Rob McCool jatkuu, luvut 16, 17, 18 ja 19 (20.1.2021)

Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)

Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.

Luku 16 -- Aarre


Rob McCool seisoi leijulaudallaan ja tuijotti alas joenuomaan. Hän ei nähnyt ketään. Yksinäinen kala molskahti vedessä. Kaksi saukkoa laski vatsallaan joen toisella puolella olevaa heinikkorinnettä ja sukelsi pinnan alle. Ne pärskivät ja kisailivat jokea ylittäessään ja nostattivat pieniä laineita. Rannalla ne jäykistyivät paikoilleen, kohottivat päänsä yhtä aikaa Robin suuntaan ja sukelsivat takaisin veteen. Rob kääntyi ja näki sapmelaggien ja Kaarnen lähestyvän puiden välistä.

* Täällä näyttää rauhalliselta, Rob nuotitti Kaarnelle. * Te sen sijaan pidätte aikamoista meteliä. Mistä moinen kiire, miksi tulette tänne?

* Havaitsin liikettä etelän suunnalla. Luultavasti kiitureita, Kaarne ilmoitti. * Ne katosivat skanneriltani pari kilometriä sitten.

* Oletko varma, että ne olivat kiitureita?

* Melko varma, vaikka ne olivatkin kantamani rajoilla. 

* Kuinka monta niitä oli?

* Viisi, mutta en välttämättä nähnyt kaikkia.

* Eipä sitten aikailla. 

He laskeutuivat joelle ja menivät sen yli. Mutkassa, joen töyrään alla, oli epämääräinen rytö kiviä ja ajopuita. Kalle ja Vulle auttoivat Robia purkamaan sen. Kaarne piti vartiota. Kivien alta paljastui kaksi leijukelkkaa. Niissä oli aseita, ammuksia, ruokatarpeita ja metallinen lipas.

* Aikalukitus ei ole vielä auennut, Rob viestitti Kaarnelle, joka seisoi joen töyräällä leijulautansa vieressä ja keskittyi seuraamaan sisäänrakennettujen skannereidensa kuvaa ympäristöstä. * Mitä siellä näkyy?

* Ei ainakaan kiitureita, Kaarne vastasi. * Alkaa epäilyttää koko homma. Ehkä skanneriini tuli jokin virhe. Lähdetään takaisin Hirvaskurulle ja otetaan yhteys has'hassineihin.

* Enää pieni hetki niin saamme leijukelkat kytketyiksi ahkioihin. 

Kaarne pani silmänsä kiinni. Hän näki ympäröivän maaston yksinkertaisena, graafisena kuvana. Rob, sapmelaggit ja porot hehkuivat keltaisina, vedessä pärskineet saukot viileän violetteina. Hän vaihtoi näkymän lintuperspektiiviin, jossa erottuivat vain liikkuvat kohteet. Mitään epäilyttävää ei ollut lähettyvillä. Yksi iso kohde, luultavasti hirvi, käyskenteli parin sadan metrin päässä. Lintuja pyrähteli sinne tänne useita.

* Tule alas, Rob nuotitti Kaarnelle. * Mennään vähän matkaa alavirtaan. Siellä ei ole enää penkkoja ja on helpompi nousta pois.

Kaarne pudottautui leijulaudallaan joelle ja lipui veden yli Robin luo. Hän tarttui Robin ojentamaan nahkahihnaan, jonka toinen pää oli kiinnitetty leijukelkan taakse.

-- Ollaan jarruina, Rob sanoi.

Kaarne nyökkäsi.

-- Dorvolaš mátki, Jäkä! Vulle huusi ja lähti liikkeelle. Suopunki kiristyi ja leijukelkka nytkähti seuraamaan ahkiota. Kaarne piteli kiinni hihnasta ja jarrutteli, jos kelkka meinasi liukua ahkion ja Vullen päälle.

* Sehän sujuu hyvin, Rob nuotitti.

* Kysyy aika tavalla tasapainoa, mutta kyllä tämä tästä.

Kalle odotti hetken ennen kuin hoputti Örrin matkaan. Rob kietaisi hihnan kouransa ympäri ja notkisti polviaan. Tuntui hyvältä seistä leijulaudalla. Hän oli aloittanut lautaillut samaan aikaan kuin oli oppinut kävelemään. Lauta oli yhtä luonteva osa hänen elämäänsä. 

Tuulen viri tuntui kaulalla. Hän nojasi hieman taaksepäin, varasi hihnaan, mutta ei kuitenkaan niin, että olisi hidastanut Kallen ja poron vauhtia.

Kalle äänteli porolle ohjeita ja heitti ohjaksia puolelta toiselle poron kylkeä. Rob ihaili miehen ja juhdan sulavaa yhteistyötä. Örrin sorkat napsuivat veden paljaaksi huuhtomilla kivillä.

Rob katsoi Kaarnen liikkeitä, kun tämä seisoi leijulaudan päällä. Hän ei voinut lakata hämmästelemästä neidon taitoja. Kaarne oli poikkeuksellinen monella tapaa. Hän oli kasvanut kurjissa oloissa, mutta päätynyt Topkapin hoviin koodinkantajaksi. Hän osasi luovia datavirroissa ja murtautua vihollisen mysteereihin. Hän osasi häiritä ja muokata koodeja ja ohjelmistoja kuin tyhjää vain. Robin oli vaikea ymmärtää, miten se kaikki tapahtui. Se oli enemmän Apollon heiniä. 

Rob ajatteli veljeään, joka oli haavoittunut prinssi Vladimirin lentopurren tykkitulessa Kalmovaaran rinteillä. Sirpaleet olivat repineet Apollon toisen silmän ja vahingoittaneet jalkaa. Rob käsitti, että hänellä oli valtava ikävä punatukkaista, vantteraa isoveljeään. He eivät olleet nähneet toisiaan moneen kuukauteen. Hän kaipasi tämän huolehtivaisuutta, kokkailuja ja soitantaa. Apollo osasi loihtia elektronisesta kanteleestaan äänimaiseman, jossa oli helppo laulaa mukana. Yhdessä he olivat tehneet useita kappaleita ja esittäneet niitä Pirunkirnun suuressa salissa samhainin aikaan ja muulloinkin. 

Apollo ymmärsi data-avaruuden päälle. Hän liikkui numeroiden ja koodien parissa kuin se olisi hänelle pelkkää leikkiä. Ehkä se olikin. Ehkä Apollon aivot olivat siinä suhteessa paremmat kuin muilla. Taitavaksi lautailijaksi häntä ei sen sijaan voinut kehua. Siinä Filbur oli heistä paras, kuin syntynyt tekemään mitä mielettömämpiä temppuja. Siinä, missä Apollo oli varovainen, Filbur nautti vaaran tunteesta. Hän oli veljeksistä siroin, ketterin ja hurmaavin ja muistutti valkoisine hiuksineen enkeliä, joka oli kylläkin erehtynyt varsinaisesta tehtävästään, sillä hän teki kepposia, heitti hulvatonta herjaa ja väänsi vitsiä kaikesta mahdollisesta. Hän piikitteli varsinkin Markia, joka oli jäyhä vastuunkantaja eikä todellakaan porukan huumorintajuisin yksilö. Filbur ja Mark olivat kuin kissa ja koira, nahistelivat keskenään sanoin ja teoin. 

Rob näki sielunsa silmin tilanteen vuosien takaa. Filbur pakeni Markia Jättien metsän korkeimman siirtolohkareen päälle, kiipesi sinne kuin toteemieläimensä kärppä, nauroi sydämensä kyllyydestä isoveljen lipsuessa liukkailla sammalilla. Karhumainen Mark pääsi aina ylös, sillä hän ei antanut periksi, mutta Filbur hyppäsi saman tien karkuun tehden takaperinvoltin ilmassa ja laskeutuen pehmeästi kanervikkoon.

Rob oli saanut elää hyvän lapsuuden, vaikka ei ollutkaan verisukua Pirunkirnun klaanilaisten kanssa. Iiris ja Arttu McCool ja kummisetä Fionn MacCormac olivat tehneet viisaasti pitäessään asian visusti salassa. 

Kuultuaan asian oikean laidan Rob oli käyttäytynyt typerästi ja paennut. 

Hän tunsi olevansa kuin paraskin hölmö. Hän oli avannut eräänlaisen kauheuksien ruukun. Hän oli aloittanut tapahtumien sarjan, jonka takia he olivat päätyneet novgorodilaiselle lentoristeilijälle, törmänneet has'hassineihin, Kaarneen ja Novgorodin prinssi Vladimiriin. 

Kaikki se oli tapahtunut, vaikka hän oli halunnut vain tuulettaa ajatuksiaan, ottaa etäisyyttä, miettiä rauhassa, mikä oli hänen paikkansa maailmassa. 

Seuraukset olivat olleet hirvittävät: Apollon haavoittuminen, Tsuudien ja Novgorodin välinen sota, matka Sulttanaattiin, matka kasakoiden maille, rusien hyökkäys Fennoniaan. 

Rob oli nähnyt muutamassa kuukaudessa enemmän maailmaa kuin olisi pystynyt edes kuvittelemaan. Taistelujen mielettömyyttä, joka jauhoi murskaksi kaiken; isät, äidit, lapset, vanhukset ja eläimet. Kuolema heilutti luisevilla käsillään viikatetta ja niitti ihmisviljaa minkä ennätti. Siinä ei näyttänyt olevan mitään suunnitelmaa, ei mitään tarkoitusta, että mitään hyvää.

Ja kuitenkin, jos hän voisi tehdä kaiken tehdyn tekemättömäksi, mikä olisi hänen valintansa? Olisiko hän koskaan tavannut Kaarnea, jos olisi jäänyt kotiin sinä kohtalokkaana päivänä? Mitä olisi tapahtunut, jos Kaarne olisi päätynyt prinssi Vladimirin vangiksi? Olisivatko seuraukset vieläkin pahemmat? 

Elämää oli liian vaikea käsittää. Parempi oli vain taivaltaa eteenpäin ja jättää ajatukset sikseen. Tehtyä ei saanut tekemättömäksi. Itsesyytökset eivät auttaisi, eivät ne toisi hänelle rauhaa. 

Rob keskitti ajatuksensa tulevaan. He menisivät sapmelaggien luo ja katsoisivat, millaisia rikkauksia valid sultanan lippaassa oli. Kaarne ottaisi yhteyden has'hassineihin. He tilaisivat aseita ja aloittaisivat sissisodan Novgorodia vastaan. Ehkä prinssi Vladimir luopuisi aikeistaan, jos kansa nousisi häntä vastaan. 

Kaarnea piti suojella viimeiseen asti. Hänen sisälleen kätkettyjen mysteerien takia prinssi Vladimir oli valmis mihin tahansa hirmutekoihin. Mysteerit olivat avain Istanbulin portteihin.


Luku 17 -- Väijytys


Vulle seisautti vauhdin niin nopeasti, että Kaarnella oli täysi työ estää leijukelkkaansa törmäämästä poron vetämään ahkioon.

-- Mikä hätänä! Kalle huusi.

-- Jäkä käyttäytyy oudosti! Vulle vastasi ja nosti silmilleen heilahtaneen hiippalakin ylemmäs. -- Ihan kuin jonkin olisi vinossa. 

-- Jospa siellä on karhu.

-- Ei täällä näy yhtään mitään, Kaarne sanoi. Metsä on autio. Ei täällä ole edes lintuja.

-- Se on kyllä outoa tähän aikaan vuodesta, Kalle sanoi. -- Täällä pitäisi käydä aikamoinen kuhina ja sirkutus. Talvi on asia erikseen.

-- Mitä ajattelit, että pitäisi tehdä? Rob kysyi Vullelta.

-- En tiedä. Vulle mietti hetken ja kysyi Kaarnelta: -- Oletko ihan varma, ettei siellä ole jotakin mörköä vastassa?

-- Kilometrin säteellä ei näy mitään epäilyttävää.

-- Tuntuu vähän oudolta. Katsokaa nyt tätä poronpentelettä. Heti, kun yritän mennä eteenpäin, se pistää hanttiin. 

Vulle rämpsäytti ohjasnta poron selkää vasten, mutta Jäkä ei ottanut askeltakaan. Se vain heitti turpaansa ylös, örisi ja pyöritti silmiään.

-- Sinun pitäisi kouluttaa kullàsi paremmin, Kalle leukaili ja ohjasti Örrin Jäkän vierelle. -- Katso, ei mitään ongelmaa. Helppo homma.

-- Kolgòsi on niin tyhmä ja täynnä itseään, ettei osaa varoa.

-- Stainâsi on niin säikky, ettei se kiinnosta ikinä yhtään kunnon hirvasta eikä synnytä tokkaasi yhtään vasaa.

-- Voisitteko lopettaa sen kinastelun? Rob sanoi. -- Meidän pitäisi oikeasti päästä jatkamaan matkaa.

-- Laita hattusi sen silmille, Kalle nauroi. -- Ehkä se uskaltaa mennä synkkään metsään, jos ei näe mitään.

-- Pidä suusi pienemmällä, pöhkö, Vulle sanoi. -- Siellä voi olla käärme tai jokin muu otus, jota se arkailee. Vulle nousi pois ahkiostaan ja käveli Jäkän eteen. Hän otti kiinni turparemmistä ja lähti taluttamaan poroa. Sää oli kuiva ja jäkälät rapsahtelivat nahkakenkien alla.

-- Jos siellä on käärme, niin se on kyllä hyvin piilossa, Kaarne sanoi.

-- Se lymyilee jossakin kivenkolossa ja on vain tyytyväinen, kun pääsee meistä eroon, Vulle sanoi ja jatkoi: -- Mene Kalle edelle sen luupäähirvaasi kanssa. Ehkä Jäkä uskaltaa tulla paremmin sen perässä.

Kalle ohjasti Örrin ensin Jäkän rinnalle ja sitten ohi. -- Katsopas tätä. Meiltä tämä käy ihan leikiten, hän virnuili suupielestään ja hähätti mennessään. He ennättivät edetä uudessa järjestyksessä vain noin sata metriä, kun ympäröivä luonto heräsi eloon. Kivet ja kannot muuttuivat hetkessä ihmisiksi. Joka puolelta heidän ympäriltään ilmestyi sotureita aivan kuin ne olisivat tulleet siihen tyhjästä.

* Niillä on häirintäsignaali, joka sotkee skannerini, Kaarne nuotitti Robille. * Siksi en huomannut niitä.

* Sama juttu kypärän kanssa. Ei mitään apua. Ei vihjettäkään väijytyksestä.

* Voi tulla tiukat paikat. Ota sinä vasen puoli, minä otan oikean.

Rob tunki suuhunsa nokareen käärmetervaa ja kytki päälle suojasädehaarniskan. Hän katsoi ympärilleen hahmottaakseen tilanteen. Metsä pysähtyi. Tuuli hiljeni. Käärmeterva teki taikojaan.

Vulle ja Kalle pyrkivät pakoon. He laukaisivat muskettinsa täydestä vauhdista, mutta luodit kilpistyivät hyökkääjien suojasädekentistä.

* Ne lymysivät signaalit estävien peitteiden alla, Rob viestitti Kaarnelle. * Ne taitavat olla perua zaporogi-kasakoilta. 

* Miehillä ei ole tunnuksia, mutta asut ja aseistus ovat viimeisen päälle. 

Pahat aavistukset nousivat Robin mieleen. Hän kaarsi vasemmalle ja ampui sarjan novgorodilaisella konepistoolillaan. Luodit iskivät kipinöitä kimpoillessaan hyökkääjien suojasädehaarniskoista. Hän yritti etsiä aukkoja päällekkäin limittyvien sädekenttien välistä, mutta soturit olivat taitavia ja osasivat peittää heikot kohtansa. Rob tiesi kohdanneensa heidät ennenkin. Äärimmäisen taitavia taistelijoita.

Hän veti esiin veitsensä ja toivoi, että se olisi ollut sädeleikkurilla varustettu miodòg. Hän kävi päin lähintä vastustajaa, kiepsahti ilmassa leijuvyön varassa. Mies, joka ei ollut juurikaan hitaampi kuin hän, veti esiin lyhytteräisen sapelin ja tykitti samalla konepistoolillaan päin Robin suojasädehaarniskaa. Rob tunsi nykimistä nahkavaljaissaan, kun luodit jysähtelivät sädekenttiin ja kimpoilivat sinne tänne.

Sitten kaikki pimeni.


Luku 18 -- Anaarin linna


Rob McCool aukaisi silmänsä, mutta ei nähnyt mitään. Hän makasi selällään jollakin kovalla alustalla.

Haju toi mieleen Córran Binnen kotiluolat ja sieltä erityisesti druidien varjeleman alueen, jossa kasvatettiin käärmetervan salaisia ainesosia. Haju oli sekoitus kallion kosteutta, lahopuuta ja sammalta.

Meni hetken aikaa, kunnes silmät tottuivat pimeyteen. Jossakin vasemmalla häilyi valon kajo. Se saattoi tulla hehkulyhdystä tai kynttilästä.

Hän yritti nousta ja jännitti lihaksensa, mutta voihkaisi ja luopui yrityksestä. Kipu oli niin kova, että sai vedet kihoamaan silmiin.

-- Kaarne, Rob kuiskasi. Ei kuulunut mitään. -- Kaarne, oletko täällä, hän sanoi hieman kovemmin.

-- Ei täällä ole ketään sen nimistä, sanoi möreä ääni, joka puhui fenniä svenskien tapaan murtaen. -- Kuka sinä olet?

Rob yllättyi siitä, että hänen seurassaan oli joku. -- Mitä se sinulle kuuluu, kuka minä olen? 

-- Olen vain utelias. Äänesi kuulostaa jotenkin tutulta, mies sanoi nyt svenskiksi.

-- Sen voin kyllä sanoa, että emme ole koskaan kohdanneet, Rob sanoi miehen omalla kielellä.

-- Kuinka voit olla siitä noin varma?

-- Olen vain. Esitelepä itsesi, kun olet niin kärkäs tutustumaan.

-- Olen Anaarin ja Lapponian läänitysten entinen komentaja kreivi Gaspar de la Gard.

-- Gaspar de la Gard, Rob toisti nimen. -- Minä luulin, että Anaarin komentaja on paroni Gripenfors.

-- Olin virassa ennen häntä.

-- Mitä entinen komentaja tekee tällaisessa loukossa... mikä paikka tämä nyt sitten onkaan?

-- Olemme Anaarin linnoituksen alisessa vankityrmässä.

-- Hetkinen... Miksi hitossa kreivi viettäisi aikaansa vankityrmässä?

-- Se on pitkä tarina. Mutta entä sinä? Et puhu fenniä Lapponian tyyliin. Oletko etelästä, virkamies- vai kenties sotilasperheestä?

Rob hymähti mielessään. Hän ei tiennyt itsekään, mikä oli, tai mistä tuli. Siinä vasta kysymys. Mikä oli hänen oikea perheensä? Hän kuitenkin luotti pimeydestä puhuvaan ääneen vaistomaisesti ja vastasi: -- Olen Rob McCool. Olen klaanilainen.

-- Vai niin, mies sanoi, ja Rob saattoi kuvitella hänen raapivan partaansa. -- Väität siis olevasi niitä hiisiä tai maahisia tai mitä lie pirulaisia, jotka lymyävät vuorten sisässä ja ryöstelevät tarvikesaattueitamme ja varastojamme. Mielenkiintoista, olen kuullut teistä paljonkin tarinoita, ehkä liikaakin. Jotkut ajattelevat, että olette pelkkää mielikuvitusta, legenda tai myytti. Fenniorjien keskuudessa liikkuva huhu rosvosotureista, jotka ryöstävät unionilta ja jakavat saaliinsa orjille. Olette rakentaneet tarinaanne etevästi.

-- Ei se ole mikään tarina, Rob sanoi.

-- Meillä ei ole mitään näyttöä siitä, että teitä olisi edes olemassa.

-- Ehkä olemme vain niin hyviä kätkeytymään. 

-- Miksi uskoisin sinua?

-- Ole sitten uskomatta.



* * *


Rob ei ollut kuullut Kaarnesta viiteen päivään. Hän ei ollut aivan varma, mistä tiesi, että oli kulunut juuri viisi päivää, mutta hän vain tiesi. Tunsi aamun vaihtuvan päiväksi, päivän illaksi, illan yöksi. Se tuntui oudolta varsinkin, kun pohjoisessa tahtoi muutenkin mennä ajan taju sekaisin auringon paistaessa laskematta kuukausia. 

Hän oli ollut viisi päivää vankityrmässä, pilkkopimeässä, seuranaan mies, joka väitti olevansa Anaarin entinen komentaja.

Hän ei voinut olla pitämättä kreivi de la Gardista. Mikään ei viitannut siihen, että tuo sivistynyt mies valehtelisi. Sekin tuntui perin oudolta. Se, että hän luotti mieheen, jota ei edes nähnyt kunnolla, ja joka oli kaiken lisäksi kirottu svenski, kansaa, jota klaanilaiset vihasivat syvästi. 

He olivat keskustelleet lähes koko valveillaoloaikansa. Tutustuneet toisiinsa. Puhuneet kaikesta. Rob tiedosti, että heitä seurattiin, että heidän puhettaan kuunneltiin ja liikkeitään tarkkailtiin. Mutta hän ei välittänyt. Hän ei kertonut mitään, mikä voisi aiheuttaa vahinkoa. 

Kreivin ääneni oli kulunut ensimmäisen päivän jälkeen miltei olemattomiin, mutta mies ei antanut periksi. Hän raakkui sydämensä kyllyydestä ja oli iloinen siitä, että oli saanut viimeinkin keskustelukumppanin vankilansa yksinäisyyteen. 

Ruokaa tuli epäsäännöllisesti. Joskus he saivat sitä aamulla, joskus illalla, yhtenä päivänä annoksia ei vain kuulunutkaan. Vartijat pukeutuivat mustiin niin, ettei heitä erottanut pimeydestä. He käyttivät pimeänäkölaitteita ja toivat kulhossa puuroa, josta tuli mieleen zoonien tympeänmakuiset pöperöt Kirotussa metsässä.

Kolmannen päivän jälkeen Rob huomasi, että hänen aistinsa olivat herkistyneet. Muutos oli hämmentävä. Hän kuuli äänet tarkemmin, näki vartijoiden hahmot paremmin, tunsi heidän jännityksensä ja haistoi heidän viileän hikensä. Hän tunsi myös ympärillään olevan tilan selvemmin, hahmotti sen mitat, vaikkei nähnytkään seiniä. Hän kuuli, miten ääni käyttäytyi ja täytti tilan. Se piirsi hänen mieleensä kuvan, kolmiulotteisesta näkymästä, joka oli geometrisen puhdas ja tarkka.

Ajatukset harhailivat Kaarneen.

Rob tajusi kaipaavansa tyttöä. Hänen seuraansa ja rohkeuttaan, hänen viiltävän terävää älyään, ja etenkin hänen lempeyttään ja parantajan kosketustaan. Tuntui käsittämättömältä, että seitsemän pitkää vuotta sitten, pojannaskalina, hän oli pyytänyt tätä mukaansa pois tsuudien orjuudesta. Kaarne oli kieltäytynyt, koska oli kaivannut isäänsä ja luottanut siihen, että tämä tulisi Laatokan rantamille hakemaan häntä. Veisi hänet pois.

Isä, Rob sanoi mielessään.

Hän katsoi pimeyteen, makasi selällään kovalla puupenkillä, ranteisiin kiinnitetyt kahleet sylissään. Yritti nähdä menneisyyteen, syntymänsä hetkeen. Oliko isä ollut siellä? Hänen oikea isänsä. Se, jonka lihaa ja verta hän oli. Miltä tämä mahtoi näyttää? 

Rob tunsi piston sydämessään. 

Arttu McCool oli hänen isänsä. Ainut isä, jonka hän tunsi. Arttu oli ollut hänelle isä koko hänen elämänsä ajan. Niin kauan kuin hän muisti. Ja Iiris oli hänen äitinsä ja klaani hänen kotinsa. Pirunkirnun ihmiset olivat hänen heimonsa ja kansansa.

-- Mitä mietit? kreivi de la Gard kysyi.

Rob kääntyi kyljelleen ja laski ranneraudat penkille. -- Perhettäni, hän vastasi. Hän ei ollut vielä kertonut, että oli löytölapsi.

-- He mahtavat olla huolissaan. 

-- Heillä ei ole aavistustakaan siitä, missä minä olen. 

-- Olen aivan varma, että he tekevät parhaansa löytääkseen sinut.

Niin minäkin, Rob ajatteli, muttei sanonut mitään.


* * *


Askelten kopina kaikui linnanpihan kivillä. Opritsnikkien päällikkö Raz Rasputin ja kapteeni Francis Ravaille kävelivät ulos Anaarin sisälinnasta ja jatkoivat kohti eteläistä tornia. Miesten välillä leimusi erimielisyys.

-- Prinssi Vladimir saapuu kahden päivän kuluttua, Raz Rasputin sanoi. -- Vaadin, että olette täällä siihen saakka ja luovutatte Pandoran hänen majesteetilleen henkilökohtaisesti.

-- Sopimuksessa ei puhuttu mitään siitä, että kohde pitäisi luovuttaa prinssille. Hän on nyt teidän hallussanne, ja minulla on muutakin tekemistä. En halua viivytellä täällä enää yhtään pidempään. Olen saanut työtarjouksia muilta tahoilta ja minun täytyy mennä

-- Maksamme teille ylimääräistä, Raz Rasputin sanoi hampaitaan kiristellen. Häntä raivostutti ranskalaisen palkkasoturin niskurointi ja korkea hinta, jonka viivästys epäilemättä maksaisi.

-- Muutkin ovat valmiita maksamaan palveluksistani, kapteeni sanoi. -- Sitä paitsi minua pitkästyttää norkoilla täällä, missä on kesälläkin kylmä.

Raz Rasputin pysähtyi oven eteen ja murahti jotakin rusiksi. Kapteeni Ravaille hymyili. Hän näki kielisuotimen tekemän käännöksen etsinsankansa näytöllä. Kirous osoitti luovuutta. 

Vartija aukaisi oven ja johdatti heidät suojasädekenttien väreilevien taitosten lomitse torniin. Hän painoi seinässä olevaa nappia ja hissin ovi liukui auki. Raz Rasputin ja kapteeni Ravaille astuivat sisään hissiin. Raz Rasputin painoi ylintä nappia ja hissi alkoi nousta. He saapuivat linnoituksen sydämeen, komentohuoneeseen. 

Opritsnikkien päällikkö nyökkäsi hallintalaitteiden ääressä istuvalle vääpelille, joka nousi ja väistyi sivummalle. -- Yhteys on valmis, vääpeli sanoi.

Rusien pohjoisen armeijan komentaja, kreivi Dolgorukov tuli yksityiskammiostaan ja liittyi heidän seuraansa. Hän oli vanhaa boijar-sukua Moskovan eteläpuolelta. Laajojen tilusten, hiilikaivosten ja tuhansien orjien omistaja.

-- Kreivi Dolgorukov, Raz Rasputin sanoi ja kumarsi kevyesti.

Kreivi nyökkäsi tuskin huomattavasti ja katsoi häntä rauhallisen ylväästi. Raz Rasputin aisti kreivin ylimielisyyden takaa varovaisuuden ja ehkä hienoisen pelokkuudenkin. Raz Rasputin ei ollut itse vanhaa sukua, ei aatelinen eikä rikas oligarkki, mutta hän oli ollut vuosikaudet novgorodin prinssin lähin avustaja. He johtivat Novgorodin tiedustelua ja salaisia operaatioita rautaisin ottein. Raz Rasputinin valta oli erilaista. Se perustui juonitteluihin ja raakuuksiin. Hän nautti tästä kutkuttavasta tilanteesta ja tuijotti kreiviä jäätävän harmailla silmillään, kunnes tämä katsoi sivuun. Parempi niin, kun vastassa oli tulevan suuriruhtinaan ja tsaarin iskujoukkojen päällikkö. Hänen lähellään sietikin olla peloissaan.

Kreivi Dolkorukov punoi muhkeita viiksiään ja siirtyi yhteyslaitteen ohjainlevyjen luo. Raz Rasputin ja kapteeni Raveille tulivat hänen viereensä.

Laitteiston yläpuolelle ilmestyivät Novgorodin prinssin kasvot: terävä nenä, mustat, trimmatut kulmakarvat, ohuet viikset, ohut pujoparta.

-- Teidän ylhäisyytenne, kapteeni Ravaille sanoi ja nyökkäsi kevyesti. Hän ei kumartanut syvään eikä käyttänyt korrektia puhuttelumuotoa. Hän vältti nöyristelyä viimeiseen asti. Sitä paitsi prinssi ei ollut vielä perinyt valtaistuinta valtikasta puhumattakaan.

-- Teidän majesteettinne, Raz Rasputin sanoi, taittoi polvensa hovityyliin ja kumarsi niin syvään, että olisi ylettänyt koskettamaan lattiaa.

-- Herra ylipäällikkö, kreivi Dolgorukov sanoi ja teki asennon sotilaiden tapaan.

-- Miten olette edistyneet? prinssi Vladimir kysyi.

Nyt oli Raz Rasputinin vuoro peitellä hermostumistaan. -- Pandoran murtaminen ei ole vielä onnistunut. Salaus on harvinaisen vahva kantajansa tavoin, mutta...

-- Teidän ylhäisyytenne, kapteeni Ravaille keskeytti Raz Rasputinin selonteon. -- Olen suorittanut tehtäväni, joka minulle osoitettiin ja uudet tehtävät odottavat. Olen saanut erittäin houkuttelevia työtarjouksia, eikä minulla ole enää aikaa vetelehtiä täällä.

Seurasi hetken hiljaisuus. Sitten prinssi Vladimir sanoi hitaasti ja selkeästi, niin ettei se jättänyt varaa tulkinnoille: -- Uusi tehtävänne on suojella Anaarin linnaa mahdollisilta hyökkäyksiltä. Pidätte Pandoran turvassa, kunnes minä saavun paikalle. Saatte viivästyksen ajalta tarvittavan lisäkorvauksen. Minä tulen sinne viiden päivän kuluttua ja tuon mukanani osaston opritsnikkejä. Sen jälkeen olette vapaat lähtemään. Prinssi Vladimir piti tauon, kunnes jatkoi painokkaaseen sävyyn: -- Mutta ette hetkeäkään aikaisemmin.

Kapteeni Francis Ravaille puri hampaitaan. Hän olisi halunnut väittää vastaan, irtisanoutua tehtävästä ja jättää pohjoisen maankolkan ankeuden ja siirtyä Pakistaniin, jossa häntä odotti suurmoguli ja erittäin mielenkiintoinen tehtävä. Hän kuitenkin ymmärsi, että lähteminen ei olisi tässä tilanteessa mahdollista. Hänen olisi nieltävä pettymyksensä ja odotettava, kunnes prinssi saapuisi paikalle.

-- Raz Rasputin, prinssi Vladimir sanoi.

-- Niin, teidän majesteettinne.

-- Sinulla on viisi päivää aikaa avata Pandora.

-- Kyllä teidän majesteettinne. Teen parhaani.

-- Kreivi Dolgorukov, ruhtinas Vladimir kääntyi moskovalaisylimyksen puoleen ja sanoi. -- Onnittelut Linamrasin ja Anaarin valtauksista ja upeasta sotaorjien kaappauksesta. Erinomaista työtä.

-- Kiitos herra ylipäällikkö.

-- Kuljetamme orjat etelään. Heillä on jo valmiiksi sopiva sotilaskoulutus. Ehdollistamisen jälkeen he saavat valmistautua tuleviin hyökkäyksiimme. Te jatkatte hyökkäystä täällä. Komennossanne on fregatti ja perinteinen divisioona omia miehiämme. Edetkää Lapponian halki ja ottakaa haltuunne svegien rajajoen seudut. 

-- Kyllä herra ylipäällikkö.

-- Ruhtinas Galitsinov on vallannut eteläisiä alueita, prinssi Vladimir jatkoi. -- Vyborgin, Olofsborgin ja Tavasthusin linnaläänit. Teillä on hyvät mahdollisuudet vallata Linamrasin ja Anaarin lisäksi Torneå ja Kajanaborg. Älkää missään nimessä tuhotko alueiden tuotantoa. Kaivokset, tilat ja orjat jätetään koskemattomiksi. Ne ovat Fennonian vaurauden perusta. Tuhotulla maalla emme tekisi mitään. Me ajamme vain entiset paimenet pois laidunmailta ja pidämme lampaat itsellämme. 

-- Alueet ovat laajoja. Meidän miesvahvuutemme ei riitä pitämään sitä kaikkea silmällä, kreivi Dolgorukov sanoin.

-- Pian saatte ehdollistettuja kasakkajoukkoja etelästä. Ne ovat nopeita ja tehokkaita suurillakin alueilla. Siitä menen takuuseen.

Kreivi Dolgorukov naurahti mielessään prinssin sanoille. Tämän ei tarvinnut pysyä sanojensa takana. Kukaan ei pistäisi häntä vastuuseen, vaikka hänen huuliltaan ei tulisi yhtään totuuden sanaa. Kreivin ilmekään ei värähtänyt hänen sanoessaan: 

-- Otan joukot vastaan suurella kiitollisuudella.

-- Niin sitä pitää. Pankaa nyt töpinäksi ja näyttäkää svenskeille, että emme ole tulleet sinne leikkimään.


Luku 19 --

 

Filbur McCool tarkasteli Anaarin linnoitusta kypäräetsimiensä läpi. Hän zoomasi torneihin, muureihin ja linnoituksen vierelle levittäytyvään kylään. Linnoituksen varustukset oli rakennettu kivestä ja puusta matalalle saarelle, joka oli kuin tulppana Anaar-joen suulla. sen itäpuolelle levittäytyi valtava, silmän kantamattomiin yltävä Anaar-järvi.

-- Sinne ei mennä tuosta vain kävelemällä sisään, Mark sanoi. He heiluivat korkean männyn oksilla kaukana Anaarin eteläpuolella olevan kukkulan laella.

Apollo seisoi puun juurella. Hän näki veljiensä jakaman kuvan etsimissään. Hän nuotitti: * Novgorodilaisten vangitsemat svenskit on lukittu omiin parakkeihinsa. Novgorodilaiset ovat majoittuneet miehistönkuljetusaluksiin ja linnoitukseen. Fregattikaan ei mahda olla kaukana. Meidän pitäisi olla noitia, että pääsisimme sinne huomaamatta.

* Rob ja Kaarne ovat siellä. Heidät on saatava pois, Filbur nuotitti. Hän otti kypärän päästään ja pörrötti valkoisia hiuksiaan, jotka laskeutuivat olkapäille runsaina ryöppyinä. Hän keikahti oksalta taaksepäin kuin marakatti, pyörähti ympäri ja pudottautui jaloilleen maahan. Vyöhön kytketyt leijuntasäiliöt vaimensivat pudotuksen. -- Ei tähän mitään noituutta tarvita, vaan rohkeutta.

-- Tarkoitat varmaan uhkarohkeutta, Mark sanoi. Hän oli laskeutunut veljensä viereen.

-- Kutsu sitä miksi haluat, Filbur sanoi. -- Jos jäämme tähän, ei tapahdu yhtään mitään. Saamme olla varovaisia ja huomaamattomia vaikka koko lopun elämämme.

-- Jos emme ole huomaamattomia, tulee elämän loppu vastaan turhankin pian, Apollo sanoi.

-- Ehkä niin, mutta se on sitten sitäkin kunniakkaampi, Filbur naurahti.

-- Onko sinulla oikein suunnitelmakin? Apollo kysyi.

-- Kuinka niin ei olisi?

-- Se ei ole oikein tapaistasi.

-- Älähän nyt. Suunnitelma on yksinkertainen ja tehokas. Mennään kylään, aiheutetaan kaaos, livahdetaan linnaan, napataan Rob ja Kaarne ja lopuksi liidetään tiehemme niin, että varvikot vain heilahtavat.

-- Tuo kuulostaakin ihan valmiilta suunnitelmalta, Apollo sanoi ja pyöritti päätään. -- Kas, kun ei tullut heti mieleen. Että mennään ja napataan ja lähdetään. Suorastaan nerokasta.

-- Filbur on oikeilla jäljillä, Mark sanoi, -- mutta suunnitelma kaipaa hiomista. Tarvitsemme myös apuvoimia.

-- Onhan meillä Vulle ja Kalle, Filbur sanoi.

-- Et ole tosissasi, Apollo äsähti.

Sapmelakit seisoivat vähän matkan päässä pidellen porojaan turpahihnoista. He eivät ymmärtäneet sanaakaan veljesten iirinkielisestä puheesta.

-- He ovat paljon pätevämpiä, kuin miltä päälle päin näyttää. Toivat meidät tännekin ties minkä noituuden avulla. Jos he ovat oikeassa, Rob ja Kaarne todellakin ovat tuossa linnoituksessa.

-- He osaavat lukea luonnon merkkejä, Mark sanoi. -- He eivät tarvitse skannereita. Heidän katseensa tarkkuus on aivan käsittämätön.

-- Tosiasia on, että meitä on tässä yhteensä viisi ja vastassa on kokonainen varuskunta novgorodilaisia, Apollo sanoi.

-- Ei heitä ole lukumääräisesti kovin paljoa, Filbur sanoi. -- Varuskunta on muutettu vankileiriksi. Suurin osa on svenskejä, jotka ovat aseettomia. Ei heistä tarvitse välittää.

-- Vullen kertoman mukaan siellä on raskaasti aseistettuja taistelijoita. Opritsnikkejä tai jotain sellaisia, Apollo muistutti.

-- Heitäkään ei voi olla montaa, Filbur sanoi.

-- Mitä tehdään? Mark kysyi. -- Lähdetäänkö hakemaan lisävoimia vai pistetäänkö päämme saman tien mehiläispesään?

Pojat katsoivat toisiinsa eivätkä sanoneet mitään.

 

* * *

 

Oli yö.

Pohjoisen kesässä oli turha odottaa hämärää. Varjot lyhenivät ja pitenivät, mutta eivät kadonneet. Aurinko paistoi täydeltä terältä tai pilvien lomasta tauotta yötä päivää, ei painunut lainkaan mailleen. Liikkuvissa leireissään asuvien paimentolaisten rytmi saattoi mennä kuukausia kestävän valoisan aikaan sekaisin, päivä muuttua yöksi ja yö päiväksi, mutta Anaarin kylän ja linnoituksen asukkaat pitäytyivät tavanomaisissa vuorokausirutiineissaan. Se helpotti yhteistä elämää. Kalastajat toivat saaliinsa aamulla, töihin kasvihuoneille kokoonnuttiin yhtä matkaa, liikkeet pidettiin auki samaan aikaan. Yöt nukuttiin, päivät työskenneltiin.

Kylä oli hiljainen.

Yön sametti huuhtoutui Anaarin rantaan.

Filbur ja Mark makasivat vatsallaan leijulautojensa päällä. He lipuivat hitaasti ja täysin äänettömästi kohti linnaketta vaaksan verran järviveden yläpuolella. He olivat naamioituneet vesikasveilla ja sulautuivat osaksi rannan kasvustoa. Pimeyden antamaa suojaa ei ollut, joten muut konstit olivat sitäkin tärkeämmät.

Apollo oli asemissa metsän suojassa. Hän oli ujuttautunut linnakkeen tietojärjestelmiin ja vaimentanut valvontatutkat. Hän oli saanut selville, että Robia pidettiin linnan vankityrmässä. Kaarne oli mantereen puoleisessa tornissa. Heillä olisi muutama hetki aikaa pujahtaa linnaan, vaientaa vartijat, murtautua tyrmään ja torniin ja paeta. Siis ennen kuin turvajärjestelmät palautuisivat ja hälytykset alkaisivat ulvoa kuin takapuoleen pistetyt paholaiset.

Osa linnakkeen muureista oli suojasädekilpien himerryksen peitossa. Kaikkein tärkeimmät kohdat oli varmistettu mahdollisilta yllättäviltä hyökkäyksiltä: komentokeskus, länsitorni, asevarastot.

Filbur kosketti kalliota, jonka päältä kohosivat muurit kohti vaaleansinistä yötaivasta. Hän kuuli yksinäisten askelten äänen jostakin ylhäältä. Sitten puhetta. Taas askeleet.

Vahdinvaihto.

Olisi ollut parempi mennä sisään väsyneen vartijan ohi. Toisaalta nyt vastassa olisi juuri uniltaan herätetty mies, joka saattoi helposti vaipua puolinukuksiin, ja heillä olisi enemmän aikaa toimia ennen seuraavaa vaihtoa.

Filbur odotti jähmettyneenä paikoilleen. Uusi vahti kurkistaisi luultavasti ensimmäiseksi muurin yli. Sen aikaa oli pysyttävä liikkumatta. Filbur tunsi, kuinka Mark piteli häntä jalasta. He muodostivat yhden yhtenäisen lautan, joka olisi hyvin voinut irrota jostakin eteläisiltä rantamilta ja ajelehtia linnakkeen juurelle. Sen ei pitäisi kiinnittää huomiota.

Ylhäältä kuului muurin rapinaa, yskäisy ja pitkä haukotus. He odottivat leijulautojensa päällä ikuisuudelta tuntuvan ajan, mutta todellisuudessa aikaa kului vain viitisen minuuttia.

Mark puristi Filburia nilkasta. Oli aika lähteä. He ottivat vyöpussukoistaan esiin rasiat ja sipaisivat ikeniinsä nokareet käärmetervaa. Sitten he ujuttautuivat vesikasvien alta kalliolle ja vatsallaan ryömien muuria verhoavan suojasädekentän ali kiviseinän vierelle.

Mark kantoi selässään sädeasetta ja vyöllään kaarevateräistä miodógia. Filburin selässä keikkui liekinheittimen säiliö ja vyöllä leuku, miodógin pienempi versio. Filburin hiidenmetsästys olisi vasta syksyllä. Sen läpäistyään hän saisi oman, aidon, juuri häntä varten taotun miodógin. Aikuisuuden merkin.

He katsoivat toisiinsa. Kummallakin oli vyötäisillään kahdet leijuvyöt. He asettivat ne täydelle teholle ja alkoivat nousta ylös pitkin kivistä muurattua seinää. Kun Mark oli päässyt lähes muurin harjan tasalle, hän kytki päälle kypäräkameran, joka nousi ylös teleskooppivarren varassa juuri ja juuri kivireunan yli. Vartija nuokkui muutaman askelen päässä viittaansa kääriytyneenä. Mark kehotti eleillä Filburia siirtymään miehen kohdalle ja yllättämään tämän. Se sujui Filburilta kuin tanssi syksyisen samhainin villeissä iltamenoissa. Hän kapusi tornin sakaran harjalle, pudottautui miehen vierelle ja hoiteli hänet niin nopeasti, ettei mies ennättänyt edes tajuta, mikä häneen iski.

He ottivat tältä avaimen, avasivat oven ja astuivat tornin portaikkoon, jota valaisi himmeä hehkuvalo. Kaarnea pidettiin yhtä kerrosta alempana. He laskeutuivat rappuja hitaasti, miltei henkeä pidätellen. Ovella ei ollut vartijaa. Linnassa olijat eivät osanneet odottaa heitä. Filbur vei vartijalta otetun avaimen lukon eteen, mutta metallivahvisteinen puuovi ei auennut. Mark otti selästään sädeaseen ja kytki sen päälle. Kirkas sininen valo säihkyi sen kärjessä. Hän katkaisi lukon ympärillä olevat rautavanteet nopeilla, siisteillä viilloilla. Sitten hän otti vyöstä miodóginsa. Veitsen terän sädeleikkuri pureutui hanakasti oven puuosiin. Hetken päästä hän piteli lukkoa kädessään. Filbur kurkisti lukon kohdalle syntyneeseen reikään. Ikkunaton huone oli täysin pimeä.

-- Kaarne, Filbur kuiskasi käärmetervan sammaltamalla äänellä. Hän työnsi oven auki ja astui sisään. Kypärän otsalamppu valaisi huonetta. Seinillä oli kuvakudoksia muinaisista taisteluista ja kruunajaisista. Vasemmalla seinän vieressä oli korkea sänky. Siinä oli myös pöytä, jolla oli jonkinlainen koje mittareineen, nappuloineen ja johtoineen.

* Näyttää olevan huonossa kunnossa, Mark nuotitti niin, että sanat näkyivät Filburin etsimissä.

Kaarne makasi silmät kiinni raskaan untuvapeiton alla. Kasvot olivat kalpeat ja hikiset. Filbur laski kätensä hänen otsalleen ja katsoi Markiin. * Kuumetta.

Hän puhui taas Kaarnelle, mutta tyttö ei reagoinut, ei avannut silmiään.

* Meidän on saatava hänet pois ja nopeasti.

* Tämä onkin hankalampi juttu, jos hän ei pysty kävelemään.

-- Kaarne, Filbur sanoi taas ja ravisteli tätä hellästi olkapäästä. Se ei auttanut. Kaarne oli vajonnut syvään tajuttomuuteen. * Mitä tehdään? Filbur nuotitti katsoen veljeään silmiin.

* Rob on vielä vankityrmässä, Mark pohti.

* Emme voi pelastaa heitä molempia. Kaarne on kannettava pois, kun on vielä hiljaista.

* Entä Rob?

* Emme tiedä missä kunnossa hän on. Ehkä hänkään ei pysty kävelemään itse.

* Sitä pahemmalta tuntuu jättää hänet tänne.

* Mitä Rob tekisi? Filbur kysyi veljeltään. * Mitä hän tekisi, jos olisi tässä meidän housuissamme?

* Tuo oli helppo. Hän pelastaisi Kaarnen, Mark murahti.

* Mitä tässä sitten enää odotellaan?

He kieputtivat Kaarnen peiton sisään ja sitoivat hänet paketiksi kuin koteloituneen perhosentoukan ylimääräisten leijuvöiden avulla. Lopuksi he virittivät ympärille suojasädevaljaat. Kaiken varalta.

Kun he olivat kantamassa Kaarnea kammion oven kohdalla, alkoi sängyn vieressä oleva laite vilkuttaa valoja. Kaarne säpsähti, mutta ei herännyt. Samassa alempaa tornista alkoi kuulua meteliä.

-- Taisi mennä jokin hälytys päälle, Mark ääneen.

-- Äkkiä ylös.

* Jonkinlainen hälytysjärjestelmä meni päälle, Apollo nuotitti linnakkeen ulkopuolelta niin, että merkit näkyivät Filburin ja Markin etsimissä. * Yritän kytkeä sen pois.

* Ei se enää mitään auta, Filbur ilmoitti. * Yritä sotkea heidän muita järjestelmiään, etteivät näe, missä olemme.

He kiiruhtivat Kaarnea välissään kannatellen ylös portaita. Nyt kuului siitäkin suunnasta huutoja ja askelia.

* Ne tulevat tänne. Meidän on raivattava tie niiden läpi, Mark nuotitti. * Kytketään haarniskoihin virrat.

Suojasäteet alkoivat hohtaa käytävän hämärässä. Heitä vastaan tulevilla miehillä ei ollut vastaavia varusteita.

* Helppo homma. Minä menen edeltä, Mark ilmoitti.

Filbur veti leijuvöiden keventämää Kaarnea perässään. Hän otti esiin leukunsa ja seurasi Markia, joka harppoi portaita sähköisenä kimmeltävä miodóg kourassaan. Tulijoita oli puolenkymmentä. He olivat kevyesti aseistettuja sotamiehiä. Kertaladattavat pistoolit jyrähtivät ja sylkivät luotinsa runsaan savun kera, mutta ne eivät tehonneet suojasädehaarniskaa vastaan. Lyijykuulat kimmahtelivat portaikon seiniin ja pirstoivat kiveä ja sementtiä. Mark työntyi miesten läpi heilutellen miodógiaan sulavan taidokkaasti. Käärmetervan ansiosta hän taisteli kuin hidastetussa maailmassa, jossa vastustajat olivat jähmettyneet patsaiksi.

Tornin huipulle päästyään he nostivat Kaarnen sakaroiden väliin.

* Mene edeltä. Minä varmistan selustan, Mark nuotitti.

Silloin portaikon oviaukkoon ilmestyi tummaan asuun pukeutunut mies. Hänen ympärillään himersivät suojasädehaarniskan luoteja läpäisemättömät sädekilvet.

Mark kääntyi Filburin puoleen. * Vie sinä Kaarne turvaan. Minä hoitelen tuon tyypin pois päiviltä. Tulen sitten perästä.

Filbur epäröi. * Kahdestaan selviämme hänestä sujuvammin.

Miehen taakse ilmestyi kaksi muuta samalla tavoin aseistautunutta, tunnuksetonta soturia.

* Näihin on törmätty ennenkin, Mark nuotitti. * Tavallista pahempi vastus. Emme saa vaarantaa Kaarnea. Hyppää alas ja yritä päästä pakoon. Minä katson, mistä he ovat oikein kotoisin.

* Näytä niille, mistä kunnon kelttikana pissii, Filbur irvaili.

-- Mene jo, Mark äsähti ääneen iiriksi. Sitten hän kääntyi kohti tulijoita miodóg oikeassa kädessään vaarallisesti hehkuen.

Portaikosta tulleet miehet levittäytyivät tornitasanteelle. Kaikesta näki, että he olivat kokeneita taistelijoita. Heillä oli käsissään lyhyet miekat ja kapeateräiset tikarit. Päässä etsinsangat. Selässä konetuliaseet. Asento oli kyyry. Askeleet sulavat, miltei hiipivät.

Miehet hyökkäsivät sanaakaan sanomatta, kun Filbur pudottautui tornin sakaroiden välistä alas kiskoen Kaarnen mukaansa.

Mark liikkui nopean harkitusti. Hänen piti estää miesten pääseminen ohitseen, sitoa heidät taisteluun. Hän hyökkäsi rajusti ensin vasemmalle ja sitten oikealle. Miodóg kilahteli miekkoihin. Vaikka Markilla oli käärmetervan antama etu puolellaan niin, että hän pystyi käyttämään vakaata harkintaa nopeimmassakin taistelun tiimellyksessä, oli kolme kokenutta ammattitaistelijaa paha ja arvaamaton vastus. Mark ei hermoillut. Hän oli iältään nuori, mutta käynyt läpi fénnid-soturin vaativan koulutuksen itsensä Fionn MacCormacin ohjauksessa. Hän aloitti raivokkaasti ja vuodatti ensimmäisen veren. Hän sai haavoitettua vasemmanpuoleista vastustajaansa työntämällä miodógin terän suojasädehaarniskan levyjen väliin. Samaan aikaan yksi miehistä yritti kavuta muurille, mutta Mark liukui kevyesti kiveystä pitkin hänen jalkoihinsa ja viilsi sädeleikkurin vahvistamalla terällä tätä sääreen. Molemmat haavoitetut miehet jatkoivat taistelua. Haavat eivät olleet vakavia.

Jos meneillään olevaa kamppailua olisi seurannut asiaan perehtymätön, hän olisi nähnyt vain neljä kieppuvaa hahmoa säihkyvät terät käsissään syöksymässä, poukkoilemassa, huitomassa, pistämässä, väistämässä, yrittäen kaikin keinoin haavoittaa vastustajaansa ja pysyä itse haavoittumattomana. He sulautuivat eräänlaiseen makaaberiin tanssikilpaan, jonka pääpalkintona oli elämä. Häviäjän osalle ei kukaan halunnut jäädä.

Lukumääräisestä ylivoimasta huolimatta Mark pärjäsi hyvin. Hän oli saanut yhden tikarinpiston olkavarteensa, mutta se ei menoa haitannut. Miehet yrittivät saada hänet keskelleen loukkuun, mutta Mark oli siihen liian vikkelä. Näytti, että hän väisti sädelevyjen väleihin kohdistetut iskut tuurilla tai ihmeen kaupalla, mutta käärmetervan ansiosta hän pystyi ennakoimaan vastustajiensa aikeet ja sopeuttamaan oman vartalonsa liikkeet niin, että terät luiskahtelivat hiuksenhienosti ohi.

* Pääsitkö liikkeelle, Mark nuotitti Filburille kesken kaiken.

Kypärä oli käytännöllinen yhteydenpitoväline. Ei tarvittu puhetta. Merkit siirtyivät suoraan ajatusohjauksella korvan takana olevan istukan ja johtimen kautta kypärään ja siitä langattomasti toiseen kyprärään. Käärmetervan ansiosta ajatuksia pystyi vaihtamaan helposti kesken kiivaimmankin taistelun. Silloin ajatukset lensivät tavanomaiseen verrattuna moninkertaisella vauhdilla. Siitä seurasi irrallinen ja kaikkivoipainen olo. Dragan tárin vaikutuksen alaisena pystyi ajattelemaan ja tekemään havaintoja, samaan aikaan kun kaikki muu liike näytti tapahtuvan hidastettuna. Mark pystyi harkitsemaan jokaisen liikkeensä erikseen, tarkkailemaan kokonaisuutta, virittämään lihastensa toimintakyvyn äärimmilleen. Siinä, missä tavallinen taistelija tukeutui valmiisiin, toistojen kautta automatisoituihin liikesarjoihin sekä reflekseihin ja puhtaaseen vaistoon. Dragan tária käyttävä fénnid-soturi saattoi tehdä kaikkein hienovaraisimmatkin ratkaisunsa juuri siinä hetkessä, muuttaa ja hienosäätää liikkeitä milloin tahansa.

Mark ei voinut lukea vastausta. Elektroninen häirintä sotki nuotit. Hän päätti hypätä alas heti tilaisuuden tullen. Asetelma kuitenkin hankaloitui. Portaikosta tuli esiin kaksi uutta miestä. He kantoivat välissään laitetta, jota hän ei ollut nähnyt koskaan aikaisemmin. Se oli kuin pieni tykki, jonka kärjessä hehkui oranssi valopallo. Mark tajusi heti, että hänen pitäisi väistää ja paeta. Tuollaisen aseen eteen ei kannattaisi jäädä, vaikka hänellä olikin suojasädehaarniska yllään. Jo pelkkä painevaikutus saattaisi olla tuhoisa. Hän pyörähti sivulle, sivalsi tiellä olevaa miestä kaula- ja kasvopanssareiden välistä leuankärkeen ja tavoitteli muurin reunaa. Hän katsoi taakseen ja näki, kuinka valopallo etsiytyi häntä kohti. Se oli lukittu häneen. Se seuraisi hänen liikkeitään. Kaikki tapahtui parissa sekunnissa. Mark ei ennättäisi hypätä muurin yli. Hän huitaisi lähestyvää sähikäistä miodógillaan.

Siihen kaikki pimeni.

16 kommenttia:

  1. Laitan nyt yhteen syssyyn arvion kaikista luvuista

    Tarinan juoni tähän mennessä on tosi kiva ja sitä on mielenkiintoista seurata. Jäi hieman itseä häiritsemään se, että missään vaiheessa ei oikein jäädä kunnolla kertaamaan sitä, mitä on tapahtunut viime aikoina, tai mietitä kunnolla, että mitäs sitten. Toki se on, että tämä on osa jatkokertomusta, eli lukijan olisi suositeltavaa lukea edelliset osat ennen tämän osan lukemista, mutta edellisestä kirjasta on jo sen verran aikaa, että ainakin itse huomasin, että oli aluksi vaikeaa päästä juoneen kiinni, kun ei oikein muistanut, mitä edellisen osan lopussa tapahtui. Eli olisi kiva, jos jossain välissä oikeasti kerrattaisiin jotenkin aiemmat tapahtumat. Pienten yksityiskohtien kuvailu antaa miljööstä todella hyvän kuvauksen, mutta sitä ei kuitenkaan ole liikaa, ja teksti on selkeämpää kuin edellisessä osassa, mikä oli kiva huomata. Kirjoitusvirheitä näkyi siellä täällä, mutta ne varmastikin korjautuvat sitten myöhemmässä vaiheessa :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Kiva kuulla, että juoni pitää mielenkiintoa yllä, ja että teksti on selkeää. Tuohon tapahtumien kertaamiseen täytyy kiinnittää huomiota. Tavoitteeni olisi, että kirjan voisi lukea yksittäisenä teoksenakin, sillä se sisältää oman tarinansa. Kun sitten kiinnostuu kirjasta ja hahmoista, voi lähteä seikkailemaan aikaisempien osien sivuille :) Kirjoitusvirheiden suhteen olet oikeassa. Teksti muotoutuu vielä paljon ennen kuin se on valmis kirjaksi.

      Poista
  2. Kaunista,taitavaa tekstiä. Kaarne on aivan ihana hahmo,josta haluaa kuulla lisää.Teksti uppoaa aivan kristallinkirkkaasti ymmärrettäväksi,vaikka aiemmat kirjasarjan osat ovat vieraita. Minua kiinnostaa kovasti kirjan syntyminen ja luominen,kiitos mahdollisuudesta päästä tutustumaan siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiito tosi kannustavasta kommentista :) Kiva, että kokonaisuus toimii itsenäisenä tarinana. Tämä on yksi esimerkki siitä, miten kirja syntyy. Tervetuloa mukaan seuraamaan tarinan tarinaa.

      Poista
  3. Kiitos,olen ollut täällä alusta asti. Tätä on mielenkiintoista seurata,miten tarina etenee.Viimeksi kirjoittamasi teksti on loistavaa,Filbur on aivan hurmaava��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista, kiitos kannustuksesta! Kiva, kun olet mukana seuraamassa tarinan syntyä :) Vien Filburille terveisiä!

      Poista
  4. Tarina etenee hyvin ja käy jännittäväksi.Saako Filbur tarinassa vieläkin isompaa roolia?�� Ja haluan kysyä kirjoittamisestasi,varaatko kirjoittamiselle oman tietyn ajan?Nopeasti olet kirjoittanut,hienoa.Jään odottamaan lisää��

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista ja kysymyksistä! Filbur tulee saamaan suuremman roolin seuraavan käänteen jälkeen niin kuin myös Mark ja Apollokin, siis Robin kasvattiveljet. Näin ainakin toivon. Teksti ei kylläkään aina noudata toiveitani, kun hahmot alkavat tehdä omia valintojaan :)

      Yrtän varata kirjoittamiselle aikaa joka päivä edes vähän. Kirjoittamiseen kuuluu myös paljon lähteiden tutkimista. Tämä sarja nojaa vahvasti historiaan, jota on kiva tutkia. Rob McCoolin tapahtumien kulttuureilla ja ihmisillä on esikuvia meidän todellisuudessa. Niiden tutkiminen ja muokkaaminen kirjaan sopiviksi vie oman aikansa, mutta on äärimmäisen mielenkiintoista.

      Kirjoitan myös samalla muitakin tekstejä.

      Poista
  5. Terve halusin tietoa Rob Mccoolista ja sivuhenkilöistä kun mulla meni lukeminen pikasen överiksi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Aika haastavaa olisi ruveta kertomaan tähän kaikkien backstoryt :) Ekan kirjan voi kuunnella videoäänikirjana ja lukea e-kirjana ilmaiseksi. Löytyvät tästä blogista: https://livekirjailija.blogspot.com/2020/03/rob-mccool-ja-krimin-jalokivi-youtubessa.html.

      Tarkoitus on laittaa myös kakkososa piakkoin vapaaseen jakoon e-kirjana ja lukea molemmat osat aidoiksi äänikirjoiksi, jotka voisi kuunnella veloituksetta.

      Poista
  6. Kiitos vastauksestasi.Kuulostaa kyllä mielenkiintoiselle.Toivottavasti Filbur kuuntelee toiveitasi ja tulee vielä suurempaan rooliin:) Ja Kaarnesta myös olisi mielenkiintoista kuulla lisää,jotain vieläkin syvällisempää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Minun kirjoitustyylilläni tarinasta tulee ensin toimintapainotteinen. Uudelleenkirjoitusten aikana tarina hioutuu ja saa syvyyttä. Kaarne on todella mielenkiintoinen hahmo. Hänelle on ennättänyt tapahtua monenlaista nuoresta iästä huolimatta. Tarina paljastuu vähitellen. Kaikkea ei voi kertoa heti :)

      Poista
  7. Soljuvaa,helppolukuista,jännittävää tekstiä,varsinkin luku 18 on mahtava.Hyvin kirjoitettu.

    VastaaPoista