RMCC5:n käsikirjoitus Bloggerissa. Tänne voi kirjoittaa kommentteja. Päivitetty 16.4.2025.

Moikka ja tervetuloa lukemaan reaaliajassa päivittyvää Rob McCoolin seikkailujen viidennen osan käsikirjoitusta. Otan mielelläni vastaan ideasi tai mielipiteesi tekstiin liittyen. Se käy helposti. Avaa käsikirjoituksen Bloggeriversio ja kirjoita ajatuksesi sen lopussa olevaan kommenttiketjuun. Voit tehdä sen nimellä tai anonyymisti. 

Kiitos osallistumisestasi! Kiitos avustasi!

Uuden tarinan johdannoksi voisin kertoa, että Rob McCool on matkalla kohti Californiaa. Hän matkustaa piraattien sukellusveneessä yhdessä Kaarnen kanssa. He vievät sinne Tuonelan avaimia, eräänlaista tietojärjestelmien alkukoodistoa, jota Kaarne kuljettaa mukanaan.

Uuden aloittaminen on minulle aina hieman takkuilevaa. Tärkeintä on kuitenkin saada tekstiä aikaiseksi, jotakin, mitä työstää eteenpäin. Sen ei tarvitse olla heti valmista. Eikä se olekaan. Ei minun tyylilläni. Kirjoitan käsikirjoitukset moneen kertaan, vaihdan lukujen paikkoja, poistan niitä, muokkaan rajustikin.

Mutta jostakin pitää aloittaa, pitää olla jotakin, mitä muokata.

Kävin hakemassa vauhtia Kuopion Minna Canthin koulun kahdeksasluokkalaisilta. He antoivat ideoita ensimmäistä lukua varten. Suuret kiitokset siitä! Sain myös Robin elämän alkutaipaleesta kertovan, upean sarjakuvan, Robin ystäväkirjan ja hienon piirustuksen tai paremminkin taideteoksen. Kaiken huipuksi sain Ukkosympyrä-aiheisen tanssivideon. Ihan käsittämättömän mahtavaa!

Sitten tarinaan, jonka otsikko on erään kahdeksasluokkalaisen ideoima.

Luku 1 – Hola, amigos! (Tämä luvun nimi tuli Minna Canthin koulun 8. tanssiluokalta)

Hippokamppi nousi pintaan Tyynenmeren syvyyksistä. Suolainen merivesi väistyi kannelta ja hevosenpään muotoisen tähystystornin luukku aukesi. Piraattikapteeni Carlos Fadiño asteli ulos sankan sumun keskelle. Alus jatkoi matkaa keula kohisten ja ennen pitkää sumu jäi taakse.

– Tämä näyttää todellakin täydelliseltä luonnonsatamalta, sanoi kannelle, piraattikapteenin taakse ilmestynyt Rob McCool, kun näkymä edessä avautui.

– San Francesco on paljon muutakin. Se on vilkas, metsien ympäröimä kukkulakaupunki, Carlos sanoi.

– Eihän täällä näy ketään,  Robin vierelle tullut Kaarne sanoi. Hän kietaisi korpinmustat hiuksensa nutturalle, etteivät ne menisi silmien eteen.

– Odotahan, kun pääsemme lähemmäs, sanoi Mandi, joka oli noussut kannelle viimeisenä. Nuori neito oli piraattikapteenin tytär. Hänellä oli yllään röyhelöinen, pitkähelmainen mekko. Hän istui mekkonsa alle kätketyn leijunassakan päällä niin, että jalat eivät koskettaneet kantta.

Heidän edessään levittäytyi erikoinen maisema, valtava vesiallas, jonne pääsi avoimelta mereltä vain kapean väylän kautta. Rob katsoi taakseen. Sumu peitti salmen kuin harmaa muuri.

– Kuinka kukaan osaa tulla tänne tuon sumuverhon läpi? hän kysyi. 

– Aurinko polttaa sen pian pois. On vielä varhainen aamu. Nyt sumu on sakeimmillaan, Mandi sanoi.

He purjehtivat eteenpäin, ja vähitellen alkoi näkyä itse kaupunkia. Se nousi kukkuloiden rinteille heidän oikealla puolellaan.

– Ajetaan laitureille. Ne ovat tuolla vähän matkan päässä, Carlos sanoi.

– Mikä tuo homma suoraan edessä on? Kaarne kysyi.

– Se on kaupungin puolustusta varten rakennettu saarilinnoitus, La Isla de los Alcatraces.

– Pitäisikö meidän olla varovaisempia? Rob kysyi. – Mitä, jos ne pitävät meitä uhkana ja alkavat tulittaa?

– Eivät pidä, Carlos naurahti. – Olen tuttu näky näissä maisemissa ja ilmoittanut tulostamme. 

– Tulkaa tähän laituriin! kuului huuto, kun he lähestyivät satamaa. – Meillä on parhaat hinnat ja parhaat sapuskat.

– Eipäs kun meillä! huusi seuraavan laiturin nokassa seisova mies. Hän heilutti lisäksi kylttiä, jossa mainostettiin laiturin uhkapelipöytiä ja runsaita äyriäistarjottimia.

– Mitä tuo tarkoittaa? Kaarne kysyi.

– Olettepa te täynnä kysymyksiä, Mandi sanoi, – mutta ymmärtäähän sen, kun tämä on ensimmäinen kertanne San Francescossa. Satamassa on useita vierekkäisiä laitureita, joilla on hotelleja, majataloja ja ruokapaikkoja. Jos ei halua mennä maihin, voi jäädä laitureille. Ne ovat tullivapaata aluetta. Siellä ei kukaan kysele turhia. Toinen juttu on, jos mennään maihin ja itse kaupunkiin. Silloin kaikki tulijat tutkitaan.

He menivät laitureiden kauimpaiseen reunaan

– Hola, amigos! huusi laituripylvään päällä istuva, rehevä nainen. Hän piti päässään hattua, jossa oli leuan alle reunoistaan kaartuva lippa.

– Hola, doña Móvil! Carlos huusi vastaan.

– Missä oikein olet luurannut? Minulla on ollut ikävä sukellusvenettäsi, doña Móvil sanoi ja keikutti itseään pylvään päässä villi ilme kasvoillaan.

– Ja minuako et ole ikävöinyt yhtään?

– Ehkä vähän, doña Móvil naurahti. – Mistä tulette?

– Jäämereltä.

– Oliko siellä kylmä?

– Pieni tujaus lämmikettä ei olisi pahitteeksi.

– Käykää sitten peremmälle. Laitetaan pöytä koreaksi.

Doña Móvil pudottautui tolpalta laiturille ja katosi laiturin päähän rakennettuun majataloon.

39 merileijonaa, luki oven yläpuolella. Nimen alkuperä paljastui, kun he tulivat ikkunoiden ääreen. Varsinaisen laiturin vieressä oli ponttoonilaituri, jonka päällä köllötteli suloisessa sekamelskassa lauma merileijonia.

– Mitä teille saisi olla? kysyi kapteenin luo purjehtinut doña Móvil lanteitaan keikutellen. Mandi, Kaarne ja Rob istuivat kapteenin kanssa samassa pöydässä. – Meiltä löytyy kuningasrapuja, katkarapuja, taskurapuja ja hummereita. Osa on ihan tuoreita, osa jäistä otettuja.

– Minulle iso hummeri, Carlos sanoi.

– Abalón rojo, por favor, Mandi sanoi.

– Mikä se on? Kaarne kysyi.

– Punainen korvakotilo. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta maistuu tosi hyvältä grillattuna.

– Minä otan taskurapuja. Ne ovat tutumpia, Kaarne sanoi. – Keitettynä, kiitos.

– Entä sinulle nuori mies?

– Ottaisin katkarapuja, kiitos.

– Uppopaistettuna, keitettynä vai grillattuna?

– En oikein tiedä. Mitä eroa niissä on?

– Äläpä hätäile. Minä tuon sinulle maistiaiset kaikista, doña Móvil sanoi ja lähti keittiöön viemään tilausta.

– Minne te aiotte suunnata täältä? Carlos kysyi Kaarnelta.

– Jonkin matkaa sisämaahan.

– Te tarvitsette oppaan ja jonkinlaisen kulkupelin.

– Minä voin näyttää, mistä sellaisen saa, Mandi sanoi.

– Mitä ajattelit? Carlos kysyi.

– Pomot tuntevat nämä seudut kuin omat taskunsa. Muistatko esikoisten heimon, joka asustaa lahden pohjoispuolen jättimetsissä?

– Hyvä ajatus, Carlos sanoi. – He ovat paljon luotettavampia kuin kukaan San Francescossa.

– Milloin voimme mennä sinne, Kaarne kysyi.

– Syödään nyt ensin rauhassa. Lahden toisella puolella ei ole minun tietääkseni laitureita, mutta voimme heittää teidät maihin merihevosilla.

– Sopii meille, Rob sanoi. – Minkälainen maa tämä California oikein on?

Mandi ja Carlos kertoivat, että se oli vain yksi pala laajasta americanojen valtakunnasta, joka muodostui useasta enemmän tai vähemmän itsenäisestä ruhtinaskunnasta. Suurin valtakeskittymä oli itärannikolla. 

– Kolmentoista liitto johtaa käytännössä koko sirkusta, Carlos sanoi.

– Kolmentoista liitto on tuttu minullekin, Kaarne sanoi. – Olen käynyt siellä kerran valid sultanan valtuuskunnan mukana.

– Tapasitko vaalikeisarin? Mandi kysyi.

– Tietysti.

Mandi ja Carlos katsoivat Kaarnea kuin tämä olisi muuttunut joksikin toiseksi henkilöksi, jollakin tavalla arvokkaammaksi ja tärkeämmäksi.

– Koskettiko hän sinua? Carlos kysyi.

– Kyllä.

Piraatit henkäisivät syvään kuin olisivat kuulleet jotakin ennenkuulumatonta. 

Mandi kysyi:

– Miltä se tuntui? 

– Ihan tavalliselta. Käteltiin ja tervehdittiin. Sitten seisottiin ryhmänä, kun meistä otettiin kuvia.

– Ihan tavalliselta muka, Carlos murahti. – Pötypuhetta. Sanotaan, että hänen kosketuksensa on kuin siunaus, kuin suloinen sähkövirta kulkisi siinä välissä.

– Saattoi siitä räpsy tulla, en muista, mutta niin on käynyt monta kertaa ennenkin, vaikka kenen kanssa.

– Tiedätkö, että tuo alkaa kuulostaa melkein rienaukselta? Carlos sanoi.

– Minusta monet puheet vaalikeisarista ovat aivan liioiteltuja. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä muuten kuin, että sen jutut olivat välillä vähän ihmeellisiä.

– Minkä takia olitte siellä, siis se teidän valtuuskunta? Mandi kysyi.

– Siellä sovittiin duiblinilaisten ja maroccolaisten orjien toimittamisesta viljelyksille ja hiilikaivoksiin.

– Niinpä tietysti, Carlos tuhahti. – Sillähän se maailma pyörii, orjatyövoimalla. Tuli taas paluu maan pinnalle ellei jopa meren pohjaan, miten sen nyt ottaa. Ei se vaalikeisari niin pyhä mies taida ollakaan, kuin kuviteltu.

– Ei siinä ole muuta erikoista kuin suuret sanat, sitä mieltä minä olen, Kaarne sanoi.

– Ei kai täällä puhuta politiikkaa, doña Móvil sanoi suuren tarjottimen takaa. Mukana tullut mustahiuksinen tyttö alkoi ojennella ruokia pöytään.

– Mitä nyt vähän leukoja louskutellaan, ihan lämpimiksi, Carlos sanoi. – Onko muuten lahden pohjoispuolelle rakennettu vieläkään laituria?

– Miksi olisi? Se on pomojen maita. Ei siellä ole tarkastuksia niin kuin täällä kaupungissa. Eikös sinun paatillasi muka pääse rantaan asti? Kai se nyt sen verran nousee  ilmaan.

– En mielelläni aja sillä maille. Ei sitä ole suunniteltu sellaiseen. Se on sukellusvene, ja siinä hommassa isot leijuntasäiliöt olisivat vain vastuksina.

– Teepä niin kuin tykkäät. Ruoka on nyt tarjoiltu. Alkakaahan syödä.

Pöytäseurue söi hyvällä ruokahalulla. Laivakokki-Bossan ruoat olivat erinomaisia, mutta doña Móvilin keittiön herkuille niistä ei ollut kilpailijaksi.

– Voisitko hankkia meille oppaan, joka veisi meidät pomojen luo? Carlos kysyi, kun tuli maksun aika ja hän kaiveli mynttejä taskustaan.

– Voinpa hyvinkin, doña Móvil sanoi. – Laguna, tulehan tänne!

Tarjoilemassa ollut tyttö tuli kiireellä hänen luokseen.

– Kutsuitte minua, doña?

– Nämä ystävämme haluaisivat mennä lahden pohjoispuolelle tapaamaan heimolaisiasi. Lähtisitkö heidän oppaakseen?

– Voin lähteäkin, Laguna vastasi ja kysyi sitten Carlosilta: – Miksi haluatte tavata heitä?

– Itse asiassa minä en halua tavata heitä, vaan nämä ystäväni haluavat, Rob ja Kaarne.

– Me tarvitsisimme oppaan, joka osaisi kulkea sisämaassa, Kaarne selitti.

– Meidän heimostamme löytyy kyllä eränkävijöitä, jotka ovat liikkuneet lähestulkoon kaikkialla meren ja Sierra Nevadan välissä.

– Juuri sellaista me kaipaamme, Rob sanoi ja katseli Kaarnea ja Lagunaa vuoronperään. He olivat kuin siskokset, hyvin samannäköiset mantelinmuotoisine silmineen ja korkeine poskipäineen. 

– Voitte lähteä heti, kun haluatte, doña Móvil sanoi. – Annan Lagunalle loppupäivän vapaata.

– Me olemmekin jo valmiit, Carlos sanoi. – Kiitos herkullisesta hummerista. En ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää.

– Ole hyvä vain ja tule taas uudestaan. Täällä on aina pannu kuumana sinua varten, doña Móvil sanoi ja iski silmää.

– Voi olla, että saat minusta vakiasiakkaan, Carlos naurahti. – Jään odottamaan lahdelle, kunnes ystävämme palaavat pikku retkeltään.

Luku 2 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Hippokamppi lipui ulos San Francescon lahdelta. Laguna oli neuvonut piraattikapteeni Carlos Fadiñoa viemään sukellusveneensä valtameren puolelle. Siellä olisi paras paikka rantautua ja lyhin reitti pomojen kylään. Kuuden merimailin päässä lahden suuaukolta oli pieni, hiekkainen poukama, jota oli vaikea havaita mereltä käsin. Rob tutkaili rantaa piraattialuksen hevosenpäätä muistuttavasta tähystystornista. Aurinko paistoi lämpimästi, paljon lämpimämmin kuin Jäämeren tuntumassa. Maasto näytti kaiken kaikkiaan vaikeakulkuiselta, ranta suureksi osaksi kallioiselta ja jyrkkärinteiseltä.

– Ei mitenkään puoleensavetävä näkymä, Rob sanoi Kaarnelle, joka nousi tikkaita pitkin hänen vierelleen.

– Tämä seutu on kesän jäljiltä kuivaa ja kulottunutta. Sateet tulevat vasta talven koittaessa. Sitten vihertää. Kevät on kaikkein kauneinta aikaa.

– Oletko käynyt täällä joskus aikaisemmin?

– En. Tieto on peräisin Topkapin arkistoista. Sanoinhan, että niiden penkominen oli lempipuuhaani. Ilmasto on täällä muuten hyvin samankaltainen kuin Istanbulissa.

– Sinä se jaksat aina yllättää, Rob sanoi.

– Sinun on parempi tottua siihen.

Piraattikapteeni Carlos Fadiño nousi torniin. Sukellusveneen keula kääntyi rantaa kohti ja alus pulpahti pintaan kuin pullo.

– Laguna, tulehan kannelle. Teidän on aika lähteä, Carlos sanoi tähystystornin äänitorveen. Samalla hetkellä Hippokampin kyljistä aukesi kaksi luukkua ja merihevosta muistuttavat kiiturit syöksähtivät veteen. Molempien ohjaimissa oli sukellusasuun ja harppuunaan sonnustautunut piraatti.

Laguna ja Mandi tulivat ulos aluksen uumenista.

– Voisinko lähteä heidän mukaansa? Mandi kysyi.

– Eiköhän sinun seikkailut ole nyt vähäksi aikaa seikkailtu, Carlos sanoi. – Vai pitääkö muistuttaa, kuinka huonosti viime kerralla oli käydä.

Mandi nosti leukaansa ja hymähti isälleen, kääntyi sitten Robin puoleen ja sanoi: 

– Pidä huoli itsestäsi. 

– Älä hätäile, kyllä me pärjätään, Kaarne sanoi.

Mandi halasi Robia ja kuiskasi tämän korvaan:

– Tule ehjänä takaisin.

Rob ei osannut sanoa mitään varsinkaan, kun Mandi painoi kevyen suudelman hänen poskelleen. 

– Hyppää kyytiin! toinen piraateista huusi Robille. 

– Saa nähdä, malttaako se lähteä, naurahti kannelle noussut Bossa-kokki. Mies oli kookas ja lihaksikas kuin jokin menneiden aikojen veistos. Muikea hymy tummanruskeiden kasvojen keskellä vain korosti hänen huvittuneisuuttaan.

Bossan käytös ärsytti Kaarnea. Hän heilautti kättään merikiituria ajavalle piraatille ja huusi:

– Tulehan tänne sen heposi kanssa. Minä ja Laguna olemme ainakin lähdössä.

Kiituri pyörähti aallokossa ja roiskaisi vettä ympärilleen. Piraatti ajoi kiinni sukellusaluksen kylkeen niin, että Kaarnen ja Lagunan oli helppo nousta kyytiin. He istuivat miehen selän taakse. Kiituri oli järeää tekoa ja kantoi helposti kaksi kevyttä matkustajaa.

– Mennään, Kaarne sanoi piraatille.

Merikiituri ampaisi liikkeelle kuin nuoli. Se kaartoi ensin vasempaan sitten oikeaan ja suuntasi sitten kurssinsa suoraan kohti kallioiden välistä häämöttävää hiekkarantaa.

– Minunkin on parasta lähteä, Rob huikkasi kannella seisojille ja hyppäsi toisen kiiturin kyytiin.

Hän oli pudota mereen, kun piraatti kiihdytti hetkessä täyteen vauhtiin. He liukuivat meren päällä hieman nopeammin kuin toinen kiituri ja olisivat saavuttaneet sen ennen rantaa, jos matka olisi ollut vähänkin pidempi.

Rob hyppäsi rantaan. Merivesi huuhtoi Kaarnen ja Lagunan jälkiä hiekassa. Neidot kävelivät kohti hietikolta alkavaa metsänreunaa. Metsän puut olivat matalia ja pyöreälatvaisia ja maasto kallioista.

– Odottakaa minua! Rob huusi.

Kaarne ei ollut huomaavinaankaan Robia ja sanoi Lagunalle: – Sain sen käsityksen, että metsä olisi paljon vaikuttavampi.

– Meidän pitää kävellä ensin muutama kilometri harjanteiden välistä kanjonia. Varsinainen metsä alkaa vasta tuonnempana. Se ei näy tänne, mutta on varmasti maineensa veroinen.

– Minkälainen maine sillä on?

– Sittenpähän näet.

Rob kuuli Kaarnen ja Lagunan keskustelun. Hän ei pitänyt enää kiirettä. Häntä harmitti Hippokampin kannella tapahtunut välikohtaus, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt sille. Mandi oli osoittanut hänelle ylenpalttista huomiota koko pitkän merimatkan ajan. He olivat olleet sukelluksissa Jäämereltä Californiaan saakka, tasan kymmenen päivää, niin kuin piraattikapteeni Carlos Fadiño oli lähtiessä laskeskellut. Kaarnen suhtautuminen Robiin oli ollut nuiva pitkin matkaa. He olivat tehneet vain ylimalkaisen strategian siitä, miten toimisivat, kun pääsisivät Californiaan. Kaiken kaikkiaan Kaarne oli ollut hyvin salaileva matkan lopullisen tarkoituksen suhteen. Rob tiesi vain, että he tarvitsisivat oppaan, joka voisi viedä heidät Miiwok-heimon alueelle, joka sijaitsi jossakin Sierra Nevadan vuoriston liepeillä.

Rob ei pitänyt kiirettä. Hän ymmärsi, ettei hänen seuraansa kaivattu. Hän käveli huutomatkan päässä perässä. Maasto oli aluksi karua, mutta rehevöityi matkan edetessä. Käveleminen oli välillä haastavaa, polku oli niin jyrkkä ja vei heitä koko ajan korkeammalle. Kasvusto tihentyi sitä mukaa. Puiden oksat taipuivat monessa kohtaa polun yli muodostaen heidän ympärilleen lehtikattoisen tunnelin.

Jossakin kohtaa he alkoivat kävellä alamäkeen. Ilma muuttui aikaisempaa kosteammaksi. Sitten he näkivät ensimmäisen todella suuren puun. Rob ei ollut nähnyt koskaan mitään vastaavaa, vaikka olikin elänyt metsän keskellä koko ikänsä. Kotipuolen korkeat hongat tuntuivat yhtäkkiä vaivaisilta risuilta edessä nousevan punakylkisen jättiläiseen rinnalla. Robin taistelukypärän ohjelmisto ilmoitti sen korkeudeksi kokonaiset 114 metriä.

Hän kiiruhti Lagunan vierelle ja kysyi:

– Kuinka vanha tuo puu on? Sen on täytynyt kasvaa ikuisuuksia päästäkseen tuollaisiin mittoihin.

– Joillakin puilla on ikää tuhansia vuosia. Tuosta en tiedä.

– Tuhansia vuosia, Rob sanoi hiljaa. – Käsittämätöntä. Ne ovat alkaneet kasvaa paljon ennen muinaisten roomalaisten ja egyptiläisten valtakuntien loppua.

– Ehkä jopa ennen niiden syntyä, Kaarne tokaisi.

Rob meni puun luo, kiipesi sen mahtaville juurille ja halasi sitä. – Tervehdy ystäväiseni, hän sanoi fennien kielellä ja alkoi mitata puun kokoa.

– Ihan käsittämätöntä! hän hihkaisi halattuaan koko puun ympäryksen. – Liki viisi syltä. Kotipuolessa ei ole yhtään mäntyä, joka olisi ympärysmitaltaan edes kahta.

– Hienoa nähdä, että olet innostunut puistamme, sanoi mies, joka tuli esiin toisen puun takaa.

* Se käyttää jonkinlaista häirintää, Kaarne viestitti Robille niin, että teksti tuli näkyviin tämän taistelukypärän etsimiin. 

* Ohitti minunkin skannerini, Rob vastasi. 

Kaarnella ei ollut kypärää, mutta hän näki Robin lähettämän viestin. Hänen sisäänrakennettu vastaanottimensa oli edistynyttä teknologiaa ja yhdisti viestit suoraan näköhermoon. Skannerinsa avulla hän pystyi havaitsemaan kaiken liikkeen kilometrin säteellä, mutta tällä kertaa tutkaa oli harhautettu.

Puun vierellä seisova mies oli jylhällä tavalla komea. Poskipäät korkealla, nenä hieman kyömy. Silmät valppaat ja katse läpitunkevan pistävä. Hän oli pukeutunut nahkapaitaan ja -housuihin. Kaulassa oli hihna, johon oli pujotettu puuhelmiä. Mustat hiukset oli sidottu taakse.

– Minun nimeni on Dasan. Laguna ilmoitti tulostanne.

Rob näki, että miehen toisen silmän edessä oli etsinsanka. Tällä oli vyössään kertaalleen laukeava pistooli, veitsi ja pieni kirves sekä selässään jousi ja nuolia. Mies katsoi arvioivasti Kaarnea ja sanoi:

– Sinun vaatepartesi on erikoinen. Melkein katoat metsän sekaan. Mistä olet saanut moisen?

– Se on Kirotun metsän zoonien kutoma. 

– Heistä en ole kuullutkaan.

– Se ei ole mikään ihme. He ovat kätketty kansa ja asuvat kaukana täältä.  

– Suosit näemmä kirvestä ja jousta, vaikka jousesi onkin erikoinen muodoltaan. 

– Jouseni on helpompi käyttää ja paljon tarkempi kuin se, mikä sinulla on selässäsi.

Mies naurahti, ja Rob vaistosi, että tämä otti Kaarnen sanat haasteena.

– Senhän voimme helposti testata. Käydäänkö kilpasille?

– Milloin vain, Kaarne sanoi.

– Näetkö tuon katkenneen oksan, mies sanoi. – Koeta osua siihen.

– En ole ihan varma, mitä oksaa tarkoitat. Ammu ensin.

Mies otti jousen selästään, asetti nuolen jänteelle ja ampui. Nuoli lensi kauniissa kaaressa ja jäi törröttämään oksantynkään.

– Sinun vuorosi, mies sanoi silminnähden tyytyväisenä omaan osumaansa.

Kaarne pyöräytti varsijousen eteensä ja ampui. Se tapahtui niin nopeasti, että silmä ei tahtonut pysyä mukana. Nuoli näkyi yhtenä viivana ennen kuin katosi puiden väliin. Mennessään se kosketti miehen ampumaa nuolta, josta irtosi muutama ohjainsulka.

– Olit todella nopea, mutta et osunut, mies sanoi ja henkäisi syvään. – Aina ei voi onnistua.

– Katsohan tarkemmin, Kaarne sanoi. – Vähän kauemmas.

Kaarnen ampuma nuoli oli läpäissyt katkenneen oksan parinkymmenen metrin päässä miehen nuolesta.

– Luulin, että tarkoitit tuota oksaa, Kaarne sanoi ilme vakavana. – Ajattelin, että sinun laukauksesi jäi hieman lyhyeksi.

Mies katsoi ensin Kaarnen ampumaa nuolta ja sitten Kaarnea. Hän pyöritti päätään ja naurahti.

– Oletpa totisesti taitava jousesi kanssa. Mutta miten mahtaa olla kirveesi laita. Lentääkö sekin samalla tarkkuudella?

Kaarne nappasi kirveensä vyöstä ja heitti. Kirves kierähti ilmassa muutamia kertoja ja löi poikki oksan, johon miehen nuoli oli iskeytynyt. Oksa tippui nuolineen alas sammalikkoon.

– Eipä jättänyt arvailujen varaa tuo heitto, mies murahti ja harppoi pudonneen nuolensa luo. – Ja kiitos tästä.

– Ole hyvä vain.

Mies otti maasta Kaarnen kirveen ja tutki sitä. Sen puolikuun muotoiset terät kaartuivat kohti toisiaan muodostaen miltei täydellisen ympyrän metallivarren yläpäähän.

– Hyvä tasapaino. Tällaista en ole nähnytkään. Saanko kokeilla?

– Anna mennä.

Mies heitti kirveen Kaarnen suuntaan. Se pureutui kiinni Kaarnen lähellä olevan puun runkoon.

– Ei hassumpi heitto, Kaarne sanoi. – Saanko katsoa hieman sitä kirvestäsi?

Mies käveli Kaarnen luo, otti kirveen vyöltään ja ojensi sen varsi edellä.

– Tämä on kevyempi ja tässä on vain yksi terä, mutta tuntuma on hyvä, Kaarne sanoi, heitti kirveen ilmaan ja otti kiinni kädensijasta. – Varsi on puuta. Se voi mennä poikki tositoimissa.

– Se on tiheäsyistä vaahteraa, mies sanoi. – Sitkeää kuin mikä.

– Saanko kokeilla?

– Anna mennä.

Kaarne otti askeleen taaksepäin, jännitti vartalonsa ja heitti kirveen matkaan. Se pyyhälsi katkaistun oksan vierestä, napsahti oksaan, jossa Kaarnen ampuma nuoli oli. Oksa leikkautui irti rungosta ja putosi maahan.

Mies hihkaisi haltioissaan ja onnitteli Kaarnea upeasta heitosta.

– Enpä ole nähnyt vastaavaa koskaan aikaisemmin. – Opettivatko zoonit sinulle jousiammuntaa ja kirveenheittoa?

– Kyllä. Ja paljon muutakin. 

– Teillä on arvokkaat varusteet, haarniskat ja leijuvyötkin viimeisen päälle. Ovatko ne zoonien peruja?

– Ne ovat novgorodilaista tekoa, Rob puuttui puheeseen.

– Sinulla ei ole kirvestä, mutta miekkasi näyttää erikoiselta, mies sanoi Robille.

– Tämä on yatagan. Sulttanaatin janitsaarisorurit käyttävät näitä.

– Sulttanaatti, janitsaarit? Tuo ei kyllä kerro yhtään mitään. Voiko sitä heittää?

– Pitäisi olla aika erikoinen tilanne, että heittäisin sen menemään, Rob naurahti… – ainakaan kesken taistelun.

– Se riippuu tilanteesta, mies sanoi. – Laguna kertoi, että tarvitsette oppaan, joka veisi teidät sisämaahan.

– Kyllä, Kaarne sanoi.

– Minä voisin lähteä oppaaksenne, mikäli pääsemme sopuun ehdoista.

Luku 3 – Usvan kansa (Tämä luvun nimi tuli Minna Canthin koulun 8. tanssiluokalta)

Dasan johdatti Robin ja Kaarnen syvemmälle metsään. He näkivät matkalla muutamia Dasanin ja Lagunan heimolaisia, jotka olivat metsällä tai keräämässä metsän antimia. Välillä Dasan nosti kädet suulleen ja teki ääniä, jotka sekoittuivat lintujen lauluun. Niihin tuli vastauksia, vaikka Rob ei nähnytkään ketään. Lopulta he tulivat paikkaan, jossa suuret puut kasvoivat niin tiheässä, että oksat peittivät taivaan lähes kokonaan.

– No niin, astukaahan sisään, Dasan sanoi ja painoi kämmenensä valtavan puun runkoa vasten.

Puun kaarna kiertyi auki kuin taikaiskusta ja paljasti puun sisällä olevan tyhjän tilan.

– Mikä tämä on? Rob kysyi.

– Hissi. 

He astuivat puun sisään. Aukko heidän takanaan sulkeutui. Lattia nytkähti, ja he alkoivat nousta ylöspäin.

Hetken kuluttua hissi pysähtyi. He astuivat ulos jonkinlaiselle tasanteelle. He olivat nousseet kymmenien metrien korkeuteen, mutta puiden latvoihin oli vielä matkaa.

– Nämä puut ovat käsittämättömän suuria, Rob sanoi.

– Näkisitpä jättiläiset, jotka kasvavat Sierra Nevadan juurella. Ne vasta suuria ovatkin, Dasan sanoi.

– Vaikea edes kuvitella.

– Onko kylänne rakennettu tänne ylös? Kaarne kysyi.

– Meidän kylämme ei ole yhdessä paikassa. Se ei ole pelkästään maassa tai puussa. Jos asuisimme yhtä tiiviisti kuin kaupunkilaiset, meitä olisi liian helppo hallita. Me olemme säilyttäneet osittaisen vapautemme. Emme ole orjia. 

– Mitä te siis olette? Kaarne kysyi.

– Me olemme velvoitettuja, Laguna sanoi.

– Mitä se tarkoittaa?

– Meidät on velvoitettu tarjoamaan tietty määrä työvoimaa Californian lukuisille haciendoille ja kaupunkien asukkaille. Saamme elää omilla maillamme vapaasti, kunhan velvoite täytetään.

– Osa kyläläisistä on siis töissä nytkin, niinkö? Rob kysyi.

– Kyllä, Dasan vastasi. – Iso osa.

– Mitä, jos joku kieltäytyy menemästä?

– Silloin työvuorossa olevat eivät pääse vapaiksi vuoronsa loputtua.

Samalla, kun he juttelivat, Dasan johdatti heitä useita, puusta puuhun viritettyjä riippusiltoja pitkin tasanteelta tasanteelle, kunnes he tulivat kohtaan, jossa heitä odotti pieni ryhmä pomoja.

– Tässä on osa minun perheestäni, Dasan sanoi.

Laguna kävi seisomaan muiden joukkoon.

– Oletko sinä samaa perhettä? Kaarne kysyi.

– Dasan on setäni, Laguna vastasi. – Ja me olemme kaikki usvan kansaa.

– Usvan kansaa? Rob toisti.

– Me tämän laakson pomot kutsumme itseämme usvan kansaksi. Huomaat kyllä myöhemmin, miksi. 

* * *

Rob ja Kaarne tutustuivat Dasanin ja Lagunan perheeseen. He ruokailivat ja pääsivät sopuun opastuksen ehdoista. Dasan ottaisi mukaan alkumatkalle aikuisen poikansa Taton ja veljentyttärensä Lagunan. Lagunaa tuuraamaan doña Móvilin laituriravintolaan lähetettäisiin Lagunan nuorempi sisko. Tämä oli työskennellyt siellä ennenkin.

Rob ja Kaarne olivat majoittuneet katetulle lavetille, joka oli suojattu matalalla kaiteella. He olivat saaneet pehmeät patjat ja huovat pitämään kylmän loitolla. He olivat  juuri käymässä yöpuulle, kun Laguna tuli heidän luokseen.

– Minun on pakko saada jutella kanssanne vielä vähän aikaa. Muuten kysymykset, pitävät minut valveilla koko ylön.

– Se sopii kyllä, Kaarne sanoi. – Mikä sinua askarruttaa.

– Minkälainen teidän maanne siellä kaukana on?

– Siellä ei ole niin lämmin kuin täällä, Rob sanoi.

– Siellä on samalla tavalla metsää kuin täälläkin. Puut ovat vain paljon pienempiä, Kaarne sanoi.

– Ja meillä on valtavasti järviä, Rob jatkoi.

– Mikä on järvi?

– Se on niin kuin meri, mutta paljon pienempi. Vähän niin kuin San Francescon lahti. Ja sen vesi on juomakelpoista niin kuin joessa.

– Nyt ymmärrän. Tarkoitat lagoa. Meilläkin on sellaisia. Aika monet niistä ovat syntyneet padottujen jokien yläjuoksuille… Onko teillä orjia?

– On, Rob sanoi. – Tai siis ei meillä ole, mutta maassamme on.

– Oletteko te itse orjia?

– Emme ole, Kaarne sanoi, – siis en ole nyt, mutta aikaisemmin olin kyllä.

– Siellä Fennoniassako?

– Niin, ihan pienestä saakka. Ja sitten myöhemmin Sulttanaatissa.

– Millaista sinun elämäsi oli, siis orjana? Minkälaisia töitä sinun piti tehdä? Minä laitan ruokaa ja siivoan ja tarjoilen doña Móvilin ravintolassa. Olen siellä kolme viikkoa jokaisesta kuukaudesta.

– Minun orjuuteni oli aika lailla erilaista. Olin ensin eräässä Fennien heimossa. He ryöstivät minut vanhemmiltani, kun olin ihan pieni, pari kolme vuotta. Jouduin tekemään kaikenlaisia askareita. Nukuin lattialla. Minusta ei oikein pidetty huolta. Olin pelkkää työvoimaa. Se oli kurjaa aikaa. Sitten minut myytiin Sulttanaattiin, kun olin ehkä seitsemän. Pääsin Topkapiin, valtiattaren palatsiin ja lopulta minut koulutettiin koodinkantajaksi.

– Väitätkö, että olet koodinkantaja. Olen kuullut niistä vain tarinoita.

– En ole koodinkantaja… enää.

– Minkälaista oli olla siellä palatsissa?

– Siellä oli hyvin ylellistä. Meiltä ei puuttunut oikeastaan mitään muuta kuin vapaus. 

– San Francescon ruhtinaanlinnan palvelijat eivät pääse koskaan pois muurien sisäpuolelta, mutta huhutaan, että heidän elämänsä on helpompaa kuin meillä, jotka asumme osan ajasta omissa kylissämme.

– Helppo elämä ei ole välttämättä hyvää, Kaarne sanoi. – Minä halusin pois valtiattaren palatsista. Kaipasin niin kovasti vapauttani. Sitten törmäsin tuohon tuossa, Kaarne osoitti Robia, –  ja sain mahdollisuuden valita.

– Ja lähdit hänen mukaansa. Kuinka romanttista! Laguna sanoi ja henkäisi syvään. – Oletteko te nyt pari?

Puna karahti salamana Kaarnen poskille. 

Rob yskäisi ja katsoi toiseen suuntaan.

– Teidän pitäisi lupautua toisillenne ja käydä läpi vihkimisseremonia, vannoa uskollisuutta, joka kestää kuolemankin yli.

– Laguna!

– Se on äiti, Laguna sanoi. – Minun pitää mennä. Olen ensi yön karjanvartijana.

– Ja sinä olit muka huolissasi siitä, ettet saisi nukutuksi, Kaarne moitti. – Saako vartiossa muka nukkua? 

– Taisit huijata meitä pahan kerran, Rob sanoi.

– En huijannut, Laguna sanoi. – Meitä on siellä useampia. Vuorottelemme läpi yön. Minun vuoroni kestää vain tunnin. Muun ajan saan nukkua, ellei tule ongelmia.

– Ymmärrän, Kaarne sanoi. – Nähdään aamulla.

Luku 4 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool havahtui hereille. Mitä se oli? Hän oli kuullut huutoja unen läpi. Vai oliko se unta? Sitä oli vaikea sanoa. Pää oli vielä tokkurassa ja silmät sumeat, ympärillä pelkkää pimeyttä. Hän aisti puunrungon ja lavetin ja Kaarnen. Ei nähnyt niitä, mutta hänen tietoisuutensa muodosti eräänlaisen geometrisen tilakuvan hänen mieleensä. Se tuntui edelleen hämmentävältä. Kyky oli alkanut orastaa Aanarin linnan vankityrmän täydellisessä pimeydessä, jonne hän oli joutunut pelastaessaan Kaarnea prinssi Vladimirin kynsistä. Samoin hänen kuulonsa ja heittotarkkuutensa oli parantunut kesän kuluessa. Kaiken lisäksi hänen haavansa paranivat hämmästyttävän nopeasti. Hänellä ei ollut mitään aavistusta, mistä se kaikki johtui, mutta nyt ei ollut aikaa pohtia asiaa. Oli toimittava.

– Kaarne, hän sanoi ja tuli pois peitteen alta.

– Mitä?

– Etkö kuule tuota?

– En kuule yhtään mitään. Oletko ihan varma, että kuulet oikein?

– Kuulen kamppailun ääniä. Vaimennettuja huutoja ja kolahduksia. Jotakin on tekeillä.

– Mistä suunnasta ne tulevat?

– En osaa sanoa. Pitää lähteä liikkeelle, että saan sen selville.

Rob puki varusteet ylleen. Kaarne teki samoin. He menivät riippusillalle.

– Äänet tulevat tuosta suunnasta, Rob osoitti kädellään pohjoiseen.

– Totta, Kaarne sanoi. – Siellä suunnassa käynnistyi juuri työntömoottori.

– Sinäkin kuulit sen.

– En hyvin selvästi, mutta kuitenkin. Meidän on herätettävä Dasan, Kaarne sanoi ja juoksi Robin edellä seuraavalle lavetille. Hän ei tarvinnut öiseen liikkumiseen erillisiä pimeänäkölaitteita. Sulttanaatin hayemanina eli koodinkantajana hänelle oli laitettu implantti ja tehty monia kirurgisia operaatioita, lisätty teknologiaa parantamaan luonnollista suorituskykyä.

Dasan ja koko pomojen puihin rakennettu kylä oli nopeasti jalkeilla. 

– Karja on sillä suunnalla, Dasan sanoi.

– Onko Laguna siellä? Rob kysyi.

– On. Ja Tato myös. Pidetään kiirettä.

Kaikki kynnelle kykenevät kyläläiset laskeutuivat puista ja nousivat leijukanootteihin. Kaikkialla ympärillä leijui sakea, harmaa usva. Rob ja Kaarne menivät Dasanin kyytiin. Kanootti syöksähti puiden väliin. He etenivät haastavassa maastossa, usvan seassa hurjaa vauhtia. Rob nautti kyydistä, mutta oli samalla huolissaan Lagunan, Toton ja muiden karjanvartijoiden kohtalosta.

He nousivat rinnettä ylös, kunnes tulivat pois metsästä keltaiselle niitylle. Siellä usva hälveni. Niityllä käyskenteli valkoisia, nelisarvisia lampaita. 

– Churrot ovat kunnossa, mutta vartijoita ei näy, sanoi pomosoturi, joka tuli Dasanin luo.

– Täällä on kamppailtu, Dasan sanoi. Hän tutki maastoa toisen polvensa varassa. – Ne olivat bandiitteja. Orjakauppiaita. Zalasarin kätyreitä.

Hän piteli kädessään messinkisolkea, joka oli pudonnut ihmisryöstäjien varusteista. Siihen oli pakotettu kuvio, jossa oli hampaissaan karitsaa kantava susi.

– Minne he ovat menneet? Rob kysyi.

– He asuvat vuorilla, laakson toisella puolella, Dasan sanoi.

– Lähdetään joukolla heidän peräänsä. Otetaan heidät kiinni. Haetaan Laguna ja Tato ja muut karjanvartijat takaisin, Rob ehdotti.

– Kunpa se olisikin noin yksinkertaista, Dasan huokaisi.

– Kuinka niin ei ole?

– Pomot eivät saa poistua säilön alueelta.

– Minkä ihmeen säilön?

– Se on meille varattu alue, jolla saamme asua ja liikkua. Bandiitit tietävät sen. He ovat jo kaukana alueemme ulkopuolella.

– Kuinka sinä sitten olisit voinut lähteä meille oppaaksi? Kaarne kysyi.

– Minulla on erillislupa liikkua koko Californian alueella.

– Mistä hyvästä?

– Kerron siitä myöhemmin. Nyt meidän on varustauduttava matkaan. Lähdemme niin pian kuin mahdollista.

– Siis minne? Rob kysyi.

– Eikö se ollut juuri sinun ehdotuksesi. Lähdemme bandiittien perään.

– Kolmestaanko?

– Niin. Vapautetaan vangit orjakauppiailta ja jatketaan sitten matkaa teidän toiveittenne mukaan.

Luku 5 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Leijukanootti oli kiikkerä kulkupeli. Dasan tasapainotti vauhdikasta menoa, siirsi melaa aina sille puolelle kanoottia, mihin suuntaan oli kääntymässä. Rob McCool ja Kaarne mukautuivat liikkeisiin niin, etteivät häirinneet ohjaamista. He olivat laskeutuivat San Francescon lahdelle ja jatkoivat matkaa pitkin Sacramento-jokea.

– Tämä vie meidät viljelysten halki Sacramenton linnoitettuun kaupunkiin. 

– Mistä tiedät, minne bandiitit ovat menneet? Rob kysyi.

– En tiedäkään, en tarkalleen, mutta olen joutunut heidän kanssaan tekemisiin ennenkin ja tiedän, kuinka pääsemme jäljille. Siksi menemme Sacramentoon.

– Mitä siellä on?

– Lähde, josta saamme tietoa.

Dasan ei suostunut kertomaan enempää. He kiisivät mutkittelevaa jokea pitkin liki tunnin, ennen kuin tulivat paikkaan, jossa se jakautui kahteen yhtä leveään haaraan. Jo hyvän matkaa ennen sitä oli viljelysten tilalle kohonnut valkoiseksi kalkittuja rakennuksia. Rannat olivat loivan hiekkaisia ja puiden reunustamia.

– Olemme kaupungin alueella, Dasan sanoi. – Jätämme nyt joen ja menemme tietolähteeni luo.

Hän käänsi kanootin ja nousi ylös vasenta töyrästä. Tasamaalla oli taloja vieri vieressä. He pujahtivat niiden väliin ja liukuivat hitaasti eteenpäin. Kukaan ei kiinnittänyt heihin erityisempää huomiota. Ihmiset olivat keskittyneet omiin toimiinsa. He näkivät sepän takomassa rautaa, useita kauppoja, kankurin ja nahkurin, talojen väleissä kasvimaita ja eläinaitauksia.

Dasan ohjasi kanootin pois kadulta erään talon taakse.

– Odottakaa tässä. Tulen pian takaisin.

Hän katosi sisään verholla peitetystä oviaukosta.

– Mitä luulet, että tapahtuu? Rob kysyi Kaarnelta.

– Hänellä on täällä joku, joka tietää bandiittien liikkeistä.

– Eikö se herätä sinussa mitään epäilyjä?

– Niin, kuka voisi tietää bandiittien liikkeistä?

– Ellei ole itse bandiitti. Näetkö, mitä sisällä tapahtuu? 

– En. Rakennus on hyvin suojattu. Se heijastaa skannerini säteet pois.

– Pitäisikö mennä katsomaan?

Ennen kuin Kaarne ennätti vastata, he kuulivat kamppailun ääniä. Sitten Dasan syöksähti ulos ovesta ja hyppäsi kanoottiin.

– Tuli hieman kuumat oltavat, hän tokaisi, laski sisältä mukaan ottamansa nahkanyytin jalkoihinsa ja lykkäsi kanootin liikkeelle.

He eivät ennättäneet ihan kadulle asti, kun ovesta ryntäsi ulos kolme miestä veitset ja pistoolit käsissään. Heillä oli leveälieriset hatut ja tummennetut visiirit silmiensä edessä. Yksi miehistä nosti aseensa ja laukaisi. Luoti lensi Robin pään vierestä ja tömähti portinpieleen. Sitten he olivatkin jo kadulla. Dasan kiihdytti vauhtia ja huusi kadulla kulkeville, että nämä väistyisivät pois edestä. 

– MItä ihmettä siellä tapahtui? Rob kysyi Dasanilta.

– He eivät ilmeisestikään pidä siitä, että lainasin heidän omaisuuttaan.

– Se kävi kyllä selväksi. Mitä ihmettä tuossa nyytissä on?

– Yhteyspisteen muistiprisma.

– Ei tuollaisessa loukossa ole yhteyspistettä, Kaarne sanoi. – Ihan liian arkinen rakennus sellaiseen. Siellä pitäisi olla mastot ja kaikki.

– Katsohan taaksesi.

Kaarne teki työtä käskettyä ja ymmärsi samassa, miten yhteydet oli järjestetty. Rakennuksen takapihalta kohosi vesipumpun torni. Sen propellin lavat pyörivät laiskasti tuulessa.

– Kuinka osasit tulla suoraan tänne? Kaarne kysyi.

– Minähän sanoin, että en ole ensimmäistä kertaa näiden otusten kanssaan tekemisissä.

– Olivatko ne bandiitteja?

– Mitäs luulet?

– Lähtevät taatusti peräämme, Rob henkäisi.

– Sinäpä sen sanoit, Dasan yskäisi, kun luoti sirahti ilmaa piiskaten heidän ylitseen.

Dasan käänsi kanootin jyrkästi talojen ja joen väliselle väylälle. He tulivat kohtaan, jossa oli laitureita ja veneitä ja putiikkeja kylki kyljessä rantaa reunustavien puiden varjossa. Taas kuului laukaus. Kaikkki kolme bandiittia olivat heidän perässään kiitureilla, joiden ohjaustangot muistuttivat häränsarvia.

– Pitäkää kiinni. Koukkaan kohta tiukasti oikealle, Dasan sanoi.

Rob ja Kaarne ennakoivat tulevan käännöksen ja siirsivät painoaan sen suuntaan. Kanootti totteli ohjausta, mutta osui kylki edellä kadun reunassa oleviin heinävankkureihin. Tömähdys hidasti heidän kulkuaan vain hieman.

– Ja sitten vasempaan, Dasan sanoi ja käänsi saman tien kanootin keulan sivukujalle.

Tällä kertaa he olivat törmätä vettä korennolla kantavaan naiseen, mutta tämä vain kiepsahti ympäri kenkiensä varassa.

– Eikö meidän kannattaisi taistella vastaan? Rob ehdotti.

– Olin juuri tulossa siihen, Dasan sanoi. – Härkäkiiturit on varustettu suojasäteillä ja tainnuttimilla. Emme pärjää niille, vaikka teillä on hienot haarniskat ja kaikki. Meidän on kätkeydyttävä. Tulemme kohta joelle. Osaatteko sukeltaa?

– Kyllä, Rob sanoi ja katsoi sitten kysyvästi Kaarnea.

– On tullut testattua, Kaarne sanoi, vastasi Robin katseeseen ja jatkoi fenniksi: – Kallen kanssa tunturissa.

– Hyvä, Dasan sanoi. – Hypätkää pois kyydistä, kun käsken, ja sukeltakaa niin syvälle ja kauan kuin vain kykenette. 

He tulivat kujalta rantaan ja pyyhkäisivät siitä joelle yläjuoksun suuntaan. Jokea ylittävän sillan kohdalla oli katoksin varustettuja veneitä ja lauttoja kiinnitettynä puupylväisiin. Dasan ohjasi niiden väliin, teki pari koukkausta ja huusi:

– Nyt, hypätkää!

Tässä kohtaa vaihdetaan maisemaa. Salamurhaajat pyrkivät mukaan tarinaan. Hypätään 11500 km:n päähän. Suorin maantieteellinen reitti menisi pohjoisnavan kautta.

Luku 6 – ________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Tuuli etsi väyläänsä Kaspianmerta reunustavien vuorten välissä. Se oli puhaltanut vapaasti yli laakeiden tasankojen ja makeana lainehtivan meren. Se oli ohittanut kapean rannikkovyöhykkeen asumuksineen, noussut vehreille rinteille ja kohonnut lopulta korkeuksiin kohti lumihuippuisia vuoria.

Se puhalsi erään jyrkkärinteisen vuoren kylkeen porattuun aukkoon, vihelsi siinä ja tunkeutui sisään. Sieltä se löysi luolia ja tunneleita, jotka oli louhittu vuoren sisuksiin kauan sitten. Se oli ajautunut sattumalta paikkaan, joka oli ollut salaisen järjestön salainen piilo satojen vuosien ajan. Paikan nimi oli Alamut, ja sen asukkaita kutsuttiin has’hassineiksi. Näistä häikäilemättömistä ja kuolemattomista salamurhaajista kerrottiin hämmästyttäviä tarinoita kautta koko tunnetun maailman eikä heidän nimeään koskaan lausuttu kevyin mielin.

Asha katsoi komentohuoneen peiliin. Tummat hiukset heilahtivat. Ilmastointiaukon puhuri kävi suoraan kasvoihin. Asha kääntyili, nousi varpailleen ja venytti peukaloilla leuan alla roikkuvaa nahkaa. 

Kiloja on taas tullut muutama liikaa kuin varkain, hän ajatteli, ja hiuksiin oli tullut lisää harmaata. Viimeisestä värjäyksestä olikin jo aikaa. Hän kosketti kyömynenäänsä, puristi ohuet huulensa yhteen ja tuijotti itseään silmiin. Ainakin ne olivat kauniit.

– Omar, näytänkö minä mielestäsi vanhalta ja lihavalta? hän sanoi.

– Miten sen nyt ottaa, sanoi lyhyenläntä, vanttera mies, joka asetteli tippapulloja sängyn vieressä olevaan telineeseen.

– Mitä hittoa sinä oikein sanoit?

– Leikki leikkinä. Sinähän olet nuori. Et vanha.

– Sitähän minäkin.

– Tai ainakin nuorekas noin niin kuin äidiksi. Unohtamatta sitä, että jonakin päivänä sinusta tulee isoäiti. Mutta siihen taitaa mennä vielä jokunen vuosi.

– Ehkä on parempi, että pidät vain suusi kiinni, Asha tuhahti. – Sinun kanssasi on turha yrittää keskustella mitään vakavasti.

Omar kohautti olkiaan ja nousi istumaan vuoteelle. Hänen tummia karvoja kasvavat varpaansa ylsivät juuri ja juuri lattialle. Luolassa, jossa he olivat, oli neljä vuodetta ja seinän täysi elektronisia laitteita. Suuressa hologrammikuvassa näkyi ympäröivä vuoristomaisema ja kaukaisuudessa sinisenä siintävä Kaspia.

Asha meni Omarin vuoteen luo. Sen vieressä oli pöydällä laite, jonka säätimiä Asha siirteli, kunnes oli tyytyväinen. 

– Käyhän pitkällesi.

Omar oikaisi itsensä vuoteelle ja laski käsivarret rennosti sivuille. Asha otti kahdesta tippapullosta laskeutuvat letkut sormiinsa ja lukitsi ne vasemmassa käsivarressa oleviin kanyyleihin. Hän käänsi pullojen hanat auki. 

– Miltä tuntuu?

– Ihan hyvältä. Kiva päästä taas tositoimiin.

Asha otti pöydältä johtimen ja napsautti sen Omarin korvan taakse. Sitten hän viritti pehmustetun pannan tämän päähän.

– Onko valmista, hän kysyi. – Kohta taas kirpaisee.

– Antaa tulla. Nähdään pian, Omar huokaisi.

Asha kosketti säädintä. Kuului särähdys, ja Omar taipui hetkeksi kaarelle, kun lihakset jännittyivät tahdottomasti.

– Omar, Asha sanoi. – Omar!

Ei vastausta. Asha nyökytteli päätään tyytyväisenä, meni oman vuoteensa luo ja asettui sille makaamaan. Hän otti hyvän asennon vartalon muotoihin mukautuvalla patjalla ja huusi:

– Afua, alkaa olla valmista!

Hetken kuluttua oviaukosta tuli sisään hyvin tummaihoinen mies. Hän vilkaisi Omaria ja käveli Ashan vierelle.

– Kenraali Xietzulta tuli viesti, Afua sanoi samalla, kun liitti tippapullon letkun Ashan käsivarren kanyyliin.

– Ovatko aseet jo matkalla?

– Ennakkomaksun lunastamisen kanssa on jotakin ongelmaa. Rahti on lähetetty Shanghaista, mutta pysäytetty jonnekin Gobin autiomaan rajalle. Kenraali ilmoitti, että aseet eivät liikahdakaan, ennen kuin maksu on hoidettu.

– Anna Karimin hoitaa se. Sano, että unohtaa vähäksi aikaa Athenan säätämisen ja keskittyy liiketoimiin.

– Voi olla hankalampi juttu, Afua pyöritti päätään. – Se on niin innoissaan uudesta purresta. Puhuu siitä koko ajan. Sen pitäisi valmistua ihan näinä hetkinä. 

– Sama virsi on kaikunut jo monta päivää. Ihan kohta, ihan kohta. Hyvä, että malttaa syödä välillä. Koeta takoa sille vähän järkeä päähän. Mutta minun pitää nyt mennä. Ja se maksu on hoidettava kuntoon.

– Hoitakaa te vain omat hommanne, Afua sanoi. – Sulttanaatin valtiatar taitaa olla aika lailla pistoksissa. Novgorodin joukot lähestyvät kovaa vauhtia hänen rakasta pääkaupunkiaan eikä mikään tunnu estävän heitä.

– Menemme Istanbulin kautta ja käymme tapaamassa häntä. Tässä hommassa on vain pieni moraalinen ristiriita enkä pidä siitä.

– Nytkö vasta huomasit, että työssäsi on moraalisia ongelmia? Työ vähän niin kuin velvoittaa rikkomaan tavallisimpia moraalikoodeja.

– Sinäpä vasta luennon heitit. Olet kuule ihan valmis hyveellisyyden professoriksi zarathustrien yliopistoon. Onnea vaan suorituksesta.

– Joo, joo, myönnetään. Itsestäänselvyyksiä. Mutta koettakaa nyt vain hoitaa hommanne.

– Sinä et taida ymmärtää, että se ei ole tällä kertaa niin helppoa. Se voi viedä hengen ihmiseltä, josta välitän.

– Minä yritän. Mutta nyt sinun on mentävä. Hyvää matkaa!

Afua avasi tippapullon hanan ja kosketti vuoteen viereisellä pöydällä olevaa kytkintä. Asha nytkähti jäykäksi ja rentoutui.

Silmät painuivat kiinni.

***

Ashan päässä surisi ja lepatti. Hän tunsi putoavansa. Sitten hän hätkähti hereille ja avasi silmänsä. Hän nousi vuoteelta hieman pökkyräisenä ja meni luolan seinustalla olevien hyllyjen luo. Hän valitsi metallivahvisteiset rintaliivit ja vyön, jossa oli haarojen väliin tuleva harso. Hän kiinnitti vyöhön tikarin, sädeaseen ja suojasädekilven generaattorin. Hän meni kokovartalopeilin luo ja katsoi tyytyväisenä itseään. 

– Voi kuinka kaunis oletkaan, hän sanoi hiljaa.

– Minusta ei kai sitten voi sanoa samaa, murahti hänen vierellään oleva taisteluhirviö. Kaksi ja puolimetrisellä, geneettisesti luodulla olennolla oli lihaksista pullistelevat raajat ja ylimääräinen, pienempi käsipari rinnan päällä. Alaleuasta törrötti kaksi torahammasta ja päälaesta kolme sarvea.

– Kauneus on sisäistä, Asha sanoi, – mutta ei se sinun tapauksessasi auta.

– Aina yhtä ihastuttava, aina yhtä viiltävä, Omar naurahti ja pyöritti neljää silmäänsä niin, ettei Asha voinut olla naurahtamatta.

Ashan ja Omarin oikeat kehot makasivat edelleen komentohuoneen vuoteilla, mutta heidän tietoisuutensa oli siirretty avataroiden kyberneettisiin aivoihin toisaalla vuoristossa. Yhteys muodostettiin suurtehoisilla lähettimillä, jotka saivat virtansa vuorijäätiköiden sulamisvesistä. He näkivät, kuulivat ja tunsivat kaiken, minkä avataratkin, mutta hermostoja oli säädetty niin, että esimerkiksi kivun ja kylmän tuntemukset olivat vaimeampia.

– Sinulla kesti kauemmin herätä. Minä olin valmis jo jonkin aikaa sitten, Omar sanoi. – Eiköhän lähdetä.

– Lähdetään vaan.

He kävelivät tunneliin, jonka toinen seinä oli lasia. Sen takana roikkui hämärästi valaistuja hahmoja. Ne olivat katosta lankojen varassa roikkuvia kopioita heidän avataroistaan. Asha kokeili vaistomaisesti olkapäätään. Siinä tuntui yksi lankojen kiinnikkeistä porattuna syvälle luuhun.

Tunnelin päässä oli vastassa suuri, kallioon louhittu sali. Sen keskellä oli lentopursi, joka muistutti kreikkalaista kypärää. Keulasta törrötti kaksiteräinen hanko. Ohjaamon kahden puolen olevat leijuntasäiliöt oli muotoiltu kolmipäisiksi koiriksi.

– Vanha kunnon Haades, Omar henkäisi. – Mukava päästä taas ohjaimiisi.

– Puhut kuin huonomuistinen tataaripäällikkö ikälopulle sotaratsulleen. Mikä sinua oikein vaivaa?

– Kaksi edellistä purtta menivät alta niin nopeasti. Tämä pursi tuntuu jo vanhalta ystävältä. 

– Sinulla on mennyt ajantaju piloille. Pitää varmaan säätää myrkkyjesi annostelu uudelleen.

– Et kai halua pilata taistelutehoani.

– Siinä on kyllä varaa kiristää ruuvia maltillisempaan suuntaan, mutta katsotaan sitä sitten, kun palataan takaisin.

Samassa Omar siirtyi Ashan eteen ja veti rinnallaan olevat pistoolit esiin pikkuruisilla lisäkäsillään.

– Mitä sinä hötkyilet? Asha sanoi. – Sehän on vain Kemal. Hän otti vastaan heitä kohti laukkaavan marakatin, joka hyppäsi hänen syliinsä ja painoi valkoviiksisen kuononsa hänen poskeaan vasten.

– Höpsö otus, Asha puheli. – Omar oli kajauttaa pikkuruiset aivosi taivaan tuuliin.

– Näin minä heti, että se oli Kemal, Omar sanoi. – Ei se ollut vaarassa. Mutta jos se olisi ollut aito uhka, kiittäisit nyt minua.

– Mutta kun ei ollut. Turhaan säikyit.

– Tulehan tänne pikkuinen, Omar sanoi vuorostaan Kemalille. – Älä välitä mamman höpötyksistä.

Marakatti hyppäsi Omarin olkapäille, otti toisella kädellä kiinni hirviön viuhkamaisesta korvasta ja pörhötti toisella oranssia leijonanharjaansa.

– Meidän pitää lähteä reissun päälle, Omar jatkoi puhettaan Kemalille. – Ensin Topkapiin ja sitten Californiaan. 

Hän hypähti rautaisilla leijusaappaillaan Haadeksen astinlaudalle ja avasi ohjaamon oven. 

– En oikein pidä tästä tehtävästä. Etkä varmasti sinäkään, pikkuinen. Tiedän, että olet kiintynyt Kaarneen.

– Se on tämän työn paskoja puolia, Asha sanoi. – Yhdessä yössä ystävästä saattaa tulla saalis.

Luku 7 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä) 

– Täällä haisee ihan kamalalle. En kestä tätä enää kovin pitkään. Nenäkarvat ovat varmasti palaneet rullalle, Asha valitti.

– Minä oksentaisin uudestaan, jos olisi mitä oksentaa, Rob yskäisi. – Järkyttävää kontata tällaisessa saastassa.

– Mitäpä sitä eivät ihmiset tekisi puhtautensa eteen? Dasan sanoi.

– Mitä hittoa oikein horiset? Rob sanoi ja yökkäsi.

– Tämä on itse asiassa hyvinkin edistyksellistä. Monessa kaupungissa ei ole minkäänlaista viemäröintiä. Sotkut paiskotaan suoraan kaduille.

– Istanbulissa on vastaava järjestelmä, mutta se on paljon suurempi ja vanhempi samaan tapaan kuin Roomassakin, Kaarne sanoi.

– Veikkaanpa, että sielläkin paska haisee ihan samalta, Dasan sanoi.

– Edessä kajastaa valoa, Rob sanoi.

– Taidat nähdä harhoja, Dasan sanoi, – mutta kyllä siellä jossain vaiheessa tulee kaivo vastaan.

Rob McCool, Kaarne ja Dasan olivat pelastautuneet sillan kupeessa olevaan viemäriputkeen, johon he mahtuivat juuri ja juuri konttaamaan sisään. Putken pohjalla lainehti kaikenlaista jätettä hiljalleen kohti jokea. Takaa-ajajat eivät joko tienneet, minne he olivat menneet, tai eivät halunneet seurata heitä, mikä oli hyvin ymmärrettävää.

– Putki haarautuu, edellä menevä Dasan sanoi. – Olit oikeassa, Rob. Tuolta todellakin kajastaa valoa. Toivotaan että sieltä löytyy viemärikaivo.

Viemärikaivo löytyi, mutta se oli varustettu rautaristikolla. Siitä ei päässyt ylös.

– Turvallisuusjuttuja, Dasan sanoi.

– Jospa seuraava ei olisi yhtä turvallinen, Rob huokaisi.

Ei se ollutkaan.

Juuri, kun he kaikki olivat työntyneet ylös kaivosta, joka oli kadunristeyksen kulmauksessa, tulivat bandiitit paikalle härkäkiitureineen.

– Meidän on pakko taistella, Rob sanoi ja kaivoi esiin käärmetervarasian. Hän pyyhki likaiset sormensa hiekkaan ja sipaisi tummaa tahnaa suuhunsa. Pirunkirnun druidien valmistama, hermostoa kiihdyttävä aine vaikutti hetkessä. Rob laskeutui tilaan, jossa ympäröivä maailma näytti hidastuvan. Hän kytki päälle suojasädehaarniskan ja leijuvyön.

– Dasan, pysyttele takanani, Kaarne huudahti ja syöksyi sivulle. Hän viestitti Robin kypärän etsimiin: * Hajaannutaan kahdelle puolelle katua.

* Minä otan seinän kautta vauhtia ja käyn reunimmaisen kimppuun, Rob kuittasi.

Tuskin hän oli ennättänyt lähettää viestin ja syöksyä liikkeelle, kun yksi bandiiteista laukaisi tainnuttimensa. Se oli uutta teknologiaa, johon Rob oli tutustunut vasta äskettäin, eikä hän tuntenut sen toimintaperiaatteita eikä hienouksia. Hän näki, kuinka kiiturin keula aukesi kuin hidastettuna ja sylkäisi liikkeelle valopallon. Kaikki tapahtui tavattoman nopeasti. Valopallo osui Kaarnen suojasädehaarniskaan ja leimahti häikäisevän kirkkaasti.

Robin etsimet tummentuivat ja pelastivat hänet hetkelliseltä sokaistumiselta. Hän juoksi leijuvyön keventämänä, nousi katua reunustavan saluunan seinälle ja ponnisti sieltä kohti toista kiituria. Hänen ei kannattanut tuhlata luoteja, koska bandiitti oli kaksinkertaisen haarniskan suojaama. Sen sijaan hän veti esiin yataganinsa, jonka terä välähti sinertävänä. Bandiitti ei ennättänyt kääntyä kohti, kun Rob jo laskeutui kiiturin päälle ja työnsi miekkansa suojasädekilpien väliin. Bandiitti huusi tuskasta, kun miekan sädehtivän terän kärki poltti reiteen viillon.

Kaksi muuta bandiittia olivat kääntyneet sillä välin Robin suuntaan. Toisella oli vielä tainnuttimen lataus käyttämättä. Hän laukaisi aseen. Vaikka Rob näki valopallon lähtevän liikkeelle, eivät lihakset pystyneet toimimaan riittävän nopeasti. Pallo jysähti, ja hukutti hänet välähdyksen jälkeiseen pimeyteen.

* * *

Rob McCool havahtui ja haistoi ensimmäiseksi viemärin kitkerän löyhkän. Se tuli hänen omista likaantuneista vaatteistaan. Sitten tajuntaan iski vihlova päänsärky. Hän arveli sen johtuvan tainnuttimen antamasta tällistä. Hän makasi jollakin kovalla alustalla silmät ja kädet sidottuina. Kaarne ja Dasan olivat hänen vierellään. Rob ei nähnyt heitä, mutta vaistosi, että he olivat siinä. Hän havainnoi ympäristöään sokkona. Heidät oli köytetty lavettiin, jota veti yksi kolmesta härkäkiiturista. Rob tiesi tuon kaiken, vaikkei nähnytkään mitään. Hän, havaitsi lähiympäristönsä silmät peitettynä jopa tarkemmin kuin silmät auki. Hän maistoi ilmassa leijailevan pölyn, kuuli kiitureiden huminan, tunsi lavetin värähtelyn ja Kaarnen ja Dasanin liikahtelut.

Meidät on vangittu, hän ajatteli ja hymähti. Se ei vaatinut kummoisia päättelyn taitoja.

Mitä heille tapahtuisi? Keitä bandiitit olivat? Mitä miehet tekisivät heille? Möisivätkö orjiksi jollekin hedelmätarhalle? Niitä oli Californiassa silmänkantamattomiin. Vai veisivätkö jonnekin tyystin muualle? Rob tiesi, että California oli vain osa americanojen maata, että se ulottui kokonaisuudessaan Tyyneltä valtamereltä Atlantille, Jäämereltä Mexiconlahteen. Valtakunta oli löyhä, keskenään riitaisten ruhtinaiden muodostama liitto, maisemaltaan ja luonnoltaan hyvin vaihteleva. Idässä sijaitsi kolmentoista ruhtinaan liittouma, joka valitsi tietyin väliajoin keskuudestaan kaikkien americanojen vaalikeisarin, yhden koko maailman vaikutusvaltaisimmista ihmisistä.

Americanot olivat suuri tekijä kansainvälisessä kaupankäynnissä. Heidän kielestään, joka oli sekoitus anglia, ranskaa ja espanjaa, oli muodostunut maailmankieli, muinaisen latinan jälkeinen yleiskieli, jota osasivat melkein kaikki.

Rob havahtui ajatuksistaan, kun tunsi Kaarnen liikkuvan rauhattomasti. Tämä alkoi testailla köysiä, joilla kädet oli sidottu toisiinsa.

– Kuinka voit? Rob kysyi fenniksi.

– Ai sinäkin olet hereillä. Päätä särkee, mutta muuten taidan olla kunnossa.

– Minunkin pääni tuntuu siltä kuin siihen olisi kumautettu moukarilla, Rob sanoi. – Minne luulet heidän vievän meitä?

– Ei aavistustakaan, Kaarne vastasi. – He ovat orjakauppiaita. Turha ehkä odottaakaan kovin miellyttävää kohtelua.

– Onpa harmi. Olisi ollut niin kiva päästä pesulle oikein kunnon ammeeseen. Sellaiseen, jossa on tuoksuvia yrttejä ja saippuakuplia, Rob sanoi.

– Sinä kyllä kaipaisit kunnon kylpyä. Haiset ihan järkyttävälle.

– Eipä peitä sinunkaan hajuvetesi viemärivierailun jälkiä.

– Tällä kertaa basaarin ilmaisnäyte petti, Kaarne naurahti. – Mitä ihmettä ne Sacramenton asukkaat oikein työntävätkään jätekaivoihinsa?

– Ainakaan siinä itsessään ei ole pihtailtu. Tälle löyhkälle ei pärjäisi edes Owen Butlerin aamun erikoinen, ja se, jos mikä, saa silmät ja sieraimet punoittamaan.

– Puhukaa americanoa, sanoi Dasan Kaarnen takaa.

– Et jäänyt paljosta paitsi, Kaarne totesi. – Sinä taidatkin tietää, miten meille käy seuraavaksi. Valaisehan meitä hieman bandiittien toimintatavoista.

– He vievät meidät luultavasti Tahoe-järvelle. Sieltä pääsee vuorten välisiä solia pitkin Sierra Nevadan toiselle puolelle, missä sijaitsee rikkaita kulta- ja hopeakaivoksia. Siellä tarvitaan aina tuoretta työvoimaa, koska työ on niin kuluttavaa.

– Luuletko, että Lagunaa ja Totoa ollaan viemässä kaivoksille?

– En luule, vaan tiedän. Ennätin nähdä sen heidän yhteyslaitteeltaan ennen kuin varastin prisman. Siihen on tallentunut heidän menneitä, nykyisiä ja tulevia liikkeitään.

– Sittenhän tilanne on ihan hyvä, Rob sanoi. – Jos nyt olemme menossa samaan paikkaan.

– En usko, että se on hyvä juttu, Dasan sanoi. – Kaivokset ovat kuin jättimäinen vankiloiden kaupunki, erittäin tarkasti vartioitu. Kaikkialla on korkeita aitoja ja muureja ja esteitä.

– Ymmärrän, Rob sanoi. – Kultaa ja hopeaa pitää vartioida, ettei kukaan tule viemään sitä tai vie sitä mennessään.

– Louhijat on kytketty ketjuilla kivenjärkäleisiin. Siitä ei lähdetä niin vain karkuteille, Dasan huokaisi.

– Kuulostaa tutulta, Rob sanoi. – Kirotussa metsässä minut kytkettiin ketjulla kivenmurikkaan ja pakotetiin sahaamaan puita.

– Se saattaa tulla eteen meillekin. Myös metsätöissä tarvitaan jatkuvasti tuoretta työvoimaa.

– Eli meidän pitää yrittää paeta ennen kuin joudumme jollekin työleirille, Kaarne sanoi.

– Kyllä.

– Helpommin sanottu kuin tehty, Rob sanoi. – Sen lisäksi, että meidät on köytetty, meidät on myös kahlittu kiinni tähän lavettiin, joka vaikuttaa kaiken lisäksi juuri sitä varten rakennetulta.

– Luulen, että olemme pienessä orjalotjassa, Dasan sanoi. – Onkohan täällä muita?

– Tilaa olisi muutamalle muulle, mutta ketään muita ei ole kyydissä, Rob sanoi.

– Mistä tiedät? Eikö silmiäsi ole peitetty? Dasan kysyi.

– On, mutta se ei haittaa näin lyhyellä matkalla.

– Miten niin ei haittaa. Tuo kuulostaa oudolta. Ethän sinä voi nähdä ilman silmiä?

– En osaa oikein selittää tätä kunnolla, mutta minä itse asiassa näen vaikka silmät onkin peitetty. Minun päähäni muodostuu kuva kaikesta siitä, mitä lähistöllä tapahtuu. Siihen vaikuttavat äänet ja kaikki mahdollinen. Sillä tavalla näen asioita, joita ei paljain silmin voisi edes havaita. Kuten esimerkiksi sen, että teidät molemmat on kytketty tähän lotjaan jonkinlaisella vaijerilla jossa on luultavasti sormenjäljen tunnistava lukko.

– Kautta mustan chindin, Rob. Älä yritäkään jymäyttää minua.

– Puhun totta. En osaa selittää asiaa sen kummemmin, mutta niin se vain on.

– Osaatko sanoa, mikä sormi minulla on ylhäällä? Dasan kysyi.

– Tuo on aika vaikea, mutta veikkaan, ettei se ole keskisormi.

– Oikein. Peukutan kykyjäsi.

– Mitä tapahtuu? Kaarne sanoi.

Härkäkiiturit ja orjalotja hidastivat vauhtiaan. Sitten ne pysähtyivät.

– Jotakin on tekeillä, Rob kuiskasi. – Bandiitit vaikuttavat hermostuneilta. Näkyykö, Kaarne, skannereissasi mitään epäilyttävää?

– Lähistöllä ei ole kuin pari kookasta eläintä. Veikkaan, että ovat kauriita.

– Niitä täällä riittää, Dasan sanoi. – Viljelmillä jopa riesaksi asti.

Samassa alkoi kuulua laukauksia. Bandiitit kirosivat kovaan ääneen. Härkäkiiturit lähtivät liikkeelle niin kovalla kaasulla, että Rob löi päänsä lotjan partaaseen.

– Mitä hittoa? Dasan huudahti.

Lotja poukkoili ylös ja alas ja puolelta toiselle sitä vetävän härkäkiiturin tehdessä kaarroksia nopeuttaan koko ajan kiihdyttäen.

– Tässä voi käydä huonosti, Kaarne ähkäisi, kun lotja otti taas osumaa jostakin esteestä.

– Toivottavasti eivät aja alas joltakin jyrkänteeltä, Rob sanoi. – Onko täällä sellaisia?

– En usko, että ollaan vielä niin lähellä vuoria. Ei pitäisi käydä pahasti, ellei sitten törmätä päistikkaa johonkin kovaan, Dasan sanoi.

Laukaustenvaihto lakkasi.

– Kaksi kiituria on poissa pelistä, Kaarne ilmoitti. – Ne hoiteli pois päiviltä yksi ainut hyökkääjä, joka liikkuu luultavasti hevosella. Hän on yhä perässämme ja lähestyy koko ajan.

Yllättäen lotja alkoi kaartaa voimakkaasti aivan kuin sitä vetävä kiituri pyörähtäisi vauhdista paikoillaan. Keskipakoisvoima puristi kyydissä olijat lotjan perälautaa vasten ja sai hampaat kirskumaan suussa. Sitten liike pysähtyi. Rob maistoi pölyn ja tunsi maasta lentäneet hiekanjyvät ihollaan.

He kuulivat, kun joku tiuski americanonkielisiä kirosanoja. Ähinää ja puhinaa. Raahaamisääniä. Hevosen korskuntaa ja hevosenkenkien kolahduksia. Helähdyksiä askelten tahtiin.

Orjalotja heilahti. Joku nousi kyytiin.

– Onpas täällä kummallisen näköistä porukkaa, sanoi käheä naisääni.

Rob tunsi, kuinka käsi lähestyi ja kiskaisi siteen pois silmiltä. Robin yläpuolella seisoi nainen, mutta minkälainen. Rob sulki silmänsä ja katsoi uudestaan. Nainen oli pitkä. Ainakin kaksimetrinen. Vartalo oli jäntevä ja lihaksikas. Ja kasvot. Ne olivat kaunispiirteiset, liki ylväät, mutta pahasti rokon arpeuttamat. Silmillä oli tummat lasit. Pitkät hiukset laskeutuivat selkään. Päätä peitti lierihattu. Molemmilla lonkilla lepäsi valkokahvainen pistooli kotelossaan. Jaloissa oli pitkävartiset saappaat. 

Kun nainen liikahti, saappaisiin kiinnitetyt kannukset helähtivät.

Nainen riisui siteet toistenkin silmiltä.

– Tämä taitaa olla onnenpäivänne, hän sanoi. – Ilman minun väliintuloani olisitte päätyneet orjiksi kaivoksille, ja se on täysi vastakohta onnelliselle elämälle, uskokaa pois.

– Kuka olet? Kaarne kysyi. – Miksi autoit meitä?

– Taidan arvata, Dasan sanoi väliin.

– Anna tulla, nainen sanoi. – Kuka luulet, että olen?

– Raspchérie.

– Hyvä! Oikein arvattu.

– Mistä tunnet hänet? Rob kysyi.

– Hän on kuuluisa palkkionmetsästäjä. Hän ottaa kiinni rikollisia.

– Noiden tyyppien naamoista on luvattu sievoiset summat, Raspchérie sanoi ja viittasi kädellään bandiitteihin, jotka istuivat maassa toisiinsa kiinni sidottuina. – Teidän on nyt vakuutettava minulle, että ette aio samoille apajille. Siis mikäli haluatte, että vapautan teidät kahleistanne.

Nainen käänsi katseensa pohjoiseen, seisoi hetken jäykkänä kuin patsas, sanoi sitten:

– Ei helvetti, sieltä on tulossa lisää porukkaa. 

– Mitä on tekeillä? Kaarne kysyi.

– Luulenpa, että nuo kirotut nilviäiset ennättivät hälyttää apua. Osaatteko ajaa kiitureita?

– Eiköhän se onnistu, Rob sanoi.

– Olisi tietysti kätevää, jos aukaisisit ensin kahleemme, Dasan sanoi.

– Pitänee irrottaa bandiiteilta peukalot, Raspchérie tuhahti. – Eikä sekään ole varma konsti, jos lukkoihin on käytetty jotakin muuta sormea. 

Nainen otti vyöstään veitsen ja kytki leikkuusäteen päälle. – Tässä pitäisi riittää akkua juuri sopivasti. 

Rob näki, kuinka bandiittien kasvot kalpenivat. Mutta nainen ei mennyt bandiittien luo.

Hän sanoi:

– Kääntykää niin, että pääsen käsiksi kahleisiinne.

Veitsen säde oli laseria, joka pystyi metalliin toisin kuin Robin klaanilaisten miodógien säde, joka tehosi vain orgaaniseen materiaan. Muutamassa hetkessä Robin, Kaarnen ja Dasanin kädet olivat vapaat.

– Mitä teemme bandiiteille, Rob kysyi.

– Minä heitän heidät lotjaan. Heistä on apua ihmiskilpinä.

Raspchérie otti hevosensa satulalaukusta lieriönmuotoisen leijusäiliön ja käveli kannusten kilahdusten säestyksellä bandiittien luo. Hän kytki säiliön päälle ja työnsi sen toisiinsa sidottujen miesten väliin. Sitten hän nosti heidät vaivatta ilmaan ja kantoi orjalotjaan.

– Saavat kerrankin itse tuta, miltä tuntuu olla kyydissä.

Miehet pyörittelivät silmiään ja yrittivät sanoa jotakin, mutta siitä kuului vain epämääräistä muminaa, sillä heidän suunsa oli sidottu kiinni.

– En jaksanut kuunnella heidän valitustaan, Raspchérie sanoi. – Parempi, että pysyvät hiljaa. Menkää kiitureiden ohjaimiin ja seuratkaa minua.

Dasan otti kiiturin, johon lotja oli kiinnitetty. Rob otti taskustaan rasian ja sipaisi suuhunsa nokareen käärmetervaa, että pystyisi omaksumaan kulkupelin ohjauksen nopeammin.

– Mistä tämä lähtee käyntiin? Kaarne kysyi.

– Puristat vain sarvista lujaa yhtä aikaa, Dasan sanoi. – Ohjaaminen on yksinkertaista. Käännät sarvista sivusuuntaan ja vedät tai työnnät, jos haluat muuttaa korkeutta. Sen suhteen varaa ei ole kovin paljoa, ehkä metrin verran. Takasuuttimet toimivat polvia puristamalla. Niillä voi heilauttaa kiiturin perän sivulle.

– Nyt pitää päättää vielä suunta, Raspchérie sanoi.

Hän kaivoi taskustaan kultakolikon. 

– Jos tulee kruuna, lähdetään kohti Tahoejärveä, jos taas klaava, niin mennään vuorten syrjää etelään.

Kolikko singahti ilmaan. Raspchérie sieppasi sen kouraansa ja löi kämmenselkään.

– Kruuna. Noustaan vuorille. Sieltä löytyy paikkoja, joissa voimme järjestää takaa-ajajille pienen yllätyksen.

Nainen painoi leveälierisen hatun tiukemmin päähänsä ja nousi ratsunsa selkään. Se oli kaunis eläin. Pitkä, palmikoitu harja oli lumivalkoinen ja karva välkehti hopeanharmaana. Hevonen on varustettu samanlaisilla leijuvaljailla, joita kasakat käyttivät omillaan.

– Liikettä niveliin, ________________ (ehdota hevoselle nimeä)! Raspchérie huusi.

Ratsu nousi takajaloilleen, korskahti ja pyrähti hetkessä laukkaan.

Rob väänsi härkäkiiturin sarvesta. Se lähti liikkeelle sellaisella vauhdilla, että hän oli pudota kyydistä. Jos heitä takaa ajavilla bandiiteilla oli samanlaiset kulkupelit, heidän oli parempi pitää kiirettä.

Luku 8 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

– Ne vetävät perässään isoa orjalotjaa, Raspchérie sanoi.

Nainen tutki maisemaa elektronisten kiikareiden läpi. He olivat nousseet kielekkeelle, josta näki vuorten väliseen kallioiseen kanjoniin. Sen pohjalla virtasi joki. Kuohut ryöppysivät valkoisina kohti kauempana avautuvaa laaksoa.

– Eivät taida olla kiinnostuneita meistä, Kaarne sanoi.

– Eivät niin paljoa, että olisivat lähteneet vauhdilla peräämme. 

– Niillä taitaa olla ihan muut kiireet, Rob McCool ounasteli.

– Veikkaan, että toimittavat orjia kaivoksille ja ovat myöhässä aikataulusta, Dasan sanoi.

– Siinä on heti pari kolme tuttua naamaa, Raspchérie sanoi kiikarit yhä silmillään. – Heistä on luvattu kunnon palkkiot.

– Laskin viisitoista bandiittia, Kaarne sanoi.

– Se on liian monta meille, Dasan huokaisi.

– Orjia on kolmessa lotjassa ainakin viisikymmentä, Kaarne jatkoi. – Emmekö voisi jotenkin auttaa heitä?

– Viisitoista bandiittia on hitonmoinen vastus, Dasan sanoi.

– Hitonmoinen, mutta ei mahdoton, Raspchérie sanoi. – Väijytys oikeassa kohdassa voisi toimia.

– Kuulostaa hyvältä, Rob sanoi.

* * *

Paikka ei ollut täydellinen, mutta sai kelvata. Dasan ja Raspchérie olivat asettuneet harmaan kiviseen maastoon väylän vasemmalle, Rob ja Kaarne oikealle puolelle. Kivisessä maastossa kasvoi harvakseltaan matalia kuusenruipeloita. Bandiitit etenivät kaikessa rauhassa ylivoimaansa luottaen, suojasädehaarniskat aktivoituina. 

– Tulkaa esiin, huusi joukon johtaja. – Tiedämme, että olette siellä.

– Tulkaa itse kaivamaan meidät esiin, Raspchérie huusi niin, että ääni otti kaikua kallioista ja kuulosti tavallista voimakkammalta.

Kolme bandiittia lähti etenemään kiitureineen. Ne nousivat kallioista maastoa hitaasti lamauttimet valmiudessa. Yhtäkkiä niiden päälle rojahti rykelmä jyhkeitä kuusivanhuksia. Kiiturit jäivät jumiin niiden alle ja väliin. Rob ja Kaarne hyökkäsivät bandiittien kimppuun, laittoivat heidät päiväunille ja kiskoivat mukanaan kivien taakse. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että loput bandiitit eivät osanneet tehdä mitään.

– Sopii seuraavan porukan lähteä liikkeelle. Mitä te oikein odotatte? Raspchérie huusi ja nauroi käheästi päälle. – Tällä vauhdilla teillä on vielä neljä yritystä jäljellä.

Yllytyksestä huolimatta bandiitit eivät liikahtaneetkaan.

– Mikä niitä oikein vaivaa? Rob kysyi Kaarnelta.

– En tiedä. Ei niillä ole oikein muutakaan reittiä, jos mielivät vuorten toiselle puolelle.

– Ne juonivat jotakin.

– Pysyttelevät vain paikoillaan. Eivät edes valmistaudu tekemään mitään. Hetkinen. Ne lähettävät signaaleja. En pääse niihin käsiksi. Ovat liian hyvin salattuja.

– Voisikohan niillä olla tässä lähellä apujoukkoja? Rob ounasteli.

– Hyvin mahdollista, jos tämä on sellainen reitti, jota ne käyttävät enemmänkin. Niillä voi olla vaikka minkälaisia tukikohtia vuorten kupeessa.

Vastaus Robin ja Kaarnen epäilyihin tuli nopeasti. Ylempää kallioisilta rinteiltä saapui paikalle kaksi ketterää puolikaleeria. Niitä liikuteltiin työntömoottoreiden lisäksi maahan asti yltävillä airontapaisilla. Alukset muistuttivat kahta torakkaa tai tuhatjalkaista kiiruhtaessaan alas rinnettä.

Raspchérie ja Dasan tulivat Robin ja Kaarnen luo.

– Mitä hemmettiä me nyt tehdään? Rob sanoi.

– Kaleerit ovat paha vastus, Raspchérie sanoi. – Ne näyttävät kömpelöiltä ja maahan sidotuilta, mutta juuri tällaisessa maastossa ne ovat tehokkaita. Niissä on täysi suojaus ja kahdesta kymmeneen kevyttä kanuunaa. Bandiitit tuntien niillä on myös uudenaikaisia tainnuttimia, jotka tehoavat suojasädehaarniskoiden läpi.

– Tiedetään, Rob sanoi. – On tullut kahnailtua muutaman kerran niiden kanssa aika huonolla menestyksellä.

– Niitä on vaikea väistää. Ne on ohjelmoitu hakeutumaan kohti suojasädekenttiä.

– Pitäisikö haarniskoista luopua? Kaarne sanoi.

– Riittää, että niitä ei aktivoi.

– Kohtahan se nähdään, Rob sanoi. – Pari minuuttia ja ne ovat kimpussamme.

Luku 9 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool havahtui kaleerin outoon, pomppelehtivaan liikkeeseen. Hän makasi puupenkkien välissä kahden miehen jalkojen ja kahleketjujen seassa. Hän muisti, kuinka oli puolustautunut kaleereja vastaan, kuinka ne olivat vyöryneet heitä päin, kuinka he olivat yrittäneet paeta kiitureillaan, ja kuinka lopulta heidät oli saalistettu viheliäisin metalliverkkoihin. Viimeisenä keinona Raspchérie oli leikannut verkkoon aukon laserveitsellään, mutta silloin verkkoon oli johdettu virtaa, ja he olivat kaikki menettäneet tajuntansa. Tai niin Rob arveli tapahtuneen. Muuta hän ei muistanut.

– Tämä tässä alkaa heräillä! huusi mies, joka veivasi airoa Robin yläpuolella.

– Käske se töihin.

– Nouse ylös, mies sanoi Robille. – Käy istumaan tähän viereeni.

Rob komusi ylös. Hän ei pääsi kulkemaan sen pidemmälle. Jalat oli kytketty laivaan kahleilla ja metalliketjulla. 

– Ota kiinni airosta.

Rob tarttui airoon ja alkoi soutaa miehen mukana.

– Yritä pysyä rytmissä. Airojen pitää osua maahan vuoronperään. Liike alkaa keulasta ja etenee perää kohti kuin aalto. Se työntää kaleeria eteenpäin. On tärkeää pysyä rytmissä, etteivät airot osu toisiinsa.

Rob näki kaleerin kyljessä olevasta airon aukosta, kuinka he etenivät epätasaisessa maastossa. Leijuntasäiliöt pitivät alusta juuri oikealla korkeudella niin, että airot ylsivät maahan. 

– Täällä heräillään myös, sanoi eräs soutajista vähän matkan päässä Robista.

Dasanin pää tuli näkyviin penkin takaa. Hän nousi istumaan ja tarttui airoon. Sitten heräsi Kaarne ja lopuksi Raspchérie. Hattunsa kadottanut ratsastajanainen sanoi pari valittua sanaa kohtelustaan, mutta sai siitä hyvästä kaleerin keskellä kävelevältä vahdilta kepiniskun kasvoihinsa. Naisen ilme muuttui sellaiseksi, että Rob kuvitteli keppiä pitelevän miehen kuristuvan siihen paikkaan.

Mies ei siitä välittänyt. Hän vain nauroi ja iski uudestaan.

– Tartu airoon senkin arpinaama. Minua et saa pelkäämään, vaikka kuinka mulkoilisit. Minua pelottaa ainoastaan se, että vaatteisiini tarttuu sinusta tuo helvetillinen hevonpaskan haju.

– Sinä syöt paskaa ennen kuin arvaatkaan, Raspchérie murahti. – Syöt paskaa ja muutut itsekin paskaksi. Muuhun sinusta tuskin on sen jälkeen, kun saan sinut käsiini.

– Ha-haa, todella hauskaa, mies sanoi ja aikoi iskeä naista kolmannen kerran.

Raspchérie syöksähti miestä kohti sen lyhyen matkan, minkä kahleet antoivat myöten. Mies kavahti askeleen taaksepäin.

– Vai et muka pelkää, Raspchérie nauroi. – Älä tule lähelleni, paskoit juuri housusi.

Mies yritti lyödä Raspchérietä uudestaan, mutta nainen väisti ja heilautti kättään niin, että ketju osui keppiin. Raspchérie astui jalkoihinsa pudonneen kepin päälle ja sanoi kylmän rauhallisesti:

– Katsotaan sitten, mikä on ääni kellossa, kun tämä tikku on tungettu ahteriisi. 

Mies lähti kävelemään kovaan ääneen kiroillen kohti kaleerin perässä olevaa komentokajuuttaa.

– Keppisi unohtui. Tule hakemaan! Raspchérie huusi ja nauroi käheästi päälle.

Orjat lakkasivat soutamasta. He olivat tyrmistyksestä mykkiä, mutta Rob näki heidän ilmeistään, että he olivat Raspchérien puolella.

Kohta keppiä heiluttanut vahti tuli takaisin. Hän kantoi metalliverkkoa olallaan.

– Minusta on mukava kesyttää tuollaisia villikissoja, hän sanoi levittäen verkon heittokuntoon.

Raspchérie ravisteli kahleitaan ja sylki miehen suuntaan. – Pelkuri! Veikkaan, että uskallat kesyttää vain niitä, jotka on kahlittu iljettävän kaleerisi pohjaan.Et uskaltaisi kohdata minua ikinä tasaveroisessa kamppailussa.

– Sinun on turha soittaa suutasi. Minun ei tarvitse todistella mitään. Minä pistän sinut vain kärsimään. Leikkaan kyntesi ja irrotan kielesi. Opitpahan olemaan ihmisiksi.

Mies heitti verkon Raspchérien päälle ja kytki siihen virran. Nainen jäykistyi hetkeksi ja lysähti sitten tiedottomana kannelle.

– Sepä oli rohkeasti tehty! Rob huusi miehelle sen kummemmin asiaa ajattelematta.

Mies kääntyi hänen suuntaansa ja sanoi:

– Haluatko samanlaisen käsittelyn?

– Etkö kestä pientä ivaa? Mistä sinut on oikein tehty?

– Mitä sinä oikein yrität? Kaarne sanoi muutaman penkkirivin päästä. – Tuo mies ei kaipaa tekosyitä. Se laittaa sinut kohta kärsimään.

– Tyttö puhuu järkeä, mies sanoi.

Se järki ei vain tahtonut mahtua Robin kalloon.

– Et uskaltanut ottaa vastaan haastetta itseäsi isommalta naiselta, mutta miten olisi haaste minulta. Olen sinua ainakin kymmenen vuotta nuorempi ja vähän lyhyempi, Rob sanoi uhmakkaasti.

Mies huokaisi ja sanoi:

– Jos panisin järjestykseen kaikki kollit, jotka kohtaan näissä hommissa, en muuta tekisikään. Mutta sellainen ei satu huvittamaan minua, ei nyt. Minusta on mukavampi pistää sähisijät kärsimään, antaa keppiä ja tilaisuuden tullen säkittää ja laittaa viimeiselle matkalle. Ja mitä pirua te oikein toljotatte siinä, orjat! Laittakaa kaleeri liikkeelle. Ei tässä ole varaa laiskotella koko päivää. Liikettä niveliin!

Airot alkoivat taas kuopia maata.

Mies huojahteli Raspchérien luo. Hän vapautti kaksi orjaa kahleistaan ja käski heidän kantaa naisen kajuuttaan.

* * *

Rob McCool kurkisteli orjakaleerin aironaukkojen läpi avautuvaa näkymää. Siellä oli kaivosleiri. Alue oli suuri, kellanharmaiden kukkuloiden välinen laakso. Kitukasvuiset pensaat täplittivät lohdutonta maisemaa kuin pilkut kotoisan ilveksen turkkia.

He lähestyivät kaivoksia etelästä. Matkalla he olivat ohittaneet valtavan suuren järven. Rob päätteli sen olevan Tahoe, josta Dasan oli kertonut, ennen kuin he olivat jääneet bandiittien vangeiksi, Nimi merkitsi yksiselitteisesti järveä. Sellainen se olikin, järvien järvi, parinkymmenen kilometrin läpimittainen luonnon kuvastin, joka heijasti mitä puhtaimman taivaan sinen kannattelemat, lumihuippuiset vuoret. 

Järveä ympäröivät rinteet olivat metsäisen vihreitä. Ne toivat Robin mieleen, Fennonian järvimaisemat. Tällä hetkellä koti tuntui olevan vaan kovin kaukana, maailman toisella laidalla. 

Matka oli jatkunut pitkin Tahoen itärantaa. 

Airot vettä loiskien. 

He eivät olleet pysytelleet järvellä sen pidempään, vaan olivat nousseet vuorten väliseen laaksoon, joka johti vuorijättiläisten toiselle puolelle. Näkymä taipaleen lakipisteestä oli ollut päätähuimaava. Taakse olivat jääneet vehmaat metsät. Edessä oli auennut surullisen lohduton autiomaa. 

He olivat laskeutuneet joelle, ja jatkaneet sitä pitkin itään. Sitten he olivat jättäneet joen ja lähteneet kohti pohjoista, kunnes olivat tulleet viimein hopeakaivosten alueelle.

Siinä he olivat nyt.

Karun kohtalon saartamina.

Soutajaorjien esimies lähestyi Robia takaa. Rob tunsi hänen liikkeensä herkistyneiden aistiensa avulla. Mies nosti kätensä ja yritti lyödä häntä kepillä poskelle, mutta Rob väisti viime hetkellä niin, että se näytti siltä kuin hän olisi siirtänyt päätään aivan sattumalta. 

– Mitä sinä siinä kuikuilet? mies murahti harmissaan siitä, ettei ollut osunut. – Selkä suoraksi ja keskity soutamiseen, orja.

Rob ei sanonut mitään, mutta ryhdistäytyi ja keskitti katseensa edessä soutavan orjan takaraivoon. Hän ei halunnut haastaa riitaa kepinheiluttelijan kanssa. Siitä ei seuraisi mitään hyvää. 

Hän näki myös Dasanin ja Kaarnen selät. He kiskoivat airojaan jonkin matkan päässä edessä. Raspchérie oli edelleen kajuutassa. Ei varmaankaan kovin hyvässä kunnossa. Rob oli kuullut liiankin hyvin kepiniskujen äänet ja molemminpuoliset sadattelut. Nainen oli saanut kunnolla selkäänsä, vaipunut lopulta tajuttomuuteen, kun äänet olivat lakanneet.

Luku 10 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Hopeakaivos osoittautui juuri niin kaameaksi paikaksi, kuin mitä Rob McCool oli ounastellutkin. Heidät passitettiin lyhyen tarkastuksen jälkeen maan alle. Siellä oli aivan oma kaivosorjien maailmansa. Ilma oli tunkkainen ja valaistus puutteellista. He työskentelivät puuparruista rakennettujen hilakuutioiden muodostamassa rihmastossa, jota oli laajennettu sitä mukaa, kun kvartsisuonta oli louhittu pois. Valkoinen malmi oli hopean ja kullan juovittama. He työstivät kalliota laserhakuilla, lapioilla ja paljain käsin. Lohkareet nostettiin leijuvaunuihin, jotka vinssattiin pystysuoria kuiluja pitkin maan kamaralle.

Robin tehtävä oli hakata kvartsikimpaleita irti kalliosta. Laseria sai käyttää vain tehostamaan hakun voimaa. Tämän tyyppinen työ ei ollut Robille täysin uutta. Hän oli ollut mukana, kun Pirunkirnun kalliolinnaa oli laajennettu kotona Fennoniassa.

Siellä jossakin.

Siellä oli Kotojärvi.

Ja jättien metsän siirtolohkareet.

Corrán Binne, Pirunkirnu. Milloin hän pääsisi sinne takaisin? Missä kunnossa hänen kotinsa mahtoi olla? Klaani oli joutunut jättämään sen, kun novgorodilaiset olivat hyökänneet rajan yli. Heidän upeat luolastonsa oli luultavasti sotkettu niin, että ne muistuttivat enemmän peikkojen pesää kuin Irlannin pakolaisten vuosisataista piilopaikkaa.

– Otatko vettä?

Dasan oli tullut Robin taakse ja ojensi puista kuppia. Toisessa kädessä oli sanko puolillaan sameaa nestettä.

– En kutsuisi tuota vedeksi, Rob sanoi.

– Muuta ei ole, Dasan sanoi. – Se vie pahimman janon, vaikka maistuukin lähinnä karhun kuselta.

Rob otti kupin ja kippasi sen sisällön suuhunsa.

– Kusta tosiaan. Hemmetti, miten pahaa.

– Miten Raspchérie jaksaa?

– Sillä on vieläkin kuumetta. Haavat alkavat parantua.

– Olisivat saaneet hoitaa sen kuntoon, Dasan murahti.

– Eivät ne meistä välitä. Jos ei jaksa ja kestä, niin sitten uupuu ja nääntyy. Uudet tuodaan tilalle.

– Minä pelkään, että Raspchérie on liian huonossa kunnossa selviytyäkseen.

– Hän on kovaa tekoa. Luulen, että hän voi paremmin, kuin mitä antaa ymmärtää. Hän taktikoi. Kerää voimia.

Kaarne tuli heidän luokseen tyhjää leijuvaunua työntäen.

– Lopettakaa juoruilu ja ruvetkaa töihin. Muuten ei saada kiintiötä täyteen. 

– Tämä on epäreilua. Joudumme tekemään töitä kolmestaan neljän edestä, Rob sanoi.

– Ei kukaan väittänytkään, että tämä olisi reilua. Mutta meidän pitää jaksaa Raspchérien vuoksi. Meidän on saatava täydet muona-annokset, että saamme hänet tolpilleen. Sitten helpottaa kaikkien osalta.

Kaarne heitteli malmikimpaleita vaunuun niin, että metallilaidat kumahtelivat. Dasan auttoi häntä. Rob jatkoi kvartsisuonen louhimista.

– Meidän on saatava jostakin apua, Kaarne sanoi työn lomassa.

– Mistä ajattelit sitä saada? Rob kysyi ja iski taas hakun syvälle kiveen.

– Jos vain pääsisin tarpeeksi lähelle keskusrakennusta. Sen katonharjalla on masto. Voisin ehkä murtautua järjestelmään ja saada viestin lähetettyä.

– Piraateilleko?

– Esimerkiksi. Ja ehkä myös has’hassineille.

– Entä kotiin?

– Sinnekin. Vaikka en kyllä keksi, mitä he voisivat tehdä hyväksemme.

– Has’hassinien tulivoima olisi kyllä tarpeen.

Dasan ei malttanut olla puuttumatta Robin ja Kaarnen keskusteluun.

– Mitä ne has’hassinit ovat?

– Etkö ole kuullut? Taidat olla yksi harvoista koko maailmassa.

– Valaise minua.

– He ovat palkkasotilaita ja salamurhaajia. Heitä sanotaan kuolemattomiksi.

– Vai niin, minkä takia?

– Koska he eivät kuole. Olen nähnyt itse, kuinka heidät on ammuttu seulaksi, mutta he ovat palanneet myöhemmin elävien kirjoihin ilman naarmun naarmua.

– Kuulostaa joltakin sadulta.

– Ehkä kuulostaa, mutta se on totta.

– Meidän pitää keksiä jokin keino, jolla saamme sinut tarpeeksi lähelle sitä mastoa, Rob sanoi.

– Mietitään sitä yöllä, Kaarne sanoi. – Keskitytään nyt töihin, että saamme kiintiön täyteen.

* * *

Päivät kuluivat. Tilaisuuksia toteuttaa suunnitelma ei ilmaantunut. Keskusrakennus ja masto pysyivät yhtä tavoittamattomissa kuin ne olisivat olleet kuun pimeällä puolella. Rob McCool hakkasi kallioseinästä kvartsimalmia, jonka Kaarne ja Dasan kärräsivät kaivoskuilulle. He ahkeroivat itsensä uuvuksiin, mutta he saivat kiintiöt täyteen ja heidät palkittiin täysillä ruoka-annoksilla. Raspchérien kuume laski. Hän toipui vähitellen, mutta ei halunnut puhua siitä, mitä kajuutassa oli tapahtunut.

Viimein he kyllästyivät odottamaan.

He päättivät ottaa aloitteen omiin käsiin.

He eivät jäisi mätänemään synkkään, pölyiseen, kaikki voimat imevään kaivokseen.

Tuli yö. He eivät nähneet sitä, eivät tienneet, millaiset olosuhteet vallitsivat maan pinnalla, mutta kaivossokkeloissa kiertelevät vartijat ilmoittivat, että oli taas heidän vuorollaan aika levätä. Se tarkoitti yötä.

Ja Rob tiesi, että oli yö. 

Jostakin kumman syystä hänellä oli tietoisuus vuorokauden vaihteluista. Sen täytyi johtua hänen herkistyneistä aisteistaan, tai siitä, mikä aistit herkisti. Jotakin outoa oli meneillään hänen sisällään. Hänessä tapahtui jotakin. Hän muuttui, ja se oli muutakin kuin aikuiseksi kasvamista. Se oli muutakin kuin karvoja ja lisäpituutta ja kaikenlaista hmm… kasvua. Viimeinen ajatus sai hänet punastumaan.

Hän hiipi Kaarnen perässä paksujen puupalkkien välissä. Palkit estivät kaivosta romahtamasta. Niiden varaan oli rakennettu kerroksia kuin mehiläiskennoja maan sisään. Sitä mukaa, kun kvartsia louhittiin ja vietiin pois, rakennelma laajeni. 

Kaarne oli onnistunut salaamaan kaivoksen vartijoilta kyberneettiset ominaisuutensa. He eivät tienneet, että hänellä oli hermostoon liitetty implantti ja lähetin, jonka avulla hän saattoi murtautua lähellä oleviin mysteereihin. Lisäksi hänen silmiään oli paranneltu niin, että hän saattoi nähdä pimeässäkin. Hän oli vain odottanut sopivaa tilaisuutta hyödyntää taitojaan. Nyt se hetki oli viimein koittanut.

Heidän työpisteensä oli satojen metrien syvyydessä maan sisällä. Kaarne johti heitä parasta aikaa ylöspäin kerros kerrokselta. Kaikissa kerroksissa oli orjia. Työtä tehtiin kahdessa vuorossa. Kaivos ei koskaan pysähtynyt, ei koskaan levännyt. Vain vuorot vaihtuivat.

– Montako kerrosta vielä, Rob kysyi Kaarnelta.

– Seitsemän kerroksen jälkeen tulee kuilu, josta pääsee suoraan maan pinnalle.

Kaarne oli murtanut pari päivää aikaisemmin erään vartijan kypärän mysteerit ja napannut itselleen kaivoksen piirustukset. Se oli käynyt vaivattomasti jälkiä jättämättä.

Kaikilla kaivosorjilla oli kaulaketju ja tunnistinprisma. Sen avulla määriteltiin alueet, joilla he saivat liikkua. Se ei ollut kuitenkaan ongelma Kaarnelle. Hän pystyi muuttamaan kulkuoikeuksia sitä mukaa, kun he etenivät. Hämärässä kaivoksessa, kaiken touhakan keskellä kukaan ei osannut epäillä mitään. Oli tavallista, että orjat työskentelivät eri tasoilla. Kaivos oli jatkuvassa muutoksen tilassa. Siellä louhittiin, rakennettiin, purettiin, ahkeroitiin ja nukuttiin. Kaikkea yhtä aikaa. Se vaati liikkumista paikasta toiseen.

Kun he olivat nousseet viisi kerrosta, heitä vastaan tuli vartija. Se olisi mennyt hyvin, mutta Raspchérie pyörtyi. Hän oli edelleen heikkona, vaikka olikin alkanut työskennellä heti, kun oli päässyt tolpilleen. Haavat olivat vasta arpeutumassa.

– Ette voi viedä häntä tämän pidemmälle, vartija sanoi americanoksi.

– Ei hänestä koidu ongelmia, Dasan sanoi. – Me voimme kantaa hänet perille.

– Minne asti olette menossa?

– Pari kerrosta ylöspäin, Kaarne sanoi. 

Se oli totta.

– Miksi menette sinne? vartija kysyi.

– Menemme auttamaan toista ryhmää.

Se taas ei ollut totta.

– Tuosta ei ole kyllä apua kenellekään, vartija sanoi kopauttaen kengällään tajuttomaksi valahtanutta Raspchérietä. – Parempi jättää se tänne. Viekää vaan suoraan makuuosastolle. Jatkatte sitten matkaa.

– Selvä homma, Kaarne sanoi.

Rob ja Dasan alkoivat kantaa Raspchérietä välissään.

– Ei siihen suuntaan, vartija sanoi ja sadatteli päälle. – Makuuosasto on täällä. Seuratkaa minua.

Kaarne katsoi Robiin ja Dasaniin ja nyökäytti päätään. 

He lähtivät vartijan perään.

Hetken päästä Kaarne yllätti vartijan ja löi hänet tajuttomaksi. Siihen riitti napakka kosketus korvan taakse. Kaarne oli ajoittanut yllätyksen kohtaan, jossa oli öljykankaan alle pinottuja tarvikkeita. He sitoivat ja peittelivät vartijan tarvikkeiden viereen. Kestäisi jonkin aikaa, ennen kuin hänet löydettäisiin.

He palasivat takaisin kohtaan, jossa olivat tavanneet vartijan ja jatkoivat portaikkoon. Kaksi kerrosta noustuaan he saapuivat valaistulle hissikuilulle.

– Jätetäänkö hänet tänne? Dasan kysyi tarkoittaen Raspchérietä.

– Ja minuahan ei jätetä minnekään, nainen sanoi ja ravisteli päätään. – Taisin ottaa pienet nokoset.

– Todellakin otit ja olit järjestää meidät vaikeuksiin. Piti ottaa luulot pois yhdeltä vartijalta.

– No, sittenhän se ei mennyt hukkaan, Raspchérie tuhahti. – Mitä nyt tapahtuu?

– Noustaan kuilua pitkin maan pinnalle. Tämä vie meidät puolen kilometrin päähän keskusrakennuksesta, Kaarne sanoi.

– Kuinka lähelle mastoa sinun pitikään päästä?

– Parinsadan metrin päähän.

– Toivotaan, ettei ole paljoa porukkaa liikkeellä, Dasan sanoi. – Meillä ei ole mitään, millä taistella vastaan.

– Otin vartijalta lamautinpiiskan, Kaarne sanoi.

– Sepä ratkaisikin ongelman, Dasan sanoi vinosti hymyillen.

– Matkan varrella on huoltorakennuksia, vinssitorneja ja vartijoiden parakkeja. Minä näen skannereillani kaikki mahdolliset liikkujat. Jos meillä on tuuria, voimme välttää uhkaavat kohtaamiset. 

– Pääasia, että saadaan Kaarne maston lähettyville.

– Kannattaisi ehkä kokeilla hämäämistä, Raspchérie sanoi. – Vedetään huomio muualle, niin Kaarne pääsee varmemmin perille.

– Ei tehdä sitä ensimmäiseksi, Rob sanoi. – Parhaassa tapauksessa voimme palata kaivokseen. Sillä tavalla säästyisimme ylimääräisiltä rangaistuksilta.

– Hyvä pointti, Raspchérie sanoi. – Ei tekisi ihan heti mieli saada uutta rökitystä. Edellinenkin on turhan hyvässä muistissa. 

– Joku tulee, Rob sanoi.

– Tämän kerroksen pitäisi olla lepovuorossa, Kaarne sanoi.

He painautuivat hissikuilun kulman taakse piiloon. Askeleet menivät ohi. Sitten alkoi kuulua lorotusta.

Rob teki virtsaamista kuvastavan eleen. Ei olisi kannattanut. Se alkoi naurattaa Raspchérietä. Hän katsoi Kaarneen, jota alkoi myös naurattaa. Molemmat painoivat kätensä suun eteen.

Yötarpeillaan käyneen kulkijan tullessa takaisin Raspchérie ei voinut enää pidättää tyrskähdystään. Se kajahti käytävässä tukahdutetun vaimeana.

Askeleet pysähtyivät.

Rob syöksähti pois piilostaan ja oli jo käymässä kulkijan kimppuun, kun tunnisti tämän.

– Toto, hän kuiskasi.

– Mitä? Kuka sinä olet?

Dasan tuli esiin ja meni Toton luo. – Missä Laguna ja kaikki muut ovat?

– Laguna on makuusalissa nukkumassa. Siellä on muutamia muitakin meidän porukasta. Eivät kaikki.

– Mitä nyt tehdään? Rob kysyi katsoen Kaarnea, joka oli tullut kulman takaa Raspchérien kanssa.

– Meidän on tarkoitus mennä ylös kutsumaan apua, Kaarne sanoi kuin ajattelisi ääneen. – En tiedä tarkkaan, kuinka paljon vartijoita on, mutta paljon kuitenkin. 

– Niin…

– Toto, sinun on parasta palata takaisin. Ole niin kuin et olisi nähnytkään meitä. On parasta, että mahdollisimman harvat tietävät tästä. Yritämme toimia salassa, jos vain suinkin mahdollista.

– Nyt me tiedämme, missä olette, Dasan sanoi. – Tulemme hakemaan teitä, kun sen aika koittaa.

– Lupaatko?

– Lupaan.

Rob katsoi sivuun. Hän ei pitänyt katteettomista lupauksista. He eivät voineet mitenkään tietää, kuinka tässä kävisi. Toisaalta. Oli hyvä luoda toivoa, vaikka turhaakin. Se auttaisi Totoa jaksamaan.