Rob McCool jatkuu, luvut 20, 21, 22 ja 22 B (15.12.2021)

Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)

Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.

Luku 20 -- Vankityrmässä


Ensin kuului ikään kuin kohinaa, sitten askelia, viimein varjot häivähtivät käytävän suulla. Kaksi hahmoa lähestyi Rob McCoolia. He kantoivat välissään kolmatta. Jostakin Rob tiesi, että se olisi Mark. Hän ei nähnyt tulijaa, mutta aisti sen yhtä tarkasti kuin jos he olisivat olleet täydessä päivänvalossa. Hän ymmärsi myös, että Mark oli huonossa kunnossa, hengitti raskaasti ja tärisi.

Häntä oli kidutettu.

Kun miehet olivat poistuneet, Rob kysyi Markilta iiriksi:

-- Pystytkö puhumaan? 

-- Jep, Mark sanoi ja hihitteli itsekseen kuin olisi keksinyt hyvänkin vitsin. -- Jep, jep, jep!

-- Mitä on tapahtunut? Miksi olet täällä?

-- Päätäni on ronkittu oikein, miten sen nyt sanoisi, oikein kunnolla, Mark sanoi ja tirskahti ääneen. -- Joo, kunnolla. Siinä vasta on oikea sana. Oikein kunnolla on kunnollinen sana.

-- Mitä tapahtui? Miten sinut vangittiin?

-- Tulin ihan itse kyläilemään. Että jos kupposet oltaisiin juotu Novgorodilaista teetä, ja niinhän sitä sitten juotiinkin, Mark sanoi ja tirskahti uudelleen.

-- Mitä ihmettä sinä olet oikein juonut?

-- Veikkaan, että jotakin druidisienten ja Butlerin suoliemen sekoitusta, Mark sopersi. -- Ei lainkaan hassumpaa. Maistuu pahalta, tuntuu sitäkin mukavammalta. Saa päänupin keikkumaan ja oikein kunnolla. Juuri niin, oikein kunnolla. Kun, kun, kun, kun, kunnolla, Mark rallatti ja vajosi mielipuoliseen hihitykseen.

-- He ovat käyttäneet seerumia, joka sekoittaa pään, kreivi de la Gard sanoi. -- Se tekee mielen veteläksi ja yhteistyöhaluiseksi, saa kielen laulamaan kaikkein uppiniskaisimmaltakin jukurilta.

-- Niinköhän tuo on tehonnut Markiin, Rob epäili.

-- En kertonut niille mitään, paitsi kaiken, Mark sanoi ja räjähti hervottomaan nauruun. -- Kaiken, koiken, kaiken, ihan, ihan kaiken.

-- Minä saan kohta päänsäryn tuosta pelleilystä, Rob sanoi.

-- Hän se vasta päänsäryn saakin, kunhan aineen vaikutus loppuu.

Rob pohti kauhu sydämessään, mitä kaikkea Mark oli saattanut laulaa kuulustelijoille. Se saattaisi olla klaanin kannalta paha asia.

-- Miksi tulit tänne?

-- Pitihän sinut pelastaa, Mark sanoi yhtäkkiä vakavoituen, -- ja Kaarne myös.

-- Mistä tiesitte, että olemme täällä?

-- Kalle ja Vulle jäljittivät teidät. Ilman heitä Kaarne olisi vielä tornissa kiinni niissä pirun piuhoissa.

-- Missä Kaarne on nyt?

-- Sitäpä minä en taida tietääkään, vaikka paljon tiedänkin, Mark pyrskähti taas nauruun. -- Se on niin, että pantattu tieto lisää tuskaa, mutta mitä auliimmin tiedostaan luopuu, sitä vähemmän ikävälle kaikki lopulta tuntuu.

-- Mitä Kaarnelle tapahtui? Mistä tiedät, että hän oli kiinni piuhoissa?

-- Kävin itse katsomassa. Filburkin oli siellä. Yritettiin hiipiä oikein hissukseen pois, mutta eihän siitä mitään tullut. Alkoivat mesoa ympärillä ja ampua meitä ja heilutella miekkojaan, helvetin mustapuvut, mitkä liekään masentuneet sirkuspellet, Mark sanoi ja ulvoi naurusta.

-- Missä Filbur on?

-- En minä tiedä sitäkään, Mark yskähti. -- Enkä oikein välitäkään tietää. Olkoon missä tykkää. Helvetin vastarannan kiiski. Toivottavasti on hyvinkin kaukana. Se olisi kaikkien kannalta parasta.

-- Milloin näit hänet viimeksi?

-- Ylhäällä tornissa.

-- Mitä tapahtui?

-- Se näytti minulle persettä ja häipyi.

-- Tämä tuntuu toivottomalta, Rob kohdisti sanansa kreivi de la Gardalle.

-- En usko, että aineen vaikutus kestää enää kovin kauan, kreivi naurahti. -- Sitten on toinen ääni kellossa. 

Robin arvion mukaan meni lähes kaksi tuntia, ennen kuin Mark pääsi eroon aineen vaikutuksesta. Hän piteli särkevää päätään kaksin käsin ja ulisi penkillä maaten.

-- Alkaisiko sinulta saada vähitellen järkeviä vastauksia, Rob tiedusteli.

-- Älä viitsi huutaa, kuulen minä vähemmälläkin, Mark vaikersi.

-- En ymmärrä, mitä hyötyä tuosta aineesta on kuulustelussa, jos vastaukset ovat mitä sattuu.

-- Siihen yhdistetään mukaan kipua aiheuttava hoito. Yhdessä ne tepsivät oikein hyvin, kreivi de la Gard vastasi.

-- Oletko sinäkin alentunut käyttämään näin viheliäisiä keinoja, Rob murahti.

-- En, niitä on käytetty minuun. Kun minut vangittiin, herttuakunnassa tapahtui vallankaappaus. Olin väärällä puolella. Hallitseva herttua oli veljeni. Minusta pakotettiin irti tietoja, joiden paljastamista kadun vieläkin, kadun niin kauan kuin elän tämän kirotun maan kamaralla.

Yhtäkkiä Robille välähti mieleen muisto Kirotusta metsästä. -- Minua kuulusteltiin jokin aika sitten samaan tapaan. Eräs noita syötti minulle myrkkyä ja tunkeutui kalloni sisään. Emme keskustelleet tavallisesti, vaan olimme ikään kuin pääni sisällä. Totteleminen tuntui hyvälle, kerroin mielelläni kaiken. Sitten jossakin kohtaa aloin epäröidä, ja siitä seurasi kipua. Se oli aitoa tuskaa, mutta vain ajatuksissa tapahtuvaa.

-- Itse asiassa kipu tapahtuu aina ajatuksissa, kreivi sanoi. -- Se voidaan ehkäistä hermostoa manipuloimalla. Siinä mielessä aivoissa aiheutettu tuska on aivan yhtä vakavaa ja todellista kuin ruumiin haavoittaminen.

-- Tuo on totta, mutta aineesta ei jää jälkiä, Rob sanoi. -- Miksi herttuaveljesi pistettiin syrjään?

-- Se liittyi sukujen välisiin riitoihin ja erimielisyyksiin. Magnus vastusti orjuutta. Lähes kaikki suurista suvuista, niin porvareista kuin aatelisistakin, ovat toista mieltä. He lihovat ja kasvattavat varallisuuttaan orjien pakkotyöllä. 

Fennejä on sorrettu aina, Rob sanoi. -- Heitä pidetään eläiminä. He hakkaavat puita, viljelevät ja hoitavat karjaa svenskiparonien tiloilla. He ansaitsisivat parempaa kohtelua. 

-- Sama tapahtuu kaikkialla, kreivi de la Gard sanoi synkkänä. -- Niin kauan kuin kukaan muistaa, ovat ylemmät sortaneet alempiaan. Yhtä hyväosaista kohti on kymmeniä ellei satoja tai tuhansia huono-osaista. Jos halutaan parantaa oloja, ylhäisö joutuu luopumaan omistuksistaan. Eikä se käy.

-- Vaikka heillä on kaikkea yllin kyllin, Rob ihmetteli. -- Heillä ei ole edes mahdollisuutta käyttää kaikkea omistamaansa varallisuutta.

-- Ihminen on kummallinen olento. Mikään määrä vaurautta ei ole liikaa. Jo pelkkä omistaminen tuntuu hyvältä. Ja lopulta omaisuutta aletaan käyttää tuomaan lisää omaisuutta.

Rob ei nähnyt miestä, mutta hän aisti, kuinka tämä hieroi otsaansa ja piti silmiään kiinni samalla puhuen:

-- Olen ollut tässä loukossa kohta viisitoista vuotta. Liikkumaan minua ei ole päästetty, mutta olen harjoittanut kuntoani sen, minkä ketjuilta olen kyennyt. Tehnyt typeriä voimisteluliikkeitä päivästä toiseen. Aloillaan makaaminen sairastuttaa. Ruoka on ollut surkeaa. Olen saanut pelkkää leipää, puuroa ja kasvispöperöitä, hyvä, että olen vielä hengissä. Haaveilen joka päivä, että saisin edes kerran vielä maistaa oikeaa ruokaa, ei mitään ylellistä, ei mitään erikoista, vaan ihan tavallista ruokaa: makkaraa, leipää, juustoa, viipaleen lanttua, palan tomaattia. Vesi oikein valuu suuhuni, kun ajattelenkin ruokapöytää. Toinen haaveeni on nähdä aurinko, oikea taivaan yllä paistava aurinko ja Anaar-järvi ja tunturit ja kaukaisuus, maapallomme laaja avaruus. 

-- Etkö kaipaa perhettäsi? Rob kysyi.

-- Minua ei siunattu lapsilla ja puolisoni kuoli kauan aikaa sitten. Ehkä niin oli parempi. Vallanvaihto on veristä puuhaa. Vanhan hallinnon perheenjäsenet ja perijät ovat uhka uudelle. Siksi minut on teljetty tänne. Sen tähden ja rangaistukseksi myös. Kiduttajalle on nautinnollisempaa pitää uhri hengissä kuin ottaa tämä pois päiviltä yhdellä kertaa. Ensin minut muurattiin seinän sisään. Viruin käsittämättömän kauan aikaa kolossa, jossa ei mahtunut istumaan eikä seisomaan. Kyyhötin siellä päivästä toiseen polvet ja selkä verillä ja jalat turvoksissa. Ruokaa annettiin pienestä kolosta ja jätökset korjattiin toisesta. Olin menettää järkeni. Sitten eräänä päivänä seinä rikottiin ja luulin jo pääseväni vapaaksi, mutta minua ei viety sen kauemmas, minulle ei sanottu mitään, minut pidettiin pimeydessä ja kytkettiin ketjulla tähän ja tässä olen ollut siitä saakka.

-- Etkö ole käynyt kertaakaan ulkona?

-- En kertaakaan. Enkä ole nähnyt muuta valoa, kuin sen vähän mikä kajastaa tuolta käytävästä. Se on pitänyt minut hengissä. Ajatus siitä, että valoa on, että tämä voisi joskus päättyä muuhunkin kuin pimeyteen.

Rob ei kyennyt kuvittelemaankaan tuskaa, jonka kreivi oli kokenut. Vuosikausien eristäminen pimeässä ilman toivoa. Ihme, että hän oli yhä hengissä. Rangaistus muistutti dragan tárin yliannostusta. Kokematon käyttäjä vaipui kammottavaan pysähtyneisyyden tilaan. Aika ympärillä kulki tavalliseen tapaan, mutta uhrin ajatukset olivat virittyneet niin, että muutama tunti todellista aikaa venyi vuosien odotteluksi. Se teki ihmisestä mielipuolen.

Rob muutti puheenaihetta. -- Mitä mahtaa nykyiselle Fennonian herttualle tapahtua, kun novgorodilaiset ottavat vallan? 

-- Hän on purjehtinut jo ajat sitten Stockholmiin. Näyttelee todennäköisesti ylivoiman musertamaksi joutunutta sotasankaria. Se mies vaistoaa, milloin putoava alus kannattaa jättää. Turmeltunut juonittelija. 

-- Mitä luulet, että sinulle tapahtuu?

-- En tiedä. Jos prinssi Vladimir ajattelee, että minusta on hyötyä, saan elää. Muussa tapauksessa päiväni päättyvät myrkkyyn tai tikarinpistoon. Ei minua kukaan osaa kaivata.

Käytävästä kuului taas askelia. He jäivät odottamaan, mitä tapahtuisi.


Luku 21 -- Kuilu


Filbur liukui Anaarin linnakkeen muurin syrjää pitkin alas ja veti Kaarnea mukanaan. Hän pujottautui suojasädekilven ali, pyyhkäisi vesikasvit leijulaudaltaan ja lähti liikkeelle. Kypärä alkoi taas toimia. Hän viiletti järven pintaa pitkin kohti pohjoista ja nuotitti Apollolle:

* Tuli kuumat paikat. Mark jäi sinne viivyttämään.

* Minkälainen tilanne?

* Kolme aika karskia tyyppiä vastassa. Niitä samoja mustapukuisia, jotka ryöstivät Kaarnen silloin matkalla Olofsborgiin.

* Nähdään kokoontumispaikalla, Apollo kuittasi.

Apollon lyhyestä vastauksesta Filbur tiesi, että velipoika oli huolissaan Markin kohtalosta. Tavalliset novgorodilaiset soturit tai edes opritsnikit eivät olisi häntä huolettaneet, mutta ne oudot musta-asuiset, tunnuksettomat palkkasoturit olivat pahoja.

Ajatus jäi kesken, kun Filbur näki kypärätutkan kuvassa punaisia täpliä. Ne olivat vauhdista päätellen kiitureita.

* Tilanne ei helpota vielä, Filbur nuotitti. * Sain niskaani osaston herhiläisiä. Yritän pitää ne takanani.

* Tehdään harhautus, Apollo nuotitti ja lähetti karttakoordinaatit. * Nähdään tuossa ja hajaannutaan sitten. Saadaan ehkä jaettua ne kahteen osastoon. 

* En usko, että se ratkaisee mitään. Valitsen vähän haastavamman reitin ja karistan ne kannoiltani. Tiedän juuri siihen tarkoitukseen sopivan paikan. Näin sen, kun tulimme tänne, Filbur nuotitti ja lähetti Apollolle koordinaatit. * Nähdään sitten kokoontumispaikalla.

* Tuosta ei todellakaan pääse kiitureilla, Apollo kommentoi tutkittuaan karttaa. * Aikamoinen hyppy. 

Filbur kuuli epävarmuutta Apollon äänessä, mutta ei puuttunut siihen, kiihdytti vain leijulautaansa. * Nähdään pian.

Takaa-ajajat eivät avanneet tulta. Filbur päätteli, että he eivät halunneet osua Kaarneen. Hän rentoutui ja keskittyi. Hän kaartoi vasempaan ja puikkelehti pitkin kangasta, jolla kasvoi kultarunkoisia mäntyjä. Kypärätutkan kuvassa liikkuvat punaiset täplät paljastivat, että takaa-ajajat alkoivat muodostaa pihtiliikettä. Nopeimmat ajajat etenivät Filburin sivuille. Maasto nousi loivasti ja muuttui kivisemmäksi. Filbur väisti tyylikkäästi muutaman tielleen osuvan kivenlohkareen ja kaartoi oikeaan. Tässä vaiheessa takaa-ajajienkin täytyi ymmärtää, minkälaisessa maastossa he etenivät. Pihtiliikkeen oikea reuna kiihdytti. He näkivät, että Filbur voisi edetä enää vain yhtä reittiä ja tajusivat, että voisivat sulkea tien.

He eivät kuitenkaan nähneet Filburin pään sisään, eivät ymmärtäneet, millaisen villikon kanssa olivat tekemisissä. Hieman, ennen kuin he katkaisivat Filburin pakoreitin, hän kaartoi vasempaan ja kiihdytti vauhtiaan. Puusto harveni. Sitten edessä aukesi avara taivas ja syvä kallioon leikkautunut kuru. Muinaisen mannerjäätikön alla syöksynyt vesi ja maa-aines olivat kovertaneet maahan päätä huimaavan uoman ja hioneet sitä reunustavat kalliot äkkijyrkiksi seinämiksi.

Filbur tiesi, että yritys oli uhkarohkea, mutta toisaalta hän uskoi kykyihinsä. Hän kiihdytti vauhdin maksimiin, tuli kallion reunalle ja ponkaisi ilmaan niin, että vihreitä sammalen riekaleita leijui alas kohti kurun pohjaa.

Hän tunsi vatsanpohjassaan painottomuuden hengästyttävän vihlaisun. Hän rakasti kaikkivoipaisuuden tunnetta, joka nousi selkäpiitä pitkin hiuksiin. Ponnistuksen jälkeen hän painui kyyryyn ja piti Kaarnea aloillaan. Lensi kuin kotka taivaan kaaren halki.


* * *


Takaa-ajajat pysähtyivät kurun reunalle. He eivät olleet hulluja. He tunsivat rajansa. He tiesivät, että leijulautaa raskaammat kiiturit eivät kykenisi ylittämään edessä ammottavaa kallion nielua. Eivät millään. Yritys olisi tuhoon tuomittu.

Kapteeni Ravaille katsoi, kuinka nuori metsäläinen lensi yli kurun juuri oikeassa kohdassa. Reunojen korkeusero oli paras mahdollinen ja väli kapeimmillaan. Hän kirosi ääneen, kun leijulauta saavutti toisen puolen ja ilmoille kajahti voitonriemuinen huuto. Toisaalta hän oli tyytyväinen siitä, että karkulaiset olivat elossa. Kuolleina heistä ei olisi mitään hyötyä niille, jotka maksoivat hänen palkkansa.

-- Kierretäänkö rotko? kersantti kysyi. Hän oli pysäyttänyt kiiturinsa kapteenin viereen.

-- Kierretään ja aloitetaan jäljittäminen. 

-- He saavat hyvän etumatkan. 

-- Skannataan maastoa ja pysytään sitkeästi perässä. Ennen pitkää saamme heidät kyllä kiinni.


* * *


Apollo heilautti kättään Filburille, kun näki tämän lähestyvän kohtaamispaikkaa. Vulle ja Kalle odottivat hänen kanssaan valmiina lähtöön.

-- Sain karistettua herhiläiset kannoilta, Filbur sanoi hengästyneenä, -- mutta ne voivat olla yhä jäljillämme. Nyt on parasta hajaantua.

-- Mennään eri suuntiin ja tavataan Jylhätunturilla. Siinä lähellä on päällikkömme Aslak Sarren piilopaikka, Vulle sanoi.

-- Minä voin ottaa Kaarnen kyytiini, sanoi Kalle. -- Takaa-ajajat luulevat, että se on sinulla. Sinua ne jahtaavat, jos ketä. 

-- Te olette hitaampia, Filbur protestoi. Hän ei halunnut luopua Kaarnesta.

-- Et nyt tiedä ihan kaikkea kulkupeleistämme. Tarpeen tullen näillä pääsee ihan hiton kovaa, Kalle sanoi.

-- Meidän on toimittava nopeasti, Apollo sanoi. -- Lähdetään Filbur länteen. Se on todennäköisin pakoreitti. Toivotaan, että he seuraavat meitä. Te lähdette pohjoiseen. Onko maasto tuttu? 

-- Tunnen nämä seudut kuin omat kenkäni, joissa on jalat ja nippu heinää, Kalle sanoi.

-- Lähtekää tekin hieman eri suuntiin ja pysytelkää erossa toisistanne, Apollo painotti.

-- Selvä peli. Tästä tulee hauskaa.


Luku 22 -- Seita


-- Pysy vain ihan hiljaa siellä vällyn alla, Kalle sanoi, kun Kaarne havahtui ja alkoi liikuttaa käsiään. -- Pari kiituria on ihan persiissä. Näin ne tunturista ja kyllä nekin näki minut. Niillä on tuore vainu. Tulevat kintereille kuin verikoirat. Jos eivät arvaa, että sinä olet mukana, niin ehkä eivät ole ihan niin innokkaita käymään kiinni. Tästä on enää kullin luikaus Jylhälle. Sieltä saadaan apuja.

Kaarne yritti hahmottaa tilannetta mielessään. Hän tajusi olevansa ahkiossa sapmelaggin kyydissä. He olivat Kallen kanssa vanhoja tuttuja. Hän näki mielessään, kuinka Örri pisteli menemään tunturin kuvetta leijuvaljaiden keventämin sorkin. Kiiturit kuulostivat kuitenkin ylivoimaisilta kilpakumppaneilta. He eivät pysyisi niiden edellä pitkään. Sitten paljastuisi, että hän oli kyydissä. -- Et mitenkään pärjää kiitureille, hän sopersi. Tuntui, kuin kaikki voimat olisivat huvenneet lihaksista. Leuatkaan eivät liikkuneet kunnolla.

-- Ole nyt ihan rauhassa, viimeistä konstia ei ole vielä katsottu. Mitenkäs arvelet, että selvisin siitä ansasta viime kerralla? Joikhaamalla vai?

-- En osaa sanoa. Eivät vain lähteneet peräänne, kun saivat meidät.

-- Eivät pärjänneet. Jäivät siihen kuin tikut paskaan. Eivät edes yrittäneet. Kunhan nuo kiiturit tulevat tarpeeksi lähelle, niin minä näytän sinulle, miten siinä kävi.

-- Miksi et näyttäisi saman tien.

-- Se viepi Örriltä kaikki voimat. Meidän on parempi päästä samoilla lämpimillä perille asti. Vielä ei olla tarpeeksi lähellä Hirvaskurua.

Tovin päästä kiiturit olivat jo miltei kiinni kannassa. Se tapahtui nopeammin kuin Kalle osasi aavistaakaan. Takaa-ajajat kaarsivat heidän sivuilleen. Sitten kuului laukaus.

-- Perkule sentään, yrittävät lahdata Örrin. Nyt on pakko laittaa kaikki peliin. Katsotaan, miten käy. Näillä kaasuilla mennään ainakin Kahjonkallioille, jos ei sen pidemmälle sitten päästäkään. Pysy kyydissä.

Kaarne ei tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän makasi puolittain Kallen sylissä tämän jalkojen välissä ja piteli kiinni ahkion laidoista. Kalle painui etukumaraan hänen ylleen. Sitten tuntui, kun ahkio olisi lähtenyt lentoon. Kiihdytys oli niin huima, että se kiristi vatsan pohjaa. Kaarne tuli huonovointiseksi ja yritti haukkoa henkeä. Hän tunsi luissaan, kuinka Örri teki väliin laukka-askelia ja väliin lensi ilmassa.

-- Sinne jäivät, Kalle riemuitsi. -- Eivät näe enää peräkarvojakaan.

Huimaa vauhtia kesti muutaman minuutin. Sen jälkeen ahkio hidastui ja lopulta pysähtyi. Kalle nousi pois kyydistä ja meni Örrin luo. -- Hienosti jaksoit, vanha ukko. Tästä hyvästä saat ylimääräisen annoksen jäkäläpalleroita.

Kaarne kurkisti ulos ahkion peitteen alta ja näki, kuinka Kalle talutti Örriä jonkin matkaa puron uomaa pitkin ja sen toiselle puolelle suurten kivenlohkareiden taakse.

-- Täällä ollaan hyvässä piilossa. Ei ne meitä täältä löydä, Kalle sanoi porolleen. -- Ei ole mitään hätää.

-- Kuinka hyvän etumatkan me saimme? 

-- Pukkimoottori pökki meitä ainakin tuplaten pidemmälle, kuin mitä kiiturit pääsivät samassa ajassa. Saatiin reilusti yli kilometri kaulaa. Sitä paitsi vedin oikealle, kun päästiin pois näkyvistä. Sen pitäisi karistaa ne jäljiltä.

-- Niillä on melko varmasti tutkaskannerit, Kaarne sanoi. -- Riittävän läheltä ne näkevät meidät. Reilu kilometri saattaisi kyllä riittää, juuri ja juuri.

Kalle ei sanonut mitään. Sen sijaan hän meni syvemmälle korkeiden paasien väliin. 

Kaarne nousi pois ahkiosta. Tokkuraisuus alkoi helpottaa. Hän seurasi Kallea kallioseinän juurelle ja näki, kuinka tämä otti kiven alta jonkinlaisen kojeen, yhdisti sen vyötäröpussistaan kaivamaansa rasiaan, kieputti kojeen kyljessä olevaa kampea ja jäi odottamaan. 

-- Pirskatti sentään, miksi hitossa tämä jumittaa, hän manasi ja pyöritti kampea uudestaan. Samassa kallioseinä alkoi liikkua. Siitä kuului ääni kuin kahta myllynkiveä olisi pyöritetty toisiaan vasten. -- Ha, haa, toimiihan se, piru ollen. 

Kalle palasi Örrin luo ja talutti poron halkeamasta sisään. -- Tule vaan perässä, ei se potkase, hän hihkaisi Kaarnelle.

Kaarne seurasi Kallea ja Örriä kapeaan tunnelihalkeamaan. -- Pitele sitä turparemmistä ja odota hetki.

Kalle katosi ja hetken kuluttua alkoi kuulua taas kumeaa kallion rahinaa kiveä vasten. Sisällä halkeamassa ääni oli voimakkaampi kuin ulkona.

He siirtyivät hämärästä pilkkopimeään. Kaarne kuuli, kuinka Kalle tunnusteli tietä eteenpäin. Hänen oma pimeänäkökykynsä ei jostakin syystä toiminut. 

-- Täältä ne eivät ainakaan löydä meitä, Kalle puhisi vähän ajan kuluttua ja rupesi kilkuttelemaan kipinöitä tuluksistaan. Pian tappura jo kyti ja savusi. Kalle puhalsi rutikuiviin sytykkeisiin, kunnes liekki leimahti ja valaisi hänen noen mustaamat kasvonsa. Hän syötti tuleen lastuja, joita vuoli isommasta puunpalasta. -- Tämä on tervasta, vanhan kannon kyljestä lohkaistua. Siitä Liekkiö pitää, sitä se syö mielellään.

-- Missä me oikein olemme?

-- Alisen porteilla.

-- Siis missä?

-- Tämä on loveen laskeutumisen pyhä paikka, seita. Täällä shamaanit ottavat yhteyden aliseen varjojen maailmaan ja hakevat neuvoa.

-- Onko tämä samanlainen paikka, kuin missä olimme Aslak Sarren ja Joukhin kanssa.

-- Hirvaskuru on seitalinnake, paljon isompi. Tämä on pelkkä seita. Täällä ei asu ketään.

-- Onko täällä samanlaiset laitteet kuin seitalinnakkeessa?

-- Totta hemmetissä on, Kalle sanoi naama iloisesti virneessä. -- Tai ainakin lähes samanlaiset.

-- Sitten me voimme ottaa yhteyden heihin ja saada apua.

-- Eikö se ole vähän niin kuin shamaanien heiniä? Kalle sanoi ilme vakavana.

-- Minä olen vähän niin kuin shamaani, Kaarne sanoi ja katsoi Kalleen tuimasti.

-- Katsos perskuletta, et näytä yhtään shamaanilta. Sinulla ei ole mustemerkkejä naamassasi, etkä ole hiukkaakaan ruttuinen.

Kaarne naurahti. -- Valitan näitä puutteita, mutta siitä huolimatta olen hayeman, joka on vähän niin kuin shamaani. Osaan mysteerit ja pystyn liikkumaan data-aalloilla.

-- Tuosta hayemanhommasta en tiedä, mutta jos osaat langeta loveen ja kutsua ääniä ja kaukaisia kuvia, niin sitten näistä vempaimista voi olla meille hyötyä. Joukhi ottaa toisinaan yhteyttä shamaaneihin pitkienkin matkojen päähän, jopa Thonóulen suulle saakka. Täällä jossakin pitäisi olla hehkusoihtu. Odotahan. 

Kalle tutki luolan seinämiä ja löysi halkeaman, josta hän kaivoi kepin, jonka pää oli lieriön muotoinen. Hän kopautti lieriötä, joka alkoi hehkua kirkkaasti.

-- No niin, annahan kun suuntaan valon niin, ettei se häikäise silmiä.

Kalle kieritti lieriötä, ja valo kapeni pieneksi keilaksi.

-- Mennäänpä katsomaan, missä ne laitteet oikein ovat.

He kävelivät luolan toiseen reunaan. Sieltä lähti kapea halkeama, josta he mahtuivat juuri ja juuri kulkemaan.

-- Se on tässä ihan lähellä.

-- Miksi sinulla on avaimet tällaiseen paikkaan?

-- Olen ollut Joukhin apupoikana. Meillä on kolme seitaa tällä alueella. Tässähän se on. 

Kalle valaisi hehkusoihdulla tasannetta jolla oli vähän samantapainen johtosotku kuin seitalinnakkeessakin.

-- Minun pitää polkea siihen virtaa, muuten se ei toimi. Ja muuta en sitten osaakaan. Saat tehdä itse loput.

Kaarne tutki laitteita. Hän oli nähnyt, kuinka Jouhi oli käyttänyt niitä Hirvaskurulla. Hän odotti jonkin aikaa, että Kalle sai poljettua akustoon varausta. Olisi kohtalokasta, jos virta loppuisi kesken kaiken.

-- Meillä on ongelma, Kaarne sanoi tutkittuaan johtoja ja erilaisia elektronisia komponentteja. -- Tässä ei ole sovitinta implantilleni. En pysty kytkeytymään siihen. -- Sinun pitäisi aloittaa lähetys, että pääsisin mukaan ulos menevän signaalin kautta.

-- Eipä hätää, se on ainut, minkä minä osaan tehdä polkemisen lisäksi, Kalle sanoi. -- Siis lämmittää laitteet käyttökuntoon ja ottaa koeyhteyden. Riittääkö se?

-- Eihän sinulla ole edes yhteysistukkaa korvasi takana. 

-- No, ei todellakaan ole eikä tule. Minä en sellaisista perusta. Minä poljen vain akkuihin virtaa, teen peruskytkennät ja muodostan koeyhteyden. En edes tiedä, minne se menee vai meneekö minnekään.

-- No, kokeillaan.

-- Ai niin, minun pitää lykätä ensin antenni ylemmäs. Pieni hetki.

Kalle hyppäsi pois polkulaitteen kyydistä. Vauhtipyörä pysähtyi ja generaattorin humina lakkasi. Kalle meni kallioseinän vieressä olevan puisen salon luo. Hän työnsi sitä ähkien ylöspäin. 

-- Ojennatko minulle tuon toisen, hän puhisi Kaarnelle.

Kaarne meni maassa makaavan salon luo, hypisteli sitä käsissään ja antoi Kallelle. Kalle laittoi väliin nahkaisen holkin ja työnsi salkoa ylös.

-- Vielä yksi, Kalle sanoi, yhdisti salot toisiinsa ja työnsi ylös. -- Tämän pitäisi riittää. Antenni on nyt ulkona.

Hän pyöritteli ponnistelusta rasittuneita olkapäitään ja käveli takaisin polkulaitteen luo. -- Vähän vielä virtaa akkuihin. Sitten otan koeyhteyden ja alan taas polkea. Sinä saat tehdä omat taikasi. Katsotaan, miten käy.


Luku 22 B -- Kaspia


Asha seisoi suuren peilin edessä ja tarkasteli itseään. Kasvot olivat kauniin ruskeat. Iän tuomia ryppyjä näkyi hieman silmäkulmissa ja suupielessä. Pienet rinnat olivat pitäneet hyvin muotonsa. Vyötärölle oli kertynyt vuosien myötä jonkin verran ylimääräistä. Lantio oli luonnostaan leveä, jalat sirot. Hän katsoi takanaan istuvaa miestä ja kysyi:

-- Enkö olekin laihtunut hieman?

-- Ehkä, tummakulmainen Omar vastasi ja hieroi parransänkeään. Hän istui yhä vuoteella, jonka vierellä oli elektronisia kojeita läpikuultavine mittaristoineen ja tippapulloja telineissä. Hän oli Ashaa lyhyempi, vanttera ja suhteellisen lihaksikas keski-ikäinen mies.

-- Miten niin ehkä? Asha tiuskaisi närkästyneenä. -- Aika pitkä pätkä pelkällä letkuravinnolla. Sen pitäisi näkyä.

-- Näkyy se, Omar sanoi tajutessaan tilanteen arkaluonteisuuden. -- Näkyy ihan selvästi.

-- No, hyvä. Minä ehdin jo säikähtää, Asha huokaisi. Hän nyrpisti nenäänsä, joka kaareutui hauskasti alaspäin ja näytti peilikuvalleen kieltään.

Vielä hetkeä aikaisemmin he olivat olleet tuhansien kilometrien päässä has'hassinien avatarkehoissaan. Heidän tietoisuutensa oli johdettu avatarojen kybrneettisiin aivoihin voimakkailla lähettimillä. Kaikki, minkä avatara havaitsi, hekin havaitsivat. Tiettyjä aistimuksia, kuten kivun tunnetta, oli rajoitettu. Sitä vastoin tippapullojen kemialliset yhdisteet nostivat vireystason äärimmäisen korkealle.

Avatarat olivat täydellinen työkalu palkkamurhaajalle, jonka tehtävät olivat monesti äärimmäisen vaarallisia. Has'hassinit sulautuivat avatarojensa hahmoihin. Se oli itsestä irrallaan olevan kehon välitöntä hallintaa ja läsnäoloa. 

Asha kääntyi pois peilin edestä. Tuntui turhauttavalta irtautua avatarasta, jättää ulkomaailma ja kohdata oman kehonsa karu todellisuus, katsella aitoa kuvajaistaan. Tunteeseen vaikuttivat toki kemikaalit, jotka kiihdyttivät yhteensulautumista. Ulkona koetuista tuntemuksista oli vaikea palautua. Mutta oli siinä muutakin. Avatarat oli rakennettu täydellisiksi. Ne olivat epätodellisia ihannekehoja. Oli houkuttelevaa olla jumalaisen kaunis, taitava, itsevarma ja tappavan tehokas. Olla kuolematon, väsymätön, kipua tuntematon. Siihen tottui vaarallisen helposti.

-- Otetaan jotakin syötävää. Minulla on ihan hirveä nälkä, hän sanoi. 

He jättivät komentokeskuksen sängyt ja tiputuslaitteet ja ohjaintasot ja kävelivät lujaan kallioon hakattua käytäväsokkeloa pitkin, kunnes tulivat suureen keittiöön.

-- Salaama, Asha sanoi lieden ääressä häärivälle pikimustalle miehelle.

-- Wa alaikuma Salaam, vastasi Afua leveästi hymyillen. -- Heräsitte. Miten meni?

-- Ihan hyvin. Aika verinen keikka, mutta tehtävä suoritettu, Omar sanoi.

-- Hyvä niin. Miten avatarat... ja Haades?

-- Ovat ylittäneet jo kanaalin. Tulevat kotiin automaattiohjauksella, Asha sanoi. 

-- Hienoa, että kaikki meni tällä kertaa hyvin, Afua sanoi. -- Miten maksu?

-- Sen pitäisi olla helveettipankin holveissa, Asha sanoi. -- Miten niin?

-- Ei näkynyt ainakaan vielä äsken.

-- En oikein jaksa uskoa, että lordiprotektori yrittäisi pimittää maksua, vaikka iso herra ja -- näin meidän kesken -- aikamoinen kaistapää onkin.

-- Tämä vaatii hätäneuvottelun, Afua sanoi huolissaan. -- Lyhyessä ajassa olemme menettäneet kaksi avataraa, kaksi lentopurtta ja nyt palkkion. Tämä on ihan liikaa. Tällaisia tappioita emme ole aikaisemmin kohdanneet. Kohta kyseenalaistuu koko toiminta. Ja uskalsitte jättää Haadeksen ja avatarat noin vain automaatille.

-- Rauhoitu, hyvä ystävä, ei tilanne nyt niin vakava ole, Asha sanoi. -- Ja koeta ymmärtää minuakin. Olen ollut aika paljon poissa kotoa. Elämä se on minullakin. Paista joutessasi pari munaa. Onko mitään lihajuttua valmiina?

-- Ei vielä, Afusa sanoi sen näköisenä, että olisi halunnut vielä jatkaa samasta aiheesta, mutta huokaisi sitten ja sanoi: -- Tulin itsekin pari minuuttia sitten. Mutta ei tätä katastrofia voi ohittaa noin vain. Etkö keksi muuta sanottavaa, kuin että paista minulle pari munaa?

-- En, Asha sanoi välinpitämättömästi. -- Minulla on vietävän kova nälkä. Vatsani on työpötyhjä. Haluaisin nyt jotakin ja nopeasti. Hän kurkotti kivitasolle ja koukkasi sormeensa vastatehtyä hummusta. -- Nam.

-- Sinä olet aivan mahdoton. Ota tuosta bulguria ja tomaattia, Afua sanoi. Pääset pahimmasta himostasi. -- Entä Omar, mitä saisi olla?

Omar oli pitäytynyt poissa edellisestä keskustelusta. Hänestä kaikki sellainen tosielämän kinastelu tuntui kiusalliselta. -- Voisin ottaa vaikka pari palaa vesimelonia. Minulla on enemmänkin jano.

-- Sinun janosi tiedetään. Tuossa on veitsi. Meloni löytyy korista. Paloittele se kokonaan. Laitetaan loppu salaattiin.

-- Äiti! huusi pieni mustatukkainen tyttö juostessaan keittiöön. Perässä kiiruhti tummahiuksinen nainen, joka oli hämmästyttävän paljon Ashan näköinen.

-- Zara-kultaseni, tulehan tänne, Asha sanoi, sulki tytön syliinsä ja sanoi sitten naiselle: -- Miten teillä on mennyt, Melika?

-- Ihan hyvin, Ashan sisko vastasi hieman nyreänä

Asha kurtisti kulmiaan. 

-- Katso minua, äiti, Zara sanoi ja vei kasvonsa niin lähellä Ashan kasvoja, että nenät hipoivat toisiaan. -- Rakensin juuri itselleni talon ja puiston. Niistä tuli tosi hyvät.

-- Hienoa, katsotaan niitä ihan kohta. Juttelen ensin vähän Melika-tädin kanssa.

-- Ei kun nyt heti, tyttö tivasi, luikerteli alas äitinsä sylistä ja alkoi kiskoa häntä kädestä.

-- No, hyvä on, Asha myöntyi, nyökkäsi sisarelleen ja lähti seuraamaan innosta kihisevää tyttöä. He kävelivät muutaman suljetun oven ohi ja kääntyivät vasemmalle johtavaan käytävään. Zara aukaisi oven, joka johti heidän yksityisiin tiloihinsa. Lattioilla oli persialaisia mattoja. Seinät oli maalattu lämpimänkeltaisiksi. Huonekalut olivat veistetty taidokkaasti puusta.

Zara meni seinän vieressä olevan laitteen luo ja kytki sen päälle. Hän ojensi äidilleen pannan, jonka etsinsangat kääntyivät automaattisesti silmien eteen. 

-- Eikö olekin hieno? tyttö sanoi. He olivat virtuaalisen talon sisällä. Se vaikutti hämmästyttävän todelliselta. Tunne oli huumaava. Kaikkialla oli pieniä yksityiskohtia ja eläviä materiaaleja. Asukkaiden oleskelun jälkiä näkyi siellä täällä: puoleksi juotu lasillinen viiniä, kesken jäänyt palapeli, tossut tuolin edessä. Askeleet kaikuivat kiviseinissä, kun he kävelivät lasioville ja tulivat puutarhaan. Siellä oli viuhkamaisia taatelipalmuja, nurmikenttä ja uima-allas. Kaukaisuudessa hohti Kaspianmeri. Ilmassa helisi lintujen laulu.

-- Tämä on todella kaunis ja aidon oloinen. Hyvää työtä. Ei millään uskoisi, että olet vasta yhdeksän.

-- Yhdeksän on itse asiassa jo aika paljon, tyttö sanoi ylpeänä.

-- Jostakin tulee ihana tuoksu

-- Katso nurkan taakse, Zara sanoi ja virnisti nenänsä kippuraan.

Asha käveli nurkan ympäri ja näki albitsiapuun. Se oli täydessä kukassa. Vaaleanpunaiset merisiililtä näyttävät kukinnot värähtelivät tuulessa.

-- Oi että, lempipuuni, Asha henkäisi.

Zara otti etsinsangan pois ja sanoi haaveellisena: -- Olisi kyllä kiva, jos voitaisiin mennä joskus oikeasti ulos.

-- Niinhän se olisi, Asha myönsi ja laittoi oman etsinsankansa pöydälle.

-- Mutta se on liian vaarallista. Tiedetään, tiedetään.

-- Kunhan kasvat vähän isommaksi...

-- Tiedän. Saan oman avataran ja pääsen oikeasti katsomaan maailmaa, Zara toisti tuttuakin tutumman lauseen päätään keikuttaen, -- mutta minä en jaksa odottaa niin kauaa.

-- Voi sinun kanssasi, Asha huokaisi ja otti pannan pois päästään. -- Missä Karim on?

-- Isi on labrassa. Se on ollut siellä koko ajan eikä leiki kanssani ollenkaan.

 Asha kyykistyi ja silitti tyttärensä hiuksia. -- Isi kehittelee uusia toimintoja Athenaan. Meillä ei ole enää muita pursia Haadeksen lisäksi.

-- Olette te kyllä toheloita, Zara sanoi. -- Eikö ole ihan hirmu kallista hävittää pursi joka keikalla?

Asha hymyili tyttärensä pikkuvanhalle puheenparrelle, vaikka tosiasiat tekivätkin kipeää. -- Hommat eivät suju aina niin kuin toivoisi. 

-- Miten Kemal jaksaa?

-- Se on Haadeksessa ja hyvässä kunnossa.

-- Minä haluaisin Kemalin joskus tänne. Se on niin ihana. 

-- Tiedät vallan hyvin, että se ei voi tulla tänne. Se olisi liian vaarallista. 

-- Tiedän, mutta haluaisin silti, Zara sanoi, ja kyyneleet alkoivat valua pitkin hänen poskiaan.

Asha puristi tyttärensä tiukasti rintaansa vasten. -- Sitten, kun saat oman avattaresi, pääset leikkimään Kemalin kanssa. 

-- Siihen on ihan liian pitkä aika.

-- Sillä aikaa voit leikkiä Kemalin kuvajaisen kanssa.

-- Se ei ole ollenkaan sama asia.

-- Eihän se ole, Asha huokaisi ja suukotti tyttärensä kostunutta poskea. -- Eihän se ole.



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti