Rob McCool jatkuu, luvut 23-47 (26.5.2022)

 Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)


Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.


Luku 23 -- Päättymätön tehtävä

 

Kapteeni Francis Ravaille pysäytti kiiturinsa kersantin taakse. Kaksi soturia asettui hänen sivuilleen reilun välimatkan päähän. Kersantti oli hidastanut vauhtinsa lähes pysähdyksiin. Alue oli puhdas kilometrin säteellä. Kapteeni kohensi etsinsankaa vasemman silmänsä edessä. Ketään ei näkynyt sen tutkakuvassa. He olivat putoamassa jäljiltä, ja se ärsytti kapteenia suunnattomasti.

Kersantti surrasi ympyrää ja etsi kadottamiaan jälkiä. 

* Se metsäläinen tekee pitkiä hyppyjä käännöksissä kuin mikäkin jänis, kersantti nuotitti. * Mennään pahimmillaan kymmeniä metrejä väärään suuntaan. No niin, nyt löytyi taas. 

Kersantin kiituriin kytketty pistoolimainen laite sirahti kimeästi ja näytti vihreää valoa.

* Leijulaudan jäljet ovat heikot ja haihtuvat nopeasti, kersantti manasi.

* Jatketaan vielä, kapteeni Ravaille käski. Hän inhosi luovuttamista. Hän inhosi sitä miltei yhtä paljon kuin kylmyyttä, josta oli saanut tarpeekseen lapsena Quebecin herttuakunnassa. Täyteen mittaan kasvettuaan hän oli liittynyt Ranskan keisarin erämaalegioonaan, että oppisi taistelemaan ja pääsisi lämpimiin maihin. Erottuaan legioonasta hän perusti itsenäisen iskujoukon, joka toimi nimettömänä ja teki töitä eniten tarjoaville. Toiminta oli erittäin rahakasta.

Talvesta asti hän oli ollut suoraan prinssi Vladimirin palveluksessa, vaikka Novgorodin vanha suuriruhtinas maksoikin hänen palkkionsa. Hänen tehtävänsä oli toimittaa ruhtinaskuntaan Pandoraksi kutsuttu tyttö. Hän oli onnistunut siinä, mutta tyttö oli ryöstetty Laatokan lähellä olevasta linnoituksesta ja myöhemmin itsensä prinssin käsistä. Sama oli tapahtunut kertaalleen vielä Ukrainassa ja taas täällä Lapponiassa. Pirullisen huono onni tuntui vaivaavan tätä nimenomaista tehtävää. Hän alkoi olla siihen lopen kyllästynyt. Se oli kuin päättymätön painajainen: alkoi aina vaan uudestaan. 

Mutta ei hän antaisi periksi, ei tälläkään kertaa, ei, vaikka kärsivällisyys joutuikin koetukselle. 

Viimeisimmäksi kapteeni Ravaille oli saanut haltuunsa erikoisen lippaan. Se oli löytynyt alkuasukkaiden hylkäämästä ahkiosta, ja sen kannessa oli Sulttanaatin tunnukset. Hän ei ollut kertonut löydöstään prinssi Vladimirille. Tavaroiden toimittaminen ei kuulunut heidän sopimukseensa. 

Kapteenin etsinsankaan ilmestyi viesti toista sapmelakkia jäljittäneeltä korpraalilta.

* Pandora on todennäköisesti täällä. Pääsimme ampumaetäisyydelle, mutta valjakko pakeni jonkinlaisen rakettinopeuttimen avulla. Lensi kuin ohjus näkymättömiin. Löysimme jäljet uudestaan, mutta ne päättyivät kivipaadella suljetun kallioluolan suulle. 

Korpraali lähetti kapteenille koordinaatit.

Kapteeni Ravaille hidasti kiiturinsa vauhtia ja kutsui miehet luokseen. Kersantti nousi kiituriltaan ja viritti käyttökuntoon suuritehoisen lähettimen, samanlaisen, jota korpraali oli käyttänyt saadakseen häneen yhteyden, sillä etsinsankojen tehot eivät riittäneet pitkälle matkalle.

Kapteeni Ravaille antoi korpraalilta saamansa koordinaatit kersantille ja käski tämän lähettää ne kaikille takaa-ajajille. Hän tiesi nyt, minne keskittää voimansa. Hän lähetti myös pyynnön suuriruhtinas Vladimirin tiedustelupalvelun johtajalle, Raz Rasputinille. Hän halusi tuekseen ilma-aluksen. Pian olisi kaikki voima tarpeen. Hän tunsi sen luissaan.

 

Luku 24 -- Vladimir Suuri

 

-- Mitä helvettiä! huusi prinssi Vladimir Vasilievits Rosnevski niin, että sylki lensi viestijärjestelmän ohjainlevylle. Raz Rasputinin hologrammikuva puuroutui hetkeksi. -- Kuinka on mahdollista, kuinka Pandora saattoi päästä karkuun. Jälleen kerran. Eikö tämä lopu ikinä?

-- Se oli äärimmäisen huolella suunniteltu ja taidokkaasti toteutettu isku. Emme voineet sille mitään.

-- Minun on tultava sinne itse. Lähden heti, kun saan lentopurteni valmiiksi. Otan mukaan koko laivueen. Viimeistelemme samalla Lapponian valtauksen.

Prinssi Vladimir seisoi leijuvan linnakkeensa komentohuoneessa. Hän käveli vähän aikaa ympyrää, manasi ääneen huonoa onneaan ja kiipesi isoisänsä valtaistuimelle. Hän hankasi kämmenillään kotkanpääkäsinojia ja testasi sormellaan nokan terävyyttä. Hän iskisi saaliiseensa kuin kotka, syöksyisi Pandoran kimppuun ylhäältä pilvistä ja jyräisi samalla matalaksi koko Lapponian, jättäisi jälkeensä vain savuavat rauniot.

Hän laskeutui portaat ja painoi pöydässä olevaa nappia. Livreeasuinen palvelija astui sisään.

-- Kutsu kreivi Navkov tänne! Nyt heti!

Prinssi Vladimir oli ollut huonolla tuulella jo aamusta alkaen. Hän oli herännyt yltä päältä hiessä. Painajainen oli ollut tällä kertaa niin todellinen, ettei sen ote ollut hellittänyt vieläkään. Sama uni oli vainonnut häntä lapsuudesta saakka. Hänet oli lukittu pimeään torniin, jonka yllä kaartelivat mustat linnut. Ikkunalaudalla, suuren lasi-ikkunan toisella puolella oli avain, jolla tornin oven saisi auki. Hän hiipi ikkunan luo ja avasi sen toisessa reunassa olevan tuuletusluukun, pujottautui ulos ja ryömi huimaavan korkealla ikkunalautaa pitkin avaimen luo. Sitten siivekäs, naisenkasvoinen harpyia syöksyi hänen kimppuunsa ja raastoi hänet pudotukseen. 

Siihen hän aina heräsi. Oksettavaan putoamisen tunteeseen. 

Prinssi haroi hiuksiaan ja käveli sivupöydän luo, kaatoi kannusta vettä vatiin, huuhteli kasvonsa. Hän muisti taas päivän, jonka jälkeisenä yönä näki painajaisen ensimmäisen kerran. 

Hän oli ollut kahdeksan vanha ja leikkinyt Rurikin kivilinnassa.

Hän oli mennyt piiloon susikoiriaan, jotka olivat odottaneet toisessa huoneessa valmiina etsimään häntä. Se oli heidän suosikkileikkinsä. Hän vihelsi, ja koirat etsivät. Chum ja Chernysh olivat syntymäpäivälahja isältä, hänen rakkaimmat ystävänsä. Hän opetti ne saalistamaan, sillä veri ja kuolema kiehtoivat häntä. 

Piiloutuessaan sinä päivänä neuvotteluhuoneeseen, hän ei tiennyt, mitä siitä seuraisi. Isä oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin. Valtaa piti isoisä, joka oli ollut voimiensa päivinä hurja soturi. Prinssi Vladimir asui setänsä hovissa. Setä oli isän velipuoli. Isän äiti oli kuollut lapsivuoteeseen ja isoisä oli mennyt uusiin naimisiin.

Pikku prinssi yskäisi. Paksuista damaskiverhoista oli tupsahtanut pölyä hänen silmilleen. Pölystä huolimatta verhojen takana oli hyvä piilotella, sillä ne ylsivät lattiaan saakka.

Prinssi aikoi juuri antaa Chumille ja Chernyshille luvan tulla etsimään, kun setä käveli huoneeseen ja kolautti oven kiinni. Jostakin syystä Vladimir ei paljastanut olevansa paikalla. Hän kuunteli, kuinka setä meni työpöytänsä ääreen ja otti laatikosta käsiskannerin. Tuttu piipitys täytti huoneen. Setä tutki huoneen kuuntelulaitteiden varalta. Hän käveli verhojen vierestä, mutta ei huomannut pikku Vladimiria. 

Setä meni pöydän ääreen. Työtuoli narahti. Hän avasi viestintälaitteen.

Verhojen raosta pikku prinssi näki, kuinka laitteen yläpuolelle ilmestyi kasvoja, jotka kuuluivat Novgorodin vanhojen boijarisukujen päämiehille. 

-- Aika on käsillä, setä sanoi.

-- Milloin vanhus ja poika hoidellaan? 

-- Huomenna. Ovatko joukot valmiina?

-- Tuomme kaartimme sinne heti, kun saamme tiedon.

Prinssi Vladimirin sydän alkoi jyskyttää. Hän tajusi miesten puhuvan hänestä ja isoisästä. Heidät aiottiin surmata. Niin hän sen ymmärsi.

Neuvottelun päätyttyä setä käveli ovelle poistuakseen huoneesta. 

Prinssi Vladimir odotti henkeään pidätellen. Kun setä tarttui kahvaan avatakseen oven, prinssi valmistautui huokaisemaan helpotuksesta, mutta juuri silloin hänen takanaan olevaan ikkunaan jysähti jotakin. Hän liikahti säikähdyksestä ja ynähti. Varis räpiköi ruutua vasten nokka auki, kaulan höyhenet kimaltelivat tummansinisinä.

Verhot lennähtivät syrjään, ja setä seisoi siinä hänen edessään pitkänä ja mahtavana.

-- Mitä sinä täällä teet? hän jyrähti.

-- En mitään, prinssi Vladimir sopersi. – Leikin piilosta koirien kanssa.

Setä tarttui hänen koristeltuun paitaansa niin rajulla otteella, että yksi pronssinapeista irtosi ja putosi lattialle.

-- Mitä kuulit?

-- En mitään.

-- Valehtelet. 

Prinssi Vladimir nousi ilmaan, roikkui setänsä kourissa ja näki, että ovi oli jäänyt auki. Samassa hän tajusi, mitä pitäisi tehdä. 

-- Chum, Chernysh, tänne! hän kiljui henkensä edestä.

Hurtat olivat odottaneet käskyä malttamattomina. Ne lähtivät liikkeelle kynnet kuvioparkettia raapien. Innostuneet haukahdukset kaikuivat käytävällä. 

Setä pudotti Vladimirin lattialle ja ryntäsi ovelle. Hän myöhästyi vain sekunnin. Se oli kuitenkin liikaa. Kookkaat koirat tömähtivät koko painollaan vasten ovea ja kaatoivat hänet selälleen. 

Pikku prinssi seisoi koirat jaloissaan liehakoiden ja osoitti sormella setäänsä. Koirien olemuksesta katosi kaikki leikkisyys. Valkoiset hampaat paljastuivat kurttuisten kuonojen sisältä. Vikinä muuttui raivokkaaksi murahteluksi.

Prinssi pidätteli käskyä yhden sydämenlyönnin ja huusi sitten: 

-- Tapa! 

Prinssi Vladimir paljasti salahankkeen isoisälleen. Se lähensi vanhuksen ja pojanpojan välejä. Eivät he sen jälkeenkään pitäneet toisistaan, mutta sietivät kuitenkin toisiaan omalla omituisella tavallaan. Vanha ruhtinas antoi nuoren prinssin jopa osallistua puhdistuksiin, joissa petolliset boijarit otettiin kiinni ja teloitettiin. Ja prinssi nautti tehtävästä täysin siemauksin.

Kuinka monta vuotta siitä olikaan? hän mietti. Kaksitoista tai kolmetoista. Mihin aika olikaan kadonnut tässä välissä?

Prinssi Vladimir katseli taivasta leijuvan linnoituksensa yläpuolella. Se hohti kirkkaan sinisenä. Aivan kuin silloin lapsena. Lintuja ei näkynyt. Se tuntui hyvältä. Linna oli ankkuroitu sadan metrin korkeuteen. Upouusi lentopursi halkoi taivasta kaukaisuudessa. Ensilennot oli nyt tehty. Huomenna he suuntaisivat pohjoiseen, Lapponiaan. 

Oveen koputettiin. Sisään astui laivaston komentaja kreivi Navkov.

-- Kutsuitte, ylipäällikkö.

-- Mikä on taistelualusten tilanne Fennoniassa?

-- Meillä on siellä yksi fregatti ja useita tykkiveneitä. Fregatti on Rasaborgin kimpussa. Linna antautunee piakkoin. Skandit ovat keskittäneet paljon voimaan sinne. Sen jälkeen valtaamme Aboan ja kuljemme rannikkoa pitkin pohjoiseen.

-- Olen perillä strategiasta, prinssi Vladimir sanoi. -- Onko mahdollista irrottaa fregatti Lapponiaan nyt heti?

-- Pelkään pahoin, ettei ole. Avaintaistelut ovat juuri alkaneet. Skandit pitävät pintansa paremmin kuin luulimme ja kokoavat uusia joukkoja Uppsalan tienoilla. He valmistelevat vastahyökkäystä. Itse asiassa toivomme, että uusien pursien laivue kiiruhtaisi Rasaborgiin ratkaisemaan tilanteen eduksemme.

-- Olen lähdössä laivueen kanssa Lapponiaan heti huomenna.

Kreivi Navkov kohotti kulmiaan. -- Käsittääkseni pohjoisen tilanne on hallinnassa. Aanar on vallattu ja alue on harvaan asuttu. Kenraali Dolgorukov ilmoitti juuri, että hänelle riittävät pelkät maataistelujoukot ja tykkiveneet. 

Prinssi Vladimir ei voinut paljastaa kreiville matkansa todellista tarkoitusta, hän ei voinut kertoa Pandorasta. Ei vielä. Asia oli liian arkaluontoinen. Hän ymmärsi, että eteläisen Fennonian valtaaminen menisi kreivi Navkovin tärkeysjärjestyksessä kaiken edelle. 

-- Otan itselleni vain siipimiehen. En tarvitse koko laivuetta Aanariin. Saatte loput lentopurret Rasaborgiin.

-- Hienoa. Tilanne näyttää erittäin hyvältä. Pian saamme hallintaamme koko Fennonian.

-- Hyvä, prinssi Vladimir sanoi. -- Sitten on aika hengähtää, teroittaa sapelit ja tehdä uusia suunnitelmia.

Kreivi Navkov kohotti kulmiaan. Prinssi Vladimir ei tiennyt, mikä kreivin eleessä sai hänet ärtymään. Viime aikoina oli tapahtunut liikaa asioita, jotka ärsyttivät. Hän patistaisi kreivin matkoihinsa, ennen kuin hermostuisi liikaa ja alkaisi paiskoa tavaroita. 

-- Poistukaa, hän sanoi. -- En tarvitse palveluksianne enää tällä erää.

Kreivi Navkov kumarsi kevyesti ja käveli ovelle. Hän kopautti siihen kerran. Ovi aukesi, ja kreivi katosi näkymättömiin.

Prinssi Vladimir hieroi käsiään ja kiipesi valtaistuimelle. Hän katsoi ikkunan läpi näkyvää Olhavajokea ja Ilmajärveä. Novgorodin suuriruhtinaskunnan juuret olivat syvällä näissä maisemissa, mutta myös kaukana etelässä. Muinaisina aikoina Novgorod oli hallinnut laajoja alueita, jotka olivat nyt puolalaisten, svegien ja Sulttanaatin alaisuudessa. Toistaiseksi.

Prinssi Vladimir hengitti syvään ja tunsi eräänlaista ylevyyttä tehtävänsä edessä. Hän tekisi Novgorodista jälleen suuren ja muuttaisi sen keisarikunnaksi vanhan Rooman malliin. Sitä ennen hän nousisi suuriruhtinaaksi, sitten tsaariksi ja lopulta rusien kaikkien ruhtinaskuntien yhdistäjäksi. Hän näki jo nimensä punaisin sinetein varustetuissa pergamenteissa.

Keisari Vladimir Suuri. 

 

 

Luku 25 -- Data-aalloilla

 

 

Kalle polki virtaa viestijärjestelmään ja katsoi tuolilla istuvaa Kaarnea. Neidon silmät olivat kiinni. 

Kaarne oli päässyt sisälle viestijärjestelmään ja sai signaalilleen riittävän vahvistuksen. Hän tunsi kelluvansa painottomassa, hämärässä tilassa, skannasi lähialuetta ja antoi vaistonsa johtaa itseään. 

Pian hän tunnisti tutun sijainnin. 

Tottumaton olisi nähnyt pelkän numeroiden, merkkien ja geometristen kuvioiden sekamelskan, sillä datamysteerien tulkinta vaati erikoisosaamista, mutta Kaarne näki alkeellisen, toimivan datasommitelman, eräänlaisen datamerellä huojuvan majakan, joka lähetti heikkoa signaalia ympäristöönsä. Hän lipui majakan luo, tutki sitä, keskittyi ja avasi yhteyden. Majakka oli Hirvaskurun seita. Kaarne toivoi, että Jouhi olisi valppaana.

Mitään ei tapahtunut. Majakka pysyi mykkänä. Shamaani ei ollut paikalla.

Kaarne odotti aikansa ja alkoi hapuilla uutta yhteyttä.

Hän kytkeytyi korkeamman tason aaltoihin. Ne veivät hänet kauemmas. Hän imeytyi virtauksiin, jotka kulkivat huimaa vauhtia halki tunnetun maailman. Oikeanlaisten mysteerien etsiminen oli hapuilua, mutta koulutus ja kokemus auttoivat. Hän ajautui pimeään tilaan, joka oli täynnä himmelimäisiä valonpilkahduksia. Se oli kuin öinen tähtitaivas, jossa jokainen tähti oli yhteyspiste. Hänen pitäisi vain löytää niiden joukosta oikeat sävyt ja koodit. 

Kaarnen kaltaisia koodinkantajia oli jokaisessa kehittyneessä valtakunnassa. Heitä käytettiin säilyttämään data-avaruuden salauskoodeja sekä huolehtimaan kansainvälisistä yhteyksistä. Sulttanaatissa heitä oli ollut yhdeksän. Jokaisen koodinkantajaan oli tallennettu valtakunnan tärkeimmät mysteerit. Sen lisäksi he kantoivat kaulassaan jalokiveä, jonka prismoihin oli tallennettu valtakunnan mysteereitä. Sulttanaatin koodinkantajat oli nimetty valtakunnan eri alueiden mukaan. Kaarne oli ollut nimeltään Krimin jalokivi.

Kevättalvella Rob McCool oli matkustanut Kaarnen mukana Istanbulin Topkapiin, valid sultanan palatsiin. Siellä nuorukainen oli pyytänyt häntä mukaansa Fennoniaan. Kaarne oli myöntynyt, vaikka joutuikin luopumaan hayemanin virasta ja kantamistaan koodeista. 

Hayemansisaret poistivat hänen koodinsa datakirurgisessa operaatiossa, hafiza silmekissä. Äärimmäisen vaikea poisto nollasi aina muitakin muistialueita. Koodinsa menettänyt hayeman ei tullut koskaan entiselleen. Se oli hafiza silmekin hinta, mutta Kaarne oli ennakoinut tilanteen ja tallentanut tietoisuutensa kopion jalokiven prismoihin. Kirotussa metsässä zoonien oraakkeli oli palauttanut kopion ja siksi Kaarne osasi ja tiesi kaiken sen, minkä hayemanitkin.

Nyt hän käytti harvinaislaatuisia taitojaan ja löysi aalloista tuttuja säikeitä, seurasi niitä ja muodosti yhteyden. Hän ei nähnyt, missä päin maailmaa hänen löytämänsä majakka sijaitsi, mutta hän tunnisti sen äärimmäisen taidokkaan konstruktion. Se oli satumaisen kaunis, kuin linna puutarhoineen jossakin korkealla vuoristossa. Kaarne hymyili. Se oli has'hassinien yhteyspiste.

Hän kosketti säiettä kuin harpunsoittaja instrumenttiaan ja avasi yhteyden. Hän joutui odottamaan melko kauan ennen kuin kuuli vastauksen. 

-- Hei pikkuinen. Mitä kuuluu? 

Se oli Asha.

-- Olen aika lailla pinteessä, Kaarne sanoi.

-- Ei siis mitään uutta, Asha naurahti. -- Missä päin pinteesi mahtaa olla tällä kertaa?

-- En tiedä aivan tarkkaan. Jossakin kallioon kätketyssä luolassa.

-- Taas luolassa.

-- Tämä on eri luola ja nyt on astetta vakavampi tilanne. Meitä ajetaan takaa.

-- Muistelen, että viime kerrallakin olitte pakomatkalla.

-- Silloin saimme karisteltua Novgorodin joukot kannoiltamme. Nämä takaa-ajajat ovat toista maata, paljon sitkeämpiä.

-- En yhtään ihmettele. Härnäätte tahoja, joilla ei ole kiinnostusta jättää leikkiä kesken. No, olette sentään hengissä. Onko metsäläispoika seurassasi?

-- Ei. Hän on vankina, Aanarin linnassa.

-- Kenen vankina?

-- Novgorodilaisten.

-- Kuulostaa ikävältä. Onneksi sinä et ole siellä.

-- Olin vielä vähän aikaa sitten. He yrittivät murtaa koodini.

-- Kuinka pääsit pois?

-- Robin veljet ja sapmelakit auttoivat minua. 

-- Olit vankina, mutta pääsit pakoon. Mikä siis on hätänä?

-- Tunnuksettomat soturit, joilta pelastitte minut ja Robin Laatokan jäällä, ovat taas täällä. He odottelevat kallio-oven toisella puolella.

-- Toivottavasti ovessa riittää paksuutta. Ne tunnuksettomat soturit ovat nimittäin Ranskan keisarin erämaalegioonalaisia. Häijympiä ja taitavampia vastustajia saa etsiä.

-- Ei teillä sattuisi olemaan vapaata tässä lähiaikoina? Kaarne kysyi.

-- Miten niin?

-- Voisitte piipahtaa tänne pelastamaan meidät.

-- Ne pelastusreissut tiedetään. Käyvät hemmetin kalliiksi. Onko sinulla mitään käsitystä siitä, mitä esimerkiksi yksi lentopursi maksaa? Sitä paitsi Haades on vasta tulossa tänne. Joko valid sultanan lipas aukesi?

-- Kävimme hakemassa sen, mutta... no, se menetettiin sitten saman tien.

-- Kenelle?

-- Niille legioonalaisille.

-- Lipas ei siis ole teillä. 

-- Ei, mutta legioonalaiset ovat tässä ihan lähellä. Joten periaatteessa se on meillä. Jos tulisitte tänne nyt, saisimme lippaan takaisin ja saisitte maksun aseista ja pelastamisestamme. 

-- Minun pitää kysäistä Omarilta, mutta hän on parasta aikaa yksityisasioilla.

-- Onko kaukanakin?

-- Alakerran käymälässä. Kakkosluokan hätätilanne.

-- Älä viitsi. Meillä on täällä oikeasti tiukat paikat.

-- On varmasti Omarillakin.

-- Asha!

-- No, joo. Olen pahoillani, halpa juttu, ei naurata, Asha sanoi naurua pidätellen. -- Minä kysyn Omarilta heti, kun hän tulee. Ei sillä pitäisi olla siihen mitään sanomista. Tullaan heti, kun mahdollista. Sain muuten paikannettua signaalisi. Karun oloista seutua. En kyllä osaa sanoa yhtään, milloin voisimme olla siellä. 

-- Miten minusta tuntuu, ettet ota tilannetta vakavasti?

-- Totta kai otan. Näissä hommissa on vain turha murehtia liikoja. Täytyy pitää pää kylmänä, olla rauhallinen ja joustava. Tilanteet muuttuvat koko ajan. Tempaisen kohta Omarin kainalooni ja tulemme sinne.

Kaarne ajatteli hoikkaa taistelijakaunotarta puristamassa nelikätistä, geenimanipuloitua taisteluhirviötä kainalossaan. Näky oli tahattoman koominen.

-- Entä Kemal, Kaarne sanoi. -- Minulla on ikävä sitä pikku karvakuonoa.

-- Silläkin on ollut ikävä sinua. Tuntee varmaan jotain sukulaisuutta kanssasi.

Yhteys katkesi aivan yllättäen. 

Kaarne tempautui virtaukseen, joka kiskoi häntä vastustamattomasti kuin tornado. Meno oli väkivaltaisen poukkoilevaa. Hän oli kuin tukki koskessa ja ymmärsi heti, että se ei ollut mikään tavallinen datavirtaus. Hän ei ollut kohdannut vastaavaa koskaan aikaisemmin. Se oli vahva, vastustamaton ja sisälsi valtavat määrät tietoa. Hän poukkoili virran mukana ja tajusi olevansa kuin salamatkustaja. Hän oli matkalla jonnekin, minne hänen ei ollut lupa mennä.

Datavirtaus kohisi moneen suuntaan yhtä aikaa ja laski lopulta suureen altaaseen, jonka ympärillä oli suunnattoman suuri halli pylväineen ja korkeine kattoineen. Hän nousi seisomaan matalaan veteen. Laineiden peittämien jalkojen alla oli tasainen lattia, joka oli kuin sileäksi hiottua kiveä. Tunnelma oli aavemaisen hiljainen. Hän tarvitsi kaiken taitonsa pitääkseen päänsä selvänä, hahmottaakseen oudon ympäristön edes jotenkin järkevästi. 

Hän käveli hallin läpi aukiolle. Sen edessä kohosi valtava linnoitus, joka oli mahtavin ja yksityiskohtaisin mysteerirakennelma, minkä hän oli koskaan nähnyt. Jopa valid sultana Roxelanan datakeskuksen mysteerit olivat kuin surkeita hiekkalinnoja siihen verrattuna. Linnoitus oli kokoelma korkeita muureja, terasseilta roikkuvia puutarhoja ja monimutkaisia ornamentteja. Suojavarustuksiin kuului hämmästyttävä valikoima viiltäviä prismabarrikaadeja, välkkyviä piikkilankoja, ansakuoppia, hiuksenohuita siltoja, palapelirakennelmia, binäärisiä ovia ja moniulotteisia peilipintoja.

Jostakin läheltä alkoi kuulua meteliä. Totaalisen äänettömyyden jälkeen se tuntui väkivaltaisen kovalta. Kaarne lähti kulkemaan ääntä kohti. 

Tila kaareutui hänen edessään. Se väisti ensin hänen kulkuaan, mutta laski sitten hänet läpi. Hän eteni hylätyn datalohkareen luo ja kiersi sen toiselle sivulle. Sieltä hän pääsi seuraamaan mitä oudointa näytelmää. Se oli jonkinlainen hyökkäys. Joku yritti valloittaa tuon ihmeellisen kauniin tietojärjestelmän.

Linnaketta puolustivat eriskummalliset hahmot. Ne olivat jonkinlaisia värikkäin piikkihaarniskoin suojautuneilta datakoosteilta, muistuttivat moneen kertaan suurennettuja hyönteisiä.

Muurin ulkopuolella oli heittokoneita, jotka sylkivät linnaketta kohti tummaa, rakenteet halvaannuttavaa mönjää. Hyökkääjien rivistöt työnsivät edellään raskaita kilpiä, jotka suojasivat heitä puolustajien tulitukselta. Kaarne ei osannut arvioida, kuinka kauan selkkauksessa kului aikaa, mutta viimein hyökkääjät pääsivät muurille, ja alkoivat louhia sitä valtavilla hakuilla ja muurinmurtajilla niin, että muuriin ilmestyi kipinöiviä halkeamia. Näytti jo siltä, kuin puolustajien voimat olisivat lopussa ja taistelu pian ohi, kun muurin yläpuolelle ilmestyi lentävä, tarujen lohikäärmettä muistuttava koje. Se syöksyi hyökkääjien kimppuun, lähetti tuhoavaa datavirtaa kaikkialle. Hyökkääjät keskittivät tulituksensa lohikäärmeeseen. Siipiin takertui heittokoneiden mönjää, ja data-ammukset moukaroivat kiiltäviä suomuja. Lohikäärme poukkoili hyökkääjien yllä ja syöksi suustaan valtavan, sähkömagneettisen pulssin. 

Hyökkääjien konstruktit pysähtyivät, alkoivat täristä ja räjähtivät kappaleiksi kirkkaina kipinäsoihtuina. Lohikäärme säihkyi ja kirskui, heittelehti ilmassa ja paiskautui lopulta maahan lähelle Kaarnea. Se kiemurteli siinä hetken, ennen kuin sammui ja jäi makaamaan aloilleen.

Kaarne tuijotti lohikäärmeen raatoa. Se oli upea ilmestys sarvineen, sieraimineen ja terävine kynsineen. Äsken niin uljas ja voimissaan ja nyt täysin eloton. Tai ei sittenkään aivan. Sen sisuksissa tuikki jotakin. Se oli vähäinen signaali, kuin sepän ahjossa hehkuva viimeinen kekäle. Kaarne meni sen luo. Hän ei osannut pelätä, vaikka tunsikin itsensä mitättömän pieneksi sen suuruuden rinnalla.

Signaali lohikäärmeen sisällä alkoi värähdellä ja muotoutui kädeksi, joka ojentui Kaarnea kohti. Se oli avunpyyntö. Kaarneen iski tunne, jota hän ei kyennyt selittämään, kuin jotakin kaunista ja harvinaista olisi katoamassa ikiajoiksi, kuin jotakin tuhansia vuosia vanhaa ja ihmeellistä tuhoutuisi lopullisesti ellei hän tarttui siihen. 

Hän raivasi lohikäärmeen rikkoutuneita datasuomuja pois tieltä ja veti sisuksista esiin olennon, joka oli kuin komeljanttarien puunukke: narut poikki, voimaton, pitelijänsä armoilla. Hän yritti elvyttää sitä hayemanin taidoillaan. Hän korjasi sirpaloituneita koodeja niin hyvin kuin osasi, ja olento pysyi kuin pysyikin elossa vaikka siitä vuoti informaatiota, niin kuin elävästä olennosta vuotaisi verta. Kaarne teki parhaansa ja sai vuodon tyrehtymään. Olento ynisi hänen sylissään. Se oli niin hauras, niin paljas ja haavoittuvainen, että Kaarne ei voinut tuntea mitään muuta kuin sääliä sitä kohtaan. 

Lohikäärmeen ohjastaja, joka oli torjunut sankarillisesti ylivoimaiselta vaikuttavat vihollisjoukot, makasi kuin pieni lapsi hänen sylissään.

-- Kuka olet? Kaarne kysyi.

-- Olen varjo, olento vastasi.

-- En ymmärrä. Mikä paikka tämä on?

-- Olet varjojen maassa, kaiken olevan sydämessä. 

-- Mitä tarkoitat?

-- Tämä on kaiken keskus.

-- En vieläkään ymmärrä.

-- Olet mysteerien alkulähteillä.

Kaarnen oli vaikea tajuta sanojen merkitystä. Ja vaikka hän oli hayeman ja perin taitava vertaistensa joukossa, hän ei tuntenut datamaailman mysteerien syvimpiä salaisuuksia. Hän tiesi mysteereistä vain osan, oli oppinut välttämättömät loitsut ja osasi työstää koodeja, mutta ei tiennyt, kuinka ne pohjimmiltaan toimivat, mistä olivat tulleet, missä syntyneet. Se oli arvoitus kaikille hänen tuntemilleen koodinkantajille.

-- Miksi kimppuunne hyökättiin? hän kysyi.

-- On kyse vallasta, olento vastasi. -- Se, joka hallitsee sydäntä, hallitsee kaikkea.

Olento tarttui heiveröisillä käsillään Kaarnen kasvoihin, ja hän näki yhtenä välähdyksenomaisena hetkenä, mitä olento sanoillaan tarkoitti.

Ja se oli yhtä aikaa kaunista ja pakahduttavan kauheaa.

 

 

Luku 26 -- Pakotie

 

-- Herätys, yhteysvalo vilkkuu, Kalle sanoi ja taputti Kaarnea hellästi poskelle.

Kaarne avasi silmänsä. Hän oli yhä tokkurassa erikoislaatuisen datayhteyden jäljiltä.

-- Menit ihan veteläksi, Kalle sanoi. -- Onko kaikki hyvin?

-- Ei minulla ole hätää. Mitä sanoit valosta?

-- Tuossa hökötyksessä vilkkuu valo. Joku yrittää ottaa yhteyttä.

-- Mene polkemaan lisää virtaa. Minä vastaan.

Kalle komusi polkugeneraattorin satulaan ja alkoi polkea varausta akkuihin.

Kaarne vastasi kutsuun. Se oli Joukhi.

* Kutsuit minua, Joukhi ilmoitti.

* Olemme seidassa, emme kai kovinkaan kaukana sieltä, Kaarne nuotitti ja huikkasi Kallelle: -- Missä me olemme?

-- Tämä on xxx Kelopään seita, Kalle puuskutti.

* Kelopään seidassa. Niin, että voisitteko tulla auttamaan?

* Mitä on tapahtunut? Joukhi kysyi.

* Kalle toi minut tänne Aanarista. Rob McCoolin veljet pelastivat minut sieltä. Peräämme lähti kuitenkin joukko sotureita, ja ne olivat jo saamassa meidät kiinni, mutta Kalle pisti poroon vauhtia ja toi meidät tähän seitaluolaan.

* Eikö Kalle saanut sotureita hoideltua?

* Ne ovat Ranskan keisarin legioonalaisia, huippuvarustettuja erämaajoukkoja. 

* Legioonalaisia, täällä. Ei hemmetti. Miten ihmeessä?

* Ne työskentelevät Novgorodin suuriruhtinaan laskuun. Ovat kiinnostuneita minusta, koska luulevat, että olen koodinkantaja. Niin että jos voisitte tulla sieltä jollakin kokoonpanolla auttamaan. Saatan saada apua muualtakin, mutta se ei ole varmaa. Ja se voi tulla liian myöhään.

* Minä puhun Aslakille, mutta en voi luvata mitään.

* Tee parhaasi. Tiedän, että osaat suostutella häntä.

* Sinulla on kyllä kykyjä näiden yhteyksien kanssa, Joukhi sanoi. * Vaikka et olisikaan koodinkantaja, niin olet hemmetin taitava. Voisit varmasti näyttää minulle lähemmin, miten homma hoituu.

* Kunhan lähetät tänne ensin apujoukkoja. Jos päädyn ranskalaisten kynsiin, minut viedään Novgorodin kremliin. Sen jälkeen minusta ei ole iloa enää kenellekään.

* Koeta kestää. Sanon Aslakille, että lähettää sinne...

Kaarne säpsähti. Hän aisti voimakkaan sähköimpulssin ja yhteys katkesi. 

-- Antennille taisi tapahtua jotakin, Kalle sanoi. Ylhäältä kuului pamaus ja tanko helähti. Räjäyttivätkö ne perhanat maston.

-- Seuraavaksi ne räjäyttävät tiensä sisään.

-- Siihen tarvitaan kyllä aikamoinen latinki. On meinaan isomman puoleinen lohkare kalliota välissä.

-- Eikö täältä ole muuta tietä ulos? Kaarne kysyi.

-- On tietysti. Eihän kettukaan jätä pesäänsä yhden käytävän varaan.

-- Miksi et heti sanonut.

-- En tiennyt, että olet kiinnostunut ketuista.

-- En minä sitä tarkoita. Miksi et kertonut toisesta uloskäynnistä?

-- Et kysynyt, Kalle virnisti. -- No, leikki sikseen. Se ei ole välttämättä kovin hyvä idea. Tunneli on kapea ja paikoin veden vallassa. Kaiken lisäksi se vie vain toiselle puolelle seitaa. Siinä pitäisi sitten keksiä, miten päästä siitä eteenpäin. Ne ranskalaiset huomaavat meidät taatusti, jos pistämme päämme ulos tunnelista.

-- Ehkä emme pääse pakoon omin voimin, mutta sillä tavalla saamme ainakin hankittua lisäaikaa, Kaarne pohti. -- Osaatko sukeltaa?

-- Osaako poro kusta hankeen? 

-- Näytä sitten, missä se tunneli on.

-- Ai niin, Örri joutuu jäämään tänne, Kalle harmitteli ja silitti poroaan turvasta.

-- Sille ei voi mitään, ellei se osaa hankeen kusemisen lisäksi sukeltaa.

-- Ei se edes mahtuisi tunneliin. Ei noilla sarvilla. Se on jätettävä tänne. Toivottavasti eivät tee sille pahaa, perhanan ranskalaiset.

Kalle jutteli Örrille sapmelakkien kielellä ja antoi sille taskustaan harmaata jäkälää. Lopuksi se halasi poroa kaulasta.

-- Taitaa olla tärkeäkin otus sinulle tuo Örri.

-- Se on ollut kaverini monta vuotta. Kerran se pelasti minut lumimyrskystä. Olisin kuollut kylmyyteen, ellei se olisi lämmittänyt ja suojannut minua. Hangen sisässä pysyttiin hengissä, kylki kyljessä.

-- Minutkin on kerran pelastettu kylmältä samalla tavalla, Kaarne sanoi mietteliäänä. -- Ja olisin kuollut ilman apua.

-- Ei tainnut olla poro, se sinun auttajasi?

-- Ei ollut.

-- Niin arvelinkin. Oliko komeakin tapaus?

-- Näytä nyt vaan se tunneli, Kaarne sanoi. 

Luolan ulkopuolelta kuului jyrähdys ja koko seita heilahti. Muutamia lohkareita putosi katosta lattiaan. Seinällä ollut hehkuvalo putosi ja särkyi. Sitten alkoi kuulua kivien rasahtelua ja kiivaita huutoja.

-- Ne ovat kohta täällä, Kaarne sanoi. -- Meidän pitää kiiruhtaa.

-- Kiirettä pitää, kiirettä pitää, sanoi vuorenpeikko, kun riu'ulle juoksi, Kalle puhisi. -- Mutta ensin pitää tehdä muutama juttu. Tunnelin suu on heräteltävä näkyviin. Mitenkähän tässä nyt oikein käy, kun on niin pirun pimeääkin?

 

 

Luku 27 -- Tyhjä luola

 

Kapteeni Francis Ravaille istui kiiturinsa nahkasatulassa, kun legioonalaiset kampesivat haljenneita kallionlohkareita syrjään luolan suulta. Paasi oli paksumpi kuin hän oli ajatellut. Se ei tahtonut antaa millään periksi. Se oli täynnä halkeamia ja ylhäälle oli murtunut matala aukko, mutta siitä ei mahtuisi vielä sisään.

-- Täytyy ampua toinen lataus, hän sanoi kersantille.

-- Meidän on oltava varovaisia, ettei koko luola romahda.

-- Aseta lataus. Muuten tässä menee koko päivä.

-- Onko meillä kiire?

-- Jos asian voi tehdä nopeasti, se kannattaa tehdä nopeasti, kapteeni Ravaille sanoi. -- Opin viisauden eräältä everstiltä legioonassa jo parikymmentä vuotta sitten.

Kersantti nyökkäsi ja meni miesten luo. Hän käski heidän siirtyä syrjään. Hän tutki paateen muodostuneita halkeamia ja asetteli niihin räjähteitä.

Kapteeni Ravaille katsoi taivaalle ja huokaisi. Hän yritti niellä kiukkunsa eikä voinut käsittää, kuinka oli taas voinut käydä näin. Hän oli toimittanut Pandoran novgorodilaisille, ja nämä olivat tyrineet kaiken. 

Hän halusi jo päästä eroon koko sotkusta, mennä mahdollisimman kauas. Lahoren moguli kaipasi hänen palveluksiaan, lisäksi eteläisen Afrikan kaivoksilta oli otettu yhteyttä. Zimban musta ruhtinas oli hyökännyt Oranian herttuan kulta- ja timanttikaravaanien kimppuun. Hän oli yhdistänyt useita bantukansoja ja vallannut suuret alueet Kaapstadista pohjoiseen. Ruhtinaan tekosille pitäisi laittaa piste.

Kapteeni Ravaille rakasti Afrikkaa. Hän oli viettänyt useita vuosia Saharan pohjoisilla aavikoilla. Ja Kongon sademetsissä.

-- Suojautukaa! kersantti huusi. -- Kohta räjähtää!

Kapteeni Ravaille siirtyi puun suojaan, peitti korvansa ja avasi suunsa, ettei paine vahingoittaisi tärykalvoja. Räjähdys vavisutti maata. Kivensiru vihelsi hänen ohitseen ja jymähti lähellä olevaan puuhun repien siitä sälöjä 

Hän henkäisi ja meni luolalle. Miehet siirtelivät murtunutta kiviainesta syrjään paaden yläpäästä.

-- Tästä pääsee jo läpi! eräs miehistä huusi.

-- Besançonin ryhmä saa mennä sisään, kapteeni Ravaille sanoi. -- Tainnuttimen kanssa.

Korpraalin miehet kytkivät virran suojasädehaarniskoihinsa, vetivät esiin veitsensä ja ryömivät sisään luolaan.

Kapteeni Ravaille seurasi etsinsangastaan korpraalin kypäräkameran videokuvaa. Luola oli täynnä pölyä. Lamppujen valokeilat valaisivat tilaa, joka ei ollut paljonkaan suurta huonetta kookkaampi.

* Täällä on poro, yksi miehistä viestitti. * Ja läjä viestintälaitteita. Mutta ei mitään muuta.

-- Ovatko he voineet hämätä meitä? kapteeni kysyi vieressään seisovalta kersantilta. 

-- Jäljet kertovat, että he menivät sisään eivätkä jäljet koskaan valehtele, kersantti vastasi. -- Antenni oli myös aktiivinen ennen kuin räjäytimme sen. 

-- Miksi he eivät siten ole enää siellä? kapteeni tivasi.

Kersantti pudisti päätään ja huokaisi:

-- Ulos täytyy olla toinenkin reitti.

* Tutkikaa jokainen halkeama, kääntäkää jokainen kivi, etsikää pakoreitti, kapteeni Ravaille viestitti sisään menneille miehille. Kersantille hän sanoi: -- Saartakaa kukkula. Etsikää jälkiä ja mahdollisia ulostuloaukkoja. He eivät voi olla kaukana.

Tämä se vielä puuttui, hän manasi mielessään ja vilkaisi taas taivaalle.

 

Luku 28 -- Noppapeliä pimeässä

 

Kaarne ja Kalle konttasivat eteenpäin ahtaassa tunnelissa, jonka pohjalla virtasi vesi ohuena purona. Kalle piti hampaissaan palavaa pärettä ja meni edeltä. Kaarne tuli perässä. Hänen näkönsä toimi erinomaisesti liekin valossa. Hän näki pienimmätkin yksityiskohdat. Jopa nekin, joita ei olisi välittänyt nähdä, kuten kaikenlaiset maata pitkin vilistävät mönkiäiset, joilla oli toinen toistaan enemmän jalkoja ja leukoja. Tunneli oli osittain luonnon muovaama ja osittain karkeaa käsityötä. Sitä oli levennetty ahtaimmista kohdista, joista ei muuten olisi päässyt kulkemaan. 

Jonkin aikaa kontattuaan he tulivat paikkaan, jossa tunneli vajosi veden alle. 

-- Tässä pitäisi sitten pulahtaa, Kalle sanoi. 

-- Kuinka pitkään tunneli kulkee veden alla?

-- Ei tietoa. En ole koskaan mennyt siitä. Tiedän vain, että reitti on olemassa ja että siitä voi mennä.

-- Meidän pitää siis sukeltaa tuonne sokkona.

-- Niin.

-- Miten leveä se on? Mahtuuko siellä kääntymään, jos tulee hätä?

-- Ei mitään tietoa.

-- Ehkä voimme jäädä vain odottamaan, että takaa-ajajat luovuttavat. Minua ei oikein huvittaisi sukeltaa tuntemattomaan loukkoon.

-- Ei minuakaan. Me voimme poltella tässä päreet loppuun ja pelata vaikka noppaa. Minulla on erinomaiset, poronsarvesta vuollut nopat mukanani, Kalle sanoi ja kaivoi vyöpussiaan.

-- Kuinka paljon sinulla olikaan niitä päreitä? Kaarne kysyi.

-- Kymmenkunta.

-- Kuinka pitkäksi aikaa ne riittävät?

-- Pariksi tunniksi, ja sitten voimme ottaa nokoset. Eihän tässä ole enää kiire minnekään.

Kalle tasoitteli onkalon lattialle kaistaleen nahkaa. Siihen oli kuvattu erilaisia alueita ja merkkejä. Kapea puro solisi vaimeasti heidän vierellään. Muuten oli aivan hiljaista.

-- Pelin nimi on yliset ja aliset. Pisteitä saa noppien kuvioiden mukaan ja siitä, minne nopat pysähtyvät. Alisessa tulee pisteitä vastakkaisista merkeistä kuin ylisessä.

Kalle selitti pistelaskun hienoudet ja heitti molemmat nopat vuodalle.

-- Kaksitoista pistettä, Kaarne sanoi heti, kun nopat olivat pysähtyneet. -- Ei huonosti.

-- Sinä pääsit nopeasti kärryille, Kalle hämmästeli.

Kaarne punnitsi noppia käsissään. Otti niihin tuntumaa. Hän oli harjaantunut heittämään mitä erilaisempia esineitä keihäistä, heittolautasiin ja veitsiin, mutta nopat tekivät poikkeuksen. Niistä hänellä ei ollut kokemusta. Hän heitti ne vuodalle ja katsoi, kuinka ne vierivät paikoilleen.

-- Aloittelijan tuuria, hän sanoi, kun nopat pysähtyivät edulliseen asemaan.

Kalle katsoi häntä alta kulmien ja noukki nopat kouraansa. -- Viisitoista pistettä, aika hyvin, mutta katsopas tätä.

Nopat lensivät kauniissa kaaressa ja asettuivat molemmat aliseen maailmaan. Toinen noppa näytti peikkoa ja toinen liekkiä.

-- Kaksikymmentä, Kalle riemuitsi. -- Tilanne on kolmekymmentäkaksi vastaan viisitoista.

Seuraavalla kierroksella Kaarne sai toisen kerran viisitoista, mutta Kalle vain yhden, sillä ylisen puolelle mennyt peikko vähensi pisteitä puolet arvostaan.

Heidän pelattuaan vielä neljä kierrosta Kallella oli mahdollisuus ratkaista peli edukseen. -- Sata pistettä tuo voiton, hän sanoi. -- Minun täytyy saada vähintään kaksitoista. Helppo homma.

-- Kahdella edellisellä kerralla se ei onnistunut, Kaarne huomautti.

-- Odotahan vain, Kalle sanoi ja helisytteli luita kourissaan.

Kalle heitti nopat ja yskäisi samalla niin, että päre sammui. Käytävä pimeni. Vain päreen kärki hehkui punaisena kuin vuorenpeikon silmä. 

Kalle oli suunnitellut koko jutun ja käytti pimeyttä hyväkseen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että Kaarne näki kaiken, sen, kuinka Kalle poimi nopat sormiinsa, tunnusteli niitä ja asetti ne sopivasti uusille paikoille.

-- Voi hemmetti sentään, Kalle manasi ja näytteli harmistunutta. -- Odotahan. Teen tulet uudestaan. Hän puhalsi päreeseen varovasti, kunnes se leimahti liekkiin.

-- Voittoisa heitto, Kaarne sanoi. -- Poro ja seita ylisissä.

-- Täydet kaksikymmentä pistettä, Kalle hykerteli tyytyväisenä.

-- Eikö minulla ole tasoittavaa vuoroa?

-- Valitettavasti tässä pelissä ei tunneta sellaista. 

-- Saanko aloittaa seuraavan kierroksen?

-- Sen aloittaa aina voittaja, Kalle sanoi.

-- No, aloita sitten, Kaarne myöntyi.

Kierroksen lopussa Kaarne oli vain kahden pisteen päässä voitosta, mutta Kalle sai taas mahdollisuuden lopettaa. Hän tarvitsi kuusitoista pistettä. Ja kuinka ollakaan hän onnistui yskäisemään päreen sammuksiin. Tällä kertaa Kaarne oli varuillaan. Kallen sormeiltua noppia ja puhaltaessa päreeseen liekkiä, hän käänsi nopat nopeasti toiseen asentoon. Kalle oli huudahtaa ääneen, kun näki voiton luisuvan käsistään. Hänen silmistään paistoi epäusko. Yliseen maailmaan pysähtyneet nopat näyttivät molemmat peikon naamaa.

-- Huono tuuri, Kaarne sanoi. -- Miinukselle meni. 

Hän heitti nopat ilmaan ja hymyili, kun ne pysähtyivät. Kaksi seitaa tanssi liekin heittämissä varjoissa ylisessä maailmassa. Hän oli voittanut kierroksen.

Samassa kuului jyrähdys, ja kallio vapisi. 

-- Räjäyttivät uudestaan, pirulaiset, Kalle sanoi.

-- Ehkä ne eivät päässeet vielä sisälle seitaan, Kaarne sanoi. -- Minä niin toivon, etteivät ne löytäisi tämän tunnelin suuta. 

-- Siinäkin on kivi edessä. Ei sitä niin vain helposti älyä.

-- Luulen, että niillä on mukana jäljityslaitteet. Ei niitä yksi pieni kivi pitele. Parempi siis valmistautua sukeltamaan.

 

Luku 29 -- Pinnan alla

 

Kaarne ui sukelluksissa. Vesi oli hyytävää, ja vedenalainen onkalo kapea. Hän oli taitava uimari ja kykeni pysyttelemään pinnan alla pitkiäkin aikoja, mutta muutaman vedon jälkeen kiviseinät alkoivat hipoa olkapäitä kummallakin puolella, mikä tuntui erityisen ahdistavalta. 

Kaarnen sisäänrakennetut skannerit olivat jumissa. Ne olivat vaurioituneet Raz Rasputinin käsittelyssä. Hän ei kyennyt näkemään Kallea, kuuli vain veden kohisevan takanaan. Hän sukelsi ja sukelsi, kauhoi vettä kuin koira ja potki vauhtia seinämistä. Hän ennätti ajatella, että ei jaksaisi pidätellä hengitystään enää kovin pitkään. Sitten tunneli laajeni, ja hän pärskähti pintaan. Hän veti keuhkonsa täyteen makoisaa ilmaa ja odotti Kallen pulpahtavan vierelleen.

Mutta Kallea ei vaan kuulunut.

Kaarne hengitti syvään ja sukelsi. Hän ennätti palata jonkun matkaa takaisin, ennen kuin näki Kallen kuplapilven sisällä. Kaarne tajusi sapmelakin hätääntyneistä liikkeistä, että tämän viimeiset hetket olivat käsillä. Mies ei pääsisi pintaan omin avuin. 

Kaarne tarttui Kallea kourasta ja alkoi vetää, mutta tämä oli takertunut vaatteistaan kiinni kallionseinän säröihin. Kaarne kiskoi minkä jaksoi, mutta turhaan. 

Kallen käden puristus raukesi. 

Kaarne palasi takaisin ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Hän painui taas veden alle ja sukelsi Kallen luo, työnsi tätä taaksepäin. Ensin Kalle ei liikahtanutkaan, mutta viimein hän irtosi kallion otteesta ja lipui hervottomana vedessä. Kaarne meni mukana ja riisui Kallen paidan veden alla.

Hänen omat happivaransa alkoivat ehtyä. Hänen olisi päästävä pois vedestä. Hän ei aikonut kuitenkaan jättää ystäväänsä. Miehen aivot olivat olleet jo turhan kauan ilman happea.  

Hän veti Kallea käsistä ja otti tukea tunnelin seinistä. Ponnistelu hankalassa paikassa kulutti happea pelottavan nopeasti. Keuhkoihin sattui. Ne alkoivat täyttyä myrkyllisestä hiilidioksidista. Kaarne ei kuitenkaan luovuttaisi. Hän ei jättäisi Kallea hukkumaan. Hän ponnisteli voimansa äärimmilleen ja sai Kallen solahtamaan ahtaan kohdan läpi. Kamppailu kesti kauemmin kuin hän oli arvioinut. Hän oli menettämässä tajuntansa. Ajatukset harhailivat. Keuhkoja kiristi ja pakotti. Hänen teki mieli puhaltaa ne tyhjiksi ja vetää täyteen raikasta, vilvoittavaa vettä.

Todellisuus hämärtyi. Vesi helmeili silmissä. Hän oli näkevinään valoa. Hän kuvitteli lentävänsä pilvien sisällä. Hän oli lintu. Hän oli kuin tuulten tuoma tunturivuokon siemen. Hän olisi sitkeä eikä luovuttaisi.

Kunpa hän näkisi vielä auringon.

 

Luku 30 -- Pako tyrmästä

 

Rob McCool makasi liikkumattomana penkillä. Ruokaa tuova vartija näki hänet valoa vahvistavien etsimien läpi, mutta ei voinut kuvitellakaan, että Rob näkisi hänet myös. Tai pikemminkin Rob aisti miehen läsnäolon, kuuli ja tunsi tilan, jonka tämä täytti pimeydessä. Miehen hahmo muodostui hänen mieleensä kolmiulotteisena kuviona. Rob ei tiennyt tarkalleen, miten se tapahtui. Hän ei nähnyt miestä silmillään, vaan muilla aisteillaan. Havainto ei ollut tarkka, siinä oli pehmeitä, usvamaisia kohtia, eikä siinä ollut värejä, mutta kokemus lähenteli näkemistä. 

Rob odotti hiljaa paikoillaan, että mies tulisi lähemmäksi. Vartijat tiesivät kahleiden rajat, sen, kuinka paljon vangit pystyivät liikkumaan niiden kanssa. Ne sallivat nukkumisen, suorana seisomisen ja muutamien yksinkertaisten liikkeiden tekemisen, eivät juurikaan muuta. 

Vartijat toivat ruokaa, miten sattui. Ehkä he eivät vain piitanneet aikatauluista, tai sitten he halusivat sekoittaa vankien ajantajun.

Vartija kurottautui laittamaan tympeältä haisevaa muhennosta Robin kulhoon. Seuraavaksi hän aikoi karjaista herätyksen, mutta yllättyi täysin, kun sai kolauksen kypäräänsä ja tunsi jotakin rojahtavan selkäänsä vasten. Hän säikähti ja horjahti sen verran eteenpäin, että Rob sai hänestä otteen. Rob pyöräytti vartija maahan ja teki hänet vaarattomaksi. Vartijan peukalon avulla hän sai kahleitten lukon auki.

-- Onnistuiko? Mark kuiskasi. Hän ei nähnyt pimeältä, mitä tapahtui.

-- Joo.

Rob veti vartijan Markin luo. Mark ojensi kahleitaan, ja lukko avautui. Hän hieroi hiertyneitä ranteitaan ja nilkkojaan. 

-- Tässä, laita tämä päähäsi, Rob sanoi.

Mark hapuili käsiinsä vartijan kypärän. Valonvahvistimet toimivat moitteettomasti. Mark näki Robin hahmon edessään. Vartija makasi selällään lattialla.

-- Olisiko nyt minun vuoroni? kreivi de la Gard kysyi. 

Mark kääntyi ja näki miehen ojentavan käsiään. Rob raahasi vartijan kreivin luo.

-- Oletko varma tuosta? Mark sanoi iiriksi. 

-- Kuinka niin?

-- Voiko häneen luottaa? Hän on sentään svenski.

-- Jokin sisälläni sanoo, että voi.

-- Ja sinä uskot sitä jotakin, joka puhuu sisälläsi.

-- Olen tutustunut tyyppiin tosi hyvin. En usko, että hänestä on harmia.

-- Ai siitä sisälläsi olevasta puhujasta, vai? Mark tuhahti.

-- Älä viitsi pelleillä.

-- En aio jäädä teidän vaivoiksenne, kreivi de la Gard sanoi. -- Tulen kanssanne ulos ja lähden sitten omille teilleni.

-- Kyllä me otamme sinut mukaamme, Rob sanoi. -- Ehkä sinusta on vielä hyötyä. Ei sitä koskaan tiedä. Olet sentään kreivi ja entinen lääninherra.

Mark otti vartijalta lyhyen miekan. Rob sormeili vyöhön kiinnitettyä pistoolia. Se oli kertaalleen laukeava ja varustettu taitettavalla piipulla, josta sen saattoi ladata uudestaan. Vyölaukussa oli kourallinen messinkihylsyisiä ammuksia.

-- Typerää laittaa asialle aseistettu vartija, Mark sanoi.

-- He eivät uskoneet, että meistä voisi olla heille vastusta, kreivi de la Gard sanoi.

-- Väärin uskoivat, Rob sanoi. -- Ja saavat kohta kokea sen katkerasti.

Mark nosti vartijan olkapäilleen. He kävelivät käytävään, josta kajasti valoa. Ensimmäinen lamppu oli melko kaukana. Käytävän katto oli muurattu punaisista tiilistä holvimaiseksi. Matkan varrella he näkivät muutamia ovia, mutta ne olivat lukossa eivätkä auenneet.

Vähän matkan päässä käytävän sulki kalteriportti. Siinä oli reikä vanhanaikaiselle avaimelle. Rob työnsi vartijalta löytämänsä avaimen lukkoon ja portti aukesi kirskahtaen.

-- Sehän kesti, kuului ääni kulman takaa. -- Olisin ennättänyt käydä istunnolla vaikka kaksikin kertaa. Mutta kiitos, kun teit työt. Parempi paska riu'ulla kuin housussa. Tulehan juomaan tuoppisi tyhjäksi. Otetaan uusi peli. Sekoitin kortit oikein kunnolla.

Rob tiesi, että kyseessä oli yksi vartija, joka istui pöydän ääressä. Hän nyökkäsi Markille ja syöksähti vauhtiin. Vartija ei ennättänyt kuin pudottaa kortit käsistään, kun Rob oli jo hänen kimpussaan. Mies sai pistoolin perästä tällin otsaansa ja lyyhistyi korttikasan päälle.

-- Meidän pitää ottaa toinen heistä mukaan, Mark sanoi. -- Sormenjälkiä varten.

-- En usko, kreivi de la Gard sanoi. -- Porttien lukot toimivat avaimilla, jotka löytyvät vartijan vyöltä. 

-- Siis jos tavat eivät ole muuttuneet viidessätoista vuodessa, Rob sanoi. -- Eikö niin?

-- Luulen, etteivät ole.

Rob viilsi vartijan vyön poikki ja otti avaimet. -- Pääsemmekö näillä ulos linnasta?

-- Emme, kreivi de la Gard sanoi. -- Nuo käyvät vain tyrmän portteihin. Linnan muut osat ja ulkoportit ovat asia erikseen.

-- Kenellä on ulkoporttien avaimet?

-- Portinvartijoiden päälliköllä.

-- Ja mistä hänet mahtaa löytää?

-- Jos tavat eivät ole muuttuneet, hänet löytää portin lähellä olevasta huoneesta.

-- Onko hän yksin?

-- Ei. Hänellä on muutama porttivahti kaverinaan. Miehet vaihtavat vuoroja parin tunnin välein.

-- Mitä vartiopäällikkö tekee? Mark kysyi.

-- Nukkuu.

-- Mitä?

-- Perinteisesti hän nukkuu, vaikka onkin vastuussa kaikesta.

-- Ei mene hyvin heilläkään.

-- Onko ulos mitään muuta reittiä? Rob kysyi.

Kreivi de la Gard hieraisi partaansa. -- Tornin käymälässä oli ainakin ennen vaijeri, jonka saattoi laskea alas.

-- Kuulostaa epäilyttävältä, Mark sanoi. -- Johtaako se lantasammioon.

-- Se vie tornin juurelle. 

-- Sanohan tuo uudestaan. Tornin juurelle.

-- Käymälä on uloke muurin ulkopuolella, kreivi selvensi. -- Jätökset tippuvat rantakallioille ja huuhtoutuvat sieltä järveen.

-- Onneksi emme nousseet Filburin kanssa ylös siitä kohtaa, Mark sanoi inhoa äänessään.

-- Kuinka pääsemme sinne? Rob kysyi.

-- Minä voin näyttää tien, kreivi de la Gard sanoi. -- Nämä käytävät yhtyvät tornin juurella oleviin talousrakennuksiin. Sieltä pääsemme torniin eikä aikaakaan, kun olemme sontareiällä.

-- Saat sen kuulostamaan helpolta, vaikkakaan et kovin houkuttelevalta, Mark sanoi.

-- Lähdetään jo, Rob hoputti. -- Pakomme huomataan ennen pitkää. Olisi hyvä, jos saisimme hieman etumatkaa.

Kreivi de la Gard otti hehkuvalon mukaansa ja johdatti Robia ja Markia pitkin käytäväsokkeloita. Hämärässä taivallettu matka tuntui yllättävän pitkältä. 

-- Toivotaan, että on yö, kreivi de la Gard sanoi avatessaan kolmatta lukittua ovea. -- Se on ainut aika, kun keittiö ja leipomo ovat tyhjät. Palkolliset menevät valmistamaan aamupalaa vasta hieman ennen kukonlaulua. 

-- Nyt on yö, Rob sanoi.

-- Mistä tiedät? Mark kysyi.

-- Tiedän vain. 

-- Sepä outoa, kreivi de la Gard sanoi, -- mutta kohtahan se nähdään. Valmistautukaa äänekkääseen hälytykseen ja raivoisaan vastarintaan. Keittiö on seuraavan oven takana.

 

Luku 31 -- Satimessa

 

Kaarne kiskoi Kallea veden alla. Hänen keuhkonsa olivat pakahtumaisillaan. Jos hän antaisi periksi ja vetäisi ne täyteen vettä, olisi kaikki mennyttä. Hän alkoi tuntea vaarallista pakokauhua, joka iskee juuri ennen hukkumiskuolemaa. Hänen olisi ajateltava jotakin muuta. Elämää. Historiaa. Menneitä vuosia. Ne vilahtelivat hänen mielessään. Neljäntoista kesää. Niinkin lyhyt aika piti sisällään paljon. Hän ajatteli Bogorista, lapsuudenaikaista pelastajaansa. Näki tämän jättimäisen hahmon mielessään. Kuinka turvalliseksi hän olikaan tuntenut olonsa tämän sylissä. Hän muisti vetoisan nurkkauksen, jossa joutui nukkumaan tsuudien orjana. Hän muisti häkkiin suljetut pojat, joita oli ruokkinut salaa. Hän muisti Apollon, Markin, Filburin ja Robin.

Roibéard McCool. 

Kaarnen keuhkot olivat haljeta. Hän tunsi itsensä turraksi ja väsyneeksi. Kokisiko hän loppunsa tässä kylmässä loukossa? Yksinäisenä ja avuttomana. Tässäkö olisi kaikki? Tämäkö olisi kaiken loppu?

Ei. Oli taisteltava loppuun saakka. Hän riuhtoi Kallea eteenpäin viimeisillä voimillaan. Hän polki vettä, liukui ylös kohti pintaa, kohti ilmaa, kohti pelastusta. 

Ja sitten veden pinta halkesi. Hän työnsi suunsa ylös ja haukkoi ilmaa. Se maistui niin suloiselta, niin makealta. Hän tempoi Kallen päätä ylös, veti velttoa ruumista perässään, laski sen vielä osittain veteen ja rojahti vierelle.

Liikkuminen tuntui vaikealta. Hän halusi vain levätä. Hänen oli kuitenkin pelastettava Kalle ja sitä varten hänen olisi noustava.

Hän ravisteli itsensä hereille. 

Keskity.

Hän ja lausui jumalattaren pyhät nimet, lausui ne yhä uudelleen ja uudelleen. Sitten, kuin loitsun voimistamana, hän kohottautui istumaan. Kallen oli saatava ilmaa, muuten hän kuolisi. 

Hän kääntyi sapmelakin puoleen ja asetti huulensa tämän huulia vasten. Kävi läpi elvyttämisen protokollan. Miehen huulet olivat kankeat ja kylmät. Suu maistui poronlihalta ja vaivaiskoivun lehdiltä. Hän puhalsi kaksi kertaa. Mies vaikutti elottomalta. Oliko tämä ollut veden alla liian kauan? Oliko aivojen kipinä sammunut. Kaarne asetti kämmenensä miehen rintakehälle ja alkoi painella rytmikkäästi. Kolme, viisi, kymmenen kertaa. Hän puhalsi taas. Paineli sitten rintalastan kohdalta voimakkain, runnovin liikkein varoen kuitenkin murskaamasta luita.

Hän kuulosteli taas. 

Mies makasi liikkumatta. 

Kaarne asetti sormensa miehen kaulalle.

Ei tuntenut pulssia. 

-- Perkeleen perkele, Kaarne manasi tsuudien tapaan. -- Pirujako tässä enää pelleilemään.

Hän kumautti miestä rintaan nyrkillään. Kerran ja kaksi. Sitten hän puhalsi ilmaa tämän keuhkoihin useita kertoja peräkkäin, kunnes oli itsekin pyörtyä.

Yhtäkkiä Kalle alkoi kouristella, taipui kyljelleen, yski ja oksensi vettä. 

-- Ei hätää, Kaarne sanoi ääneen. -- Minä pelastan sinut. Ja vasta silloin Kaarne tajusi, mitä Kalle oli tehnyt. Pohjoisen mies oli pelastanut hänen henkensä, oli ehdottanut sukeltamista, oli ollut valmis surman suuhun vain seuratakseen häntä, vaikka ei ollut mikään uimari. Oli pitänyt suurta meteliä olemattomista taidoistaan. Kalle oli rohkea, mutta onneksi myös sitkeä eikä luopuisi hengestään vähällä.

-- Olemmeko varjojen maassa? Kalle kysyi. -- Tuonen virralla.

Vasta nyt Kaarne muisti, ettei Kalle nähnyt mitään luolan pimeydessä.

-- Emme, Kaarne sanoi. -- Olemme yhä tunnelissa, seidan sisällä.

-- Ehkä tämä tunneli vie aliseen maailmaan.

-- Ei vie. Mutta jonnekin se johtaa, ja meidän on otettava selvää, minne. Jaksatko liikkua?

Kalle ei vastannut. Ähisi vain, kääntyi sitten kyljelleen ja nousi kontilleen. 

-- Älä yritä nousta. Lyöt vain pääsi kallioon. Meidän on liikuttava kyyryssä. 

-- Ihan miten vain. Minä kävelen vaikka käsilläni, jos on tarpeen.

-- Sen kyllä uskon. Vaati rohkeutta tulla veteen. Et selvästikään ole kummoinen uimari.

-- Taitoni ovat päässeet vähän ruostumaan. En ole juurikaan uinut sen jälkeen, kun karvani alkoivat kasvaa. Vedet on aina niin kylmiä. Ei niissä viitsi läträtä

-- Pääasia on, että olet nyt hengissä, Kaarne naurahti helpottuneena.

-- Mitä tässä enää jahkaillaan. Lähdetään liikkeelle, Kalle sanoi. -- Kerro vain, mihin suuntaan. Minä en näe edes omia käsiäni.

-- Seuraa ääntäni.

-- Mitenkähän tuo onnistuu, kun kylmettyneet hampaani pitävät sellaista meteliä, etten tahdo kuulla omia ajatuksianikaan.

-- Pidä minusta kiinni ja tule perässä, Kaarne sanoi ja työnsi kämmenensä Kallen kouraan.

He etenivät kyyryssä, mutta pian tunneli madaltui niin, että heidän oli laskeuduttava kontilleen.

-- Tuolla näkyy hieman valoa, Kaarne sanoi. -- Sen täytyy olla tunnelin suu.

Hetken kuluttua he tulivat paikkaan, jossa tunneli päättyi. Aukkoon oli kasattu kiviä, joiden välistä kajasti valoa.

-- Meidän on ruvettava purkuhommiin, Kalle sanoi ja sylkäisi käsiinsä. -- Vaihdetaan paikkaa.

Kaarne ei voinut olla hämmästelemättä miehen kuntoa. Hetki sitten hän oli ollut kuolemaisillaan, ja nyt jo valmiina siirtämään vaikka vuoria.

-- Odotahan, Kaarne sanoi. -- Kuulostellaan ensin vähän aikaa.

He makasivat paikoillaan puolisen tuntia, mutta eivät kuulleet tai nähneet mitään, joten Kalle alkoi siirrellä kiviä, ensin pienempiä sitten suurempia. Viimein aukko oli niin suuri, että siitä saattoi pujottautua ulos.

-- Mitähän Örrille kuuluu? Toivottavasti eivät ottaneet sitä hengiltä, Kalle puhisi työntyessään aukosta rinteeseen. 

-- Sitä toivon minäkin, Kaarne sanoi ja seurasi Kallea tunturikoivupensaikkoon. -- Ennätin jo kiintyä siihen. Se sentään pelasti meidät.

He jäivät kyyhöttämään lehvien sekaan. Vierellä pulppusi lähde. Vesi solisi kirkkaana. Kalle nappasi muutamia koivunlehtiä ja pureskeli niitä. -- Entä nyt? Mitä tehdään?

-- En tiedä. Vaisto kehottaa pysymään piilossa, Kaarne vastasi.

-- Maasto on aika avointa. Meidät on helppo nähdä, jos lähdemme pakoon.

-- Pitäisi vain luottaa siihen, ettei ketään ole lähettyvillä.

-- Toivoa sopii.

-- Mennään takaisin, Kaarne päätti. -- Pelataan aikaa ja odotellaan apujoukkoja.

He vetäytyivät takaisin tunneliin. Kaarne katseli, kuinka Kalle pinosi muutamia kiviä näköesteeksi. Mies oli palautunut nopeasti entiselleen, ei merkkiäkään kuoleman rajalla käymisestä. 

He jäivät kyyhöttämään kylki kyljessä. Kaarne tuijotti kivien välistä siilautuvaa valoa. He olivat kuin äidin kohdussa syntymäänsä odottavat lapset, jotka eivät tienneet mitään muun maailman menosta. 

Kaarne ajatteli äitiään, josta hänellä ei ollut muistikuvia. Hän tiesi vain, että äiti oli joutsenkansaa, Bogoris oli kertonut niin, mutta mitä se tarkoitti? Joutsenet elivät monissa paikoissa, mutta kukaan ei ollut kuullut joutsenkansasta. Oliko se ollut pelkkää Bogoriksen satuilua? 

-- Hammas ajatuksistasi, Kalle sanoi.

-- Olen ollut orpo niin kauan kuin muistan, Kaarne sanoi. -- Isäni oli tataari ja äitini joutsenkansaa. Muistan, kun isäni piti minua sylissään hevosen selässä, mutta en muista mitään äidistäni. Hän kuoli, kun olin pieni. 

-- Vai että oikein joutsenkansaa, Kalle tuumasi. -- Se selittääkin, miksi sinulla on niin siniset silmät.

-- Mitä tarkoitat?

-- Niillä on kaikilla siniset silmät, joutsenkansalaisilla

-- Pilailetko?

-- En. Miten niin?

-- Mitä tiedät heistä? Kaarne tivasi. 

-- Sanotaan, että he asuvat Aanarin toisella puolella pienten järvien maassa. Ovat ylvästä porukkaa. Vaaleita ja pitkiä. Siitä kai se nimikin tulee.  

-- Eivätkö he ole sapmelakkeja?

-- No eivät taatusti ole, Kalle naurahti. -- Enemmänkin joitain haltijoita. Ovat tulleet tänne meriä pitkin. Tai ainakin niin kerrotaan. Kutsuvat itseään aalo suiliksi, tai jotain sinne päin.

-- Aalo suil, Kaarne toisti. Samassa hänen mieleensä nousi nimi, Niiev, ja yhtäkkiä hän oli varma, että se oli hänen äitinsä nimi.

Sen täytyi olla.

-- Oletko nähnyt heitä?

-- Kyllä vain. He käyvät kanssamme kauppaa silloin tällöin. Äitini on kotoisin Sevettijärven takaa. Siellä päin ollaan paljonkin tekemisissä joutsenkansan kanssa. Ne ovat hyviä ihmisiä.

Kaarne olisi halunnut kysyä Kallelta vielä jotakin, mutta mies nosti sormen huulilleen.

Ulkoa kuului ääniä. 

Jotakin raapiutui tunturikoivuja vasten. 

 

Luku 32 -- Myrsky

 

Kreivi de la Gard valitsi vartijalta otetusta rinkulasta avaimen, joka näytti parhaiten sopivan vanhanaikaisen lukon reikään. Hän kiersi avainta. Kuului naksahdus, kun koneisto veti metallikielen pois karmista. Hän raotti ovea ja kurkisti sisään. Siellä näkyi vain pimeyttä.

Rob McCool meni kreivin vierelle. Hän aisti tilan olevan tyhjä. 

-- Työläiset eivät ole tulleet vielä, Rob sanoi.

-- Uuninlämmittäjät tulevat ensimmäisinä, kreivi de la Gard sanoi ja astui sisään valon kanssa. Sen kajossa he näkivät kaksi suurta uunia, helloja, pöytäsaarekkeen, työtasoja ja pölkyn, johon oli isketty lihakirves. Seinillä roikkui eri kokoisia pannuja. Hyllyillä oli ruoantekotarpeita: jauhoja, ryynejä, yrttejä, suolaa, sokeria, mausteita.

-- Täällä on kuilu, jota pitkin ruoka nostetaan torniin, kreivi de la Gard sanoi ja käveli tilavan syvennyksen luo. -- Tuo on ruokahissi. Valmis ruoka laitetaan levylle, joka nousee tornin kolmanteen kerrokseen. 

Veljekset katsoivat kreiviä ymmärtämättä, mitä tämä tarkoitti.

-- Sitä kautta pääsemme pakoon, kreivi de la Gard sanoi.

Samassa kulman takana oleva ovi narahti ja aukesi.

Karkulaiset eivät nähneet, kuka sieltä oli tulossa.

-- Kuka turjake on jättänyt valot päälle? möreä ääni sanoi ja alkoi hyräillä heti perään iloisenkarheaa rallatusta.

Robin ja Markin kauhistukseksi kreivi de la Gard sanoi ääneen: -- Ettei se turjake vain olisi vanha linnanherrasi. 

Tulijan askeleet pysähtyivät. -- Mitä minun korvani kuulevatkaan, vai olenko alkanut höpertää? Mikä helvetin haamu siellä kummittelee?

-- Et sinä höperrä, kreivi de la Gard sanoi. -- Eikä täällä ole mikään haamu.

Lyhdyn valo tuli näkyviin kulman takaa. Heidän eteensä ilmestyi pienehkö, pullea mies, jolla oli harmaa hattu ja sinivalkoraidallinen esiliina.

-- Aalo-pirulainen, kreivi de la Gard sanoi ja astui kädet ojossa miestä kohti.

-- Oletpa tosiaan noussut haudasta, Aalo tokaisi. -- Oikea manan majojen kuvatus. Pelkkää luuta ja nahkaa koko mies.

-- Tietäisitpä, kuinka olen kaivannut poronpaistiasi ja perunoitasi ja hillaleivoksiasi.

-- On sääli, että en voinut lähettää sinulle mitään sellaista.

-- Mutta piilottelit leipiini lihanpaloja, eikö vain?

-- Niin, ja tein muutenkin vähän parempia pöperöitä, kuin mitä olisi ollut lupa.

-- Olen siitä sinulle ikuisesti kiitollinen.

-- Mitäpä tuosta, Aalo sanoi. -- Tuntui jotenkin hienolta, että saatoin tehdä jotakin. Annahan kun mietin. Siitä alkaa olla viitisentoista vuotta, kun viimeksi näimme. Luulin, että seuraava kerta olisi vasta Tuonelan puolella. 

-- Eivät ne minusta niin helposti pääse, kreivi de la Gard naurahti. -- Mutta totta puhuen nyt olisi lähdön aika. Viisitoista vuotta elävältä haudattuna alkaa riittää.

-- Uunipojat tulevat ihan kohta, Aalo sanoi. -- Miten ajattelit livahtaa pakoon?

-- Menemme ruokahissillä torniin ja huussin vaijerilla alas.

Aalo nyrpisti nenäänsä. -- Suunnitelmasi haisee aika lailla. Ihanko itse keksit?

-- Itsepä hyvinkin, kreivi de la Gard naurahti. 

-- Monta reissua on yhdessä tehty, mutta tämän pakomatkan taidan jättää väliin. Teillä alkaa olla kiire. Ei höpötellä enempää. Menkää hissiin yksi kerrallaan. Minä lähetän teidät matkaan. Kuka menee ensimmäisenä?

-- Minä, Rob sanoi. -- Otan vain tämän mukaani, jos sopii. Hän nappasi telineestä leveäteräisen kokkiveitsen

-- Kaikin mokomin, Aalo sanoi. -- Kaipa minä saan silputtua sipulit vaikka puremalla. Kun pääset ylös, niin lähetä hissi takaisin alas. Sitä suuntaa ei pysty ohjaamaan täältä alhaalta. Turvallisuusjuttuja.

Rob kävi toisen polven varaan hissin pohjalle, sillä tilaa ei ollut paljoa.

Aalo väänsi vivusta, ja vaijeri kiristyi. Rob katosi näkyvistä. Ei aikaakaan, kun hän oli tornin kolmannessa kerroksessa. Hissi pysähtyi, ja hän näki aution porrastasanteen ja sisemmäs torniin vievän oven. Hän pudottautui pois kyydistä ja väänsi vivusta. Hissi painui takaisin kuiluun. Rob tarkkaili käytävälle antavaa ovea ja kuunteli, josko rappusista kuuluisi askelia.

Ei kuulunut mitään.

Kukaan ei ollut liikkeellä tähän aikaan. 

Kapeasta ikkuna-aukosta kajasti yöttömän yön ohutta valoa. Hissi putkahti näkyviin. Siinä tuli Mark. Rob lähetti hissin alas. Pian se toi kreivi de la Gardin mukanaan.

-- Seuratkaa minua, kreivi sanoi lähetettyään hissin vielä alas. He nousivat rappuja, kunnes tulivat puisen oven luo. Kreivi de la Gard veti oven auki. Ahtaan tilan sisäpuolelle oli kiinnitetty yksinkertainen salpa.

He sulloutuivat sisään ja vetivät oven kiinni. Kreivi loksautti salvan paikoilleen.

-- Nyt ei kukaan pääse yllättämään meitä, hän sanoi ja nosti puisen kannen pois pyöreän istuinaukon päältä. -- Täältä on aikamoinen pudotus.

Rob ja Mark kurkistivat alas sontaluukusta. He näkivät muurinsyrjän, alhaalla odottavat kalliot ja kaistaleen myrskyävää Aanarijärveä, joka heitti kuohujaan muurin juurelle.

Kreivi de la Gard työnsi kätensä aukkoon ja hapuili sivulle. -- Sää ei ole tänään ihan hellimmästä päästä, mutta meidän kannaltamme se on oikein hyvä. Täällähän se onkin, vanhalla paikallaan. Hän alkoi kiskoa teräsvaijeria pois kelalta. Päässä oleva koukku kilahteli muuriin. Kova tuuli nieli äänet, jotka olisivat kuulostaneet tyynessä yössä kiusallisen kovilta.

-- Nyt pitää suojata kämmenet, etteivät ne pala rikki, kun liu'umme alas. 

Rob ja Mark seurasivat kreivin esimerkkiä ja kietoivat paitojensa helmat käsien ympärille. 

-- Yksi kerrallaan, kreivi de la Gard sanoi. -- Minä menen edeltä.

Poistuminen sujui nopeasti. Pian he seisoivat suojasädekentän ja muurin välisellä, ulosteiden peittämällä kalliolla. 

-- Meidän on ryömittävä veteen suojasäteiden ali, kreivi de la Gard korotti ääntään, että se kuuluisi veden pauhun yli.

Rob katsoi jalkoihinsa inhosta värähtäen. Myrskyn heittämien pärskeiden kostuttamat ulosteet velloivat heidän jaloissaan. Hän hillitsi puistatuksen ja laskeutui kontilleen, painui sitten vielä vatsalleen haisevaan mönjään ja liukui suojasädekentän ali villinä kuohuvaan järveen. -- Onneksi päästiin heti pesulle, hän huusi Markille, kun he uivat aaltoilevassa vedessä.

-- Olisipa vielä pala saippuaa, jolla hangata löyhkä pois.

Rob näki, että kreivi de la Gard nautti veden viileästä syleilystä. Hän oli tottunut uimari ja liikutti käsiään vinhasti.

-- Mennään tuonne oikeanpuoleiseen laituriin! kreivi huusi. -- Luulen, että löydämme sieltä jonkinlaisen kulkupelin. 

Uiminen Lapponian suurimman järven kuohuvassa aallokossa ei ollut helppoa. Tuuli kävi idästä ja nostatti järven selältä sellaisia vaahtopäitä, että he pelkäsivät ajautuvansa rantakivikkoon.

Kreivi de la Gardin osoittama laituri oli rakennettu puolentoista metrin korkeudelle veden pinnasta. Se oli rannan suuntainen ja muodosti kapean kulkuväylän varastojen eteen. Vajat oli rakennettu niin, että niihin pääsi veneillä. Niiden edessä kulkeva laituritasanne oli tehty niin, että se muodosti nostettavat sillat ovien eteen. 

-- Tuolla säilytettiin veneitä, kiitureita ja vesiliitimiä, kreivi de la Gard sanoi korottaen ääntään sen verran, että se voitti viiman vihellyksen.

-- Ehkä niitä on siellä vieläkin, Rob sanoi.

-- Se selviää, kun käydään katsomassa, Mark sanoi.

-- Minä hiljennän vartijan, Rob sanoi. -- He ajautuivat päin laituria ja tarttuivat tukeviin kannatinrakenteisiin. Rob kapusi parruja pitkin ylös vedestä ja kurkisti reunan yli. Vartija nosti öljykangastakkinsa kauluksia ylös ja tarttui hattunsa lieriin. Rob kiepautti itsensä laiturille heti, kun vartija kääntyi kävelemään toiseen suuntaan. Hän piiloutui lähimpään ovisyvennykseen ja jäi odottamaan. Hän toivoi, että vaatteisiin takertunut lemu ei paljastaisi häntä ennen aikojaan.

Vartijan palatessa takaisin, Rob pamautti hänet pistoolin kahvalla kanveesiin. Mark ja kreivi de la Gard nousivat vedestä. He availivat vajojen ovia. Ensimmäisen ja toisen takana oli ruokatarvikkeita ja sekalaista tavaraa, mutta kun he aukaisivat kolmannen, he näkivät puolenkymmentä kiituria ja vesiliitimen.

-- Otetaan vesiliidin, kreivi de la Garda sanoi. -- Se on vähän vanhanaikainen, mutta kulkee vakaimmin näin kovassa aallokossa.

He nostivat laiturin kannen ylös ja vetivät vesiliitimen ulos vajasta. Kreivi de la Gard asettui ohjaimiin. Rob ja Mark istuivat hänen taakseen. Liidin oli rakenteeltaan erikoinen. Siinä oli kolmiomainen tasanne kahden leijuntaponttoonin varassa. Keulassa oli rynnäkkötykki. Kaasumoottori ja puhallinputket oli sijoitettu taakse.

-- Tästä lähtee sitten ääntä, mutta se ei haittaa, kun myrsky peittää kuulijoiden korvat ulinallaan.

Kreivi de la Gard väänsi kammesta ja moottori vongahti käyntiin. Hän sääti ohjaimia ja lisäsi työntövoimaa. Liidin nousi aaltojen yläpuolelle ja syöksyi matkaan.

 

Luku 33

 

-- Vulle, sinäkö se siellä, mitä ihmettä? Kalle sanoi, kun näki ystävänsä kurkistavan matalan kivimuurin takaa.

-- Tulin vähän järjestelemään asioitanne.

-- Kuinka pääsit tänne?

-- Viekkaudella ja oveluudella. Toin parikymmentä poroa mukanani. Roikuin hihnoista Jäkän mahan alla, vanha konsti.

-- Ovela pirulainen olet, veikkoseni.

-- Mistä tiesit tulla avuksemme? Kaarne kysyi Vullelta.

-- Joukhi kertoi, missä olette. Hän kertoi myös tunnelista. Luulin, että joutuisin ryömimään sitä pitkin luoksenne, mutta tehän olittekin jo valmiina odottamassa.

-- Saat kiittää onneasi. Ei ollut nimittäin helppo reitti, Kalle sanoi. -- Mitä seuraavaksi?

-- Perästä tulee vielä muutama poro. Luikahdetaan niiden turvin liikenteeseen. 

-- Miten se oikein onnistuu? Kaarne kysyi.

-- Teillekin on kantopussit. Ne on jo kiinni poroissa. Nousette vain kyytiin. Porot odottavat tuolla koivikossa.

-- Lähdetäänkö heti?

-- Odotellaan ensin vähän aikaa.

-- Miksi ihmeessä? Eikö olisi parasta lähteä heti? Meitä etsitään koko ajan. 

-- Malttia nyt. Kohta näette.

Ei mennyt kauaa, kun tunturista alkoi kuulua voimistuvaa jylinää, kuin myrsky olisi nousemassa pitkin jänkää. Samaan aikaan kuului luolan perältä loiskahdus. 

-- Mikä se oli? Vulle kysyi. -- Onko siellä vettä?

-- Tunneli oli osittain veden alla. Niiden on täytynyt sukeltaa sen läpi, Kaarne henkäisi.

Vulle katsoi Kallea, ja Kaarne oli näkevinään epäuskon häivähdyksen tämän silmissä. -- Sukelsitko sinäkin...?

-- Nyt olisi korkea aika lähteä, Kalle sanoi. -- Meidät on löydetty. Kohta ne ovat kimpussamme.

-- Mitäpä tässä enää aikailemaan. Vaihdetaan maisemaa, Vulle sanoi. -- Seuratkaa minua!

He hiipivät matalina koivikkoon, jonne Vulle oli kiinnittänyt kolme poroa. Yksi niistä oli Jäkä.

-- Menkää kantopussiin selkä alaspäin. Porot on kiinnitetty hihnoilla toisiinsa, Jäkä menee ensimmäisenä. Ohjaan sitä täältä käsin, Vulle selitti samalla, kun pujottautui Jäkän vatsan alle. -- Kun olemme päässeet vauhtiin, irrotan hihnat, ettemme takerru koivuihin.

-- Miten saat hihnat irti vauhdissa? Kaarne kysyi.

-- Minulla on konstini. En ole mikään märkäturpa solmujen teossa. Meillä Lapponian äijillä on niksi jos toinenkin mitä tulee solmuihin ja köysiin.

Kalle auttoi Kaarnen poron vatsan alle ja kiristi kantopussin hihnat. 

-- Onko nyt hyvä?

-- Eiköhän tämä tästä. 

-- Joko lähdetään, Vulle?

-- Odotellaan vielä hetki.

-- Merde, kuului ranskankielinen kirous jostakin heidän yläpuoleltaan.

-- Näkivät meidät, Kalle huudahti.

-- Niillä on kiiturit, Kaarne sanoi. -- Ne saavat meidät kiinni saman tien.

-- Helpommin sanottu kuin tehty, Vulle naurahti ja naksautti kielellään lähdön merkiksi. Jäkä örähti ja ponkaisi liikkeelle vetäen toiset porot perässään.

Samassa heitä lähestynyt jylinä voimistui huumaavaksi äänten sekamelskaksi. Tuhannet koparat napsuivat maata vasten, tuhannet sieraimet puhisivat kiihtymyksestä, tuhannet örähtelyt täyttivät ilman. Suunnattoman suuri porotokka valtasi rinteen kuin hyökyaalto ja huuhtoi heidät mukaansa. 

Kaarne heilahteli kantopussissa, mutta meno ei ollut epämiellyttävää. Hän oli kuin lintu tuulen tuivertamassa pesässään. Hän kurkisti pussin reunan yli, mutta ei nähnyt juuri muuta kuin porojen päitä ja kylkiä ja välillä kaistaleen taivasta. Hän keskittyi ja yritti saada implanttinsa toimimaan, mutta skanneri pysyi mykkänä. Niinpä hän oli autuaan tietämätön kaikesta siitä, mitä ympärillä tapahtui.

Ja ehkä niin oli parempi.

 

* * *

 

Kapteeni Francis Ravaille poukkoili kiiturillaan porojen selkien päällä. Moottori ulvahteli. Kiituria oli vaikea ohjata liikkuvan tokan keskellä, mutta hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Yksi hänen miehistään oli nähnyt Pandoran juuri ennen kuin tokka oli tavoittanut seidan. Tämä oli sujahtanut pussiin poron vatsan alle.

Kapteeni kirosi. Ohjainsangan skannerista ei ollut hyötyä. Se ei osannut erottaa poroja ihmisistä, jotka olivat niiden alla piilossa. 

Hän kiihdytti kiituriaan vellovan porotokan yllä, väisteli sarvia ja porojen väliin ilmestyviä aukkoja. Hän ei halunnut missään nimessä pudota kyydistä ja joutua tuhansien sorkkien tallomaksi.

Hänen miehillään oli sama ongelma. He yrittivät tehdä parhaansa mahdottomassa tilanteessa. Heidän oli pysyteltävä mukana, kunnes lauma väsyisi ja pysähtyisi. Eivät porotkaan jaksaisi juosta loputtomiin.

* Mitä siellä näkyy? hän viestitti kersantille.

* Jumalattomasti poroja joka puolella. Koirat juoksevat ja haukkuvat lauman reunoilla. Kymmenkunta poromiestä ajaa ahkioillaan laumaa eteenpäin.

* Tehkää niistä selvää. Ehkä saamme lauman sillä tavalla pysähdyksiin.

* Oui capitaine.

Kersantti otti kaksi taistelijaa mukaansa ja syöksyi kohti lähimpiä sapmelakkeja. Eräs poromiehistä lähti yllättäen heitä kohti leijuvaljaiden keventämällä porollaan ja heilutti jotakin käsissään.

* Mikä tuo on? kersantti kysyi.

* Näyttää narulta, toinen häntä seuraavista miehistä vastasi.

Samassa naru kiepsahti ilmaan. Sen toinen pää takertui kersantin vierellä ajavan legioonalaisen kiituriin. Toinen pää kiepsahti lähellä oleviin tunturikoivuihin. Naru jännittyi, ja kiituri sinkoutui sivuttain ja iskeytyi kiveen.

-- Mitä helvettiä? kersantti huusi, mutta ei ennättänyt tehdä mitään ennen kuin sapmelakki oli jo kääntynyt ja kiihdyttänyt ahkionsa sellaiseen vauhtiin, ettei sitä voinut enää tavoittaa.

* Näillä on käytössään joitain ihme noitakonsteja, kersantti viestitti kapteeni Ravaillelle.

* Nyt ei ole aikaa ihmettelyyn, kapteeni vastasi. * Hoitakaa heidät pois päiviltä! 

Heti viestin lähetettyään kapteeni huomasi nahkahihnat erään poron niskassa. 

-- Nyt paljastuit, hän henkäisi ja ohjasi kiiturin poron yläpuolelle. Hihnoista roikkui nahkapussi, joka oli riittävän iso kuljettamaan ihmistä.

Kapteeni Ravaille otti pistoolin reisikotelostaan ja tähtäsi poroa päähän, mutta ei laukaissut. Hän epäröi. Jos hän ampuisi poron, jäisi kyydissä oleva Pandora mylvivän lauman jalkoihin. Niin ei saisi käydä. Pandora oli saatava kiinni elävänä. Se oli hänen tehtävänsä. Hänen olisi pidettävä poro tähtäimessä, kunnes lauma hiljentäisi vauhtiaan. Sitten karkulaisen peli olisi viimeinkin pelattu.

* Unohtakaa laumaa ajavat poromiehet, kapteeni Ravaille viestitti legioonalaisille. * Minä löysin kohteen. Järjestäytykää ympärilleni. Kuljetaan mukana ja odotetaan, että lauma väsyy. 

 

Luku 34 -- Järvellä

 

Liidin tanssahteli Aanarin vaahtopäisten aaltojen harjalta toiselle. Kreivi de la Gard ohjasi alusta kohti itää. Hän tunsi maaston ja tiesi, että sieltä pääsi kiertämään pohjoisen kautta länteen huomaamattomammin kuin jos he olisivat yrittäneet paeta suoraan järveen kuohuavaa Juttuanjokea pitkin. Rob McCool piteli kiinni vaijerista, joka kulki matalasta mastosta sivulla olevaan ponttooniin. Painesuihkut puskivat liidintä kovaa vauhtia eteenpäin. Mark seisoi toisella puolella tasapainottamassa alusta.

-- Mennään vielä kilometri itään! kreivi de la Gard ilmoitti. -- Sitten käännymme pohjoiseen.

Rob nautti tuulesta, veden pärskeistä ja vauhdista. Se tuntui erityisen hyvältä pitkään jatkuneen vankeuden jälkeen. Olla ilman kahleita, olla vapaa. Hän käänsi päätään ja tuijotti aaltojen yli. Jokin hänessä oli muuttunut vankeuden aikana. Hän aisti kaiken eri tavalla. Vankityrmässä hän oli aistinut tilan muodot pimeydestä huolimatta. Aivan kuin hänellä olisi ollut päässään taistelukypärä tutka-antureineen ja skannereineen. Kuinka se oli mahdollista? Nytkin hän pystyi näkemään liitimen ja Markin ja kreivin, vaikka pisti silmänsä kiinni. Hän tunsi ympäröivien aaltojen värähtelyt, niiden etenemisen, vauhdin ja korkeuden. Tunne oli kuin kuva, joka leijui hänen ajatuksissaan ja sulautui yhdeksi ympäröivän todellisuuden kanssa.

-- Tuolla on sapmelakkien ikivanha Äijä, pyhä seitasaari, kreivi osoitti kädellään vedestä korkeuksiin nousevaa kallioista saarta. -- Käännymme pian tuonne lahdelmaan. Sieltä pääsemme Jiersin reittiä pitkin vanhalle huoltoväylälle, joka johtaa tuntureiden välistä länteen. Saa nähdä, onko se enää kuljettavassa kunnossa. Rob, mene Markin viereen. Roikkukaa vaijereissa tuulta vasten, kun käännymme sivuttain. En halua, että liidin kellahtaa kumolleen.

-- Ai, ai, kapteeni, Rob kuittasi.

Liidin punnersi päin itätuulta. Rob taiteili keikkuvalla alustalla kreivin ohi Markin viereen. He pitelivät kiinni vaijereista ja oikaisivat itsensä pärskeiden ylle. Alus kääntyi sivuttain tuuleen ja vavahteli vaarallisesti. Anaar oli suuri järvi. Aallot keräsivät voimaa ja kokoa kymmenien kilometrien matkalta.

Rob tuki jalkojaan ponttooniin ja piti itsensä suorassa. Hän näki mielessään tuulen nopeuden ja kulman. Alus eteni optimaalisessa asennossa siihen nähden. Kreivi oli todella taitava ja kokenut kippari. Vauhti oli niin huima, että yksikin väärä ohjausliike suistaisi heidät nurin. 

He saapuivat lahdelmaan. 

-- Pitäkää tiukasti kiinni! kreivi de la Gard huusi.

Hän käänsi loivasti oikealle, niin että he pyyhkäisivät suoraan kohti rantapusikkoa. Rob ajatteli, että kreivi oli menettänyt järkensä, että he paiskautuisivat seuraavaksi päin metsää. 

Kreivi Gaspar de la Gard, joka oli Aanarin linnaläänin ja koko Lapponian entinen komentaja, tiesi kuitenkin paremmin. Liitimen keula puhkaisi pusikon ja he tulivat purjehduskelpoiselle joelle. Parin tiukan mutkan jälkeen eteen aukeni pitkulainen järvi.

-- Menemme tätä reittiä muutaman kilometrin, kreivi sanoi. 

He liisivät pitkin jokea ja sen yhdistämiä järviä. Kreivin harmaat hiukset heiluivat tuulessa, parta painui kaulaa vasten. Vanha mies oli vankeusvuosistaan huolimatta ryhdikäs. Ilme oli vakaan surumielinen. Rob aisti kreivissä eräänlaista haikeutta eikä se ollut ihme. Mies oli menettänyt elämästään kokonaiset viisitoista vuotta. Robille se olisi merkinnyt koko siihenastista elämää vankeudessa. Kreivi oli saanut takaisin vapautensa, mutta oli menettänyt perheensä ja asemansa komentajana. Hänestä oli ollut vanki, mutta vapaus oli tehnyt hänestä mitättömän karkulaisen.

-- Minne tämä reitti johtaa? Rob kysyi.

-- Teemme pienen kierroksen itään, mutta lopulta käännymme luoteeseen ja päädymme länteen. Se on norrien aluetta. Pian sen jälkeen alkavat Jäämeren rannikon vuonomaat.

-- Klaanimme asuu sillä suunnalla.

-- Voin viedä teidät sinne.

Vanha huoltoreitti osoittautui kulkukelpoiseksi. He eivät edenneet täyttä vauhtia, mutta matka taittui siitä huolimatta joutuisasti. He lähestyivät laajoja tunturialueita. Tunturien laet kohosivat puuttomina muodostelmina erilleen muusta maisemasta. Alempana rinteillä ja tasamaalla levittäytyi tunturikoivuja, matalaa metsikköä ja suuria suoalueita.

-- Näettekö, mitä tuolla on? Rob kysyi.

-- Minä en ainakaan näe mitään, Mark sanoi tähyillen Robin osoittamaan suuntaan taivaalle.

-- Minun silmäni eivät ole enää entisellään, kreivi de la Gard sanoi. -- Näen pelkkää taivasta.

-- Ne ovat kuin kaksi lintua, mutta eivät kuitenkaan. Lentävät korkealla, eivät liikuta siipiään.

-- Sinulla on tarkat silmät, kreivi sanoi.

-- Rob on ollut sellainen pienestä lähtien, Mark murahti. -- Näkee tarkemmin ja pidemmälle kuin muut.

-- Ne ovat lentopursia, Rob henkäisi. -- Tulevat tähän suuntaan kovaa vauhtia.

-- Mennään suojaan, kreivi sanoi ja käänsi liitimen avoimelta uralta kohti metsikköä. -- Toivottavasti ne eivät huomaa meitä. Meistä ei ole vastusta sota-aluksille.

-- Ne laskeutuivat, Rob sanoi. -- Taitavat olla Aanarin linnan kohdalla.

-- Pian ne saavat tietää, että olemme karkuteillä, ja sitten alkaa armoton ajojahti, Mark sanoi ja alkoi kiskoa oksia läheisestä koivusta. -- Meidän on parasta naamioida liidin mahdollisimman hyvin. 

Rob ryhtyi toimeen ja kiskoi puista lehteviä oksia. Kreivi de la Gard tiiraili taivaalle harvojen puiden välistä. Hänen ilmeensä oli syystäkin huolestunut.

 

 

Luku 35 -- 

 

Kaarne tunsi, kuinka porojen vauhti hiipui lönkyttelyksi. Kuinkahan kaukana seidasta he jo olivat? Hän taivutti nahkapussukan reunaa ja katsoi ympärilleen. Ensin hän näki vierellä lönkyttelevän hirvaan mulkoilevat silmät ja vaahtoavan turvan. Päätä komistivat nahan peittämät, komeat sarvet. Sitten hän näki poron yläpuolella leijuvan kiiturin ja kiiturin selässä istuvan soturin maastokuvioidussa asussaan. Miehellä oli tummat kulmakarvat, jyhkeä leuka ja mustat hiukset. Toisessa kädessä oli musta veitsi, toisessa pistooli. 

-- Ei mitään temppuja, mies sanoi, ojensi veistä ja leikkasi pussukan nahkahihnat poikki.

Kaarne putosi maahan, kömpi ylös ja jäi seisomaan keskelle hiljakseen liikkuvaa porolaumaa. Hänen ympärillään istui maastopukuisia sotureita kiitureillaan. 

Kaarne tunsi olonsa tokkuraiseksi, mutta kohotti kätensä ja notkisti polviaan. Hän ei antautuisi helpolla.

-- Capitaine! huusi ääni jostakin sivummalta. Kaarne käänsi päätään ja näki, kuinka sotilas tuli heitä kohti retuuttaen Kallea niskasta.

-- Erinomaista! Sehän onkin meidän tuttu karkulaisemme, kapteeni Ravaille vastasi kersantille ranskaksi ja kääntyi sitten Kaarnen puoleen. -- Jos haluat ystäväsi säilyvän hengissä, teet juuri niin kuin minä sanon. Kissa ja hiiri -leikki saa nyt luvan loppua.

Kaarne laski kätensä alas ja kirosi mielessään. Ääneen hän sanoi: -- Hyvä on. 

Kaarne tiesi, mihin joutuisi. He halusivat hänen koodinsa. Hänen mielensä yritettäisiin aukaista. Hän oli pystynyt kamppailemaan sitä vastaan, mutta voimien loputtua hänellä olisi enää yksi keino koodien salaamiseksi, keino, jota hän ei halunnut edes ajatella.

Legioonalaiset laittoivat vioittuneen kiiturin hinaukseen. Sen kyydistä pudonnut soturi ei ollut edes loukkaantunut. Suojasädehaarniska oli pelastanut hänet kolhuilta. Kapteeni antoi käskyn ja legioonalaiset kiihdyttivät vauhtiin. Kaarnen ranteet oli kahlehdittu. Hän istui soturin voimakkaiden käsivarsien välissä, haistoi tupakan ja aserasvan ja pinttyneen veren, kuoleman läheisyyden.

 

* * *

 

Vulle kömpi pois Jäkän vatsan alta. Hän oli pysytellyt siellä kuin sopuli kolossaan. Kiitureista ei näkynyt enää jälkeäkään. Kaarne ja Kalle olivat kadonneet maastopukuisten sotilaiden mukana seitakukkulan taakse. Tokkaa ohjanneet sapmelakit kerääntyivät Vullen luokse.

-- Juonesi ei sitten onnistunutkaan, yksi heistä sanoi.

-- Ei onnistunut, ei, Vulle manasi ja heitti lakkinsa maahan.

-- Mitä nyt tehdään?

-- Kertokaa Aslakille, mitä tapahtui. Minä lähden seuraamaan kiitureita.

-- Eivätköhän ne ole menossa suoraan Aanariin.

-- Ei sitä koskaan tiedä. 

-- Tarvitsetko apua?

-- Pärjään kyllä yksin. Riittää, jos saan lainata ahkiota ja leijuvaljaita. 

-- Se järjestyy, mies sanoi ja alkoi riisua valjaita omalta poroltaan. -- Mitä haluat, että sanomme Aslakille?

-- Kertokaa, että Kalle ja tyttö on viety Aanariin, että klaanilaisille pitäisi viedä tieto siitä.

 

Luku 36 -- 

 

Rob ja Mark McCool sekä kreivi de la Gard saapuivat klaanin vartioasemalle ja ilmoittautuivat Conn O'Sullivanille. He jatkoivat matkaa kohti pakolaisten kylää. Filbur ja Apollo tulivat heitä vastaan leijulaudoillaan. Rob hyppäsi liitimen kyydistä ja juoksi Apollon luo. He halasivat toisiaan pitkään. 

-- Sinä näytät ihan kamalalta, Apollo sanoi. -- Ja haiset... sanonko miltä.

-- Täytyy myöntää, että reissu oli joiltakin osin aika paskamainen, Rob naurahti. -- Kuinkas itse jakselet?

-- Silmä puhki ja jalka poikki. Ei sen kummempaa, Apollo tuhahti. -- Jalka on itse asiassa jo melko hyvässä kunnossa, mutta silmää on ikävä. Apollo sipaisi sormellaan sidettä, joka kulki sokeutuneen silmän yli.

-- Missä Rose on? Rob kysyi.

Ennen kuin Apollo ennätti vastata, he kuulivat kimeän huudon. -- Roooob!!!

Rose viiletti leijulaudallaan Robia kohti ja hyppäsi vauhdista tämän syliin niin, että leiskuvanpunaiset hiukset heilahtivat silmille. Hän takertui isoveljensä olkapäihin ja sanoi painokkaasti: -- Et saa enää koskaan etkä ikinä lähteä pois minun luotani.

-- Kuka nyt noin kiukkuisen äkäpussin luota minnekään haluaisi ellei olisi ihan pakko, Rob naurahti ja heitti Rosen ilmaan ja siitä olkapäilleen istumaan.

-- Sinä haiset pahalle, Rose sanoi ja nyrpisti nenäänsä.

-- Olen samaa mieltä. Mutta odotahan, kun kerron, mistä se johtuu.

-- Kerro, kerro jo!

-- Kerron, mutta ensin minun pitää käydä pesulla ja päästä leiritulille. On aivan hirvittävä nälkä. Maha kurnii kuin viikon nälässä pidetty leijona.

-- Mutta sitten kerrot ihan kaiken, ihan varmasti. Kerrothan? Lupaathan?

-- Minä lupaan.

Rose kurkisti alas, väänsi Robia poskista ja katsoi tätä silmiin. -- Missä Kaarne on? Miksi et tuonut häntä mukanasi?

-- Miten niin? Eikö hän olekaan täällä? Mark sanoi, että Filbur vei hänet pois Aanarista. Hän katsoi Filburia silmiin. Filbur levitti vain käsiään.

Rose selitti: -- Filbur ryösti Kaarnen ja harhautti niitä hemmetin roistoja. Sitten hän laittoi Kaarnen sapmelakkien kyytiin. Sen piti olla kunnon harhautus.

Rose vilkaisi Filburia, joka nyökkäsi hyväksyvästi niin, että valkoiset hiukset heilahtivat. -- Niin, sen piti olla harhautus, Filbur sanoi, -- mutta siinä kävi huonosti. Kaarnesta ei ole kuulunut mitään sen jälkeen.

-- Onko hänet viety takaisin Loch Mórian linnaan? Rob kysyi.

-- Sitä emme tiedä, Filbur sanoi. 

Rob huokaisi ja käveli takaisin liitimen luo. -- Haluatko kyytiin? hän sanoi Roselle.

-- Tietty! Rose hihkaisi ja kapusi Robin hartioilta leijutankin päälle. -- En ole koskaan edes nähnyt tällaista. Miten kovaa tällä pääsee?

-- Ei niin kovaa kuin kiiturilla tai laudalla, mutta pistää tämä sinunkin pörröpääsi tuivertamaan.

Liitimen kaasumoottori vingahti, ja suihkut nytkäyttivät aluksen liikkeelle.

Rose kiljahti riemusta. Hän seisoi leijutankin päällä, piteli kiinni vaijereista ja nojasi taaksepäin. Hän kääntyi kohti ohjaimissa olevaa kreiviä ja huusi:

-- Aja setä kovempaa! Tämä ei tunnu missään!

 

* * *

 

Rob, Mark ja kreivi de la Gard peseytyivät leirin saunakammissa ja vaihtoivat ylleen puhdasta vaatetta. Heidät oli kutsuttu päällikkö Arttu McCoolin luo ruokailemaan, ja he saapuivat nuotion valaisemaan kotaan suovalta tuoksuvina ja hiukset märkinä. He istuivat tulen ääreen ja saivat käsiinsä kulholliset keittoa, jota pistelivät menemään nautinnosta hiljaisina.

Iris McCool seurasi tyytyväisenä lusikoiden liikettä. Hän oli erityisen huolissaan kreivi de la Gardin syömisistä. Mies oli kertonut eläneensä viisitoista vuotta pelkällä puurolla ja vihannespöperöillä. 

-- Sinun pitää olla varovainen lihan kanssa, Iiris sanoi kreiville. -- Ota vain pari palaa, muuten vatsaasi alkaa kouristaa.

-- Kiitos neuvosta, kreivi sanoi. -- Näin herkullisen ruoan äärellä ei vain tahdo malttaa mieltään. Tämä on ehdottomasti parasta ruokaa, mitä olen koskaan saanut.

-- Niinhän sitä sanotaan vanhoissa saduissakin, että kunnon nälkä parantaa ruoan makua, Iiris sanoi silmin nähden ilahtuneena kreivin sanoista.

Kreivi de la Gard kääntyi Arttu McCooliin päin ja sanoi: -- Kiitän luottamuksesta. Minulle on suuri kunnia saada tulla vieraaksenne.

-- Minä luotan poikieni arvioon. Heidän ystävänsä ovat minunkin ystäviäni, vaikka täytyy myöntää, että en olisi voinut koskaan kuvitella syöväni svenskien lääninherran kanssa saman nuotion ääressä.

-- En ole enää lääninherra, kreivi de la Gard sanoi. -- Ja pelkään, että koko sukuni on kärsinyt vallan vaihtumisesta. Kreivi de la Gard, on enää pala hyljeksittyä historiaa. Olen Gaspar ja ikuisesti kiitollinen siitä, että poikanne auttoivat minut vapauteen. Ajatus vapaudesta on pitänyt minut hengissä kaikki nämä vuodet. Saada olla edes hetki ilman kahleita. Saada itse päättää, mihin suuntaan kulkea. Nähdä aurinko, taivas ja pilvet.

-- Kovin on runollinen tuo puheenpartesi, Arttu murahti. -- Helppo uskoa, että olet kirjaihmisiä ja ylhäistä syntyperää.

-- Tällainen hetki saa runolliseksi. Istua ystävällisessä seurassa, herkullisen lihapadan ääressä, nuotion loimussa.

-- Riittää jo, Arttu naurahti. -- Kerrohan, miksi sinut teljettiin tyrmään.

-- Minun haluttiin kärsivän. Olin piikki vastapuolen lihassa. Kuolema olisi ollut minulle liian helppo kohtalo.

-- Mitä tapahtui? 

-- Veljeni, Magnus, oli Fennonian käskynhaltija. Pahaksi onneksemme me de la Gardit edustamme yhtä kuninkaallisista sukulinjoista. Olimme liian suosittuja ylhäisön keskuudessa. Skandien unionin kuningas Knut piti meitä uhkana, juonitteli erään meille vihamielisen daanisuvun kanssa. Meidän kimppuumme käytiin täysin yllättäen.

-- Täytyihän siihen jokin syy olla, Arttu sanoi. -- Mistä teitä syytettiin? 

-- Vehkeilystä Novgorodin kanssa. 

-- Hah!

-- Niin juuri. Suunnittelimme muka Fennonian irrottamista unionista ja liittämistä Novgorodiin. Väitteet olivat hävyttömyydessään pöyristyttäviä ja todisteet väärennettyjä, mutta meille ei annettu tilaisuutta vastata syytöksiin. Kuningas Knut ja hänen maakreiviksi nimittämänsä Möltke olivat armottomia. Sukumme pyyhittiin pois Fennonian kartalta yhdellä iskulla. Olen tiettävästi sen viimeinen edustaja. Näin minulle kerrottiin. 

Seurueen ylle laskeutui hiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään, kunnes Filbur kysyi: -- Miksi nimenomaan sinun haluttiin kärsivän? Miksi ei veljesi? Hän oli sentään käskynhaltija.

Kreivi laski lusikan kulhoon ja hieroi kulmiaan ennen kuin vastasi.

-- Ei veljeäni voitu jättää eloon. Hän oli herttua ja sukumme päämies. Mitä tulee sukumme ja Möltken väleihin, niin meillä oli jo aikaisemmin kiistaa veroista ja orjista. Möltke halusi Fennonian verotulot ja fenniorjia läänityksilleen Jyllantiin. Hän halusi valloittaa alueita Roomalaiselta keisarikunnalta. Kyse on vanhasta kiistasta, parista maakunnasta, jotka ovat vaihtaneet omistajaa ennenkin. Möltke on kiihkoilija, jonka sukujuuret jäivät edellisissä kahinoissa keisarikunnan puolelle. Hän otti sen henkilökohtaisesti.

-- Miksi verotulojen meneminen Jyllantiin olisi ollut niin paha asia? Tehän olette Skandien unionin virkamiehiä, Arttu tokaisi. -- Mitä se teitä haittaa, minne päin unionia rahat menevät?

-- Ei se ihan noinkaan ole, kreivi sanoi. -- Fennoniaa verotetaan jo muutenkin liian rankalla kädellä. Ihmiset kärsivät ja voivat huonosti.

-- Hehän ovat teille vain orjia.

-- Emme halua ajatella asiaa ihan noin. Orjilla tulee olla kohtuulliset oltavat. Orjuus on heidän kohtalonsa, mutta ei siitä tarvitse kärsimysnäytelmää tehdä.

-- Mutta miten sinä liityt tähän sotkuun? Miksi juuri sinut jätettiin henkiin kuulemaan sukusi tuhosta, Filbur tinkasi vastausta kysymykseensä.

Kreivi de la Gard huokaisi. -- Se on vanha ja turhankin pitkä juttu. Pitkästyttäisin vain teidät kuoliaiksi.

-- Passaa kokeilla, Filbur sanoi.

-- No, nuorena junkkerina Hans Möltke havitteli erästä tyttöä. Tyttö ei ollut kiinnostunut hänestä, mutta vanhemmat järjestivät tapaamisia, jotka eivät sitten kuitenkaan sujuneet kovin hyvin. Sanotaanko, että nuori junkkeri oli hivenen liian innokas. Veljeni kohtasi heidät sattumalta eräissä juhlissa puutarhan perukoilla. Möltken käytös oli ollut niin asiatonta, että veljeni joutui hieman ojentamaan häntä. Se kävi Möltken luonnolle. Hän haastoi veljeni kaksintaisteluun. Mutta koska veljeni oli jo silloin sukumme päämies, tarjouduin taistelemaan hänen puolestaan. Taistelu käytiin ensimmäiseen vereen. Paroni hävisi ja menetti oikeuden tyttöön. Eräiden mutkien kautta tuosta samaisesta tytöstä tuli myöhemmin veljeni vaimo. Ja minua saa syyttää siitä, että Möltkeltä puuttuu toinen korva. Ymmärtänette hänen katkeruutensa.

-- Vai niin, Arttu sanoi.

-- Hyvä tarina, Filbur sanoi. -- Otitko korvan muistoksi, vaikka kirjanmerkiksi. Lukumiehiä, kun olet.

-- En sentään, kreivi naurahti. -- Mutta jos voisin muuttaa historiaa jollakin tavalla, niin tuon kohdan elämästäni haluaisin menevän toisin.

-- Tuollaiset toiveet ovat vaarallisia, Iris sanoi. -- Pienetkin muutokset historiassa saavat aikaan isoja seurauksia. 

-- Ehkä niin olisi ollut parempi. Tuntuu, että minulla ei ole enää mitään menetettävää.

-- Sitä ei voi tietää, Iris sanoi ja kurottui ottamaan kreivin keittokulhon. 

Mark peitteli haukotustaan ojentaessaan kulhoa äidilleen.

-- Olette varmasti äärettömän väsyneitä, Arttu sanoi. -- Olisi epäkohteliasta pitää teitä enää valveilla. Teille on valmistettu sängyt niin, että voitte painua suoraan pehkuihin.

-- Jatketaan keskustelua aamupuuron ääressä, Iiris sanoi ja hymyili. -- Katsotaan onnistunko minä siinä lajissa yhtään paremmin kuin paroni Gripenbergin vankilakokki.

-- Itse asiassa hänen tekemänsä puuro oli varsin hyvää, vaikka en epäilekään, etteikö teidän puuronne olisi monin verroin parempaa. Aalo oli vanha ystäväni ja muisti minua puuroa keittäessään.

Rob vetäytyi nukkumaan samaan kammiin kreivi de la Gardin kanssa. Tila oli ahdas. Vuoteiden välissä oli vain kapea käytävä. Kreivi nukahti lähes heti heidän toivotettuaan hyvää yötä, mutta Rob ei tahtonut saada unen päästä kiinni. Filbur oli kertonut, että Kaarne oli kadoksissa. He olivat paenneet linnasta, mutta hajaantuneet ja Kaarne oli sillä tiellään. Mitä Kaarnelle oli tapahtunut? Oliko hänet saatu kiinni? Oliko hän taas vankina? Kaikki oli mennyt toisin, kuin he olivat suunnitelleet. Heidät oli kaapattu ja valid sultanan lipas oli viety. Lippaan sisältämällä aarteella heidän oli pitänyt hankkia aseita. Nyt siitäkään ei tulisi mitään. Rob nukahti viimein, mutta painajaiset vaivasivat häntä läpi yön.

 

Luku 37 -- 

 

Prinssi Vladimir Rosnevski seisoi Aanarin linnan vankikammiossa. Hän katsoi lavetilla makaavaa tyttöä, jonka otsalla oli pannan muotoinen datalukija. Lukijasta luikersi johtimia pöydällä olevaan laitteeseen. Prinssin opritsnikkikaartin päällikkö Raz Rasputin sääteli laitteen hologrammiohjaimia.

-- Sitkeä pikku narttu, Raz Rasputin sanoi. -- Luulin jo pääseväni käsiksi arkistoihin, mutta sitten ovet painuivat kiinni. 

-- Kuinka kauan kestää, ennen kuin saat koodit purettua?

-- Tässä on omat vaaransa. Tyttö ei ole mikään tavallinen tapaus, ei mikään datasäilö, vaan koulutettu hayeman, joka varjelee koodeja hengellään. Pahimmassa tapauksessa menetämme sekä hänet että koodit.

Prinssi Vladimir kirosi ääneen. -- Mitä voit tehdä?

-- Yritän vielä jotakin, mutta luulen, että hänet on vietävä Novgorodin kremliin. Tämä kestää nyt vain aikansa ja vaatii paremmat rohdot ja välineet. Ei kannata ottaa liian suurta riskiä ja pilata kaikkea. Minulla on keinoni pitkittää elämää kovankin rasituksen alla, mutta ei täällä. Ei tässä... loukossa.

-- Hyvä on. Lennämme huomenna Novgorodiin.

-- Kuten teidän majesteettinen haluaa.

Prinssi Vladimir jätti huoneen ja nousi kierreportaat linnanpihalle. Hän vaistosi jonkin tarkkailevan itseään ja aktivoi suojasädehaarniskansa.

-- Meidän pitäisi päästä lähtemään, sanoi ääni varjoista. 

Prinssi Vladimir näki kapteeni Francis Ravaillen nojaamassa muuriin. Mies heitteli mustaa veistä käsissään, oli pirullisen taitava sen kanssa. 

-- Olet hoitanut tehtäväsi, prinssi Vladimir sanoi. -- Voitte minun puolestani lähteä.

-- Täällä on vain kaksi lentopurtta. En näe missään fregattia. Kuinka ajattelit toimittaa joukkueeni ihmisten ilmoille?

-- Onhan teillä kiiturit. Käytätte maastoon hakattuja väyliä ja jokireittejä, kunnes tulette Baltianmeren pohjukkaan. Sitten olette muutamassa päivässä missä tahansa haluattekin: Ranskassa, Roomassa, vaikka Mare Nosturmin takaisessa Kyrenaikassa.

-- Että lähtisimme kiitureilla merille, kapteeni Ravaille sanoi kylmästi. -- Matkat kuuluvat sopimukseen. Tarvitsemme fregatin huomiseksi. 

-- Se voi olla vähän hankalaa. Lähin fregattimme on tuhannen kilometrin päässä ja varattu. Meillä on tässä pieni hyökkäys meneillään.

-- Kuinka kauan?

-- Mitä?

-- Kuinka kauan kestää, että saamme sen?

-- Jos kaikki menee suunnitellusti, niin viikon päästä.

-- Vai että viikon, kapteeni sanoi, sylkäisi veitsen terään ja pyyhkäisi sen hihaansa.

Prinssi Vladimir ei pitänyt kapteenin ilmeestä. -- Maksan toki odottelustanne, hän sanoi.

-- Ajattelet, että kaiken voi kuitata kullalla.

-- Kuinka monta sielua arvioisit epämukavuutesi hinnaksi?

Kapteeni Ravaille ajatteli ensin summaa, jonka menettäisi, jos seuraava tilaus menisi sivu suun ja kertoi sen kahdella. -- Kolmetuhatta.

-- Kolmetuhatta mitä?

-- Kolmetuhatta Flanderin leijonaleimattua kultaguildenia.

Prinssi Vladimir oli menettää itsehillintänsä. Hinta oli järjetön. Se tulisi vielä kaikkien palkkioiden päälle, jotka hän oli velkaa legioonalaiskapteenille. Kokonaissumma olisi tähtitieteellinen.

-- Ja mitähän ajattelit tehdä kaikilla ansaitsemillasi rikkauksilla?

-- Kaikella kunnioituksella, teidän armonne. Se lienee minun oma asiani... Milloin maksu tapahtuu?

– Mitä vihjailet? 

– En vihjaile mitään. Kysymys on yksinkertainen. Milloin saan palkkioni?

– Prinssi Vladimir puri hampaitaan. Erämaalegioonan veljeskunnan jäsenet, nykyiset ja entiset, olivat Euroopan pelätyimpiä palkkasotureita. Prinssi ei edes harkinnut petosta. Siihen hänellä ei ollut todellakaan varaa.

-- Maksu siirtyy holviisi Firenzen pankin kautta seitsemässä päivässä. 

Kapteenin vaatimukset ärsyttivät prinssi Vladimirin lähelle kiehumispistettä. Kohta hän ei pystyisi enää hillitsemään itseään. Hän yritti rauhoittua ajattelemalla, että hallitsisi pian niin suuria rikkauksia, että moiset vaatimukset eivät tuntuisi missään. Hän voisi ostaa vaikka kapteenin koko operatiivisen joukkueen osaksi henkivartiokaartiaan. Ehkä hänen pitäisikin tehdä niin. Ja ennen kuin hän ehti ajatella asiaa sen pidemmälle, hänen huuliltaan pääsi lause, jota hän katui välittömästi: -- Sopisiko, että jäisit kouluttamaan opritsnikkejani. He voisivat hyötyä opeistanne.

-- Kaikella kunnioituksella, teidän armonne, mutta en ole kiinnostunut sellaisesta tehtävästä. Sitä paitsi ilmastonne on minulle aivan liian... sanoisinko kolea. Pidän lämpimämmistä seuduista.

Prinssi ei sanonut enää mitään. Hän pihisi kiukusta, kääntyi kannoillaan ja lähti kävelemään huoneitaan kohti. 

Kapteeni Ravaille ei ollut varma, oliko prinssin katseessa välähtänyt päällimmäisenä helpotus vai kiusaantuneisuus. Eikä sillä ollut edes väliä. Luvattu palkkio oli järjettömän suuri. Se houkutteli jäämään, vaikka hyviä toimeksiantoja saattoi mennä sivu suun, eikä viikon mittainen toimettomuus innostanut lainkaan. Jo pelkkä ajatus hiljaisesta pysähtyneisyydestä sai hänet levottomaksi. Hän kaipasi tekemistä, toimintaa, jännitystä. Hänen olisi päästävä ainakin metsälle. Porot olivat hänelle uusi tuttavuus. Ehkä niitä voisi saalistaa pelkkä veitsi aseena. Siinä olisi sopivasti haastetta.

Kapteeni Ravaille käveli miestensä luo. He olivat majoittuneet linnan muurin sisäpuolella oleviin, kaksikerroksisiin hirsitupiin. Tilat olivat melko mukavat. Hän astui huoneeseensa. Takassa ritisi keltainen tuli. Hän vähensi vaatetustaan ja asettui istumaan tulen lämpöön.

Prinssin lupaama palkkio oli niin suuri, että sillä voisi ostaa lentopurren. Se nostaisi joukkueen toiminnan uudelle tasolle. Nojatuolin viereisellä jakkaralla oli metallinen laatikko, jossa oli Sulttanaatin tunnukset. Hän otti sen syliinsä ja katsoi lukkoa. Valo oli muuttanut väriä. Hän painoi avauspainiketta, mutta mitään ei tapahtunut. Lukko oli suojattu sormenjälkitunnistimella. Sen sisältämä räjähde oli yhä aktiivinen. 

Kapteeni Ravaille kuvitteli aukaisevansa lippaan kannen. Sisältä paljastui toinen toistaan loisteliaampia jalokiviä. Hän todellakin ostaisi itselleen lentopurren, ehkä kaksikin.

 

Luku 38 --

 

Leppoisa tuokio Pirunkirnun klaanin leirissä oli takana. Rob McCool seisoi veljiensä ja Vullen kanssa metsäisessä painanteessa parin kilometrin päässä Aanarin linnasta. He olivat tulleet vapauttaamaan Kaarnen ja Kallen novgorodilaisten kynsistä. Vulle oli toimittanut sanan, kertonut seidasta, luolasta ja porotokasta. 

Pallon muotoinen kyklooppi leijui puiden latvojen katveessa ja lähetti kuvaa veljesten etsimiin.

-- Siellä on joukkueellinen legioonalaisia, hitosti ruseja ja kaksi lentopurtta, Apollo sanoi. Huoli painoi hänen äänessään. -- Ja mitä meillä on? Liekinheitin, laserkivääri, konepistooli ja, ja... Apollo katsoi Vullea, joka seisoi poronsa vieressä myssy vinossa.

-- Ja pirskatin hyvä musketti ja erittäin pätevä nahkasuopunki, Vulle sanoi.

-- Ja leukut ja miodógit, Filbur sanoi heiluttaen painavaa veistä kädessään. 

-- Ja leijuvyöt ja suojasädehaarniskat, Rob lisäsi.

-- Olkaa hiljempaa ja katsokaa, mitä tuolla tapahtuu, Mark tiuskaisi. 

Apollo suuntasi kykloopin kameran uudestaan, ja he näkivät videokuvasta, kuinka linnan portit aukesivat, ja ulos ajoi useita kiitureita.

* Legioonalaisia, Rob sanoi.

* Mitä ne oikein aikovat? Mark kysyi.

* Suuntaavat etelään.

* Lähtevät pois, vai?

* Liian kevyt varustus. Jotain muuta niillä on mielessään.

-- Tässä on mahdollisuutemme, Filbur sanoi innoissaan. -- Linna puolustus heikkeni juuri ratkaisevasti.

-- Voisiko joku ystävällisesti kertoa, mistä oikein on kyse, Vulle sanoi. -- Teillä on nuo kypärähäkkyränne, ja ihan hyvä niin. Voitte viestitellä rauhassa. Mutta minä en siitä paljoa kostu, kun on vain tämä heinämyssy ja korvat päässä.

-- Ettäkö hyökkäisimme kokonaista rusien armeijaa vastaan neljästään? Apollo sanoi ääneen niin, että Vullekin kuuli sen. -- Todella hyvät mahdollisuudet. Oikein ainutlaatuisen hyvät.

-- Ei niitä kokonaista armeijaa ole, Filbur sanoi. -- Linnan varuskunta ei voi olla kovin suuri, ja parakit on pullollaan svenskien orjasotilaita.

-- Filbur on oikeassa, Rob puuttui keskusteluun. -- Sain ajatuksen, joka voisi hyvinkin onnistua. 

-- Ai jaa, Apollo sanoi. -- Ja leikitään, ettei niitä kahta lentopurtta ole olemassakaan, niinkö? Siitä ei kyllä hyvä...

-- Kuuntele nyt ensin, mitä Robilla on sanottavana, Mark keskeytti.

Vulle katseli veljesten sanailua huvittuneena. Se sai hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi. -- Muista ottaa minut mukaan suunnitelmaasi, hän sanoi Robille. -- Minulla on vähän niin kuin velvollisuus olla mukana pelastamassa Kallea. Jos siinä nyt enää mitään pelastettavaa on.

-- Eiköhän sinulle jokin rooli löydy, Rob sanoi ja alkoi esitellä suunnitelmansa.

 

Luku 39 --

 

Rob, Mark ja Filbur McCool lähestyivät Aanarin kasarmialuetta. He makasivat vatsallaan leijulaudoilla ja liukuivat hitaasti eteenpäin. He olivat naamioineet itsensä sammalilla ja havuilla. Kyklooppi kulki korkealla heidän yläpuolellaan ja lähetti kypärien etsimiin kuvaa alueesta. Juttuanvuonosta nousevan rantapenkereen yläpuolella olevat kasarmirakennukset, joihin svenskiorjat oli lukittu, oli rakennettu hirsistä ja katettu päreillä. Kasarmeja vartioi muutama novgorodin sotilas musketteineen.

* Oletko valmis, Apollo? Rob nuotitti metsän suojaan jääneelle veljelleen.

* Ei tämä ihan käden käänteessä tapahdu. Pikku hetki vielä. Kohta ollaan sisällä. Tässä teille vähän maistiaisia.

Veljekset seurasivat etsimistään, kuinka Apollo murtautui Aanarin linnan tietojärjestelmään. Mysteerein verhottu puolustusmuuri oli kuin graafinen seinä, jota Apollo nakutteli ja porasi. Murtautuminen vaati tarkkuutta, kärsivällisyyttä ja taitoa, ja niitä Apollolla riitti. Hän oli datashamaani McCrackenin paras oppilas, erityislahjakkuus. 

Veljesten mielestä Apollo oli uppoutunut lapsuutensa aikana liiaksikin data-avaruuksien syövereihin jääden paitsi monesta kivasta asiasta, kuten sotaleikeistä ja pahanteosta. 

* No niin, mitäs täältä löytyykään? Ihan pätevää tavaraa, mutta kaikenlaista pientä huolimattomuutta on mukana, Apollo viestitti tutkien samalla datamuurin rakenteita. Ne näyttivät päällisin puolin yhtenäisiltä, mutta lähempi tarkastelu toi esiin vakavia heikkouksia. 

* Tuosta päästään sisään, Apollo ilmoitti, taivutti esteitä ja tunkeutui järjestelmään. * Tuossa ovat valvontakeskuksen mysteerit. Aika simppeleiltä näyttävät. Vanhaa, toimivaa tavaraa, mutta helppo saalis tässä kohtaa. Apollo teki muutamia muokkauksia koodiin ja ilmoitti: * Nyt voitte edetä. Hälyt ovat poissa päältä.

Apollon touhuissa oli mennyt vain muutama sekunti. Pojat olivat ottaneet hetkeä aikaisemmin nokareet käärmetervaa. Aika oli heidän palveluksessaan. Sekunnit venyivät heidän aivoissaan minuuteiksi. 

Mark ohjasi lautansa ensimmäisen parakin eteen, nousi pois kyydistä ja kävi oveen ripustetun lukon kimppuun. Hän otti lonkalla roikkuvasta tupesta kaarevan miodóg veitsensä, napsautti päälle sädeleikkurin ja upotti terän ovilaudoitukseen. Hän kuljetti veistä lukon ympäri niin, että terä leikkasi oven kamanat ja osan hirsiseinääkin. Ilmassa leijui kytevän puun tuoksu. Lukko romahti laudoitukselle ja ovi aukesi.

-- Tulkaa ulos, olette vapaita, Mark huusi vankina olleille svenskien orjasotilaille. Sitten hän jatkoi seuraavan parakin luo.

Rob nousi seisomaan ja heilautti kättään. Pyöreä, tunturipurolta mukaan napattu kivi lensi kuin ammus ja osui vartijaa päähän. Huovasta tehty kolmikolkkainen hattu putosi maahan ja vartija lysähti tajuttomana sen viereen. Kahdelle muulle vartijalle kävi samalla tavalla.

Filbur työskenteli omalla tahollaan kuin tulta syöksevä, maasta esiin kaivautunut hiisihirviö. Hän hyppäsi leijuvyön keventämänä lähimmän parakin katolle ja valeli liekinheittimestään tulta kattoa peittäville, tervapäreille. Hän hyppäsi seuraavan parakin katolle pyöräyttäen voltin ilmassa. Tuli ryöppysi suuttimesta upeana kaarena. Katot syttyivät tuleen yksi kerrallaan kuin valtavat syysroihut, joilla svenskit ja fennit karkottivat pahoja henkiä.

Muutamassa hetkessä pojat saivat aikaan kunnon kaaoksen. Novgorodilaisten vangitsemia orjasotureita rynni joka suuntaan pois palavien rakennusten ulottuvilta.

* Tämähän sujuu paremmin kuin hyvin, Filbur iloitsi.

* Eipä jäädä nautiskelemaan. Siirrytään toiseen vaiheeseen, Rob nuotitti.

He palasivat laudoilleen ja painuivat mahdollisimman huomaamattomiksi. Tällä kertaa he etenivät kohti linnaa. Korkeuksissa leijuvan kykloopin syöttämästä kuvasta näkyi, kuinka linnan pihalla ja muureilla juoskenteli novgorodilaisia sotilaita. Pian niitä virtaisi ulos linnan portista laskusiltaa pitkin kohti rantalaitureita ja parakkeja, ja se oli tarkoituskin.

 

Luku 40 -- 

 

Prinssi Vladimir Rosnevski seisoi Aanarin linnan komentohuoneessa. Hän hypisteli ohuita viiksiään ja katsoi, kun Raz Rasputin oli yhteydessä kenraali Dolgorukoviin. Kenraalin kasvot häilyivät ohjaintason yläpuolella, kun hän puhui.

-- Olemme Linamrasin porteilla, mutta emme pääse sisään. Norrit ovat sitkeitä pirulaisia. Eivät suostu antautumaan, vaikka heillä on alivoima. Linnake on vahva ja hyvin varustettu. Fregatin tulivoimasta olisi nyt kovasti hyötyä.

-- Fregatti on edelleen ruhtinas Galitsinovilla, Raz Rasputin sanoi. -- Emme saa siirrettyä sitä tänne, sillä svenskit ovat koonneet joukkonsa Överstaroon ja ovat aseistaneet koulutettujen sotilaidensa lisäksi paikallisia fennejä. 

-- Hyökkäyksemme junnaa sitten paikoillaan.

-- Sille ei voi nyt mitään. Sitä paitsi joudutte jatkamaan piiritystä kevyemmin joukoin. Tarvitsemme tänne lisää miehiä. Parakkien kimppuun on hyökätty ja svegien orjasoturit päästetty ulos. Kaiken lisäksi rakennukset ovat tulessa. Meillä on paikalla kaksi lentopurtta, mutta tarvitsemme miehiä, että saamme tilanteen hallintaan. Toimittakaa tänne välittömästi kolmannes miehistänne.

-- Keitä hyökkääjät ovat?

-- Sitä emme vielä tiedä, mutta täällä on täysi kaaos päällä.

-- Selvä. Lähetän miehet kuljetuproomulla. He tulevat suoraan Aanarin yli ja ovat siellä parin-kolmen tunnin kuluttua. Sen jälkeen oletan saavani tukea tähän suuntaan. Joudumme tukalaan tilanteeseen, jos norrit saavat apujoukkoja Varangenista.

Raz Rasputin katsoi prinssi Vladimirin suuntaan. Prinssi nyökkäsi kevyesti, teki kädellään lentopurtta kuvaavan eleen ja nosti ylös yhden sormen.

-- Lähetämme sinne lentopurren, kunhan tämä sotku on selvitetty.

-- Hyvä! Kenraali Dolgorukov sanoi. -- Odotan sen saapuvan viimeistään huomenna.

-- Eiköhän se järjesty, Raz Rasputin sanoi. Kenraali Dolgorukovin kuva alkoi väpättää ja räpsyä ennen kuin katosi kokonaan. 

-- Yhteys katkesi ennenaikaisesti. Siihen tuli jokin häiriö, Raz Rasputin sanoi prinssi Vladimirille.

Prinssi käveli ikkunan ääreen ja katsoi palavia parakkeja. -- Käske laittaa purret valmiiksi. Meidän on aika tehdä loppu tuosta kaaoksesta. En haluaisi viivyttää lähtöämme kremliin. Onko mitään edistystä Pandoran kanssa?

– Tein läpimurron salattuihin tietoihin. Pääsin käsiksi tiettyihin koodeihin. Krim, Moldova ja Valakia kuuluivat niihin. Alueiden viestinnän haltuunotto ja keskitetty hyökkäys vievät meidät parhaimmillaan muutamassa viikossa Odessan ja Varnan kautta valid sultanan porteille.

– Miksi kerrot tästä vasta nyt?

– Se tapahtui juuri äsken, juuri ennen kuin parakit syttyivät. 

– Hyviä uutisia siis, prinssi Vladimir sanoi punoen ohutta leukapartaansa sormien välissä. -- Niitä kaipasinkin. Lähdemme ensi tilassa valmistelemaan hyökkäystä etelään. Fennonian rintama alkaa olla selvä. Galitsinov ja Dolgorukov selviävät skandeista ilman meitäkin. Kapteeni Aproksin saa koukata lentopurrellaan Linamrasin kautta ja auttaa Dolgorukovin muurien läpi. Pystytkö järjestämään ehdollistamiskoulutuksen svenskiorjille?

– Täältä löytyy kaksi vanhahkoa laitteistoa. Prosessi tulee olemaan hidas. 

– Järjestä tänne pari eskadroonaa kasakoita. Saavat pitää yllä järjestystä sillä aikaa, kun keskitymme etelän rintamaan. Nyt syödään ja sitten mennään hakemaan Pandora. 

 

 

41 -- 

 

Aanarin järvi lepäsi valtavassa altaassaan tyynen raskaana. Juttuankosken pauhu kantautui McCoolin veljesten korviin heidän lipuessaan verkkaan kohti linnan muureja. Lyhyen aikaa he joutuivat makaamaan laudoillaan kuin tarjottimella, alttiina vihollisen tulitukselle, mutta Apollo oli tehnyt taikojaan ja sekoittanut Aanarin tietojärjestelmät. Vain muurilta katsovat silmät olisivat voineet havaita heidät eikä siellä sellaisia ollut.

Apollo viestitti: * Tämä katko ei kestä loputtomiin, mutta teillä pitäisi olla riittävästi aikaa mennä sisään, mitä kautta nyt ikinä haluattekin sen tehdä. Laitan kuvaa siitä, mistä päin linnaa löydätte Kaarnen. Ei liene yllätys, ettei hän ole siellä, mistä sieppasitte hänet viimeksi.

* On tämä kyllä hullun hommaa. Mennä nyt takaisin tuonne, Mark nuotitti.

* Sinultahan se onnistuu paremmin kuin hyvin, hullun homma, Filbur irvaili. 

* Älä edes aloita, Mark vastasi.

* Mennään kuitenkin eri reittiä, kuin mitä käytit viimeksi. Se haju oli liiankin hyvin sinulle sopiva, mutta minä jättäisin sen mielelläni väliin.

Mark ohjasi jo leijulautaansa Filburia kohti, mutta Rob kiilasi veljesten väliin. * Lopettakaa suunsoitto. Nyt pitää olla tarkkana, 

He saapuivat muurin juurelle. Suojasädekentät laskeutuivat ylhäältä muurinharjalta rantakallioille kuin kimaltelevat vesiputoukset. He ryömivät kalliota pitkin ja työntyivät sädekentän ali muurin vierelle.

* Minä menen edeltä, Rob nuotitti ja alkoi nousta muuria pitkin kahden leijuvyön varassa. * Tulkaa perässä, kun annan merkin. 

Rob kiipesi ylös ketterästi kuin apina. Juuri ennen muurin harjaa hän hidasti vauhtia ja kurkisti kypärästä nousevan teleskooppikameran avulla reunan yli. Ketään ei ollut näkyvissä. Koko varuskunnan huomio oli kiinnittynyt sekasortoon parakkien luona.

Veljesten etsimiin ilmestyi Apollon lähettämä linnan kaaviokuva. * Kaarne ei ole tornissa, vaan maan alla, Apollo nuotitti. * Piirrän teille reitin ja tarkkailen kykloopilla ympäristöä, jos sattuisi vaikka tulemaan esteitä tielle.

Rob piteli kiinni muurin harjasta. Hän tunsi olonsa erityisen valppaaksi. Käärmeterva tehosti tiedostamisen tunnetta, joka kehittyi hänen sisällään aina vain voimakkaammaksi. Hän kuuli ja näki asiat äärimmäisen tarkasti. Hän aisti ympäristön kuin olisi elävä tutkaskanneri. Hän ei tarvinnut kameraa tietääkseen, ettei muurilla ollut sotilaita. Se tuntui yhtä aikaa hämmentävältä ja luontevalta. Hän kurkisti muurin yli ja viestitti reitin olevan vapaa. 

Mark ja Filbur nousivat hänen vierelleen. He menivät yhdessä lähimmän tornin varjoon. 

* Piha on tyhjä. Voitte edetä, Apollo viestitti ja ohjaili pallomaista kyklooppia veljiensä yläpuolella.

He pudottautuivat muurilta sisäpihalle ja näkivät etsimissään Apollon lähettämät linnan kolmiulotteiset kaaviokuvat. Ne asemoituivat maiseman päälle ja näyttivät asioita, joita ei voinut nähdä paljain silmin: seinien peitossa olevat käytävät ja tilat maan alla. Apollon valmistama reitti näkyi eräänlaisena valolankana, joka johdattaisi heidät Kaarnen luo. 

* Tiedot on varastettu linnan datajärjestelmästä. Toivottavasti ne ovat ajan tasalla, Apollo ilmoitti. * Myös kamerat ovat hetken aikaa käytössäni. Jaan niiden kuvaa tarpeen mukaan. Kaarne näyttäisi olevan päällisin puolin kunnossa.

Apollo syötti heille kuvaa kamerasta, joka oli Kaarnen kammiossa. Kaarne makasi puisella lavetilla, joka oli kiinnitetty seinään saranoilla ja rautaketjuilla. Kasvot olivat näkyvissä. Muuten tyttö oli harmaan huovan peitossa. Otsalla oli panta, josta luikerteli johtoja pöydällä olevaan laitteeseen. Laitteen yläpuolella häilyi hologrammisäätimiä.

* Missä Kalle on? Rob kysyi.

* Ei tietoa, Apollo vastasi. 

* Toivottavasti hän on kunnossa.

* Mennään jo, Filbur nuotitti.

Käärmetervan nopeuttama viestittely tapahtui heidän liikkuessaan. He kävelivät tiiviissä jonossa sisäpihan seinän viertä ja seurasivat Apollon virittämää valopunosta. Näytti siltä, että novgorodilaisten varusväki oli siirtynyt kokonaan muualle, toiselle puolelle linnaa tai ulos kokoamaan yhteen sinne tänne säntäilleitä svenskiorjia. 

Muurin vierestä pilkotti holvikäytävä. Valopunos opasti heidät sinne. Rob laskeutui edellä. Hän tiesi jo valmiiksi, että käännöksen takana, odotti vartija.

* Yksi kappale jalkaväkeä edessä, hän nuotitti. * Istuu jakkaralla. Musketti seinää vasten. Otan sen alas kivellä.

* Mistä tiedät kaiken tuon? Mark kysyi.

* Tämä kuulostaa hassulta, mutta en tiedä, mistä tiedän. Niin vain on. Tulkaa hitaasti perässä.

Robilla oli mukanaan muutamia heittokiviä. Yksi oli valmiina kämmenellä. Hän kiersi nopeasti kulman ympäri ja heitti. Vartija ei ennättänyt edes äännähtää, kun kivi kopsahti hänen ohimoonsa. Punavihreään sotilastakkiin pukeutunut mies valahti tajuttomana maahan.

Mark käveli Robin ohi ja veti esiin miodóginsa. Mieto palaneen käry leijui ilmassa, kun hän leikkasi lukon irti puuovesta. Samaan aikaan Rob sitoi vartijan tämän omalla vyöllä ja sulloi suuhun kolmikolkkaisen huopahatun kärjen. 

He pujahtivat vartijan ohi käytävään, jossa vallitsi pimeys. Se ei haitannut kulkemista, koska he näkivät ympäristön muodot kypärätutkan piirtäminä etsimissään. He kiiruhtivat eteenpäin, kunnes tulivat lähelle kammiota, jonne Kaarne oli lukittu. 

Apollo jakoi heille valvontakameran kuvaa. He näkivät, että ovella oli vartiossa kaksi novgorodilaista sotilasta.

* Näyttävät rivisotilailta, Mark nuotitti.

Rob varasi käsiinsä kaksi kiveä. * Minä pudotan ne. Käy sukkelammin. Eivät ennätä laukaista aseitaan.

Rob valmistautui heittoon ja kiersi kulman. Hän näki tilanteen ennalta. aisti koko tapahtuman eräänlaisena hidastettuna filminä, sen, kuinka kivet kiisivät ilmassa ja osuivat maaliinsa. 

Kivet lähtivät lentoon lähes yhtä aikaa ja lensivät juuri niin kuin Rob oli sen ennalta nähnyt. Oven molemmin puolin seisoneet vartijat saivat kolaukset ohimoihinsa ja putosivat. Ensin polvilleen ja sitten kyljelleen. Musketit rojahtivat maahan heidän mukanaan. Siinä kohtaa Robin näky ei toteutunut. Toisen musketin iskeytyessä lattiaan sen iskurin hana vapautui ja sytytti nallin. Ruutipanos räjähti ja sylkäisi lyijyluodin ulos piipusta. Rob näki, kuinka sukkulamainen kappale vihelsi lattian yli ja iskeytyi seinään. Luoti litistyi kasaan, ja kiviseinästä lohkesi siruja. Ääni tuli hänen korviinsa sekunnin tuhannesosan viipeellä. Se kuulosti suunnattoman kovalta ja tuntui kiirivän kaikkialle linnassa.

* Turha kai toivoa, ettei kukaan kuullut tuota, Mark nuotitti.

* Meillä ei ole aikaa jäädä ihmettelemään sitä, Filbur vastasi. * Mennään sisään kammioon. 

Filbur tutki vartijat. * Avaimia ei ole. Mitä nyt tehdään?

Rob kopautti nyrkillä ovea. * Terästä. Siihen ei miodóg pysty.

Mark tempaisi laserkiväärin selästään. * Lätasin tämän kullanmurun täyteen lähtiessä. En viitsinyt edes pyytää siihen lupaa pajamestarilta.

 Hän napsautti kiväärin punaisen säteen leikkurivahvuuteen ja alkoi sulattaa saranoiden kannattimia. Etsimien linssit tummuivat automaattisesti. Teräs kupli ja räiskähteli säteen polttaessa siihen ohutta leikkausuraa. 

-- Hei, mitä siellä tapahtuu! kuului viereisestä kammiosta.

* Se on Kalle, Rob nuotitti ja sanoi ääneen: -- Minä täällä, Rob McCool. Tultiin hakemaan Kaarnea ja sinua.

-- No, jo oli aikakin. Täällä on ihan hirveän huonot sapuskat, eikä kohtelussakaan ole kehumista. Avatkaa ovi.

-- Se ei käy ihan käden käänteessä. Ei ole avaimia. Onneksi Markilla on laserkivääri. Odottele vähän aikaa. Tehdään ensin selvää tästä Kaarnen ovesta.

-- Niinpä tietysti. Pitäähän se neito pelastaa ensin. Mitenkä arvasitte tulla tänne?

-- Vulle kertoi, että jouduitte vangeiksi. 

-- Vulle, perhana. Siinä vasta kunnon kaveri.

-- Kaverisi odottelee meitä tuolla ulkosalla Apollon kanssa.

Läheisestä portaikosta alkoi kantautua juoksuaskeleita.

-- Onko tuo sitä, miltä se kuulostaa? Kalle huolestui.

-- Taisivat kuulla pamauksen, Mark sanoi.

* Ei voi mitään, Rob nuotitti. * Nyt otetaan vastaan, mitä tuleman pitää.

* Vapauttakaa te Kaarne ja Kalle. Minä kokkailen sillä välin tulijoille lämpimän vastaanoton, Filbur nuotitti. Hän vapautti liekinheittimen suutinosan kupeellaan olevasta kotelosta, aktivoi polttimon ja syöksähti kohti lähestyvää askelten kopinaa. Hetken kuluttua portaikosta kuului laukauksia ja kauhistuneita huutoja.

Saranat antoivat periksi. Rob auttoi Markia nostamaan oven paikoiltaan. Kammio näytti tasan samalta kuin Apollon jakamassa kuvassa. Kaarne makasi lavetilla. Piuhat kiemurtelivat kypärästä pöydällä olevaan laitteeseen kuin nippu käärmeitä. Rob meni Kaarnen luo ja puristi hellästi tämän käsivartta.

-- Herätys, prinsessa.

Käärmetervan takia sanat kuulostivat hassuilta Robin omiin korviin. Ne olivat kuin hidastettua mongerrusta. Hän kumartui Kaarnen puoleen ja tutki tämän kasvoja. Niissä ei ollut merkkiäkään pahoinpitelystä. 

* Nyt olisi hyvä tilaisuus varastaa suukko, Mark nuotitti. 

Rob mulkaisi virnistelevää veljeään ja siirtyi sivuun. * Siitä vaan, jos mieli tekee.

Mark naurahti, pudisti päätään ja perääntyi. 

* Menikö jänö housuun, Filbur nuotitti käytävästä. Hän näki tilanteen Robin jakamasta kamerakuvasta. 

* Pidä vain huoli omista housuistasi, Mark vastasi. * Se oli vitsi.

* Saisit harjoitella enemmän, Filbur kuittasi. * Ei oikein toiminut.

Rob nuotitti veljilleen vaikenemisen merkin, ojensi kätensä ja otti varovasti pannan pois Kaarnen päästä.

* Taitaa olla tiukasti unten mailla, Mark nuotitti. * Laitetaan pakettiin ja viedään pois.

* Ja minuahan ei pakettiin laiteta. Kaarnen lähettämät sanat välähtivät poikien etsimiin. * Lihakset ovat vähän turrat, mutta pystyn kävelemään. 

* Teeskentelitkö nukkuvaa? Rob kysyi.

* Minulle asennettu panta salpasi ajatukset. Olin horteessa, kunnes otit sen pois. Kiitos siitä.

* Eipä kestä. 

* Tämähän alkaa olla kuin jostakin sadusta, Filbur nuotitti. 

* Oikein on suloista, Mark nuotitti. * Olisi kiva olla seurananne pitempäänkin, mutta minun pitää mennä vapauttamaan Kalle. Mark nappasi sädekiväärinsäsä ovenpielestä ja poistui kammiosta.

* Kiva nähdä, Rob, Kaarne nuotitti. * Mikä on suunnitelma?

* Apollo näyttää reitin, ja me kipitämme tiehemme sen minkä kintuista pääsemme, Mark vastasi samalla, kun alkoi sulattaa Kallen tyrmän saranoita. 

Rob otti repun selästään ja kaivoi esiin suojasädevaljaat ja kaksi leijuvyötä. * Laita nämä päällesi. Meillä on vielä aikamoinen matka edessä ennen kuin olemme turvassa.

Kaarne alkoi sovitella varusteita ylleen. Hänen suojanaan oli ainoastaan yksi vaatekappale: polviin ulottuva, lyhythihainen paita. Mustat hiukset törröttivät päästä sekaisina takkuina. 

Rob katseli Kaarnen sonnustautumista novgorodilaisiin varusteisiin. Ankeista olosuhteista huolimatta hän oli kaunis sinisine silmineen ja korkeine poskipäineen. Tukka pörrössä hän muistutti kovasti vuosien takaista itseään.

* No niin, valmista tuli. Tule auttamaan, Mark nuotitti Robille leikattuaan oven saranat. 

Rob ja Mark rojauttivat teräsoven käytävän lattialle. Rob kiskoi toisen tajuttomista vartijoista Kallen luo ja aukaisi lukot sormenjäljellä.

-- Näitä helyjä ei tule ikävä, Kalle sanoi kiskoessaan kahletta pois kaulastaan.

* Lähdetään, Rob nuotitti Kaarnelle.

* Minä siivoilen ensin vähän paikkoja, Kaarne viestitti. Hän nosti jakkaran ilmaan ja hutki sillä pöydällä olevaa laitetta. * Ei ollut todellakaan mikään mukava tuttavuus tämä datalukija. 

Metalli rusahteli ja sirpaleet lentelivät lattialle. -- Ai että tuntuu hyvältä antaa vähän takaisin. 

-- Joo, välillä on hyvä irrotella, Kalle virnisteli ovelta. -- Minäkin suivaannuin yksi kerta ihan pirusti ahkioon, joka haukkoi lunta kuin hullu ohravelliä. Pistin sen niin tuhannen säpäleiksi, ettei paremmasta väliä.

-- Eiköhän tuo jo riitä, Rob sanoi. -- Meidän pitää todellakin lähteä.

-- Se oli siinä, Kaarne sanoi, poimi prismaprosessorit laitteen sisuksista ja laittoi ne leijuvyönsä taskuun. -- Minun puolesta voidaan mennä.

Filbur juoksi heidän luokseen, ja he ryntäsivät samaan käytävään, mistä olivat tulleetkin. Käytävän suuta vartioinut sotilas oli heräillyt ja madellut linnanpihalle nousevia portaita puoliväliin. Se oli hyvä suoritus ottaen huomioon, että miehen kädet ja jalat oli sidottu. 

-- Hyvä, hyvä. Enää tunti ja olet ylhäällä, Filbur kannusti miestä, kun he ohittivat hänet.

Heidän tullessaan pihalle heräsi kaiutinjärjestelmä eloon alkaen syytää rusinkielisiä komentoja. 

* Ovat huomanneet katoamisenne, Apollo viestitti. 

* Sepä kesti yllättävän kauan, Filbur kuittasi.

* Oikealta tulee pieni ryhmä ruseja. Pääsette ennen heitä muurille, jos pidätte kiirettä.

Karkulaiset loikkivat pitkin, nopein askelin muurille. Kaikki muut paitsi Kalle, joka ei hallinnut leijuvyön keventämiä liikkeitään ja pomppi hullunkurisen holtittomasti miten sattuu. Rob meni avuksi ja sai hänet aisoihin. Filbur kapusi ylös muuria ja heitti köyden, jolla ohjasi Kallen ylös. Heitä kohti alkoi ropista laukauksia linnanpihalta, mutta luodeista ei ollut harmia. Muutamat osumat kimpoilivat vahinkoa tuottamatta haarniskoiden sädekentistä. He pudottautuivat vaivatta muurin toiselle puolelle ja hyppäsivät leijulaudoilleen. 

-- Pystytkö käyttämään omaa lautaasi? Rob kysyi Kaarnelta.

-- Pystyn. 

-- Mitäs meinasitte tehdä minun kanssani? Kalle sanoi. -- Minä en osaa ajaa tuollaista peliä.

-- Sinulle on varattu jotakin ihan muuta, Rob sanoi. 

-- Ai mitä?

-- Kohta näet. Hyppää siksi aikaa minun laudalleni ja pysy matalana.

 

Luku 42 --

 

Rob McCool kiisi Aanarinjärven yllä jalat tukevasti leijulaudalla. Hän ohjasi lautaa kypäräjärjestelmänsä prismaprosessoreiden kautta ja heittäytyi täysillä tuttuun tunteeseen, jonka liitäminen toi. Hän rakasti sitä. Rakasti, kun sai päättää, minne mennä ja tuntea vauhdin hurman. 

Robin jaloissa laudan päällä makaava Kalle ei jakanut Robin tuntemuksia. Hän ei nauttinut tilanteesta tippaakaan, vaan ilmoitti oksentavansa sisukalunsa tyhjiksi, ellei moinen, hurjapäinen meno loppuisi.

Konetykkien luodit rikkoivat veden pinnan jossakin heidän takanaan. 

* Kaksi lentopurtta nousi juuri muurien yli, Apollo tiedotti veljeksille.

* Kaunis kiitos tiedosta, mutta huomattiin jo, Rob kuittasi.

* Valmistaudu vaihtoon, Apollo jatkoi. *Vulle odottaa puiden suojassa.

Rob kytki etsimien skannerit päälle ja näki metsässä lymyilevien porojen hahmot.

* Apollo, voitko tehdä jotakin noille lentopursille?

* Ihan kuin olisin kuullut vastaavan pyynnön ennenkin. Valitettavasti en, Apollo ilmoitti. * Niiden järjestelmät on suojattu liian hyvin. Teidän on tultava toimeen omillanne.

* Lentopursi on pirullinen vastustaja, Rob manasi. * Siihen ei tehoa oikein mikään. Meidän on parempi hajaantua.

Käärmetervan vauhdittama viestittely oli kestänyt vain sekunnin murto-osia, muutaman lentopurren laukauksen verran. Toinen lentopursista liimautui Filburin kannoille ja tulitti taukoamatta. Filbur väisteli luotisuihkuja ja otti kaikki tehot irti laudastaan. Sitten tulitus taukosi yhtäkkiä.

* Mitä tapahtui? Filbur kysyi.

* Murtauduin pursien datajärjestelmiin ja jumitin aseet, Kaarne ilmoitti. * Meillä on muutama minuutti aikaa paeta.

* Hei, Apollo! Kuulitkos tuota? Olet saanut kilpailijan, Filbur nuotitti.

* Moinen kilpailu on tervetullutta, Apollo vastasi. *  Etenkään sinusta ei ole ollut vastusta tässä lajissa. Hyvä Kaarne!

* Kiitos Apollo, Kaarne ilmoitti. * Nähdään pian. 

Kaarnen lähettämät kohtaamispaikan koordinaatit välähtivät veljesten etsimiin.

He lisäsivät vauhtia ja kaartoivat eri suuntiin. Rob syöksyi Kalle jaloissaan metsään, missä Vulle odotti Jäkän ja Örrin kanssa. Toinen lentopursista seurasi heitä ja jäi leijumaan hetkeksi heidän yläpuolellaan, mutta otti sitten korkeutta ja katosi.

-- Onpa mukava nähdä, Kalle sanoi sapmelakkien kielellä. Hän kierähti pois Robin laudalta ja meni syleilemään Vullea. -- Oikea helvetinkone tuo lautahärveli. Ei laitoja, eikä ohjaksia, eikä vetojuhtaakaan. Kalle kääntyi Jäkän puoleen ja silitti poronsa pehmeää turpaa. -- Mitä kuuluu? Minulla on ollut ikävä sinua. Hyvä, että selvisit hengissä ulos seidasta.

-- Minä jo luulin, ettette tulisikaan, Vulle sanoi. -- Ja sitten ennätin toivoa, että ette olisi tulleetkaan, kun tulitte sellaisen pirun metelin kanssa. Onneksi räiskiminen lakkasi ja lentovehkeet menivät menojaan. Siinä olisi voinut käydä huonosti.

-- Nyt otetaan jalat alle ja pölistellään piiloon, Kalle sanoi ja hyppäsi ahkioonsa. Robille hän sanoi fennien kielellä: -- Kiitos avusta. Toivottavasti näemme vielä.

-- Varmasti nähdään. Kaikkea hyvää teille! Rob huikkasi sapmelakeille, jotka katosivat metsään poroineen.

Käärmetervan vaikutus alkoi heiketä, mutta Rob halusi testata terästyneitä aistejaan. Selviäisikö hän pakomatkasta ilman uutta annosta. Hän kiihdytti lautaansa. Meno tuntui erilaiselta, aidommin hurjalta. Ohjaaminen vaati enemmän keskittymistä. 

Maaston muodot ja kypäräjärjestelmän ehdottamat reitit piirtyivät etsimiin suoraan maiseman päälle. Käärmetervan avulla opastusta oli vaivatonta seurata samalla, kun ohjasi leijulautaa. Nyt vauhtia oli pakko hillitä. Etsimien ohjeiden seuraaminen onnistui kuitenkin paremmin kuin hän oli odottanut, sillä jokin hänessä oli muuttunut. Siitä ei päässyt mihinkään. Ajatukset olivat terävämmät ja aistit herkemmät kuin ennen. 

Rob tarkisti määränpään koordinaatit. Kaarnen ilmoittama kohtaamispaikka oli seita, jonne tyttö oli paennut legioonalaisia Kallen kanssa. Se oli hyvä valinta. Siellä he olisivat jyhkeiden kallioiden suojassa. Ajatus luolasta tuntui kotoisalta. Rob oli elänyt koko elämänsä Corran binnén kiveen louhitussa kalliolinnassa. Se oli ollut satoja vuosia täydellinen piilo Pirunkirnun klaanille, mutta nyt se oli novgorodilaisten hallussa, rikki revittynä ja häväistynä. Klaani oli joutunut pakenemaan kodistaan, jossa oli elänyt ja kukoistanut sukupolvien ajan. Se ei ollut oikein.

Rob oli luullut koko ikänsä olevansa aito Corran binnén asukas, mutta hänen juurensa olivatkin jossain muualla. Hän olisi halunnut asioiden olevan toisin, mutta ei voinut muuttaa menneisyyttään. Se oli turhauttavaa. 

Rob tarkkaili etsimiensä tutkakuvaa. Kukaan ei seurannut häntä. Hän lisäsi vauhtia ja pujotteli niin lähellä puita, että miltei hipoi niitä. Hän ei välittänyt vaarasta. Hän uhmasi sitä.

Kun Rob oli lapsi, oli kummisetä Fionn MacCormac opettanut hänelle, kuinka leijulautaa ohjattiin. Seppäosastolla hän oli nähnyt, kuinka leijulauta rakennettiin vahingoittuneiden svenskikiitureiden osista, metallista ja puusta. Laudat olivat karuja kulkupelejä, mutta tekivät tehtävänsä.

Rob oli noin kilometrin päässä kohtaamispaikasta, kun Kaarnen lähettämä viesti saavutti hänet.

* Molemmat lentopurret ovat kannoillani. Pian niiden asejärjestelmät palautuvat ennalleen. Piiloudun seitaluolaan.

* Olen ihan kohta siellä, Rob vastasi ja lisäsi vauhtiaan.

 

 

Luku 43 --

 

Auringon valo tuli takaa. Lentopurren varjo nuoli maata hengästyttävää vauhtia. Prinssi Vladimir Rosnevski sääti ohjainkypäränsä leukahihnaa, tarkisti kamerat ja skannerit, jotka olivat taas heräilemässä eloon. Lentopursi oli aivan uusi. Se totteli ohjausta kuin unelma. Koneen prismaprosessorit valvoivat siivekkeitä, leijuntasäiliöitä ja työntömoottoria niin, että muuten epävakaata laitetta oli helppo ohjata. Hänen oikea kätensä lepäsi sauvaohjaimella, vasen liikutti ohjainlevyn säätimiä. Kypärän etsimet saivat kuvaa koneen runkoon kiinnitetyistä kameroista niin, että hän näki halutessaan kaikkialle täysin ilman kuolleita kulmia, jopa itsensä läpi. Tunne oli hämmentävä. Aivan kuin pelkkä pää kiitäisi ilmassa.  

Kuului surahdus, kun asejärjestelmät aktivoituivat. Prinssi Vladimir kokeili konetykkejä. Hän valitsi kohteekseen kivimuodostelman läheisen kukkulan laelta. Suojasädepanssarit vetäytyivät syrjään piippujen edestä ja liekit leimahtivat. Räjähtävät ammukset sinkoutuivat matkaan, ja kivet hävisivät tulimyrskyyn. Osumatarkkuus oli täydellinen. 

Prinssiä harmitti, että metsäläiset olivat päässeet livahtamaan hänen kynsistään. Kirjaimellisesti kynsistä, sillä lentopursi oli muotoiltu Rosnevskien suvun tunnusten mukaiseksi. Kaksipäisen kotkan kaulat kiertyivät tyylitellyn, tuolimaisen ohjaamon sivuitse. Päät terävine nokkineen ja punareunaisine silmineen tuijottivat suoraan eteen. Leijuntasäiliöihin oli kiinnitetty raatelukynnet niin, että lentopursi muistutti kokonaisuudessaan saaliinsa kimppuun käyvää petolintua.

Prinssi Vladimir oli pysynyt Pandoran perässä, vaikka se olikin ollut hankalaa toimimattomien skannerien takia. Hän oli lentänyt matalalla ja saanut pidettyä näköyhteyden. Fennonian metsäläiset olivat taitavia tunkeutumaan mysteereihin. Niin oli käynyt fregatin ja Aanarin valvontajärjestelmien kanssa. Tiedustelupäällikkö Raz Rasputin oli pannut parhaat miehensä estämään murtoja, mutta metsäläiset olivat aina askeleen edellä. Se oli raivostuttavaa. 

Prinssi kiersi kalliokukkulan kahteen kertaan. Hän oli nähnyt Pandoran menevän sinne sisään. Kapteeni Fjodor Aproksin ajoi lentopurtensa hänen vierelleen. He nyökkäsivät toisilleen. Prinssi Vladimir näytti kapteenille laskeutumismerkin. Sitten hän otti yhteyden Raz Rasputiniin, jonka hologrammi ilmestyi ohjainlevyn ylle.

-- Teidän majesteettinne, kutsuitte minua, Raz Rasputin sanoi ja kumarsi syvään.

-- Pandora on täällä, prinssi Vladimir sanoi. -- Tarvitsen apujoukkoja. Pandora piiloutui kallioluolaan. 

-- Legioonalaiset ovat vajaan kymmenen kilometrin päässä, Raz Rasputin sanoi. -- Annan heille koordinaattinne ja käsken tulla sinne.

-- Hyvä. Pidä minut ajan tasalla.

Prinssi Vladimir sulki yhteyden. Hän katsoi, kuinka kapteeni Aproksin laskeutui lähelle luolan suuaukkoa. Kapteenin oli rahoittanut lentopurtensa itse niin kuin varakkailla ylimyksillä oli tapana. Aluksen keulaa ja sivuja koristi suvun vaakuna: tähti ja ankkuri. Aproksineilla oli pitkä historia Novgorodin laivueissa. Kapteeni oli kreivillistä syntyperää, ja hänen isoisänsä oli aikoinaan ollut Uralin laivaston amiraali.

Kapteeni Aproksin siirsi syrjään ohjaamoa suojaavan lasikuvun, nousi lentopurren siivelle ja hyppäsi maahan. Suojasädehaarniska kimmelsi hänen yllään. Toisessa kädessä hänellä oli lentolaivaston sotilaille tyypillinen lyhyt, kaareva miekka ja toisessa pistooli. Hän käveli kohti luolan suuta, jota suojaavan kivipaaden yläreuna oli räjähdyspanoksen murtama.

 

* * *

 

* Näettekö saman kuin minä? Rob McCool kysyi veljiltään kypärän viestijärjestelmän kautta.

* Sepä taitaa olla itse pääpiru, Mark nuotitti.

* Ei epäilystäkään, Apollo ilmoitti. * Tuolla tavoin muotoiltu pursi ei voi olla kenenkään muun.

* Maassa olevan purren kyydissä ei näkyisi olevan ketään, Filbur nuotitti.

Rob McCool näki veljiensä sijainnin etsimiin heijastuvalla kartalla. Filbur oli toisella puolella aluksia, Mark ja Apollo vielä matkalla. Luolan seinämät heikensivät signaalia niin, että hän ei saanut yhteyttä Kaarneen, joka oli sisällä luolassa.

* Onhan kaikilla tutkansekoittimet päällä? Apollo huolehti.

* Voi ei. Minä unohdin omani kotiin, Filbur vastasi. * Jäi huussin hyllylle.

* Älä viitsi, Apollo kuittasi närkästystä osoittavan symbolin kera.

* Tutkansekoitin vie tuhottomasti virtaa, niin että meidän on parempi hoidella pakolliset kuviot nopeasti alta pois, Mark totesi.

* Pääasia, että lentopurressa ei nähdä meitä, Rob ilmoitti. * En oikein välittäisi saada sitä taas perääni.

* Mikä on suunnitelma? Apollo kysyi. * Onko meillä mitään mahdollisuuksia kahta lentopurtta vastaan?

* Toinen on ilman ohjaajaa, Rob huomautti. * Se voi olla pelastuksemme. Tehdään harhautusliike ja isketään. Kyllä tästä selvitään.

* Tulta päin vaan! Filbur hehkutti. 

* Hienoa, että suhtaudut noin, Rob nuotitti, * sillä saat toimia houkuttimena.

* Niinpä tietysti. Minut uhrataan jälleen yhteisen hyvän nimissä, Filbur nuotitti. 

* Ihan oikein sinulle, Mark nuotitti.

* Älähän innostu, Mark. Sinä olet toinen syötti, Rob ilmoitti.

* Jaahas. No, mitä haluat meidän tekevän?

Rob selosti suunnitelmansa. Se oli uhkarohkea, huimapäinen ja holtiton, mutta juuri sellaista veljet osasivat odottaakin.

* Korppu tai korvapuusti, Filbur nuotitti.

* Korppu tai korvapuusti, toiset vastasivat.

 

 

Luku 45 --

 

Prinssi Vladimirin tutkaan ilmestyi yllättäen valopiste. Se ei näkynyt siinä hetkeä aikaisemmin. Hän oli siitä aivan varma. Hän kytki purren kamerat päälle, käänsi päätään ja henkäisi nähdessään kahden metsäläisen sujahtavan leijuvilla laudoillaan purren ali. Vastustamaton metsästysvietti valtasi hänet. Hän liikutti ohjaimia ja ampaisi matkaan. Pakenijat olivat taitavia, pujottelivat puiden väleissä kuin rusakot syöksyen välillä näkymättömiin. Tutkan avulla heitä oli kuitenkin helppo seurata.

* Kapteeni Aproksin, minulla on pari metsäläistä tähtäimessä. Kaadan ne ja tulen sitten takaisin.

* Selvä on teidän majesteettinne. Etenenkö luolaan?

* Palaa purteen. Odotetaan legioonalaisia.

* Hetkinen, meillä on ongelma, kapteeni nuotitti. * Purteni ottaa korkeutta. Joku on sen ohjaimissa.

* Mitä ihmettä?

Prinssi Vladimir katsoi taakseen ja suurensi kuvaa. Kapteeni Aproksinin lentopursi kohosi kukkulan yläpuolelle. Samalla prinssin jahtaamat saaliit katosivat tutkakuvasta. Hän kirosi ääneen ja käänsi purtensa takaisin kohti kukkulaa.

 

* * *

 

Rob McCool istui lentopurren ohjaintuolissa. Hän oli pujottautunut penkkiin kiinnitettyyn suoja-asuun, kytkenyt kypäränsä purren tietojärjestelmään ja testannut hallintalaitteet. Kaikki pelasi niin kuin pitikin.

* Prinssillä saattaa olla käytössään uudenlaisia ryömintäohjuksia, Apollo nuotitti. 

* Mikä niissä on uutta? Rob kysyi.

* Ne eivät räjähdä osuessaan suojasädekenttiin, vaan pusertuvat kenttien väliin ja räjähtävät vasta sisäpuolella.

* Ei kuulosta hyvältä. Miten niiden kanssa toimitaan?

* Kytke tarvittaessa päälle erillinen mikroaaltokilpi. Se räjäyttää ohjuksen suojasäteiden ulkopuolella. Laitan sinulle ohjeet saman tien.

* Miksi kytkisin kilven päälle vasta tarvittaessa? Miksi en heti nyt?

* Järjestelmä ahmii tehoja hullun lailla. Et halua käyttää sitä, ellei ole pakko. Laitan ohjeet tulemaan. Vakiomalliset suojasädekentät kestävät kyllä tavalliset ohjukset ja tykkitulen.

Robin käärmetervan virittämät aivot prosessoivat Apollon lähettämiä ohjeita. Alus oli uutta mallia ja siinä oli muitakin hienouksia aikaisempiin verrattuna. Rob kiihdytti moottoreita, nousi ylös korkeuksiin ja ihasteli hetken aikaa Lapponian henkeäsalpaavia maisemia. Tunturien laet olivat paljaat. Niiden välisissä laaksoissa kasvoi paljon puita, mutta ne olivat pieniä eteläisiin serkkuihinsa verrattuna. Laaksojen pohjalla virtasi jokia ja helmeili kirkasvetisiä järviä ja lampia. Kaukana pohjoisessa avautui laajoja, puuttomia suoalueita. 

* Kapteeni Aproksin, Rob näki rusinkielisen viestin etsimissään. * Mikä tilanne?

* Kaikki hyvin, Rob viestitti.

* Et ole Aproksin. Kuka olet? prinssi Vladimir tivasi.

* Eräs, jolla on kana kynittävänä kanssasi.

* Missä Aproksin on?

* Hän on turvassa ja hyvässä hoivassa. Saattaa olla pää vähän pipi aamusella, mutta kyllä se siitä paranee ajan kanssa.

Prinssi Vladimir kirosi ja suuntasi aluksensa suoraan kohti Robia tarkoituksenaan suistaa tämän pursi maahan. Rob väisti viime hetkellä ja yritti kiertää prinssin, mutta prinssi oli liian taitava. Hän teki tiukan kierroksen ja tuli yläkautta Robin taakse.

* Ei näytä hyvältä, Rob viestitti veljilleen. * Prinssi on minua taitavampi.

Hän lähti kiertämään laajassa kaaressa vasempaan, mutta prinssi Vladimir pysyi tiukasti mukana. Sitten Robin aluksen hälytysjärjestelmä rupesi piipittämään. Prinssi Vladimir oli laukaissut ohjuksen. Se lähestyi pelottavaa vauhtia. Rob sukelsi alas ja väisti oikeaan. Ohjus harhautui hetkeksi, mutta vainusi hänet kohta uudestaan ja korjasi kurssinsa. Hälytin vinkui ja leimusi punaisena. Rob pudotti ryöpyn plasmapalloja. Ohjus iskeytyi niihin ja räjähti.

Seuraava ohjus lähti perään. Purren järjestelmä kehotti kytkemään päälle mikroaaltokilven. Rob kosketti hologrammisäädintä ja tunsi, kuinka vauhti hidastui. Samassa ohjus iskeytyi kilpeen ja räjähti. Suojasädekentät ottivat vastaan räjähdyksen, mutta pursi paiskautui äkisti eteenpäin. Robin onneksi suoja-asun paineistus tasoitti pahimman liike-energian.  

Taivaita halkovat kamppailijat ajautuivat alueelle, jossa oli laajoja, puuttomia suotasankoja ja niiden reunustamia paljaita kallioita, jotka kohosivat satojen metrien korkeuteen. Lauma poroja laidunsi kaukaisuudessa kallioiden vierellä. Ne olivat niin kaukana, että näkyivät vain vaaleanharmaana tuikkeena punertavaa suota vasten.

 

* * *

 

Kaarne oli piiloutuneena syvälle seitaluolaan, kun kuuli nimeään huudettavan. Ääni oli Filburin. Kaarne meni suuaukolle ja näki valkoisen kuontalon kehystämien kasvojen kurkistavan sisään ahtaasta kolosta.

-- Tule ulos, meidän on jatkettava matkaa, Filbur sanoi. -- Legioonalaiset ovat pian täällä.

-- Eikö niistä päästä ikinä eroon, Kaarne harmitteli ja pujottautui ulkoilmaan vetäen leijulautaansa perässään. 

Luolan edustalla seisoi kapteeni Aproksin kädet selän taakse sidottuina. Apollo oli yllättänyt hänet ja nujertanut vaarattomaksi. -- Meillä on tässä melkoisen korkea-arvoinen vanki, hän sanoi. -- Skannasin tunnukset lentopurresta ja otin vähän selvää. Saanen esitellä teille itsensä kreivi Matvejev Aproksinin. Hän on lentuekapteeni ja prinssi Vladimirin siipimies. Suvulla on linna ja kunnon tilukset jossakin Kazanin suunnalla. Ovat pirun rikkaita, tuhansittain orjia ja niin edelleen.

-- Hänet on jätettävä tänne, leijulaudalla seisova Mark sanoi. -- Ja meidän on lähdettävä liikkeelle nyt heti, ennen kuin legioonalaiset pölähtävät paikalle.

Kaarne skannasi ympäristöä. -- Näyttävät tulevan jo kovaa vauhtia meitä kohti. Missä Rob on, ja prinssi Vladimir? 

-- Rob nappasi Aproksinin purren ja lähti mittelöimään prinssin kanssa yläilmoihin, Mark sanoi. -- Järjestää meille aikaa häipyä paikalta. Että jos vaan mitenkään porukalle sopii, niin hypätään laudoille ja lähdetään.

Apollo tuuppasi kreivin istumaan sammalille. -- Muistakin olla kiitollinen siitä, että saat jäädä eloon, hän sanoi rusiksi ja nousi laudalleen. 

-- Ehkä teidän olisi parempi ottaa minut hengiltä, kreivi Aproksin sanoi. -- Olen huono unohtamaan tällaisia nöyryytyksiä.

-- Meidän siniveristen kunniakäsitykset ovat kieltämättä joskus outoja, Filbur leukaili. -- Saanen esitellä itseni. Olen Filbur-jaarli, itäisen Fennonian rajakreivi ja hovin ylimmäinen mäenlaskija. Kuka vain sinun saappaissasi olisi kokenut saman kohtalon. Ei sinulla ollut mitään mahdollisuuksia. Yritä nyt vain päästä sen yli.

Kreivi Aproksin katsoi Filburiin tuimasti ja sylkäisi maahan. -- Haastan sinut kaksintaisteluun kummajainen. Kuolemaan saakka.

-- Sinä et haasta ketään yhtään mihinkään, Mark sanoi. 

-- Siinäs kuulit isoveljen sanan, Filbur jatkoi. -- Istu nyt vain kiltisti siinä ja mieti, että pikku hiljaa housusi kastuvat suovedestä. Sitten, kun ystäväsi ehkä mahdollisesti löytävät sinut täältä, voit yrittää selitellä asian parhain päin. Että se on vain suovettä eikä sinua pelottanut yhtään, vaikka hirvittävät metsäläiset kävivätkin kimppuusi.

Filbur nappasi maasta valkoisen tupasvillan ja pujotti sen kreivin hiuksiin. Sitten hän riipi varvuista lehtiä ja ripotteli niitä kreivin päähän. -- Nyt näytät oikein komealta metsän asukilta. 

Kreivi Aproksin sadatteli rusien kielellä ja pudisti päätään niin, että lehdet putoilivat olkapäille.

-- Älä ole liian ankara itsellesi. Ajattele, että olet elossa ja voit mennä myöhemmin illalla kavereidesi kanssa juhlimaan sitä, että ylipäätään selvisit ja vieläpä naarmuitta. Se on erittäin hyvä suoritus. 

Mark näytti Filburille lähtömerkkiä.

-- Valitettavasti meidän on lähdettävä, Filbur sanoi lopuksi ja laittoi sarvin varustetun kevyen taistelukypärän päähänsä. -- Oli hauska tutustua. Ensi kerralla sitten iloisemmissa merkeissä.

Mark lähti jo menemään edeltä, Apollo ja Kaarne seurasivat heti hänen kannoillaan. Filbur jättäytyi hieman jälkeen ja vilkutti kreiville hyvästit. Hän ei ottanut kiinni muita vaan jäi pitämään perää ja tarkkailemaan mahdollisia takaa-ajajia. 

* Mennään kiertotietä klaanin leiriin, Mark viestitti. * Hajaannutaan loppuvaiheessa kahteen ryhmään. Ne näkevät kyllä leirissä tulomme ja lähettävät apua. Nyt vaan tarkkana, ettei satu yllättäviä haavereita.

He nousivat tunturin kuvetta puurajan yläpuolelle, koska sillä tavalla pääsisi nopeimmin Suopunkijärven reitille. Tunturista he näkivät, kuinka Rob lensi taivaalla ja pakeni kreivi Aproksinin purrella prinssi Vladimiria. Lentopurret viilettivät länttä kohti hieman pilvien alapuolella. Yllättäen prinssi Vladimir keskeytti takaa-ajon ja kääntyi pois. Rob hidasti vauhtia, ja kaartoi seitaa kohti. Silloin ystävykset huomasivat pienet esineet, jotka syöksyivät Robin suuntaan auringossa kimaltaen.

* Voi ei! Ne ovat ylipainepommeja, Kaarne viestitti. 

* Meidän on suojauduttava, vilkkui Apollon viestirivi kaikkien silmissä.

* Mennään tuon hiidenkiven taakse, Mark nuotitti ja osoitti vähän matkan päässä olevaa, haljennutta siirtolohkaretta. 

* Filbur, pidä kiirettä, Apollo hoputti.

* Tulen, minkä ennätän.

Samassa he näkivät useita perättäisiä välähdyksiä.

-- Ylipainepommit laukesivat! Apollo huusi. -- Nyt on kiire!

Filbur kiihdytti vauhtia entisestään. Pommien jyrähdykset kantautuivat heidän korviinsa. 

-- Kohta iskee paineaalto! Mark huusi.

Vaikka ylipainepommit räjähtivät kilometrien päässä, oli niiden yhteisvaikutus hirmumyrskyn kaltainen. Puhuri piiskasi maisemaa ja kiskoi jäkälät ja sammalet irti maasta ja kalliosta. Kaarne tunsi, kuinka vaatteet lepattivat jättimäisen kiven antamasta suojasta huolimatta. Sitten tuuli kääntyi virraten kohti räjähdyksen aiheuttamaan tyhjiötä. Kaikenlaista maa-ainesta ryöppysi ystävysten niskaan.

-- Oletteko kunnossa? Mark kysyi tuulen laannuttua. 

-- Kaikki hyvin, Kaarne vastasi pudistellen roskia hiuksistaan.

-- Samoin, Apollo sanoi.

-- Entä Filbur? Mark kysyi.

He katsoivat taakseen. Filburia ei erottanut pahoin sotkeutuneesta maisemasta paljain silmin, mutta etsimien tutkakuvassa he näkivät pisteen siellä, minne tämä oli paiskautunut.

-- Mene Kaarne tarkistamaan Filburin kunto, me seujaamme sinua legioonalaisten varalta.

Kaarne aktivoi lautansa ja sanoi: -- Reitti on selvä. Minä en ainakaan näe legioonalaisia. 

Hän liukui Filburin luo, hyppäsi pois laudaltaan ja kyykistyi tutkimaan tätä tarkemmin. 

-- Kuinka voit? hän kysyi, irrotti kypärän ja siirsi valkoiset hiukset sivuun räjähdyksen likaamalta poskelta. 

-- On tässä nähty parempiakin päiviä, Filbur hymyili väkinäisesti. -- Kylkeen sattuu.

-- Hyvä, että olet sentään tajuissasi. Anna, kun tutkin sinut paremmin, Kaarne sanoi ja skannasi vauriot. -- Sinulta on katkennut kaksi kylkiluuta, Lisäksi on muutamia haavoja, mutta muuten tunnut olevan kunnossa.

-- Päässä humisee aika tavalla. Missä lautani on?

-- Se karkasi tunturin rinnettä alas. 

-- Käyn kohta hakemassa sen, sanoi heidän vierelleen tullut Mark. -- Minkä ihmeen takia legioonalaiset eivät seuranneet meitä?

-- Ehkä räjähdys sai heidät muuttamaan suunnitelmia, Kaarne sanoi.

-- Eivät he ole niitä miksikään muuttaneet? Apollo tokaisi. -- Tuolta he tulevat. Osaavat vain käyttää tutkansekoittajia siinä missä mekin.

Useita kiitureita putkahti näkyviin tunturikoivujen seasta yhtä aikaa. Reunimmaiset kiihdyttivät vauhtiaan ja levittäytyivät sivuille valmistautuen pihtiliikkeeseen.

-- Heitä on liikaa, Mark sanoi. -- Kaiken lisäksi heillä saattaa olla mukanaan ase, joka sammuttaa lamauttaa vastustajan suojasädehaarniskasta huolimatta. Meidän on parasta paeta.

-- Se ei liene tarpeen tällä kertaa, kuului voimakas, kaiuttimen vahvistama ääni heidän yläpuoleltaan.

Ilma väreili ja siihen ilmestyi kuin tyhjästä eksoottisen näköinen, kreikkalaista kypärää erehdyttävästi muistuttava lentopursi. Aluksen leijuntasäiliöt oli taottu kolmipäisen koiran muotoon ja keulassa törrötti musta hiilihanko.

-- Has'hassinit, Kaarne henkäisi. -- Asha ja Omar.

-- Aivan oikein, Asha sanoi. -- Pääsimme tulemaan, vaikka se kestikin hieman pitempään kuin oli tarkoitus. 

-- Meillä oli vähän hankaluuksia päästä liikkeelle, Omar vahvisti, -- mutta tässä ollaan. Teille on näköjään tulossa muitakin vieraita. Näyttävät jotenkin tutuilta. Legioonalaisiako?

-- Kyllä, Kaarne sanoi. -- Niistä on tullut meille jatkuva ongelma.

-- Pitäisikö niistä hankkiutua eroon kertakaikkisesti? Omar kysyi. -- Laukaisinpeukaloani syyhyttää aika tavalla. Voisin vähän auttaa siinä hommassa.

-- Sietäisivät saada ainakin opetuksen, Kaarne sanoi.

Legioonalaiset pysähtyivät jonkin matkan päähän lentopurresta epävarmoina siitä, mitä pitäisi tehdä.

Omar laski Haadeksen maan tasalle ja lähestyi legioonalaisia hitaasti.

-- Bonjour, ystäväiseni, Asha tervehti tulijoita ranskaksi. -- Kaunis päivä tänään, jos nyt ei oteta pientä jyrähtelyä huomioon. Milläs asialla te oikein olette?

-- Suoritamme tehtävää, joka ei ole avoin keskustelulle, sanoi ryhmityksen keskellä oleva mies ranskaa kanadalaisittain korostaen.

-- Ja kenenkähän kanssa minulla on kunnia puhua? Asha kysyi.

-- Teille olen pelkkä kapteeni ja nämä ovat miehiäni. Voisitteko siirtyä syrjään. Häiritsette työtämme. Meillä on tehtävä kesken. Takananne olevassa ryhmässä on eräs henkilö, joka meidän pitää toimittaa asiakkaallemme.

-- Vai sillä tavalla, Asha sanoi. -- Että olemme oikein tiellä. Onpa harmi. Siirrytäänkö syrjään, Omar-kultaseni?

-- Minusta tuntuu, että ei siirrytä, nelikätinen jätti murahti lentopurren ohjaimista.

-- Kuulitte varmaan, mitä mieltä ystäväni on tästä asiasta, Asha sanoi kapteeni Ravaillelle. -- Teidän pitää nyt vain keskeyttää tehtävänne ja mennä kotiin. Ei se nyt niin kamalaa ole. Sitä sattuu toisinaan, ihan kaikille. 

Tehostaakseen Ashan sanoja, Omar työnsi konetykkien piiput esiin suojasädekenttien lomasta. Sitten hän avasi oviluukun ja hyppäsi maahan. Ketterästi liikkuva kaksi ja puoli metriä pitkä geenimanipuloitu taisteluhirviö oli aina yhtä säväyttävä näky. Omar karjaisi suu auki niin, että alaleuasta törröttävät raateluhampaat laskeutuivat hyökkäysasentoon ja viuhkamaiset korvat räpsähtivät auki. Hirviön olkapäällä keikkunut valkoviiksinen marakatti loikkasi kaljulle päälaelle ja piteli kiinni sarvista kuin olisi ohjastanut manalasta noussutta painajaisratsua.

Kapteeni Ravaille ei säikähtänyt vihreää jättiä. Hän oli tappanut suurempiakin petoja ja ottanut muistokseen huomattavasti pidempiä torahampaita. Hän ei halunnut luopua Pandorasta, joka oli aivan hänen nenänsä edessä. Hän puntaroi nopeasti mahdollisuuksiaan. Hänellä oli rinnallaan yli kaksikymmentä huippuun koulutettua, äärimmäisissä olosuhteissa karaistua legioonalaista ja heillä kaikilla oli raskas aseistus. Jos vastassa ei olisi ollut lentopurtta ja konetykkejä, hän olisi hyökännyt sen enempää miettimättä. 

-- Asha, Kaarne sanoi. -- Meidän pitää mennä katsomaan, Robia. Hän taisteli purrella prinssi Vladimirin kanssa. Emme tiedä, kuinka hänen on käynyt.

-- Vai oli Rob-kulta siinä aluksessa, Asha huokaisi. -- Se taisi olla sitten sen tarun loppu.

-- Mitä tarkoitat?

-- Olimme lentämässä kohti paikkaa, jossa olit, kun pyysit meidät apuun silloin aikaisemmin... Harmi, että olemme nyt myöhässä. No, seurasimme taistelua tänne tullessamme. Se oli varsin kiintoisa. Siis se pursien kisailu. Vai oli metsäläinen lentopurren ohjaimissa. Hän oli varsin taitava, mutta ylipainepommi poikineen on paha vastus kenelle tahansa. Pursi haaksirikkoutui ja upposi suohon. 

-- Voi ei! Kaarne huudahti. -- Sinun on pakko viedä minut sinne. Minun on nähtävä hänet.

-- Mutta meillähän on nyt tilanne päällä.

-- Vie minut sinne heti paikalla.

-- Hetki vain..., Asha sanoi ja viestitti Omarille. * Pärjäätkö yksin, jos käyn Kaarnen kanssa katsomassa, miten Robille kävi?

* Enköhän, Omar vastasi. * Hyvällä tuurilla he innostuvat taistelemaan, kun viet Haadeksen pois pelottelemasta. 

Kapteeni Francis Ravaille ei ollut uskoa silmiään, kun Kaarne hyppäsi leijuvöiden keventämänä lentopurren kyytiin, ja pursi kirjaimellisesti katosi heidän edestään.

-- No, mikä kestää? Eikö voitaisi jo vähän leikitellä? Omar huuteli legioonalaisille. -- Minua alkaa tosissaan pitkästyttää. Oletteko te sotureita vai paskahousuja, mitä?

Kapteeni Ravaille ei tiennyt, mitä ajatella. Hänen teki mieli hyökätä, mutta jokin hänen sisimmässään varoitti ryhtymästä moiseen. Pandora oli taas heidän ulottumattomissaan. Ei olisi mitään järkeä antautua kamppailuun. Hän ei halunnut menettää yhtään miestä, vain näyttääkseen kuinka hyviä taistelijoita he olivat. Hän antoi perääntymiskäskyn, käänsi kiiturinsa ja lähti viilettämään alas tunturin rinnettä. Legioonalaiset seurasivat uskollisesti perässä.

-- Ei hemmetti sentään! Omar voihkaisi ja paiskasi sapelinsa maahan. -- Ja minä kun näin sen silmistä, että se melkein hyökkäsi. Se oli niin lähellä.

-- Onneksi eivät hyökänneet, Apollo sanoi. -- Ne ovat sentään Ranskan keisarin erämaalegioonalaisia.

-- Älä edes muistuta, Omar harmitteli. -- Olisi saatu kerrankin kunnon vastus. Hän poimi sapelin maasta, heitti ilmaan tukon turvetta ja löi sen halki leikkurisäteellä. Hän työnsi aseen selässään olevaan huotraan ja venytteli kahta pienempää kättään, jotka olivat olleet valmiina sädepistoolien kahvoilla. Ilmassa leijui palaneen turpeen käry.

-- Lähdetään etsimään Robia, Mark sanoi. -- Filbur, pystytkö liitämään laudallasi? 

-- Eiköhän se onnistu, Filbur sanoi kylkeään pidellen, -- jos joku ottaa liekinheittimeni.

-- Anna se minulle, Mark sanoi. -- Kävisitkö Apollo hakemassa Filburin laudan?

-- Selvä.

-- Te haluatte varmaan päästä Robin luo, Omar sanoi. -- Minä voin opastaa teidät sinne. Tiedän putoamispaikan sijainnin. Menen jo edeltä. Tulkaa perässä, kun Apollo saa tuotua Filburin laudan.

-- Sinullahan kestää ikuisuuden kävellä sinne, Mark murahti. -- Kerro vain koordinaatit, niin me menemme sinne edeltä.

-- Näillä rautakengillä pääsee vauhdikkaammin kuin arvaattekaan, Omar naurahti, ja pojat jäivät katsomaan ihmeissään, kun hän ampaisi vinhaan vauhtiin, teki pitkiä loikkia kivien yli ja liukui tasaisemmat alueet kuin luistelija talvisella jäällä. Muutamassa hetkessä hän oli hävinnyt näkyvistä.

-- Enpä olisi uskonut tuotakaan, jos en olisi omin silmin nähnyt, Mark sanoi Filburille. -- Sehän liikkuu vikkelämmin kuin sinä pahimpien kolttostesi jälkeen.

-- Odota vaan, kun saan lautani, Filbur sanoi. -- Näytän sille, mitä vauhti tarkoittaa.

 

* * *

 

Jos joku sivullinen olisi ollut katsomassa, olisi hän epäillyt silmiään nähdessään kahden naisen putkahtavan suolle kuin tyhjästä. Yhtäkkiä he vain kävelivät sammalilla kuin keijut tai metsän haltijat. Toinen naisista kiiruhti kohti purtta, joka oli uponnut perä edellä pehmeään turpeeseen. Purren keula sojotti yläviistoon suon sisästä. Keulaa koristavan vaakunan kuvio oli peittynyt osittain suosta roiskahtaneeseen mutaan. Suojasädekentät särähtelivät metallisen rungon ympärillä.

Parin sadan metrin päässä purresta laidunsi porotokka. Rauhallisista otuksista ei olisi voinut päätellä, että hetkeä aikaisemmin ne olivat paennee juosseet sieraimet puhisten pakoon räjähdysten jylyä. Nyt ne nyppivät vaivaiskoivujen lehtiä ja jäkälää tai makasivat märehtimässä. Kaikilla oli kauniin silkkiset sarvet. Oli aivan sattumaa, että niiden pako oli päätynyt samaan paikkaan, minne räjähdysten kohteena ollut alus oli sinkoutunut.

-- Rob! Kaarne huusi tullessaan purren luo. Hän pujottautui keulan kautta suojasädekenttien väliin. -- Rob, oletko siellä?

Vastausta ei kuulunut. Kaarne kirosi. Housut kastuivat suovedestä, kun hän tunkeutui oven luo. Rob istui sisällä ohjaajan tuolissa suoja-asuun pukeutuneena. Leuka retkotti rintaa vasten, kädet roikkuivat sivuilla. Kaarne liu'utti oven raolleen. Vesi alkoi valua ohjaamoon. 

-- Hemmetti sentään. 

Vesi nousi, kunnes Rob oli vyötäisiä myöten ruskeassa vellissä. Kaarne sai puskettua ovea sen verran auki, että pystyi ujuttautumaan sisään. Hän painoi sormensa Robin kaulalle ja tunsi valtimon heikon sykkeen. Elossa, Kaarne ajatteli ja lähetti lyhyen kiitosrukouksen kolmen neidon jumalattarelle. Hän katkaisi virran aluksen suojasädekentistä, mutta se oli virhe. Alus vajosi hetkessä syvemmälle, ja vettä vaahtosi sisään ohjaamoon. Samalla ovi painui lähes kiinni. Kaarne aktivoi suojasädekentät ja yritti käynnistää leijuntasäiliöt, mutta ne eivät menneet päälle. Hän huusi Ashalle: -- Tule tänne. Meidän on saatava Rob ulos!

-- Onko pakko? Asha vastasi. -- Siellä on hirveä sotku.

-- Älä valita, vaan tule heti tänne!

Vesi nousi niin, että se oli jo lähellä Robin leukaa.

-- Hyvä on, Asha huokaisi ja puristautui ovelle. -- Täällä haisee pahalle. Miksi sinun piti mennä sammuttamaan ne suojasäteet?

-- Ajattelin, että niin olisi ollut helpompi saada Rob ulos täältä. Liu'uta ovea isommaksi!

Asha teki parhaansa, mutta ovi ei liikahtanutkaan. -- Taitaa olla jumissa.

Kaarne meni Ashan avuksi, mutta ovi ei liikahtanut senttiäkään.

-- Ehkä meidän on sammutettava taas suojasädekenttä, Asha sanoi. 

-- Mitä, jos alus uppoaa kokonaan? 

-- Sitten siitä tulee sukellusalus, Asha sanoi hymyillen, mutta vakavoitui, kun näki Kaarnen ilmeen. 

-- Tyhmä, etkö tajua, että me olemme molemmat jumissa täällä sisällä, Kaarne sanoi.

-- Selvä. Huumori pois. Ei kai auta muu kuin rikkoa ovi, Asha sanoi ja otti pistoolin lantiovyöstään. Hän asetti säteen lyhyeksi ja painoi liipaisinta. Neulamainen valo leimahti esiin piipusta. -- Silmät kiinni. Tämä vähän kipinöi

Lasi leikkautui helposti, mutta metallin kohdalla vauhti hidastui. 

-- Nopeammin. Vesi nousee, Kaarne hätäili.

-- Tätä hommaa ei pysty vauhdittamaan, ja jos joudun leikkaamaan veden alla, niin se hidastuu entisestään.

Veden pinta lähestyi Robin kaulaa. Kaarne tarttui hänen poskiinsa ja kampesi pään suoraksi. Robin hengitys tuntui vaimeana tuulahduksena paljasta ihoa vasten. Sinnittele vielä vähän aikaa, Kaarne ajatteli.

-- Sinun olisi parempi riisua tuo suojapuku pois Robin päältä, Asha sanoi. -- Se on nimittäin kiinni istuimessa.

-- Olisit voinut kertoa aikaisemmin, Kaarne sanoi ja alkoi näprätä auki solkia, jotka olivat jääneet veden alle. -- Tämä on ihan hitonmoinen avattava.

-- Ole vain tyytyväinen siitä, että se on tehty huolella. Se nimittäin pelasti Robin hengen.

-- Jotain uutta teknologiaa, vai.

-- Näissä uusissa pursissa on kehittyneet suojamekanismit. Niitä on todella vaikea vaurioittaa saati sitten pudottaa. 

-- Tämä kuitenkin putosi.

-- Se oli varmasti sattumien summa. Kokematon lentäjä vastassaan alus, jolla oli vara tuhlata useita ylipainepommeja yhtä aikaa.

-- Huonoa tuuria siis.

-- Jotain sinne päin. Ja mukana myös hyvää. Hän on sentään elossa.

-- Ellei kohta huku tänne minun kanssani.

-- Tässä ei mene enää kuin hetki. Sitten saamme teidät pois sieltä.

Pursi nytkähti taas alaspäin. Vesi virtasi sisään ovenraosta korkeana putouksena. Kaarne joutui sukeltamaan, että sai auki viimeisen soljen. Sitten hän kiskoi Robin pois suoja-asun sisältä ja kannatteli tätä niin, että pää pysyi pinnan yläpuolella. 

-- Nyt kävi huonosti, Asha sanoi. -- Tein tyhmästi, kun aloitin työstämisen yläreunasta. Loppu on veden alla. Homma käy hankalaksi.

-- Tee jotakin. Vesi nousee koko ajan.

-- Voisin yrittää vinssata teitä Haadeksella, mutta en usko, että vaijeri kestää purren painoa varsinkin, kun alus on kiinni suossa.

-- Yritä edes, Kaarne pyysi. -- Kun vesi nousee samaan tasaan kuin siellä ulkopuolella, meille jää vain vähän tilaa katonrajassa. 

-- Teen parhaani, Asha sanoi ja rämpi pois näkyvistä. 

Kaarne ei tiennyt, mitä ajatella. Hän seisoi ohjaamon lattialla ja kellutti Robia sylissään. Hänen päänsä kosketti melkein kattoa. Vesi ulottui hänen rintojensa tasalle ja nousi koko ajan. Hän katsoi juuri Robin kasvoja, kun tämän pää heilahti ja silmät aukesivat. Aurinko ja kuu, Kaarne ajatteli nähdessään Robin kultaisen ja sinisen iiriksen välkähtävän. 

Rob hymyili ja avasi suunsa. Ensin ei kuulunut mitään, mutta sitten huulille muodostui kysymys: -- Missä me olemme?

-- Olemme lentopurressa, Kaarne vastasi ja yritti pitää äänensä rauhallisena.

-- Miksi täällä on vettä?

-- Haaksirikkouduit ja upposit suohon. Asha yrittää vinssata meidät ylös.

-- Sepä hyvä, Rob sanoi. -- Asha on kiltti.

Alus tärähti hieman ja alkoi sitten vavahdella.

-- Se on Asha. Pääsemme pian pois täältä, Kaarne sanoi.

Alus liikahti. He kuulivat kiristyvän äänen, aivan kuin joku virittäisi jousta.

Kaarne odotti, että alus vapautuisi suon imusta ja nousisi ylös. Sen sijaan kuului voimakas pamahdus, kun vaijeri katkesi ja ohjaamo painui pinnan alle.

Ei kai tämä voi tähän loppua, Kaarne ajatteli veden noustessa koko ajan ylemmäs. Hän päätti, ettei antaisi helpolla periksi ja sanoi Robille: -- Pystytkö pitämään kiinni minusta?

-- En tiedä, Rob vastasi. -- On aika heikko olo.

-- Yritetään kuitenkin, Kaarne sanoi ja nosti Robin pystyyn itseään vasten. 

Rob keräsi voimansa ja tarrasi kiinni Kaarnesta. Siinä he olivat kasvokkain, kädet kiertyneenä toistensa ympärille, kaulaa myöten vedessä.

-- Ei hassumpi juttu tämä tämmöinen uintireissu. Voisin haaksirikkoutua toistekin, jos tämä on näin mukavaa. 

Kaarne yritti hymyillä. Heidän nenänsä painuivat vastakkain. Kaarne oli tyytyväinen siitä, että Rob oli liian sekaisi ymmärtääkseen tilanteen vakavuuden. Hetken mielijohteesta Kaarne painoi huulensa Robin huulia vasten. Hän maistoi suopursun ja tervan aromin. 

-- Tämä taitaa olla unta, Rob sanoi ja suuteli Kaarnea takaisin. -- Varsin mukavaa unta.

Kaarne tunsi pakahtuvansa. Hänen sydämensä hakkasi. Mitä oikein tapahtui? Mitä hän tunsi sisällään? Samassa hän tajusi, että vesi läikehti leukaa vasten. Hän joutui nousemaan varpailleen, jotta sitä ei menisi suuhun.

-- Kohta me sukellamme, hän sanoi.

-- Molemmat yhtä aikaa, niinkö?

-- Niin, molemmat yhtä aikaa.

-- Sano sitten.

-- Minä sanon.

Siinä hetkessä, ajatellessaan veden alle joutumista, Kaarne näki jonkin liskomaisen otuksen sukeltavan oven takana. Toivo syttyi hänen rinnassaan. Siinä oli Omar. Ärsyttävyyksiin asti kuolemaa pilkkaava Omar. Jätin suupielestä pulpahteli ulos ilmakuplia. Paksujen käsivarsien vihreänharmaat sormet työntyivät ovenrakoon. Metallivahvisteiset kengät painuivat vasten aluksen kylkeä. Lihakset pullistuivat, kun Omar veti ja taivutti Ashan miltei loppuun asti leikkaaman osan pois paikoiltaan. 

-- Nyt, Kaarne sanoi Robille. -- Hengitä syvään.

Se tapahtui viime hetkellä, juuri ennen kuin ohjaamo täyttyi vedestä. Hetken Kaarne leijui Robin kanssa paikoillaan. Hiukset luikersivat kuin levät pään ympärillä. Sitten voimakas koura tarttui häneen ja kiskoi häntä ulos ohjaamosta. Kaarne yritti pitää kiinni Robista, mutta ote irtosi. Hän rimpuili Omaria vastaan ja yritti hamuta Robin käsiinsä, mutta ei onnistunut. Putkahtaessaan ylös vedestä, joka tarinoiden mukaan vilisi suohiisiä ja näkkejä, hän näki Omarin ruman pään vieressään.

-- Rob jäi sinne! Kaarne huusi. -- En jaksanut pitää kiinni. Se hukkuu.

-- Ei kai se niin vähästä, Omar sanoi.

-- Lopeta ja tee jotakin. Kaikki eivät ole kuolemattomia, niin kuin sinä.

-- No, odota vähän, Omar sanoi ja katosi pinnan alle. Kohta hän ilmestyi takaisin ja nosti Robin pään veden pinnalle. -- Taitaa olla ihan kohtalaisessa kunnossa.

-- Hänet on saatava pois vedestä.

-- Kiitos neuvosta, enpä olisi itse tullut ajatelleeksi, Omar sanoi ja veti kaikki neljä silmäänsä kieroon. Hän nosti Robin olalleen ja hypähti kevyesti pois vedestä. Kaarne ui hänen peräänsä. Siinä, missä oli aikaisemmin ollut kreivi Apraksinin puolittain upoksiin haaksirikkoutunut pursi, oli nyt pelkkä mutalammikko. Asha kuivatteli itseään valkoiseen pyyhkeeseen, jonka oli ottanut Haadeksesta. Kaarne taisteli itsensä ylös vedestä ja heittäytyi rasituksesta heikkona selälleen.

-- Siivoa sotkut naamaltasi, kaunotar, Asha sanoi ja heitti pyyhkeen Kaarnen päälle. -- Täällä on yleisöä paikalla.

Kaarne ponnistautui istumaan ja näki McCoolin veljekset seisomassa Haadeksen vierellä. 

-- Eikä sitten sanaakaan, Kaarne sanoi heille painokkaasti. Hän oli läpimärkä ja kauttaaltaan ruskeiden turvehitujen peitossa.

Filbur näytti siltä, kuin hänellä olisi ollut paljonkin sanottavaa, mutta poika ymmärsi pitää suunsa kiinni. Kaarne nousi seisomaan ja meni Robin luo. 

-- On se elossa, Asha sanoi. -- Sen näkee kilometrin päähän. Sydän lyö ja henki kulkee. Osasi pidättää hengitystä. 

Kaarne kyykistyi Robin vierelle ja puhdisti tämän kasvoja pyyhkeellä.

-- Voit toki koettaa elvytystäkin, jos haluat, Asha sanoi ja hymyili veikeästi. -- Ihan vain varmuuden vuoksi.

Kaarne ei jaksanut enää puuttua Ashan sanomisiin. Hän kuunteli hetken Robin hengitystä ja vaipui sitten tämän rinnalle. He olivat elossa. Se oli pääasia. Omar istui parin askeleen päässä ja tyhjensi vettä kengistään. Taivaalla liiteli korppeja. Jossakin korkeuksissa kaartoi petolintu. Oliko se maakotka? Pilvet lipuivat hitaasti itään. Aurinko tuikahti niiden välistä, lämmitti hetken ja meni taas piiloon.

Olemme elossa, Kaarne ajatteli. Maailma on tässä. Ehjä ja kokonainen.

 

Luku 46 --

 

-- Teidät on vapautettu palveluksesta, opritsnikkikaartin päällikkö Raz Rasputin sanoi kapteeni Francis Ravaillelle ja ojensi tälle kuittikäärön. -- Palkkionne on maksettu sopimuksen mukaan. Novgorodin ruhtinaskunta kiittää avustanne.

Miehet seisoivat Aanarin linnan suurella pihalla. Kapteeni Ravaille näytti petollisen levolliselta. Todellisuudessa hän oli äärimmäisen valpas, tiedosti kaiken, mitä ympärillä tapahtui, näki ristilukin kutovan verkkoaan, sisiliskon pujahtavan voikukkien takaa kivenkoloon. Hän tarttui alumiiniseen kääröön ja katsoi Raz Rasputinia kasvoillaan ilme, josta kuvastui yhtä aikaa halveksuntaa ja ärtymystä.

-- Joudummeko edelleen odottamaan fregatin saapumista?

-- Se ei ole enää kaukana. Taistelut etelässä ovat menneet paremmin kuin hyvin. Teidät toimitetaan tuota pikaa Sveaborgiin, josta matkanne jatkuu Tallinnalaisen kauppiaan kyydissä Lybeckiin. Vapaasatamasta voitte sitten valita mieleisenne kyydin.

Kapteeni Ravaille avasi kuittikäärön hologrammit ja tarkisti luvut. Kaikki täsmäsi. Varat olivat nostettavissa, niin kuin oli sovittu. Hän oli nyt hyvin rikas. Se tuntui yhtä aikaa lämmittävältä ja turhauttavalta. Rikkauksissa piili löysän elämän vaara, tila, jossa mikään ei maistuisi enää miltään. Kapteeni Ravaille päätti, että ei antaisi rahojen vaikuttaa itseensä sillä tavoin. Hän sai voimansa toiminnasta, hän eli eli vain, kun kuolema oli lähellä. Hän ei voinut sille mitään, eikä halunnutkaan voida. Sellainen hän oli.

-- Kiitos, hän sanoi ja nyökkäsi kohteliaasti. -- Palaan majapaikkaani odottamaan tietoa fregatin saapumisesta.

Raz Rasputin kumarsi rusien tyyliin. Kun hän suoristi selkänsä, oli kapteeni kadonnut.

Äänetön pirulainen, Raz Rasputin ajatteli ja käveli portaikkoon. Hän nousi kierteisiä rappuja pitkin prinssi Vladimirin huoneisiin vievälle ovelle. Tasanteella seisova vartija teki kunniaa ja siirtyi pois edestä. 

-- Meillä on siis tarvittavat koodit, prinssi Vladimir sanoi, kun Raz Rasputin astui sisään. Prinssi ei kääntänyt katsettaan pois ohjainlevyn karttakuvasta.

-- Kyllä, teidän majesteettinne. Operaatio oli lopultakin menestyksekäs. 

-- Onko Pandora tehty vaarattomaksi?

-- Siitä en ole ihan varma. Sitä ei ennätetty testata.

-- Joku onnistui häiritsemään pursien asejärjestelmiä.

-- Emme saaneet vielä selville, mikä taho oli sen takana, mutta olemme korjanneet ongelman mysteerien suojauksessa. Se ei tule enää toistumaan. 

-- Tässä on ensimmäinen tavoitteemme, prinssi sanoi ja kosketti sormellaan jokea, joka kiemurteli Karpaattien vuoristosta etelään kohti Mustaamerta. -- Tähän me iskemme voimalla.

Raz Rasputin astui askeleen lähemmäs ja katsoi, mihin prinssin sormi osoitti. Joen nimi oli kirjoitettu hehkuvin kirjaimin. Se oli Prut.

 

Luku 47 -- Juhlat


Tämä viimeinen luku jätetään tässä julkisessa käsikirjoituksessa arvoitukseksi :)

5 kommenttia:

  1. Luku 25 on todentuntuinen,elävä,mukaansa vievä,mahtavasti kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) On tärkeää, että tarinan luoma todellisuus toimii.

      Poista
  2. Todella hyviä ja mielenkiintoisia kohtauksia!

    VastaaPoista