Moikka ja tervetuloa mukaan kommentoimaan käsikirjoitusta. Kirjoita kommenttisi tekstin lopussa olevaan kommenttiketjuun. Voit tehdä sen nimellä tai anonyymisti. Jos kirjoitat nimettömäni, mutta haluat nimesi painetun kirjan loppukiitoksiin, niin lähetä minulle siitä viesti sähköpostiin tatukokkolive@gmail.com.
Uuden tarinan johdannoksi voisin kertoa, että Rob McCool on matkalla kohti Californiaa. Hän matkustaa piraattien sukellusveneessä yhdessä Kaarnen kanssa. He vievät sinne Tuonelan avaimia, eräänlaista tietojärjestelmien alkukoodistoa, jota Kaarne kuljettaa mukanaan.
Uuden aloittaminen on minulle aina hieman takkuilevaa. Tärkeintä on kuitenkin saada tekstiä aikaiseksi, jotakin, mitä työstää eteenpäin. Sen ei tarvitse olla heti valmista. Eikä se olekaan. Ei minun tyylilläni. Kirjoitan käsikirjoitukset moneen kertaan.
Mutta jostakin pitää aloittaa.
Kävin hakemassa vauhtia Kuopion Minna Canthin koulun kahdeksasluokkalaisilta. He antoivat ideoita ensimmäistä lukua varten. Suuret kiitokset siitä! Sain myös Robin elämän alkutaipaleesta kertovan, upean sarjakuvan, Robin ystäväkirjan ja hienon piirustuksen tai paremminkin taideteoksen. Kaiken huipuksi sain Ukkosympyrä-aiheisen tanssivideon. Ihan käsittämättömän mahtavaa!
Sitten tarinaan, jonka otsikko on erään kahdeksasluokkalaisen ideoima.
Luku 1 – Hola, amigos!
Hippokamppi nousi pintaan. Vesi väistyi kannelta ja hevosenpään muotoisen tähystystornin luukku aukesi. Piraattikapteeni Carlos Fadiño asteli ulos sankan sumun keskelle. Hippokamppi jatkoi matkaa ja hetken kuluttua sumu jäi taakse.
– Tämä näyttää todellakin täydelliseltä luonnonsatamalta, sanoi kannelle, piraattikapteenin taakse ilmestynyt Rob McCool.
– San Francesco on paljon muutakin. Se on vilkas, jylhien metsien ympäröimä kukkulakaupunki.
– Eihän täällä näy ketään, Robin vierelle tullut Kaarne sanoi. Hän oli kietaissut korpinmustat hiuksensa nutturalle.
– Odotahan, kun pääsemme lähemmäs, sanoi Mandi, joka oli noussut kannelle viimeisenä. Nuori neito oli piraattikapteenin tytär. Hänellä oli yllään röyhelöinen, pitkähelmainen mekko. Hän näytti kävelevän ilmassa. Tosiasiassa hän istui leijunassakan päällä, joka oli piilossa hameen alla.
Heidän edessään levittäytyi erikoinen maisema, valtava vesiallas, jonne pääsi vain kapean väylän kautta. Rob katsoi taakseen. Sumu peitti salmen kokonaan.
– Kuinka kukaan osaa tulla tänne tuon sumuverhon läpi? hän kysyi.
– Aurinko polttaa sen pian pois. On vielä varhainen aamu, Mandi sanoi.
He purjehtivat eteenpäin, ja pian alkoikin näkyä itse kaupunkia. Se nousi kukkuloiden rinteille heidän oikealla puolellaan.
– Ajetaan laitureille. Ne ovat tuolla vähän matkan päässä, Carlos sanoi.
– Mitä tuolla suoraan edessä on? Kaarne kysyi.
– Se on kaupungin puolustusta varten rakennettu saarilinnoitus, La Isla de los Alcatraces.
– Pitäisikö meidän olla varovaisempia? Rob kysyi. – Mitä, jos ne pitävät meitä uhkana?
– Eivät pidä, Carlos naurahti. – Olen tuttu näky näissä maisemissa.
– Hola, amigos! kuului huuto lähimmältä laiturilta. – Tulkaa tähän. Meillä on parhaat hinnat ja parhaat sapuskat.
– Mitä tuo tarkoittaa? Kaarne kysyi.
– Olettepa te täynnä kysymyksiä, Mandi sanoi, – mutta ymmärtäähän sen, kun tämä on ensimmäinen kertanne tässä kaupungissa. Satamassa on laitureita, joilla on hotelleja, majataloja ja ruokapaikkoja. Jos ei halua mennä maihin, voi jäädä laitureille. Ne ovat tullivapaata aluetta. Siellä ei kukaan kysele turhia. Toinen juttu on, jos mennään maihin ja itse kaupunkiin asti. Silloin tutkitaan kaikki tarkasti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti