Kirjoita kommenttisi sivun loppuun. Jos et kommentoi omalla nimelläsi, lähetä nimesi sähköpostilla osoitteeseen tatukokkolive (ät) gmail.com. Lisään sen tulevan kirjan loppukiitoksiin.
Ennen kirjoittamista lueskelin edellisen kirjan Rob McCool ja Lapponian vangit loppua. Hain tunnelmaa, että mihin sitä oikein jäätiinkään. Tuli olo, että hemmetti, minäkö tuon muka kirjoitin. Ei hullumpaa. Sitten loikoilin työhuoneeni lattialla aikamoisen tovin, tuijotin kattoa ja annoin ajatusten lentää. Ei minulla ollut mitään sen suurempaa suunnitelmaa tarinan varalle. Lähinnä, että Thanaan ollaan menossa, suurshamaanin luo neuvoa hakemaan. Vähitellen alkoi pulputa ideoita. Piirtelin sitten hieman kaavioita paperille, että miltä koko homma voisi näyttää maastossa, millaisia juttuja olla meneillään. Liitän tähän tuon hahmotelman.
Alkuun ympäristön kuvausta ja hahmojen esittelyä. Hyvä olisi saada toimintaa mukaan myös melko pian. Jonkinlaista konfliktia.
Rob McCool ja ____________________ (kirjan nimi)
Luku 1 – ______________________ (luvun nimi)
Oli ilta. Kaukana suoaukean laidassa kohosi taivaalle musta, paksu savupilvi. Rob McCool oli nähnyt sen ensimmäisenä. Hänen silmänsä – toinen keltainen, toinen sininen – olivat kuin suohaukalla, tarkemmat kuin kenelläkään toisella, jonka hän tunsi. Kaarne viiletti hänen vierellään kotikutoisella leijulaudalla, Heidän takanaan tuli kaksi Lapponian sapmelakkia, Vulle ja Kalle poroillaan. Hyvät ystävät olivat vaatineet päästä mukaan oppaiksi matkalle Thanaan. Poroille asennetut leijuvaljaat kevensivät niiden askellusta niin, että koparat tuskin koskettivat suomättäitä. Pohjoisen miehet istuivat leijuvissa ahkioissaan käsi ohjainhihnalla suippokärkiset lakit viimassa heiluen.
– Nyt savun tuntee jo nenässä, Kalle huudahti. – Haisee kummalliselta.
– Ei taida olla pelkkää poronkäristystä tulilla, Vulle murahti ja nousi uskaliaasti seisomaan ahkionsa päälle. – Kannattaako tuonne mennä? Vai kierretäänkö koko paikka?
– Pitää se tarkistaa, Rob sanoi. – Siltä varalta, että joku on avun tarpeessa.
– Ei vaikuta metsäpalolta. On niin yhdessä kohti, Vulle sanoi. – Jotain siellä on sattunut.
– Ehkä jonkun saunakammi on roihahtanut liekkeihin, Kalle sanoi.
– Ei täällä pitäisi olla pysyvää leiriä.
– Ehkä jonkun keittokota on ottanut tulta?
– Voi olla vahingossa syttynyt palo, Kaarne sanoi. – Tai voi olla olematta. Hän yritti havaita kohteen kehonsa sisään rakennetuilla tutkaskannereilla, mutta se oli liian kaukana.
Minna Canthin koulun 8b:ltä tuli hyviä ehdotuksia tarinan jatkolle. Katsotaan, lähteekö joku niistä vetämään.
– Ei mennä suoraan kohti vaan lähestytään eri suunnista, Rob sanoi. – Vulle ja Kaarne vasemman kautta. Minä ja Kalle oikealta. Sopiiko?
– Käyhän se, vallan mainiosti, Vulle huikkasi ja ohjasti Jäkä-poronsa Robin osoittamaan suuntaan.
Rob ja Kalle kaarsivat oikeaan ja saapuivat hetken kuluttua harvan, matalakasvuisen metsän reunaan. Puiden lomaan sukellettuaan he lähtivät etenemään kohti savupatsasta. Rob pysäytti Kallen käsimerkillä. He olivat jo niin lähellä, että kypärän tutkakuvassa saattoi nähdä kaksi hahmoa.
– Savu ei tule palavasta puusta, Rob sanoi Kallelle.
– Ei haise tavan tervakselta, vaan joltakin kitkerältä ja myrkylliseltä, Kalle sanoi.
* Mitä siellä näkyy? Rob kysyi Kaarnelta kypäränsä viestijärjestelmän kautta.
Kirjaimet soljuivat Kaarnen näkökenttään, ja tämä vastasi: * Ei mitään erikoista, mutta haju on kamala. Tutkan mukaan siellä olisi joku. Se eii reagoi meihin millään tavalla. On vaan paikoillaan.
* Sama havainto minullakin. Lähestytään varovasti.
Rob ja Kalle saapuivat paikkaan, josta näki pienelle aukealle. Siellä oli katkenneita puita ja erikoisen mallinen, haaksirikkoutunut lentovene. Se oli tavallista kookkaampi ja paiskautunut maahan sellaisella voimalla, että masto oli katkennut ja kokka murskaantunut puita vasten. Molemmissa leijuntasäiliöissä oli konetykin ammusten tekemiä reikiä.
Jonkin matkan päässä veneestä, kitukasvuisen männyn juurella kyyhötti kaksi lasta, tyttö ja poika. He hakivat suojaa toisistaan, olivat kietoneet käsivarret toistensa ympärille.
Rob lähestyi heitä hitaasti. Hän laskeutui polvilleen leijulaudan päälle ja otti kypärän pois päästään. Pronssinruskeat hiukset ylsivät korvien päälle ja taipuivat otsalta vasemmalle.
Haaksirikkoisista pienempi huomasi Robin ensin. Hän sanoi jotakin tytölle ja painautui entistä tiukemmin tämän kylkeen.
– Ei hätää, Rob sanoi americanoksi, kaupankäynnin yleiskielellä, jota useimmat osasivat.
Tyttö ja poika eivät sanoneet kuitenkaan mitään. He vain tuijottivat Robia peloissaan. Rob nousi pois laudalta ja meni heidän luokseen. – Minun nimeni on Rob, hän sanoi. – Teidän ei tarvitse pelätä. Me autamme teitä. Hän laskeutui toisen polvensa varaan mättäälle. – Kertokaa, mitä on tapahtunut?
Lapset olivat edelleen vaiti.
– Kaarne, tule tänne, Rob huikkasi. Kaarne liukui esiin puiden takaa leijulaudallaan seisten. Hän oli kuin metsän henki lähestyessään heitä mustine hiuksineen ja itämaisine piirteineen.
– Ehkä he eivät osaa americanoa, hän sanoi Robille ja kääntyi sitten lasten puoleen vaihtaen kielen fenniksi. – Mistä olette tulleet tänne?
Lapset katsoivat toisiaan ja sitten taas Kaarnea. Tyttö sanoi pojalle jotakin, mikä sai Kaarnen ja Robin vilkaisemaan toisiinsa.
Tämän kirjoittamisessa auttoivat Minna Canthin koulun 8B:n vierailulta saadut ideat. Kiitos!
– Missä olette oppineet iiriä? Rob kysyi samalla kielellä.
– Kotona, tyttö sanoi silmin nähden hämmästyneenä siitä, että Rob oli ymmärtänyt heidän keskinäistä puhettaan.
– Missä kotinne on?
– Kaukana täältä, Imanteron järvimaassa. Se on lähellä suurta Valkoista merta.
Samassa tyttö valahti kalpeaksi, kuin olisi tajunnut, että oli puhunut sivu suunsa.
– Miksi tulitte tänne? Kaarne kysyi.
Yllättävän paljon meni aikaa, kun tutkin Vienan Karjalan ja Kuolan niemimaan maantietoa. Oli kyllä yllättävän mielenkiintoista. Elias Lönnrot kulki runonkeruumatkoillaan Vienan Karjalassa, nykyisen Venäjän puolella (siihen aikaan koko Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan).
– Äitimme oli matkalla Thaanaan, tyttö sanoi varovasti.
– Miksi olitte hänen mukanaan? Tämä on vaarallista seutua.
– En tiedä.
Tyttö ei sanonut enää mitään. Hän alkoi itkeä niin, että kyyneleet valuivat silmistä.
– Missä äitinne on nyt? Mitä tapahtui? Rob kysyi.
Tyttö puhui kyynelten lomasta: – Purjehdimme puiden yläpuolella, kun meitä seurannut lentovene sai meidät kiinni ja alkoi tulittaa. Äiti kätki meidät suoturpeiden sisään ja vannotti pysymään piilossa. Hän sanoi, että tulisi takaisin luoksemme. Kun tulimme lopulta esiin, häntä ei näkynyt missään.
– Ehkä takaa-ajajat veivät hänet, Kaarne sanoi Robille.
– Keitä takaa-ajajat olivat? Rob kysyi tytöltä. – Mitä he tahtoivat?
– Äiti puhui paarmoista, poika sanoi silmissään tuskainen ilme.
– Ei kun bjarmoista, tyttö sanoi.
– Miksi ne bjarmot ajoivat teitä takaa?
– En tiedä?
Sapmelakit olivat tallustelleet keskustelun aikana Robin ja Kaarnen taakse. Vulle puuttui puheeseen:
– Bjarmot asuvat idässä, kaukana Novgorodin puolella.
– Asuvatko bjarmot teidän lähellä, Kaarne kysyi tytöltä.
Tyttö pudisti päätään.
– Lähtivätkö ne seuraamaan teitä kesken matkan?
– Äiti lähti kiireellä kotoa. Sitten bjarmot tulivat meidän perään melkein heti.
– Mitä ne bjarmot oikein ovat? Rob kysyi Vullelta.
– Ne ovat fennien itäinen sukulaisheimo, mutta harvoin niitä näkee tällä suunnalla, Vulle sanoi ja kysyi tytöltä: – Minkälainen lentovene niillä oli?
– Samanlainen kuin meillä, mutta paljon isompi. Siinä oli tykki keulassa ja masto.
– Oliko viiriä?
– Oli, sanoi poika. – Jänistä pyytävä kotka.
– Mitenkä minusta tuntuu, että veneen kyydissä oli Tuuloman rajapäällikkö? Kalle sanoi. – Olen kuullut juttuja siitä tyypistä.
– Niin olen minäkin, Vulle sanoi. – Eivätkä ne ole mukavimmasta päästä. Pohjoinen Novgorod on villiä aluetta. Siellä jokainen vastaa itsestään ja kaikki kiertävät lakia, minkä ennättävät. Siellä voi törmätä vaikka minkälaiseen ryövärijoukkoon.
– Kuinka kaukana se Tuuloma on? Rob kysyi.
– Sanoisin, että parisenkymmentä poronkusemaa, Vulle tuumi. – Eipä silti. En ole koskaan käynyt niillä main. Ei ole ollut asiaa.
Rob pyysi Kaarnen ja sapmelakit sivummalle, etteivät lapset kuulisi heidän keskusteluaan.
– Mitä me teemme heidän kanssaan?
– Tässä on Otshen siida matkan varrella. Voisimme jättää heidät sinne, Kalle sanoi. – He ovat kelpo ihmisiä.
– Entä sitten, entä sen jälkeen? Kaarne kysyi.
– Mitä sitten? Osaavat ne pitää lapsista huolen. Katso nyt meitäkin, Kalle sanoi.
– Eivät meitä otshenit kasvattaneet? Vulle korjasi.
– Eivät, eivät, mutta sapmelakit kuitenkin.
– Odottakaa! Joku lähestyy meitä, Kaarne huudahti. – Se on lentovene. Iso sellainen.
He vetäytyivät puiden alle piiloon. Jonkin ajan kuluttua pitkä, solakka lentovene lipui heidän yläpuolelleen ja alkoi laskeutua. Se keinahti maahan haaksirikkoutuneen lentoveneen vierelle. Suolle rantautuneen veneen keulassa oli konetykki ja maston viirissä kotka, joka tarrasi kynsillään pakoon juoksevan jäniksen selkään.
– Onko tuo se sama vene? Rob kuiskasi pojalle.
– On.
– Miksi ne palasivat? Rob sanoi puolittain itsekseen.
– Ne haluaa äidin prismansirottimen.
– Mitä?
– Äiti lähti viemään sitä Thaanaan. Me mentiin kyytiin salaa. Äiti ei tiennyt siitä. Se luuli, että me jäätiin kotiin.
– Onkohan äiti nyt niiden kyydissä? tyttö sanoi.
– Sitä me emme voi tietää, Kaarne vastasi. – Mutta voin ottaa siitä selvän.
Hän hypähti leijulaudalleen ja lähti liukumaan suoraan alas laskeutunutta lentovenettä kohti.
– Mitä hemmettiä se oikein meinaa? Vulle sanoi.
– Hullun hommaa, Kalle säesti.
– Minä tulen mukaasi, Rob hihkaisi ja liukui Kaarnen perään.
Muutamia miehiä työskenteli haaksirikkoutuneen veneen kimpussa. He korjasivat kiihkeään tahtiin sen vaurioituneita leijuntasäiliöitä. Kipinät vain lentelivät savuavaan maastoon, kun he pulttasivat paikkoja reikien päälle.
– Mitäs täällä touhutaan? Kaarne kysyi fenniksi.
Lentoveneen keulaan ilmestyi mies, jolla oli rautakypärän ja rengaspanssarin lisäksi leijuvyö ja suojasädevaljaat.
– Riippuu siitä, kuka kysyy? mies sanoi erikoisella fennikorostuksella.
– Olimme matkalla Thaanaan, kun näimme savupatsaan. Onko tuo puhki ammuttu vene teidän?
– Mitä se sinulle kuuluu?
– Kunhan kysyin. Taidatte olla kaukana kotoa. Mistä päin tulette?
– Eipä kuulu sekään sinulle pätkän vertaa, mies murahti.
– Tuo taitaa olla Tuuloman viiri. Sieltäkö asti tulette?
* Skanneri näyttää, että veneessä on kahdeksan miestä. Korjaushommissa viisi, Rob nuotitti Kaarnelle kypäränsä viestijärjestelmän kautta.
* Sama havainto, Kaarne vastasi. * Mutta kaikki eivät ole näkyvillä. Emme voi tietää, onko joku kyydissä olevista lasten äiti .
* Äkinkös tuosta ottaa selvän, Rob ilmoitti, hyppäsi laudalta maahan ja ponkaisi leijuntavyön keventämänä lentoveneen partaalle. Veneen laita oli kapea ja hänen piti hakea hetki tasapainoa.
Hänellä oli vastassa neljä musketin piippua.
– Mitä oikein yrität! keulassa seisova mies huusi.
– En mitään. Ajattelin, että olisi mukava tutustua.
– Emme kaipaa seuraasi. Poistu aluksestani tai poistan sinut itse, mies ärjyi ja aktivoi suojasädehaarniskansa. – Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne.
– Älähän nyt hermostu, Rob rauhoitteli. – Mitä tuolla peitteen alla on?
Hän näki kypäränsä etsimissä peitteen kohdalla ihmisen muotoisen infrapunakuvion.
– Ei siellä ketään ole, mies murahti. – Ala mennä siitä, ennen kuin käy huonosti. Putoat vielä maahan luoti otsassasi. Jatkakaa matkaanne. Thaanaanhan te olitte menossa.
– Mitä, jos ihan vain vähän kurkistaisin? Rob sanoi ja hyppäsi lentoveneen perätuhdolle. – Hieno vene teillä. Vanhanaikainen malli, mutta tiedän, että näillä mentiin joskus muinoin ihan Sulttanaattiin asti. Oletteko käynyt siellä? On kuulemma hyvät maisemat.
– Valmis! huusi yksi vaurioituneen veneen kimpussa työskennelleistä miehistä.
– Ylös! karjaisi Robille puhunut mies. Molemmat alukset kohosivat ilmaan kovaa vauhtia.
Rob seisoi veneen perässä toinen jalka reelingillä. Veneen yllättävä nytkähdys horjutti hänen tasapainoaan, ja hän aktivoi suojasädehaarniskansa.
– Tulta! huusi mies keulasta, ja kaikki neljä Robiin suunnattua muskettia laukesivat.
Rob heittäytyi sivuun, mutta ampujat olivat taitavia. Kaksi kuulaa osui ja sinkosi hänet yli laidan.
* Putosin piru vie kyydistä, Rob nuotitti Kaarnelle.
* Vai muka putosit. Lensit pikemminkin kuin munat käenpojan pesästä.
* Älä irvaile, vaan tee jotain. Luulen, että lasten äiti on kätketty veneeseen.
* Tässä on vähän paha tehdä yhtään mitään. Veneet karkasivat käsistämme.
Rob kierähti pudotessaan ja näki veneiden suuntaavan itään. Seuraavassa sekunnissa hän laskeutui jaloilleen turvemaahan.
– Lähdetään seuraamaan heitä, hän sanoi Kaarnelle ja hyppäsi kohti leijulautaansa.
– Entä lapset.
– Vulle ja Kalle saavat ottaa heidät hoteisiinsa. Hän huusi poromiehille: – Pitäkää huoli lapsista. Me lähdemme veneiden perään.
– Minnekäs me mennään? Kalle huusi.
– Ihan sama. Vaikka sinne Otshen siidaan tai Thaanaan.
– Selvä peli, Vulle kuittasi. – Mennään saman tien Thaanaan. Löydätte meidät helpoimmin sieltä.
Luku 2 – ______________________ (ehdotuksia luvun nimeksi)
Rob McCool ja Kaarne etenivät kovaa vauhtia lukemattomien pienten järvien pilkkomalla tunturialueella. Veneet lensivät mäntyjen latvuksia viistäen. Miehet eivät pitäneet yllä kovaa vauhtia, koska eivät arvanneet, että heitä seurattiin.
* Mikä se prismasirotin oikein on? Rob nuotitti.
* En ole ihan varma, mutta jos se on se, miksi sitä luulen, niin silloin ollaan tekemisissä myyttisen arvokkaan kapistuksen kanssa.
* Kuulostaa lasten sadulta.
* Sitä se onkin. Se on legenda. Sellaista voimaa ei todellisuudessa ole olemassakaan. En ainakaan minä usko.
* Miten kuulit siitä?
* No, se on yksi hayemanien lempitarinoista. Tarinan tapahtumapaikat ovat nykyisen Sulttanaatin valtakunnan sisällä ja jalokivet ovat aina kiehtoneet koodinkantajia.
* Joo, ymmärrettävistä syistä. Kerro siitä legendasta.
* Vanhan tarinan mukaan kreetalainen prinssi rakastui faaraon tyttäreen. Faarao oli asettanut ehdon, että hänen tyttärensä voi saada vain sellainen kosija, joka pystyy ratkomaan Luxorin vankimman pyramidijärjestelmän mysteerit. Prinssi meni delfoin oraakkeleiden juttusille, ja nämä lupasivat valmistaa prismasirottimen, jolla pystyisi ratkomaan kaikkein salaisimmatkin mysteerit. Maksuksi oraakkelit pyysivät koko Kreetan valtakuntaa, kun se tulisi hänen hallintaansa.
* Ei kai prinssi suostunut sellaiseen.
* Ei ihan suoraan. Prinssi lupasi oraakkeleille, että he saisivat Kreetan valtakunnan sitten kun hänen nuorimman poikansa pojanpojanpoika kuolisi.
* Aika ovelaa. Pitkä maksuaika. Mutta saiko prinssi prinsessansa?
* Se on pitkä tarina, mutta lyhykäisyydessään kyllä. Kyllä sai.
* Ja saivatko he poikia ja pojanpoikia?
* Useammankin.
* Mitenkäs kävi, kun tuli maksun aika?
* Prinssi, josta tuli kuningas, lähetti nuorimman poikansa Hyperboreaan.
* Mitä? Minne?
* Pohjoistuulen valtakuntaan, jossa on vuodessa vain yksi yö ja yksi päivä. Hyperborealaiset elivät muita ihmisiä huomattavasti pitempään.
* Prinssi ajatteli siis hankkia vieläkin pitempää maksuaikaa.
* Kyllä. Tarinan mukaan maksua ei ole suoritettu vieläkään, sillä prinssin jälkeläinen, jonka kuoltua maksu lankeaisi maksettavaksi, ei ole vielä edes syntynyt. Eipä silti, ei Kreeta enää muutenkaan ole saman suvun hallussa.
* Hemmetti sentään. Hyvä tarina. Ja nyt tuo myyttinen mysteerienmurtaja on veneessä, jota ajamme takaa.
* Ehkä on, ehkä ei. En tiedä, voimmeko luottaa lasten puheisiin.
* Se on totta. Lapsilla on tapana päästellä palturia sen, minkä ennättävät. Ainakaan minä en ollut pihi sen suhteen. Miltä se prismansirotin muuten näyttää?
* Tarinan mukaan se on suuren strutsinmunan kokoinen marmorikuula, jonka ytimessä on taivaasta tullut, musta kivi, kaikkeuden keskipiste.
* Kuulostaa pirun juhlavalta, kaikkeuden keskipiste. Hei, leikitäänpä ajatuksella, että jollakin olisi tuo tarinoiden prismansirotin. Mitä hän hyötyisi siitä?
* Sen avulla voisi seilata data-avaruuden virtauksissa periaatteessa minne vain. Kaikki tiet olisivat avoinna.
* Mitä se oikein tarkoittaa?
* Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että prismasirottimen kaltaisen esineen avulla voisi murtautua minkä tahansa mysteerisalauksen läpi.
* Toisin sanoen se tarkoittaisi maailmanvaltiutta. Niin monet asiat perustuvat mysteerien salauksiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti