KÄSIKIRJOITUS: Rob McCool 4 Bloggerissa. Tänne käyvät myös anonyymit kommentit. Päivitetty 15.8.2023

Moikka! Tervetuloa mukaan! Jos haluat liittää kommenttisi suoraan tähän tekstiin, niin lähetä minulle viesti sähköpostiin tatukokkolive@gmail.com. Annan sinulle kommentoijan oikeudet. Sitten voit tehdä ehdotuksia suoraan kässäriin eli kirjoittaa tekstin lomaan. Kommentit voivat olla virkkeitä, sanoja, ym. Jos kommentti ei liity johonkin tiettyyn tekstin kohtaan, vaan on yleisempi, kirjoita se kappaleen tai dokumentin loppuun. 

Jos osallistut tähän yhteisölliseen kirjoittamiseen, annat automaattisesti luvan käyttää tänne kirjoittamaasi tekstiä tulevassa kirjassa. Kiitos osallistumisesta! Kiitos avusta! Jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, lisään nimesi kirjan loppukiitoksiin!

Ennen kirjoittamista lueskelin edellisen kirjan Rob McCool ja Lapponian vangit loppua. Hain tunnelmaa, että mihin sitä oikein jäätiinkään. Tuli olo, että hemmetti, minäkö tuon muka kirjoitin. Ei hullumpaa. Sitten loikoilin työhuoneeni lattialla aikamoisen tovin, tuijotin kattoa ja annoin ajatusten lentää. Ei minulla ollut mitään sen suurempaa suunnitelmaa tarinan varalle. Lähinnä, että Thaanaan ollaan menossa, suurshamaanin luo neuvoa hakemaan. Vähitellen alkoi pulputa ideoita. Piirtelin sitten hieman kaavioita paperille, että miltä koko homma voisi näyttää maastossa, millaisia juttuja olla meneillään. Liitän tähän tuon hahmotelman.

Alkuun ympäristön kuvausta ja hahmojen esittelyä. Hyvä olisi saada toimintaa mukaan myös melko pian. Jonkinlaista konfliktia.

Rob McCool ja ____________________ (ehdotuksia kirjan nimeksi)

Luku 1 – Savua

Oli ilta. Kaukana suoaukean laidassa kohosi taivaalle musta, paksu savupilvi. Rob McCool oli nähnyt sen ensimmäisenä. Hänen silmänsä – toinen keltainen, toinen sininen – olivat kuin suohaukalla, tarkemmat kuin kenelläkään toisella, jonka hän tunsi. Kaarne viiletti hänen vierellään kotikutoisella leijulaudalla, Heidän takanaan tuli kaksi Lapponian sapmelakkia, Vulle ja Kalle poroillaan. Hyvät ystävät olivat vaatineet päästä mukaan oppaiksi matkalle Thanaan. Poroille asennetut leijuvaljaat kevensivät niiden askellusta niin, että koparat tuskin koskettivat suomättäitä. Pohjoisen miehet istuivat leijuvissa ahkioissaan käsi ohjainhihnalla suippokärkiset lakit viimassa heiluen.

– Nyt savun tuntee jo nenässä, Kalle huudahti. – Haisee kummalliselta.

– Ei taida olla pelkkää poronkäristystä tulilla, Vulle murahti ja nousi uskaliaasti seisomaan ahkionsa päälle. – Kannattaako tuonne mennä? Vai kierretäänkö koko paikka?

– Pitää se tarkistaa, Rob sanoi. – Siltä varalta, että joku on avun tarpeessa. 

– Ei vaikuta metsäpalolta. On niin yhdessä kohti, Vulle sanoi. – Jotain siellä on sattunut.

– Ehkä  jonkun saunakammi on roihahtanut liekkeihin, Kalle sanoi.

– Ei täällä pitäisi olla pysyvää leiriä.

– Ehkä jonkun keittokota on ottanut tulta?

– Voi olla vahingossa syttynyt palo, Kaarne sanoi. – Tai voi olla olematta. Hän yritti havaita kohteen kehonsa sisään rakennetuilla tutkaskannereilla, mutta se oli liian kaukana. 

Minna Canthin koulun 8b:ltä tuli hyviä ehdotuksia tarinan jatkolle. Katsotaan, lähteekö joku niistä vetämään.

– Ei mennä suoraan kohti vaan lähestytään eri suunnista, Rob sanoi. – Vulle ja Kaarne vasemman kautta. Minä ja Kalle oikealta. Sopiiko?

– Käyhän se, vallan mainiosti, Vulle huikkasi ja ohjasti Jäkä-poronsa Robin osoittamaan suuntaan.

Rob ja Kalle kaarsivat oikeaan ja saapuivat hetken kuluttua harvan, matalakasvuisen metsän reunaan. Puiden lomaan sukellettuaan he lähtivät etenemään kohti savupatsasta. Rob pysäytti Kallen käsimerkillä. He olivat jo niin lähellä, että kypärän tutkakuvassa saattoi nähdä kaksi hahmoa. 

– Savu ei tule palavasta puusta, Rob sanoi Kallelle.

– Ei haise tavan tervakselta, vaan joltakin kitkerältä ja myrkylliseltä, Kalle sanoi.

* Mitä siellä näkyy? Rob kysyi Kaarnelta kypäränsä viestijärjestelmän kautta. 

Kirjaimet soljuivat Kaarnen näkökenttään, ja tämä vastasi: * Ei mitään erikoista, mutta haju on kamala. Tutkan mukaan siellä olisi joku. Se eii reagoi meihin millään tavalla. On vaan paikoillaan.

* Sama havainto minullakin. Lähestytään varovasti.

Rob ja Kalle saapuivat paikkaan, josta näki pienelle aukealle. Siellä oli katkenneita puita ja erikoisen mallinen, haaksirikkoutunut lentovene. Se oli tavallista kookkaampi ja paiskautunut maahan sellaisella voimalla, että masto oli katkennut ja kokka murskaantunut puita vasten. Molemmissa leijuntasäiliöissä oli konetykin ammusten tekemiä reikiä.

Jonkin matkan päässä veneestä, kitukasvuisen männyn juurella kyyhötti kaksi lasta, tyttö ja poika. He hakivat suojaa toisistaan, olivat kietoneet käsivarret toistensa ympärille.

Rob lähestyi heitä hitaasti. Hän laskeutui polvilleen leijulaudan päälle ja otti kypärän pois päästään. Pronssinruskeat hiukset ylsivät korvien päälle ja taipuivat otsalta vasemmalle.

Haaksirikkoisista pienempi huomasi Robin ensin. Hän sanoi jotakin tytölle ja painautui entistä tiukemmin tämän kylkeen. 

– Ei hätää, Rob sanoi americanoksi, kaupankäynnin yleiskielellä, jota useimmat osasivat.

Tyttö ja poika eivät sanoneet kuitenkaan mitään. He vain tuijottivat Robia peloissaan. Rob nousi pois laudalta ja meni heidän luokseen. – Minun nimeni on Rob, hän sanoi. – Teidän ei tarvitse pelätä. Me autamme teitä. Hän laskeutui toisen polvensa varaan mättäälle. – Kertokaa, mitä on tapahtunut? 

Lapset olivat edelleen vaiti.

– Kaarne, tule tänne, Rob huikkasi. Kaarne liukui esiin puiden takaa leijulaudallaan seisten. Hän oli kuin metsän henki lähestyessään heitä mustine hiuksineen ja itämaisine piirteineen.

– Ehkä he eivät osaa americanoa, hän sanoi Robille ja kääntyi sitten lasten puoleen vaihtaen kielen fenniksi. – Mistä olette tulleet tänne? 

Lapset katsoivat toisiaan ja sitten taas Kaarnea. Tyttö sanoi pojalle jotakin, mikä sai Kaarnen ja Robin vilkaisemaan toisiinsa.

Tämän kirjoittamisessa auttoivat Minna Canthin koulun 8B:n vierailulta saadut ideat. Kiitos!

– Missä olette oppineet iiriä? Rob kysyi samalla kielellä.

– Kotona, tyttö sanoi silmin nähden hämmästyneenä siitä, että Rob oli ymmärtänyt heidän keskinäistä puhettaan. 

– Missä kotinne on?

– Kaukana täältä, Imanteron järvimaassa. Lähellä suurta Valkoista merta.

Samassa tyttö valahti kalpeaksi, kuin olisi tajunnut, että oli puhunut sivu suunsa.

– Miksi tulitte tänne? Kaarne kysyi.

Yllättävän paljon meni aikaa, kun tutkin Vienan Karjalan ja Kuolan niemimaan maantietoa. Oli kyllä yllättävän mielenkiintoista. Elias Lönnrot kulki runonkeruumatkoillaan Vienan Karjalassa, nykyisen Venäjän puolella (siihen aikaan koko Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan).

– Äitimme oli matkalla Thaanaan, tyttö sanoi varovasti.

– Miksi olitte hänen mukanaan? Tämä on vaarallista seutua.

Tyttö ei sanonut mitään. Hän alkoi itkeä niin, että kyyneleet valuivat silmistä.

– Missä äitinne on nyt? Mitä tapahtui? Rob kysyi.

Tyttö puhui kyynelten lomasta: – Purjehdimme puiden yläpuolella, kun meitä seurannut lentovene sai meidät kiinni ja alkoi tulittaa. Äiti kätki meidät suoturpeiden sisään ja vannotti pysymään piilossa. Hän sanoi, että tulisi takaisin luoksemme. Kun tulimme lopulta esiin, häntä ei näkynyt missään.

– Ehkä takaa-ajajat veivät hänet, Kaarne sanoi Robille.

– Keitä takaa-ajajat olivat? Rob kysyi tytöltä. – Mitä he tahtoivat?

– Äiti puhui paarmoista, poika sanoi silmissään tuskainen ilme.

– Ei kun bjarmoista, tyttö sanoi.

– Miksi bjarmot olisivat ajaneet teitä takaa?

– En tiedä?

Sapmelakit olivat tallustelleet keskustelun aikana Robin ja Kaarnen taakse. Vulle puuttui puheeseen:

– Bjarmot asuvat idässä, Novgorodin puolella. 

– Asuvatko bjarmot teidän lähellä, Kaarne kysyi tytöltä.

Tyttö pudisti päätään.

– Lähtivätkö ne seuraamaan teitä kesken matkan?

– Äiti lähti kiireellä kotoa. Sitten bjarmot tulivat meidän perään.

– Mitä ne bjarmot oikein ovat? Rob kysyi Vullelta.

– Ne ovat fennien itäinen sukulaisheimo, mutta harvoin niitä näkee tällä suunnalla, Vulle sanoi ja kysyi tytöltä: – Minkälainen lentovene niillä oli?

– Samanlainen kuin meillä, mutta paljon isompi. Siinä oli tykki keulassa ja masto.

– Oliko viiriä?

– Oli, sanoi poika. – Siinä oli jänistä pyytävä kotka.

– Mitenkä minusta tuntuu, että veneen kyydissä oli Tuuloman rajapäällikkö? Kalle sanoi. – Olen kuullut juttuja siitä tyypistä. 

– Niin olen minäkin, Vulle sanoi. – Eivätkä ne ole mukavimmasta päästä. Pohjoinen Novgorod on villiä aluetta. Siellä jokainen vastaa itsestään ja kaikki kiertävät lakia, minkä ennättävät. Siellä voi törmätä vaikka minkälaiseen ryövärijoukkoon.

– Kuinka kaukana se Tuuloma on? Rob kysyi.

– Sanoisin, että parisenkymmentä poronkusemaa, Vulle tuumi. – Eipä silti. En ole koskaan käynyt niillä main. Ei ole ollut asiaa.

Rob pyysi Kaarnen ja sapmelakit sivummalle, etteivät lapset kuulisi heidän keskusteluaan.

– Mitä me teemme heidän kanssaan?

– Tässä on Otshen siida matkan varrella. Voisimme jättää heidät sinne, Kalle sanoi. – He ovat kelpo ihmisiä.

– Entä sitten, entä sen jälkeen? Kaarne kysyi.

– Mitä sitten? Osaavat ne pitää lapsista huolen. Katso nyt meitäkin, Kalle sanoi.

– Eivät meitä otshenit kasvattaneet? Vulle korjasi.

– Eivät, eivät, mutta sapmelakit kuitenkin.

– Odottakaa! Joku lähestyy, Kaarne huudahti. – Se on lentovene. Iso sellainen.

He vetäytyivät puiden alle piiloon. Jonkin ajan kuluttua pitkä, solakka lentovene lipui heidän yläpuolelleen ja alkoi laskeutua. Se keinahti maahan haaksirikkoutuneen lentoveneen vierelle. Suolle rantautuneen veneen keulassa oli konetykki ja maston viirissä kotka, joka tarrasi kynsillään pakoon juoksevaan jänikseen.

– Onko tuo se sama vene? Rob kuiskasi pojalle.

– On.

– Miksi ne palasivat? Rob sanoi puolittain itsekseen.

– Ne haluaa äidin prismansirottimen.

– Mitä?

– Äiti lähti viemään sitä Thaanaan. Me mentiin kyytiin salaa. Äiti ei tiennyt siitä. Se luuli, että me jäätiin kotiin. 

– Onkohan äiti nyt niiden kyydissä? tyttö kysyi.

– Sitä me emme voi tietää, Kaarne vastasi. – Mutta voin ottaa siitä selvän.

Hän hypähti leijulaudalleen ja lähti liukumaan lentoveneitä kohti.

– Mitä hemmettiä se oikein meinaa? Vulle sanoi.

– Hullun hommaa, Kalle säesti.

– Minä tulen mukaasi, Rob hihkaisi ja liukui Kaarnen perään.

Muutamia miehiä työskenteli haaksirikkoutuneen veneen kimpussa. He korjasivat kiihkeään tahtiin sen vaurioituneita leijuntasäiliöitä. Kipinät vain lentelivät savuavaan maastoon, kun he pulttasivat paikkoja reikien päälle.

– Mitäs täällä touhutaan? Kaarne kysyi fenniksi.

Lentoveneen keulaan ilmestyi mies, jolla oli rautakypärän ja rengaspanssarin lisäksi leijuvyö ja suojasädevaljaat.

– Riippuu siitä, kuka kysyy? mies sanoi erikoisella fennikorostuksella.

– Olimme matkalla Thaanaan, kun näimme savupatsaan. Onko tuo puhki ammuttu purkki teidän?

– Mitä se sinulle kuuluu?

– Kunhan kysyin. Taidatte olla kaukana kotoa. Mistä päin tulette?

– Eipä kuulu sekään sinulle pätkän vertaa, mies murahti.

– Tuo taitaa olla Tuuloman viiri. Sieltäkö asti tulette?

* Skanneri näyttää, että veneessä on kahdeksan miestä. Korjaushommissa viisi, Rob nuotitti Kaarnelle kypäränsä viestijärjestelmän kautta.

* Sama havainto, Kaarne vastasi. * Mutta kaikki eivät ole näkyvillä. Emme voi tietää, onko lasten äiti kyydissä .

* Äkinkös tuosta ottaa selvän, Rob ilmoitti, hyppäsi laudalta maahan ja ponkaisi leijuntavyön keventämänä lentoveneen partaalle. Veneen laita oli kapea ja hänen piti hakea hetki tasapainoa.

Hän sai vaansa neljä musketin piippua.

– Mitä oikein yrität! keulassa seisova mies huusi.

– En mitään. Ajattelin, että olisi mukava tutustua.

– Emme kaipaa seuraasi. Poistu alukseltani tai poistan sinut itse, mies ärjyi ja aktivoi suojasädehaarniskansa. – Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne.

– Älähän nyt hermostu, Rob rauhoitteli. – Mitä tuolla peitteen alla on? 

Robin kypärän etsimiin piirtyi peitteen kohdalla ihmisen muotoinen lämpökuvio. Peitteen vierellä oli aukinainen arkku, jonka sisällä kimalteli kultaa ja jalokiviä.

– Ei siellä ketään ole, mies murahti, hyppäsi arkun luo ja potkaisi sen kannen kiinni. – Ala mennä siitä, ennen kuin käy huonosti. Putoat vielä maahan luoti otsassasi. Jatkakaa matkaanne. Thaanaanhan te olitte menossa. Nyt kun lähdette, niin oletti parissa päivässä perillä.

 – Hieno vene teillä, Rob sanoi ja hyppäsi lentoveneen perätuhdolle. – Vanhanaikainen malli, mutta tiedän, että näillä mentiin joskus muinoin ihan Sulttanaattiin asti. Oletteko käynyt siellä? On kuulemma hyvät maisemat.

– Valmis! huusi yksi vaurioituneen veneen kimpussa työskennelleistä miehistä.

– Noustaan ylös! karjaisi Robille puhunut mies. Molemmat alukset nytkähtivät ja syöksähtivät ylöspäin kovaa vauhtia.

Rob seisoi veneen perässä toinen jalka reelingillä ja aktivoi suojasädehaarniskansa. Veneen yllättävä liike horjutti kuitenkin hänen tasapainoaan. 

– Tulta! huusi mies keulasta, ja kaikki neljä Robiin suunnattua muskettia laukesivat.

Rob heittäytyi sivuun, mutta ampujat olivat taitavia. Kaksi kuulaa osui haarniskointiin ja sinkosi hänet yli laidan.

* Putosin piru vie kyydistä, Rob nuotitti Kaarnelle leijuessaan alas maata kohti.

* Vai muka putosit. Lensit pikemminkin kuin munat käenpojan pesästä.

* Älä irvaile, vaan tee jotain. Luulen, että lasten äiti on kätketty veneeseen. 

* Tässä on vähän paha tehdä yhtään mitään. Veneet karkaavat käsistämme.

Rob kierähti voltin pudotessaan ja näki veneiden suuntaavan itään. Seuraavassa hetkessä hän laskeutui jaloilleen turvemaahan.

– Lähdetään seuraamaan heitä, hän sanoi Kaarnelle ja hyppäsi kohti leijulautaansa.

– Entä lapset.

– Vulle ja Kalle saavat ottaa heidät hoteisiinsa. Hän huusi poromiehille: – Pitäkää huoli lapsista. Me lähdemme veneiden perään.

– Minnekäs me mennään? Kalle huusi.

– Ihan sama. Vaikka sinne Otshen siidaan tai Thaanaan.

– Selvä peli, Vulle kuittasi. – Mennään saman tien Thaanaan. Löydätte meidät helpoimmin sieltä.

– Mikä on äitinne nimi? Rob kajautti niin, että lapset kuulivat sen.

– Talulla! molemmat huusivat yhteen ääneen.

Luku 2 – Prismasirotin

Rob McCool ja Kaarne etenivät kovaa vauhtia lukemattomien pienten järvien pilkkomalla tunturialueella. Heidän seuraamansa veneet lensivät mäntyjen yläpuolella pohjat latvuksia viistäen. Ne eivät pitäneet yllä kovaa vauhtia. Miehet eivät arvanneet, että heitä seurattiin.

* Mikä se prismasirotin oikein on? Rob nuotitti.

* En ole ihan varma, mutta jos se on se, miksi sitä luulen, niin silloin ollaan tekemisissä myyttisen arvokkaan kapistuksen kanssa. Se on jalokiven prismoihin perustuva laite, joka valmistettiin vanhan liiton Zeus-jumalan kotkien kohtaamispaikassa Delfoissa ja sillä pystyy hallitsemaan koko maailmaa.

* Ei hemmetti, kuulostaa ihan lasten sadulta.

* Sitä se onkin. Se on legenda. Sellaista voimaa ei todellisuudessa ole olemassakaan. En ainakaan minä usko. 

* Miten kuulit siitä?

* Se on yksi hayemanien lempitarinoista. Tarinan tapahtumapaikat ovat nykyisen Sulttanaatin valtakunnan sisällä ja jalokivet ovat aina kiehtoneet koodinkantajia.

* Joo, ymmärrettävistä syistä. Kerro siitä legendasta.

* Eräs kreetalainen prinssi rakastui faaraon tyttäreen. Faarao oli asettanut ehdon, että tyttären saa vain sellainen kosija, joka pystyy ratkomaan Luxorin pyramidijärjestelmien mysteerit. Prinssi meni delfoin oraakkeleiden juttusille, ja nämä lupasivat valmistaa prismasirottimen, joka pystyisi selvittämään kaikkein salaisimmatkin mysteerit. 

* Sepä kävi helposti.

* Odotahan! Siinä ei ollut kaikki. Oraakkelit halusivat korvauksen työstään. He vaativat maksuksi Kreetan valtakunnan, kunhan se tulisi prinssin itsensä hallintaan.

* Ei kai prinssi suostunut moiseen järjestelyyn.

* Ei ihan suoraan. Hän lupasi oraakkeleille, että he saisivat valtakunnan sitten kun hänen nuorimman poikansa pojanpojanpoika kuolisi.

* Aika ovelaa. Pitkä maksuaika. Mutta saiko prinssi prismasirottimen ja prinsessansa?

* Se on pitkä tarina, mutta vastaus on lyhykäisyydessään kyllä. Kyllä sai.

* Ja saivatko he poikia ja pojanpoikia?

* Saivat.

* Mitenkäs kävi, kun tuli maksun aika?

* Siinä kävi niin, että prinssi lähetti nuorimman poikansa Hyperboreaan.

* Mitä? Minne?

* Pohjoistuulen valtakuntaan, jossa on vuodessa vain yksi yö ja yksi päivä. Hyperborealaiset näet elivät muita ihmisiä huomattavasti vanhemmiksi.

* Prinssi ajatteli siis hankkia lisää maksuaikaa.

* Kyllä. Tarinan mukaan maksua ei ole suoritettu vieläkään, sillä prinssin jälkeläinen, jonka kuoltua maksu lankeaisi maksettavaksi, ei ole vielä edes syntynyt. Eipä silti, ei Kreeta enää muutenkaan ole saman suvun hallussa.

* Hemmetti sentään. Hyvä tarina. Ja nyt tuo myyttinen prismasirotin on veneessä, jota ajamme takaa.

* Ehkä on, ehkä ei. En tiedä, voimmeko luottaa lasten puheisiin.

* Lapsilla on kyllä tapana päästellä palturia sen, minkä ennättävät. Ainakaan minä en ollut pihi sen suhteen. Miltä se prismasirotin muuten näyttää?

* Tarinan mukaan se on suuren strutsinmunan kokoinen marmorikuula, jonka ytimessä on taivaasta pudonnut musta kivi, kaikkeuden keskipiste. 

* Kuulostaa pirun juhlavalta, kaikkeuden keskipiste. Hei, leikitäänpä ajatuksella, että jollakin olisi tuo tarujen prismasirotin. Mitä hän hyötyisi siitä?

* Sen avulla voisi seilata data-avaruuden virtauksissa periaatteessa minne vain. Kaikki tiet olisivat avoinna.

* Mitä se oikein tarkoittaa?

* Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että prismasirottimen kaltaisen esineen avulla voisi murtautua minkä tahansa mysteerisalauksen läpi. 

* Eli käytännössä maailmanvaltiutta. Aika hurjaa.

Tässä tuli tutkittua hieman kreikkalaista mytologiaa: Apollon, omfalos-kivi, Delfoi, ym.

Veneet ylittivät pari isompaa järveä suoraan itään rantojen tuntumassa, mutta sitten ne kääntyivät seuraamaan koilliseen kurkottavaa kapeiden järvien ketjua. Eteneminen vettä pitkin oli Robille ja Kaarnelle helpotus. Kyyti oli tasaista ja joutuisaa. He pitivät etäisyyden veneisiin liki kilometrissä, juuri ja juuri skannereiden kantaman sisäpuolella niin, etteivät tulisi nähdyiksi. Maisema oli muuttunut tasaisemmaksi. Matalia tuntureita näkyi muutamia, mutta aikaisemman kaltaisista, jylhistä tunturijättiläisistä ei ollut tietoakaan.

He etenivät järviä pitkin ehkä kaksikymmentä kilometriä ja tulivat leveän joen suuhun. Matalalla lentävät veneet jatkoivat matkaa jokea pitkin.

* Karttojen mukaan tämä vie Jäämerelle, Rob nuotitti. * Ja ihan kohta tullaan svenskien mailta norrien puolelle.

* Ei auta kuin seurata veneitä, Kaarne vastasi.

Raja ei ollut merkitty maastoon millään tavalla, mutta Robin kypärän karttaohjelma hälytti ylittämisen hetkellä. 

* Nyt ollaan norrien mailla, Rob ilmoitti. * Raja on vain muodollisuus. Norrit ovat samaa Skandien unionia svenskien ja daanien kanssa. 

* Kiitos tietoiskusta, neropatti, Kaarne nuotitti, * mutta entisenä diplomaattina olen aika hyvin perillä tämän seudun poliittisesta tilanteesta. Saa nähdä, mennäänkö tässä ollenkaan Novgorodin puolelle. Suuntamme on kohti Jäämerta ja vuonoja.

He seurasivat veneitä kolmisenkymmentä kilometriä, kunnes tulivat jylhien merimaisemien äärelle. 

* Tämä on harvaanasuttua seutua. Täällä on periaatteessa vain kaksi paikkaa, jonne voisimme olla menossa. Pohjoisessa on Varangivuono ja Pykean lintukalliot, idässä Akkulanniemen kalastajakaupunki. Yö tulee ihan kohta. Lyön vetoa, että he menevät kaupunkiin.

Luku 3 – Piraatit

Rob McCool ja Kaarne lähestyivät Akkulanniemen satamaa. He olivat ylittäneet parin kilometrin levyisen, kallioisen niemen kapean solan kohdalta. Solassa oli vartiotorni, mutta se oli helppo ohittaa. Kaarne mykisti vartijoiden tutkat ja pusikkoa löytyi sen verran, että he pääsivät pujahtamaan läpi näkymättömissä. He eivät seuranneet lentoveneitä lahdelmaa pitkin suoraan satamaan, vaan nousivat taas maihin ja kiersivät kaupunkiin pienten, lampimaisten sisäjärvien kautta.

Maisemat olivat jylhät: kallioisia rantoja, vakaita kukkuloita, matalia puita, paljon vettä. Ilma oli tyyni. Pilvet peilautuivat järvien pinnasta heidän liitäessään kohti kaupunkia.

* Onko sinulla suunnitelmaa? Kaarne kysyi.

* Odotetaan yötä, etsitään veneet ja tutkitaan ne. Kun löydämme Talullan ja prismasirottimen, häivymme.

He nousivat kallioiseen rinteeseen, josta näkivät alas kaupunkiin. Se oli pieni ja viehättävä maalattuine kiviseinineen, vihertävine turvekattoineen, kapeine kujineen, kaikki sataman kyljessä kiinni. Rantautuneena oli useita kalastusaluksia.

Ilta oli jo pitkällä. Lokit istuivat kivillä punertavaa kajoa vasten. Aurinko valaisisi enää hetken aikaa. Pian koittaisi parin tunnin hämäryys.

Akkulanniemi on vähän niin kuin Norjan Kirkenes eli Kirkkoniemi. Maisemat ja tuntu sama. Vuonot, Jäämeri, värikkäät talot.

– Satamassa on paljon liikennettä, Kaarne sanoi. – Kaupunki on vilkkaampi kuin kuvittelin.

– Kunhan pimenee, hivuttaudumme lähemmäs, Rob sanoi. – Katsotaan sitten, miten pääsemme pujahtamaan lentoveneiden luo.

Kaarne asettautui istumaan lehtevien, pensasmaisten pihlajien juureen. Heidän edessään kasvoi paksuna mattona violettia kukkaa. – Katso, miten hauskasti se kukkii. Toinen puoli mättäästä on vasta nupulla.

– Kutsumme sitä pohjoisen neidoksi. Auringon puolella olevat kukat kukkivat ensin. Nuput näyttävät pohjoisen suunnan.

– Voi kuinka viehättävä. Ihmeellistä kuinka näin karussa ympäristössä on näin paljon kauneutta. Katso tuota auringonlaskua. Taivas kuin taideteos. En ole nähnyt missään vastaavaa.

He ihailivat kultaa, pronssia ja purppuraa hehkuvaa maisemaa. Rob laskeutui pitkäkseen Kaarnen vierelle. Kaarne painoi päänsä hänen kainaloon.

Rob silitti hiljaa Kaarnen hiuksia. Tässä valossa ne näyttivät erilaisilta kuin tavallisesti. Ne kiilsivät metallinhohtoisina ja kiertyivät kauniisti laineille. Hän ajatteli heidän lyhyttä suudelmaansa ja sen jälkeistä kisailua viikko sitten. Se oli saanut hänen sydämensä villiintymään, mutta hän oli edelleen epävarma Kaarnen tunteista eikä osannut ottaa asiaa puheeksi. 

– Meidän pitäisi olla parasta aikaa Vullen ja Kallen kanssa suurshamaanin seidassa selvittämässä lapsuutemme arvoituksia, Rob huokaisi. – Sen sijaan olemme täällä hiton kuusessa ja mietimme, kuinka saisimme ryövättyä tuntemattoman naisen vihamielisten bjarmojen lentoveneestä. Miten tässä pääsi käymään näin?

– Ei sitä ainakaan pitkään tarvinnut suunnitella, Kaarne sanoi ja painautui tiukemmin Robin kylkeä vasten.

– Jotenkin asiat vain tapahtuvat, Rob sanoi. – Ovat aina tapahtuneet. Ilman sen kummempia suunnittelemisia. On vain otettava vastaan se, mitä tulee.

– Kyllä asioiden kulkuun voi vaikuttaa, Kaarne sanoi ja kääntyi katsomaan Robin merkillisiä silmiä, joista toinen oli keltainen ja toinen merensininen. – Nytkin päätettiin lähteä Thaanaan. Olisimme voineet jäädä klaanin luo tai yrittää riistää palkkiolippaasi takaisin niiltä hemmetin legioonalaisilta.

– Jos se edes on niillä.

– Astetta hankalampi homma, jos se on prinssi Vladimirilla.

– Ketkäs täällä oikein kujertelevat? sanoi pensaan takaa yllättäen esiin ilmestynyt erikoisen näköinen nainen americanoksi. Hänellä oli yllään runsas mekko, jonka hameosa aaltoili kangastyrskyinä pohjoisen neidon kukintojen yllä. Tummanpunaiset hiukset olivat kiharat ja liivin kuroma vyötärö kapea. Lanteilla lepäsi kaksi pistoolia ja kädessä kimmelsi kapeateräinen miekka. Nainen leijui ilmassa. Hänellä oli päässään kultareunainen kolmikolkkahattu, josta laskeutui silmien eteen kevyt etsinsanka.

Rob ja Kaarne aktivoivat suojasädehaarniskansa ja valmistautuivat taistelemaan.

– Tsot, tsot, nainen sanoi. – Eipäs hätäillä. En minä tullut tänne maan ääriin riitaa haastamaan.

* Miksi emme nähneet häntä tutkassa? Rob viestitti Kaarnelle.

Ennen kuin Kaarne ennätti vastata, huomasi Rob naisen lähettämän viestin etsimissään.

* Meillä on pelit ja vehkeet sitä varten, ettei meitä nähdä. Pysymme mieluummin näkymättömissä. Keitäs te oikein olette ja millä asialla liikutte?

– En mielelläni puhuisi siitä, sanoi Rob ääneen. Americano oli hänelle tuttu kieli, ja hän osasi sitä ilman kypärän kielisuodintakin.

– Mutta kun minä haluaisin vähän vastauksia, nainen sanoi rennon painokkaasti. – Me liikumme sen tyyppisillä asioilla, että emme haluaisi niistä laverreltavan pitkin Jäämeren kapakoita.

* Linjamme on nyt salattu, Kaarne nuotitti Robille. Hän oli tukkinut aukon, jonka nainen oli tehnyt heidän datamysteeriensä suojaukseen.

* Pistetäänkö nainen nippuun? Rob ehdotti.

* Lähistöllä voi olla muitakin. En vain näe heitä, koska skannerini on mykistetty, Kaarne viestitti.

– No, mikä kestää? nainen sanoi. – Pitäneen pistää teihin vähän vauhtia. Tulkaahan esiin pojat. 

Pensaiden takaa leijui näkyviin viisi piraattia. He istuivat puunassakoita muistuttavien leijuvien laitteiden selässä. Miehet näyttivät sekalaiselta porukalta tappelupukareita. Kaikilla oli pistoolit ja miekat. Yhden olkapäällä istui valkoinen lintu, jonka päässä oli sulkatöyhtö.

– Kimppuun vaan, lintu sanoi americanoksi.

Rob otti taskustaan rasian ja sipaisi siitä tervalta ja suopursulta maistuvaa tahnaa suuhunsa. Käärmeterva eli dragan tár oli Pirunkirnun druidien valmistama, hermostoon vaikuttava aine. Sen koostumusta varjeltiin tarkoin. Käärmeterva nopeutti ajatuksia ja sai ympäröivän maailman jähmettymään kuin hidastetussa filmissä. Se antoi ratkaisevan edun taistelutilanteissa. Vastustajan liikkeet oli helppo ennakoida ja vauhdikkaimpiakin omia liikesarjoja saattoi harkinta ja suunnitella.

Piraatit tekivät aloitteen. He kuvittelivat olevansa ylivoimaisia kahta nuorta kuhertelijaa vastaan, mutta yllättyivät pahan kerran. Rob ja Kaarne iskivät kuin tuulispäät. Piraattien onneksi suojasädehaarniskat tekivät ottelusta tasaväkisemmän. Vain taiten juuri oikeassa kulmassa sädekilpien väliin isketty terä saattoi tehdä vahinkoa.

Kaarnen kimpussa hääri kolme miestä, mutta he olivat hätää kärsimässä. Kaarne oli saanut taistelukoulutuksensa Sulttanaatin hayemanien ja Kirotun metsän zoonien keskuudessa eikä sen taitavampia taistelijoita löytynyt juuri mistään. Yksi miehistä tuiskahti kuonolleen pohjoisen neidon kukkien keskelle, toinen putosi nassakaltaan polveaan pidellen. Rob, joka oli saanut oppinsa legendaariselta fénnidsoturilta, Fionn MacCormackilta, riisui aseista kaksi piraattia ja eteni naisen luo.

– Seis! nainen huusi. – Tämähän on hulluutta! Lopettakaa!

– Itse kävitte meidän kimppuumme, Rob sanoi ja hypähtii leijulaudalleen. Käärmeterva vaikutti veressä vahvana ja teki puhumisesta vaivalloisen hidasta.

– Keitä te oikein olette? nainen kysyi.

– Olemmepahan vain matkalaisia, Rob sanoi. – Mutta te näytte olevan piraatteja.

– Sen huomaaminen ei suuria näkijän lahjoja vaadi, nainen tuhahti. – Menkää matkoihinne, niin jätämme teidät rauhaan. Olette saaneet jo tarpeeksi vahinkoa aikaan.

– Mitenkä minusta tuntuu, että on meidän vuoro sanella ehtoja, Rob sanoi. – Missä teidän laivanne on? Piraatit eivät mene minnekään ilman laivaansa.

– Ei kai me muuten piraatteja oltaiskaan, sanoi mies, jolla oli lintu olallaan.

– Ei oltaiskaan, lintu rääkäisi.

– Turpa kiinni, Carlos, nainen tiuskaisi. – Miksi sinun pitää aina aukoa sitä karvaista kuonoasi?

– Anteeksi, kapu. Se lipsahti. Ei toistu, sanoi mies, jonka toinen jalka ja käsi olivat kiiltävää metallia.

– Missä aluksenne on? Rob kysyi toistamiseen.

– Niin, sitähän luulisi, että se on veden päällä, Carlos naurahti itsekseen.

– Sitähän luulisi, lintu toisti.

Nainen mulkaisi Carlosta vihaisesti, mutta tämä vain keinahteli nassakkansa päällä, heilautti nahkaista juomaleiliä ilmassa ja otti siitä pitkän kulauksen.

– Näyttäkää meille paattinne, Rob sanoi. – Minulla on ehdotus, joka voisi kiinnostaa teitä.

– Sehän on täällä. Seuratkaa minua, Carlos, sanoi ja hävisi pusikkoon nassakkansa päällä kiitäen niin, että pajujen lehdet vain kahahtivat.

– Sinä kirottu torvipää! Mihin minä kanssasi vielä joudunkaan? nainen huusi miehen perään.

– Lankullepa hyvinkin, piraatti nauroi ja jatkoi matkaansa.

– Lankulle, lankulle, toitotti lintu ja rämäytti päälle niin kovaäänisen naurun, että sellaisen oli vaikea kuvitella tulevan ulos niin pienen otuksen kuskusta.

Luku 4 – Sopimus

* Tämä voi olla ansa, Kaarne nuotitti Rob McCoolille. Ajatusohjauksella lähetetty kysymys piirtyi merkkeinä Robin silmien edessä oleviin etsimiin. He etenivät pusikon keskelle. Nainen kulki Robin edellä. Kaarne leijui laudallaan viimeisen piraatin perässä varmistamassa, ettei mitään yllätyksiä tapahtuisi. 

* En usko. Tämä ei vaikuta suunnitellulta, Rob vastasi. Hänen ajatusnuottinsa ilmestyivät Kaarnen näkökenttään. Kaarne ei tarvinnut etsimiä, sillä hänellä oli implantit, jotka olivat suoraan yhteydessä näköhermoon. 

* He vain aliarvioivat meidät, Rob jatkoi. * Ja se koitui heidän turmiokseen. Tai ainakaan he eivät saaneet, mitä halusivat, mitä se sitten lieneekään ollut.

* Piraatit ovat orjakauppiaita. Meidät he haluavat. Ja varusteemme, Kaarne viestitti. * Meidän pitää olla varovaisia. Ei käy järkeen, että he paljastavat piilopaikkansa näin helposti.

* Jos he yrittävät jotakin, niin sitten toimitaan sen mukaan, Rob totesi.

* Mitä aiot ehdottaa heille? Kaarne kysyi.

* Bjarmojen veneen pohjalla olevaan arkuun oli talletettu aikamoinen aarre. Se voisi olla hyvä täky. Luvataan heille osa siitä. Minusta tuntuu, että kullalla voimme ostaa piraatit puolellemme.

* Kenties he ovat ostettavissa, mutta voiko heihin luottaa?

* Sitä ei voi tietää, ennen kuin kokeilee.

He saapuivat tiheikössä olevan kallioseinän luo. Carlos työnsi sormensa kivessä olevaan reikään, ja kivipaasi siirtyi sivuun paljastaen luolan suuaukon.

– Ei kun peremmälle, piraatti sanoi ja lintu hänen olallaan toisti sanat.

Rob kohautti olkiaan ja seurasi hameensa varassa leijuvaa naista sisälle luolaan. Hänelle tuli heti kotoinen olo. Olihan hän asunut koko ikänsä Pirunkirnun kalliolinnassa, joka oli täynnä sokkeloisia käytäviä ja kallioon louhittuja onkaloita. He tulivat portaisiin, jotka veivät jyrkästi alaspäin. Rob ja Kaarne ottivat mallia edellä kulkevasta naisesta, joka nappasi hameensa alla piilossa olleen nassakan kainaloonsa ja alkoi laskeutua askelmia kävellen. 

Rappujen loputtua he tulivat käytävään, joka avautui suureen, hallimaiseen luolaan. Sen keskellä oli laaja vesiallas. Tilaa valaisivat siellä täällä ilmassa leijuvat lamput. Vesialtaan reunassa oli vankka, puinen laiturirakennelma. 

Vedessä kellui alus, jollaista Rob ei ollut koskaan nähnyt. Se oli kuin pelkistetty laiva ilman mastoja ja reelinkiä. Kansirakennelma ylettyi juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella. Kannen keskellä oli hevosen päätä muistuttava kohouma, josta nousi kaksi eteenpäin sojottavaa korvaa.

– Siinä on meitin Hippokamppi, Carlos sanoi ylpeänä. – Eikä toista samanlaista ole missään.

– Miten tuolla lennetään? Rob kysyi.

– Ei sillä lennetäkään, nainen puuttui puheeseen. – Sillä sukelletaan.

– Siis se kulkee vain vedessä.

– Kyllä, nainen äyskähti. – Mitäs vikaa siinä on, vedessä kulkemisessa?

– Luulin kaikkien laivojen lentävän. Vedessä kulkeminen on todella vanhanaikaista.

– Sitä voi pieni ihminen luulla ja ajatella kaikenlaista.

– Miten olette saaneet sen tänne niemen keskelle, kallion sisään? Kaarne kysyi.

– Vettä pitkin, kuinkas muuten, Carlos sanoi ja nauroi päälle. Piraatin olalla keikkuva lintu yhtyi nauruun, ja meteli, joka siitä syntyi sai jostakin syystä kylmät väreet kulkemaan pitkin Robin ja Kaarnen selkäpiitä.

– Ei tältä kukkulalta ole vesireittiä merelle. Emme ole lähelläkään rantaa, Kaarne huomautti. 

– Näittekö pienet järvet, jotka täplittävät Akkulanniemeä kuin helmet nauhassa, nainen kysyi?

– Kyllä. Ne ovat kauniita ja harvinaisen kirkasvetisiä.

– Yllätys, yllätys, ne eivät olekaan järviä. Ne ovat suoraan yhteydessä mereen. Niitä yhdistää pitkä, veden täyttämä kallionhalkeama, joka on juuri sopivan kokoinen Hippokampillemme.

– Tulitteko tänne veden alla kuin kalat, näkymättömissä?

– Voi olla, että joku rapu tai merisiili näki meidät, Carlos naurahti. – Mutta eivät ne meistä paljoa välittäneet.

– Teillä oli meille jokin ehdotus, nainen sanoi.

– Kyllä. Viekää meidät Akkulanniemen satamaan.

– Vai niin, nainen sanoi. – Mitäs me siitä hyötyisimme?

– Etsimme erästä alusta, johon on kätketty melkoinen omaisuus. Saisitte siitä viidesosan.

– Pitäisikö minun muka uskoa sinun sanaasi tuosta “melkoisesta” omaisuudesta? nainen kysyi.

– Ei toki. Voin jakaa siitä kuvan. Avaa postiluukkusi, niin kolautan sen tulemaan.

– No, anna tulla, nainen tokaisi.

Rob viritti yhteyden avoimelle taajuudelle ja näki etsimissään yhteyspisteen. Se oli kuin datamerellä kelluva pullo. Hän laittoi aarrearkun kuvan pulloon, joka liukui pois ja katosi pinnan alle.

– Oho, nainen henkäisi nähtyään aarteen. – Jos tämä pitää paikkansa, muhii veneen pohjalla ruhtinaallisen arvokas saalis. Katsopas isä sinäkin tätä.

Carlosin naama vääntyi leveään hymyyn. Hän näki toisen silmän edessä olevassa etsinsangassaan avoimen arkun kuvan. – Katsokaas pojat. Tuon varassa voisi alkaa vietellä jo eläkepäiviä. 

Carlos jakoi kuvan muille piraateille ja sanoi Robille: – Puhuit viidesosasta. Se ei ikävä kyllä riitä meille. Haluamme puolet saaliin arvosta ja haluamme sen puhtaassa kullassa.

Rob oli hieman hämillään tilanteen saamasta käänteestä. Carlos niminen, hupsulta vaikuttanut piraatti oli ottanut ohjat käsiinsä. 

– Saatte neljänneksen, Rob yskäisi.

– Kaksi viidennestä, mies sanoi ja tömäytti metallisen tekojalkansa laiturin kanteen.

– Kolmasosan eikä yhtään enempää, Rob sanoi.

Carlos katsoi naiseen, joka nyökkäsi.

– Hyvä on, hän sanoi. – Kättä päälle.

Rob McCool liukui piraatin luo, ja he paiskasivat kättä. 

– Sinä myös, mies sanoi Kaarnelle. 

Kaarne astui piraatin eteen ja ojensi kätensä. Piraatti tarttui siihen terveellä kädellään, ja Kaarne vaistosi, että otteen takana oli paljon enemmän voimaa ja älyä kuin mitä höpöttävä puhetapa ja lyhyt olemus olivat antaneet olettaa.

– Sinä myös, Kaarne sanoi naiselle. – Mikä on nimesi?

– Olen Mary Bennett, mutta voit kutsua minua Mandiksi. Kukas sinä olet?

– Olen Kaarne.

– Mistä tulet?

– Vähän sieltä ja täältä. Se on pitkä tarina, Kaarne vastasi. – Elin lapsuuttani Laatokan lähellä Tsuudien parissa ja sittemmin Sulttanaatissa, josta tulin takaisin Fennoniaan. Entä sinä?

– Synnyin Mexikonlahdella, Mandi sanoi. – Mutta olen kulkenut koko ikäni pitkin maailman meriä.

– Miksi olette ankkuroituneet tänne?

– Et pistäne pahaksesi, jos pidän sen omana tietonani.

– Kuinka vaan. Mitäpä se meille kuuluisi.

Robin kätellessä naista tämä sanoi: – Sinulla on kiehtovat silmät. En ole ennen nähnyt moisia, vaikka olen käynyt lukemattomissa satamissa eri puolilla maailmaa. Mikä on nimesi?

– Olen Rob McCool.

– Anglien saarilla olen törmännyt samankaltaisiin nimiin.

– Klaanimme on kotoisin Irlannista.

– Olet siis iiriläistä perua, nainen totesi.

Rob ei korjannut väärinkäsitystä. Olisi turha alkaa selitellä, että hänen todelliset sukujuurensa eivät olleet Irlannissa vaan jossakin aivan muualla, ties missä, ei hän tiennyt sitä itsekään. – Yö alkaa olla pimeimmillään. Eiköhän lähdetä, hän sanoi.

– Lähdetään vaan, nainen sanoi. – Kaikki laivaan. Sukelletaan halkeamaa pitkin Pitkävuonolle ja navigoidaan siitä Akkulanniemen satamaan.

– Sukelletaan, sukelletaan, Carlosin olkapäällä keikkuva valkoinen lintu kaakatti.

Luku 5 – Pinnan alla

Rob McCool seisoi pyöreän ikkunan ääressä. He olivat sukelluslaivan keulan komentohuoneessa, jossa oli kaksi ikkunaa molemmin puolin eteenpäin kaartuvaa runkoa. Huoneen kalustus oli koristeellinen, mutta niukka: navgointipöytä, sohva, nojatuoleja ja kaksi verhoilla suojattua makuualkovia. Carlos ohjasi alusta liikuttelemalla hologrammiruoria ja navigointipöydän säätimiä. Heidän lipuessaan ahtaassa halkeamassa hän oli ollut hyvin keskittynyt, mutta heidän päästyään Pitkävuonoon ja avoimemmille vesille vanha piraatti oli rentoutunut ja ottanut osaa tyttärensä ja uusien matkalaisten väliseen keskusteluun.

Kävi ilmi, että piraatit eivät harjoittaneet orjakauppaa, vaan tekivät täsmäiskuja suurvaltojen arvolasteihin. Rob kertoi vuorostaan, että hänen klaaninsa ryösteli svenskien ja novgorodilaisten varastoja ja tavarasaattueita. Mandi oli kiinnostunut Kaarnen menneisyydestä hayemanina. He istuivat samettiverhoillulla sohvalla, jonka tummat puuosat oli kaiverrettu täyteen merihevosia.

– Miksi koodinkantajia on yhdeksän? nainen kysyi.

– Jako perustuu Sulttanaatin maakuntiin ja alueisiin. Niitä on yhdeksän, ja jokaisella on oma koodinkantajansa.

– Miksi sinun alueesi oli juuri Krim?

– Se johtuu menneisyydestäni. Minussa on tataariverta. Krimin kaanikunnan asukkaat ovat suureksi osaksi tataaritaustaisia.

– Miksi lähdit pois Sulttanaatista? Miksi jätit loistavan urasi? Luulisi, ettei mikään muu voi olla yhtä kiehtovaa. Sinulla oli tehtäviä politiikassa. Hallinnoit data-avaruutta. Asuit Topkapin palatsissa. Kaiken lisäksi Välimeren saaret ja rannat ovat niin kauniita ja meri ihanan turkoosi. Olen käynyt Kreikassa, Istanbulin Kultaisen sarven satamassa ja Krimilläkin. Rakastan niitä maisemia. Varsinkin sää on jotakin ihan toista, kuin täällä pohjoisessa.

Kaarne katsoi Robiin, joka seisoi edelleen ikkunan ääressä.

– Tämä voi kuulostaa tyhmältä, mutta minut houkutteli pois eräs pohjoisen poika ja ajatus todellisesta vapaudesta.

– Ei tuo kuulosta minusta lainkaan tyhmältä, Mandi sanoi. – Pikemminkin aika romanttiselta.

Puna hulmahti Kaarnen korviin. – Elin Sulttanaatissa loiston keskellä, mutta en saanut päättää itse asioistani. Olin vain ratas suuressa koneistossa, joka oli luotu palvelemaan valid sultanan persoonaa ja hallintoa. Olin esine, en ihminen. Halusin pois vartijoiden ja muurien ja dataporttien keskeltä.

Kaarne kosketti kädellään Mandin kättä ja jatkoi: – Hetkeä ennen kuin kohtasimme teidät istuimme kallioilla ja ihailimme auringonlaskussa kylpeviä pohjoisen neidon kukintoja. Olimme siinä omasta vapaasta tahdostamme, emme kenenkään määrääminä, emme pakotettuina. Tulimme tänne laivaannekin, koska halusimme niin. Se on vapautta.

Nainen katsoi Kaarnen sormia. Ne näyttivät siroilta, mutta hän arvasi, että ne olivat jäntevät ja voimakkaat. Mustahiuksinen nuori neito, jonka silmät olivat niin hämmästyttävän taivaansiniset, oli varmasti paljon vaarallisempi kuin antoi ymmärtääkään.

– Meillekin vapaus on tärkeää, Mandi sanoi. – Valitsemme itse toimeksiannot, jotka otamme vastaan. Emme suostu mihin tahansa. Emme harjoita orjakauppaa. Itse asiassa äitini oli entinen orja. Isäni löysi hänet kaappaamaltaan americanojen laivalta. Hän syntyi Anglien pohjoisilla saarilla. Tunnetteko Shetlannin?

– Siellä asuu skotteja, iirien kaukaisia sukulaisia, Rob sanoi. Hän tuli pois ikkunan luota ja asettui istumaan nojatuoliin, jonka käsinojat oli kaiverrettu kallioilla lepäilevien hylkeiden muotoon. Hänen ja sohvalla istuvien naisten välissä oli lasipöytä, jonka sisällä oli vettä ja värikkäitä kaloja. – Kutsumme saaria sen vanhalla nimellä Cathlandiksi. Äitini Iiriksen suku on osittain kotoisin sieltä.

– Kiinnostavaa, Mandi sanoi. – Meidän pitää keskustella aiheesta joskus enemmän, mutta nyt siihen ei ole aikaa. Saavuimme nimittäin juuri Akkulanniemen satamaan. 

– Valmistautukaa nousemaan pintaan, Carlos sanoi. – Kuvailemanne alus on yläpuolellamme. Se tuo mieleeni muinaiset laivat, joilla norrien esi-isät seilasivat Pohjanmerellä.

– Juuri sellainen se olikin, Rob sanoi.

– Otetaan käyttöön salattu yhteys, Mandi ilmoitti ja jakoi kaikille parametrit. – Suunnitelmamme on yksinkertainen. Nousemme laivaan, kaappaamme arvoesineet ja poistumme paikalta. Tämä on meille piraateille tuttu käytäntö. Tätä me teemme työksemme.

– Ei kuulosta kovin monimutkaiselta, Rob sanoi. – Eiköhän me pystytä samaan.

– Noustaan sen verran vedenpinnan yläpuolelle, että pääsemme laivaan kuivin jaloin, Carlos jatkoi. – Toimitaan nopeasti. Mandi mykistää lähialueen tutkat ja skannerit. Sen jälkeen, meillä on nelisen minuuttia aikaa, kunnes on taas sukellettava mahdollisten syvyyspommien ja poijuharppunoiden ulottumattomiin.

– Aluksessa on myös yksi aseistamaton nainen, Kaarne sanoi. – Haluamme hänet mukaamme elävänä.

– Tuosta ei ollut mitään puhetta, Carlos sanoi, ja Kaarne tunsi, kuinka sukelluslaivan liike pysähtyi. Piraatti oli keskeyttänyt nousun.

– Neuvottelut täytyy aloittaa uudestaan, Carlos jatkoi ja tuli pois ohjainpöydän luota.

Kävin 3.5. vierailulla Leppävirran Kivelän koululla. Sieltä sain rutkasti ehdotuksia piraattien nimiksi. Kävin ne kaikki läpi ja päädyin seuraaviin (ainakin toistaiseksi).

Nuori piraattinainen = Mary Bennet (Mandi), sukelluslaivan kapteeni.

Carlos Benito= piraatti, jolla papukaija. Mary Mandi Bennetin isä ja sukelluslaivan perämies.

Papukaija = Papa Amaro

Janis MacDonald Shetlandista = Mandin äiti

Luku 6 – Aarrejahti

Sukelluslaiva kohosi lähemmäs pintaa. Hippokampin korvat oli vedetty hevosenpään sisään. Ne nostettiin vedenpinnan yläpuolelle periskoopiksi vain silloin kun tarvittiin suora näköyhteys. 

Hippokampista tuli näkyviin vain hevosen pään yläosa. Piraatit aukaisivat sen päällä olevan luukun ja vetivät sisältä luiskan, jota pitkin he pyyhälsivät nassakoillaan istuen vierellään leijuvan aluksen partaan yli. Heillä kaikilla oli päällään aktivoidut, himmeästi sädehtivät suojasädehaarniskat.

Rob McCool ja Kaarne nousivat laivaan kolmannen piraatin jälkeen. He kiipesivät leijuvöidensä keventäminä luiskaa kuin marakatit. 

Bjarmojen lentolaivan miehistö torkkui puisilla penkeillä. Heitä oli paikalla vain muutama. Heidät yllätettiin täysin ja riisuttiin aseista. Rob löysi Talullan peitteen alta. Kaarne meni hänen luokseen, puhui rauhoittavasti ja silitti valkoisia hiuksia. 

– Olen Kaarne. Lapsesi ovat turvassa. Tulimme pelastamaan sinut.

Hän poisti siteet Talullan käsistä, jaloista ja viimeiseksi suun edestä.

– Kuinka he voivat? Missä he ovat? Talulla kysyi hätäisellä äänellä.

– He voivat hyvin ja ovat pian Thaanassa. Viemme sinut sinne.

– Aarrearkkua ei näy missään, Mandi sanoi. Hän leijui Kaarnen ja Robin vierelle ja katsoi naiseen. – Tiedätkö, missä se on?

– En tiedä mitään mistään arkusta.

– Aika loppuu. Meidän on lähdettävä pian ennen kuin hälyt menevät päälle, Carlos sanoi ja leijui yhden aloilleen sidotun bjarmosoturin luo. Hän otti siteen pois tämän suulta ja puristi poskia teräskourallaan niin, että huulet pullottivat kuin pusukalalla. 

– Jos yrität hälyttää apua, sinulle käy huonosti ja päädyt rapujen syötäväksi. Mieti sitä, ennen kuin avaat suusi.

Carlos tuijotti miehen silmiin parin tuuman päästä ja hänen olkapäällään istuva lintu murahteli kuin pantteri.

Tässä välissä kävin vierailemassa Puolalan koulun 9B-luokassa. Oli tosi kivaa. Upea yleisö. Pyysin vinkkejä ensimmäisen luvun nimeksi ja niitähän tuli. Voiton vei lyhyt ja ytimekäs Savua, joka kuvastaa hyvin luvun ensihavaintoja. Kiitos!

– Tiedän, että aluksessanne oli aarrekirstu. Minne se on viety.

– Se on…, mies sopersi ja alkoi sitten yskiä.

– Puhu selvemmin, jos henkesi on sinulle kallis, Carlos sanoi ja nosti miehen partaan yli jalasta pitäen kuin tämä olisi ollut pelkkä säkillinen höyheniä. 

Robista suoritus näytti täysin mahdottomalta pienikokoiselle vanhukselle, jolla tuntui olevan ikääkin aika lailla.

– Ra-rahat ovat päällikön majapaikassa, bjarmosoturi änkytti.

– Mikä majapaikka ja missä? Puhu!

– Ottarin oluttupa. Kaupungin laidalla.

– Hän valehtelee, Mandi sanoi. – Kuulen sen äänestä.

Carlos ravisteli miestä ja upotti tämän pään mereen. Kun hän nosti miehen taas ylös, tämä vaikersi ja pärski suustaan kylmää suolavettä.

– Lopeta valehteleminen. Olen tosissani. 

– Se on kvennien pitämä majatalo ihan tässä sataman lähellä.

– Naurava lokkiko?

– Juuri se.

– Onko loput miehistöstä siellä?

– On.

– Ei ole aikaa höpistä enää. Meidän pitää sukeltaa! Mandi huusi lentoveneen partaalta..

Tässä kohtaa kävin Kuopion Minna Canthin koulussa hakemassa ideoita 8D-luokalta. Toinen luku sai nimen Prismasirotin. Tarina jatkuu niin, että Rob ja Kaarne lähtevät selvittämään, minne aarre ja prismasirotin on viety. He eivät lähde piraattien kanssa pakoon sukelluslaivalla. 

Rob ja Kaarne kantoivat Talullan sukelluslaivaan johtavalle luiskalle. 

– Prismasirotin, Talulla kuiskasi ja tarrasi kiinni Kaarnen käteen. – Se on haettava pois. Jos bjarmot myyvät sen Novgorodiin, lankeaa koko manner novgorodilaisten käsiin.

– Puhutko nyt siitä taruissa mainitusta kaikkeuden keskipisteestä.

– Kyllä. Juuri siitä. Kutsumme sitä jomaliksi. Sitä on suojeltava. Se ei saa joutua vääriin käsiin.

Rob katsoi Kaarneen. – Mitä nyt tehdään?

– Meidän on mentävä maihin, Kaarne sanoi ja harppoi Mandin luo. – Me emme sukella kanssanne, hän sanoi. – Menemme hakemaan aarteen pois. Missä voisimme tavata myöhemmin? 

Vierailin Suonenjoen yhtenäiskoulussa kaikkien ysiluokkien pakeilla. Kolma luku sai nimen Piraatit ja neljäs luku nimen Sopimus. Tarinan käänteeksi äänestettiin vaihtoehto, joka vie Robin, Kaarnen etsimään aarretta (ja prismasirotinta) Akkulanniemen kaupungista piraatti Mandi seuranaan. He tunkeutuvat kaupunkiin siitäkin huolimatta, että se on hälytystilassa.

Carlos leijui paikalle nassakkansa päällä istuen. – Emme laske teitä lähtemään noin vain kahdestaan. Kolmasosa aarteesta kuuluu meille.

– Minä lähden heidän mukaansa, Mandi sanoi. – Sukeltakaa te avomerelle ja kiertäkää Jarrivuonon pohjukkaan. Se tulee tähän ihan lähelle. Me haemme aarteen, tulemme sinne ja hyppäämme kyytiin.

– Saat sen kuulostamaan niin helpolta, Carlos naurahti.

– Ei se helppoa ole, mutta mahdollista.

– Sinulta se voi hyvinkin onnistua… kun mukanasi on tuo parivaljakko. Pidä huoli itsestäsi. Älä ryhdy mihinkään uhkarohkeaan. Tule ehjänä takaisin.

– Älä siitä huoli. En ole maissa ensimmäistä kertaa.

Tässä kohtaa kävin vierailemassa Karttulan Kissakuusen koulussa. Tapasin kaikki seiskat ja ysit. Viidennen luvun nimeksi napsahti seiskoilta tullut Pinnan alla ja kuudennen luvun nimeksi yseiltä Aarrejahti. Tarina jatkuu niin, että Rob, Kaarne ja Mandi lähtevät kaupunkiin laivoja pitkin parkkouraamalla. Toinen vaihtoehto olisi ollut pyrkiä kaupunkiin huomaamatta sukeltamalla.

Piraatit vetäytyivät sukellusveneeseen. Rob, Kaarne ja Mandi ottivat vauhtia ja hyppäsivät viereiseen alukseen, matalareunaiseen gotlantilaiseen kaljaasiin. Rob kiipesi etummaiseen mastoon ja selosti tilannetta muille kypärän viestijärjestelmän kautta.

* Satamatornin suunnasta lähestyy neljä kiituria ja vene, jossa on hassut säiliöt sivuilla.

* Se on torpedovene, Mandi nuotitti. * Lähtevät jahtaamaan Hippokamppia.

* Pystyn harhauttamaan takaa-ajajien mysteerejä ja tekemään meidät joksikin aikaa näkymättömiksi heidän skannereilleen, Kaarne nuotitti. * Siirrytään laivasta toiseen ja rantaudutaan sataman reunamille. Siellä on hiljaisempaa.

Rob ja Kaarne loikkivat leijuvöidensä varassa. Mandi viiletti heidän edellään hameensa laskoksiin kätketyn leijuvan nassakan päällä. Heidän takaansa kuului matalataajuuksinen jysähdys, jota seurasi valtaisa roiskuvan veden ryöpsähdys.

* Syvyyspommi, Mandi nuotitti. * Saatte uskoa, että tuo ei tunnu erityisen mukavalta siellä veden alla.

* Toivottavasti heille ei käy huonosti, Rob nuotitti.

* Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun isä väistelee niitä paukkuvia pirulaisia. Takaa-ajajilla pitää olla satumaisen hyvä tuuri, jos aikovat osua vanhaan kunnon merihepoomme.

Akkulanniemen satama rakentui leveästä, koko rannan mittaisesta laiturista ja suoriin riveihin järjestetyistä poijuista, joihin laivat oli kiinnitetty tervattuilla köysillä. Kaljaaseja, kaleereja, troolareita, orjalaivoja ja muita paatteja oli useita kymmeniä. Miehistöt rantautuivat  pienemmillä veneillä. 

Laiturille oli kerääntynyt porukkaa katsomaan, mistä hälytyksessä oli kyse. Lyhdyt keikkuivat uteliaiden käsissä kuin kiiltomadot heinänkorsien kärjissä.

Rob, Kaarne ja Mandi pääsivät hämärän turvin laiturille ja pujahtivat lähimmälle kujalle. Pieni kaupunki oli rakennettu tiiviisti suojaisaan lahden poukamaan. Muutamia leveämpiä pääkatuja lukuun ottamatta kujat olivat kapeita ja sokkeloisia.

– Onneksi täällä on väkeä kaikista maailman kolkista. Monessa muussa paikassa herättäisimme epäilyksiä, Mandi sanoi.

– Pysytään silti niin näkymättömissä kuin mahdollista, Rob sanoi.

– Pääasia, että emme kulje hiiviskellen, vaan kävelemme tavalliseen tyyliin. Seuratkaa minua, Mandi kuiskasi. – Minä tunnen paikat.

 He etenivät pimeällä kujalla, joka nousi ylös rannasta. Jostakin kuului sian röhkinää, jostakin vuohen mäkätystä.

– Mennään Nauravan lokkiin takakautta, Mandi sanoi, kun he kaartoivat talo talolta lähemmäs kaupungin keskustaa.

* * *

Tuuloman rajapäällikkö Jagmort saapui viiden bjarmosoturin kera lentoveneensä vierelle. Hän hyppäsi laitaan kiinnitettyjen kilpien yli kannelle ja meni vartiopäällikön luo. Tämä oli vyötetty mastoon. Toiset vartijat olivat yhdessä nipussa laivan perässä silmät ja suut sidottuina. Vartiopäällikön suun peittävä liina ei irronnut, vaikka Jagmort kiskaisi siitä niin, että soturin pää kolahti mastoon. Jagmort otti esiin pitkän, kaksiteräisen puukkonsa ja sivalsi liinan halki. Miehen poskeen aukesi verta tihkuva haava.

– Mitä täällä oikein tapahtui? Jagmort tivasi.

– Piraatit kävivät kimppuumme, vartiopäällikkö vaikeroi.

– Mitä hittoa! Jagmort karjahti. – Miten he uskalsivat?

– He tulivat ylivoimalla. Ei meillä ollut mitään mahdollisuuksia.

– Miksi ihmeessä piraatit iskivät juuri tähän veneeseen? Satama on täynnä aluksia, jotka ovat paljon houkuttelevampia.

– He veivät naisen.

– Ei ole totta. No, se on pieni vahinko. Kirstu ja kivi ovat sentään turvassa.

– Piraatit tietävät kirstusta. 

– Miten ihmeessä? Miten se on mahdollista?

– Heidän mukanaan oli se outo kukkoilija, jonka näimme Aanarin lähellä, se joka hyppäsi yllättäen veneeseemme ja näki kirstun.

– Onko se muka piraatti? Uskomatonta! 

– Meidän on mentävä heti Nauravaan lokkiin. Luulen, että he aikovat anastaa kirstun.

– Mistä he tietävät, että kirstu on siellä?

– Niiden päällikkö roikotti minua konekourallaan laidan yli, vartiopäällikkö valitti. – Upotti puoleksi mereen ja melkein hukutti. Minun oli pakko kertoa. Muuten olisin mennyttä.

– Se oli Carlos. Hemmetti sentään, Jagmort murahti ja iski veitsellään maston ympäri kieputettuun köyteen. Vartiopäällikkö putosi polvilleen, kun köysi antoi periksi. 

– Kuinka monta lähti majataloon?

– Kolme. Kaksi naista ja se kukkoilija, vartiopäällikkö sanoi. – Voisitko irrottaa minut tästä kiipelistä.

– Tottahan toki, Jagmort sanoi, otti miestä niskasta kiinni ja työnsi laitaa vasten niin, että tämän ylävartalo roikkui veneen ulkopuolella.

– Tuonneko hän aikoi sinut hukuttaa?

– Niin.

– Siltä pikku pirulaiselta jäi hyvä työ kesken. Ei minulla ole käyttöä sinunlaisellesi lavertelijalle. 

Tämän sanottuaan Jagmort keikautti vartiopäällikön kylmästi laidan yli. Kuului loiskahdus, kun mies upposi mereen.

– Ja nyt kiireesti takaisin majataloon! Jagmort käski. – Meidän on saatava ne piraatintekeleet kiinni. Ottakaa lamautin mukaan. Järjestetään niille pikku yllätys.

* * *

Mandi lipui nassakkansa päällä jonkin matkan päässä Robin ja Kaarnen edellä. Hänen näyttävän hameensa rispaantuneet helmat viistivät kivettyä kujaa.

* Olemme ihan lähellä, Mandi nuotitti. * Kiivetään katolle ja mennään sisään toisesta kerroksesta. Luulenpa, että he ovat ottaneet Lokin tilavimman huoneen. Siinä on kätevä parveke.

* Et taida olla ensimmäistä kertaa näillä kulmilla, Rob nuotitti.

Myös Kaarne näki heidän keskustelunsa.

* Tämä on yksi kotikentistäni. Meillä on tukikohtia muutamissa kaupungeissa. Tämä on niistä kaikkein pohjoisin. Tästä pääsee näppärästi Valkoiselle merelle idässä ja norskien kaikkiin pohjoisiin satamiin.

* Eikö Narvik tai Valkoisen meren Holmogory olisi parempi? Rob kysyi.

* Sinähän olet hyvin perillä maantiedosta, Mandi hämmästeli. – Mutta niissä kummassakaan ei ole hyvää piilopaikkaa. Akkulanniemen luola on harvinainen löytö. Isä oli vielä nuori mies, kun ajautui sinne paetessaan norskien partioveneitä.