Rob McCool jatkuu, luvut 23-43 (6.3.2022)

 Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)


Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.


Luku 23 -- Päättymätön tehtävä


Kapteeni Francis Ravaille pysäytti kiiturinsa kersantin taakse. Kaksi soturia asettui hänen sivuilleen reilun välimatkan päähän. Kersantti oli hidastanut vauhdin lähes pysähdyksiin. Alue oli puhdas kohteista kilometrin säteellä. Kapteeni kohensi etsinsankaansa. Ketään ei näkynyt sen tutkakuvassa. He olivat putoamassa jäljiltä, ja se ärsytti kapteenia suunnattomasti.

Kersantti surrasi ympyrää ja etsi kadottamiaan jälkiä. 

* Se metsäläinen tekee pitkiä hyppyjä käännöksissä kuin mikäkin jänis, kersantti nuotitti. * Silloin skanneri lyö tyhjää, ja ollaan pahimmillaan kymmeniä metrejä väärässä suunnassa. No niin, nyt löytyi taas. 

Kersantin kiituriin kiinnitetty pistoolimainen laite sirahti kimeästi ja näytti vihreää valoa.

* Leijulaudan jäljet ovat todella heikot ja haihtuvat pirun nopeasti, kersantti manasi. * Tämä ei näytä hyvältä.

* Jatketaan vielä, kapteeni Ravaille käski. Hän inhosi luovuttamista. Hän inhosi sitä miltei yhtä paljon kuin kylmyyttä. Siitä hän oli saanut tarpeekseen lapsena Quebecin herttuakunnassa. Täyteen mittaan kasvettuaan hän oli liittynyt Ranskan keisarin erämaalegioonaan. Hän oppi nauttimaan taisteluista ja erityistehtävistä lämpimissä maissa. Hän erosi legioonasta ja perusti itsenäisen iskujoukon, joka toimi nimettömänä ja teki töitä eniten tarjoaville. 

Talvesta asti hän oli ollut prinssi Vladimirin palveluksessa, vaikka Novgorodin vanha suuriruhtinas maksoikin hänen palkkionsa. Hänen tehtävänsä oli toimittaa ruhtinaskuntaan Pandoraksi kutsuttu tyttö. Hän oli onnistunut siinä, mutta tyttö oli ryöstetty uudestaan Laatokan lähellä olevasta linnoituksesta ja myöhemmin itsensä prinssin käsistä. Sama oli tapahtunut kertaalleen vielä Ukrainassa ja taas täällä Lapponiassa. Pirullinen huono onni tuntui vaivaavan tätä painajaismaista tehtävää, ja Kapteeni Ravaille alkoi olla lopen kyllästynyt. Hän oli joutunut päättymättömään painajaiseen. Tuntui kuin saman työ pitäisi tehdä aina vaan uudestaan, palata aina alkuun. 

Hän ei antaisi periksi, ei tälläkään kertaa, mutta hänen kärsivällisyytensä oli totisesti koetuksella. 

Kun hän sieppasi Pandoran muutama viikko sitten metsäläisten kallioasumuksen luona, hän sai haltuunsa aikalukolla varustetun lippaan. Sen kannessa oli Sulttanaatin koristeelliset tunnukset. Se antoi aihetta olettaa, että sisältö olisi arvokas. Lippaan rahallista arvoa tärkeämmäksi hän koki sen, että oli saanut otettua lippaan syvästi vihaamaltaan metsäläispojalta, joka niin monet kerrat oli asettunut poikkiteloin hänen tielleen. Poika oli vankina Anaarin vankityrmässä. 

Odotahan, kun pääsen sinuun käsiksi, kapteeni murahti hiljaa mielessään. Silloin alkaa sinun painajaisesi.

Kapteeni ravisti päätään. Nyt oli keskityttävä Pandoraan. Hänet oli saatava takaisin jälleen kerran.

Etsinsankaan ilmestyi viesti toista sapmelakkia jäljittäneeltä korpraalilta.

* Meillä on vahva epäilys siitä, että Pandora on täällä. Olimme jo ampumaetäisyydellä, mutta valjakko pääsi karkuun jonkinlaisen nopeuttimen avulla. Lensi kuin ohjus näkymättömiin. Löysimme jäljet uudestaan, mutta ne päättyvät kivipaadella suljetun luolan suulle. 

Korpraali lähetti kapteenille koordinaatit.

Kapteeni Ravaille hidasti kiiturinsa vauhtia ja kutsui miehet luokseen. Kersantti viritti käyttökuntoon suuritehoisen viestintälaitteen. Korpraali oli lähettänyt viestinsä vastaavalla laitteella. Etsinsangalla pystyi vastaanottamaan kaukaa lähetettyjä viestejä, mutta tehot eivät riittäneet vastaamiseen.

Kapteeni Ravaille antoi koordinaatit kersantille ja käski tämän lähettää ne kaikille takaa-ajajille. Hän tiesi nyt, minne keskittää voimansa. Hän lähetti myös pyynnön suuriruhtinas Vladimirin tiedustelupalvelun johtajalle, Raz Rasputinille. Hän halusi tuekseen ilma-aluksen. Hänellä oli aavistus, että kaikki voima olisi tarpeen. 


Luku 24 -- Vladimir Suuri


-- Mitä helvettiä! huusi prinssi Vladimir Vasilievits Rosnevski niin, että sylki lensi viestijärjestelmän ohjainlevyille. Raz Rasputinin hologrammikuva puuroutui hetkeksi. -- Kuinka on mahdollista, että Pandora ylipäätään pääsi karkuun.

-- Hänet siepattiin. Se oli äärimmäisen huolella suunniteltu ja taidokkaasti toteutettu isku. Emme voineet sille mitään.

-- Minun on tultava sinne itse. Lähden heti, kun saan lentopurteni valmiiksi. Otan mukaan koko laivueen. Viimeistelemme samalla Lapponian valtauksen ja valmistaudumme tunkeutumaan svegien sydänmaille.

Prinssi Vladimir seisoi leijuvan linnakkeensa komentohuoneessa. Hän käveli vähän aikaa ympyrää, manasi ääneen huonoa onneaan ja kiipesi isoisänsä valtaistuimelle. Hän hankasi kämmenillään kotkanpääkäsinojia, kokeili sormellaan nokan terävyyttä. Hän iskisi saaliiseensa kuin kotka, syöksyisi Pandoran kimppuun yläilmoista ja jyräisi samalla matalaksi koko Lapponian, jättäisi jälkeensä vain savuavat rauniot.

Hän laskeutui portaat ja painoi pöydässä olevaa nappia. Livreeasuinen palvelija astui sisään huoneeseen.

-- Kutsu laivaston komentaja kreivi Navkov tänne!

Prinssi oli ollut huonolla tuulella jo aamusta alkaen. Hän oli herännyt painajaisesta yltä päältä hiessä. Uni oli ollut niin todellinen, että sen ote ei ollut hellittänyt vieläkään. Se oli vainonnut häntä lapsuudesta saakka. Siinä hänet oli lukittu pimeään torniin, jonka yllä kaartelivat mustat linnut. Ne halusivat käydä hänen kimppuunsa. Ikkunalaudalla, lasin toisella puolella oli avain, jolla tornin ovi aukeaisi. Hän hiipi ikkunan luo ja avasi sen, käveli huimaavassa korkeudessa ikkunalautaa pitkin avainta kohti, kunnes siivekäs, naisenkasvoinen harpyia syöksyi hänen kimppuunsa ja raastoi hänet pudotukseen. 

Siihen hän aina heräsi. Oksettavaan pudotuksen tunteeseen. 

Prinssi haroi hiuksiaan ja käveli sivupöydän luo, kaatoi kannusta vettä vatiin, huuhteli kasvonsa. Hän muisti yhä päivän, jonka jälkeisenä yönä painajainen tuli ensimmäisen kerran. 

Hän oli ollut kahdeksan vanha ja leikkinyt Rurikin kivilinnassa.

Hän meni piiloon susikoiriaan, jotka odottivat toisessa huoneessa valmiina etsimään. Se oli heidän suosikkileikkinsä. Hän vihelsi, ja koirat etsivät. Chum ja Chernysh olivat syntymäpäivälahja isältä, hänen rakkaimmat ystävänsä. Hän opetti ne saalistamaan ja tappamaan. Veren ja kuoleman näkeminen kiehtoi häntä. Nähdä elämän pakenevan lihasta. Se sai hänen sydämensä hakkaamaan, sai hänet tuntemaan voimakkaammin. 

Piiloutuessaan sinä päivänä neuvotteluhuoneeseen, hän ei tiennyt, mitä siitä seuraisi. Isä oli kuollut kaksi vuotta aikaisemmin. Valtaa piti isoisä, joka oli ollut voimiensa päivinä hurja soturi. Prinssi Vladimir asui setänsä hovissa. Setä oli isän velipuoli. Isän äiti oli kuollut lapsivuoteeseen.

Pikku prinssi yskäisi. Paksuista damaskiverhoista oli tupsahtanut pölyä hänen silmilleen. Pölystä huolimatta oli verhojen hyvä piilotella. Ne ylsivät lattiaan saakka.

Prinssi aikoi juuri antaa Chumille ja Chernyshille luvan tulla etsimään, kun setä käveli huoneeseen ja kolautti oven kiinni. Vladimir kuunteli, kuinka setä meni työpöytänsä ääreen ja otti laatikosta käsiskannerin. Tuttu piipitys täytti huoneen. Setä tutki huoneen kuuntelulaitteiden varalta. Hän käveli verhoje vierestä, mutta ei huomannut pikku Vladimiria. 

Setä pöydän ääreen, istui työtuoliinsa ja avasi viestintälaitteen.

Laitteen yläpuolelle ilmestyi kasvoja, jotka kuuluivat Novgorodin vanhojen boijarisukujen päämiehille. 

-- Aika on käsillä, setä sanoi.

-- Milloin vanhus ja poika hoidellaan? 

-- Huomenna. Ovatko joukot valmiina?

-- Tuomme kaartimme sinne heti, kun saamme tiedon.

Prinssi Vladimirin sydän alkoi jyskyttää. Hän tajusi miesten puhuvan hänestä ja isoisästä. Heidät aiottiin hoidella. Heidät surmattaisiin. Niin hän sen ymmärsi.

Neuvottelun päätyttyä setä käveli ovelle poistuakseen huoneesta. 

Prinssi Vladimir odotti henkeään pidätellen. Kun setä tarttui kahvaan avatakseen oven, prinssi valmistautui huokaisemaan helpotuksesta. Juuri silloin hänen takanaan olevaan ikkunaan jysähti jotakin. Hän oli liikahti säikähdyksestä ja ynähti. Varis räpiköi ruutua vasten nokka auki, kaulan höyhenet tummansinisinä kimallellen.

Sedän askeleet matolla. Verhot lennähtivät auki syrjään. Setä seisoi siinä hänen edessään pitkänä ja mahtavana.

-- Mitä sinä täällä teet? hän jyrähti.

-- En mitään, prinssi Vladimir sopersi. – Leikin piilosta koirien kanssa.

Setä tarttui hänen pronssinapein koristeltuun paitaansa.

-- Mitä kuulit?

-- En mitään.

-- Valehtelet. 

Prinssi Vladimir nousi ilmaan, roikkui setänsä kourissa jalat vapaina heiluen. Hän näki, että ovi oli jäänyt auki, ja samassa hän tajusi, mitä pitäisi tehdä. 

-- Chum, Chernysh, tänne! hän kiljui henkensä edestä.

Hurtat olivat odottaneet käskyä malttamattomina. Ne lähtivät liikkeelle kynnet lattiaa vasten raapien, innostuneet haukahdukset käytävällä kaikuen. 

Setä pudotti Vladimirin lattialle ja ryntäsi ovelle. Hän myöhästyi vain sekunnin. Se oli kuitenkin liikaa. Kookkaat koirat tömähtivät oveen ja kaatoivat hänet selälleen. 

Pikku prinssi seisoi vakavana liehakoivat koirat jaloissaan pyörien ja osoitti setäänsä. Koirien olemuksesta katosi kaikki lempeys. Valkoiset hampaat paljastuivat kurttuisten kuonojen sisältä. Innostunut vikinä muuttui raivokkaaksi murahteluksi.

Prinssi pidätteli käskyä yhden sydämenlyönnin ja huudahti: 

-- Tapa! 

Prinssi Vladimir paljasti salahankkeen isoisälleen. Se lähensi ylvään vanhuksen ja prinssin välejä. Ei sitä voinut suoranaiseksi luottamukseksi kutsua, mutta sen jälkeen he sietivät toisiaan paremmin, omalla omituisella tavallaan. Nuori prinssi sai osallistua puhdistuksiin, joissa petolliset boijarit otettiin kiinni ja teloitettiin. Hän nautti tehtävästään täysin siemauksin.

Kuinka monta vuotta siitä olikaan?

Prinssi Vladimir katseli leijuvan linnoituksen yläpuolista taivasta. Se hohti kirkkaan sinisenä. Aivan kuin silloin lapsena. Missään ei näkynyt lintuja. Se tuntui hyvältä. Linna oli ankkuroitu sadan metrin korkeuteen. Hän näki yhden lentopurren halkovan taivasta. Laivueessa oli upouudet lentopurret. Ensimmäiset lennot oli jo tehty. Huomenna he suuntaisivat pohjoiseen. Tositoimet odottivat. 

Oveen koputettiin. Sisään astui laivaston komentaja kreivi Navkov.

-- Kutsuitte, ylipäällikkö.

-- Mikä on taistelualusten tilanne Fennoniassa?

-- Kaksi fregattia, kaksi lentopurtta ja useita tykkiveneitä. Fregatit ja lentopurret ovat Rasaborgin kimpussa. Se antautunee piakkoin. Skandit ovat keskittäneet kaikki voimansa sinne. Sen jälkeen valtaamme Aboan ja kuljemme rannikkoa pitkin pohjoiseen.

-- Olen perillä strategiasta, prinssi Vladimir sanoi kylmästi. -- Onko mahdollista irrottaa toista fregattia Lapponiaan nyt heti?

-- Pelkään pahoin, ettei ole. Avaintaistelut ovat juuri alkaneet. Skandit pitävät pintansa paremmin kuin luulimme ja kokoavat uusia joukkoja Uppsalan tienoilla. He valmistelevat vastahyökkäystä. Itse asiassa toivomme, että uusi laivue kiiruhtaisi Rasaborgiin ratkaisemaan tilanteen eduksemme.

-- Olen lähdössä sen kanssa Lapponiaan. Huomenna.

Kreivi Navkov kohotti kulmiaan. -- Käsittääkseni pohjoisen tilanne on hallinnassa. Anaarin ja Linamrasin linnat on vallattu. Alue on harvaan asuttu. Kreivi Dolgorukov ilmoitti, että hänelle riittävät maataistelujoukot ja tykkiveneet. 

Prinssi Vladimir ei voinut paljastaa kreiville matkansa todellista tarkoitusta, hän ei voinut kertoa, kuinka tärkeää olisi, että Pandora saataisiin kiinni. Siitä huolimatta hän ymmärsi, että eteläisen Fennonian linnojen valtaaminen menisi tärkeysjärjestyksessä edelle. Hän ei tarvitsisi koko laivuetta Anaariin. Hän pärjäisi vähemmälläkin tulivoimalla.

-- Otan itselleni vain siipimiehen. Saatte loput lentopurret Rasaborgiin.

-- Hyvä. Pian hallitsemme koko Fennoniaa.

-- Hienoa. Sitten on aika hengähtää, teroittaa sapelit ja tehdä uusia suunnitelmia.

Kreivi Navkov kohotti kulmiaan. Prinssi Vladimir ei tiennyt, mikä kreivin eleessä sai hänet raivoihinsa. Ehkä hän ei vain pitänyt siitä, että suunnitelmiin tuli muutoksia, että ne eivät menneet hänen mielensä mukaan. Viime aikoina oli tapahtunut liikaa asioita, jotka ärsyttivät häntä. Hän laittoi kreivin matkoihinsa, ennen kuin alkaisi paiskoa tavaroita tämän kopeakatseisille silmille. 

-- Poistukaa, hän sanoi. -- En tarvitse palveluksianne enää tällä erää.

Kreivi Navkov kumarsi kevyesti ja käveli ovelle. Hän kopautti siihen kerran. Ovi aukesi, ja kreivi katosi näkymättömiin.

Prinssi Vladimir hieroi käsiään ja kiipesi isoisänsä valtaistuimelle. Hän katsoi ulos ikkunoista, näki Olhavajoen ja Ilmajärven. Novgorodin suuriruhtinaskunnan juuret olivat pureutuneet syvälle näihin maisemiin, mutta sillä oli juurensa myös kaukana etelässä. Muinaisina aikoina Novgorod oli hallinnut myös nykyisiä puolalaisten ja svegien alueita. Maat olivat levittäytyneet pohjoiselta Jäämereltä Itämerelle ja kauas Mustallemerelle. 

Hän hengitti syvään ja tunsi ylevyyttä ja varmuutta suuren tehtävänsä edessä. Hän tekisi Novgorodista jälleen mahtavan, muuttaisi sen keisarikunnaksi vanhan Rooman malliin. Sitä ennen hänen täytyisi nousta Novgorodin suuriruhtinaaksi, Moskovan tsaariksi ja lopulta rusien kaikkien ruhtinaskuntien yhdistäjäksi. Hän näki jo nimensä punaisin sinetein varustetuissa pergamenteissa: keisari Vladimir I Suuri. 



Luku 25 -- Data-aalloilla



Kalle polki virtaa viestijärjestelmään ja katsoi tuolilla istuvaa Kaarnea. Neidon silmät olivat kiinni. Poromiehen tekemät valmistelut olivat riittäneet. Kaarne oli sisällä alkeelliselta näyttävässä viestijärjestelmässä ja sai signaalilleen vahvistuksen. 

Kaarne tunsi kelluvansa painottomassa, hämärässä tilassa. Hän skannasi lähialuetta ja antoi vaistonsa johtaa itseään. 

Pian hän tunnisti tutun sijainnin. 

Tottumaton olisi nähnyt siinä pelkän numeroiden, merkkien ja geometristen kuvioiden sekamelskan. Datamysteerien tarkka tulkinta vaati erikoisosaamista, jonka vain harva omasi. Kaarne näki alkeellisen, mutta toimivan datasommitelman, eräänlaisen datamerellä huojuvan majakan, joka lähetti heikkoa signaalia. Hän lipui majakan luo, tutki sitä, keskittyi ja avasi yhteyden. Hirvaskurun seidan pitäisi reagoida kutsuun jonkinlaisella äänellä tai valolla.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Majakka pysyi mykkänä. Kukaan ei ollut kuulolla. Datashamaani Joukhi ei ollut paikalla.

Kaarne odotti aikansa ja alkoi hapuilla uutta yhteyttä.

Hän kytkeytyi korkeamman tason aaltoihin. Ne veivät hänet kauemmas. Hän imeytyi virtauksiin, jotka kulkivat huimaa vauhtia, hetkessä halki tunnetun maailman. Oikeanlaisten mysteerien etsiminen oli hapuilua, mutta koulutus ja kokemus auttoivat. Hän ajautui pimeään tilaan, joka oli täynnä himmeitä valonpilkahduksia. Se oli kuin öinen tähtitaivas, jossa jokainen tähti oli yhteyspiste. Hänen pitäisi löytää niiden joukosta oikeat, tunnistaa niiden sävyt ja koodit. 

Hän kykeni liikkumaan data-aalloissa. Hänen kaltaisiaan pyhiä koodinkantajia oli jokaisessa kehittyneessä valtakunnassa. Heitä käytettiin säilyttämään data-avaruuden salauskoodeja sekä huolehtimaan kansainvälisistä yhteyksistä. Sulttanaatissa heitä oli ollut yhdeksän. Jokaisen koodinkantajan hermostoon oli tallennettu valtakunnan tärkeimmät mysteerit. Sen lisäksi he kantoivat kaulassaan jalokiveä, jonka prismoihin saattoi tallentaa mysteereitä. Sulttanaatin koodinkantajat oli nimetty valtakunnan eri alueiden mukaan. Kaarne oli Krimin jalokivi.

Kevättalvella Rob McCool oli tullut hänen mukanaan Topkapiin, valid sultanan palatsiin. Siellä nuorukainen oli pyytänyt häntä lähtemään mukaansa Fennoniaan. Kaarne oli myöntynyt, vaikka joutuikin sen seurauksena luopumaan hayemanin virasta ja koodeista. 

Koodien poisto tehtiin datakirurgisessa operaatiossa, jota kutsuttiin hafiza silmekiksi. Poiston yhteydessä nollautui väistämättä muutakin muistia. Kaarne oli kuitenkin ennakoinut tilanteen ja tallentanut tietoisuutensa kopion erään jalokiven prismoihin. Kirotussa metsässä zoonien oraakkeli oli palauttanut kopion ja siitä seurasi, että vaikka Kaarne ei ollutkaan enää virallisesti koodinkantaja, hän osasi ja tiesi kaiken, minkä valid sultanan hayemanitkin.

Nyt hän käytti taitojaan ja herkkyyttään ja löysi aalloista tuttuja säikeitä, seurasi niitä ja muodosti yhteyden. Hän ei nähnyt, missä päin maailmaa majakka sijaitsi, mutta hän tunnisti sen äärimmäisen taidokkaan konstruktion. Se oli satumaisen kaunis, kuin linna puutarhoineen jossakin korkealla vuoristossa. Kaarne hymyili. Hän oli oikeassa, se oli has'hassinien yhteyspiste.

Hän kosketti säiettä ja avasi yhteyden.

Hetken kuluttua kuului vastaus. 

-- Hei pikkuinen. Mitä kuuluu? 

Se oli Asha.

-- Olen aika lailla pinteessä, Kaarne sanoi.

-- Ei siis mitään uutta, Asha naurahti. -- Missä päin olet?

-- En tiedä aivan tarkkaan. Jossakin kallioon kätketyssä luolassa.

-- Taas luolassa.

-- Tämä on eri luola ja nyt on astetta vakavampi tilanne. Meitä ajetaan takaa.

-- Muistelen, että viime kerrallakin olitte pakomatkalla.

-- Silloin saimme karisteltua Novgorodin joukot kannoiltamme. Nämä takaa-ajajat ovat sitkeämpiä.

-- En yhtään ihmettele. Härnäätte tahoja, joilla ei ole kiinnostusta jättää piirileikkejä kesken. No, olette sentään hengissä. Onko metsäläispoika seurassasi?

-- Ei. Hän on vankina, Anaarin linnassa.

-- Kenen vankina?

-- Novgorodilaisten.

-- Kuulostaa pahalta. Onneksi sinä et ole siellä.

-- Olin vielä vähän aikaa sitten. He yrittivät murtaa koodini, mutta eivät onnistuneet.

-- Oho! Kuinka pääsit pois?

-- Robin veljet ja sapmelaggit auttoivat minua. 

-- Olit vankina ja pääsit pois. Mikä siis on hätänä?

-- Tunnuksettomat soturit, joilta pelastitte minut ja Robin Laatokan jäällä, ovat taas täällä. He odottelevat kallio-oven toisella puolella.

-- Toivottavasti ovessa riittää paksuutta. Otin vähän selvää asioista. Ne tunnuksettomat soturit ovat entisiä Ranskan keisarin erämaalegioonalaisia. Häijympiä vastustajia saa etsiä.

-- Ei teillä sattuisi olemaan vapaata tässä lähiaikoina? Kaarne kysyi.

-- Miten niin?

-- Voisitte piipahtaa pelastamaan meidät.

-- Ne pelastusreissut tiedetään. Käyvät hemmetin kalliiksi. Onko sinulla mitään käsitystä siitä, mitä esimerkiksi yksi lentopursi maksaa? Sitä paitsi emme ole saaneet vielä haalittua kokoon tilaamiasi aseita. Saitteko valid sultanan lippaan auki?

-- Saimme sen haltuumme, mutta... no, menetimme sen saman tien.

-- Kenelle?

-- Legioonalaisille.

-- Lipas ei siis ole teillä. 

-- Ei, mutta legioonalaiset ovat ihan lähellä. Joten, jos tulisitte tänne nyt, saisimme lippaan takaisin ja voisitte ottaa siitä itsellenne maksun aseista ja palkkion pelastamisestamme. 

-- Minun pitää varmistaa asia Omarilta, mutta hän on parasta aikaa yksityisasioilla.

-- Onko kaukanakin?

-- Alakerran käymälässä. Hätätilanne.

-- Älä viitsi. Meillä on täällä oikeasti tiukat paikat.

-- No, joo. Olen pahoillani, halpa juttu, Asha naurahti. -- Minä kysyn Omarilta heti, kun hän tulee. Ei sillä pitäisi olla siihen mitään sanomista. Sain muuten juuri paikannettua signaalisi. Matkaan menee viitisen tuntia. Liihotamme sinne tuota pikaa.

-- Miten minusta tuntuu, ettet ota tätäkään tehtävääsi vakavasti?

-- Totta kai otan. Näissä hommissa on vain turha murehtia liikoja. Pitää olla rauhallinen ja joustava. Tilanteet muuttuvat koko ajan. Tempaisen heti kohta Omarin kainalooni ja laitamme Haadeksen tulille.

Kaarne ajatteli jäntevää, hoikkaa taistelijakaunotarta puristamassa nelikätistä, geenimanipuloitua taisteluhirviötä kainalossaan. Hän ei voinut olla hymyilemättä.

-- Entä Kemal. Minulla on ikävä sitä pikku karvakuonoa.

-- Otetaan marakatti mukaan. Silläkin on ollut ikävä sinua. Taitaa kokea sukulaisuutta kanssasi.

Yhteys katkesi. Kaarne jäi ajelehtimaan data-aalloille. Sitten hän tempautui virtaukseen, joka kiskoi häntä vastustamattomasti. Meno oli väkivaltaisen poukkoilevaa. Hän oli kuin tukki kuohuvassa koskessa ja ymmärsi heti, että se ei ollut mikään tavallinen datavirta. Hän ei ollut kohdannut vastaavaa koskaan aikaisemmin. Se oli vahva, vastustamaton ja sisälsi valtavat määrät tietoa. Hän poukkoili tiedon mukana ja tajusi olevansa salamatkustaja. Hän oli matkalla jonnekin, minne hänellä ei olisi asiaa.

Datavirtaus laski suureen data-altaaseen, jonka ympärillä oli valtava halli pylväineen ja korkeine kattoineen. Hän nousi seisomaan matalaan veden kaltaiseen data-aallokkoon. Aaltojen peittämien jakojen alla oli tasainen lattia. Tunnelma oli aavemaisen hiljainen. Hän tarvitsi kaikki taitonsa pitääkseen päänsä selvänä, hahmottaakseen ympäristön edes jotenkin järkevästi. 

Hän käveli hallin läpi aukiolle. Sen edessä kohosi valtava linnoitus, joka oli mahtavin ja yksityiskohtaisin mysteerirakennelma, minkä hän oli koskaan nähnyt. Sulttanaatin datakeskuksen mysteerit olivat surkeita hiekkalinnoja siihen verrattuna. Linnoitus oli kokoelma korkeita muureja, terasseilta roikkuvia puutarhoja ja monimutkaisia ornamentteja. Suojavarustuksiin kuului hämmästyttävä valikoima viiltäviä prismasiruja, välkkyviä piikkilankoja, ansakuoppia, hiuksenohuita siltoja, palapelirakennelmia, binäärisiä ovia ja moniulotteisia peilipintoja.

Jostakin läheltä alkoi kuulua kovaa meteliä. Totaalisen hiljaisuuden jälkeen se tuntui väkivaltaisen äänekkäältä. Vastoin kaikkea järkeilyä Kaarne lähti kulkemaan ääntä kohti. 

Tila kaareutui oudosti hänen edessään. Hän eteni paikkaan, joka oli hylätyn datalohkareen suojaama. Sen takaa hän näki mitä oudoimman näytelmän, joka yltyi välillä niin hurjaksi, että tahtoi hajota pelkiksi epämääräisiksi merkeiksi hänen tajunnassaan. 

Hän ymmärsi katsovansa jonkinlaista hyökkäystä. Joku yritti murtautua tuohon ihmeellisen kauniiseen tietojärjestelmään.

Linnaketta puolustivat eriskummalliset hahmot. Jotkut näyttivät värikkäin piikkihaarniskoin suojautuneilta datakoosteilta, toiset muistuttivat muinaisia eläimiä tai mekaanisia hirviöitä.

Muurin ulkopuolella oli heittokoneita, jotka sylkivät linnaketta kohti tummaa, rakenteet halvaannuttavaa mönjää. Hyökkääjien rivistöt työnsivät edellään raskaita kilpiä, jotka suojasivat heitä puolustajien tulitukselta. Kaarne ei osannut arvioida, kuinka kauan selkkauksessa kului aikaa, mutta viimein hyökkääjät pääsivät muurille, ja alkoivat louhia sitä valtavilla hakuilla ja muurinmurtajilla. 

Pian muuriin ilmestyi kipinöiviä halkeamia. Näytti jo siltä, kuin puolustajien voimat olisivat ehtyneet, kun muurin yläpuolelle ilmestyi lentävä, tarujen lohikäärmettä muistuttava koje. Se syöksyi hyökkääjien kimppuun, lähetti tuhoavaa datavirtaa ja korvia vihlovaa häirintäsignaalia kaikkialle. Hyökkääjien ponnistelut kohdistuivat lohikäärmeeseen. Sen siipiin takertui heittokoneista ammuttua mönjää. Data-ammukset moukaroivat kiiltäviä suomuja. Lohikäärme poukkoili hyökkääjien yllä tuskissaan ja lähetti ympärilleen valtavan, sähkömagneettisen pulssin. 

Hyökkääjien konstruktit pysähtyivät, alkoivat täristä ja poksahtivat kuin taikaiskusta haihtuen ilmaan. Lohikäärme säihkyi ja kirskui. Se heittelehti ilmassa ja paiskautui maahan melko lähelle Kaarnea. Kiemurteli siinä hetken, ennen kuin sammui ja jäi makaamaan aloilleen.

Kaarne tuijotti lohikäärmeen raatoa. Se oli upea ilmestys sarvineen, sieraimineen ja terävine kynsineen. Kaarne ei ollut uskoa silmiään, kun näki sen sisuksissa tuikkivan kajastuksen. Se oli vähäinen datasignaali, kuin tuulen herättämä kekäle liekittömässä nuotiossa. Kaarne ei tiennyt, mikä siinä veti puoleensa, mutta hän ei voinut olla menemättä sen luo. Hän käveli lohikäärmeen lähelle, oli kuin kirppu norsun edessä.

Signaali alkoi värähdellä ja muotoutui ojentuneeksi kädeksi. Kutsu raastoi sydäntä, se oli yhtä aikaa pelottava ja säälittävä. Kaarne tunsi kuin jotakin kaunista ja harvinaista olisi katoamassa, jotakin tuhansia vuosia vanhaa ja ihmeellistä tuhoutumassa ikiajoiksi. 

Hän otti kiinni kädestä. 

Sitten hän raivasi lohikäärmeen rikkoutuneet datasuomut tieltä ja veti sisuksista esiin olennon, joka oli oli kuin voimattomaksi hiutunut puunukke. Hän yritti elvyttää sitä kaikilla hayemanin taidoillaan. Hän paikkaili sirpaloituneita koodeja niin hyvin kuin osasi, ja olento, vaikka olikin hajoamaisillaan, pysyi kasassa. Se vuosi informaatiota, niin kuin elävä olento vuotaisi verta. Kaarne teki parhaansa ja sai vuodot tyrehtymään. Olento ynisi hänen sylissään. Se oli paljas ja haavoittuvainen ja voimaton. 

Lohikäärme, joka oli torjunut vihollisjoukot, makasi kuin pieni lapsi hänen armoillaan.

-- Kuka olet? Kaarne kysyi.

-- Olen yksi varjoista, olento vastasi.

-- Mikä tämä paikka on?

-- Tämä on varjojen maa, kaiken olevan sydän. 

-- Mitä tarkoitat?

-- Tämä on kaiken keskus.

-- En ymmärrä.

-- Tämä on mysteerien alkulähde.

Kaarnen oli vaikea tajuta sanojen merkitystä. Vaikka hän oli hayeman, ja perin taitava vertaistensa joukossa, hän ei tuntenut datamaailman mysteerien syvimpiä salaisuuksia. Hän tiesi niistä vain osan, oli oppinut loitsut ja osasi työstää koodeja, mutta ei tiennyt, miten ne pohjimmiltaan toimivat, mistä ne olivat alun perin tulleet. Kukaan hänen tuntemansa ihminen ei tiennyt.

-- Miksi kimppuunne hyökättiin? hän kysyi.

-- On kyse vallasta, olento vastasi. -- Se, joka hallitsee sydäntä, hallitsee ruumista ja sitä myöten kaikkea.

Olento tarttui heiveröisillä käsillään Kaarnen kasvoihin, ja kaarne näki yhtenä välähdyksenomaisena hetkenä, mitä se sanoillaan tarkoitti.



Luku 26 -- Pakotie


-- Herätys, yhteysvalo vilkkuu, Kalle sanoi ja taputti Kaarnea hellästi poskelle.

Kaarne avasi silmänsä. Hän oli yhä tokkurassa vaativan datayhteyden jäljiltä.

-- Menit ihan veteläksi, Kalle sanoi. -- Onko kaikki hyvin?

-- Ei minulla ole hätää. Mitä sanoit valosta?

-- Tuossa hökötyksessä vilkkuu valo. Joku yrittää ottaa yhteyttä.

-- Mene polkemaan lisää virtaa. Minä vastaan.

Kalle komusi polkugeneraattoriin ja alkoi polkea varausta akkuihin.

Kaarne vastasi kutsuun. Se oli Joukhi.

-- Kutsuit minua, Joukhi ilmoitti.

-- Olemme seidassa, emme kai kovinkaan kaukana sieltä, Kaarne sanoi.

-- Tämä on Kelopään seita, Kalle sanoi polkemisen rasituksesta puuskuttaen.

-- Niin, että voisitteko tulla auttamaan?

-- Mitä on tapahtunut? Joukhi kysyi.

-- Kalle toi minut tänne Anaarista. Rob McCoolin veljet pelastivat minut. Peräämme lähti joukko sotureita, ja ne saivat meidät melkein kiinni, mutta Kalle pisti poroon vauhtia ja toi meidät tähän seitaluolaan.

-- Eikö Kalle saanut sotureita hoideltua?

-- Ne ovat Ranskan keisarin legioonalaisia, huippuvarustettuja erämaajoukkoja. 

-- Legioonalaisia, täällä. Ei hemmetti. Miten ihmeessä?

-- Ne työskentelevät Novgorodin suuriruhtinas Rosnevskin laskuun. Ovat kiinnostuneita minusta, koska luulevat, että olen koodinkantaja. Minusta olisi heille hyötyä eteläisellä rintamalla. Niin, että jos voisitte tulla sieltä jollakin kokoonpanolla auttamaan. Saan apua muualtakin, mutta sen saapumiseen menee muutamia tunteja. Sitten voi olla jo myöhäistä.

-- Minä puhun Aslakille, mutta en voi luvata mitään.

-- Tee parhaasi. Tiedän, että osaat suostutella häntä.

-- Sinulla on kyllä kykyjä näiden yhteyksien kanssa, Joukhi sanoi. -- Vaikka et olisikaan koodinkantaja, niin olet hemmetin taitava. Voisit varmasti näyttää minulle, miten homma hoituu.

-- Se sopii, kunhan lähetät tänne apujoukkoja. Muuten joudun niiden ranskalaisten kynsiin ja minut viedään Novgorodiin opritsnikkien käsittelyyn. Sen jälkeen minusta ei ole iloa enää kenellekään.

-- Koeta kestää. Sanon Aslakille, että lähettää sinne...

Kaarne säpsähti. Hän aisti voimakkaan sähköimpulssin ja yhteys katkesi. 

-- Antennille taisi tapahtua jotakin, Kalle sanoi. Ylhäältä kuului pamaus ja tanko helähti. Taisivat räjäyttää maston taivaan tuuliin.

-- Seuraavaksi ne räjäyttävät tiensä sisään.

-- Siihen tarvitaan kyllä aikamoinen latinki. On meinaan isomman puoleinen lohkare vahvaa peruskalliota siinä välissä.

-- Eikö tästä loukosta ole muuta tietä ulos? Kaarne kysyi.

-- On tietysti. Eihän kettukaan jätä pesäänsä yhden uloskäynnin varaan.

-- Miksi et heti sanonut.

-- En tiennytkään, että olet kiinnostunut ketuista.

-- En minä sitä tarkoita, Kaarne puhahti. -- Miksi et kertonut toisesta uloskäynnistä?

-- En kertonut, kun et kysynyt, Kalle virnisti. -- No, leikki sikseen. Se ei ole välttämättä kovin hyvä idea. Tunneli on kapea ja paikoin kokonaan veden alla. Kaiken lisäksi se vie vain toiselle puolelle seitaa. Siinä pitäisi sitten keksiä, miten siitä eteenpäin. Ne ranskalaiset huomaisivat meidät taatusti saman tien, kun pistäisimme päämme ulos tunnelista.

-- Ehkä emme pääse pakoon omin voimin, mutta saamme ainakin hankittua lisäaikaa, Kaarne pohti. -- Osaatko sukeltaa?

-- Osaako poro kusta hankeen? 

-- Näytä sitten, missä se tunneli on.

-- Ai niin, siinä tapauksessa Örri joutuu jäämään tänne, Kalle harmitteli ja silitti poroaan turvasta.

-- Sille ei voi mitään, ellei se sitten osaa uida.

-- Ei se mahtuisi muutenkaan koko tunneliin. Ei noilla sarvilla. Se on jätettävä tänne. Toivottavasti eivät tee sille pahaa, penteleen ranskalaiset.

Kalle jutteli Örrille sapmelakkien kielellä ja antoi sille taskustaan harmaata jäkälää. Lopuksi se halasi sitä kaulasta.

-- Taitaa olla sinulle tärkeäkin otus tuo poro.

-- Se on ollut kaverini monta vuotta. Kerran se pelasti minut lumimyrskystä. Olisin kuollut kylmyyteen, ellei se olisi lämmittänyt ja suojannut minua. Hangen sisässä pysyttiin hengissä kylki kyljessä.

-- Minutkin on kerran pelastettu kylmältä samalla tavalla, Kaarne sanoi mietteliäänä. -- Olisin kuollut ilman apua.

-- Ei mahtanut olla poro, siis se sinun auttajasi?

-- Ei ollut.

-- Sitä arvelinkin. Oliko komeakin tapaus?

-- Näytä nyt vain se tunneli, Kaarne naurahti hämillään. Tarkkasilmäinen Kalle ennätti kuitenkin nähdä hennon punan läikähtävän hänen kalpeille poskilleen. 

Huonoon kuntoon laittoivat tytön siellä linnassa, saamarin rodilaiset, Kalle ajatteli, vaan eiköhän tuo siitä elolle edistyne. 

Luolan ulkopuolelta kuului jyrähdys ja koko luola tuntui heilahtavan sijoiltaan. Sitten alkoi kuulua kivien rasahtelua ja kiivaita huutoja.

-- Ne ovat kohta täällä, Kaarne sanoi. -- Meidän pitää kiiruhtaa, että ennätetään alta pois.

-- Kiirettä pitää, kiirettä pitää, sanoi vuorenpeikko, kun riukua kohti juoksi, Kalle puhisi. -- Mutta ensin pitää tehdä muutama juttu. Tunnelin suu on heräteltävä näkyviin. Mitenkähän tässä nyt oikein käy?



Luku 27 -- Tyhjä luola


Kapteeni Francis Ravaille istui kiiturinsa satulassa ja katsoi, kun hänen miehensä kampesivat haljenneita kallionlohkareita syrjään luolan suulta. Paasi oli paksumpi kuin hän oli ajatellut. Se ei olisi antanut millään periksi. Se oli täynnä halkeamia ja ylhäälle oli murtunut aukko, mutta siitä ei mahtuisi vielä sisään.

-- Täytyy ampua toinen lataus, hän sanoi kersantille.

-- Meidän on oltava varovaisia, ettei luola romahda.

-- Aseta lataus. Muuten tässä menee koko päivä.

-- Onko meillä kiire jonnekin?

-- Jos asian voi tehdä nopeasti, se kannattaa tehdä nopeasti, kapteeni Ravaille sanoi. -- Opin tuon viisauden eräältä everstiltä legioonassa.

Kersantti nyökkäsi ja meni miesten luo. Hän käski heidän siirtyä syrjään ja asetteli räjähteet halkeamiinn luolan suuta peittävän paaden yläreunaan.

Kapteeni Ravaille vilkuili taivaalle kuin odottaisi näkevänsä jotakin. Hän yritti niellä pettymyksen nostattaman kiukkunsa. Hän ei käsittänyt, kuinka taas oli käynyt näin. Pandora oli viety hänen nenänsä edestä. Hän oli toimittanut neidon novgorodilaisille, ja nämä olivat tyrineet kaiken. 

Hän tunsi olevansa kuin hyönteinen, joka oli sotkeutunut sitkeään tervaan. Vaikka kuinka yritti, ei siitä päässyt irti. Hän halusi jo päästä eroon tästä sotkusta ja lähteä mahdollisimman kauas pohjoisilta mailta. Eteläisen Afrikan timanttikaivoksilla tarvittiin häntä. Zimban musta ruhtinas oli hyökännyt Oranian herttuan kimppuun. Hän oli yhdistänyt useita bantuheimon kansoja ja vallannut suuret alueet Kaapstadista pohjoiseen. 

Kapteeni Ravaille rakasti Afrikkaa. Hän oli viettänyt useita vuosia pohjoisilla aavikoilla. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi pois tästä loukosta, joka muistutti liiankin paljon hänen lapsuutensa maisemia.

-- Suojautukaa! kersantti huusi. -- Kohta räjähtää!

Kapteeni Ravaille siirtyi puun suojaan, peitti korvansa ja avasi suunsa, ettei paine ei vahingoittaisi tärykalvoja. Räjähdys vavisutti maata. Kivensiru vihelsi hänen ohitseen, jymähti lähellä olevaan puuhun ja pirstoi irti säleitä. Suojattomaan mieheen osuessaan se olisi tehnyt selvää jälkeä.

Kapteeni käveli luolalle. Miehet siirtelivät jo murtunutta kiviainesta syrjään paaden yläpäästä.

-- Tästä pääsee jo läpi! eräs miehistä huusi.

-- Korpraali Besançonin ryhmä saa mennä sisään, kapteeni Ravaille sanoi. -- Ottakaa tainnutin mukaan.

Korpraalin miehet kytkivät virrat suojasädehaarniskoihinsa, vetivät esiin pitkät veitsensä ja ryömivät sisään luolaan.

Kapteeni Ravaille seurasi korpraalin kypäräkameran videokuvaa. Luola oli täynnä pölyä. Lamppujen valokeilat valaisivat sameaa tilaa, joka ei ollut paljonkaan suurta huonetta kookkaampi.

* Täällä on poro, yksi miehistä viestitti. * Ja läjä viestintälaitteita. Mutta ei mitään muuta.

-- Ovatko ne voineet hämätä meitä? kapteeni kysyi vieressään seisovalta kersantilta epäuskoisena. 

-- Jäljet kertovat, että he menivät sisään eivätkä minnekään muualle. Eivätkä jäljet valehtele. Antenni oli myös aktiivinen. 

-- Kuinka selität sen, että he eivät ole siellä? kapteeni tivasi.

Kersantti pudisti päätään ja huokaisi:

-- Ulos on toinenkin reitti. Niin sen täytyy olla.

* Tutkikaa jokainen halkeama, etsikää pakoreittiä, kapteeni Ravaille viestitti sisään menneille miehille. Kersantille hän sanoi: -- Saartakaa kukkula. Etsikää jälkiä ja mahdollisia ulostuloaukkoja. He eivät voi olla kaukana.

Tämä se tästä vielä puuttui, hän manasi mielessään ja vilkaisi taas taivaalle.


Luku 28 -- Noppapeliä pimeässä


Kaarne ja Kalle konttasivat eteenpäin ahtaassa tunnelissa, jonka pohjalla virtasi vesi ohuena purona. Kalle poltti hampaissaan pärettä ja meni edeltä. Kaarne tuli perässä. Hänen näkönsä toimi erinomaisesti liekin valossa. Hän näki onkalon pienimmätkin yksityiskohdat. Jopa nekin, joita ei olisi välittänyt nähdä, kuten kaikenlaiset maata pitkin vilistävät mönkiäiset, joilla oli sekalainen määrä jalkoja ja leukoja. Tunneli oli osittain luonnon muovaama ja osittain karkeaa työtä. Sitä oli levennetty vain kaikkein ahtaimmista kohdista. 

He tulivat vesilammikolle, jossa tunnelin katto vajosi veden alle. 

-- Tässä pitäisi sitten pulahtaa, Kalle sanoi. 

-- Kuinka pitkään tunneli kulkee veden alla?

-- Ei tietoa. En ole koskaan mennyt siitä. Tiedän vain, että reitti on olemassa.

-- Ja meidän pitäisi sukeltaa tuonne sokkona.

-- Niin.

-- Miten leveä se on? Mahtuuko siellä kääntymään, jos tulee hätä?

-- Niin kuin jo sanoin. Ei mitään tietoa.

-- No, ehkä voimme jäädä vain odottamaan. Minua ei oikein huvittaisi sukeltaa tuntemattomaan loukkoon.

-- Ei minuakaan. Me voimme poltella tässä päreet loppuun ja pelata vaikka noppaa. Minulla on hyvät, poronsarvesta vuollut nopat mukanani, Kalle sanoi ja kaivoi vyöpussiaan.

-- Kuinka paljon sinulla on niitä päreitä? 

-- Kymmenkunta.

-- Eli ne riittävät hyvällä tuurilla pariksi tunniksi.

-- Aivan, ja sitten voimme ottaa nokoset. Eihän tässä ole enää hoppu minnekään.

Kalle tasoitteli onkalon lattialle kaistaleen nahkaa. Siihen oli piirretty monenlaisia alueita ja merkkejä. Puro solisi vaimeasti heidän vierellään. Muuten oli aivan hiljaista.

-- Pelin nimi yliset ja aliset. Pisteitä saa noppien kuvioiden mukaan ja siitä, minne nopat pysähtyvät. Alisessa tulee pisteitä eri merkeistä kuin ylisessä.

Kalle selitti pistelaskun hienoudet ja heitti nopat vuodalle.

-- Kaksitoista pistettä, Kaarne sanoi heti, kun nopat olivat pysähtyneet. -- Ei huonosti.

-- Sinähän pääsit nopeasti kärryille, Kalle hämmästeli.

Kaarne punnitsi noppia käsissään. Otti niihin tuntumaa. Hän oli harjaantunut heittämään mitä erilaisempia esineitä. Nopat tekivät kuitenkin poikkeuksen. Niistä hänellä ei ollut kokemusta. Hän heitti ne vuodalle ja katsoi, kuinka ne vierivät paikoilleen.

-- Aloittelijan tuuria, hän sanoi, kun nopat pysähtyivät edulliseen asemaan.

Kalle katsoi häntä ala kulmien ja noukki nopat kouraansa. -- Viisitoista pistettä, aika hyvin, mutta katsopas tätä.

Nopat lensivät kauniissa kaaressa ja asettuivat molemmat aliseen maailmaan. Toinen noppa näytti peikkoa ja toinen liekkiä.

-- Kaksikymmentä, Kalle riemuitsi. -- Tilanne on kolmekymmentäkaksi vastaan viisitoista.

Seuraavalla kierroksella Kaarne sai toisen kerran viisitoista, mutta Kalle vain yhden, sillä ylisen puolelle mennyt peikko vähensi pisteitä puolet arvostaan.

Heidän pelattuaan vielä neljä kierrosta Kallella oli mahdollisuus ratkaista peli edukseen. -- Sata pistettä tuo voiton, hän sanoi. -- Minun täytyy saada vähintään kaksitoista. Helppo homma.

-- Kahdella edellisellä kerralla se ei onnistunut, Kaarne huomautti.

-- Odotahan vain, Kalle sanoi ja helisytteli luita kourissaan.

Kalle heitti nopat ja yskäisi samalla niin, että päre sammui. Tuli pilkkopimeää. Vain päreen kärki hekui oranssina. Kalle käytti tilannetta hyväkseen. Hän ei kuitenkaan tiennyt, että Kaarne näki kaiken tehostetuilla silmillään, näki kuinka Kalle poimi nopat sormiinsa, tunnusteli niitä ja asetti ne uusille paikoille.

-- Voi hemmetti sentään, Kalle manasi ja näytteli harmistunutta. -- Odotahan, kun teen tulet uudestaan. Hän puhalsi päreeseen varovasti, kunnes se leimahti liekkiin.

-- Voittoisa heitto, Kaarne sanoi. -- Poro ja seita ylisissä.

-- Täydet kaksikymmentä pistettä, Kalle hykerteli tyytyväisenä.

-- Eikö minulla ole tasoittavaa vuoroa?

-- Valitettavasti tässä pelissä ei tunneta sellaista. 

-- Saanko aloittaa seuraavan kierroksen?

-- Sen aloittaa aina voittaja, Kalle sanoi.

-- No, aloita sitten, Kaarne myöntyi.

Kierroksen lopussa Kaarne oli vain kahden pisteen päässä voitosta, mutta Kalle sai taas mahdollisuuden lopettaa. Hän tarvitsi kuusitoista pistettä. Ja kuinka ollakaan hän onnistui yskäisemään päreen sammuksiin. Tällä kertaa Kaarne oli varautunut tilanteeseen. Kallen sormeiltua noppia ja puhaltaessa pärettä liekkiin, hän käänsi nopat toiseen asentoon. Kalle oli huudahtaa ääneen, kun näki voiton luisuvan käsistään. Hänen silmistään paistoi epäusko, joka lähenteli taikauskoista kauhua. Yliseen maailmaan pysähtyneet nopat näyttivät molemmat peikon naamaa.

-- Huono tuuri, Kaarne sanoi. -- Miinukselle meni. 

Hän heitti nopat ilmaan ja hymyili, kun ne pysähtyivät. Kaksi seitaa tanssi liekin heittämissä varjoissaan ylisessä maailmassa. Hän oli voittanut kierroksen.

Samassa kuului jyrähdys, ja kallio vapisi. 

-- Räjäyttivät uudestaan, pirulaiset, Kalle sanoi.

-- Ehkä he eivät päässeet vielä sisälle, Kaarne sanoi. -- Minä jo kuvittelin, että eivätpä löytäneet tunnelin suuta, että saisimme olla täällä rauhassa.

-- Siinäkin on kivi edessä. Ei sitä niin vain helposti älyä.

-- Luulen, että heillä on mukanaan laitteet, joilla he saavat meidät jäljitettyä. Ei heitä yksi pieni kivi pitkään pitele. Parempi valmistautua sukeltamaan.


Luku 29 -- Pinnan alla


Kaarne sukelsi edellä. Hän kykeni pysyttelemään pinnan alla pitkiäkin aikoja. Vesi oli hyytävän kylmää, ja kapea onkalo tuntui ahdistavalta. Muutaman vedon jälkeen kiviseinät hipoivat olkapäitä kummallakin puolella. 

Kaarnen sisäänrakennetut skannerit eivät toimineet vieläkään. Ne olivat vaurioituneet Raz Rasputinin käsittelyssä. Hän ei nähnyt Kallea, kuuli vain veden kohisevan takanaan. Hän sukelsi ja sukelsi, kauhoi vettä kuin koira ja potki vauhtia seinämistä. Hän ennätti ajatella, että ei jaksaisi pidätellä hengitystään enää kovin pitkään, kun tunneli laajeni, ja hän pärskähti pintaan. Ilma maistui hyvältä. Hän veti keuhkonsa täyteen ja odotti Kallen pulpahtavan vierelleen hetkenä minä hyvänsä.

Mutta Kallesta ei kuulunut pihaustakaan.

Kaarne ei voinut odottaa kauempaa. Hän hengitti syvään ja sukelsi, ennätti palata jonkun matkaa takaisin, ennen kuin näki Kallen. Sapmelakki oli kuplapilven sisällä. Kaarne tajusi hätääntyneistä liikkeistä, että miehen viimeiset hetket olivat käsillä. Hän ei pääsisi perille omin avuin. 

Kaarne tarttui Kallea kourasta ja alkoi vetää, mutta mies oli takertunut vaatteistaan kiinni kallionseinän säröihin. Kaarne kiskoi minkä jaksoi, mutta turhaan. 

Kallen käden puristus raukesi. Mies oli menettämässä tajuntansa.

Kaarne palasi takaisin ja tankkasi lisää ilmaa. Hän sukelsi takaisin Kallen luo ja alkoi työntää tätä taaksepäin. Ensin Kalle ei liikahtanutkaan, mutta viimein hän irtosi kallion otteesta ja lipui hervottomana vedessä. Kaarne meni mukana ja riisui Kallen paidan veden alla.

Hänen omat happivaransa alkoivat taas ehtyä. Hänen olisi päästävä pois vedestä. Hän ei aikonut kuitenkaan jättää Kallea. Ei enää. Miehen aivot olivat olleet jo turhan kauan ilman happea.  

Hän veti Kallea käsistä ja otti tukea tunnelin seinistä. Ponnistelu hankalassa paikassa kulutti happea pelottavan nopeasti. Keuhkoihin sattui. Ne alkoivat täyttyä myrkyllisestä hiilidioksidista. Kaarne ei antanut kuitenkaan periksi. Hän ei luovuttaisi. Hän ei jättäisi Kallea hukkumaan.

Hän ponnisteli voimansa äärimmilleen ja sai Kallen solahtamaan ahtaan kohdan läpi. Kamppailu kesti kauemmin kuin hän oli arvioinut. Hän menettämässä tilanteen hallinnan. Ajatukset harhailivat. Keuhkoja kiristi ja pakotti. Hänen teki mieli puhaltaa ne tyhjiksi ja vetää täyteen raikasta, vilvoittavaa vettä.

Todellisuus alkoi hämärtyä. Vesi helmeili silmissä. Hän oli näkevinään valoa. Hän kuvitteli lentävänsä pilvien sisällä. Hän oli lintu. Hän oli musta korppi tai tuulten tuoma tunturivuokko. Hän olisi sitkeä eikä luovuttaisi.

Hän näkisi vielä auringon.


Luku 30 -- Pako tyrmästä


Rob McCool makasi liikkumattomana makuupenkillään. Ruokaa tuova vartija näki hänet valoa vahvistavien etsintensä läpi, mutta ei voinut kuvitellakaan, että Rob näkisi hänet myös. Ei Rob nähnyt häntä siinä mielessä, kuin näkeminen tavallisesti ajateltiin. Hän pikemminkin aisti miehen läsnäolon, kuuli hänen täyttämänsä tilan. Näki hänen hahmonsa päänsä sisällä.

Hän ei tarkalleen tiennyt, miten mielikuva syntyi, mutta hän oletti sen olevan tekemisissä ääniaaltojen kanssa. Hän ei nähnyt silmillään, vaan korvillaan. Havainto ei ollut aivan tarkka, sillä siinä oli pehmeitä, usvamaisia kohtia, eikä siinä ollut värejä, mutta kokonaisuus lähenteli hämmästyttävän hyvin näkemisen kokemusta. 

Rob odotti, että mies tulisi lähemmäksi. Vartijat tiesivät heidän kahleittensa rajat. Ne sallivat nukkumisen, suorana seisomisen ja muutamien yksinkertaisten voimisteluliikkeiden tekemisen, ei juurikaan muuta. 

Vartijat toivat ruokaa miten sattui. He herättivät vangit epäsäännöllisin aikatauluin sekoittaakseen heidän rytminsä. Univelkaisia, väsyneitä vankeja oli helpompi hallista.

Kun vartija kurottautui laittamaan muhennosta Robin kulhoon, hän  ei odottanut mitään ihmeellistä tapahtuvaksi. Seuraavaksi hän olisi karjaissut herätyksen. Hän yllättyikin täysin, kun sai kolauksen kevyeen kypäräänsä ja tunsi jotakin rojahtavan selkäänsä vasten. Hän horjahti juuri sen verran eteenpäin, että varuillaan ollut Rob sai hänestä otteen. Robille ei ollut kummoinen haaste pyöräyttää vartija maahan ja tehdä hänet vaarattomaksi.

He olivat suunnitelleet tätä jo pitkään. Yleensä vartijat tulivat pareittain, mutta joskus harvoin yksin. Mark oli harjoitellut kulhon ja huovan heittämistä Rob maalinaan. Rob oli antanut hänelle huomaamattoman merkin nähtyään vain yhden vartijan saapuvan muhennoskattilan kanssa.

Kahleitten lukoissa oli vakiomalliset sormenjälkipinnat. Rob painoi vartijan peukalon lukolle, joka aukesi kevyesti kilahtaen.

-- Saitko sen auki? Mark kuiskasi.

-- Sain.

Mark kuuli raahaamisäänistä, että Rob veti vartijaa hänen luokseen. Hän ojensi kahleitaan. Tuntui hyvältä, kun lukko avautui. Mark hieroi raudan hiertämiä ranteitaan ja nilkkojaan. 

-- Tässä, laita tämä päähäsi, Rob sanoi.

Mark hapuili käsiinsä Robin ojentaman kevyen kypärän ja painoi sen päähänsä. Valonvahvistimet toimivat moitteettomasti. Hän näki Robin hahmon edessään. Vartija makasi selällään lattialla.

-- Olisiko jo minunkin vuoroni? kysyi kreivi de la Gard.

Mark kääntyi ja näki miehen ojentavan käsiään heitä kohti. Rob lähti raahaamaan vartijaa kreiviä kohti.

-- Oletko ihan varma tuosta? Mark sanoi. 

-- Kuinka niin?

-- Voiko häneen luottaa? Hän on sentään svenski.

-- Jokin sisälläni sanoo, että voi.

-- Ja sinä uskot sitä jotakin, joka puhuu sisälläsi.

-- Olen tutustunut häneen tosi hyvin. En usko, että hänestä on harmia.

-- Ai siitä sisälläsi olevasta, vai? Mark naurahti.

-- Älä viitsi pelleillä.

-- Ei minun tarvitse jäädä teidän vaivoiksenne, kreivi de la Gard sanoi. -- Seuraan teitä vain ulos ja lähden omille teilleni.

-- Otamme sinut mukaamme, Rob sanoi. -- Ehkä sinusta on vielä hyötyä. Ei sitä koskaan tiedä. Olet sentään kreivi ja entinen Lapponian käskynhaltija.

Mark otti vartijan lyhyen miekan. Rob sormeili vyöhön kiinnitettyä pistoolia. Se oli kertaalleen laukeava ja varustettu taitettavalla piipulla, josta se oli nopea ladata. Vyölaukussa oli kourallinen messinkihylsyisiä ammuksia.

-- Typerää laittaa asialle aseistettu vartija, Mark sanoi.

-- He eivät uskoneet, että meistä voisi olla heille harmia, kreivi de la Gard sanoi.

-- Väärin uskoivat, Rob sanoi. -- Saavat kohta kokea sen katkerasti.

Mark kampesi vartijan olkapäilleen. He kävelivät käytävän, josta kajasti valoa. Ensimmäinen lamppu oli melko kaukana. Käytävän katto oli punaisista tiilistä ja muurattu holvimaiseksi. Matkan varrella he näkivät muutamia ovia, mutta ne olivat lukossa eivätkä auenneet vartijan sormenjäljillä.

Vähän matkan päässä käytävän sulki kalteriportti. Siinä oli reikä vanhanaikaiselle avaimelle. Rob tutki vartijan vaatteita ja löysi avaimen roikkumasta hänen kaulastaan. Hän työnsi avaimen lukkoon, käänsi ja portti aukesi ikävästi kirskahtaen.

-- Sehän kesti, kuului ääni kulman takaa. -- Olisin kerennyt käymään istunnolla vaikka kahdesti. Tule juomaan tuoppisi tyhjäksi. Otetaan uusi peli. Kortit on jo sekoitettu.

Rob aisti, että siellä oli vain yksi vartija, joka istui pöydän ääressä. Hän nyökkäsi Markille, että menisi, ja syöksähti vauhtiin. Vartija ei ennättänyt kuin pudottaa kortit käsistään ja hapuilla miekkaansa, kun  Rob oli jo hänen kimpussaan. Mies sai raskaan pistoolin perästä kunnon tällin otsaansa ja lyyhistyi korttikasan päälle.

-- Meidän pitää ehkä ottaa toinen heistä mukaamme, Mark sanoi. -- Sormenjälkiä varten.

-- En usko, kreivi de la Gard sanoi. -- Porttien lukot toimivat perinteisillä avaimilla. Tuon pöydässä makaavan vartijan vyössä on rengas avaimineen. Se on kaikki, mitä tarvitsette.

Rob viilsi vyön poikki vartijan miekalla ja otti avaimet. -- Pääsemmekö näillä ulos linnasta?

-- Emme, kreivi de la Gard sanoi. -- Nuo käyvät vain tyrmän portteihin. Linnan muut osat ja ulkoportit ovat asia erikseen.

-- Kenellä on ulkoporttien avaimet?

-- Portinvartijoiden päälliköllä.

-- Mistä hänet löytää?

-- Jos tavat eivät ole muuttuneet, hänet löytää portin lähellä olevasta huoneesta.

-- Onko hän yksin?

-- Ei. Hänellä on muutama porttivahti kaverinaan. Miehet vaihtavat vuoroja parin tunnin välein.

-- Mitä vartiopäällikkö tekee? Mark kysyi.

-- Nukkuu.

-- Mitä?

-- Kyllä. Hän nukkuu ja on vastuussa kaikesta.

-- Ei mene hyvin heilläkään.

-- Onko ulos mitään muuta reittiä? Rob kysyi.

Kreivi de la Gard hieraisi partaansa. -- Tornin käymälässä oli ainakin ennen vaijeri, jonka saattoi laskea alas.

-- Kuulostaa epäilyttävältä, Mark sanoi. -- Se mahtaa johtaa suoraan lantasammioon.

-- Se vie tornin juurelle. 

-- Sanohan tuo uudestaan.

-- Käymälä on uloke muurin ulkopuolella. Jätökset tippuvat rantakallioille ja huuhtoutuvat sieltä järveen.

-- Onneksi emme nousseet Filburin kanssa ylös siitä kohtaa, Mark sanoi inhoa äänessään.

-- Kuinka pääsemme sinne? Rob kysyi.

-- Minä voin näyttää tien, kreivi de la Gard sanoi. -- Nämä käytävät yhtyvät tornin juurella oleviin talousrakennuksiin. Sieltä pääsemme torniin. Ei aikaakaan, kun olemme sontareiän äärellä.

-- Saat sen kuulostamaan helpolta, mutta kuitenkin vähemmän houkuttelevalta, Mark sanoi.

-- Lähdetään jo, Rob hoputti. -- Meidän pakomme huomataan ennen pitkää. Olisi hyvä, jos saisimme hieman etumatkaa.

Kreivi de la Gard otti hehkuvalon mukaansa ja johdatti heitä käytäväsokkelossa. Matka hämärässä tuntui pitemmältä kuin olikaan. He tarvitsivat avaimia kahteen otteeseen käytävissä ja lopuksi mennessään talousrakennukseen. 

-- Toivotaan, että on yö, kreivi de la Gard sanoi. -- Silloin keittiö ja leipomo ovat tyhjät. Palkolliset tulevat ennen kukonlaulua valmistamaan aamupalaa. Palkolliset elävät kellon mukaan. Vaikka yöllä on yhtä valoisaa kuin päivällä, he pimentävät huoneensa ja nukkuvat tarvittavat tunnit. 

-- Nyt on yö, Rob sanoi.

-- Mistä tiedät? Mark kysyi.

-- Tiedän vain. Olen tiennyt koko ajan. Sisälläni on kello, joka kertoo ajan tunnin tarkkuudella. Ainakin luulen niin.

-- No, kohtahan se nähdään, kreivi de la Garda sanoi. -- Valmistautukaa hälytykseen ja vastarintaan. Keittiö on tuon oven takana.


Luku 31 -- Satimessa


Kaarne kiskoi Kallea veden alla ja oli menettämäisillään tajuntansa. Keuhkot olivat pakahtumaisillaan. Jos hän vetäisi ne täyteen vettä, olisi kaikki mennyttä. Menneet vuodet vilahtelivat hänen mielessään. Neljäntoista vuoden mittainen elämä. Niinkin lyhyt aika piti sisällään paljon. Hän ajatteli Bogorista, lapsuudenaikaista pelastajaansa. Näki tämän jättimäisen hahmon mielessään. Kuinka turvalliseksi hän olikaan tuntenut olonsa tämän sylissä. Hän muisti vetoisan nurkkauksen, jossa joutui nukkumaan tsuudien kylässä orjana, tahdottomana palvelijana. Hän muisti myös häkkiin suljetut pojat, joita oli ruokkinut salaa. Yksi heistä oli ollut Rob McCool, tosinimeltään Roibéard. Tsuudit olivat myyneet hänet Sulttanaattiin, jossa hänestä oli tehty hayeman, koodinkantaja. Hänen älykkyytensä ja omaperäinen kauneutensa oli tehnyt vaikutuksen valtiatar valid sultana Roxelanaan. Sitten, vuosien kuluttua, hän oli ollut hayemanin työtehtävässä Narvikissa, Jäämeren rannalla. Hänet oli siepattu ja yritetty salakuljettaa Novgorodiin, mutta has'hassinit olivat estäneet Novgorodin prinssin aikeet yhdessä Pirunkirnun veljesten kanssa. Hän ajatteli Robia, kuinka tämä oli vienyt hänet, orjanaamion taakse kätketyn, tuntemattoman neitokaisen, Pirunkirnuun. Hän ajatteli Robin kasvattivanhempia ja pikkusisko Rosea. Klaanin kallioluolat olivat tuntuneet hetken aikaa oikealta kodilta. Sitten hänet oli ajettu pois. Se oli ollut klaanin neuvoston, dáilin päätös. Häntä lähdettiin viemään Olofsborgin linnan svenskeille, mutta tunnuksettomat soturit kaappasivat hänet matkalla. Onneksi Rob välitti hänestä niin paljon, että lähti seuraamaan häntä, pelasti hänet, ja ennen pitkää he matkasivat has'hassinien lentopurressa kohti tarunhohtoista Istanbulia. Siellä he kohtasivat valid sultana Roxelanan. Rob pyysi Kaarnea jättämään hayemanin tehtävät ja lähtemään mukaansa Fennoniaan. Se päätös oli ollut Kaarnelle yllättävän helppo. He nousivat Ashan ja Omarin lentopurteen, eikä hän tuntenut oloaan kovinkaan haikeaksi, kun heitti hyvästit Marmaramerelle ja Sulttanaatille. Hän tunsi olevansa matkalla kotiin.

Keuhkot olivat haljeta hiilidioksidista. Ne vaativat häntä puhaltamaan vahingollisen kaasun ulos ja vetämään tilalle virvoittavaa happea. Kaarne tunsi itsensä turraksi ja väsyneeksi. Hän kokisi loppunsa tässä kylmässä, tunteettomassa loukossa, kenenkään tietämättä, että se tapahtui juuri nyt. Hän tunsi itsensä valtavan yksinäiseksi. Yksinäisyys oli jotakin, mihin luulisi hänen jo tottuneen, mutta se tuntui entistäkin musertavammalta.

Tässäkö olisi kaikki?

Tämäkö olisi kaiken loppu, kaikkien viimeaikaisten vaiheiden jälkeen?

Oliko se kaikki ponnistelu ollut turhaa?

Eikö hänen elämällään ollut muuta tarkoitusta?

Tarkoitus. Päämäärä. Kohtalo.

Hänen ajatuksensa kirkastuivat hetkeksi. Hän ei saisi antaa periksi. Hän taistelisi loppuun saakka. Hän yrittäisi kaikkensa. Hän alkoi riuhtoa Kallea viimeisillä voimillaan. Hän ei käsittänyt kuinka se oli mahdollista, mutta hän liikkui taakse ja ylös kohti veden pintaa, kohti ilmaa, kohti pelastusta. 

Veden pinta puhkesi. Roiskeet lensivät ilmaan ja ropisivat hänen ympärilleen. Hän haukkoi happea. Se tuntui niin suloisen makealta, että hän miltei unohti, että Kalle oli vielä vedessä. Hän yski ja tempoi samaan aikaan Kallen päätä ylös, perääntyi selkä menosuuntaan, veti Kallen liikkumatonta ruumista perässään. Tunnelin lattia vietti ylös vedestä ja johdatti heidät kuivalle kalliopinnalle. Hän laski Kallen alas ja rojahti tämän viereen.

Hän ymmärsi, ettei saisi antaa väsymykselle sijaa, mutta jo pelkkä ajatus liikkumisesta tuntui vaikealta ja vastentahtoiselta. Oli niin ihanaa vain levätä ja vaipua tyynnyttävään horteeseen. 

Ajatus siitä, että hänen olisi pelastettava Kalle, sai hänet kuitenkin havahtumaan päälle tulvivasta pimeydestä. Hänen olisi noustava ja tehtävä se nopeasti.

Hän ravisteli itsensä hereille. Hän keskittyi ja lausui Jumalattaren kolmea nimeä, lausui ne yhä uudelleen ja uudelleen. Sitten, kuin loitsun herättämänä, hän avasi silmänsä ja kohottautui istumaan. Kallen oli saatava ilmaa, muuten hän kuolisi. 

Hän kääntyi miehen puoleen, aukaisi suunsa ja asetti huulensa tämän huulia vasten. Se ei tuntunut miltään. Sellainen suuteleminen. Se oli tunteetonta toimintaa, elvyttämisen protokollan läpikäyntiä. Kallen huulet olivat kankeat ja kylmät. Suu maistui kuivatulta poronlihalta ja vaivaiskoivun lehdiltä.

Kaarne puhalsi kaksi kertaa ja kuulosteli. Mies ei reagoinut. Vaikutti tyystin elottomalta. Oliko hän ollut veden alla liian kauan? Oliko aivojen kipinä sammunut. Kaarne alkoi painella miehen  rintakehää käsillään. Kolme, viisi, kymmenen kertaa. Hän puhalsi taas. Tällä kertaa kolmesti. Paineli rintaa ojennetuin käsivarsin, voimakkain, runnovin liikkein.

Kuulosteli. 

Mies makasi hiljaa ja liikkumatta. 

Kaarne asetti sormensa kaulan kelmeälle iholle.

Ei tuntunut mitään. 

-- Perkeleen perkele, Kaarne manasi. -- Pirujako tässä enää pelleilemään.

Hän kumautti miestä rintaan nyrkillään. Kerran ja kaksi. Sitten hän puhalsi ilmaa tämän keuhkoihin useita kertoja peräkkäin, kunnes tunsi pyörtyvänsä.

Yhtäkkiä Kalle alkoi kouristella, taipui mutkalle ja oksensi vettä. Kaarne henkäisi innostuksesta ja käänsi hänet kyljelleen, antoi veden valua ulos suusta. 

Kalle yski, voihki ja sätki Kaarnen otteessa.

-- Ei mitään hätää, Kaarne sanoi. Ja vasta nyt hän tajusi, mitä Kalle oli tehnyt. Hän oli pelastanut hänet. Oli ollut jopa valmis surman suuhun vain seuratakseen häntä, vaikka ei selvästikään ollut mikään uimari. Oli vain pitänyt suurta meteliä olemattomista taidoistaan. Siitä huolimatta Kalle oli suunnattoman rohkea. Hän oli myös sitkeä kuin tervaskanto. Kalle ei luopuisi hengestään vähällä.

-- Olemmeko vajojen maassa? Kalle kysyi pelokkaana. -- Tuonen virralla.

Vasta nyt Kaarne muisti, ettei Kalle nähnyt mitään luolan pimeydessä.

-- Emme, Kaarne sanoi. -- Olemme yhä tunnelissa, seitasi kupeessa.

-- Ehkä tämä tunneli johtaa aliseen maailmaan.

-- Ei tämä minnekään aliseen vie. Mutta jonnekin se johtaa, ja meidän on otettava selvää, minne. Jaksatko liikkua?

Kalle ähkäisi ja kääntyi kyljelleen. -- Kyllä tästä vielä noustaan.

-- Älä suotta yritä nousta. Lyöt vielä otsasi kallioon. Meidän on liikuttava kyyryssä. Voi olla, että joudutaan pian konttaamaan.

-- Ihan miten vain. Minä kävelen vaikka käsilläni, jos on tarpeen.

-- Sen kyllä uskon. Oli rohkea teko tulla veteen.

-- Ei kai siinä ollut vaihtoehtoja.

-- Siitä huolimatta. Kaikista ei olisi ollut siihen.

-- Taitoni ovat päässeet vähän ruostumaan. En ole uinut sen jälkeen kun karvani alkoivat kasvaa.

-- Siitä en halua kuulla sen enempää, Kaarne naurahti. -- Pääasia, että olet nyt siinä hengissä.

-- Mitä tässä enää jahkailemaan. Lähdetään, Kalle sanoi. -- Kerro vain, mihin suuntaan. Minä en nimittäin näe omia käsiänikään.

-- Seuraa ääntäni.

-- Minulla hampaat pitävät sellaista meteliä, että mitenkähän tuo onnistuu, Kalle sanoi leuat kalisten.

-- Pidä kiinni kädestäni, Kaarne sanoi ja työnsi kämmenensä Kallen karheaan kouraan.

He etenivät kyyryssä, mutta pian tunneli madaltui niin, että heidän oli laskeuduttava kontilleen.

-- Tuolla näkyy hieman valoa, Kaarne sanoi.

-- Sen täytyy olla tunnelin suuaukko, Kalle sanoi toiveikkaana.

Tarmokkaan konttaamisen jälkeen he tulivat tunnelin suulle. Sen eteen oli kasattu kiviä, joiden välistä valo kajasti.

-- Meidän on ruvettava purkuhommiin, Kalle sanoi ja sylkäisi käsiinsä. -- Vaihdetaan paikkaa.

-- Odota, kuulostellaan ensin vähän aikaa.

He makasivat paikoillaan puolisen tuntia, mutta eivät kuulleet tai nähneet mitään. Kalle alkoi siirrellä kiviä, ensin pienempiä sitten suurempia. Viimein aukko oli niin väljä, että sen läpi saattoi pujottautua ulos.

-- Mitähän Örrille mahtaa kuulua? Toivottavasti eivät ottaneet sitä hengiltä, Kalle huokaili työntyessään aukosta rinteeseen. 

-- Sitä toivon minäkin, Kaarne sanoi ja seurasi Kallea vaivaiskoivupensaikkoon. -- Ennätin jo kiintyä siihen. Se sentään pelasti meidät.

He jäivät kyyhöttämään vihreitten lehvien sekaan. Vierellä pulppusi lähde. Vesi solisi kirkkaana alamäkeen. Kalle nappasi muutamia koivunlehtiä ja pureskeli niitä. -- Entä nyt? Mitä tehdään?

-- En tiedä. Vaisto kehottaa pysymään piilossa, vaikka muuten tuntuu, että nyt olisi korkea aika lähteä pois, Kaarne vastasi.

-- Maasto on aika avointa. Meidät on helppo nähdä, jos lähdemme pakoon.

-- Pitäisi vain luottaa siihen, ettei ketään ole lähettyvillä.

-- Ainahan sitä sopii toivoa.

-- Mennään takaisin, Kaarne päätti. -- Pelataan aikaa ja odotellaan apujoukkoja.

He vetäytyivät takaisin tunneliin. Kaarne katseli, kun Kalle pinosi kiviä näköesteeksi. Mies oli palautunut nopeasti entiselleen, ei merkkiäkään kuoleman rajalla käymisestä. Sitkeä tapaus. Ei säikähtänyt vähästä.

Valo siilautui kivien välistä tunneliin. He kyyhöttivät hankalassa asennossa kylki kyljessä ja tuijottivat ulos. 

Tunnelin suu on kuin portti, Kaarne ajatteli. Yön ja päivän, menneisyyden ja tulevaisuuden raja. Tunnelissa vallitsi nykyhetken pysähtyneisyys, jossa ei voinut tietää, mitä tuleman piti. Kaikki mahdollisuudet olivat auki.

He olivat kuin kohdussa kelluvat lapset, jotka eivät tunteneet maailmaa ulkopuolellaan. 

Kaarne ei muistanut, millainen äiti hänellä oli ollut. Se oli surullista. Äiti oli kantanut häntä yhdeksän kuukautta. Oli silitellyt pinkeää vatsaansa ja jutellut hänelle, ehkä laulanutkin. 

Äiti oli joutsenkansaa. Mitä se sitten tarkoittikin? Joutsenia oli monissa paikoissa, mutta kukaan hänen tuntemansa ihminen ei tiennyt mistään joutsenkansasta. Oliko se jokin isän keksimä satu? Kirotussa metsässä Moriah oli mennyt Robin lapsuuteen, ihan lähelle syntymän hetkeä, oli tunkeutunut kadotettuihin muistoihin. Voisiko Moriah tehdä saman hänelle? Voisiko hän nähdä äitinsä ja isänsä uudelleen, jos antautuisi Moriahin johdettavaksi?

-- Hammas ajatuksistasi, Kalle sanoi.

Kaarne katsoi miestä ja päätti avautua. -- Olen ollut orpo niin kauan kuin muistan. Isäni oli tataari ja äitini joutsenkansaa. En muista mitään äidistäni. Hän kuoli, kun olin pieni. Muistan vain sen, että isäni piti minua sylissään hevosen selässä. 

-- Vai oli äitisi joutsenkansaa, Kalle tuumasi. -- Se selittääkin, miksi sinulla on niin siniset silmät.

-- Mitä tarkoitat?

-- Niillä on toinen toistaan sinisemmät silmät.

-- Joutsenkansallako?

-- Niin.

-- Mitä tiedät heistä? Kaarne kysyi. Hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti. Kuinka tuo pohjoisen sapmelakki saattoi tuntea joutsenkansan?

-- Sanotaan, että he asuvat Anaarin toisella puolella pienten järvien maassa. Ylvästä porukkaa. Vaaleita ja pitkiä. Siitä kai se nimikin tulee.  

-- Eivätkö he ole sapmelakkeja?

-- No eivät, Kalle naurahti. -- Enemmänkin joitain haltijoita tai muita ihmeotuksia. Ovat tulleet tänne meriä pitkin. Tai ainakin niin kerrotaan. Kutsuvat itseään aalo suiliksi, tai jotain sinne päin.

-- Aalo suil, Kaarne toisti. Samassa hänen mieleensä nousi nimi, Niiev, ja yhtäkkiä hän oli varma, että se oli hänen äitinsä nimi.

Sen täytyi olla.

-- Oletko nähnyt heitä?

-- Kyllä vain. He eivät näyttäydy kaikille, mutta käyvät kanssamme kauppaa silloin tällöin. Äitini on kotoisin Sevettijärven takaa. Siellä päin ollaan paljonkin tekemisissä joutsenkansan kanssa. Hyviä ihmisiä ne ovat.

Kaarne olisi halunnut kysyä Kallelta vielä jotakin, mutta Kalle nosti sormen huulilleen hiljaisuuden merkiksi.

Ulkoa kuului hiljaista hurinaa. Se oli kiiturin ääni. Vaivaiskoivujen oksat rapisivat metallia vasten. Kiiturin varjo jäi häilymään tunnelin suulle.


Luku 32 -- Myrsky


Rob McCool valitsi vartijalta otetusta rinkulasta avaimen, joka näytti parhaiten sopivan vanhanaikaisen lukon reikään. Hän kiersi avainta, ja kuului naksahdus, kun koneisto veti metallikielen pois karmista. Hän raotti ovea ja kurkisti sisään.

Siellä näkyi vain pimeyttä, mutta Rob aisti, että tila oli tyhjä. 

-- Työläiset eivät ole tulleet vielä, Rob sanoi.

-- Uuninlämmittäjät tulevat ensimmäisinä, kreivi de la Gard sanoi ja astui sisään valon kanssa. Sen hämärässä kajossa he näkivät kaksi suurta uunia, helloja, pöytäsaarekkeen, työtasoja ja pölkyn, johon oli isketty lihakirves. Seinillä roikkui eri kokoisia pannuja. Hyllyillä oli ruokatarvikkeita: jauhoja, ryynejä, yrttejä, suolaa, sokeria, mausteita.

-- Täällä on kuilu, jota pitkin ruoka nostetaan torniin, kreivi de la Gard sanoi ja käveli määrätietoisin askelin eteenpäin. He tulivat seinäsyvennyksen luo. Siinä oli laskutaso ja suurelta avotakalta näyttävä aukko. -- Tuo on ruokahissi. Valmis ruoka laitetaan levylle, joka nousee tornin kolmanteen kerrokseen. Tuota kautta pääsemme pakoon.

Samassa kulman takana oleva ovi narahti auki.

Karkulaiset katsoivat toisiinsa ja jähmettyivät paikoilleen. He eivät nähneet kulman ympäri eivätkä tienneet, kuka sieltä oli tulossa.

-- Kuka peevelin turjake on jättänyt valot päälle? möreä ääni tuumasi äreästi, mutta alkoi hyräillä heti perään jotakin iloisenkarheaa sävelmää.

Robin ja Markin kauhistukseksi kreivi de la Gard sanoi kovaan ääneen: -- Ettei vaan olisi vanha linnanherra. 

Tulijan askeleet pysähtyivät. -- Mitä minun vanhat korvani kuulevatkaan. Vai olenko alkanut höpertää? Haamuko se siellä puhuu?

-- Korvasi ovat aina olleet hieman liiankin tarkat, kreivi de la Gard sanoi.

Valo voimistui ja kiertyi esiin kulman takaa. Heidän eteensä ilmestyi pienehkö, pullea mies, jolla oli harmaa hattu ja sinivalkoraidallinen esiliina vatsansa suojana.

-- Aalo-pirulainen, kreivi de la Gard sanoi ja astui kädet ojossa miestä kohti.

-- Olet tosiaan noussut haudasta, Aalo tokaisi. -- Pelkkää luuta ja nahkaa koko mies.

-- Tietäisitpä, kuinka olen kaivannut poronpaistiasi ja perunoitasi ja hillaleivoksiasi.

-- Annahan kun mietin, Aalo sanoi. -- Siitä alkaa olla viitisentoista vuotta. Luulin näkeväni sinut seuraavan kerran vasta kaukana tuonpuoleisessa. 

-- Ei minusta niin helposti eroon päästä, kreivi de la Gard naurahti. -- Mutta totta puhuen nyt olisi lähdön aika. Viisitoista vuotta elävältä haudattuna alkaa riittää.

-- Uunipojat tulevat ihan kohta, Aalo sanoi. -- Miten ajattelit livahtaa pakoon?

-- Menemme ruokahissillä ylös torniin ja huussin vaijerilla alas muuria.

Aalo nyrpisti nenäänsä, naurahti sitten ja sanoi: -- Haiskahtaa surkealta suunnitelmalta. Itsekö keksit?

-- Itsepä hyvinkin, kreivi de la Gard sanoi leveästi hymyillen. -- Kyllä tekee hyvää nähdä sinut pitkästä aikaa. Sinä osaat antaa haastetta jutuillasi.

-- Monta reissua on yhdessä tehty, mutta tämän pakomatkan taidan jättää välistä. Teillä alkaa tulla kiire. Ei parane höpötellä enempää. Menkää hissiin yksi kerrallaan. Tarvitsette minua joka tapauksessa lähettämään matkaan viimeisen lähtijän. Kuilusta ei ylety katkaisimelle. Kuka menee ensimmäisenä?

-- Minä, Rob sanoi, nappasi telineestä leveäteräisen kokkiveitsen ja kävi kyyryyn hissin pohjalle. Tilaa ei ollut paljoa, sillä hissi oli suunniteltu vain ruoka-annosten nostamiseen.

Aalo väänsi vivusta, joka sai vaijerin kiristymään. 

Rob katosi näkyvistä.

Kuilu oli kapea ja pimeni heti, kun hissi nousi ylöspäin. Vauhti kiihtyi eikä mennyt aikaakaan, kun Rob oli tornin kolmannessa kerroksessa olevan aukon kohdalla. Hissi pysähtyi nytkähtäen. Rob näki porrastasanteen ja siitä sisemmäs torniin vievän oven. Hän nousi pois kyydistä ja väänsi vivusta, joka lähetti hissin takaisin alas. Hän jäi tarkkailemaan ovea ja kuunteli, josko rappusista kuuluisi askelia.

Ei kuulunut mitään.

Oli vielä liian varhaista.

Kapeasta ikkuna-aukosta siilautui sisään yöttömän yön ohutta valoa. Hissi putkahti näkyviin Mark kyydissään. Hän lähetti hissin saman tien alas. Pian se tuli ylös kreivi de la Gard mukanaan.

-- Seuratkaa minua, kreivi de la Gard sanoi. He nousivat rappuja, kunnes tulivat puisen oven luo. Kreivi de la Gard veti oven auki. Siinä ei ollut lukkoa. Ahtaan tilan sisäpuolelle oli kiinnitetty yksinkertainen salpa.

He sulloutuivat sisään ja vetivät oven kiinni. Kreivi loksautti salvan paikoilleen.

-- Nyt ei kukaan pääse yllättämään meitä, hän sanoi. Hän nosti puisen kannen pois pyöreän istuinaukon päältä. -- Aikamoinen pudotus.

Rob ja Mark kurkistivat alas reiästä. He näkivät muurinsyrjän, alhaalla odottavat kalliot ja kaistaleen myrskyävää Anaarijärveä, joka heitti kuohujaan muurin juurelle.

Kreivi de la Gard työnsi kätensä aukkoon ja hapuili sivulle. -- Sää ei ole ihan hellimmästä päästä, mutta meidän kannaltamme se on oikein hyvä. Täällähän se onkin, vanhalla paikallaan. Hän alkoi kiskoa teräsvaijeria pois kelalta. Päässä oleva koukku kilahteli muuriin. Kova tuuli nieli äänet, jotka olisivat kuulostaneet tyynessä yössä kiusallisen kovilta.

-- Nyt pitää suojata kädet, etteivät ne pala rikki, kun liu'umme alas. Käyttäkää paitojanne. 

Rob ja Mark seurasivat kreivin esimerkkiä ja kietoivat paidat käsiensä ympärille. 

-- Laskeudutaan yksi kerrallaan, kreivi de la Gard sanoi. -- Minä menen edeltä.

Poistuminen sujui nopeasti. Pian he kaikki seisoivat ulosteitten peittämällä kalliolla suojasädekentän ja muurin välisellä kapealla kaistaleella. 

-- Meidän on ryömittävä sädekentän ali veteen, kreivi de la Gard sanoi ja hänen oli korotettava ääntään, että Rob ja Mark kuulivat hänen äänensä.

Rob katsoi jalkoihinsa inhosta värähtäen. Myrskyn heittämien pärskeiden kostuttamat ulosteet tilsiytyivät paljaiden jalkapohjien alla. Hän hillitsi puistatuksen ja laskeutui kontilleen ruskeaan saastaan, painui sitten vielä vatsalleen ja liukui ulosteiden peittämää kalliota pitkin villinä kuohuvaan veteen. -- Onneksi päästiin heti pesulle, hän huusi Markille, kun he uivat vierekkäin ylös ja alas vellovassa vedessä.

-- Olisipa vielä pala saippuaa, jolla hangata sonnan löyhkät pois nahkasta.

Kreivi de la Gard nautti täysin siemauksin veden viileästä syleilystä. Hän oli tottunut uimari ja liikutti käsiään vinhasti veden alla.

-- Mennään tuonne oikeanpuoleiseen laituriin! hän huusi. -- Luulen, että löydämme sieltä jonkinlaisen kulkupelin. 

Uiminen Lapponian suurimman järven kuohuvassa aalloissa ei ollut helppoa. Tuuli kävi idästä ja nostatti järven selkää pitkin puhaltaessaan sellaisia vaahtopäitä, että he pelkäsivät huuhtoutuvansa holtittomasti rantakivikkoon.

Kreivi de la Gardin osoittama laituri oli rakennettu puolentoista metrin korkeudelle veden pinnasta. Se oli rannan suuntainen ja muodosti kapean kulkuväylän lautavuoristen varastojen eteen. Vajat oli rakennettu niin, että niihin pääsi myös vettä pitkin. Laituri oli kuin porttina alempien ovien edessä. 

-- Tuolla säilytettiin ennen vanhaan veneitä, kiitureita ja vesiliitimiä, kreivi de la Gard sanoi korottaen ääntään sen verran, että se voitti viiman vihellyksen.

-- Ehkä niitä on siellä vieläkin, Rob sanoi.

-- Se selviää kun käydään katsomassa, Mark sanoi.

-- Minä hiljennän vartijan, Rob sanoi. -- He ajautuivat päin laituria ja tarttuivat tukeviin kannatinrakenteisiin. Rob kapusi parruja pitkin ylös vedestä ja kurkisti reunan yli. Vartija nosti öljykangastakkinsa kauluksia ylös ja tarttui sitten hattunsa lieriin. Rob kiepautti itsensä laiturille heti, kun vartija kääntyi kävelemään toiseen suuntaan. Hän piiloutui lähimpään ovisyvennykseen ja jäi odottamaan. Hän toivoi, että vaatteisiin takertunut ulosteiden lemu ei paljastaisi häntä.

Pelko osoittautui turhaksi. Hajut sekoittuivat tuuleen, joka vinkui vajan rakenteissa kuin lauma pieniä piruja.

Vartijan palatessa takaisin, Rob yllätti hänet ja kolautti kanveesiin. Mark ja kreivi de la Gard nousivat vedestä ja tulivat hänen luokseen. He kokeilivat vajojen ovia. Ne eivät olleet lukossa. Ensimmäisen takana oli ruokatarvikkeita, toisen sekalaista tavaraa, mutta kolmannen takaa paljastui puolenkymmentä kiituria ja yksi keskikokoinen pneumaattisella moottorilla varustettu vesiliidin.

-- Otetaan liidin, kreivi de la Garda sanoi. -- Se ei ehkä ole nopein, mutta kulkee parhaiten näin kovassa ja korkeassa aallokossa.

He nostivat laiturin kannen sivuun ja vetivät vesiliitimen ulos vajasta. Kreivi de la Gard asettui ohjaimiin. Rob ja Mark istuivat hänen taakseen. Liitimen laidat olivat muhkean pyöreät. Kaasumoottori ja puhallinputket oli sijoitettu taakse.

-- Tästä lähtee aika kova ääni, mutta se ei mahda haitata, kun myrsky on tullut avuksemme ja tukkii kuulijoiden korvat ulinallaan.

Kreivi de la Gard väänsi kammesta ja moottori vongahti käyntiin. Hän sääti ohjaimia ja lisäsi työntövoimaa. Vesiliidin nousi aaltojen yläpuolelle, kääntyi sulavasti ja syöksyi matkaan.


Luku 33 -- Tokka


-- Vulle, mitä ihmettä? Kalle sanoi, kun näki ystävänsä kurkistavan kivimuurin takaa.

-- Tulin vähän järjestelemään asioitanne.

-- Kuinka pääsit tänne?

-- Viekkaudella ja oveluudella. Toin parikymmentä poroa mukanani. Roikuin nahkahihnoista Jäkän mahan alla, vanha konsti.

-- Ovela pirulainen olet kyllä.

-- Mistä tiesit tulla avuksemme? Kaarne kysyi.

-- Joukhi kertoi, missä olette. Hän kertoi myös tästä tunnelista. Luulin, että joutuisin ryömimään sitä pitkin luoksenne, mutta tehän olittekin tulleet jo vastaan.

-- Siitä saat kiittää onneasi. Ei ollut nimittäin mikään helppo reitti, Kalle sanoi. -- Mitä seuraavaksi?

-- Perästä tulee vielä muutama poro. Luikahdetaan niiden turvin liikenteeseen. 

-- Miten se oikein onnistuu? Kaarne kysyi.

-- Teillekin on kantopussit. Ne on jo valmiina kiinni poroissa. Nousette vain kyytiin. Porot odottaa tuolla koivikossa.

-- Lähdetäänkö heti?

-- Odotellaan vähän aikaa.

-- Miksi ihmeessä? Eikö olisi parasta lähteä jo? Meitä etsitään koko ajan. 

-- Malttia nyt. Kohta näette.

Ei mennyt kovin kauaa, kun tunturista alkoi kuulua vaimeaa, mutta koko ajan voimistuvaa jylinää. Oli kuin myrsky olisi nousemassa heidän päällensä. Tuhannet sorkat napsuivat maata vasten, tuhannet sieraimet puhisivat, tuhannet örähtelyt täyttivät ilman, kun tokka toisensa perään tömisteli seitaa kohti.

-- Mikä tuo oli? Vulle kysyi, kun luolan perältä kuului loiskahdus.

-- Ne ovat sukeltaneet tunnelin läpi, Kaarne henkäisi.

-- Nyt olisi korkea aika lähteä, Kalle hätäili. -- Meidät on löydetty.

-- Mitäpä tässä enää aikailemaan. Livahdetaan toisiin maisemiin, Vulle sanoi. -- Tulkaa perästä.

He hiipivät matalina koivikkoon, jonne Vulle oli kiinnittänyt kolme poroa. Yksi niistä oli sarveton Jäkä.

-- Menkää kantopussiin selkä alaspäin. Porot on hihnoilla kiinni toisissaan, Jäkä ensimmäisenä. Ohjaan sitä täältä käsin, Vulle selitti samalla, kun pujottautui Jäkän vatsan alle.

Pussiin sulloutuminen ei ollut helppoa, mutta pian he olivat valmiit lähtöön.

-- Odotellaan vielä hetki, Vulle sanoi.

-- Merde, kuului ranskankielinen kirous heidän yläpuoleltaan.

-- Näkivät meidät, Kalle huudahti.

-- Niillä on kiiturit, Kaarne sanoi. -- Ne saavat meidät kiinni saman tien.

-- Helpommin sanottu kuin tehty, Vulle naurahti ja naksautti kielellään lähdön merkiksi. Jäkä örähti ja ponkaisi liikkeelle, veti toisia poroja perässään.

Samassa lähestyvä jylinä voimistui huumaavaksi äänten ja liikkeen sekamelskaksi. Suunnattoman suuri porotokka huuhtoi heidät mukaansa. Koirat haukkuivat mylvivän tokan reunoilla. Poromiehet ohjasivat niitä vihellyksillään.

Kaarne painautui kiinni poron vatsaan. Pussi oli kiinnitetty tukevasti. Se heilahteli hieman poron juoksun rytmissä, mutta meno ei ollut epämiellyttävää. Hän oli kuin lintu pesässään tuulen tuivertaessa ympärillä. Hän kurkisti pussin reunan yli, mutta ei nähnyt juuri muuta kuin porojen päitä ja kylkiä ja välillä kaistaleen taivasta. Hän keskittyi ja yritti saada implanttinsa toimimaan, mutta mikään ei auttanut. Skanneri pysyi mykkänä. Hän oli autuaan tietämätön kaikesta siitä, mitä ympärillä tapahtui.

Ja ehkä oli parempi niin.


* * *


Kapteeni Francis Ravaille ajoi kiiturillaan porojen yli. Kiituri ulvahteli ja poukkoili. Sitä oli vaikea ohjata liikkuvan massan päällä. Hän yritti löytää pakenijat. Yksi hänen miehistään oli nähnyt heidän sekoittuvan laumaan silloin, kun tokka oli tavoittanut seidan. 

Kapteeni kirosi. Ohjainsangan skannerista ei ollut hyötyä. Se ei osannut erottaa poroja ihmisistä, jotka olivat niiden kyydissä. 

Hän kiihdytti kiiturillaan sinne tänne vellovat poromassan yllä, väisteli sarvia ja yhtäkkiä porojen väliin syntyviä aukkoja. Hän ei halunnut tallautua tuhansien sorkkien sekaan.

Hänen miehillään oli sama ongelma. He yrittivät tehdä parhaansa mahdottomassa tilanteessa. Heidän oli pysyteltävä mukana, kunnes lauma väsyisi ja pysähtyisi. Eivät ne jaksaisi juosta loputtomiin.

* Mitä siellä näkyy? hän laittoi viestin kersantille.

* Jumalattomasti poroja joka puolella. Koirat pitävät niitä liikkeellä. Muutamia kymmeniä poromiehiä ajaa ahkioillaan lauman perässä.

* Tehkää selvää miehistä. Ne ohjailevat koiria. Ehkä saamme lauman pysähtymään.

* Oui capitaine.

Kersantti otti kaksi taistelijaa mukaansa ja syöksyi kohti lähimpiä sapmelakkeja. Eräs poromiehistä lähti yllättäen heitä kohti. Hän viiletti leijuvaljaiden keventämällä porollaan kovaa vauhtia ja heilutti jotakin käsissään.

* Mikä tuo on? kersantti kysyi etsinsankansa kautta.

* Näyttää narulta, toinen miehistä vastasi.

Samassa naru kiepsahti ilmaan. Sen toinen pää takertui kersantin vierellä ajavan legioonalaisen kiiturin puskuriin. Toinen pää kietoutui lähellä oleviin vaivaiskoivuihin. Kiituri kiepsahti narun varassa sivuttain ja iskeytyi kiveen.

-- Mitä helvettiä? kersantti huusi. Ennen kuin hän ennätti tehdä mitään, oli sapmelakki kiihdyttänyt ahkionsa sellaiseen vauhtiin, ettei sitä voinut enää tavoittaa.

* Näillä on käytössään jotakin noitakonsteja, kersantti viestitti kapteeni Ravaillelle.

* Nyt ei ole aikaa ihmetellä heidän taikatemppujaan. Hoitakaa heidät pois päiviltä!

Heti viestin lähetettyään kapteeni Ravaille huomasi solmulle sidotut nahkahihnat erään poron niskassa. Hän näki, että kahdella muullakin porolla oli samanlaiset hihnat. Kaiken lisäksi porot olivat kiinni toisissaan.

-- Vihdoinkin, hän henkäisi ja kiihdytti poron yläpuolelle. Sen hihnoista roikkui nahkainen pussi. Riittävän iso kuljettamaan ihmisen sisällään.

Kapteeni Ravaille otti pistoolin kotelosta ja tähtäsi poroa päähän, mutta ei laukaissut. Hän epäröi. Jos hän ampuisi poron, jäisi kyydissä mahdollisesti oleva Pandora mylvivän lauman jalkoihin. Niin ei saisi tapahtua. Hänen oli saatava Pandora kiinni elävänä. Porot oli pidettävä näkyvissä, kunnes lauma hiljentäisi vauhtiaan. Sitten karkulaisten peli olisi pelattu.


Luku 34 -- Järvellä


Liidin tanssahteli Anaarin vaahtopäisten aaltojen harjalta toiselle. Kreivi de la Gard ohjasi kiikkerää alusta kohti pohjoista. Hän tunsi maaston ja tiesi, että sieltä pääsi kiertämään länteen huomaamattomammin. Olosuhteet olivat vaativat, mutta alus totteli nöyrästi kokeneiden käsien liikkeitä. Rob McCool piteli kiinni vaijerista, joka kulki matalasta mastosta sivulla olevaan leijutankkiin. Painesuihkut puskivat liidintä eteenpäin. Mark McCool seisoi kreivin toisella puolella.

-- Mennään vielä kilometri itään! kreivi de la Gard ilmoitti. -- Sitten käännymme pohjoiseen.

Rob nautti tuulesta, veden pärskeistä ja vauhdista. Se tuntui erityisen hyvältä pitkään jatkuneen vankeuden jälkeen. Olla ilman kahleita, vapaa. Rob käänteli päätään ja tuijotti aaltojen yli kaukaisuuteen. Jokin hänessä oli muuttunut vankeuden aikana. Hän aisti ympäristön eri tavalla. Vankityrmässä hän oli ikään kuin nähnyt tilan pimeydestä huolimatta. Aivan kuin hänen sisällään olisi taistelukypärä tutka-antureineen ja skannereineen. Kuinka se oli mahdollista? Nytkin hän näki liitimen ja Markin ja kreivin, vaikka pisti silmänsä kiinni. Hän tunsi ympäröivien aaltojen värähtelyt, niiden etenemisen, vauhdin, korkeuden. Tunne oli kuin matemaattinen kaavio, joka leijui hänen ajatuksissaan ja kiinnittyi yhteen ympäröivän todellisuuden kanssa.

-- Tuolla on sapmelakkien vanha seitasaari, kreivi osoitti kädellään. -- Käännymme tästä tuonne lahdelmaan. Sieltä pääsemme Jiersin reittiä pitkin vanhalle huoltoväylälle, joka johtaa tuntureiden välistä länteen. Saa nähdä, onko se enää kuljettavassa kunnossa. Rob, tule Markin viereen. Saatte roikkua tuulta vasten, kun käännymme sivutuuleen.

-- Ai, ai, kapteeni, Rob kuittasi.

Liidin punnersi päin itätuulta. Rob taiteili keikkuvalla alustalla kreivin ohi Markin viereen. He pitelivät kiinni vaijereista ja oikaisivat itsensä pärskeiden ylle. Alus kääntyi sivuttain tuuleen. Vaikka he liukuivatkin aivan aaltojen harjoilla, vavahteli alus niiden voimasta. Anaar oli suuri järvi, ja aallot keräsivät voimaa ja kokoa pitkältä matkalta.

Rob tuki jalkojaan leijutankkiin ja piti itsensä suorassa. Hän huomasi laskevansa tuulen nopeutta ja kulmaa. Luvut vain ilmestyivät hänen ajatuksiinsa. Alus eteni optimaalisessa asennossa. Vauhti oli huima. Yksikin väärä ohjausliike suistaisi heidät nurin. Kreivin täytyi olla todella taitava ja kokenut. Ohjaavat liikkeet olivat ennemminkin vaistomaisia kuin harkittuja.

He tulivat lahdelmaan yllättävän nopeasti ja kovaa. 

-- Pidelkää kiinni, vaikka kyllähän te pitelettekin. Ja ottakaa tukeva asento, kreivi de la Gard ohjeisti.

Hän käänsi loivasti oikealle, ja he pyyhkäisivät rantapusikkoon. Rob ajatteli, että kreivi oli menettänyt järkensä, koska näytti siltä, että he paiskautuisivat päin metsää. Kreivi Gaspar de la Gard, Anaarin linnaläänin ja Lapponian syrjäytetty komentaja tiesi kuitenkin paremmin. Liitimen keula puhkaisi pusikon ja he tulivat purjehduskelpoiselle joelle. Parin tiukan mutkan jälkeen eteen aukeni pitkulainen järvi.

-- Seuraamme tätä reittiä muutaman kilometrin. 

Sää tuntui yhtäkkiä rauhoittuneen. He liisivät yli jokien yhdistämien kapeiden järvien. Kreivin harmaat hiukset heiluivat tuulessa. Parta painui kaulaa vasten. Vanha mies oli vankeusvuosistaan huolimatta ryhdikäs. Ilme oli vakaa, mutta Rob aisti eteenpäin tähyävässä katseessa haikeutta. Mies oli menettänyt viisitoista vuotta elämästään. Samoin hän oli menettänyt perheensä ja asemansa. Entinen läänitysten komentaja oli enää mitätön karkulainen.

-- Minne tämä reitti johtaa? Rob kysyi.

-- Teemme pienen kierroksen itään, mutta lopulta käännymme luoteeseen ja päädymme länteen. Se on Skandien unionin tai tarkemmin norskien aluetta. Pian sen jälkeen alkavat rannikon vuonomaat.

-- Klaanimme asuu siellä suunnalla.

-- Voin viedä teidät sinne.

-- Kuulostaa hyvältä.

Vanha huoltoreitti osoittautui kulkukelpoiseksi. He eivät voineet edetä täyttä vauhtia, mutta matka taittui siitä huolimatta joutuisasti. He lähestyivät laajoja tunturialueita. Tunturien laet kohosivat puuttomina ja jylhinä muodostelmina muusta maisemasta. Alempana rinteillä ja tasamaalla levittäytyi vaivaiskoivuja ja matalaa metsikköä.

-- Mitä tuolla on? Rob kysyi.

-- Minä en ainakaan näe mitään, Mark sanoi tähyillen Robin osoittamaan suuntaan taivaalle.

-- Minun silmäni eivät ole enää entisellään, kreivi de la Gard sanoi. -- Näen vain taivasta.

-- Ne ovat kuin kaksi lintua, mutta eivät kuitenkaan. Lentävät korkealla, eivät liikuta siipiään.

-- Sinulla on tarkat silmät, kreivi sanoi.

-- Rob on ollut sellainen pienestä lähtien, Mark murahti. -- Näkee tarkemmin ja pidemmälle kuin muut.

-- Ne ovat lentopursia, Rob henkäisi. -- Tulevat tähän suuntaan kovaa vauhtia.

-- Ajetaan suojaan, kreivi sanoi ja käänsi liitimen avoimelta uralta kohti metsikköä. -- Toivottavasti ne eivät huomaa meitä. Meistä ei ole vastusta sota-aluksille.

-- Nyt ne laskeutuivat, Rob sanoi. -- Taitavat olla Anaarin linnan kohdalla.

-- Pian ne saavat tietää, että me olemme karanneet, ja sitten alkaa armoton ajojahti, Mark sanoi ja alkoi kiskoa oksia läheisestä koivusta. -- Meidän on parasta naamioida liidin mahdollisimman hyvin. 

Rob ryhtyi toimeen ja kiskoi puista lehteviä oksia. Kreivi de la Gard tiiraili taivaalle harvojen puiden välistä. Ilme oli syystäkin huolestunut.



Luku 35 -- 


Kaarne tunsi, kuinka porojen vauhti hiipui täydestä juoksusta lönkyttelyksi. Kuinkahan kaukana seidasta he jo olivat. Hän taivutti nahkapussukan reunaa ja katsoi ympärilleen. Ensin hän näki mulkoilevat silmät ja vaahtoavan turvan. Se oli vierellä lönkyttelevän hirvaan pää komeine sarvineen. Sitten hän näki poron yläpuolella leijuvan kiiturin ja kiiturin selässä istuvan soturin tunnuksettomassa, maastokuvioidussa asussaan. Miehellä oli toisen silmänsä edessä etsinsanka ja kädessä pistooli. Tummat kulmakarvat, jyhkeä leuka, mustat hiukset. Toisessa kädessä musta veitsi. 

-- Ei sitten mitään temppuja, mies sanoi, ojensi kättään ja leikkasi pussukan nahkahihnat poikki.

Kaarne putosi maahan, kömpi ylös ja jäi seisomaan keskelle hiljakseen liikkuvaa, valtavaa porolaumaa. Vähän matkan päässä hänen ympärillään oli toisia maastopukuisia sotureita kiitureillaan. 

Kaarne tunsi olonsa tokkuraiseksi, mutta otti valmiusasennon, kohotti kätensä ja notkisti polviaan. Hän ei antautuisi helpolla.

-- Capitaine! huusi ääni jostakin sivummalta. Kaarne käänsi päätään ja näki, kuinka sotilas tuli heitä kohti kiiturillaan ja retuutti Kallea niskasta.

-- Erinomaista! Sehän onkin meidän tuttu karkulaisemme, kapteeni Ravaille vastasi kersantille ranskaksi ja kääntyi sitten Kaarnen puoleen. -- Jos haluat ystäväsi selviytyvän tästä hengissä, teet juuri niin kuin minä sanon. Tämä kissaa ja hiiri -leikki saa nyt luvan loppua.

Kaarne laski kätensä alas. Hän ei halunnut saattaa Kallea vaaraan. Legioonalaiset eivät epäröisi käyttää voimakeinoja saadakseen tahtonsa läpi.

-- Hyvä on, minä tulen mukaanne, Kaarne sanoi voimattomana eikä voinut olla kiroamatta mielessään. Miten oli mahdollista, että hän oli taas samassa jamassa? Taas vankina. 

Hän seurasi tahdottomana, kun hänet nostettiin kiiturin kyytiin. Hän tiesi, mitä se merkitsi. Hänen mielensä yritettäisiin taas aukaista. Hän oli pystynyt kamppailemaan sitä vastaan aikaisemmin, mutta hän tiesi, että voimat eivät enää riittäisi pitkälle. Sitten hänen kantamiensa koodien salaamiseksi olisi enää vain yksi keino, mutta hän ei halunnut ajatella sitä.

Legioonalaiset laittoivat vioittuneen kiiturin hinaukseen. Sen selästä pudonnut soturi oli haavoittumaton. Suojasädehaarniska oli pelastanut hänet kolhuilta. Kapteeni antoi käskyn ja legioonalaiset kiihdyttivät vauhtiin. Kaarnen kädet oli kahlehdittu ranteista toisiinsa. Hän istui kiiturissa voimakkaiden käsivarsien välissä. Hän haistoi tupakan ja aserasvan ja pinttyneen veren. Hän haistoi kuoleman, ja se tuntui äärettömän lohduttomalta.


* * *


Vulle kömpi pois Jäkän vatsan alta. Hän oli pysytellyt siellä kuin sopuli kolossaan. Kiitureista ei näkynyt enää jälkeäkään. Kaarne ja Kalle olivat kadonneet maastopukuisten sotilaiden mukana seitakukkulan taakse. Tokkaa ohjanneet sapmelakit kerääntyivät hänen luokseen.

-- Juonesi ei sitten onnistunutkaan, yksi heistä sanoi.

-- Ei onnistunut ei, Vulle manasi.

-- Mitä nyt tehdään?

-- Menkää te kertomaan Aslakille, mitä tapahtui. Minä lähden seuraamaan kiitureiden jälkiä.

-- Sen luulisi olevan helppoa. Eivätköhän ne ole menossa takaisin Anaariin.

-- Seuraan kuitenkin. Ei sitä koskaan tiedä. Enkä voi jäädä tänne, kun Kalle on heidän kynsissään. Olen sen hänelle velkaa.

-- Tarvitsetko apua?

-- Pärjään parhaiten yksin. Lainaan vain ahkiota ja Jäkälle leijuvaljaita. 

-- Se järjestyy, mies sanoi ja alkoi riisua valjaita oman poronsa yltä. -- Mitä haluat, että sanomme Aslakille?

-- Kertokaa, mitä tapahtui, ja että Kalle ja tyttö on viety takaisin Anaariin.


Luku 36 -- 


Rob McCoolia vaivasivat pahat aavistukset koko matkan tuntureiden halki. Hän ei tiennyt, mistä se johtui. Hän pelkäsi, että jotakin oli tapahtunut. Tunne jäyti hänen mielessään, vaikka sille ei ollut minkäänlaista katetta. Viimein he saapuivat klaanin kaukovartioasemalle ja ilmoittautuivat vartiopäällikkö Conn O'Sullivanille. Rory ja Alma seurasivat heitä leijulaudoilla, kun he lähtivät kohti leiriä. Filbur ja Apollo olivat saaneet tiedon heidän saapumisestaan ja tulivat vastaan. He seisoivat ryhdikkäinä melkoista vauhtia lipuvilla leijulaudoillaan, niin kuin vain tottuneet laudan käsittelijät saattoivat tehdä.

Apollo nousi laudalta. Rob näki heti, että hän arasteli toista jalkaansa. Hän hyppäsi liitimeltä ja juoksi vastaan, halasi kasvattiveljeään. 

-- Sinä näytät ihan kamalalta, Apollo sanoi. -- Ja haiset... sanonko miltä.

-- Täytyy myöntää, että reissu oli joiltakin osin aika paska, Rob naurahti. -- Kuinkas itse jakselet?

-- Silmä puhki ja jalka poikki. Ei sen kummempaa, Apollo tuhahti. -- Jalka on itse asiassa jo kunnossa, mutta silmää on ikävä. Apollo sipaisi sormellaan sidettä, joka kulki prinssi Vladimirin sokeuttaman silmän yli.

-- Missä Rose on? Rob kysyi.

Ennen kuin Apollo ennätti vastata, he kuulivat kimeän huudon. -- Roooob!!!

Rose viiletti leijulaudallaan Robia kohti ja hyppäsi vauhdista tämän syliin niin, että leiskuvanpunaiset hiukset vain heilahtivat. Hän takertui kasvatti-isoveljensä olkapäihin ja sanoi painokkaasti: -- Et saa enää koskaan lähteä pois minun luotani.

-- Kuka nyt noin kiukkuisen äkäpussin luota minnekään haluaisi ellei olisi pakko, Rob naurahti ja heitti Rosen ilmaan ja olkapäilleen.

-- Sinä haiset pahalle, Rose sanoi ja nyrpisti nenäänsä.

-- Olen samaa mieltä. Mutta odotahan, kun kerron, mistä se johtuu.

-- Kerro, kerro jo!

-- Kerron, mutta ensin minun pitää käydä pesulle ja päästä tulille. On aivan hirvittävä nälkä. Maha kurnii kuin viikon syömättä ollut leijona.

-- Mutta sitten kerrot, kerrot kaiken, ihan varmasti. Kerrothan. Lupaathan.

-- Minä lupaan.

Rose kurkisti alas Robin silmiin ja kysyi: -- Missä Kaarne on? Miksi et tuonut häntä mukanasi?

-- Miten niin? Eikö hän olekaan täällä? Mark sanoi, että Filbur sai hänet pois Anaarista. Hän katsoi vierelleen lipuneen Filburin sinisiin silmiin. Filbur ei sanonut mitään, levitti vain käsiään.

-- Filbur ryösti Kaarnen, kyllä, ja harhautti niitä roistoja. Sitten hän laittoi Kaarnen sapmelakkien kyytiin, Rose sanoi ja vilkaisi veljeään, joka nyökkäsi niin, että valkoiset hiukset liikahtivat olkapäillä. -- Sen piti kanssa olla harhautus, mutta siinä taisi käydä huonosti. Kaarnesta ei ole kuulunut mitään sen jälkeen.

-- Onko hänet viety takaisin Loch Mórian linnaan? Rob kysyi Filburilta.

-- Sitä emme tiedä, Filbur sanoi. -- Tiemme erkanivat emmekä kohdanneet enää.

Rob huokaisi ja käveli takaisin liitimen luo. -- Haluatko kyytiin? hän sanoi Roselle.

-- Tietysti! Rose hihkaisi innosta kihisten ja kapusi Robin hartioilta leijutankin päälle. -- En ole koskaan nähnytkään tällaista. Miten kovaa tällä pääsee?

-- Ei niin kovaa kuin kiiturilla tai laudalla, mutta pistää tämä sinun pörrötukkasi tuivertamaan.

Liitimen kaasumoottori vingahti, ja suihkut nytkäyttivät sen liikkeelle.

Rose kiljahti riemusta, seisoi leijutankin päällä, piteli kiinni vaijereista ja nojasi taakse. Hän kääntyi kohti ohjaimissa olevaa kreiviä ja huusi:

-- Tämä on kivaa! Aja setä kovempaa!


* * *


Leirissä Rob, Mark ja kreivi de la Gard peseytyivät saunakammissa ja vaihtoivat puhdasta ylleen. Heidät oli kutsuttu päällikkö Arttu McCoolin luo ruokailemaan, ja he saapuivat nuotion valaisemaan kotaan suovalta tuoksuvina ja hiukset märkinä. He istuivat tulen ääreen ja saivat kulholliset keittoa käsiinsä. Lappoivat sitä puulusikoilla, pureskelivat huolella, nielivät nautinnosta mykkinä.

Iris McCool oli taitava kokki. Hän seurasi tyytyväisenä lusikoiden kopsahtelua ja nälkiintyneiden miesten nautinnollista maiskuttelua. Hän oli erityisen huolissaan kreivi de la Gardin syömisistä. Mies oli kertonut eläneensä viisitoista vuotta pelkällä puurolla ja vihannespöperöillä. Siihen nähden hän näytti yllättävän hyväkuntoiselta ja jäntevältä.

-- Sinun pitää olla varovainen lihan kanssa, Iiris sanoi kreiville. -- Ota vain pari palaa, muuten tulet sairaaksi ja saat vatsaasi kouristuksia.

-- Kiitos neuvosta, kreivi sanoi. -- Näin herkullisen ruoan äärellä ei vain tahdo malttaa pitää varaansa. Tämä on parasta, mitä olen koskaan saanut.

-- Niinhän sitä sanotaan vanhoissa saduissakin, että kunnon nälkä parantaa ruoan makua, Iiris sanoi vähätellen taitojaan, mutta oli silmin nähden tyytyväinen kreivin sanoista.

Kreivi de la Gard kääntyi Arttu McCoolia kohti ja sanoi: -- Kiitän luottamuksestanne. Minulle on suuri kunnia saada tulla vieraaksi leiriinne.

-- Minä luotan poikieni arvioon. Heidän ystävänsä ovat minunkin ystäviäni, vaikka täytyy myöntää, että en olisi voinut koskaan kuvitella kutsuvani svenskien lääninherraa syömään saman nuotion ääreen.

-- En ole lääninherra, kreivi de la Gard sanoi. -- Pelkäänpä, että koko sukuni on saanut kärsiä vallan vaihtumisesta. Anaarin ja Lapponian läänitysten valtias, kreivi Gaspar de la Gard, on enää pala hyljeksittyä historiaa. Olen pelkkä Gaspar ja ikuisesti kiitollinen siitä, että poikanne auttoivat minut vapauteen. Se on ollut ainut haaveeni vankeuden vuosinani. Kokea, miltä tuntuu olla ilman kahleita. Saada itse päättää, mihin suuntaan kulkea. Nähdä aurinko, taivas ja pilvet.

-- Kovin on runollinen tuo puheenpartesi, Arttu murahti. -- Helppo uskoa, että olet kirjaihminen ja ylhäistä syntyperää.

-- Tällainen hetki saa runolliseksi. Istua ystävällisessä seurassa, herkullisen lihapadan ääressä, nuotion loimussa.

-- Riittää jo. Kerrohan, miksi sinut teljettiin tyrmään.

-- Se oli osa kostoa. Minun haluttiin kärsivän. Minulle haluttiin osoittaa paikkani uudessa järjestyksessä. Olin ollut piikki vastapuolen lihassa. Kuolema olisi ollut minulle liian helppo kohtalo.

-- Mitä oikein tapahtui? Arttu murahti. 

-- Veljeni, Magnus herttua, oli Fennonian käskynhaltija. Pahaksi onneksemme edustimme yhtä kuninkaallisista sukulinjoista ja lisäksi olimme erittäin suosittuja svenskiylhäisön keskuudessa. Skandien unionin hallitsija piti meitä uhkana ja juonitteli erään meille vihamielisen daanisuvun kanssa päämme menoksi. Kaikki tehtiin salassa ja valmisteltiin huolella. Saimme tietää aikeista vasta viime hetkellä. Liian myöhään. Meidät yllätettiin. Emme osanneet mitenkään ennakoida niin röyhkeää ja julkeaa toimintaa. 

-- Mistä teitä syytettiin? Arttu kysyi.

-- Vehkeilystä Novgorodin kanssa. 

-- Hah!

-- Niin juuri. Syytösten mukaan suunnittelimme Fennonian irrottamista unionista ja liittämistä Novgorodin valtapiiriin. Väitteet olivat hävyttömyydessään pöyristyttäviä ja todisteet tietysti väärennettyjä, mutta meille ei annettu tilaisuutta käydä oikeutta. Kuningas Knut ja hänen maakreiviksi nimittämänsä Möltke olivat armottomia. Sukuni pyyhittiin pois kartalta yhdellä valtavalla, kohtuuttoman verisellä iskulla. Olen tiettävästi viimeinen de la Gard. Näin minulle on ainakin kerrottu. En tosin tiedä, onko se totta. Ehkä niin sanottiinko vain tuskani lisäämiseksi.

Kreivin lopetettua laskeutui seurueen ylle syvä hiljaisuus. Hetkeksi pysähtyneet lusikat liikkuivat taas. Kukaan ei sanonut mitään, kunnes Filbur kysyi: -- Mitä teit? Miksi nimenomaan sinun haluttiin kärsivän? Miksi ei veljesi? Hän oli sentään herttua ja käskynhaltija.

Kreivi laski lusikan kulhoon ja hieroi kulmiaan ja kasvojaan ennen kuin vastasi.

-- Ensinnäkin veljeni kohtalo oli selvä. Hän ei voinut jäädä henkiin. Hän oli sukumme päämies. Hänen oli kuoltava. Mitä tulee sukumme ja Möltken väleihin, niin meillä oli kiistaa veroista ja orjista. Hän halusi Fennonian verotuloja ja fenniorjia läänityksilleen eteläiseen Jyllantiin. Hän laajentaa alueitaan Pyhän roomalaisen keisarikunnan kustannuksella. Kyse on vanhasta kiistasta parin maakunnan alueella. Ne ovat vaihtaneet herraa ennenkin. Möltke on kiihkoilija, jonka sukujuuret olivat rajan toisella puolella. Asia on hänelle hyvin henkilökohtainen.

-- Miksi verotulojen meneminen Jyllantiin olisi ollut niin paha asia teille? Tehän olette vain Skandien unionin virkamiehiä, Arttu tokaisi.

-- Ei se ihan noinkaan mene, kreivi sanoi. -- Fennoniaa verotetaan jo muutenkin rankalla kädellä. Ihmiset kärsivät ja voivat huonosti.

-- Hehän ovat vain orjia.

-- Meidän sukumme ei halua ajatella asiaa ihan noin. Orjillakin pitää olla kohtuulliset oltavat. He ovat sentään ihmisiä. Orjuus on heidän kohtalonsa, mutta ei sitä tarvitse tehdä maanpäällistä helvettiä.

-- Mutta miten sinä liityt tähän sotkuun? Miksi juuri sinut jätettiin henkiin todistamaan sukusi tuhoa, Filbur tinkasi.

Kreivi de la Gard huokaisi. -- Se on vanha ja turhankin pitkä juttu. 

-- Kerro pois, Filbur kehotti.

-- No, nuorena junkkerina Hans Möltke havitteli erästä tyttöä. Tyttö ei ollut kiinnostunut hänestä, mutta vanhemmat järjestivät tapaamisia, jotka eivät sitten kuitenkaan sujuneet kovin hyvin. Sanotaanko, että nuori junkkeri oli hivenen liian innokas. Veljeni kohtasi heidät sattumalta eräissä juhlissa puutarhan perukoilla. Möltken käytös oli ollut siinä tilanteessa niin asiatonta, että veljeni joutui hieman ojentamaan häntä. Se kävi Möltken luonnolle. Hän haastoi veljeni kaksintaisteluun. Koska veljeni oli jo silloin sukumme päämies, tarjouduin taistelemaan hänen sijastaan. Taistelua ei käyty kuolemaan saakka, koska se oli ainakin silloin kiellettyä, vaan ensimmäiseen vereen. Paroni hävisi ja menetti oikeuden tyttöön, Eräiden mutkien kautta tuosta samaisesta tytöstä tuli veljeni vaimo. Ja minua saa syyttää siitä, että Möltkellä ei ole vasenta korvaa.

-- Vai niin, Arttu tokaisi.

-- Hyvä tarina, Filbur sanoi. -- Otitko korvan muistoksi taistelusta. Siitä olisi tullut hyvä kirjanmerkki. Lukumiehiä, kun olet.

-- En sentään, kreivi naurahti. -- Mutta jos voisin muuttaa historiaa jollakin tavalla, niin tuon kohdan haluaisin menevän toisin.

-- Toiveet ovat vaarallisia, Iris sanoi. -- Pienetkin muutokset historiassa saisivat aikaan mullistavia seurauksia. Niiden jälkeen maailma ei olisi sellainen kuin se on nyt.

-- Ehkä niin olisi parempi. Tuntuu, että minulla ei olisi paljon menetettävää, olisivat seuraukset sitten minkälaiset tahansa.

-- Sitä ei voi tietää, Iris sanoi ja otti keittokulhon pois kreiviltä. 

Mark haukotteli suu ammollaan ojentaessaan kulhoa äidilleen.

-- Olette varmasti äärettömän väsyneitä, Arttu sanoi. -- Olisi epäkohteliasta pitää teitä enää enempää valveilla. Teille on valmistettu sängyt niin, että voitte painua suoraan pehkuihin.

-- Jatketaan keskustelua aamulla puuron ääressä, Iiris sanoi ja hymyili. -- Katsotaan onnistunko minä siinä lajissa paremmin kuin paroni Gripenbegin vankilakokki.

-- Itse asiassa hänen tekemänsä puuro oli varsin hyvää, vaikka en epäilekään, etteikö emäntämme puuro olisi monin verroin parempaa.


Luku 37 -- 


Prinssi Vladimir Rosnevski seisoi tornissa leijuvuoteen vierellä. Hän katsoi vuoteella makaavaa tyttöä. Tytön pää oli puolipallon muotoisen datalukijan sisällä. Lukijasta lähti johtimia laitteeseen, jonka läpikuultavien hologrammiohjaimien äärellä hääräsi opritsnikkien päällikkö Raz Rasputin.

-- Hän on sitkeä pikku narttu, Raz Rasputin sanoi. -- Ei vieläkään mitään.

-- Kuinka kauan luulet vielä kestävän? Koska saamme koodit auki?

-- Tässä on omat vaaransa. Hän ei ole mikään tavallinen tapaus, ei mikään datasäiliö. Hän on koulutettu hayeman ja enemmänkin. Pahimmillaan menetämme sekä hänet että koodit.

Prinssi Vladimir kirosi ääneen. -- Mitä voit tehdä asialle?

-- Meidän on vietävä hänet Novgorodin kremliin. Tämä vie nyt vain aikansa. Ei kannata ottaa riskiä ja pilata sitten kaikkea. Minulla on keinot, mutta ei täällä. Ei tässä hetkessä.

-- Selvä on. Lähdemme huomenna. Lennämme suoraan Novgorodiin.

-- Kuten teidän majesteettinen haluaa.

Prinssi Vladimir jätti huoneen ja laskeutui kierreportaat linnanpihalle. Hän vaistosi jonkin läsnäolon ja aktivoi suojasädehaarniskansa.

-- Meidän pitäisi päästä lähtemään, sanoi ääni. 

Prinssi Vladimir kääntyi ja näki kapteeni Francis Ravaillen nojaamassa muuriin. Mies pyöritti kädessään mustaa veistä. Prinssi Vladimir näki, että kapteeni oli taitava. Voisi epäilemättä heittää veitsen niin, että se osuisi häneen. Ehkä jopa suojasädekilpien väliin. 

-- Olet hoitanut tehtäväsi, prinssi Vladimir sanoi. -- Voit minun puolestani lähteä.

-- Täällä on vain kaksi lentopurtta. En näe missään fregattia. Kuinka ajattelit toimittaa meidät ihmisten ilmoille.

-- Onhan teillä kiiturinne. Käytätte valmiita väyliä ja olette muutamassa päivässä missä tahansa haluatte: Ranskassa, Roomassa, jopa Kyrenaikassa.

-- Matkat kuuluivat sopimukseen. Tarvitsemme fregatin huomiseksi. 

-- Se voi olla vähän vaikeaa. Lähin fregattimme on tällä hetkellä tuhannen kilometrin päässä ja varattuna. Meillä on tässä pieni hyökkäys meneillään.

-- Vai niin, kapteeni sanoi, sylkäisi veitsen terään ja pyyhkäisi sen hihaansa.

Prinssi Vladimir ei pitänyt kapteenin jäykästä ilmeestä.

-- Maksan ylimääräistä vaivoistanne.

-- Ajattelet, että kaiken voi kuitata orjilla ja kullalla.

-- Kuinka monta sielua arvioisit tuon epämukavuuden hinnaksi?

Kapteeni Ravaille ajatteli ensin summaa, jonka menettäisi, jos seuraava tilaus menisi sivu suun ja kertoi sen kahdella. -- Kaksituhatta.

-- Kaksituhatta mitä?

-- Kaksituhatta Flanderin leijonaleimattua kultaguildenia.

Prinssi Vladimir oli menettää itsehillintänsä. Hinta oli järjetön. Se tulisi vielä kaikkien palkkioiden päälle, jotka hän oli lupautunut maksamaan. Korvaukset olivat tähtitieteelliset.

-- Ja mitähän ajattelit tehdä kaikilla ansaitsemillasi rikkauksilla?

-- Kaikella kunnioituksella, teidän armollenne. Se on minun oma asiani... Milloin saan maksuni?

Prinssi Vladimir puri hampaitaan. Erämaalegioonalaisten veljeskunta oli vanhan Euroopan pelätyimpiä. Hän ei ollut edes harkinnut petosta.

-- Voisin pitää tuota loukkauksena, ellen kuulisi äänestäsi, että sanoit sen vain muodon vuoksi. Maksu siirtyy Firenzen pankin kautta seitsemässä päivässä. 

Prinssiä ärsytti suunnattomasti se, että kapteeni esitti vaatimuksia. Hän rauhoitteli itseään ja ajatteli, että pian hän hallitsisi niin suuria rikkauksia, että moiset vaatimukset eivät tuntuisi enää missään. Hän voisi ostaa vaikka kapteenin koko joukkueen osaksi henkivartiokaartiaan. Ehkä hänen pitäisikin tehdä niin. Ja ennen kuin hän ehti ajatella asiaa sen kummemmin, hänen huuliltaan pääsi lause, jota hän katui välittömästi: -- Sopisiko sinulle, että jäisit hieman pidemmäksi aikaa? Opritsnikkini kaipaisivat koulutusta kaltaiseltasi soturilta.

-- Kaikella kunnioituksella, teidän armonne, mutta en ole kiinnostunut sen tyyppisestä tehtävästä. Sitä paitsi ilmastonne on minulle aivan liian... sanoisinko kolea. Pidän enemmän lämpimistä seuduista.

Prinssi ei sanonut mitään. Kääntyi vain kannoillaan ja lähti kävelemään huoneitaan kohti. 

Kapteeni Ravaille ei ollut varma, oliko prinssin katseessa välähtänyt päällimmäisenä helpotus vai kiusaantuneisuus. Eikä sillä ollut edes mitään väliä. Luvattu palkkio oli käsittämättömän suuri. Se houkutteli jäämään, vaikka muuten viikon mittainen toimettomuus ei innostunut. Jo pelkkä ajatus sai hänet levottomaksi. Ainahan voisi mennä metsälle. Porot olivat hänelle uusi tuttavuus. Niitä voisi saalistaa pelkkä veitsi aseena. Siinä voisi olla sopivasti haastetta.

Kapteeni Ravaille käveli miestensä luo. He olivat majoittuneet linnan muurin katveessa oleviin, kaksikerroksisiin hirsitupiin. Tilat olivat melko mukavat. Hänellä oli oma huone, jossa oli kivinen takka. Siinä paloi tuli. Hän vähensi vaatetustaan ja asettui tuoliin tulen ääreen.

Prinssin lupaama palkkio oli niin suuri, että hän harkitsisi lentopurren hankkimista. Se nostaisi hänen legioonalaistensa toiminnan uudelle tasolle. Nojatuolin viereisellä jakkaralla oli metallinen laatikko. Hän otti sen syliinsä ja katsoi lukkoa. Siinä hehkuva valo oli muuttanut väriä. Hän painoi avauspainiketta ja kuuli, kuinka koneisto surahti. Lukon sisältämän räjähteen aktivointi oli purkautunut. Hän aukaisi kannen ja henkäisi. Hän todellakin ostaisi itselleen lentopurren, ehkä kaksikin.


Luku 38 --


Leppoisa tuokio klaanin leirissä oli takana. Rob McCool seisoi veljiensä kanssa metsäisessä painanteessa parin kilometrin päässä Anaarin linnasta. Pallon muotoinen kyklooppi leijui puidenlatvojen katveessa ja lähetti kuvaa heidän etsimiinsä.

-- Sinne on majoittunut joukkueellinen legioonalaisia, kokonainen armeija ja kaksi lentopurtta, Apollo sanoi. -- Ja mitä meillä on? Liekinheitin, laserkivääri, konepistooli.

-- Ja leukut ja miodógit, Filbur sanoi heiluttaen veistä kädessään. -- Ja leijuvyöt ja suojasädehaarniskat.

* Olkaa hiljaa ja katsokaa, mitä tuolla tapahtuu, Mark viestitti niin, että kirjaimet vaelsivat veljien etsimissä.

Mark ohjasi kykloopin kameraa, ja he näkivät, kuinka linnan portit aukesivat, ja ulos ajoi useita kiitureita.

* Ranskan keisarin legioonalaisia, Rob viestitti.

* Mitä ne oikein aikovat?

* Suuntaavat etelään.

* Lähtevät pois.

* Tässä on meidän mahdollisuutemme, Filbur ilmoitti.

* Ettäkö hyökkäisimme kokonaista rusien maa-armeijaa vastaan neljästään, Apollo nuotitti. * Todella hyvä mahdollisuus. Oikein ainutlaatuisen hyvä.

* Ei ruseja kokonaista armeijaa ole. Linnan varuskunta ei voi olla kovin suuri, ja parakit ovat pullollaan sotavankeja, svenskejä.

* Filbur on oikeassa, Rob puuttui keskusteluun. * Minä sain ajatuksen. Se voisi hyvinkin onnistua.

* Ai jaa, Apollo kommentoi. * Ja leikitään, ettei niitä kahta lentopurtta ole olemassakaan, niinkö? Siitä ei kyllä...

* Kuuntelehan nyt, Rob keskeytti Apollon ja kertoi veljilleen suunnitelmansa.


Luku 39 --


Rob, Mark ja Filbur lähestyivät Anaarin kasarmialuetta. He makasivat leijulaudoillaan ja liukuivat hitaasti lähellä maan pintaa. He olivat naamioineet itsensä sammalilla ja havuilla ja sulautuivat hyvin maastoon. Kyklooppi kulki korkealla heidän yläpuolellaan ja lähetti kypärien etsimiin kuvaa alueesta. Kasarmirakennukset oli tehty puusta. Seinät olivat hirttä ja katot höylättyä pärettä. Aluetta kiersi muutama vartija musketteineen.

* Oletko valmis, Apollo? Rob nuotitti metsän suojaan jääneelle veljelleen.

* Ei tämä ihan käden käänteessä tapahdu. Pikku hetki vielä. Kohta ollaan sisällä järjestelmässä. Tässä teille vähän maistiaisia.

Veljekset seurasivat etsimistään, kuinka Apollo murtautui Anaarin tietojärjestelmään. Puolustusmuuri näytti graafiselta seinältä, jota Apollo nakutteli ja porasi. Se vaati tarkkuutta, kärsivällisyyttä ja taitoa, ja niitä molempia Apollolla riitti. Hän oli ollut datashamaani McCrackenin opissa pienestä asti, heti, kun oli käynyt ilmi, että hän oli matemaattisesti lahjakas. Lahjoja tarvittiin datamysteerien ratkomisessa.

Veljien mielestä Apollo oli toisinaan liiankin uppoutunut data-avaruuksiin, mutta hän nautti siitä ja oli todella taitava. Siinä lajissa pärjäsi vaikka ei omannutkaan erinomaisia taistelutaitoja tai käytännön neuvokkuutta.

* Tämä on tehtävä niin, etteivät ne huomaa mitään. No niin, nyt olen sisällä. Mitäs täältä löytyykään? Ihan pätevää tavaraa, mutta kaikenlaista pientä huolimattomuutta on mukana.

Apollo tutki datamuurin sisäpuolella olevaa rakennelmaa. Se näytti päällisin puolin kauniin yhtenäiseltä, mutta lähemmässä tarkastelussa löytyi heikkouksia. 

* Tuosta päästään sisään. Apollo nakutteli koodeja, siirsi ja taivutti grafiikkaa, tunkeutui yhä syvemmälle järjestelmään.

* Jahas, tuossa on valvontajärjestelmä. Aika simppeli. Vanha on ja toimiva, mutta turhan helppo saalis minulle. Apollo teki muutamia muokkauksia koodiin. * Nyt voitte edetä.

Kaikessa toiminnassa oli mennyt vain muutama sekunti. Pojat olivat hanganneet ikeniinsä nokareet käärmetervaa. Aika jähmettyi. Se, mikä tuntui tavallisesta kulkijasta parilta sekunnilta, venyi heidän kokemanaan useiksi minuuteiksi. 

Rob, Mark ja Filbur kiihdyttivät vauhtiin. 

Mark syöksyi ensimmäisen parakin eteen ja kävi lukon kimppuun. Hän veti esiin kaarevan miodóg veitsensä, napsautti päälle sädeleikkurin ja työnsi terän ovilaudoitukseen. Se upposi siihen kuin pehmeään hiekkaan. Hän kuljetti veistä lukon ympäri niin, että se leikkasi oven kamanat ja osan hirsiseinää. Terä sihisi ja ilmassa leijui kytevän puun tuoksu. 

Lukko putosi maahan ja ovi aukesi.

-- Tulkaa ulos, Mark huudahti sisällä oleville svenskisotilaille näiden omalla kielellä. Sitten hän jatkoi seuraavan parakin luo.

Rob kävi lähimmän vartijan kimppuun. Yllätti tämän takaapäin. Nousi seisomaan ja heitti tunturikiven varmoin ottein.  Kivi lensi kuin nuoli ja kolahti vartijan päähän. Huovasta tehty kolkkahattu lensi maahan ja vartija lysähti tajuttomana sen vierelle. Kahdelle muulle vartijalle kävi samalla tavalla.

Filbur työskenteli kuin taiteilija. Hän hyppäsi leijuvyön keventämänä lähimmän parakin katolle, valeli liekkejä päreille ja eteni sitten seuraaville parakeille hyppien kapeiden kujien yli. Parakit syttyivät järjestyksessä kuin valtavat syysroihut.

Muutamassa hetkessä pojat olivat saaneet aikaan kunnon kaaoksen.  

Aseettomia svenskejä rynni ulos palavista rakennuksista.

* Tämähän sujuu paremmin kuin hyvin, Filbur iloitsi.

* Eipä jäädä nautiskelemaan. Siirrytään toiseen vaiheeseen, Rob nuotitti.

He menivät taas laudoilleen ja painuivat mahdollisimman huomaamattomiksi. Nyt he etenivät kohti linnaa. Korkeuksissa leijuvan kykloopin syöttämästä kuvasta näkyi, kuinka linnan pihalla ja muureilla alkoi vilistä novgorodilaisia sotilaita. Pian niitä virtaisi ulos linnan porteista kohti parakkeja. Selvittämään, mitä oli tekeillä.


Luku 40 -- 


Prinssi Vladimir seisoi Anaarin linnan komentohuoneessa. Hän hypisteli ohuita viiksiään ja katsoi, kun Raz Rasputin oli yhteydessä kenraali Dolgorukoviin. Kenraalin kasvot häilyivät ohjaintason yläpuolella, kun hän puhui.

-- Olemme Linamrasin porteilla. Fregatista olisi nyt kovasti hyötyä. Norrit ovat sitkeitä pirulaisia. Eivät suostu antautumaan.

-- Fregatti on edelleen kiinni etelässä ruhtinas Galitsinovilla, Raz Rasputin sanoi. -- Svenskit ovat kerääntyneet Överstaroon. He ovat aseistaneet paikalliset fennit vahvistamaan joukkojaan. Te joudutte jatkamaan piiritystä entistä kevyemmin joukoin, sillä tarvitsemme tänne lisää miehiä. Parakkien kimppuun on hyökätty ja svenskivangit päästetty ulos. Kaiken lisäksi rakennukset ovat tulessa. Meillä on kaksi lentopurtta, mutta tarvitsemme miehiä, että saamme tilanteen haltuun mahdollisen taistelun jälkeen. Toimittakaa tänne välittömästi kolmannes miehistänne.

-- Keitä hyökkääjät ovat?

-- Sitä emme vielä tiedä, mutta kaaos on aikamoinen.

-- Selvä. Lähetän miehet kuljetusaluksella. He tulevat suoraan Anaarin yli ja ovat siellä parin-kolmen tunnin kuluttua. Sen jälkeen oletan saavani tukea tähän suuntaan. Joudumme tukalaan tilanteeseen, jos norrit saavat apujoukkoja ennen meitä.

Raz Rasputin katsoi prinssi Vladimirin suuntaan. Prinssi nyökkäsi kevyesti, teki kädellään lentopurtta kuvaavan eleen ja nosti ylös yhden sormen.

-- Lähetämme sinne lentopurren, kunhan sotku on selvitetty.

-- Hyvä! Kenraali Dolgorukov sanoi peiteltyä innostusta äänessään. -- Odotan sen saapuvan viimeistään huomenna.

-- Eiköhän se järjesty, Raz Rasputin sanoi. Kenraali Dolgorukovin kuva alkoi väpättää ja katosi. -- Yhteys katkesi itsestään. – Siihen tuli jokin häiriö, hän sanoi prinssi Vladimirille.

Prinssi käveli ikkunan ääreen ja katsoi palavia parakkeja. -- Käske laittaa purret valmiiksi, hän sanoi. -- Meidän on aika tehdä loppu tuosta kaaoksesta. En haluaisi viivyttää lähtöämme. Onko mitään edistystä Pandoran kanssa?

– Tein läpimurron salattuihin tietoihin. Pääsin käsiksi Krimin, Moldovan ja Valakian koodeihin. Laskeskelin, että alueiden viestinnän haltuunotto ja keskitetty hyökkäys veisi meidät muutamassa viikossa Odessan ja Varnan kautta Istanbulin porteille.

– Miksi kerrot siitä vasta nyt?

– Se tapahtui juuri äsken. Parakkien syttyminen keskeytti minut. Sitten piti ottaa yhteys kenraali Dolgorukoviin.

– Hyviä uutisia siis. Niitä kaipasinkin. Lähdemme ensi tilassa valmistelemaan hyökkäystä Sulttanaattiin. Fennonian rintama alkaa olla selvä. Ruhtinaat Galitsinov ja Dolgorukov selviävät svenskeistä ja norreista  ilman meitäkin. Kapteeni Aproksin saa koukata lentopurrellaan Linamrasin kautta ja auttaa Dolgorukovin norrien muurien läpi. Pystytkö järjestämään ehdollistamiskoulutuksen vangitsemillemme  svenskeille?

– Täältä löytyy kaksi vanhahkoa laitteistoa. Prosessi tulee olemaan hidas. Svenskejä on paljon.

– Komennan tänne pari eskadroonaa kasakoita hevosineen. Saavat pitää yllä järjestystä sillä aikaa, kun keskitymme Sulttanaatin rintamaan. Nyt syödään ja sitten mennään hakemaan Pandora. 



41 -- 


Rob, Mark ja Filbur McCool liukuivat veden päällä. Lyhyen aikaa he makaisivat leijulaudoillaan kuin tarjottimella, alttiina mahdollisen vihollisen tulitukselle, mutta Apollo oli tehnyt taikojaan ja sekoittanut Anaarin tietojärjestelmät. Vain muurilta katsovat silmät olisivat voineet havaita heidät eikä siellä ollut sellaisia.

Apollo viestitti: * Tämä katko ei kestä loputtomiin, mutta teillä pitäisi olla riittävästi aikaa mennä sisään, mitä kautta nyt ikinä haluattekin. Laitan kuvaa siitä, mistä päin linnaa löydätte Kaarnen. Ei liene yllätys, ettei hän ole siellä, mistä sieppasitte hänet viimeksi.

* On tämä kyllä hullun hommaa. Mennä nyt takaisin kiven sisään, Mark nuotitti ja pudisti päätään.

* Sinultahan se onnistuu paremmin kuin hyvin, hullun hommat nimittäin, Filbur irvaili. 

* Älä aloita, Mark vastasi.

* Enhän minä. Mutta mennään kuitenkin eri reittiä, kuin mitä käytitte viimeksi. Se nahkoihinne tarttunut haju oli todella hirvittävä.

* Minä sinulle nahkat näytän, Mark tulistui ja alkoi ohjata leijulautaansa Filburia kohti.

Rob kiilasi kinastelevien veljesten väliin. * Lopettakaa turha suunsoitto. Nyt pitää olla tarkkana, 

He saapuivat muurin juurelle. Suojasädekentät valuivat muurin viertä rantakallioille kuin kimaltelevat vesiputousverhot. He työntyivät niiden ali ja jäivät nojaamaan muurin viileisiin kiviin.

* Minä menen edeltä, Rob nuotitti ja alkoi nousta muurin kuvetta kahden leijuvyön varassa. * Tulkaa perässä, kun annan merkin. 

Rob kiipesi muurinsyrjää ketterästi kuin apina. Hän hidasti vauhtia ja kurkisti kypärästä nousevan teleskooppikameran avulla reunan yli. Ketään ei ollut näkyvissä. Varuskunnan huomio oli kiinnittynyt sekasortoon parakkien luona.

Veljesten etsimiin ilmestyi Apollon lähettämä linnan kolmiulotteinen kaaviokuva. * Kaarne ei siis ole tornissa, vaan maan alla, Apollo nuotitti. * Piirrän teille reitin ja skannaan kykloopilla ympäristöä, jos sattuisi vaikka tulemaan esteitä tielle.

Rob piteli kiinni muurin harjasta ja tunsi olevansa valppaampi kuin koskaan ennen. Käärmeterva tehosti huumaavaa tunnetta, joka velloi hänen sisällään. Hän kuuli ja näki kaiken äärimmäisen tarkasti. Hän aisti ympäristönsä kuin olisi muuttunut eläväksi tutkaskanneriksi. Hän ei olisi tarvinnut kameraa tietääkseen, ettei muurilla ollut sotilaita. Hänen aistimansa käsitys ympäröivästä tilasta oli paljon enemmän kuin mitä silmillä tai kameroilla pystyi näkemään. Se tuntui yhtä aikaa hämmentävältä ja täysin luontevalta. Se oli uutta, mutta kuitenkin kuin osa häntä, jotakin joka oli aina ollut hänessä. Tuntemukset sulautuivat saumattomasti aikaisempaan kokemuksiin. Hän kurkisti muurin yli ja viestitti veljilleen, että reitti oli vapaa. 

Mark ja Filbur nousivat muurille, ja he menivät lähimmän tornin varjoon. 

* Piha on tyhjä. Voitte edetä, Apollo viestitti ohjatessaan pallomaista kyklooppia veljiensä yläpuolella.

Rob meni edeltä. He pudottautuivat muurilta sisäpihalle ja näkivät etsimissään Apollon lähettämät linnan kaaviokuvat. Ne asemoituivat maiseman päälle ja näyttivät senkin, mitä ei voinut aistia paljain silmin: seinien suojaamat käytävät sekä tilat maan alla. Apollon valmistama reitti näkyi heidän edessään eräänlaisena valosta punottuna lankana, joka johdattaisi heidät Kaarnen luo. 

* Tiedot on varastettu linnan datajärjestelmästä. Toivottavasti ne ovat ajan tasalla, Apollo viestitti. * Myös kamerat ovat hetken aikaa käytössäni. Jaan niiden kuvaa tarpeen mukaan. Kaarne näyttäisi olevan päällisin puolin kunnossa.

Apollo syötti heille kuvaa kamerasta, joka oli Kaarnen kammiossa. Kaarne makasi lavetilla, joka oli kiinnitetty seinään rautariimuilla. Hänen kasvonsa olivat näkyvissä. Muuten hän oli harmaan huovan peitossa. Otsalla oli panta, josta luikerteli johtoja pöydällä olevaan seurantalaitteeseen. Sen yläpuolella häilyi monenvärisiä hologrammisäätimiä.

* Missä Kalle on? Rob kysyi.

* Ei tietoa, Apollo vastasi.

* Mennään jo, Filbur nuotitti.

Veljesten välinen, käärmetervan nopeuttama kommunikointi oli salamannopeaa. Pirunkirnun klaanin druidien valmistama tumma mönjä, dragan tár, nopeutti hermoston toimintaa ratkaisevasti. Se antoi käyttäjälleen etulyöntiaseman kiivaiden taistelujen aikana. 

He kävelivät tiiviissä jonossa linnan seinän viertä ja seurasivat valopunosta. Näytti siltä, että novgorodilainen varusväki oli siirtynyt kokonaan muualle, toiselle puolelle linnaa tai ulos selvittämään svenskisotilaiden mellakkaa. 

Rob laskeutui muurin vierestä pilkottavaan holvikäytävään. Hän tiesi, että käännöksen takana, näkymättömissä, odotti vartija.

* Yksi kappale jalkaväkeä edessä, hän nuotitti. * Istuu jakkaralla. Musketti seinää vasten. Otan sen alas kivellä.

* Miten pystyt näkemään sen? Mark kysyi.

* En pystykään, siis näkemään, mutta tiedän, että se on siellä. Tulkaa hitaasti perässä.

Rob oli varannut mukaansa muutamia kiviä. Hän piti yhtä kämmenellään ja valmistautui heittämään. Hän kiersi kulman ympäri ja heilautti kättään. Vartija ei ennättänyt äännähtääkään, kun kivi kopsahti hänen ohimoonsa. Punavihreään takkiin pukeutunut sotilas valahti tiedottomana maahan.

Mark käveli Robin ohi, veti esiin miodóginsa. Mieto palaneen käry tuoksui ilmassa, kun hän  leikkasi lukon irti puuovesta. Samaan aikaan Rob niputti vartijan tämän omalla vyöllä ja sulloi suuhun kolmikolkkaisen huopahatun reunan. He pujahtivat vartijan ohi käytävään, jossa vallitsi pimeys. Se ei haitannut kulkemista, koska he näkivät etsimissään kypärätutkan piirtämät ympäristön muodot. He kiiruhtivat eteenpäin käytävässä, kunnes tulivat lähelle kammiota, jonne Kaarne oli lukittu. 

Apollo jakoi heille valvontakameran kuvaa. Ovella oli kaksi vartijaa.

* Näyttäisivät rivisotilailta. Niistä ei ole vastusta, Mark nuotitti.

Rob varasi käsiinsä kaksi kiveä. * Anna, kun minä pudotan ne. Käy sukkelammin. Eivät ennätä laukaista aseitaan.

Rob kiersi kulman ja heitti. Käärmetervan ansiosta hänellä oli aikaa ohjata lihaksiaan. Hän teki pieniä korjauksia niin, että ne vaikuttivat kiven tulevaan lentorataan. Hän näki koko tapahtuman eräänlaisena ennakoivana kuvana mielessään, kuinka kivi kiitäisi ilmassa muutaman metrin matkan ja osuisi tarkalleen maaliinsa. Kivet lähtivät lentoon lähes samaan aikaan ja lensivät juuri niin kuin Rob oli suunnitellut. Oven molemmin puolin seisoneet vartijat saivat kunnon kolaukset ohimoihinsa ja putosivat maahan. Ensin polvilleen ja siitä sitten kyljelleen kovalle kivilattialle. Musketit rojahtivat heidän mukanaan kuin hidastetussa filmissä. Toisen iskeytyessä lattiaan, iskurin hana vapautui ja sytytti nallin. Ruutipanos räjähti ja sylkäisi lyijyluodin ulos piipusta. Rob näki, kuinka sukkulamainen kappale vihelsi lattiaa pitkin ja iskeytyi seinään. Luoti litistyi kasaan. Kiviseinästä irtosi pieniä siruja. Ääni tuli hänen korviinsa sekunnin tuhannesosan viipeellä. Se tuntui suunnattoman kovalta, ja tuntui, että se kiiri kaikkialle linnaan.

* Turha kai toivoa, ettei kukaan olisi kuullut tuota, Mark nuotitti.

* Meillä ei ole aikaa jäädä ihmettelemään sitä, Filbur nuotitti. * Mennään sisään kammioon. Hän tutki vartijat, mutta ei löytänyt avaimia. * Mitäs nyt?

Rob kopautti nyrkillä ovea. * Terästä. Siihen ei miodóg pysty.

Mark tempaisi laserkiväärin selästään. * Tässä kaverissa on täysi lataus. Hän napsautti punaisen säteen leikkurivahvuuteen. Etsimien linssit reagoivat valoon automaattisesti ja tummuivat. Hän vei kiväärin piipun oven lähelle ja alkoi sulattaa saranoiden kannattimia. Teräs kupli ja räiskähteli säteen polttaessa siihen ohutta leikkausuraa. 

-- Hei, mitä siellä tapahtuu! kuului viereisestä kammiosta.

* Se on Kalle, Rob nuotitti ja sanoi ääneen: -- Minä täällä, Rob McCool. Tultiin hakemaan teitä.

-- No, jo oli aikakin. Täällä on ihan hirvittävän kurjat sapuskat, eikä kohtelussa ole muutenkaan kehumista. Avaa ovi.

-- Se ei käy ihan käden käänteessä. Ei ole avaimia. Onneksi Markilla on laserkivääri. Odottele vähän aikaa. Tehdään ensin selvää tästä toisesta ovesta. Kaarne on siellä.

-- Niinpä tietysti. Pitäähän se Neito pelastaa ensin. Kuka tämmöisestä ukonrahjasta välittäisikään? Minäpä istun täällä ja odottelen. Sen verran on kahletta kaulassa, ettei tästä mihinkään pääse ilman apua. Mitenkä arvasitte tulla hakemaan meitä täältä?

-- Vulle kertoi, että jouduitte vangeiksi. 

-- Vulle, perhana. Siinä vasta kunnon kaveri.

-- Se odottelee meitä tuolla ulkosalla Apollon kanssa.

Kauempaa käytävästä alkoi kuulua juoksuaskeleita.

-- Onko tuo sitä, miltä se kuulostaa? Kalle huolestui.

-- Taisivat kuulla pamauksen, Mark sanoi.

* Ei voi mitään, Rob nuotitti. * Nyt otetaan vastaan, mitä tuleman pitää.

* Vapauttakaa te Kaarne ja Kalle. Minä kokkailen sillä välin tulijoille oikein lämpimän vastaanoton, Filbur nuotitti. Hän nappasi liekinheittimen suutinosan kupeeltaan, aktivoi polttimon ja syöksähti kohti lähestyvää askelten kopinaa. Hetken kuluttua käytävästä kuului muskettien laukauksia ja kauhistuneita huutoja.

Saranat antoivat periksi. Rob auttoi Markia nostamaan oven paikoiltaan. Kammio näytti tasan samalta kuin Apollon jakamassa kuvassa. Kaarne makasi lavetilla. Piuhat kiemurtelivat kypärästä pöydällä olevaan laitteeseen kuin nippu ohuita käärmeitä. Rob meni Kaarnen luo ja puristi hellästi tämän käsivartta.

-- Herätys, prinsessa.

Robin sanat kuulostivat hänen omaan korvaansa hassulta, hidastetulta mongerrukselta. Käärmeterva vaikutti yhä vahvana. Hän kumartui Kaarnen puoleen. Tutki tämän kasvoja. Niissä ei ollut merkkiä pahoinpitelystä. 

* Nyt olisi hyvä tilaisuus varastaa suukko, Mark nuotitti. 

Rob mulkaisi virnistelevää veljeään ja siirtyi sivuun. * Siitä vaan, jos mieli tekee.

Mark pudisti päätään ja perääntyi. 

* Menikö jänö housuun, Filbur nuotitti käytävästä. Hän näki tilanteen Robin jakamasta kuvasta. 

* Pidä vain huoli omista housuistasi, Mark vastasi.

Rob ojensi kätensä ja otti varovasti pannan pois Kaarnen päästä.

* Taitaa olla tiukasti unten mailla, Mark nuotitti. * Laitetaan pakettiin ja viedään pois.

* Ja minuahan ei pakettiin laiteta. Markin ja Robin yllätykseksi Kaarnen sanat ilmestyivät heidän etsimiinsä. 

* Lihakset ovat vähän turrat, mutta pystyn kävelemään, Kaarne viestitti ja kampeutui istumaan. 

* Teeskentelitkö nukkuvaa? Rob kysyi.

* Minulle asennettu panta salpasi ajatukset. Olin horteessa, kunnes otit sen pois. Kiitos.

* Eipä kestä. 

* Tämähän on kuin jostakin sadusta, Filbur nuotitti. * Jatkakaa vaan.

* Oikein on suloista, Mark nuotitti. * Olisi kiva seurata tätä pitempäänkin, mutta minun pitää mennä vapauttamaan Kalle. Mark nappasi sädekiväärinsäsä ovenpielestä ja poistui kammiosta.

* Kiva nähdä sinua, Rob, Kaarne nuotitti. * Mikä on suunnitelma?

* Apollo näyttää reitin, ja me kipitämme tiehemme sen minkä kintuista irti saamme, Mark vastasi samalla, kun alkoi sulattaa Kallen tyrmän saranoita. 

Rob otti repun selästään ja kaivoi sieltä suojasädevaljaat ja kaksi leijuvyötä. * Laita nämä päällesi. Meillä on vielä aikamoinen matka edessä ennen kuin olemme turvassa.

Kaarne alkoi sovitella varusteita päälleen. Hänellä oli yllään ainoastaan yksi vaatekappale: polviin ulottuva paita. Mustat hiukset törröttivät päästä sekaisina. Ankeista olosuhteista huolimatta hän oli kaunis sinisine silmineen ja korkeine poskipäineen.

Rob hymyili katsellessaan Kaarnen sonnustautumista novgorodilaisiin varusteisiin. Tukka pörrössä tämä muistutti kovasti vuosien takaista itseään silloin, kun he olivat olleet tsuudien kylässä kaukana Laatokan järven rantamilla. McCoolin veljekset olivat roikkuneet vankeina häkissä, ja Kaarne oli käynyt ruokkimassa heitä salaa. Pitänyt heidät hengissä.

* No niin, valmista tuli, Mark nuotitti Robille saatuaan oven saranat poikki. * Tule auttamaan.

Rob meni Markin kaveriksi ja yhdessä he rojauttivat teräsoven käytävän lattialle. Rob kiskoi toisen tajuttomista vartijoista Kallen luo ja aukaisi sormenjälkitunnistimilla varustetut lukot.

-- Näitä helyjä ei tule ikävä, Kalle sanoi kiskoessaan kahletta pois kaulastaan.

* Lähdetään, Rob nuotitti Kaarnelle.

* Minä siivoilen ensin vähän paikkoja, Kaarne viestitti. Hän otti kiinni jakkaran jaloista ja hutki sillä laitetta, joka vilkutteli valojaan pöydällä. * Ei ollut todellakaan mikään mukava tuttavuus tämä datalukija. Otan vain talteen sen keräämät tiedot. 

Metalli rusahteli ja sirpaleet lentelivät lattialle. -- Ai että tuntuu hyvältä. 

-- Joo, välillä on hyvä vähän irrotella, Kalle virnisteli ovelta. -- Minäkin suivaannuin yksi kerta ihan pirusti ahkioon, joka haukkoi lunta kuin kylähullu svenski ohravelliä. Pistin sen niin tuhannen säpäleiksi, ettei paremmasta väliä.

-- Eiköhän tuo jo riitä, Rob sanoi. -- Meidän pitää todellakin nyt lähteä.

-- Se oli siinä, Kaarne sanoi, pudotti jakkaran laitteen päälle. Hän poimi prismaprosessorit laitteen sisuksista ja laittoi ne leijuvyön taskuun. -- Minun puolesta voidaan mennä.

Filbur juoksi heidän luokseen, ja he kiiruhtivat yhdessä samaan käytävään, mistä olivat tulleetkin. Vyöllään sidottu vartija oli heräillyt ja madellut puoliväliin portaita. Se oli hyvä suoritus ottaen huomioon, että miehen kädet ja jalat olivat kiinni toisissaan. 

-- Hyvä, hyvä. Enää tunti ja olet ylhäällä, Filbur kannusti miestä, kun he ohittivat hänet.

Heidän astuessa linnanpihalle heräsi linnan kaiutinjärjestelmä eloon. 

* Ovat huomanneet katoamisenne, Apollo lähetti viestin veljiensä etsimiin. 

* Se kesti yllättävän kauan, Filbur kuittasi.

* Oikealta tulee pieni lauma ruseja. Pääsette ennen heitä muurille, jos pidätte kiirettä.

He loikkivat pitkin, nopein askelin muurille. Kaikki muut paitsi Kalle, joka ei hallinnut liikkeitään leijuvyön kanssa. Hän pomppi hullunkurisen holtittomasti miten sattui ja pyörähteli ilmassa ympäri. Rob meni avuksi ja sai hänet aisoihin. Filbur kapusi ylös muuria ja heitti köyden, jolla kiskoi Kallen ylös. Heitä kohti alkoi ropista laukauksia linnanpihalta, mutta luodeista ei ollut harmia. Ne kimpoilivat vahinkoa tuottamatta pois haarniskoiden sädekentistä. He pudottautuivat alas muurin toiselle puolelle ja hyppäsivät leijulaudoilleen. 

-- Pystytkö käyttämään leijulautaasi? Rob kysyi Kaarnelta.

-- Pystyn. 

-- Mitäs meinasitte tehdä minun kanssani? Kalle sanoi. -- Minä en osaa ajaa tuollaista peliä.

-- Sinulle on varattu jotakin ihan muuta, Rob sanoi. 

-- Ai mitä?

-- Kohta näet. Hyppää siksi aikaa minun laudalleni ja pysyttele matalana.


Luku 42 --


Rob McCool kiisi Anaarinjärven yllä jalat tukevasti leijulaudalla. Hän ohjasi lautaa kypäräjärjestelmänsä prismaprosessoreiden kautta ja heittäytyi täysillä tuttuun tunteeseen, jonka laudalla liitäminen toi. Hän rakasti sitä, että sai päättää, minne mennä, ja sitä, että sai tuntea tuulen humisevan korvissaan. Se toi mieleen lapsuuden leikit ja kiihkeät kamppailut heidän pelatessaan kurraa Pirunkirnun Kalliolinnan takaisella lammella. Ajatukset keskeytyivät, kun lentopurren konetykkien painavat luodit rikkoivat veden pinnan jossakin heidän takanaan. 

Kalle makasi Robin jaloissa laudan päällä vatsallaan ja piteli kiinni reunoista. Hän ei nauttinut tilanteesta, vaan ilmoitti olevansa pahoinvointinen ja oksentavansa, ellei moinen, hurjapäinen meno loppuisi.

* Kaksi lentopurtta nousi juuri muurien yli, Apollo tiedotti.

* Kaunis kiitos tiedosta, mutta huomattiin jo, Rob kuittasi.

* Valmistaudu vaihtoon, Apollo jatkoi. *Vulle odottaa teitä puiden suojassa

Robin kytki etsimien skannerit päälle ja näki metsässä lymyilevän Vullen ja porojen hahmot.

* Apollo, voitko tehdä jotakin noille lentopursille?

* Ihan kuin olisin kuullut vastaavan pyynnön ennenkin. Valitettavasti en, Apollo ilmoitti. * Niiden järjestelmät on suojattu liian tiukasti. Teidän on tultava toimeen omillanne.

* Suojasädekentillä varustettu lentopursi on pirullinen vastustaja, Rob manasi. * Se on kuin muinaiset lohikäärmeet, joihin ei tehoa oikein mikään.

* Jos saisin sen tulemaan tarpeeksi lähelle, antaisin sen maistaa omaa lääkettään, Filbur tuumaili taputtaen kupeellaan roikkuvaa liekinheittimen suutinta.

* Hajaannutaan, Rob komensi.

Veljesten välinen, käärmetervan vauhdittama viestittely vei vain sekunnin murto-osia.

* Piru, kun tuli kuumat paikat, Filbur nuotitti. * Se taisi ottaa leikinlaskuni todesta. 

Toinen lentopursista oli liimautunut hänen kannoilleen ja tulitti taukoamatta. Filbur väisteli luotisuihkuja, otti irti kaiken laudastaan ja taidoistaan. Sitten tulitus taukosi ja tuli hiljaista.

* Mitä nyt tapahtui? Filbur kysyi.

* Jumitin pursien datajärjestelmät, Kaarne ilmoitti. * Meillä on muutama minuutti aikaa paeta rauhassa.

* Hei, Apollo! Kuulitkos tuota? Olet saanut kilpailijan, Filbur nuotitti.

* Moinen kilpailu on tervetullutta. Kaikkihan tietävät, ettei varsinkaan sinusta ole ollut vastusta datamysteerien ratkomisen ylväässä lajissa. Hyvä Kaarne!

* Kiitos Apollo, Kaarne ilmoitti. * Nähdään pian. Hän lähetti veljeksille kohtaamispaikan koordinaatit.

He kaartoivat eri suuntiin. Rob syöksyi Kalle jaloissaan metsään, missä Vulle odotti Jäkän ja Örrin kanssa. Toinen taivaalla humisevista lentopursista seurasi heitä, leijui hetken aikaa heidän yläpuolellaan, mutta katosi sitten muualle.

-- Onpa mukava nähdä sinua, Kalle sanoi Vullelle sapmelakkien kielellä. Hän kierähti pois Robin laudalta ja meni syleilemään ystäväänsä. -- Oikea helvetinkone tuo Robin härrykkä. Ei laitoja, ei ohjaksia eikä vetojuhtaa. Kalle kääntyi Jäkän puoleen ja silitti sarvekkaan poronsa pehmeää turpaa. -- Mitä sinulle kuuluu? Minulla on ollut ikävä sinua, hän sanoi. -- Hyvä, että selvisit hengissä sieltä seidasta.

-- Minä jo luulin, ettette tulisikaan, Vulle sanoi. -- Ja sitten ennätin toivoa, että ette olisi tulleetkaan, kun tulitte sellainen pirullinen meteli perässänne. Onneksi räiskiminen lakkasi ja lentovehkeet menivät menojaan. Siinä olisi voinut käydä huonosti.

-- Nyt otetaan jalat alle ja pölistellään kohti lähintä piilopaikkaa, Kalle sanoi hypätessään ahkioonsa. Robille hän sanoi fennien kielellä: -- Kiitos avusta. Toivottavasti näemme vielä.

-- Varmasti nähdään. Kaikkea hyvää teille! Rob huikkasi. Hän katsoi sapmelakkien perään ja näki, kuinka nämä katosivat puiden väliin poroineen ja ahkioineen.

Käärmetervan vaikutus alkoi heiketä. Rob ajatteli selviävänsä pakomatkasta ilman sen terästävää apua. Hän kiihdytti lautansa vauhtiin, joka tuntui nyt erilaiselta, jotenkin aidommin hurjalta. Ohjaamiseen joutui keskittymään hetkeksikään herpaantumatta. 

Maaston muodot ja kypäräjärjestelmän ehdottamat reitit piirtyivät maiseman päälle etsimiin. Käärmetervan avulla niitä oli helppo seurata samaan aikaan, kun viestitti toisten kanssa ja ohjasi leijulautaa. Nyt Robin oli pakko hillitä vauhtiaan, mutta silti hän hämmästeli sitä, kuinka yllättävän hyvin laudalla liitäminen sujui. Hän pysyi terävänä ja pystyi seuraamaan etsimien ohjeita paljon paremmin kuin olisi arvannutkaan.

Jokin hänessä oli muuttunut. Siitä ei päässyt mihinkään. Ajatukset olivat terävämmät, aistit herkemmät. Hän ei vain tiennyt, mistä se johtui. Mitä hänelle oli tapahtunut?

Kaarnen ilmoittama kohtaamispaikka oli sama, jonne hän oli paennut legioonalaisia. Se oli hyvä valinta. Siellä he olisivat seitaluolan jyhkeiden kallioiden suojassa, mikäli eivät saisi eksytettyä lentopursia kannoiltaan. Ajatus luolapiilosta sai olon kotoisaksi. Hän oli kasvanut ja elänyt koko elämänsä Pirunkirnun kalliolinnassa. Se oli ollut täydellinen piilo. Kenenkään ei ollut pitänyt tietää siitä, kenenkään ei pitänyt löytää sinne. Ja kuitenkin. Se oli paljastunut. Joku oli saanut selville luolaston tarkkaan varjellun sijainnin. Rob ei tiennyt, miten se oli tapahtunut, mutta parasta aikaa Pirunkirnu oli novgorodilaisten hallussa, rikki revittynä ja häväistynä. Hänen klaaninsa oli joutunut lähtemään pakosalle kodistaan, jossa oli elänyt ja kukoistanut vuosisatojen ajan. Se tuntui väärältä ja epäoikeudenmukaiselta.

Rob tunsi piston sisimmässään. Hän oli aina ajatellut olevansa aito Corran binnén asukas, mutta ei voinut mitään sille, että ei ollut syntynyt sinne. Hänen todelliset juurensa olivat jossakin muualla. Ne eivät olleet Irlannissa niin kuin muilla klaanilaisilla, ja se vaikutti häneen, vaikka hän ei sitä halunnutkaan. Hän ei voinut sivuuttaa tosiasioita. Hän olisi halunnut olla tietämätön alkuperästään, mutta ei voinut muuttaa tapahtunutta, ei voinut kirjoittaa uudelleen menneisyyttään. Vahinko oli tapahtunut. Hän ei tiennyt, millaisia hänen todelliset vanhempansa olivat, millaisista ihmisistä hän oli saanut alkunsa. Siihen ei ollut vastusta.

Rob tarkkaili etsimiensä tutkakuvaa. Kukaan ei seurannut häntä, ei ainakaan skannereiden kantomatkan sisäpuolella. Hän yritti olla ajattelematta mennyttä. Hän lisäsi vauhtiaan koetellakseen taitojaan ja saadakseen ajatuksensa muualle. Hän otti turhia riskejä kaartaessaan puiden vieritse miltei hipoen niitä, mutta ei välittänyt siitä, ei piitannut vaarasta. 

Hän ei tuntenut tarkkaan leijulaudan ohjaamisen tekniikkaa. Ei sillä ollut merkitystä niin kauan kuin lauta vain toimi hänen haluamallaan tavalla. Hänen ollessaan lapsi, oli Pirunkirnun datashamaani McCracken opettanut tiedonsiirron perusteita: kuinka nuotteja, kuvaa tai puhetta lähetettiin kypärästä toiseen, ja kuinka leijulautaa ohjattiin ajatuksilla. Seppäosaston verstailla heille oli näytetty, kuinka leijulauta koottiin ja muovattiin vahingoittuneiden svenskikiitureiden osista, metallista ja puusta.

Viimeistään viidentenä ikävuotena klaanin jäsenelle tehtiin operaatio, jossa aivojen hermostoon yhdistettiin istukkaan, jonka ulospäin näkyvä osa tuli korvan takaakse. Kypärän ohjainjohdin kytkettiin siihen. Johtimia pitkin ajatukset virtasivat merkeiksi ja kirjaimiksi etsimien läpikuultavalle näytölle tai linkittyivät leijulaudan ohjainyksikköön. 

Laitteiden tarkat toimintaperiaatteet pysyivät salassa klaanin parhailta seppämestareiltakin. He rakensivat ja korjasivat vempeleitä valmiista komponentteista. Heidän ei tarvinnut osata valmistaa niitä alun perin.

Myös data-avaruuden säikeiden mysteerit olivat vaikeita hahmottaa. Säikeitä ei voinut koskettaa tai nähdä paljain silmin, mutta Rob tiesi, että niiden avulla tieto siirtyi hetkessä pitkiäkin matkoja.

Rob oli noin kilometrin päässä kohtaamispaikasta, kun Kaarnen lähettämä viesti saavutti hänet.

* Molemmat lentopurret ovat kannoillani. Kohta niiden asejärjestelmät palautuvat ennalleen. Menen piiloon seitaluolaan.

* Olen ihan kohta siellä, Rob vastasi ja lisäsi vauhtiaan.



Luku 43 --


Auringon valo tuli takaa niin, että varjo näytti nuolevan maata lentopurren edessä. Prinssi Vladimir Rosnevski sääti ohjainkypäränsä leukahihnaa ja tarkisti kamerat ja skannerit. Ne heräilivät taas eloon. Lentopursi oli aivan uusi. Se totteli ohjausta kuin unelma. Koneen prismaprosessorit valvoivat siivekkeitä, leijuntasäiliöitä ja työntömoottoria niin, että muuten epävakaata laitetta oli satumaisen helppo ohjata. Hänen oikea kätensä lepäsi sauvaohjaimella, vasen tanssahteli ohjainlevyn säätimillä. Kypärän etsimet saivat kuvaa koneen kaikista kameroista niin, että koko purren ympäristö näkyi täysin ilman kuolleita kulmia.  

Kuului surahdus, kun asejärjestelmät aktivoituivat. Prinssi Vladimir kokeili konetykkejä, valitsi kohteekseen kivimuodostelman läheisen kukkulan laelta. Suojasädepanssari vetäytyi syrjään piippujen edestä ja liekit leimahtivat. Räjähtävät ammukset sinkoutuivat matkaan, ja tähtäimen lukitsemat kivet hävisivät tulimyrskyyn. Osumatarkkuus oli hämmästyttävä. 

Prinssiä harmitti, että metsäläiset olivat päässeet livahtamaan hänen kynsistään. Kirjaimellisesti kynsistä, sillä hänen lentopurtensa oli muotoiltu muistuttamaan Rosnevskien suvun tunnusta, kultaista tuolia ja kaksipäistä kotkaa mustine rautasiipineen. Kotkan molemmat kaulat kiertyivät tuolimaisen ohjaamon sivuitse, ja päät terävine nokkineen ja punareunaisine silmineen tuijottivat suoraan eteen. Leijuntasäiliöiden etuosaan oli kiinnitetty julmat raatelukynnet niin, että eteenpäin syöksyvä lentopursi muistutti saaliinsa kimppuun käyvää petolintua.

Konetykkejä varten oli varattu erityyppisiä ammuksia erilaisiin tilanteisiin. Ohjaamon takaosan kammiossa oli neljä ylipainepommia. Niiden tuhovoima oli valtava. Yhdellä pommilla saattoi pyyhkäistä olemattomiin kokonaisen kylän tai kukkulan.

Prinssi Vladimir oli onnistunut seuraamaan Pandoraa, vaikka se olikin ollut äärimmäisen vaikeaa. Hän oli lentänyt matalalla ja pitänyt koko ajan näköyhteyden kohteeseen. Skannereita hän ei ollut voinut käyttää. Ne olivat pimenneet yhtä aikaa asejärjestelmien kanssa. 

Fennonian metsäläisillä oli korkeaa osaamista ja hienostunutta teknologiaa. He pystyivät tunkeutumaan Novgorodin mysteereihin ja sotkemaan laitteiden hallintaa. Prinssi Vladimir tiesi, että niin oli käynyt aikaisemmin sapmelakkien kimppuun hyökänneen fregatin tapauksessa. Anaarin valvontajärjestelmiä oli myös käpälöity niin, etteivät hälytykset toimineet eivätkä kamerat näyttäneet ajantasaista kuvaa. Tiedustelupäällikkö Raz Rasputin oli pannut parhaat miehensä estämään murtoja, mutta tuntui siltä, kuin metsäläiset olivat aina askeleen edellä, mikä oli raivostuttavaa. Mikään ei edennyt niin kuin prinssi Vladimir oli suunnitellut. Pandora ja metsäläiset olivat kuin viheliäiset ankeriaat eivätkä jääneet kiinni hänen virittämiinsä verkoihin.

Prinssi Vladimir kiersi kalliokukkulan kahteen kertaan. Hän oli nähnyt Pandoran menevän sinne sisään. Kapteeni Fjodor Aproksin ajoi lentopurtensa kiinni hänen siipeen. He nyökkäsivät toisilleen. Prinssi Vladimir näytti kapteenille laskeutumismerkin. Sitten hän otti yhteyden Raz Rasputiniin. Opritsnikkien päällikön kasvokuva ilmestyi ohjainlevyn ylle.

-- Teidän majesteettinne, kutsuitte, Raz Rasputin sanoi ja kumarsi syvään.

-- Pandora on täällä, prinssi Vladimir sanoi. -- Tarvitsen apujoukkoja. Hän piiloutui luolaan. Kapteeni Aproksin menee tarkistamaan tilanteen.

-- Legioonalaiset ovat vajaan kymmenen kilometrin päässä. Annan heille koordinaatit ja käsken tulla sinne.

-- Hyvä. Pidä minut ajan tasalla.

Prinssi Vladimir sulki yhteyden. Hän katsoi, kuinka kapteeni Aproksin laskeutui lähelle luolan suuaukkoa. Kapteeni oli kreivillistä sukua ja oli rahoittanut aluksensa itse. Sen keulaa ja sivuja koristivat vaakunat, joissa oli tähti ja ankkuri sinisellä pohjalla. Kapteenin isoisä oli palvellut Novgorodia amiraalina.

Kapteeni Aproksin nousi lentopurren siivelle ja hyppäsi maahan. Hän oli aktivoinut suojasädehaarniskansa. Toisessa kädessä hänellä oli lentolaivaston sotilaille tyypillinen lyhyt miekka ja toisessa pistooli.

5 kommenttia:

  1. Luku 25 on todentuntuinen,elävä,mukaansa vievä,mahtavasti kirjoitettu.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista :) On tärkeää, että tarinan luoma todellisuus toimii.

      Poista
  2. Todella hyviä ja mielenkiintoisia kohtauksia!

    VastaaPoista