Rob McCool jatkuu, luvut 4 ja 5 (11.1.2021)

Kirjoita sivun loppuun kommenttisi. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin :)

Uusille lukijoille tiedoksi, että tämä ei ole valmiiksi kirjoitettu jatkokertomus, vaan romaanin käsikirjoitus, joka muuntuu ja muotoutuu ajan myötä hyvinkin erilaiseksi, kuin miltä se aluksi näyttää.

Luku 4 -- Saattue

 

Mark nosti kättään ja kaikki pysähtyivät. Tiedustelijana edellä kulkenut Oscar Kelly tuli vastaan ja näytti jo kaukaa käsimerkillä hiljaisuutta. He siirtyivät pois joelta ja kokoontuivat karun maan punarunkoisten mäntyjen katveeseen.

-- Idästä lähestyy kolonna svenskejä, Oscar sanoi. -- Niitä on tosi paljon.

-- Ovat jättäneet Loch Mórin linnoituksen, Mark sanoi. -- Miksi et ilmoittanut heti?

-- Kypärään tuli jotakin häikkää. Se jumi täysin. Lautaakin pitää ohjata kapulalla.

-- Ne pakenevat novgorodilaisia, Rob sanoi.

-- Ruseja täytyy olla paljon. Eivät svenskit muuten lähtisi niin vähällä. Se on hyvin varustettu linnoitus.

-- Juoksevat kotiinsa minkä kintuistaan pääsevät, Filbur sanoi. -- Miten minusta tuntuu, että Fennonia on pian vallattu.

Kaikki hiljentyivät ajattelemaan, mitä se merkitsisi. Samaan aikaan lännestä lähestyi, humiseva ääni, joka voimistui pauhaavaksi jylinäksi. Viiden Skandien unionin tunnuksin varustetun lentopurren laivue syöksyi heidän ylitseen. 

-- Nyt on järeät aseet käytössä, Mark sanoi. -- Voimasuhteet taisivat juuri keikahtaa toisin päin. Jatketaan matkaa, mutta pidetään viestimet pois päältä. Kaarretaan oikealle ja noustaan sen verran korkeammalle, että nähdään, mitä siellä tapahtuu. Meidän on turha työntyä niiden eteen.

He nousivat harvana letkana lähimmän harjanteen päälle. Makasivat laudoillaan, etteivät erottuisi kasvillisuudesta. Nuoret männyt ja pihlajat tarjosivat sopivasti näkösuojaa.

Kaukana oikealla näkyi kolonna. Se oli kuin kynällä karttaan väritetty, tumma juova. Liikkui hitaasti metsään hakattua uraa pitkin. Pitkät, matalalla leijuvat miehistönkuljetusalukset eivät nousseet puiden yläpuolelle. Ne olivat rahtiproomujen tapaan halvalla valmistettuja ja tarkoitettu ainoastaan hitaaseen, rintamalinjojen takaiseen etenemiseen metsään hakattuja uria pitkin.

Rob McCool zoomasi kypäräkameransa etsimet nähdäkseen kulkueen paremmin. Kypärän ohjelmisto sai lasketuksi miltei tuhat sotilasta. Siinä on luultavasti koko pohjoisen varuskunnan vahvuus, Rob ajatteli. Pieni muodostelma kiitureita kulki saattueen edellä. Sivustoja reunustavassa metsässä partioi yksittäisiä sotureita.

Miehistönkuljetusaluksen laidalla istuvat miehet hätkähtivät ja yksi keikahti selälleen, kun kaukaa idästä kantautui matalataajuinen, voimakas jyrähdys. Sitä seurasi useita lisää.

Hetken kuluttua kaksi Svenskien lentopursista pyyhälsi heidän ylitseen kohti länttä. Toinen kulki pahasti vinossa. 

Kolonnan svenskisoturit pudistivat päitään ja alkoivat virittää ylipainepommilinkoja toimintakuntoon.

Rob tuijotti kauas itään. Zoomasi linssit ääriasentoon. Taivaanrantaan ilmestyi ensin piste. Se kasvoi kasvamistaan ja hahmottui vähitellen taistelufregatiksi.

Svenskien lingot sylkäisivät pommit matkaan.

Rob näki, kuinka fregatin ympärille rävähti suojasädepanssarointi aivan kuin kukkien terälehdet olisivat avautuneet nopeutetusti sen mastoista ja kyljistä. Lingot ampuivat toisen ja kolmannen sarjan pommeja ennen kuin ensimmäiset olivat edes räjähtäneet. Se tapahtui viime hetkellä. Lähempänä omia joukkoja niitä ei voinut enää räjäyttää. 

Samaan tapaan kuin salaman jylinä, ylipainepommien jysähdykset kuuluivat vasta pari sekuntia leimahdusten jälkeen. Fregatti tärisi paineen vaikutuksesta ja jäi leijumaan kyljelleen. Svenskit hurrasivat ääneen, mutta ilonpito oli ennenaikaista. Fregatti keikahti takaisin suoraan, muutti hieman kurssiaan ja jatkoi etenemistään. Viimeiset pommit räjähtivät sivussa ja niiden vaikutus oli vähäisempi.

Seurannut näytös oli maagisen vangitseva. Ylväs fregatti liukui vääjäämättä svenskien saattueen yläpuolelle. Se oli uljas alus, kuin kotka valmiina syöksyyn: soukka kokka, kaksi mastoa, koristeellinen komentosilta, kauttaaltaan suojasädepanssarin verhoama.

-- Antautukaa! kajahti kovaäänisistä. Ääni oli konemainen. Siitä kuuli, että puhe oli kieliohjelmiston tekemä käännös. -- Luopukaa henkilökohtaisista aseistanne. Purkakaa alusten tykit ja lingot! Heittäkää kaikki ampumatarvikkeet yli laidan. Jos ette toimi ohjeiden mukaan, tuhoamme teidät kaikki, jokaikisen.

Svenskien komentajalla ei ollut halukkuutta taistella moista ylivoimaa vastaan. Hänen joukkojensa lukumääräinen vahvuus ei auttanut. He olivat kuin muurahaiset rautasaappaan varjossa. Fregatti pystyisi tuhoamaan heidät hetkessä. 

Saattueen komentoaluksen mastoon nousi antautumisviiri. Miehet alkoivat purkaa tykkejä ja heittää aseita ja ampumatarvikkeita laidan yli. Kiiturit hylättiin ja niillä partioineet soturit kapusivat miehistönkuljetusaluksiin köysitikkaita pitkin.

-- Palatkaa takaisin Anaariin! komensi ääni.

Svenskit käänsivät alusten moottorit ja kiinnittivät lastiproomut vetoalusten kokkiin. Puiden välissä ei pystynyt kääntymään. Hitaasti he lähtivät liukumaan kohti itää.

Fregatti pysyi paikoillaan. Se pudottautui alemmas, mutta ei maahan saakka. Kaksi venettä irtautui sen partaaseen kiinnitetyistä telineistä ja laskeutui väylälle. Rob näki, että osa veneiden miehistöstä oli opritsnikkejä, Novgorodin ruhtinaskunnan pahamaineisia eliittisotureita. Jokaisella oli selässä konetuliase, vyöllä miekat, leijuntasäiliöt ja mustan univormun päällä suojasädevaljaat. Olkavartta koristavassa tunnuksessa irvisti risuluutaa hampaissaan jäytävä, piikkipantainen verikoira.

Novgorodin prinssin joukot rikkoivat kaikkia kansainvälisiä sääntöjä. Vuosikymmeniä kestänyt rauha oli rikottu. Pyhä Liitto, maailmanjärjestyksen suojaksi ommeltu tilkkutäkki oli repeytynyt itäisimmästä reunastaan.

-- Ajatteletko samaa kuin minä? Rob kysyi vieressään leijulaudalla makaavalta Markilta.

-- Enkö ole iiriläisen metsärosvon vanhin poika? Mark tuhahti. -- Tuossa on käsittämättömän arvokas lasti kaikenlaista käyttökelpoista tavaraa.

-- Muuten ihan hyvä juttu, mutta tiellä on toistakymmentä opritsnikkiä, emmekä tiedä milloin tänne saapuu lisää novgorodilaisia, Filbur puuttui keskusteluun. -- Minun mielestäni meidän pitäisi kiertää heidät kaukaa ja etsiä klaanin leiripaikka.

Rob ja Mark kuuntelivat ihmeissään Filburia, joka oli innokkaimmin työntämään päänsä vaarallisiin hankkeisiin.

-- No ette kai tosissanne usko, että olisin sitä mieltä, Filbur virnisti. -- Pistetään nuo verikoirat matalaksi ja hankitaan kunnon tuliaiset.

-- Minä jo ajattelin, että olet seonnut, Mark murahti.

-- Itse ole seonnut, kun menet moiseen halpaan, Filbur nauroi.

Pirunkirnun jälkijoukko lepäsi laudoillaan löyhässä rivissä. He katselivat, kuinka mustapunaisiin univormuihin pukeutuneet matruusit alkoivat kerätä maahan pudotettuja aseita kasoihin. Puosu karjahteli muutaman komennon, istui kannolle ja alkoi polttaa valkoista liitupiippua.

 

Luku 5 -- Ryöstö

 

Oli puolipäivä. Keskikesäinen aurinko lämmitti, vaikka he olivat reilusti napapiirin pohjoispuolella. Rob McCool makasi leijulaudallaan, haroi varpuja käsiinsä ja veti itseään eteenpäin. Hänellä oli vierellään vanha, avotähtäiminen kivääri. Se oli kertaalleen laukeava kansainvälisten sotatoimien perusase. Kasakat olivat käyttäneet samanlaisia.

Hän oli ottanut nokareen dragan tária, käärmetervaa, joka kiihdytti hermoston toimintaa. Sai metsän näyttämään pysäytetyltä maisemakuvalta, valon leijumaan verhoina mäntyjen ja varpujen välissä.

Kesäinen Lapponia olisi ollut paratiisi ilman hyttysiä, jotka etsivät suojatonta ihoa ja himoitsemaansa veriateriaa.

Rob yritti olla välittämättä niistä. Hän tuijotti yksittäistä pölyhiukkasta. Kevyt tuuli liikutti sitä hitaasti, hitaasti, hitaasti eteenpäin. Sekunnit liikkuivat kypärän etsimissä yhtä hitaasti. Ja yhtä hitaasti hän tunsi piikkimäisen imukärsän työntyvän ihonsa läpi korvan juuressa.

Rob liukui hitaasti kohtaan, josta avautui kapea näkymä väylälle, jolla matruusit kokosivat maahan heitettyjä aseita kasoihin. Hän vei kiväärin poskelleen ja merkkasi itselleen yhden vapaista opritsnikeistä. Tavalliset sotilaat olisivat olleet heille helppo vastus, mutta konetuliasein aseistetut, haarniskoidut opritsnikit olivat toinen juttu. Novgorodin verikoirien kanssa ei ollut vara tehdä virheitä.

Kun hyökkäys alkoi, tapahtumat vyöryivät eteenpäin hämmentävän nopeasti. Opritsnikeista seitsemän vaipui maahan kuin yhdestä iskusta. Vain neljä ennätti kytkeä suojasädevaljaansa päälle ajoissa. Luodit kimmahtivat niistä voimattomina. Mark, Filbur ja Nessa kävivät heidän päälleen leijulaudoillaan.

He olivat kuin sammalten alta nousseet maahiset. Pellavasta ja nahasta ommellut asut oli naamioitu oksilla ja varvuilla. Päitä verhosivat sarvin koristellut taistelukypärät, käsissä leimusivat kaarevateräiset miodóg-veitset, ympärillä himersi sädekenttä, josta luodit kilpistyivät.

Opritsnikit heittivät konetuliaseet syrjään ja tarttuivat miekkoihinsa. Vaikka opritsnikit elivät vain taistellakseen ja harjoittelivat taitojaan päivittäin, ei heistä ollut vastusta käärmetervalla terästetyille klaanilaisille. 

Muutamassa sekunnissa kaikki oli ohi.

Puosu ja matruusit jäivät seisomaan kädet ylhäällä. He olivat järkyttyneitä ja luulivat viimeisen hetkensä koittaneen.

Mark purjehti laudallaan puosun eteen.

-- Tulkaa lähemmäs, kaikki, hän sanoi rusin kielellä.

-- Mitä aiotte tehdä meille? puosu kysyi katsellen nuorta metsäläistä, joka seisoi leijulaudallaan kuin jokin metsänpeikkojen tai -haltijoiden suurmestari.

-- Emme mitään, Mark vastasi. -- Meidän puolestamme olette vapaita lähtemään.

-- Olemme sotaorjia, bolgaareja, kaukaa Kazanista. Minne me muka menisimme tässä villissä erämaassa?

-- Ottakaa suunnaksi koillinen. Siellä on runsaasti riistaa ja kalaa. Saatte ottaa aseita mukaanne niin paljon kuin jaksatte kantaa. Niitä on meille enemmän kuin tarpeeksi.

-- Meillä on orjapannat, puosu sanoi ja kosketti kaulansa ympärille lukittua rengasta. -- Fregatin kapteeni räjäyttää päämme irti, kun saa tietää, mitä on tapahtunut.

-- Tuo ei kuulosta kovin mukavalta, Mark sanoi ja vilkaisi ystäviinsä. -- Mitä tehdään?

-- Anna, kun katson sitä, Kaarne sanoi ja liukui laudallaan puosun vierelle. Hän kyykistyi ja kosketti metallista vannetta, jonka sivussa oli pitkulainen kohouma.

-- Tämä on suunniteltu niin, että se räjähtää, jos sitä menee sorkkimaan. Yksinkertaisen varmatoiminen rakenne. Sitä ei voi ohittaa.

-- Meillä ei ole siis mitään toivoa, puosu sanoi mulkaisten pää kumarassa matruuseihin. On vain ajan kysymys, milloin nämä räjähtävät, ja se on sitten siinä. 

-- Pantaa ei voi katkaista, mutta signaalivastaanottimen voi ohjelmoida uudestaan niin, ettei sitä pysty laukaisemaan etänä.

-- Kuinka se tapahtuu? Ei meistä kukaan kykene siihen, puosu sanoi.

-- Pitää vain tunkeutua laukaisujärjestelmään, murtaa lukitus ja koodata ohjelma uusiksi. Jokainen panta on yksilöity, joten se pitää tehdä jokaisen kohdalla erikseen.

-- Saat kuulostamaan sen varsin helpolta, Filbur sanoi ja katsoi ystäviään. -- Kuka haluaa yrittää?

-- Ja räjäyttää itsensä samalla taivaan tuuliin, Nessa sanoi. -- Ei kiitos.

-- Ei meillä ole välineitä sellaiseen operaatioon, Mark sanoi. -- Se saattaisi onnistua datashamaanilta, mutta klaanin luoa on matkaa. Sitä paitsi olemme kaikki vaarassa niin kauan kuin nuo pannat ovat lähellämme.

-- Odota, Kaarne sanoi ja nosti kätensä. Hän sulki silmänsä ja aktivoi sisäänrakennetun signaalisuotimensa. Hän humahti data-avaruuden hämäryyteen, tilaan, jossa hän hallitsi ympärillä virtaavia signaaleja. Hän erotti orjapantojen signaalit keltaisina palloina. Niiden portit oli padottu mysteerilukoilla, jotka hehkuivat ja sykkivät hiljaa. Kaarne ojentautui lähintä palloa kohti, kiertyi sen ympärille kuin savukiehkura ja alkoi houkutella lukkoa auki. Geometriset symbolit, joista data-avaruuden kaikki osat koostuivat olivat hänelle tuttua koodia. Hän ajoi lukkoon valtavan määrän yhdistelmien avainvariaatioita, teki sen samaan aikaan kaikille lukoille. Avaimet lukittuivat paikoilleen pareittain. Lukot aukesivat, ja Kaarne pääsi käsiksi ohjelmistoihin. Hän purki koodit ja ohjelmoi ne uudelleen. 

-- Vaara ohi, Kaarne sanoi. -- Vastaanottimet eivät tottele enää novgorodilaisten signaaleja. Räjähteet eivät laukea, vaikka signaali pääsisi läpi.

-- Pannat on siis kytketty pois päältä? puosu kysyi epäuskoisena.

-- Niissä on yhä räjähteet, Kaarne sanoi. -- Ne räjähtävät, jos yritätte irrottaa ne. Mutta novgorodilaiset eivät voi laukaista niitä enää etänä.

-- Voimmeko luottaa sinuun?

Mark vastasi Kaarnen puolesta: -- Se, että uskallamme olla lähellänne, olkoon vakuutena siitä, että ne eivät räjähdä. Olisitteko nyt niin ystävällisiä, että auttaisitte meitä lastaamaan aseet veneisiin.

-- Entä sinä? puosu sanoi Kaarnelle epäilyksen kaiku äänessään. -- Sinä voisit edelleen räjäyttää meidät, eikö niin?

-- Miksi edes haluaisin?

-- Pitääksesi meidät tahtosi alla. Tai tehdäksesi meille kiusaa.

-- Etkö kuunnellut, kun Mark sanoi, että olette vapaat lähtemään? Minulla ei ole kiinnostusta pitää teitä orjinani eikä aiheuttaa teille muutenkaan harmia. Voitte lähteä vaikka heti, mutta pyydämme teitä auttamaan meitä ennen lähtöänne.

Puosu katsoi matruuseihin ja leveä hymy nousi hänen kasvoilleen.

-- Veljet, olemme tosiaankin vapaita.

Matruusit alkoivat hihkua riemusta. He syleilivät toisiaan ja kiittivät pelastajiaan suureen ääneen kyyneleet silmissä.

-- Eiköhän aleta töihin, Mark sanoi.

-- Vapaina teemme sen iloisin mielin, puosu sanoi ja sylkäisi kämmeniinsä. Nämä kourat kiittävät teitä siitä, että saavat olla avuksi.

Vapautetut orjat työskentelivät sellaisella innolla, etteivät olleet kokeneet moista pitkään, pitkään aikaan. He lauleskelivat kaihoisia, kazanilaisia lauluja moniäänisesti ja nauroivat toistensa härskeille jutuille kovaan ääneen. Eikä aikaakaan, kun leijuveneet oli täytetty aseilla ja tarvikkeilla. Veneet sidottiin peräkkäin, ja pirunkirnulaisten loppuun ajetut leijulaudat ladottiin jälkimmäiseen veneeseen pinon päällimmäiseksi. Kolme kiituria kytkettiin vetojuhdiksi ja kaksi perään jarruiksi.

Lopuksi he asettuivat rinkiin ja klaanilaiset jakoivat miehille osan eväistään. 

-- Voi kuinka hyvältä kuivattu liha maistuukaan, puosu sanoi.

-- Se on eteläisemmän Fennonian hirveä, mutta täältä löytyy runsaasti metsäpeuroja. Olkaa kuitenkin tarkkana, ettette verota sapmelaggien porotokkia. He eivät katsoisi sitä hyvällä. Pitäkää siis näppinne erossa suurista laumoista.

-- Sen teemme. Mutta minne meidän pitäisi lähteä? 

-- Tuolla on mäntymetsiä ja lukuisia järviä, Mark sanoi puosulle ja näytti suunnan kädellään. -- Menkää suoraan kohti tunturia. Tulette järvelle, joka on ilmasta katsottuna kuin suuri lintu. Perustakaa leirinne sinne. Rakentakaa asumukset ja kerätkää ruokaa talven varalle. Tulemme tervehtimään teitä syksyn mittaan. Ehkä joskus koittaa vielä aika jolloin voisitte matkata kotiinne.

-- Jo pelkkä ajatus siitä, että en enää koskaan näkisi kotiani, särkee sydämeni. 

-- Kiitos kaikesta, puosu sanoi. 

-- Eipä kestä.


4 kommenttia:

  1. Hyvä jatko alulle. Tästä jää miettimään mitä tapahtuu seuraavaksi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentista! Hyvä kuulla, että jää sopivasti "vaivaamaan" mieltä :)

      Poista
  2. Hyvä mielenkiintoinen kirjoitus.:)

    VastaaPoista