Ideavarkaissa

Mistä kirjailija saa ideansa? Mistä tarinat tulevat? Kenen kertomuksia voi sanoa aidoiksi, alkuperäisiksi tai ehdottoman omaperäisiksi?

Minä julistaudun heti varkaaksi. Olen ehkä kekseliäs ja joskus oivaltava kirjoittaja, mutta ennen kaikkea olen ovela varas. Kuljeskelen siellä täällä tarinoiden maailmassa. Hiippailen yön pimeinä tunteina vartioimattomilla pihoilla ja pujahdan sisään taloihin. Pyyhin pölyjä aarteiden päältä, ihailen niitä ja, jos ne miellyttävät minua, otan ne säkkiini.

Aarreluolassani asettelen esineet siistiin järjestykseen tai suloiseen sekasortoon, milloin mitenkin. Jotkut aarteista unohdan tyystin, toiset saavat kunniapaikan takanreunukselta.

Sattumalla on suuri osuus onnistumisessa. Vain harvoin, kun avaa oven, tietää iskeneensä aarreaittaan. Varkaankin pitää olla sinnikäs ja työteliäs. Jaksaa yöstä toiseen. Toki järkeäänkin voi käyttää. Mihin tahansa tönöön ei kannata päätänsä pistää. Arvokkaan näköisissä tai tunnetuissa paikoissa on yleensä kiiltävimmät jalokivet ja harvinaisimmat taide-esineet. Mutta niissä on yksi ongelma. Voi jäädä helposti kiinni. Eikä niiden kuuluisia harvinaisuuksia voi noin vain ripustaa seinälleen kaikkien näkyville. Viisainta on kätkeä aarteet luolaan ja käyttää niitä innoittajina, ottaa niistä mallia. Kenties jäljentää ne ensin, oppia niistä jotakin.

Eikä aina kannata olla niin turhan varovainenkaan. Joskus pitää olla hieman julkea.

Englantilaiselta lastenkirjailijalta, Eva Ibbotsonilta, kysyttiin aikoinaan eikö häntä harmittanut, kun J.K. Rowling otti hänen kirjoistaan ideoita kuuluisaan Harry Potteriin. Eva vastasi naureskellen: "Niinhän me kaikki teemme."

Niinpä niin. Myös Stephen King julistaa, että kirjallisuus on kirjailijan paras työkalupakki.

Jossakin vaiheessa aion paljastaa, mitä minun pakistani löytyy tämän tarinan varalle.

Vaarallisia paljastuksia

Keskeneräisen tekstin luettaminen jollakin toisella ihmisellä voi olla kohtalokasta.

Viikonloppuna ajauduin istumaan erään kohtalotoverin viereen. Tämä kohtalotoveruus kävi ilmi myöhemmin. Kävi myös ilmi, että hän on lukenut kirjojani. Syvennyimme mielenkiintoiseen keskusteluun kirjoittamisesta ja lukemisesta: kirjoitetun tekstin ja lukijan kohtaamisesta, siitä kuinka jonkun ajatuksissa syntynyt tarina alkaa elää omaa elämäänsä toisen ajatuksissa.

Näinhän se kuvio tapahtuu perinteisesti:

Kirjailija työstää tekstiä jopa vuosia. Hän hioo tarinaa ja ilmaisua, sanoja, kieltä, kerrontaa, dialogia kenties useita kertoja alusta loppuun, kunnes tulee aika jättää teksti oman onnensa nojaan. Onnellinen ja surullinen hetki. Kaikki on siinä. Sitten lukija nappaa kirjan hyllystä, syventyy siihen, uhraa aikaansa omaksuakseen tarinan. Ja hän joko pitää lukemastaan tai sitten ei, tai ei oikein tiedä, on hämillään. Joka tapauksessa kirja on tarjonnut jonkinlaisen elämyksen, jota voi pohtia, jonka voi jakaa, josta voi keskustella.

Kirjoihin ja kansiin painettu tarina on siis periaatteessa muuttumaton. Se on kirjailijalle ja lukijalle turvallisessa muodossa. Siihen investoitu aika saa tietyn arvon.

Nyt se vaarallinen osuus.

Kohtaamani ihminen kertoi, kuinka hän oli nuorena halunnut kirjoittaa kirjan. Hän oli koonnut sanoiksi syviä tuntojaan, ajatuksiaan, ihanteitaan, haaveitaan. Sitten hän oli näyttänyt keskeneräisen tekstin eräälle tytölle.

Auts!

Tyttö oli nauranut kirjailijanraakileelle päin naamaa. Se pommi teki järkyttävää tuhoa. Siitä tuli kirjailijanuran päätepiste.

Tuo tositarina sai minut miettimään. Olenko tiedostanut riskit ryhtyessäni tähän avoimen kirjoittamisen projektiin? Osaanko olla aito ja uskollinen tekstilleni, kun tiedän, että sitä luetaan keskeneräisenä? Vai ennakoinko turhaan lukijoiden reaktioita? Uskallanko enää kokeilla, koetella rajoja, ottaa riskejä? Uskallanko pistää itseni likoon? Uskallanko kirjoittaa tarpeeksi rosoista, aitoa, sydämestä lähtevää kieltä?

Ei hemmetti sentään. Miten tässä oikein käy?

Kuolonviiva

Deadlinen - kuolonviivan luoma ajan rajallisuuden pakokauhu raastaa välillä hermoja, mutta on erittäin hyödyllinen kannustin. On pakko päästä maaliin, koska niin on tullut luvattua ja lupauksessa on pysyttävä.

Minulla on noin parikymmentä viikkoa aikaa kirjoittaa romaani. Olen pyhittänyt kirjoittamiseen kaksi päivää viikossa. Jos romaanin mitta on vaikkapa 200 sivua, täytyy jokaisella kerralla syntyä keskimäärin viisi sivua julkaisukelpoista tekstiä. Tahti on tiivis, mutta mahdollinen.

Olen valmistellut aihetta jo pitkään, mutta siitä huolimatta tarina ei muutu olevaksi ilman kirjoittamisen raakaa työtä.

Myös ensimmäinen maraton antiikin Kreikassa oli juostava loppuun saakka. Vasta viimeisten askelten jälkeen, kun Ateenan portit oli saavutettu ja viesti viety perille, oli tehtävä täytetty, kuolonviiva ylitetty. Samalla tavoin koko pitkä kirjoittamisen ja tekstin kehittelyn prosessi huipentuu kirjaksi vasta  aivan viimeisillä metreillä. Muinaisen Marathonin taistelun viestinviejä ei selvinnyt urakastaan hengissä. Hän kuoli viestin kerrottuaan. Mutta ehkä juuri se teki tuosta tarinasta kuolemattoman.

Kirjailijaa innostaa pitkälle matkalle ajatus kuolonviivan ylittämisestä, perillepääsystä ja viestin jakamisesta. Siitä, että tarinalla on merkitystä kuulijoille, että he haluavat kuulla sen.

Sitä kohti ollaan nytkin matkalla, kuolonviivaa, mutta tällä kertaa ei juoksija ole yksin. Venla ja Mirjam ovat ensimmäiset lukijat, jotka ovat jakaneet ajatuksia kanssani. Kiitos heille siitä. Se auttaa jatkamaan.

Matkan varrella kuullut kommentit ovat aina tärkeitä olivatpa ne sitten kriittisiä tai kannustavia. Kritiikki lisää uhmaa, kannustus tuo varmuutta. On aivan mahtavaa saada mukaan lukijoita jo tarinan tässä vaiheessa. Koko ajan tuntuu entistä todennäköisemmältä, että kuolonviiva saavutetaan ja voimme yhdessä lausua ensimmäisen maratoonarin, Feidippideen, kuuluisat sanat: "Me voitimme!"

Toivottavasti ei yhtä kohtalokkain seurauksin :)

Löytöretki vieraille maille

Eilen putkahti jossakin vaiheessa päähäni ajatus, että minulle kirjan kirjoittaminen on kuin löytöretki vieraille maille.

Luvassa on ensin pitkä merimatka vain tähdet, kuu ja aurinko apuna. Jossakin vaiheessa tulee maata näkyviin, joka sekin on aluksi vain kaurua aavikkoa tai tiheää viidakkoa. Olosuhteet ovat yleensä joko liian niukat tai liian rönsyilevät. Mutta on vain jaksettava kulkea läpi loputtomien erämaiden hikoillen ja kärsien, sitkeästi taivaltaen. Päiväkausia, viikkokausia, vuosikausia. On keksittävä nimiä järville, joille, vuorille, uusille olennoille. Astuttava välillä harhaan, palattava takaisin, kunnes jonakin päivänä huomaa löytäneensä perille. Tajuaa, että on siellä, minne on alusta saakka pyrkinyt, jossakin vuoren huipulla lippu kädessä huutamassa löytämisen riemua maailmalle.

Mutta näin on syntynyt vasta aavistus tuosta uudesta maailmasta. On vielä kuljettava samat reitit monta kertaa edestakaisin. Aina löytyy jotakin uutta. Ja vasta vähitellen saa maisema lopullisen muotonsa, joka askeleelta se tulee kirkkaammaksi ja selkeämmäksi, karut kohdat rikastuvat ja turhat rönsyt leikkautuvat pois. Polut hioutuvat, eläimet, ihmiset ja kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tulevat tutuiksi.

Erikoisen hienoja hetkiä tuolla löytöretkellä ovat ne, kun jostakin odottamattomasta paikasta tavoittaa jotakin kaunista: hienon näkymän tai yksittäisen helmen. Se on harvinaista, mutta kruunaa kaiken vaivannäön.

On ihmeellistä huomata, miten uusi maailma alkaa vähitellen ikään kuin tulla itsekseen, tulla täydeksi.

Ja sitten koittaa se päivä, kun maa saa jäädä muiden hoteisiin. Silloin on aika astua taas laivaan ja suunnata kohti uusia seikkailuja.

Savon Sanomat: Tatu Kokko työstää nuorisoromaania nuorten avulla

"Kuopiolaiskirjailija Tatu Kokko on kirjallisuuden hullu tiedemies. Hän tykkää kokeilla kirjoittamisessaan erilaisia keinoja ja tyylisuuntia, eikä ole lokeroitunut ainoastaan yhden genren maailmaan."

Lue lisää Savon Sanomien verkkosivuilta:

http://www.savonsanomat.fi/uutiset/kulttuuri/tatu-kokko-tyostaa-nuorisoromaania-nuorten-avulla/1746385

Alaston kirjailija

On suoraan sanottuna kammottavaa antaa keskeneräisen, vastasyntyneen tarinan ensimmäiset sivut julkisesti luettaviksi.

Sitä voisi verrata alastomuuteen. Kuvittele, että löydät itsesi näyttämöltä, parrasvaloista, valmistautumattomana ja vieläpä ilman vaatteita. Ei kadehdittavaa. Eipä.

No, ihan pienellä tutulla porukalla asia ei olisi mikään ongelma. Käydäänhän sitä saunomassakin nakuna. Ei tarvitse ujostella.

Ja voi olla hyvinkin tarpeellista, että joku ulkopuolinen pääsee tutustumaan tarinaan ennen kuin se on lukittu kansiin. Oli henkilö sitten ystävä, asiantuntija, kustannustoimittaja tai puoliso. Kirjailija saa luultavasti hyvin arvokkaita vinkkejä ja näkökulmia tekstiinsä. Mutta siinä vaiheessa tarina on yleensä jo melko hyvällä tolalla. Sillä on selkeä muoto ja ulkonäkö. Sillä on... ne vaatteet. Se ei ole enää mikään paljas, sulaton, kylmässään värisevä linnunpoikanen.

Ja juuri siitä tässä on nyt kyse. Pelottavasta alastomuudesta. Kynitystä Kokosta. Eikä tämä ole mikään tavallinen perhesauna.

Huh!

Tässähän voisi tulla helposti toisiin ajatuksiin.

Sokka irti!

Ensimmäiset sivut kirjoitettu.

Tyhjän paperin painajainen selätetty.

Sitä tunnetta, kun tarina alkaa löytää muotonsa. Loputon kehittely ja pyörittely, tuhansien mahdollisuuksien edessä kiemurtelu saa loppunsa. Tarina ottaa kirjoittajastaan niskalenkin ja pakottautuu esiin juuri sellaisena kuin itse haluaa.

Ja kuten niin monesti ennenkin, syntyy jotakin aivan muuta kuin olet uskaltanut kuvitellakaan. Syntyy jotakin aivan uutta. Evoluutio on lyhyt ja raju. Kirjainten emäsparit etsiytyvät yllättäviin yhdistelmiin, hakeutuvat sopiviin koloihin tuon tulevan kirjan dna:ssa.

Ei voi muuta kuin ihmetellä. Katsella sivusta.

Uusi maailma on saanut alkunsa. Kylmä ja karu. Vaarallinen. Sotaisa. Mutta ihmisten sisältä löytyy lämpöä ja tulisuutta. Se sitoo mielet yhteen. Vahvoin verivaloin.

Nyt on taipaleella sellainen joukko, jota ei suru paina. Ei vaikka mitä tulisi eteen.

Ensimmäinen kerta

Tämä on ensimmäinen blogitekstini... koskaan!

Kääk!

Jännittää, suorastaan vapisuttaa ja samaan aikaan kutkuttaa mukavalla tavalla.

Perjantaina 13.12.2013 oli myös hieman vastaava tilanne. Kävin tapaamassa ensimmäistä kertaa Minna Canthin yläkoulussa yhdeksäsluokkalaisia nuoria, joiden kanssa aloitin kirjoittamisyhteistyön. Täytyy sanoa, että vierailu oli tosi virkistävä. Kohtaamistani nuorista huokui valtava määrä energiaa. Tuli mieleen, että he olivat kuin käveleviä, humisevia ydinreaktoreita. Kipinät vain paukkuivat. Sain paljon hyviä ideoita. Innostunut vastaanotto innostaa jatkamaan kohti uutta tarinaa.

Tarkoitukseni on siis kirjoittaa kirja nuorten kanssa. Saada heidät innostumaan kirjallisuudesta, lukemisesta, kirjoittamisesta. Salainen haaveeni on rustata opus, joka koukuttaa niin pojat kuin tytötkin. Taisteluja, outouksia, hyviä tyyppejä, vauhtia, järkyttävän siistejä maisemia, ropaus romantiikkaa ja kaikkea sitä, mikä rassaa nuorten ajatuksia kun kuoriudutaan toukasta perhoseksi.

Tarinan ympäristönä on vaihtoehtohistoria. Maailma muistuttaa osin omaamme, mutta sisältää roppakaupalla yllätyksiä. Eipähän tule aika pitkäksi.

Niin, tässä yhteiskunnassa, länsimaisessa hyvinvointivaltiossa me elämme teknologian keskellä. Kännykät piippailevat taskussa, napit soivat korvissa, kuvat ja elokuvat virtaavat kannettaviin päätteisiin tai jopa silmälaseihin. Navigointilaite ehdottaa nähtävyyksiä ja reittejä ja kertoo tietoja lähellä olevista kohteista. Internetin syövereihin on rakentunut kokonaisia valtakuntia ja kaupunkeja ja maatiloja, joiden parissa ihmiset viihtyvät suuren osan päivästään. Kommunikointi on reaaliaikaista mihin tahansa. Eikö tässä ole jo tarpeeksi?

Mutta, mutta... otetaanpa vielä aimo harppaus eteenpäin. Siirretään ajatuksia ja siirrytään niiden mukana kokonaan toisaalle. Siepataan tai kasvatetaan kehoja ajatusten ohjattaviksi. Rakennetaan tietojärjestelmiä, joiden laskentateho hakkaa nykyiset mennen tullen, ja laajennetaan niillä tajuntaamme. Miltä tuntuisi käsittää aika, äärettömyys ja koko maailmankaikkeuden rakenne? Niinpä. Ja katsomatta Googlesta.

No, mielenkiintoista tarinaa on luvassa. Parin vuoden mittainen suunnittelu alkaa soljua tekstiksi, tapahtumiksi, kohtaloiksi.

Tervetuloa mukaan. Pian soppa kiehuu. Tulet on jo tehty!