Rob McCool jatkuu, luvut 23, 24, 25, 26, 27, 28, 29, 30, 31 ja 32 (19.2.2021)

 Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)


Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.


Luku 23 -- Päättymätön tehtävä


Kapteeni Francis Ravaille pysäytti kiiturinsa kersantin taakse. Kaksi soturia asettui hänen sivuilleen reilun välimatkan päähän. Kersantti oli hidastanut vauhdin lähes pysähdyksiin. Alue oli puhdas kohteista kilometrin säteellä. Kapteeni kohensi etsinsankaansa. Ketään ei näkynyt sen tutkakuvassa. He olivat putoamassa jäljiltä, ja se ärsytti kapteenia suunnattomasti.

Kersantti surrasi ympyrää ja etsi kadottamiaan jälkiä. 

* Se metsäläinen tekee pitkiä hyppyjä käännöksissä kuin mikäkin jänis, kersantti nuotitti. * Silloin skanneri lyö tyhjää, ja ollaan pahimmillaan kymmeniä metrejä väärässä suunnassa. No niin, nyt löytyi taas. 

Kersantin kiituriin kiinnitetty pistoolimainen laite sirahti kimeästi ja näytti vihreää valoa.

* Leijulaudan jäljet ovat todella heikot ja haihtuvat pirun nopeasti, kersantti manasi. * Tämä ei näytä hyvältä.

* Jatketaan vielä, kapteeni Ravaille käski. Hän inhosi luovuttamista. Hän inhosi sitä miltei yhtä paljon kuin kylmyyttä. Siitä hän oli saanut tarpeekseen lapsena Quebecin herttuakunnassa. Täyteen mittaan kasvettuaan hän oli liittynyt Ranskan keisarin erämaalegioonaan. Hän oppi nauttimaan taisteluista ja erityistehtävistä lämpimissä maissa. Hän erosi legioonasta ja perusti itsenäisen iskujoukon, joka toimi nimettömänä ja teki töitä eniten tarjoaville. 

Talvesta asti hän oli ollut prinssi Vladimirin palveluksessa, vaikka Novgorodin vanha suuriruhtinas maksoikin hänen palkkionsa. Hänen tehtävänsä oli toimittaa ruhtinaskuntaan Pandoraksi kutsuttu tyttö. Hän oli onnistunut siinä, mutta tyttö oli ryöstetty uudestaan Laatokan lähellä olevasta linnoituksesta ja myöhemmin itsensä prinssin käsistä. Sama oli tapahtunut kertaalleen vielä Ukrainassa ja taas täällä Lapponiassa. Pirullinen huono onni tuntui vaivaavan tätä painajaismaista tehtävää, ja Kapteeni Ravaille alkoi olla lopen kyllästynyt. Hän oli joutunut päättymättömään painajaiseen. Tuntui kuin saman työ pitäisi tehdä aina vaan uudestaan, palata aina alkuun. 

Hän ei antaisi periksi, ei tälläkään kertaa, mutta hänen kärsivällisyytensä oli totisesti koetuksella. 

Kun hän sieppasi Pandoran muutama viikko sitten metsäläisten kallioasumuksen luona, hän sai haltuunsa aikalukolla varustetun lippaan. Sen kannessa oli Sulttanaatin koristeelliset tunnukset. Se antoi aihetta olettaa, että sisältö olisi arvokas. Lippaan rahallista arvoa tärkeämmäksi hän koki sen, että oli saanut otettua lippaan syvästi vihaamaltaan metsäläispojalta, joka niin monet kerrat oli asettunut poikkiteloin hänen tielleen. Poika oli vankina Anaarin vankityrmässä. 

Odotahan, kun pääsen sinuun käsiksi, kapteeni murahti hiljaa mielessään. Silloin alkaa sinun painajaisesi.

Kapteeni ravisti päätään. Nyt oli keskityttävä Pandoraan. Hänet oli saatava takaisin jälleen kerran.

Etsinsankaan ilmestyi viesti toista sapmelakkia jäljittäneeltä korpraalilta.

* Meillä on vahva epäilys siitä, että Pandora on täällä. Olimme jo ampumaetäisyydellä, mutta valjakko pääsi karkuun jonkinlaisen nopeuttimen avulla. Lensi kuin ohjus näkymättömiin. Löysimme jäljet uudestaan, mutta ne päättyvät kivipaadella suljetun luolan suulle. 

Korpraali lähetti kapteenille koordinaatit.

Kapteeni Ravaille hidasti kiiturinsa vauhtia ja kutsui miehet luokseen. Kersantti viritti käyttökuntoon suuritehoisen viestintälaitteen. Korpraali oli lähettänyt viestinsä vastaavalla laitteella. Etsinsangalla pystyi vastaanottamaan kaukaa lähetettyjä viestejä, mutta tehot eivät riittäneet vastaamiseen.

Kapteeni Ravaille antoi koordinaatit kersantille ja käski tämän lähettää ne kaikille takaa-ajajille. Hän tiesi nyt, minne keskittää voimansa. Hän lähetti myös pyynnön suuriruhtinas Vladimirin tiedustelupalvelun johtajalle, Raz Rasputinille. Hän halusi tuekseen ilma-aluksen. Hänellä oli aavistus, että kaikki voima olisi tarpeen. 


Luku 24 -- Vladimir Suuri


-- Mitä helvettiä! huusi prinssi Vladimir Vasilievits Rosnevski niin, että sylki lensi viestijärjestelmän ohjainlevyille. Raz Rasputinin hologrammikuva puuroutui hetkeksi. -- Kuinka on mahdollista, että Pandora ylipäätään pääsi karkuun.

-- Hänet siepattiin. Se oli äärimmäisen huolella suunniteltu ja taidokkaasti toteutettu isku. Emme voineet sille mitään.

-- Minun on tultava sinne itse. Lähden heti, kun saan lentopurteni valmiiksi. Otan mukaan koko laivueen. Viimeistelemme samalla Lapponian valtauksen ja valmistaudumme tunkeutumaan svegien sydänmaille.

Prinssi Vladimir seisoi leijuvan linnakkeensa komentohuoneessa. Hän käveli vähän aikaa ympyrää, manasi ääneen huonoa onneaan ja kiipesi isoisänsä valtaistuimelle. Hän hankasi kämmenillään kotkanpääkäsinojia, kokeili sormellaan nokan terävyyttä. Hän iskisi saaliiseensa kuin kotka, syöksyisi Pandoran kimppuun yläilmoista ja jyräisi samalla matalaksi koko Lapponian, jättäisi jälkeensä vain savuavat rauniot.

Hän laskeutui portaat ja painoi pöydässä olevaa nappia. Livreeasuinen palvelija astui sisään huoneeseen.

-- Kutsu laivaston komentaja kreivi Navkov tänne!

Prinssi oli ollut huonolla tuulella jo aamusta alkaen. Hän oli herännyt painajaisesta yltä päältä hiessä. Uni oli ollut niin todellinen, että sen ote ei ollut hellittänyt vieläkään. Se oli vainonnut häntä lapsuudesta saakka. Siinä hänet oli lukittu pimeään torniin, jonka yllä kaartelivat mustat linnut. Ne halusivat käydä hänen kimppuunsa. Ikkunalaudalla, lasin toisella puolella oli avain, jolla tornin ovi aukeaisi. Hän hiipi ikkunan luo ja avasi sen, käveli huimaavassa korkeudessa ikkunalautaa pitkin avainta kohti, kunnes siivekäs, naisenkasvoinen harpyia syöksyi hänen kimppuunsa ja raastoi hänet pudotukseen. 

Siihen hän aina heräsi. Oksettavaan pudotuksen tunteeseen. 

Prinssi haroi hiuksiaan ja käveli sivupöydän luo, kaatoi kannusta vettä vatiin, huuhteli kasvonsa. Hän muisti yhä päivän, jonka jälkeisenä yönä painajainen tuli ensimmäisen kerran. 

Hän oli ollut kahdeksan vanha ja leikkinyt Rurikin kivilinnassa.

Hän meni piiloon susikoiriaan, jotka odottivat toisessa huoneessa valmiina etsimään. Se oli heidän suosikkileikkinsä. Hän vihelsi, ja koirat etsivät. Chum ja Chernysh olivat syntymäpäivälahja isältä, hänen rakkaimmat ystävänsä. Hän opetti ne saalistamaan ja tappamaan. Veren ja kuoleman näkeminen kiehtoi häntä. Nähdä elämän pakenevan lihasta. Se sai hänen sydämensä hakkaamaan, sai hänet tuntemaan voimakkaammin. 

Piiloutuessaan sinä päivänä neuvotteluhuoneeseen, hän ei tiennyt, mitä siitä seuraisi. Isä oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin. Valtaa piti isoisä, joka oli ollut voimiensa päivinä hurja soturi. Prinssi Vladimir asui setänsä hovissa. Setä oli isän velipuoli. Isän äiti oli kuollut lapsivuoteeseen.

Pikku prinssi yskäisi. Paksuista damaskiverhoista oli tupsahtanut pölyä hänen silmilleen. Pölystä huolimatta oli verhojen hyvä piilotella. Ne ylsivät lattiaan saakka.

Prinssi aikoi juuri antaa Chumille ja Chernyshille luvan tulla etsimään, kun setä käveli huoneeseen ja kolautti oven kiinni. Vladimir kuunteli, kuinka setä meni työpöytänsä ääreen ja otti laatikosta käsiskannerin. Tuttu piipitys täytti huoneen. Setä tutki huoneen kuuntelulaitteiden varalta. Hän käveli verhoje vierestä, mutta ei huomannut pikku Vladimiria. 

Setä pöydän ääreen, istui työtuoliinsa ja avasi viestintälaitteen.

Laitteen yläpuolelle ilmestyi kasvoja, jotka kuuluivat Novgorodin vanhojen boijarisukujen päämiehille. 

-- Aika on käsillä, setä sanoi.

-- Milloin vanhus ja poika hoidellaan? 

-- Huomenna. Ovatko joukot valmiina?

-- Tuomme kaartimme sinne heti, kun saamme tiedon.

Prinssi Vladimirin sydän alkoi jyskyttää. Hän tajusi miesten puhuvan hänestä ja isoisästä. Heidät aiottiin hoidella. Heidät surmattaisiin. Niin hän sen ymmärsi.

Neuvottelun päätyttyä setä käveli ovelle poistuakseen huoneesta. 

Prinssi Vladimir odotti henkeään pidätellen. Kun setä tarttui kahvaan avatakseen oven, prinssi valmistautui huokaisemaan helpotuksesta. Juuri silloin hänen takanaan olevaan ikkunaan jysähti jotakin. Hän oli liikahti säikähdyksestä ja ynähti. Varis räpiköi ruutua vasten nokka auki, kaulan höyhenet tummansinisinä kimallellen.

Sedän askeleet matolla. Verhot lennähtivät auki syrjään. Setä seisoi siinä hänen edessään pitkänä ja mahtavana.

-- Mitä sinä täällä teet? hän jyrähti.

-- En mitään, prinssi Vladimir sopersi. – Leikin piilosta koirien kanssa.

Setä tarttui hänen pronssinapein koristeltuun paitaansa.

-- Mitä kuulit?

-- En mitään.

-- Valehtelet. 

Prinssi Vladimir nousi ilmaan, roikkui setänsä kourissa jalat vapaina heiluen. Hän näki, että ovi oli jäänyt auki, ja samassa hän tajusi, mitä pitäisi tehdä. 

-- Chum, Chernysh, tänne! hän kiljui henkensä edestä.

Hurtat olivat odottaneet käskyä malttamattomina. Ne lähtivät liikkeelle kynnet lattiaa vasten raapien, innostuneet haukahdukset käytävällä kaikuen. 

Setä pudotti Vladimirin lattialle ja ryntäsi ovelle. Hän myöhästyi vain sekunnin. Se oli kuitenkin liikaa. Kookkaat koirat tömähtivät oveen ja kaatoivat hänet selälleen. 

Pikku prinssi seisoi vakavana liehakoivat koirat jaloissaan pyörien ja osoitti setäänsä. Koirien olemuksesta katosi kaikki lempeys. Valkoiset hampaat paljastuivat kurttuisten kuonojen sisältä. Innostunut vikinä muuttui raivokkaaksi murahteluksi.

Prinssi pidätteli käskyä yhden sydämenlyönnin ja huudahti: 

-- Tapa! 

Prinssi Vladimir paljasti salahankkeen isoisälleen. Se lähensi ylvään vanhuksen ja prinssin välejä. Ei sitä voinut suoranaiseksi luottamukseksi kutsua, mutta sen jälkeen he sietivät toisiaan paremmin, omalla omituisella tavallaan. Nuori prinssi sai osallistua puhdistuksiin, joissa petolliset boijarit otettiin kiinni ja teloitettiin. Hän nautti tehtävästään täysin siemauksin.

Kuinka monta vuotta siitä olikaan?

Prinssi Vladimir katseli leijuvan linnoituksen yläpuolista taivasta. Se hohti kirkkaan sinisenä. Aivan kuin silloin lapsena. Missään ei näkynyt lintuja. Se tuntui hyvältä. Linna oli ankkuroitu sadan metrin korkeuteen. Hän näki yhden lentopurren halkovan taivasta. Laivueessa oli upouudet lentopurret. Ensimmäiset lennot oli jo tehty. Huomenna he suuntaisivat pohjoiseen. Tositoimet odottivat. 

Oveen koputettiin. Sisään astui laivaston komentaja kreivi Navkov.

-- Kutsuitte, ylipäällikkö.

-- Mikä on taistelualusten tilanne Fennoniassa?

-- Kaksi fregattia, kaksi lentopurtta ja useita tykkiveneitä. Fregatit ja lentopurret ovat Rasaborgin kimpussa. Se antautunee piakkoin. Skandit ovat keskittäneet kaikki voimansa sinne. Sen jälkeen valtaamme Aboan ja kuljemme rannikkoa pitkin pohjoiseen.

-- Olen perillä strategiasta, prinssi Vladimir sanoi kylmästi. -- Onko mahdollista irrottaa toista fregattia Lapponiaan nyt heti?

-- Pelkään pahoin, ettei ole. Avaintaistelut ovat juuri alkaneet. Skandit pitävät pintansa paremmin kuin luulimme ja kokoavat uusia joukkoja Uppsalan tienoilla. He valmistelevat vastahyökkäystä. Itse asiassa toivomme, että uusi laivue kiiruhtaisi Rasaborgiin ratkaisemaan tilanteen eduksemme.

-- Olen lähdössä sen kanssa Lapponiaan. Huomenna.

Kreivi Navkov kohotti kulmiaan. -- Käsittääkseni pohjoisen tilanne on hallinnassa. Anaarin ja Linamrasin linnat on vallattu. Alue on harvaan asuttu. Kreivi Dolgorukov ilmoitti, että hänelle riittävät maataistelujoukot ja tykkiveneet. 

Prinssi Vladimir ei voinut paljastaa kreiville matkansa todellista tarkoitusta, hän ei voinut kertoa, kuinka tärkeää olisi, että Pandora saataisiin kiinni. Siitä huolimatta hän ymmärsi, että eteläisen Fennonian linnojen valtaaminen menisi tärkeysjärjestyksessä edelle. Hän ei tarvitsisi koko laivuetta Anaariin. Hän pärjäisi vähemmälläkin tulivoimalla.

-- Otan itselleni vain siipimiehen. Saatte loput lentopurret Rasaborgiin.

-- Hyvä. Pian hallitsemme koko Fennoniaa.

-- Hienoa. Sitten on aika hengähtää, teroittaa sapelit ja tehdä uusia suunnitelmia.

Kreivi Navkov kohotti kulmiaan. Prinssi Vladimir ei tiennyt, mikä kreivin eleessä sai hänet raivoihinsa. Ehkä hän ei vain pitänyt siitä, että suunnitelmiin tuli muutoksia, että ne eivät menneet hänen mielensä mukaan. Viime aikoina oli tapahtunut liikaa asioita, jotka ärsyttivät häntä. Hän laittoi kreivin matkoihinsa, ennen kuin alkaisi paiskoa tavaroita tämän kopeakatseisille silmille. 

-- Poistukaa, hän sanoi. -- En tarvitse palveluksianne enää tällä erää.

Kreivi Navkov kumarsi kevyesti ja käveli ovelle. Hän kopautti siihen kerran. Ovi aukesi, ja kreivi katosi näkymättömiin.

Prinssi Vladimir hieroi käsiään ja kiipesi isoisänsä valtaistuimelle. Hän katsoi ulos ikkunoista, näki Olhavajoen ja Ilmajärven. Novgorodin suuriruhtinaskunnan juuret olivat pureutuneet syvälle näihin maisemiin, mutta sillä oli juurensa myös kaukana etelässä. Muinaisina aikoina Novgorod oli hallinnut myös nykyisiä puolalaisten ja svegien alueita. Maat olivat levittäytyneet pohjoiselta Jäämereltä Itämerelle ja kauas Mustallemerelle. 

Hän hengitti syvään ja tunsi ylevyyttä ja varmuutta suuren tehtävänsä edessä. Hän tekisi Novgorodista jälleen mahtavan, muuttaisi sen keisarikunnaksi vanhan Rooman malliin. Sitä ennen hänen täytyisi nousta Novgorodin suuriruhtinaaksi, Moskovan tsaariksi ja lopulta rusien kaikkien ruhtinaskuntien yhdistäjäksi. Hän näki jo nimensä punaisin sinetein varustetuissa pergamenteissa: keisari Vladimir I Suuri. 



Luku 25 -- Data-aalloilla



Kalle polki virtaa viestijärjestelmään ja katsoi tuolilla istuvaa Kaarnea. Neidon silmät olivat kiinni. Poromiehen tekemät valmistelut olivat riittäneet. Kaarne oli sisällä alkeelliselta näyttävässä viestijärjestelmässä ja sai signaalilleen vahvistuksen. 

Kaarne tunsi kelluvansa painottomassa, hämärässä tilassa. Hän skannasi lähialuetta ja antoi vaistonsa johtaa itseään. 

Pian hän tunnisti tutun sijainnin. 

Tottumaton olisi nähnyt siinä pelkän numeroiden, merkkien ja geometristen kuvioiden sekamelskan. Datamysteerien tarkka tulkinta vaati erikoisosaamista, jonka vain harva omasi. Kaarne näki alkeellisen, mutta toimivan datasommitelman, eräänlaisen datamerellä huojuvan majakan, joka lähetti heikkoa signaalia. Hän lipui majakan luo, tutki sitä, keskittyi ja avasi yhteyden. Hirvaskurun seidan pitäisi reagoida kutsuun jonkinlaisella äänellä tai valolla.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Majakka pysyi mykkänä. Kukaan ei ollut kuulolla. Datashamaani Joukhi ei ollut paikalla.

Kaarne odotti aikansa ja alkoi hapuilla uutta yhteyttä.

Hän kytkeytyi korkeamman tason aaltoihin. Ne veivät hänet kauemmas. Hän imeytyi virtauksiin, jotka kulkivat huimaa vauhtia, hetkessä halki tunnetun maailman. Oikeanlaisten mysteerien etsiminen oli hapuilua, mutta koulutus ja kokemus auttoivat. Hän ajautui pimeään tilaan, joka oli täynnä himmeitä valonpilkahduksia. Se oli kuin öinen tähtitaivas, jossa jokainen tähti oli yhteyspiste. Hänen pitäisi löytää niiden joukosta oikeat, tunnistaa niiden sävyt ja koodit. 

Hän kykeni liikkumaan data-aalloissa. Hänen kaltaisiaan pyhiä koodinkantajia oli jokaisessa kehittyneessä valtakunnassa. Heitä käytettiin säilyttämään data-avaruuden salauskoodeja sekä huolehtimaan kansainvälisistä yhteyksistä. Sulttanaatissa heitä oli ollut yhdeksän. Jokaisen koodinkantajan hermostoon oli tallennettu valtakunnan tärkeimmät mysteerit. Sen lisäksi he kantoivat kaulassaan jalokiveä, jonka prismoihin saattoi tallentaa mysteereitä. Sulttanaatin koodinkantajat oli nimetty valtakunnan eri alueiden mukaan. Kaarne oli Krimin jalokivi.

Kevättalvella Rob McCool oli tullut hänen mukanaan Topkapiin, valid sultanan palatsiin. Siellä nuorukainen oli pyytänyt häntä lähtemään mukaansa Fennoniaan. Kaarne oli myöntynyt, vaikka joutuikin sen seurauksena luopumaan hayemanin virasta ja koodeista. 

Koodien poisto tehtiin datakirurgisessa operaatiossa, jota kutsuttiin hafiza silmekiksi. Poiston yhteydessä nollautui väistämättä muutakin muistia. Kaarne oli kuitenkin ennakoinut tilanteen ja tallentanut tietoisuutensa kopion erään jalokiven prismoihin. Kirotussa metsässä zoonien oraakkeli oli palauttanut kopion ja siitä seurasi, että vaikka Kaarne ei ollutkaan enää virallisesti koodinkantaja, hän osasi ja tiesi kaiken, minkä valid sultanan hayemanitkin.

Nyt hän käytti taitojaan ja herkkyyttään ja löysi aalloista tuttuja säikeitä, seurasi niitä ja muodosti yhteyden. Hän ei nähnyt, missä päin maailmaa majakka sijaitsi, mutta hän tunnisti sen äärimmäisen taidokkaan konstruktion. Se oli satumaisen kaunis, kuin linna puutarhoineen jossakin korkealla vuoristossa. Kaarne hymyili. Hän oli oikeassa, se oli has'hassinien yhteyspiste.

Hän kosketti säiettä ja avasi yhteyden.

Hetken kuluttua kuului vastaus. 

-- Hei pikkuinen. Mitä kuuluu? 

Se oli Asha.

-- Olen aika lailla pinteessä, Kaarne sanoi.

-- Ei siis mitään uutta, Asha naurahti. -- Missä päin olet?

-- En tiedä aivan tarkkaan. Jossakin kallioon kätketyssä luolassa.

-- Taas luolassa.

-- Tämä on eri luola ja nyt on astetta vakavampi tilanne. Meitä ajetaan takaa.

-- Muistelen, että viime kerrallakin olitte pakomatkalla.

-- Silloin saimme karisteltua Novgorodin joukot kannoiltamme. Nämä takaa-ajajat ovat sitkeämpiä.

-- En yhtään ihmettele. Härnäätte tahoja, joilla ei ole kiinnostusta jättää piirileikkejä kesken. No, olette sentään hengissä. Onko metsäläispoika seurassasi?

-- Ei. Hän on vankina, Anaarin linnassa.

-- Kenen vankina?

-- Novgorodilaisten.

-- Kuulostaa pahalta. Onneksi sinä et ole siellä.

-- Olin vielä vähän aikaa sitten. He yrittivät murtaa koodini, mutta eivät onnistuneet.

-- Oho! Kuinka pääsit pois?

-- Robin veljet ja sapmelaggit auttoivat minua. 

-- Olit vankina ja pääsit pois. Mikä siis on hätänä?

-- Tunnuksettomat soturit, joilta pelastitte minut ja Robin Laatokan jäällä, ovat taas täällä. He odottelevat kallio-oven toisella puolella.

-- Toivottavasti ovessa riittää paksuutta. Otin vähän selvää asioista. Ne tunnuksettomat soturit ovat entisiä Ranskan keisarin erämaalegioonalaisia. Häijympiä vastustajia saa etsiä.

-- Ei teillä sattuisi olemaan vapaata tässä lähiaikoina? Kaarne kysyi.

-- Miten niin?

-- Voisitte piipahtaa pelastamaan meidät.

-- Ne pelastusreissut tiedetään. Käyvät hemmetin kalliiksi. Onko sinulla mitään käsitystä siitä, mitä esimerkiksi yksi lentopursi maksaa? Sitä paitsi emme ole saaneet vielä haalittua kokoon tilaamiasi aseita. Saitteko valid sultanan lippaan auki?

-- Saimme sen haltuumme, mutta... no, menetimme sen saman tien.

-- Kenelle?

-- Legioonalaisille.

-- Lipas ei siis ole teillä. 

-- Ei, mutta legioonalaiset ovat ihan lähellä. Joten, jos tulisitte tänne nyt, saisimme lippaan takaisin ja voisitte ottaa siitä itsellenne maksun aseista ja palkkion pelastamisestamme. 

-- Minun pitää varmistaa asia Omarilta, mutta hän on parasta aikaa yksityisasioilla.

-- Onko kaukanakin?

-- Alakerran käymälässä. Hätätilanne.

-- Älä viitsi. Meillä on täällä oikeasti tiukat paikat.

-- No, joo. Olen pahoillani, halpa juttu, Asha naurahti. -- Minä kysyn Omarilta heti, kun hän tulee. Ei sillä pitäisi olla siihen mitään sanomista. Sain muuten juuri paikannettua signaalisi. Matkaan menee viitisen tuntia. Liihotamme sinne tuota pikaa.

-- Miten minusta tuntuu, ettet ota tätäkään tehtävääsi vakavasti?

-- Totta kai otan. Näissä hommissa on vain turha murehtia liikoja. Pitää olla rauhallinen ja joustava. Tilanteet muuttuvat koko ajan. Tempaisen heti kohta Omarin kainalooni ja laitamme Haadeksen tulille.

Kaarne ajatteli jäntevää, hoikkaa taistelijakaunotarta puristamassa nelikätistä, geenimanipuloitua taisteluhirviötä kainalossaan. Hän ei voinut olla hymyilemättä.

-- Entä Kemal. Minulla on ikävä sitä pikku karvakuonoa.

-- Otetaan marakatti mukaan. Silläkin on ollut ikävä sinua. Taitaa kokea sukulaisuutta kanssasi.

Yhteys katkesi. Kaarne jäi ajelehtimaan data-aalloille. Sitten hän tempautui virtaukseen, joka kiskoi häntä vastustamattomasti. Meno oli väkivaltaisen poukkoilevaa. Hän oli kuin tukki kuohuvassa koskessa ja ymmärsi heti, että se ei ollut mikään tavallinen datavirta. Hän ei ollut kohdannut vastaavaa koskaan aikaisemmin. Se oli vahva, vastustamaton ja sisälsi valtavat määrät tietoa. Hän poukkoili tiedon mukana ja tajusi olevansa salamatkustaja. Hän oli matkalla jonnekin, minne hänellä ei olisi asiaa.

Datavirtaus laski suureen data-altaaseen, jonka ympärillä oli valtava halli pylväineen ja korkeine kattoineen. Hän nousi seisomaan matalaan veden kaltaiseen data-aallokkoon. Aaltojen peittämien jakojen alla oli tasainen lattia. Tunnelma oli aavemaisen hiljainen. Hän tarvitsi kaikki taitonsa pitääkseen päänsä selvänä, hahmottaakseen ympäristön edes jotenkin järkevästi. 

Hän käveli hallin läpi aukiolle. Sen edessä kohosi valtava linnoitus, joka oli mahtavin ja yksityiskohtaisin mysteerirakennelma, minkä hän oli koskaan nähnyt. Sulttanaatin datakeskuksen mysteerit olivat surkeita hiekkalinnoja siihen verrattuna. Linnoitus oli kokoelma korkeita muureja, terasseilta roikkuvia puutarhoja ja monimutkaisia ornamentteja. Suojavarustuksiin kuului hämmästyttävä valikoima viiltäviä prismasiruja, välkkyviä piikkilankoja, ansakuoppia, hiuksenohuita siltoja, palapelirakennelmia, binäärisiä ovia ja moniulotteisia peilipintoja.

Jostakin läheltä alkoi kuulua kovaa meteliä. Totaalisen hiljaisuuden jälkeen se tuntui väkivaltaisen äänekkäältä. Vastoin kaikkea järkeilyä Kaarne lähti kulkemaan ääntä kohti. 

Tila kaareutui oudosti hänen edessään. Hän eteni paikkaan, joka oli hylätyn datalohkareen suojaama. Sen takaa hän näki mitä oudoimman näytelmän, joka yltyi välillä niin hurjaksi, että tahtoi hajota pelkiksi epämääräisiksi merkeiksi hänen tajunnassaan. 

Hän ymmärsi katsovansa jonkinlaista hyökkäystä. Joku yritti murtautua tuohon ihmeellisen kauniiseen tietojärjestelmään.

Linnaketta puolustivat eriskummalliset hahmot. Jotkut näyttivät värikkäin piikkihaarniskoin suojautuneilta datakoosteilta, toiset muistuttivat muinaisia eläimiä tai mekaanisia hirviöitä.

Muurin ulkopuolella oli heittokoneita, jotka sylkivät linnaketta kohti tummaa, rakenteet halvaannuttavaa mönjää. Hyökkääjien rivistöt työnsivät edellään raskaita kilpiä, jotka suojasivat heitä puolustajien tulitukselta. Kaarne ei osannut arvioida, kuinka kauan selkkauksessa kului aikaa, mutta viimein hyökkääjät pääsivät muurille, ja alkoivat louhia sitä valtavilla hakuilla ja muurinmurtajilla. 

Pian muuriin ilmestyi kipinöiviä halkeamia. Näytti jo siltä, kuin puolustajien voimat olisivat ehtyneet, kun muurin yläpuolelle ilmestyi lentävä, tarujen lohikäärmettä muistuttava koje. Se syöksyi hyökkääjien kimppuun, lähetti tuhoavaa datavirtaa ja korvia vihlovaa häirintäsignaalia kaikkialle. Hyökkääjien ponnistelut kohdistuivat lohikäärmeeseen. Sen siipiin takertui heittokoneista ammuttua mönjää. Data-ammukset moukaroivat kiiltäviä suomuja. Lohikäärme poukkoili hyökkääjien yllä tuskissaan ja lähetti ympärilleen valtavan, sähkömagneettisen pulssin. 

Hyökkääjien konstruktit pysähtyivät, alkoivat täristä ja poksahtivat kuin taikaiskusta haihtuen ilmaan. Lohikäärme säihkyi ja kirskui. Se heittelehti ilmassa ja paiskautui maahan melko lähelle Kaarnea. Kiemurteli siinä hetken, ennen kuin sammui ja jäi makaamaan aloilleen.

Kaarne tuijotti lohikäärmeen raatoa. Se oli upea ilmestys sarvineen, sieraimineen ja terävine kynsineen. Kaarne ei ollut uskoa silmiään, kun näki sen sisuksissa tuikkivan kajastuksen. Se oli vähäinen datasignaali, kuin tuulen herättämä kekäle liekittömässä nuotiossa. Kaarne ei tiennyt, mikä siinä veti puoleensa, mutta hän ei voinut olla menemättä sen luo. Hän käveli lohikäärmeen lähelle, oli kuin kirppu norsun edessä.

Signaali alkoi värähdellä ja muotoutui ojentuneeksi kädeksi. Kutsu raastoi sydäntä, se oli yhtä aikaa pelottava ja säälittävä. Kaarne tunsi kuin jotakin kaunista ja harvinaista olisi katoamassa, jotakin tuhansia vuosia vanhaa ja ihmeellistä tuhoutumassa ikiajoiksi. 

Hän otti kiinni kädestä. 

Sitten hän raivasi lohikäärmeen rikkoutuneet datasuomut tieltä ja veti sisuksista esiin olennon, joka oli oli kuin voimattomaksi hiutunut puunukke. Hän yritti elvyttää sitä kaikilla hayemanin taidoillaan. Hän paikkaili sirpaloituneita koodeja niin hyvin kuin osasi, ja olento, vaikka olikin hajoamaisillaan, pysyi kasassa. Se vuosi informaatiota, niin kuin elävä olento vuotaisi verta. Kaarne teki parhaansa ja sai vuodot tyrehtymään. Olento ynisi hänen sylissään. Se oli paljas ja haavoittuvainen ja voimaton. 

Lohikäärme, joka oli torjunut vihollisjoukot, makasi kuin pieni lapsi hänen armoillaan.

-- Kuka olet? Kaarne kysyi.

-- Olen yksi varjoista, olento vastasi.

-- Mikä tämä paikka on?

-- Tämä on varjojen maa, kaiken olevan sydän. 

-- Mitä tarkoitat?

-- Tämä on kaiken keskus.

-- En ymmärrä.

-- Tämä on mysteerien alkulähde.

Kaarnen oli vaikea tajuta sanojen merkitystä. Vaikka hän oli hayeman, ja perin taitava vertaistensa joukossa, hän ei tuntenut datamaailman mysteerien syvimpiä salaisuuksia. Hän tiesi niistä vain osan, oli oppinut loitsut ja osasi työstää koodeja, mutta ei tiennyt, miten ne pohjimmiltaan toimivat, mistä ne olivat alun perin tulleet. Kukaan hänen tuntemansa ihminen ei tiennyt.

-- Miksi kimppuunne hyökättiin? hän kysyi.

-- On kyse vallasta, olento vastasi. -- Se, joka hallitsee sydäntä, hallitsee ruumista ja sitä myöten kaikkea.

Olento tarttui heiveröisillä käsillään Kaarnen kasvoihin, ja kaarne näki yhtenä välähdyksenomaisena hetkenä, mitä se sanoillaan tarkoitti.



Luku 26 -- Pakotie


-- Herätys, yhteysvalo vilkkuu, Kalle sanoi ja taputti Kaarnea hellästi poskelle.

Kaarne avasi silmänsä. Hän oli yhä tokkurassa vaativan datayhteyden jäljiltä.

-- Menit ihan veteläksi, Kalle sanoi. -- Onko kaikki hyvin?

-- Ei minulla ole hätää. Mitä sanoit valosta?

-- Tuossa hökötyksessä vilkkuu valo. Joku yrittää ottaa yhteyttä.

-- Mene polkemaan lisää virtaa. Minä vastaan.

Kalle komusi polkugeneraattoriin ja alkoi polkea varausta akkuihin.

Kaarne vastasi kutsuun. Se oli Joukhi.

-- Kutsuit minua, Joukhi ilmoitti.

-- Olemme seidassa, emme kai kovinkaan kaukana sieltä, Kaarne sanoi.

-- Tämä on Kelopään seita, Kalle sanoi polkemisen rasituksesta puuskuttaen.

-- Niin, että voisitteko tulla auttamaan?

-- Mitä on tapahtunut? Joukhi kysyi.

-- Kalle toi minut tänne Anaarista. Rob McCoolin veljet pelastivat minut. Peräämme lähti joukko sotureita, ja ne saivat meidät melkein kiinni, mutta Kalle pisti poroon vauhtia ja toi meidät tähän seitaluolaan.

-- Eikö Kalle saanut sotureita hoideltua?

-- Ne ovat Ranskan keisarin legioonalaisia, huippuvarustettuja erämaajoukkoja. 

-- Legioonalaisia, täällä. Ei hemmetti. Miten ihmeessä?

-- Ne työskentelevät Novgorodin suuriruhtinas Rosnevskin laskuun. Ovat kiinnostuneita minusta, koska luulevat, että olen koodinkantaja. Minusta olisi heille hyötyä eteläisellä rintamalla. Niin, että jos voisitte tulla sieltä jollakin kokoonpanolla auttamaan. Saan apua muualtakin, mutta sen saapumiseen menee muutamia tunteja. Sitten voi olla jo myöhäistä.

-- Minä puhun Aslakille, mutta en voi luvata mitään.

-- Tee parhaasi. Tiedän, että osaat suostutella häntä.

-- Sinulla on kyllä kykyjä näiden yhteyksien kanssa, Joukhi sanoi. -- Vaikka et olisikaan koodinkantaja, niin olet hemmetin taitava. Voisit varmasti näyttää minulle, miten homma hoituu.

-- Se sopii, kunhan lähetät tänne apujoukkoja. Muuten joudun niiden ranskalaisten kynsiin ja minut viedään Novgorodiin opritsnikkien käsittelyyn. Sen jälkeen minusta ei ole iloa enää kenellekään.

-- Koeta kestää. Sanon Aslakille, että lähettää sinne...

Kaarne säpsähti. Hän aisti voimakkaan sähköimpulssin ja yhteys katkesi. 

-- Antennille taisi tapahtua jotakin, Kalle sanoi. Ylhäältä kuului pamaus ja tanko helähti. Taisivat räjäyttää maston taivaan tuuliin.

-- Seuraavaksi ne räjäyttävät tiensä sisään.

-- Siihen tarvitaan kyllä aikamoinen latinki. On meinaan isomman puoleinen lohkare vahvaa peruskalliota siinä välissä.

-- Eikö tästä loukosta ole muuta tietä ulos? Kaarne kysyi.

-- On tietysti. Eihän kettukaan jätä pesäänsä yhden uloskäynnin varaan.

-- Miksi et heti sanonut.

-- En tiennytkään, että olet kiinnostunut ketuista.

-- En minä sitä tarkoita, Kaarne puhahti. -- Miksi et kertonut toisesta uloskäynnistä?

-- En kertonut, kun et kysynyt, Kalle virnisti. -- No, leikki sikseen. Se ei ole välttämättä kovin hyvä idea. Tunneli on kapea ja paikoin kokonaan veden alla. Kaiken lisäksi se vie vain toiselle puolelle seitaa. Siinä pitäisi sitten keksiä, miten siitä eteenpäin. Ne ranskalaiset huomaisivat meidät taatusti saman tien, kun pistäisimme päämme ulos tunnelista.

-- Ehkä emme pääse pakoon omin voimin, mutta saamme ainakin hankittua lisäaikaa, Kaarne pohti. -- Osaatko sukeltaa?

-- Osaako poro kusta hankeen? 

-- Näytä sitten, missä se tunneli on.

-- Ai niin, siinä tapauksessa Örri joutuu jäämään tänne, Kalle harmitteli ja silitti poroaan turvasta.

-- Sille ei voi mitään, ellei se sitten osaa uida.

-- Ei se mahtuisi muutenkaan koko tunneliin. Ei noilla sarvilla. Se on jätettävä tänne. Toivottavasti eivät tee sille pahaa, penteleen ranskalaiset.

Kalle jutteli Örrille sapmelakkien kielellä ja antoi sille taskustaan harmaata jäkälää. Lopuksi se halasi sitä kaulasta.

-- Taitaa olla sinulle tärkeäkin otus tuo poro.

-- Se on ollut kaverini monta vuotta. Kerran se pelasti minut lumimyrskystä. Olisin kuollut kylmyyteen, ellei se olisi lämmittänyt ja suojannut minua. Hangen sisässä pysyttiin hengissä kylki kyljessä.

-- Minutkin on kerran pelastettu kylmältä samalla tavalla, Kaarne sanoi mietteliäänä. -- Olisin kuollut ilman apua.

-- Ei mahtanut olla poro, siis se sinun auttajasi?

-- Ei ollut.

-- Sitä arvelinkin. Oliko komeakin tapaus?

-- Näytä nyt vain se tunneli, Kaarne naurahti hämillään. Tarkkasilmäinen Kalle ennätti kuitenkin nähdä hennon punan läikähtävän hänen kalpeille poskilleen. 

Huonoon kuntoon laittoivat tytön siellä linnassa, saamarin rodilaiset, Kalle ajatteli, vaan eiköhän tuo siitä elolle edistyne. 

Luolan ulkopuolelta kuului jyrähdys ja koko luola tuntui heilahtavan sijoiltaan. Sitten alkoi kuulua kivien rasahtelua ja kiivaita huutoja.

-- Ne ovat kohta täällä, Kaarne sanoi. -- Meidän pitää kiiruhtaa, että ennätetään alta pois.

-- Kiirettä pitää, kiirettä pitää, sanoi vuorenpeikko, kun riukua kohti juoksi, Kalle puhisi. -- Mutta ensin pitää tehdä muutama juttu. Tunnelin suu on heräteltävä näkyviin. Mitenkähän tässä nyt oikein käy?



Luku 27 -- Tyhjä luola


Kapteeni Francis Ravaille istui kiiturinsa satulassa ja katsoi, kun hänen miehensä kampesivat haljenneita kallionlohkareita syrjään luolan suulta. Paasi oli paksumpi kuin hän oli ajatellut. Se ei olisi antanut millään periksi. Se oli täynnä halkeamia ja ylhäälle oli murtunut aukko, mutta siitä ei mahtuisi vielä sisään.

-- Täytyy ampua toinen lataus, hän sanoi kersantille.

-- Meidän on oltava varovaisia, ettei luola romahda.

-- Aseta lataus. Muuten tässä menee koko päivä.

-- Onko meillä kiire jonnekin?

-- Jos asian voi tehdä nopeasti, se kannattaa tehdä nopeasti, kapteeni Ravaille sanoi. -- Opin tuon viisauden eräältä everstiltä legioonassa.

Kersantti nyökkäsi ja meni miesten luo. Hän käski heidän siirtyä syrjään ja asetteli räjähteet halkeamiinn luolan suuta peittävän paaden yläreunaan.

Kapteeni Ravaille vilkuili taivaalle kuin odottaisi näkevänsä jotakin. Hän yritti niellä pettymyksen nostattaman kiukkunsa. Hän ei käsittänyt, kuinka taas oli käynyt näin. Pandora oli viety hänen nenänsä edestä. Hän oli toimittanut neidon novgorodilaisille, ja nämä olivat tyrineet kaiken. 

Hän tunsi olevansa kuin hyönteinen, joka oli sotkeutunut sitkeään tervaan. Vaikka kuinka yritti, ei siitä päässyt irti. Hän halusi jo päästä eroon tästä sotkusta ja lähteä mahdollisimman kauas pohjoisilta mailta. Eteläisen Afrikan timanttikaivoksilla tarvittiin häntä. Zimban musta ruhtinas oli hyökännyt Oranian herttuan kimppuun. Hän oli yhdistänyt useita bantuheimon kansoja ja vallannut suuret alueet Kaapstadista pohjoiseen. 

Kapteeni Ravaille rakasti Afrikkaa. Hän oli viettänyt useita vuosia pohjoisilla aavikoilla. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi pois tästä loukosta, joka muistutti liiankin paljon hänen lapsuutensa maisemia.

-- Suojautukaa! kersantti huusi. -- Kohta räjähtää!

Kapteeni Ravaille siirtyi puun suojaan, peitti korvansa ja avasi suunsa, ettei paine ei vahingoittaisi tärykalvoja. Räjähdys vavisutti maata. Kivensiru vihelsi hänen ohitseen, jymähti lähellä olevaan puuhun ja pirstoi irti säleitä. Suojattomaan mieheen osuessaan se olisi tehnyt selvää jälkeä.

Kapteeni käveli luolalle. Miehet siirtelivät jo murtunutta kiviainesta syrjään paaden yläpäästä.

-- Tästä pääsee jo läpi! eräs miehistä huusi.

-- Korpraali Besançonin ryhmä saa mennä sisään, kapteeni Ravaille sanoi. -- Ottakaa tainnutin mukaan.

Korpraalin miehet kytkivät virrat suojasädehaarniskoihinsa, vetivät esiin pitkät veitsensä ja ryömivät sisään luolaan.

Kapteeni Ravaille seurasi korpraalin kypäräkameran videokuvaa. Luola oli täynnä pölyä. Lamppujen valokeilat valaisivat sameaa tilaa, joka ei ollut paljonkaan suurta huonetta kookkaampi.

* Täällä on poro, yksi miehistä viestitti. * Ja läjä viestintälaitteita. Mutta ei mitään muuta.

-- Ovatko ne voineet hämätä meitä? kapteeni kysyi vieressään seisovalta kersantilta epäuskoisena. 

-- Jäljet kertovat, että he menivät sisään eivätkä minnekään muualle. Eivätkä jäljet valehtele. Antenni oli myös aktiivinen. 

-- Kuinka selität sen, että he eivät ole siellä? kapteeni tivasi.

Kersantti pudisti päätään ja huokaisi:

-- Ulos on toinenkin reitti. Niin sen täytyy olla.

* Tutkikaa jokainen halkeama, etsikää pakoreittiä, kapteeni Ravaille viestitti sisään menneille miehille. Kersantille hän sanoi: -- Saartakaa kukkula. Etsikää jälkiä ja mahdollisia ulostuloaukkoja. He eivät voi olla kaukana.

Tämä se tästä vielä puuttui, hän manasi mielessään ja vilkaisi taas taivaalle.


Luku 28 -- Noppapeliä pimeässä


Kaarne ja Kalle konttasivat eteenpäin ahtaassa tunnelissa, jonka pohjalla virtasi vesi ohuena purona. Kalle poltti hampaissaan pärettä ja meni edeltä. Kaarne tuli perässä. Hänen näkönsä toimi erinomaisesti liekin valossa. Hän näki onkalon pienimmätkin yksityiskohdat. Jopa nekin, joita ei olisi välittänyt nähdä, kuten kaikenlaiset maata pitkin vilistävät mönkiäiset, joilla oli sekalainen määrä jalkoja ja leukoja. Tunneli oli osittain luonnon muovaama ja osittain karkeaa työtä. Sitä oli levennetty vain kaikkein ahtaimmista kohdista. 

He tulivat vesilammikolle, jossa tunnelin katto vajosi veden alle. 

-- Tässä pitäisi sitten pulahtaa, Kalle sanoi. 

-- Kuinka pitkään tunneli kulkee veden alla?

-- Ei tietoa. En ole koskaan mennyt siitä. Tiedän vain, että reitti on olemassa.

-- Ja meidän pitäisi sukeltaa tuonne sokkona.

-- Niin.

-- Miten leveä se on? Mahtuuko siellä kääntymään, jos tulee hätä?

-- Niin kuin jo sanoin. Ei mitään tietoa.

-- No, ehkä voimme jäädä vain odottamaan. Minua ei oikein huvittaisi sukeltaa tuntemattomaan loukkoon.

-- Ei minuakaan. Me voimme poltella tässä päreet loppuun ja pelata vaikka noppaa. Minulla on hyvät, poronsarvesta vuollut nopat mukanani, Kalle sanoi ja kaivoi vyöpussiaan.

-- Kuinka paljon sinulla on niitä päreitä? 

-- Kymmenkunta.

-- Eli ne riittävät hyvällä tuurilla pariksi tunniksi.

-- Aivan, ja sitten voimme ottaa nokoset. Eihän tässä ole enää hoppu minnekään.

Kalle tasoitteli onkalon lattialle kaistaleen nahkaa. Siihen oli piirretty monenlaisia alueita ja merkkejä. Puro solisi vaimeasti heidän vierellään. Muuten oli aivan hiljaista.

-- Pelin nimi yliset ja aliset. Pisteitä saa noppien kuvioiden mukaan ja siitä, minne nopat pysähtyvät. Alisessa tulee pisteitä eri merkeistä kuin ylisessä.

Kalle selitti pistelaskun hienoudet ja heitti nopat vuodalle.

-- Kaksitoista pistettä, Kaarne sanoi heti, kun nopat olivat pysähtyneet. -- Ei huonosti.

-- Sinähän pääsit nopeasti kärryille, Kalle hämmästeli.

Kaarne punnitsi noppia käsissään. Otti niihin tuntumaa. Hän oli harjaantunut heittämään mitä erilaisempia esineitä. Nopat tekivät kuitenkin poikkeuksen. Niistä hänellä ei ollut kokemusta. Hän heitti ne vuodalle ja katsoi, kuinka ne vierivät paikoilleen.

-- Aloittelijan tuuria, hän sanoi, kun nopat pysähtyivät edulliseen asemaan.

Kalle katsoi häntä ala kulmien ja noukki nopat kouraansa. -- Viisitoista pistettä, aika hyvin, mutta katsopas tätä.

Nopat lensivät kauniissa kaaressa ja asettuivat molemmat aliseen maailmaan. Toinen noppa näytti peikkoa ja toinen liekkiä.

-- Kaksikymmentä, Kalle riemuitsi. -- Tilanne on kolmekymmentäkaksi vastaan viisitoista.

Seuraavalla kierroksella Kaarne sai toisen kerran viisitoista, mutta Kalle vain yhden, sillä ylisen puolelle mennyt peikko vähensi pisteitä puolet arvostaan.

Heidän pelattuaan vielä neljä kierrosta Kallella oli mahdollisuus ratkaista peli edukseen. -- Sata pistettä tuo voiton, hän sanoi. -- Minun täytyy saada vähintään kaksitoista. Helppo homma.

-- Kahdella edellisellä kerralla se ei onnistunut, Kaarne huomautti.

-- Odotahan vain, Kalle sanoi ja helisytteli luita kourissaan.

Kalle heitti nopat ja yskäisi samalla niin, että päre sammui. Tuli pilkkopimeää. Vain päreen kärki hekui oranssina. Kalle käytti tilannetta hyväkseen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että Kaarne näki kaiken tehostetuilla silmillään, näki kuinka Kalle poimi nopat sormiinsa, tunnusteli niitä ja asetti ne uusille paikoille.

-- Voi hemmetti sentään, Kalle manasi ja näytteli harmistunutta. -- Odotahan, kun teen tulet uudestaan. Hän puhalsi päreeseen varovasti, kunnes se leimahti liekkiin.

-- Voittoisa heitto, Kaarne sanoi. -- Poro ja seita ylisissä.

-- Täydet kaksikymmentä pistettä, Kalle hykerteli tyytyväisenä.

-- Eikö minulla ole tasoittavaa vuoroa?

-- Valitettavasti tässä pelissä ei tunneta sellaista. 

-- Saanko aloittaa seuraavan kierroksen?

-- Sen aloittaa aina voittaja, Kalle sanoi.

-- No, aloita sitten, Kaarne myöntyi.

Kierroksen lopussa Kaarne oli vain kahden pisteen päässä voitosta, mutta Kalle sai taas mahdollisuuden lopettaa. Hän tarvitsi kuusitoista pistettä. Ja kuinka ollakaan hän onnistui yskäisemään päreen sammuksiin. Tällä kertaa Kaarne oli varautunut tilanteeseen. Kallen sormeiltua noppia ja puhaltaessa pärettä liekkiin, hän käänsi nopat toiseen asentoon. Kalle oli huudahtaa ääneen, kun näki voiton luisuvan käsistään. Hänen silmistään paistoi epäusko, joka lähenteli taikauskoista kauhua. Yliseen maailmaan pysähtyneet nopat näyttivät molemmat peikon naamaa.

-- Huono tuuri, Kaarne sanoi. -- Miinukselle meni. 

Hän heitti nopat ilmaan ja hymyili, kun ne pysähtyivät. Kaksi seitaa tanssi liekin heittämissä varjoissaan ylisessä maailmassa. Hän oli voittanut kierroksen.

Samassa kuului jyrähdys, ja kallio vapisi. 

-- Räjäyttivät uudestaan, pirulaiset, Kalle sanoi.

-- Ehkä he eivät päässeet vielä sisälle, Kaarne sanoi. -- Minä jo kuvittelin, että eivätpä löytäneet tunnelin suuta, että saisimme olla täällä rauhassa.

-- Siinäkin on kivi edessä. Ei sitä niin vain helposti älyä.

-- Luulen, että heillä on mukanaan laitteet, joilla he saavat meidät jäljitettyä. Ei heitä yksi pieni kivi pitkään pitele. Parempi valmistautua sukeltamaan.


Luku 29 -- Pinnan alla


Kaarne sukelsi edellä. Hän kykeni pysyttelemään pinnan alla pitkiäkin aikoja. Vesi oli hyytävän kylmää, ja kapea onkalo tuntui ahdistavalta. Muutaman vedon jälkeen kiviseinät hipoivat olkapäitä kummallakin puolella. 

Kaarnen sisäänrakennetut skannerit eivät toimineet vieläkään. Ne olivat vaurioituneet Raz Rasputinin käsittelyssä. Hän ei nähnyt Kallea, kuuli vain veden kohisevan takanaan. Hän sukelsi ja sukelsi, kauhoi vettä kuin koira ja potki vauhtia seinämistä. Hän ennätti ajatella, että ei jaksaisi pidätellä hengitystään enää kovin pitkään, kun tunneli laajeni, ja hän pärskähti pintaan. Ilma maistui hyvältä. Hän veti keuhkonsa täyteen ja odotti Kallen pulpahtavan vierelleen hetkenä minä hyvänsä.

Mutta Kallesta ei kuulunut pihaustakaan.

Kaarne ei voinut odottaa kauempaa. Hän hengitti syvään ja sukelsi, ennätti palata jonkun matkaa takaisin, ennen kuin näki Kallen. Sapmelakki oli kuplapilven sisällä. Kaarne tajusi hätääntyneistä liikkeistä, että miehen viimeiset hetket olivat käsillä. Hän ei pääsisi perille omin avuin. 

Kaarne tarttui Kallea kourasta ja alkoi vetää, mutta mies oli takertunut vaatteistaan kiinni kallionseinän säröihin. Kaarne kiskoi minkä jaksoi, mutta turhaan. 

Kallen käden puristus raukesi. Mies oli menettämässä tajuntansa.

Kaarne palasi takaisin ja tankkasi lisää ilmaa. Hän sukelsi takaisin Kallen luo ja alkoi työntää tätä taaksepäin. Ensin Kalle ei liikahtanutkaan, mutta viimein hän irtosi kallion otteesta ja lipui hervottomana vedessä. Kaarne meni mukana ja riisui Kallen paidan veden alla.

Hänen omat happivaransa alkoivat taas ehtyä. Hänen olisi päästävä pois vedestä. Hän ei aikonut kuitenkaan jättää Kallea. Ei enää. Miehen aivot olivat olleet jo turhan kauan ilman happea.  

Hän veti Kallea käsistä ja otti tukea tunnelin seinistä. Ponnistelu hankalassa paikassa kulutti happea pelottavan nopeasti. Keuhkoihin sattui. Ne alkoivat täyttyä myrkyllisestä hiilidioksidista. Kaarne ei antanut kuitenkaan periksi. Hän ei luovuttaisi. Hän ei jättäisi Kallea hukkumaan.

Hän ponnisteli voimansa äärimmilleen ja sai Kallen solahtamaan ahtaan kohdan läpi. Kamppailu kesti kauemmin kuin hän oli arvioinut. Hän menettämässä tilanteen hallinnan. Ajatukset harhailivat. Keuhkoja kiristi ja pakotti. Hänen teki mieli puhaltaa ne tyhjiksi ja vetää täyteen raikasta, vilvoittavaa vettä.

Todellisuus alkoi hämärtyä. Vesi helmeili silmissä. Hän oli näkevinään valoa. Hän kuvitteli lentävänsä pilvien sisällä. Hän oli lintu. Hän oli musta korppi tai tuulten tuoma tunturivuokko. Hän olisi sitkeä eikä luovuttaisi.

Hän näkisi vielä auringon.


Luku 30 -- Pako tyrmästä


Rob McCool makasi liikkumattomana makuupenkillään. Ruokaa tuova vartija näki hänet valoa vahvistavien etsintensä läpi, mutta ei voinut kuvitellakaan, että Rob näkisi hänet myös. Ei Rob nähnyt häntä siinä mielessä, kuin näkeminen tavallisesti ajateltiin. Hän pikemminkin aisti miehen läsnäolon, kuuli hänen täyttämänsä tilan. Näki hänen hahmonsa päänsä sisällä.

Hän ei tarkalleen tiennyt, miten mielikuva syntyi, mutta hän oletti sen olevan tekemisissä ääniaaltojen kanssa. Hän ei nähnyt silmillään, vaan korvillaan. Havainto ei ollut aivan tarkka, sillä siinä oli pehmeitä, usvamaisia kohtia, eikä siinä ollut värejä, mutta kokonaisuus lähenteli hämmästyttävän hyvin näkemisen kokemusta. 

Rob odotti, että mies tulisi lähemmäksi. Vartijat tiesivät heidän kahleittensa rajat. Ne sallivat nukkumisen, suorana seisomisen ja muutamien yksinkertaisten voimisteluliikkeiden tekemisen, ei juurikaan muuta. 

Vartijat toivat ruokaa miten sattui. He herättivät vangit epäsäännöllisin aikatauluin sekoittaakseen heidän rytminsä. Univelkaisia, väsyneitä vankeja oli helpompi hallista.

Kun vartija kurottautui laittamaan muhennosta Robin kulhoon, hän  ei odottanut mitään ihmeellistä tapahtuvaksi. Seuraavaksi hän olisi karjaissut herätyksen. Hän yllättyikin täysin, kun sai kolauksen kevyeen kypäräänsä ja tunsi jotakin rojahtavan selkäänsä vasten. Hän horjahti juuri sen verran eteenpäin, että varuillaan ollut Rob sai hänestä otteen. Robille ei ollut kummoinen haaste pyöräyttää vartija maahan ja tehdä hänet vaarattomaksi.

He olivat suunnitelleet tätä jo pitkään. Yleensä vartijat tulivat pareittain, mutta joskus harvoin yksin. Mark oli harjoitellut kulhon ja huovan heittämistä Rob maalinaan. Rob oli antanut hänelle huomaamattoman merkin nähtyään vain yhden vartijan saapuvan muhennoskattilan kanssa.

Kahleitten lukoissa oli vakiomalliset sormenjälkipinnat. Rob painoi vartijan peukalon lukolle, joka aukesi kevyesti kilahtaen.

-- Saitko sen auki? Mark kuiskasi.

-- Sain.

Mark kuuli raahaamisäänistä, että Rob veti vartijaa hänen luokseen. Hän ojensi kahleitaan. Tuntui hyvältä, kun lukko avautui. Mark hieroi raudan hiertämiä ranteitaan ja nilkkojaan. 

-- Tässä, laita tämä päähäsi, Rob sanoi.

Mark hapuili käsiinsä Robin ojentaman kevyen kypärän ja painoi sen päähänsä. Valonvahvistimet toimivat moitteettomasti. Hän näki Robin hahmon edessään. Vartija makasi selällään lattialla.

-- Olisiko jo minunkin vuoroni? kysyi kreivi de la Gard.

Mark kääntyi ja näki miehen ojentavan käsiään heitä kohti. Rob lähti raahaamaan vartijaa kreiviä kohti.

-- Oletko ihan varma tuosta? Mark sanoi. 

-- Kuinka niin?

-- Voiko häneen luottaa? Hän on sentään svenski.

-- Jokin sisälläni sanoo, että voi.

-- Ja sinä uskot sitä jotakin, joka puhuu sisälläsi.

-- Olen tutustunut häneen tosi hyvin. En usko, että hänestä on harmia.

-- Ai siitä sisälläsi olevasta, vai? Mark naurahti.

-- Älä viitsi pelleillä.

-- Ei minun tarvitse jäädä teidän vaivoiksenne, kreivi de la Gard sanoi. -- Seuraan teitä vain ulos ja lähden omille teilleni.

-- Otamme sinut mukaamme, Rob sanoi. -- Ehkä sinusta on vielä hyötyä. Ei sitä koskaan tiedä. Olet sentään kreivi ja entinen Lapponian käskynhaltija.

Mark otti vartijan lyhyen miekan. Rob sormeili vyöhön kiinnitettyä pistoolia. Se oli kertaalleen laukeava ja varustettu taitettavalla piipulla, josta se oli nopea ladata. Vyölaukussa oli kourallinen messinkihylsyisiä ammuksia.

-- Typerää laittaa asialle aseistettu vartija, Mark sanoi.

-- He eivät uskoneet, että meistä voisi olla heille harmia, kreivi de la Gard sanoi.

-- Väärin uskoivat, Rob sanoi. -- Saavat kohta kokea sen katkerasti.

Mark kampesi vartijan olkapäilleen. He kävelivät käytävän, josta kajasti valoa. Ensimmäinen lamppu oli melko kaukana. Käytävän katto oli punaisista tiilistä ja muurattu holvimaiseksi. Matkan varrella he näkivät muutamia ovia, mutta ne olivat lukossa eivätkä auenneet vartijan sormenjäljillä.

Vähän matkan päässä käytävän sulki kalteriportti. Siinä oli reikä vanhanaikaiselle avaimelle. Rob tutki vartijan vaatteita ja löysi avaimen roikkumasta hänen kaulastaan. Hän työnsi avaimen lukkoon, käänsi ja portti aukesi ikävästi kirskahtaen.

-- Sehän kesti, kuului ääni kulman takaa. -- Olisin kerennyt käymään istunnolla vaikka kahdesti. Tule juomaan tuoppisi tyhjäksi. Otetaan uusi peli. Kortit on jo sekoitettu.

Rob aisti, että siellä oli vain yksi vartija, joka istui pöydän ääressä. Hän nyökkäsi Markille, että menisi, ja syöksähti vauhtiin. Vartija ei ennättänyt kuin pudottaa kortit käsistään ja hapuilla miekkaansa, kun  Rob oli jo hänen kimpussaan. Mies sai raskaan pistoolin perästä kunnon tällin otsaansa ja lyyhistyi korttikasan päälle.

-- Meidän pitää ehkä ottaa toinen heistä mukaamme, Mark sanoi. -- Sormenjälkiä varten.

-- En usko, kreivi de la Gard sanoi. -- Porttien lukot toimivat perinteisillä avaimilla. Tuon pöydässä makaavan vartijan vyössä on rengas avaimineen. Se on kaikki, mitä tarvitsette.

Rob viilsi vyön poikki vartijan miekalla ja otti avaimet. -- Pääsemmekö näillä ulos linnasta?

-- Emme, kreivi de la Gard sanoi. -- Nuo käyvät vain tyrmän portteihin. Linnan muut osat ja ulkoportit ovat asia erikseen.

-- Kenellä on ulkoporttien avaimet?

-- Portinvartijoiden päälliköllä.

-- Mistä hänet löytää?

-- Jos tavat eivät ole muuttuneet, hänet löytää portin lähellä olevasta huoneesta.

-- Onko hän yksin?

-- Ei. Hänellä on muutama porttivahti kaverinaan. Miehet vaihtavat vuoroja parin tunnin välein.

-- Mitä vartiopäällikkö tekee? Mark kysyi.

-- Nukkuu.

-- Mitä?

-- Kyllä. Hän nukkuu ja on vastuussa kaikesta.

-- Ei mene hyvin heilläkään.

-- Onko ulos mitään muuta reittiä? Rob kysyi.

Kreivi de la Gard hieraisi partaansa. -- Tornin käymälässä oli ainakin ennen vaijeri, jonka saattoi laskea alas.

-- Kuulostaa epäilyttävältä, Mark sanoi. -- Se mahtaa johtaa suoraan lantasammioon.

-- Se vie tornin juurelle. 

-- Sanohan tuo uudestaan.

-- Käymälä on uloke muurin ulkopuolella. Jätökset tippuvat rantakallioille ja huuhtoutuvat sieltä järveen.

-- Onneksi emme nousseet Filburin kanssa ylös siitä kohtaa, Mark sanoi inhoa äänessään.

-- Kuinka pääsemme sinne? Rob kysyi.

-- Minä voin näyttää tien, kreivi de la Gard sanoi. -- Nämä käytävät yhtyvät tornin juurella oleviin talousrakennuksiin. Sieltä pääsemme torniin. Ei aikaakaan, kun olemme sontareiän äärellä.

-- Saat sen kuulostamaan helpolta, mutta kuitenkin vähemmän houkuttelevalta, Mark sanoi.

-- Lähdetään jo, Rob hoputti. -- Meidän pakomme huomataan ennen pitkää. Olisi hyvä, jos saisimme hieman etumatkaa.

Kreivi de la Gard otti hehkuvalon mukaansa ja johdatti heitä käytäväsokkelossa. Matka hämärässä tuntui pitemmältä kuin olikaan. He tarvitsivat avaimia kahteen otteeseen käytävissä ja lopuksi mennessään talousrakennukseen. 

-- Toivotaan, että on yö, kreivi de la Gard sanoi. -- Silloin keittiö ja leipomo ovat tyhjät. Palkolliset tulevat ennen kukonlaulua valmistamaan aamupalaa. Palkolliset elävät kellon mukaan. Vaikka yöllä on yhtä valoisaa kuin päivällä, he pimentävät huoneensa ja nukkuvat tarvittavat tunnit. 

-- Nyt on yö, Rob sanoi.

-- Mistä tiedät? Mark kysyi.

-- Tiedän vain. Olen tiennyt koko ajan. Sisälläni on kello, joka kertoo ajan tunnin tarkkuudella. Ainakin luulen niin.

-- No, kohtahan se nähdään, kreivi de la Garda sanoi. -- Valmistautukaa hälytykseen ja vastarintaan. Keittiö on tuon oven takana.


Luku 31 -- Satimessa


Kaarne kiskoi Kallea veden alla ja oli menettämäisillään tajuntansa. Keuhkot olivat pakahtumaisillaan. Jos hän vetäisi ne täyteen vettä, olisi kaikki mennyttä. Menneet vuodet vilahtelivat hänen mielessään. Neljäntoista vuoden mittainen elämä. Niinkin lyhyt aika piti sisällään paljon. Hän ajatteli Bogorista, lapsuudenaikaista pelastajaansa. Näki tämän jättimäisen hahmon mielessään. Kuinka turvalliseksi hän olikaan tuntenut olonsa tämän sylissä. Hän muisti vetoisan nurkkauksen, jossa joutui nukkumaan tsuudien kylässä orjana, tahdottomana palvelijana. Hän muisti myös häkkiin suljetut pojat, joita oli ruokkinut salaa. Yksi heistä oli ollut Rob McCool, tosinimeltään Roibéard. Tsuudit olivat myyneet hänet Sulttanaattiin, jossa hänestä oli tehty hayeman, koodinkantaja. Hänen älykkyytensä ja omaperäinen kauneutensa oli tehnyt vaikutuksen valtiatar valid sultana Roxelanaan. Sitten, vuosien kuluttua, hän oli ollut hayemanin työtehtävässä Narvikissa, Jäämeren rannalla. Hänet oli siepattu ja yritetty salakuljettaa Novgorodiin, mutta has'hassinit olivat estäneet Novgorodin prinssin aikeet yhdessä Pirunkirnun veljesten kanssa. Hän ajatteli Robia, kuinka tämä oli vienyt hänet, orjanaamion taakse kätketyn, tuntemattoman neitokaisen, Pirunkirnuun. Hän ajatteli Robin kasvattivanhempia ja pikkusisko Rosea. Klaanin kallioluolat olivat tuntuneet hetken aikaa oikealta kodilta. Sitten hänet oli ajettu pois. Se oli ollut klaanin neuvoston, dáilin päätös. Häntä lähdettiin viemään Olofsborgin linnan svenskeille, mutta tunnuksettomat soturit kaappasivat hänet matkalla. Onneksi Rob välitti hänestä niin paljon, että lähti seuraamaan häntä, pelasti hänet, ja ennen pitkää he matkasivat has'hassinien lentopurressa kohti tarunhohtoista Istanbulia. Siellä he kohtasivat valid sultana Roxelanan. Rob pyysi Kaarnea jättämään hayemanin tehtävät ja lähtemään mukaansa Fennoniaan. Se päätös oli ollut Kaarnelle yllättävän helppo. He nousivat Ashan ja Omarin lentopurteen, eikä hän tuntenut oloaan kovinkaan haikeaksi, kun heitti hyvästit Marmaramerelle ja Sulttanaatille. Hän tunsi olevansa matkalla kotiin.

Keuhkot olivat haljeta hiilidioksidista. Ne vaativat häntä puhaltamaan vahingollisen kaasun ulos ja vetämään tilalle virvoittavaa happea. Kaarne tunsi itsensä turraksi ja väsyneeksi. Hän kokisi loppunsa tässä kylmässä, tunteettomassa loukossa, kenenkään tietämättä, että se tapahtui juuri nyt. Hän tunsi itsensä valtavan yksinäiseksi. Yksinäisyys oli jotakin, mihin luulisi hänen jo tottuneen, mutta se tuntui entistäkin musertavammalta.

Tässäkö olisi kaikki?

Tämäkö olisi kaiken loppu, kaikkien viimeaikaisten vaiheiden jälkeen?

Oliko se kaikki ponnistelu ollut turhaa?

Eikö hänen elämällään ollut muuta tarkoitusta?

Tarkoitus. Päämäärä. Kohtalo.

Hänen ajatuksensa kirkastuivat hetkeksi. Hän ei saisi antaa periksi. Hän taistelisi loppuun saakka. Hän yrittäisi kaikkensa. Hän alkoi riuhtoa Kallea viimeisillä voimillaan. Hän ei käsittänyt kuinka se oli mahdollista, mutta hän liikkui taakse ja ylös kohti veden pintaa, kohti ilmaa, kohti pelastusta. 

Veden pinta puhkesi. Roiskeet lensivät ilmaan ja ropisivat hänen ympärilleen. Hän haukkoi happea. Se tuntui niin suloisen makealta, että hän miltei unohti, että Kalle oli vielä vedessä. Hän yski ja tempoi samaan aikaan Kallen päätä ylös, perääntyi selkä menosuuntaan, veti Kallen liikkumatonta ruumista perässään. Tunnelin lattia vietti ylös vedestä ja johdatti heidät kuivalle kalliopinnalle. Hän laski Kallen alas ja rojahti tämän viereen.

Hän ymmärsi, ettei saisi antaa väsymykselle sijaa, mutta jo pelkkä ajatus liikkumisesta tuntui vaikealta ja vastentahtoiselta. Oli niin ihanaa vain levätä ja vaipua tyynnyttävään horteeseen. 

Ajatus siitä, että hänen olisi pelastettava Kalle, sai hänet kuitenkin havahtumaan päälle tulvivasta pimeydestä. Hänen olisi noustava ja tehtävä se nopeasti.

Hän ravisteli itsensä hereille. Hän keskittyi ja lausui Jumalattaren kolmea nimeä, lausui ne yhä uudelleen ja uudelleen. Sitten, kuin loitsun herättämänä, hän avasi silmänsä ja kohottautui istumaan. Kallen oli saatava ilmaa, muuten hän kuolisi. 

Hän kääntyi miehen puoleen, aukaisi suunsa ja asetti huulensa tämän huulia vasten. Se ei tuntunut miltään. Sellainen suuteleminen. Se oli tunteetonta toimintaa, elvyttämisen protokollan läpikäyntiä. Kallen huulet olivat kankeat ja kylmät. Suu maistui kuivatulta poronlihalta ja vaivaiskoivun lehdiltä.

Kaarne puhalsi kaksi kertaa ja kuulosteli. Mies ei reagoinut. Vaikutti tyystin elottomalta. Oliko hän ollut veden alla liian kauan? Oliko aivojen kipinä sammunut. Kaarne alkoi painella miehen  rintakehää käsillään. Kolme, viisi, kymmenen kertaa. Hän puhalsi taas. Tällä kertaa kolmesti. Paineli rintaa ojennetuin käsivarsin, voimakkain, runnovin liikkein.

Kuulosteli. 

Mies makasi hiljaa ja liikkumatta. 

Kaarne asetti sormensa kaulan kelmeälle iholle.

Ei tuntunut mitään. 

-- Perkeleen perkele, Kaarne manasi. -- Pirujako tässä enää pelleilemään.

Hän kumautti miestä rintaan nyrkillään. Kerran ja kaksi. Sitten hän puhalsi ilmaa tämän keuhkoihin useita kertoja peräkkäin, kunnes tunsi pyörtyvänsä.

Yhtäkkiä Kalle alkoi kouristella, taipui mutkalle ja oksensi vettä. Kaarne henkäisi innostuksesta ja käänsi hänet kyljelleen, antoi veden valua ulos suusta. 

Kalle yski, voihki ja sätki Kaarnen otteessa.

-- Ei mitään hätää, Kaarne sanoi. Ja vasta nyt hän tajusi, mitä Kalle oli tehnyt. Hän oli pelastanut hänet. Oli ollut jopa valmis surman suuhun vain seuratakseen häntä, vaikka ei selvästikään ollut mikään uimari. Oli vain pitänyt suurta meteliä olemattomista taidoistaan. Siitä huolimatta Kalle oli suunnattoman rohkea. Hän oli myös sitkeä kuin tervaskanto. Kalle ei luopuisi hengestään vähällä.

-- Olemmeko vajojen maassa? Kalle kysyi pelokkaana. -- Tuonen virralla.

Vasta nyt Kaarne muisti, ettei Kalle nähnyt mitään luolan pimeydessä.

-- Emme, Kaarne sanoi. -- Olemme yhä tunnelissa, seitasi kupeessa.

-- Ehkä tämä tunneli johtaa aliseen maailmaan.

-- Ei tämä minnekään aliseen vie. Mutta jonnekin se johtaa, ja meidän on otettava selvää, minne. Jaksatko liikkua?

Kalle ähkäisi ja kääntyi kyljelleen. -- Kyllä tästä vielä noustaan.

-- Älä suotta yritä nousta. Lyöt vielä otsasi kallioon. Meidän on liikuttava kyyryssä. Voi olla, että joudutaan pian konttaamaan.

-- Ihan miten vain. Minä kävelen vaikka käsilläni, jos on tarpeen.

-- Sen kyllä uskon. Oli rohkea teko tulla veteen.

-- Ei kai siinä ollut vaihtoehtoja.

-- Siitä huolimatta. Kaikista ei olisi ollut siihen.

-- Taitoni ovat päässeet vähän ruostumaan. En ole uinut sen jälkeen kun karvani alkoivat kasvaa.

-- Siitä en halua kuulla sen enempää, Kaarne naurahti. -- Pääasia, että olet nyt siinä hengissä.

-- Mitä tässä enää jahkailemaan. Lähdetään, Kalle sanoi. -- Kerro vain, mihin suuntaan. Minä en nimittäin näe omia käsiänikään.

-- Seuraa ääntäni.

-- Minulla hampaat pitävät sellaista meteliä, että mitenkähän tuo onnistuu, Kalle sanoi leuat kalisten.

-- Pidä kiinni kädestäni, Kaarne sanoi ja työnsi kämmenensä Kallen karheaan kouraan.

He etenivät kyyryssä, mutta pian tunneli madaltui niin, että heidän oli laskeuduttava kontilleen.

-- Tuolla näkyy hieman valoa, Kaarne sanoi.

-- Sen täytyy olla tunnelin suuaukko, Kalle sanoi toiveikkaana.

Tarmokkaan konttaamisen jälkeen he tulivat tunnelin suulle. Sen eteen oli kasattu kiviä, joiden välistä valo kajasti.

-- Meidän on ruvettava purkuhommiin, Kalle sanoi ja sylkäisi käsiinsä. -- Vaihdetaan paikkaa.

-- Odota, kuulostellaan ensin vähän aikaa.

He makasivat paikoillaan puolisen tuntia, mutta eivät kuulleet tai nähneet mitään. Kalle alkoi siirrellä kiviä, ensin pienempiä sitten suurempia. Viimein aukko oli niin väljä, että sen läpi saattoi pujottautua ulos.

-- Mitähän Örrille mahtaa kuulua? Toivottavasti eivät ottaneet sitä hengiltä, Kalle huokaili työntyessään aukosta rinteeseen. 

-- Sitä toivon minäkin, Kaarne sanoi ja seurasi Kallea vaivaiskoivupensaikkoon. -- Ennätin jo kiintyä siihen. Se sentään pelasti meidät.

He jäivät kyyhöttämään vihreitten lehvien sekaan. Vierellä pulppusi lähde. Vesi solisi kirkkaana alamäkeen. Kalle nappasi muutamia koivunlehtiä ja pureskeli niitä. -- Entä nyt? Mitä tehdään?

-- En tiedä. Vaisto kehottaa pysymään piilossa, vaikka muuten tuntuu, että nyt olisi korkea aika lähteä pois, Kaarne vastasi.

-- Maasto on aika avointa. Meidät on helppo nähdä, jos lähdemme pakoon.

-- Pitäisi vain luottaa siihen, ettei ketään ole lähettyvillä.

-- Ainahan sitä sopii toivoa.

-- Mennään takaisin, Kaarne päätti. -- Pelataan aikaa ja odotellaan apujoukkoja.

He vetäytyivät takaisin tunneliin. Kaarne katseli, kun Kalle pinosi kiviä näköesteeksi. Mies oli palautunut nopeasti entiselleen, ei merkkiäkään kuoleman rajalla käymisestä. Sitkeä tapaus. Ei säikähtänyt vähästä.

Valo siilautui kivien välistä tunneliin. He kyyhöttivät hankalassa asennossa kylki kyljessä ja tuijottivat ulos. 

Tunnelin suu on kuin portti, Kaarne ajatteli. Yön ja päivän, menneisyyden ja tulevaisuuden raja. Tunnelissa vallitsi nykyhetken pysähtyneisyys, jossa ei voinut tietää, mitä tuleman piti. Kaikki mahdollisuudet olivat auki.

He olivat kuin kohdussa kelluvat lapset, jotka eivät tunteneet maailmaa ulkopuolellaan. 

Kaarne ei muistanut, millainen äiti hänellä oli ollut. Se oli surullista. Äiti oli kantanut häntä yhdeksän kuukautta. Oli silitellyt pinkeää vatsaansa ja jutellut hänelle, ehkä laulanutkin. 

Äiti oli joutsenkansaa. Mitä se sitten tarkoittikin? Joutsenia oli monissa paikoissa, mutta kukaan hänen tuntemansa ihminen ei tiennyt mistään joutsenkansasta. Oliko se jokin isän keksimä satu? Kirotussa metsässä Moriah oli mennyt Robin lapsuuteen, ihan lähelle syntymän hetkeä, oli tunkeutunut kadotettuihin muistoihin. Voisiko Moriah tehdä saman hänelle? Voisiko hän nähdä äitinsä ja isänsä uudelleen, jos antautuisi Moriahin johdettavaksi?

-- Hammas ajatuksistasi, Kalle sanoi.

Kaarne katsoi miestä ja päätti avautua. -- Olen ollut orpo niin kauan kuin muistan. Isäni oli tataari ja äitini joutsenkansaa. En muista mitään äidistäni. Hän kuoli, kun olin pieni. Muistan vain sen, että isäni piti minua sylissään hevosen selässä. 

-- Vai oli äitisi joutsenkansaa, Kalle tuumasi. -- Se selittääkin, miksi sinulla on niin siniset silmät.

-- Mitä tarkoitat?

-- Niillä on toinen toistaan sinisemmät silmät.

-- Joutsenkansallako?

-- Niin.

-- Mitä tiedät heistä? Kaarne kysyi. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti. Kuinka tuo pohjoisen sapmelakki saattoi tuntea joutsenkansan?

-- Sanotaan, että he asuvat Anaarin toisella puolella pienten järvien maassa. Ylvästä porukkaa. Vaaleita ja pitkiä. Siitä kai se nimikin tulee.  

-- Eivätkö he ole sapmelakkeja?

-- No eivät, Kalle naurahti. -- Enemmänkin joitain haltijoita tai muita ihmeotuksia. Ovat tulleet tänne meriä pitkin. Tai ainakin niin kerrotaan. Kutsuvat itseään aalo suiliksi, tai jotain sinne päin.

-- Aalo suil, Kaarne toisti. Samassa hänen mieleensä nousi nimi, Niiev, ja yhtäkkiä hän oli varma, että se oli hänen äitinsä nimi.

Sen täytyi olla.

-- Oletko nähnyt heitä?

-- Kyllä vain. He eivät näyttäydy kaikille, mutta käyvät kanssamme kauppaa silloin tällöin. Äitini on kotoisin Sevettijärven takaa. Siellä päin ollaan paljonkin tekemisissä joutsenkansan kanssa. Hyviä ihmisiä ne ovat.

Kaarne olisi halunnut kysyä Kallelta vielä jotakin, mutta Kalle nosti sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi.

Ulkoa kuului hiljaista hurinaa. Se oli kiiturin ääni. Vaivaiskoivujen oksat rapisivat metallia vasten. Kiiturin varjo jäi häilymään tunnelin suulle.


Luku 32 -- Myrsky


Rob McCool valitsi vartijalta otetusta rinkulasta avaimen, joka näytti parhaiten sopivan vanhanaikaisen lukon reikään. Hän kiersi avainta, ja kuului naksahdus, kun koneisto veti metallikielen pois karmista. Hän raotti ovea ja kurkisti sisään.

Siellä näkyi vain pimeyttä, mutta Rob aisti, että tila oli tyhjä. 

-- Työläiset eivät ole tulleet vielä, Rob sanoi.

-- Uuninlämmittäjät tulevat ensimmäisinä, kreivi de la Gard sanoi ja astui sisään valon kanssa. Sen hämärässä kajossa he näkivät kaksi suurta uunia, helloja, pöytäsaarekkeen, työtasoja ja pölkyn, johon oli isketty lihakirves. Seinillä roikkui eri kokoisia pannuja. Hyllyillä oli ruokatarvikkeita: jauhoja, ryynejä, yrttejä, suolaa, sokeria, mausteita.

-- Täällä on kuilu, jota pitkin ruoka nostetaan torniin, kreivi de la Gard sanoi ja käveli määrätietoisin askelin eteenpäin. He tulivat seinäsyvennyksen luo. Siinä oli laskutaso ja suurelta avotakalta näyttävä aukko. -- Tuo on ruokahissi. Valmis ruoka laitetaan levylle, joka nousee tornin kolmanteen kerrokseen. Tuota kautta pääsemme pakoon.

Samassa kulman takana oleva ovi narahti auki.

Karkulaiset katsoivat toisiinsa ja jähmettyivät paikoilleen. He eivät nähneet kulman ympäri eivätkä tienneet, kuka sieltä oli tulossa.

-- Kuka peevelin turjake on jättänyt valot päälle? möreä ääni tuumasi äreästi, mutta alkoi hyräillä heti perään jotakin iloisenkarheaa sävelmää.

Robin ja Markin kauhistukseksi kreivi de la Gard sanoi kovaan ääneen: -- Ettei vaan olisi vanha linnanherra. 

Tulijan askeleet pysähtyivät. -- Mitä minun vanhat korvani kuulevatkaan. Vai olenko alkanut höpertää? Haamuko se siellä puhuu?

-- Korvasi ovat aina olleet hieman liiankin tarkat, kreivi de la Gard sanoi.

Valo voimistui ja kiertyi esiin kulman takaa. Heidän eteensä ilmestyi pienehkö, pullea mies, jolla oli harmaa hattu ja sinivalkoraidallinen esiliina vatsansa suojana.

-- Aalo-pirulainen, kreivi de la Gard sanoi ja astui kädet ojossa miestä kohti.

-- Olet tosiaan noussut haudasta, Aalo tokaisi. -- Pelkkää luuta ja nahkaa koko mies.

-- Tietäisitpä, kuinka olen kaivannut poronpaistiasi ja perunoitasi ja hillaleivoksiasi.

-- Annahan kun mietin, Aalo sanoi. -- Siitä alkaa olla viitisentoista vuotta. Luulin näkeväni sinut seuraavan kerran vasta kaukana tuonpuoleisessa. 

-- Ei minusta niin helposti eroon päästä, kreivi de la Gard naurahti. -- Mutta totta puhuen nyt olisi lähdön aika. Viisitoista vuotta elävältä haudattuna alkaa riittää.

-- Uunipojat tulevat ihan kohta, Aalo sanoi. -- Miten ajattelit livahtaa pakoon?

-- Menemme ruokahissillä ylös torniin ja huussin vaijerilla alas muuria.

Aalo nyrpisti nenäänsä, naurahti sitten ja sanoi: -- Haiskahtaa surkealta suunnitelmalta. Itsekö keksit?

-- Itsepä hyvinkin, kreivi de la Gard sanoi leveästi hymyillen. -- Kyllä tekee hyvää nähdä sinut pitkästä aikaa. Sinä osaat antaa haastetta jutuillasi.

-- Monta reissua on yhdessä tehty, mutta tämän pakomatkan taidan jättää välistä. Teillä alkaa tulla kiire. Ei parane höpötellä enempää. Menkää hissiin yksi kerrallaan. Tarvitsette minua joka tapauksessa lähettämään matkaan viimeisen lähtijän. Kuilusta ei ylety katkaisimelle. Kuka menee ensimmäisenä?

-- Minä, Rob sanoi, nappasi telineestä leveäteräisen kokkiveitsen ja kävi kyyryyn hissin pohjalle. Tilaa ei ollut paljoa, sillä hissi oli suunniteltu vain ruoka-annosten nostamiseen.

Aalo väänsi vivusta, joka sai vaijerin kiristymään. 

Rob katosi näkyvistä.

Kuilu oli kapea ja pimeni heti, kun hissi nousi ylöspäin. Vauhti kiihtyi eikä mennyt aikaakaan, kun Rob oli tornin kolmannessa kerroksessa olevan aukon kohdalla. Hissi pysähtyi nytkähtäen. Rob näki porrastasanteen ja siitä sisemmäs torniin vievän oven. Hän nousi pois kyydistä ja väänsi vivusta, joka lähetti hissin takaisin alas. Hän jäi tarkkailemaan ovea ja kuunteli, josko rappusista kuuluisi askelia.

Ei kuulunut mitään.

Oli vielä liian varhaista.

Kapeasta ikkuna-aukosta siilautui sisään yöttömän yön ohutta valoa. Hissi putkahti näkyviin Mark kyydissään. Hän lähetti hissin saman tien alas. Pian se tuli ylös kreivi de la Gard mukanaan.

-- Seuratkaa minua, kreivi de la Gard sanoi. He nousivat rappuja, kunnes tulivat puisen oven luo. Kreivi de la Gard veti oven auki. Siinä ei ollut lukkoa. Ahtaan tilan sisäpuolelle oli kiinnitetty yksinkertainen salpa.

He sulloutuivat sisään ja vetivät oven kiinni. Kreivi loksautti salvan paikoilleen.

-- Nyt ei kukaan pääse yllättämään meitä, hän sanoi. Hän nosti puisen kannen pois pyöreän istuinaukon päältä. -- Aikamoinen pudotus.

Rob ja Mark kurkistivat alas reiästä. He näkivät muurinsyrjän, alhaalla odottavat kalliot ja kaistaleen myrskyävää Anaarijärveä, joka heitti kuohujaan muurin juurelle.

Kreivi de la Gard työnsi kätensä aukkoon ja hapuili sivulle. -- Sää ei ole ihan hellimmästä päästä, mutta meidän kannaltamme se on oikein hyvä. Täällähän se onkin, vanhalla paikallaan. Hän alkoi kiskoa teräsvaijeria pois kelalta. Päässä oleva koukku kilahteli muuriin. Kova tuuli nieli äänet, jotka olisivat kuulostaneet tyynessä yössä kiusallisen kovilta.

-- Nyt pitää suojata kädet, etteivät ne pala rikki, kun liu'umme alas. Käyttäkää paitojanne. 

Rob ja Mark seurasivat kreivin esimerkkiä ja kietoivat paidat käsiensä ympärille. 

-- Laskeudutaan yksi kerrallaan, kreivi de la Gard sanoi. -- Minä menen edeltä.

Poistuminen sujui nopeasti. Pian he kaikki seisoivat ulosteitten peittämällä kalliolla suojasädekentän ja muurin välisellä kapealla kaistaleella. 

-- Meidän on ryömittävä sädekentän ali veteen, kreivi de la Gard sanoi ja hänen oli korotettava ääntään, että Rob ja Mark kuulivat hänen äänensä.

Rob katsoi jalkoihinsa inhosta värähtäen. Myrskyn heittämien pärskeiden kostuttamat ulosteet tilsiytyivät paljaiden jalkapohjien alla. Hän hillitsi puistatuksen ja laskeutui kontilleen ruskeaan saastaan, painui sitten vielä vatsalleen ja liukui ulosteiden peittämää kalliota pitkin villinä kuohuvaan veteen. -- Onneksi päästiin heti pesulle, hän huusi Markille, kun he uivat vierekkäin ylös ja alas vellovassa vedessä.

-- Olisipa vielä pala saippuaa, jolla hangata sonnan löyhkät pois nahkasta.

Kreivi de la Gard nautti täysin siemauksin veden viileästä syleilystä. Hän oli tottunut uimari ja liikutti käsiään vinhasti veden alla.

-- Mennään tuonne oikeanpuoleiseen laituriin! hän huusi. -- Luulen, että löydämme sieltä jonkinlaisen kulkupelin. 

Uiminen Lapponian suurimman järven kuohuvassa aalloissa ei ollut helppoa. Tuuli kävi idästä ja nostatti järven selkää pitkin puhaltaessaan sellaisia vaahtopäitä, että he pelkäsivät huuhtoutuvansa holtittomasti rantakivikkoon.

Kreivi de la Gardin osoittama laituri oli rakennettu puolentoista metrin korkeudelle veden pinnasta. Se oli rannan suuntainen ja muodosti kapean kulkuväylän lautavuoristen varastojen eteen. Vajat oli rakennettu niin, että niihin pääsi myös vettä pitkin. Laituri oli kuin porttina alempien ovien edessä. 

-- Tuolla säilytettiin ennen vanhaan veneitä, kiitureita ja vesiliitimiä, kreivi de la Gard sanoi korottaen ääntään sen verran, että se voitti viiman vihellyksen.

-- Ehkä niitä on siellä vieläkin, Rob sanoi.

-- Se selviää kun käydään katsomassa, Mark sanoi.

-- Minä hiljennän vartijan, Rob sanoi. -- He ajautuivat päin laituria ja tarttuivat tukeviin kannatinrakenteisiin. Rob kapusi parruja pitkin ylös vedestä ja kurkisti reunan yli. Vartija nosti öljykangastakkinsa kauluksia ylös ja tarttui sitten hattunsa lieriin. Rob kiepautti itsensä laiturille heti, kun vartija kääntyi kävelemään toiseen suuntaan. Hän piiloutui lähimpään ovisyvennykseen ja jäi odottamaan. Hän toivoi, että vaatteisiin takertunut ulosteiden lemu ei paljastaisi häntä.

Pelko osoittautui turhaksi. Hajut sekoittuivat tuuleen, joka vinkui vajan rakenteissa kuin lauma pieniä piruja.

Vartijan palatessa takaisin, Rob yllätti hänet ja kolautti kanveesiin. Mark ja kreivi de la Gard nousivat vedestä ja tulivat hänen luokseen. He kokeilivat vajojen ovia. Ne eivät olleet lukossa. Ensimmäisen takana oli ruokatarvikkeita, toisen sekalaista tavaraa, mutta kolmannen takaa paljastui puolenkymmentä kiituria ja yksi keskikokoinen pneumaattisella moottorilla varustettu vesiliidin.

-- Otetaan liidin, kreivi de la Garda sanoi. -- Se ei ehkä ole nopein, mutta kulkee parhaiten näin kovassa ja korkeassa aallokossa.

He nostivat laiturin kannen sivuun ja vetivät vesiliitimen ulos vajasta. Kreivi de la Gard asettui ohjaimiin. Rob ja Mark istuivat hänen taakseen. Liitimen laidat olivat muhkean pyöreät. Kaasumoottori ja puhallinputket oli sijoitettu taakse.

-- Tästä lähtee aika kova ääni, mutta se ei mahda haitata, kun myrsky on tullut avuksemme ja tukkii kuulijoiden korvat ulinallaan.

Kreivi de la Gard väänsi kammesta ja moottori vongahti käyntiin. Hän sääti ohjaimia ja lisäsi työntövoimaa. Vesiliidin nousi aaltojen yläpuolelle, kääntyi sulavasti ja syöksyi matkaan.

5 kommenttia:

  1. Luku 25 on todentuntuinen,elävä,mukaansa vievä,mahtavasti kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) On tärkeää, että tarinan luoma todellisuus toimii.

      Poista
  2. Todella hyviä ja mielenkiintoisia kohtauksia!

    VastaaPoista