laatokan jäällä.

Kuulijat tekivät vuorollaan kysymyksiä. Arttua kiinnosti erityisesti kasakoiden naamiointikangas. Sellaisesta olisi hyötyä Lapponian puuttomilla tunturilakeuksilla. Iiris innostui kuullessaan Kirotusta metsästä ja zoonien valtakunnasta, jossa valta oli naisilla. Arttu totesi hymähtäen, että klaanissakin oli käytännössä naisvalta, ainakin monessa asiassa. 

Sen ääneen sanominen oli virhe.

-- Oletko todellakin sitä mieltä, että naiset saavat päättää klaanin asioista? Iiris sanoi niin kipakasti, että Artun virne hyytyi.

-- Onhan teillä valtaa... miestenne kautta.

-- Se ei ole sama asia.

-- Haluatko sinä sitten meistä eroon? Arttu alkoi kuulostaa jo hieman loukkaantuneelta.

-- En minä niin sanonut, vaikka ilmankin tuntuu pärjäävän. Ainakin jossakin päin maailmaa.

Kaarne keskeytti alkavan riidan: -- Zoonien järjestelmä on ikivanhaa perua. He ovat kasvaneet siihen sukupolvien saatossa. Kukaan ei enää muista, millaista elämä oli joskus muinoin, silloin kun miehet olivat mukana kuvioissa muutenkin kuin...

Hän keskeytti punan karahtaessa poskilleen.

-- Kuin mitä? Filbur kysyi muka tietämättömänä Kaarnen punastumisen syystä. Hän nautti kiusallisesta tilanteesta.

Kaarne puristi kätensä nyrkkiin ja jatkoi: -- Mukana muutenkin kuin laittamassa alulle lapsia.

Se oli niin suoraan sanottu, että kaikki menivät hiljaisiksi.

Arttu köhäisi sienenpalan kurkustaan ja sanoi: -- Näyttää siltä, että kaikki ovat jo syöneet. Jatketaan keskustelua toisella kertaa. Joku voisi esitellä teille vaikka leiriä.

Nuoret nousivat ja kävelivät kyyristellen kohti oviaukkoa.

-- Kysykää vaikka Liam Butleria, Arttu ohjeisti. -- Heidän kamminsa on meistä heti oikealla.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti