KÄSIKIRJOITUS: Rob McCool 4 Bloggerissa. Tänne käyvät myös anonyymit kommentit. Päivitetty 15.4.2024

Moikka! Tervetuloa mukaan! Jos haluat liittää kommenttisi suoraan tähän tekstiin, niin lähetä minulle viesti sähköpostiin tatukokkolive@gmail.com. Annan sinulle kommentoijan oikeudet. Sitten voit tehdä ehdotuksia suoraan kässäriin eli kirjoittaa tekstin lomaan. Kommentit voivat olla virkkeitä, sanoja, ym. Jos kommentti ei liity johonkin tiettyyn tekstin kohtaan, vaan on yleisempi, kirjoita se kappaleen tai dokumentin loppuun. 

Jos osallistut tähän yhteisölliseen kirjoittamiseen, annat automaattisesti luvan käyttää tänne kirjoittamaasi tekstiä tulevassa kirjassa. Kiitos osallistumisesta! Kiitos avusta! Jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, lisään nimesi kirjan loppukiitoksiin!

Ennen kirjoittamista lueskelin edellisen kirjan Rob McCool ja Lapponian vangit loppua. Hain tunnelmaa, että mihin sitä oikein jäätiinkään. Tuli olo, että hemmetti, minäkö tuon muka kirjoitin. Ei hullumpaa. Sitten loikoilin työhuoneeni lattialla aikamoisen tovin, tuijotin kattoa ja annoin ajatusten lentää. Ei minulla ollut mitään sen suurempaa suunnitelmaa tarinan varalle. Lähinnä, että Thaanaan ollaan menossa, suurshamaanin luo neuvoa hakemaan. Vähitellen alkoi pulputa ideoita. Piirtelin sitten hieman kaavioita paperille, että miltä koko homma voisi näyttää maastossa, millaisia juttuja olla meneillään. Liitän tähän tuon hahmotelman.

Alkuun ympäristön kuvausta ja hahmojen esittelyä. Hyvä olisi saada toimintaa mukaan myös melko pian. Jonkinlaista konfliktia.

Rob McCool ja varjojen valtakunta (Mediataitoviikon 2024 ehdotusten mukaan)

Luku 1 – Savua

Oli ilta. Kaukana suoaukean laidassa kohosi taivaalle musta, paksu savupilvi. Rob McCool oli nähnyt sen ensimmäisenä. Hän viiletti kovaa vauhtia kotikutoisella leijulaudallaan. Kaarne kiisi omallaan hänen vierellä. Heidän takanaan tuli kaksi Lapponian sapmelakkia, Vulle ja Kalle. He istuivat porojensa vetämissä ahkioissa, olivat vaatineet päästä mukaan oppaiksi matkalle Thanaan. 

– Nyt savun tuntee jo nenässä, Kalle huudahti. – Haisee kummalliselta.

– Ei taida olla pelkkää poronkäristystä, Vulle murahti ja nousi seisomaan. – Kannattaako tuonne mennä? Kierretäänkö koko paikka?

– Pitää se tarkistaa, Rob sanoi. – Joku voi olla avun tarpeessa. 

– Ei vaikuta metsäpalolta. On niin yhdessä kohti, Vulle sanoi. – Jotain siellä on sattunut.

– Ehkä  jonkun saunakammi on roihahtanut, Kalle sanoi.

– Ei täällä ole pysyvää leiriä.

– Ehkä se on keittokota.

– Voi olla vahinkopalo, Kaarne sanoi. – Tai voi olla olematta. Hän yritti tutkia maastoa sisäänrakennetuilla skannereillaan, mutta kohde oli vielä liian kaukana. 

Minna Canthin koulun 8b:ltä tuli hyviä ehdotuksia tarinan jatkolle. Katsotaan, lähteekö joku niistä vetämään.

– Ei mennä suoraan kohti vaan lähestytään eri suunnista, Rob sanoi. – Vulle ja Kaarne vasemman kautta. Minä ja Kalle oikealta. Sopiiko?

– Käyhän se! Vulle huikkasi ja ohjasti poronsa Robin osoittamaan suuntaan.

Rob ja Kalle kaarsivat oikeaan ja saapuivat harvan, matalakasvuisen metsän reunaan.  He etenivät puiden lomassa kohti savupatsasta, kunnes Rob pysäytti Kallen käsimerkillä. Hän näki kypäränsä tutkakuvassa kaksi hahmoa. 

– Savu tulee jostakin muusta kuin palavasta puusta, Rob sanoi Kallelle.

– Se ei haisekaan miltään tervakselta, vaan joltakin kitkerältä ja myrkylliseltä, Kalle sanoi.

* Mitä siellä näkyy? Rob kysyi Kaarnelta kypäränsä viestijärjestelmän kautta. 

Kirjaimet soljuivat Kaarnen näkökenttään, ja tämä vastasi: * Ei mitään erikoista, mutta haju on kamala. Tutkan mukaan siellä olisi kaksi ihmistä, jotka eivät reagoi meihin millään tavalla. Ovat vain paikoillaan.

* Sama havainto minullakin. Lähestytään varovasti.

Rob ja Kalle saapuivat kohtaan, josta näki pienelle aukealle. Siellä oli katkenneita puita ja erikoisen mallinen, haaksirikkoutunut lentovene. Se oli tavallista venettä kookkaampi ja paiskautunut maahan sellaisella voimalla, että masto oli katkennut ja kokka murskaantunut puita vasten. Molemmissa leijuntasäiliöissä oli konetykin ammusten tekemiä reikiä.

Jonkin matkan päässä veneestä, kitukasvuisen männyn juurella kyyhötti kaksi lasta, tyttö ja poika hakien suojaa toisistaan. 

Rob lähestyi heitä hitaasti. Hän laskeutui polvilleen leijulaudan päälle ja otti kypärän pois päästään. Pronssinruskeat hiukset ylsivät korvien päälle ja taipuivat otsalta vasemmalle. Toisen silmän iiris oli sininen, toinen kullankeltainen.

Haaksirikkoisista pienempi huomasi Robin ensin. Hän sanoi jotakin tytölle ja painautui entistä tiukemmin tämän kylkeen. 

– Ei hätää, Rob sanoi americanoksi, kaupankäynnin yleiskielellä.

Tyttö ja poika tuijottivat Robia peloissaan. Rob nousi pois laudalta ja meni heidän luokseen. – Minun nimeni on Rob, hän sanoi. – Teidän ei tarvitse pelätä. Me autamme teitä. Hän laskeutui toisen polvensa varaan mättäälle. – Kertokaa, mitä on tapahtunut? 

Lapset olivat edelleen vaiti.

– Kaarne, tule tänne, Rob huikkasi. Kaarne liukui esiin puiden takaa. Hän oli kuin metsän keiju lähestyessään heitä pitkät, mustat hiukset vapaina.

– Ehkä he eivät osaa americanoa, hän sanoi Robille ja kääntyi sitten lasten puoleen vaihtaen kielen fenniksi. – Mistä olette tulleet tänne? 

Lapset katsoivat toisiaan ja sitten taas Kaarnea. Tyttö sanoi pojalle jotakin, mikä sai Kaarnen ja Robin vilkaisemaan toisiinsa.

Tämän kirjoittamisessa auttoivat Minna Canthin koulun 8B:n vierailulta saadut ideat. Kiitos!

– Missä olette oppineet iiriä? Rob kysyi.

– Kotona, tyttö sanoi silmin nähden hämmästyneenä siitä, että Rob oli ymmärtänyt heidän puhettaan. 

– Missä kotinne on?

– Kaukana täältä, Järvimaassa. Lähellä Valkoista merta.

Samassa tyttö valahti kalpeaksi, kuin olisi tajunnut, että oli puhunut sivu suunsa.

– Miksi tulitte tänne? Kaarne kysyi.

Yllättävän paljon meni aikaa, kun tutkin Vienan Karjalan ja Kuolan niemimaan maantietoa. Oli kyllä yllättävän mielenkiintoista. Elias Lönnrot kulki runonkeruumatkoillaan Vienan Karjalassa, nykyisen Venäjän puolella (siihen aikaan koko Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan).

– Äitimme oli matkalla Thaanaan, tyttö sanoi varovasti.

– Miksi olitte hänen mukanaan? Tämä on vaarallista seutua.

Tyttö alkoi yllättäen itkeä.

– Missä äitinne on nyt? Mitä tapahtui? Rob kysyi.

Tyttö puhui kyyneltensä lomasta: 

– Purjehdimme puiden yläpuolella, kun meitä seurannut lentovene sai meidät kiinni ja alkoi tulittaa. Äiti kätki meidät suoturpeiden sisään ja vannotti pysymään piilossa. Hän sanoi, että tulisi kohta takaisin luoksemme. Kun lopulta kömmimme esiin, häntä ei näkynyt enää missään.

– Ehkä takaa-ajajat veivät hänet, Kaarne sanoi Robille.

– Keitä takaa-ajajat olivat? Rob kysyi tytöltä. – Mitä he tahtoivat?

– Äiti taisi puhua paarmoista, poika sanoi tuskainen ilme silmissään.

– Ei kun bjarmoista, tyttö sanoi.

– Miksi bjarmot olisivat ajaneet teitä takaa?

– En tiedä?

Sapmelakit olivat tallustelleet keskustelun aikana Robin ja Kaarnen taakse. Vulle puuttui puheeseen:

– Bjarmot asuvat idässä, Novgorodin puolella. 

– Tiedän kyllä, Kaarne sanoi ja kysyi tytöltä: – Asuvatko bjarmot teidän kotinne lähellä.

Tyttö pudisti päätään.

– Lähtivätkö ne seuraamaan teitä kesken matkan?

– Äiti lähti kiireellä. Sitten bjarmot tulivat.

– Mitä ne bjarmot oikein ovat? Rob kysyi.

– Ne ovat fennien itäinen sukulaisheimo, mutta harvoin niitä näkee tällä suunnalla, Vulle sanoi ja kysyi tytöltä: – Minkälainen lentovene niillä oli?

– Samanlainen kuin meillä, mutta paljon isompi. Siinä oli tykki keulassa ja masto.

– Oliko viiriä?

– Oli, sanoi poika. – Siinä oli jänis ja kotka.

– Mitenkä minusta tuntuu, että sitä johti Tuuloman rajapäällikkö? Kalle sanoi. – Olen kuullut juttuja siitä tyypistä. 

– Niin minäkin, Vulle sanoi. – Eivätkä ne ole mukavimmasta päästä. Pohjoinen Novgorod on villiä aluetta. Siellä jokainen vastaa itsestään ja kaikki kiertävät lakia, minkä ennättävät. Siellä voi törmätä vaikka minkälaiseen ryövärijoukkoon.

– Kuinka kaukana Tuuloma on? Rob kysyi.

– Sanoisin, että parisenkymmentä poronkusemaa, Vulle tuumi. – Eipä silti. En ole koskaan käynyt niillä main. Ei ole ollut asiaa.

Rob pyysi Kaarnen ja sapmelakit sivummalle.

– Mitä me teemme heidän kanssaan?

– Tässä matkan varrella on Otshen siida. Voisimme jättää heidät sinne, Kalle sanoi. – He ovat kelpo ihmisiä.

– Entä sitten, entä sen jälkeen? Kaarne kysyi.

– Mitä sitten? Osaavat ne pitää lapsista huolen. Katso nyt meitäkin, Kalle sanoi.

– Eivät meitä otshenit kasvattaneet? Vulle korjasi.

– Eivät, eivät, mutta sapmelakit kuitenkin.

– Odottakaa! Joku lähestyy, Kaarne huudahti. – Se on lentovene. Iso sellainen.

He vetäytyivät puiden alle piiloon. Jonkin ajan kuluttua pitkä, solakka lentovene lipui heidän yläpuolelleen ja laskeutui haaksirikkoutuneen lentoveneen vierelle. Sen keulassa oli tykki ja mastossa kotkaviiri, jossa kotka tarrasi kynsillään pakoon juoksevaan jänikseen.

– Onko tuo se sama vene? Rob kysyi pojalta.

– On.

– Miksi ihmeessä ne tulivat takaisin? Rob sanoi puolittain itsekseen.

– Ne haluaa äidin omfaloksen.

– Mitä?

– Äiti lähti viemään sitä Thaanaan. Me mentiin kyytiin salaa. Äiti ei tiennyt siitä. Se luuli, että me jäätiin kotiin. 

– Onkohan äiti nyt niiden kyydissä? tyttö kysyi.

– Sitä me emme voi tietää, Kaarne vastasi. – Mutta voin ottaa siitä selvän.

Hän hypähti leijulaudalleen ja lähti liukumaan lentoveneitä kohti.

– Mitä hemmettiä se oikein meinaa? Vulle sanoi.

– Hullun hommaa, Kalle säesti. – Mennä nyt suden suuhun.

– Minä tulen mukaasi, Rob hihkaisi ja liukui Kaarnen perään.

Muutamia miehiä työskenteli haaksirikkoutuneen veneen kimpussa. He korjasivat kiihkeään tahtiin vaurioituneita leijuntasäiliöitä. Kipinät vain lentelivät savuavaan maastoon, kun he pulttasivat levyjä reikien päälle.

– Mitäs täällä touhutaan? Kaarne kysyi fenniksi.

Lentoveneen keulaan ilmestyi mies, jolla oli rautakypärän ja rengaspanssarin lisäksi leijuvyö ja suojasädevaljaat.

– Riippuu siitä, kuka kysyy? mies sanoi korostaen fenniä erikoiseen tyyliin.

– Olimme matkalla Thaanaan, kun näimme savupatsaan. Onko tuo puhki ammuttu purkki teidän?

– Mitä se sinulle kuuluu?

– Kunhan kysyin, Rob sanoi. – Taidatte olla kaukana kotoa. Mistä päin tulette?

– Eipä kuulu sekään sinulle pätkän vertaa, mies murahti.

– Tuo taitaa olla Tuuloman viiri. Sieltäkö asti tulette?

* Skanneri näyttää, että veneessä on kahdeksan miestä. Korjaushommissa viisi, Rob nuotitti Kaarnelle kypäränsä viestijärjestelmän kautta.

* Sama havainto, Kaarne vastasi. * Mutta kaikki eivät ole näkyvillä. Emme voi tietää, onko lasten äiti mukana.

* Äkinkös tuosta ottaa selvän, Rob ilmoitti, hyppäsi laudalta maahan ja ponkaisi leijuvyön keventämänä lentoveneen partaalle. Veneen laita oli kapea ja hänen piti hakea hetki tasapainoa.

Hän sai vastaansa neljä musketin piippua. Jokaista piteli tuiman näköinen soturi.

– Mitä oikein yrität! keulassa seisova mies huusi.

– En mitään. Ajattelin, että olisi mukava tutustua.

– Emme kaipaa seuraasi. Poistu alukseltani tai poistan sinut itse, mies ärjyi ja aktivoi suojasädehaarniskansa. – Sinulla ei ole mitään oikeutta tulla tänne.

– Älähän nyt hermostu, Rob rauhoitteli. – Mitä tuolla peitteen alla on? 

Robin kypärän etsimiin piirtyi peitteen kohdalla ihmisen muotoinen lämpökuvio. Sen lisäksi hän näki peitteen vierellä avonaisen arkun, jonka sisällä kimalteli kultaa ja jalokiviä.

– Ei siellä ketään ole, mies murahti. Hän hyppäsi arkun luo ja potkaisi kannen kiinni. – Ala mennä siitä, ennen kuin käy huonosti. Putoat vielä maahan luoti otsassasi. Jatkakaa matkaanne. Thaanaanhan te olitte menossa. Nyt kun lähdette, niin olette parissa päivässä perillä.

 – Hieno vene teillä, Rob sanoi ja hyppäsi lentoveneen perätuhdolle. – Vanhanaikainen malli, mutta tiedän, että näillä mentiin joskus muinoin Sulttanaattiin asti. Oletteko käynyt siellä? On kuulemma hyvät maisemat.

– Valmis! huusi yksi vaurioituneen veneen kimpussa työskennelleistä miehistä.

– Noustaan ylös! karjaisi Robille puhunut mies. Molemmat alukset nytkähtivät irti maasta.

Rob seisoi veneen perässä toinen jalka reelingillä ja aktivoi suojasädehaarniskansa. Veneen yllättävä liike horjutti hänen tasapainoaan. 

– Tulta! huusi mies keulasta, ja kaikki neljä Robiin suunnattua muskettia laukesivat.

Rob heittäytyi sivuun, mutta ampujat olivat taitavia. Kaksi kuulaa osui haarniskointiin ja tönäisi hänet yli laidan.

* Putosin piru vie kyydistä, Rob nuotitti Kaarnelle syöksyessään alas maata kohti.

* Vai muka putosit. Lensit pikemminkin kuin munat käenpojan pesästä.

* Älä irvaile, vaan tee jotain. Luulen, että lasten äiti on kätketty veneeseen. 

* Tässä on vähän paha tehdä yhtään mitään. Veneet karkaavat käsistämme.

Rob kierähti voltin pudotessaan ja näki veneiden suuntaavan itään. Seuraavassa hetkessä hän tupsahti jaloilleen turvemaahan.

– Lähdetään seuraamaan heitä, hän sanoi Kaarnelle ja hyppäsi leijulaudalleen.

– Entä lapset.

– Vulle ja Kalle saavat ottaa heidät hoteisiinsa, hän sanoi ja huusi poromiehille: – Pitäkää huoli lapsista. Me lähdemme veneiden perään.

– Minnekäs me mennään? Kalle huusi.

– Ihan sama. Vaikka sinne Otshen siidaan tai Thaanaan asti.

– Selvä peli, Vulle kuittasi. – Mennään saman tien Thaanaan. Löydätte meidät helpoimmin sieltä.

– Mikä on äitinne nimi? Rob kajautti niin, että lapset varmasti kuulivat sen.

– Talulla! molemmat huusivat yhteen ääneen.

Luku 2 – Omfalos

Rob McCool ja Kaarne etenivät kovaa vauhtia lukemattomien pienten järvien pilkkomalla tunturialueella. Heidän seuraamansa veneet lensivät mäntyjen yläpuolella pohjat latvuksia viistäen. Ne eivät pitäneet yllä kovaa vauhtia. Miehet eivät arvanneet, että heitä seurattiin.

* Mikä se omfalos oikein on? Rob nuotitti.

* En ole ihan varma, mutta jos se on se, miksi luulen, niin silloin ollaan tekemisissä myyttisen kapistuksen kanssa. Se on prismoihin perustuva laite, joka valmistettiin tarinan mukaan Zeus-jumalan kotkien kohtaamispaikassa Delfoissa sen jälkeen, kun ne olivat kiertäneet koko maailman ja keränneet kaiken maailman tiedon. Osaavissa käsissä sillä pystyisi hallitsemaan kaikkea maan päällä.

* Ei hemmetti, kuulostaa ihan sadulta.

* Sitä se onkin. Se on legenda. Sellaista voimaa ei todellisuudessa ole. En ainakaan minä usko siihen. 

* Miten kuulit siitä?

* Se on yksi hayemanien lempitarinoista. Tarinan tapahtumapaikat on liitetty Sulttanaattiin ja jalokivet ovat aina kiehtoneet koodinkantajia.

* Joo, ymmärrän. Mutta kerro lisää legendasta.

* Eräs kreetalainen prinssi rakastui Egyptin faaraon tyttäreen. Faarao oli asettanut ehdon, että tyttären saa vain sellainen kosija, joka pystyy ratkomaan pyramidien salaukset. Prinssi meni Delfoin oraakkeleiden juttusille, ja nämä lupasivat valmistaa omfaloksen eli prismasirottimen, eräänlaisen kiteen, jonka avulla pystyy selvittämään kaikkein salaisimmatkin mysteerit. 

* Ai että sellaisen voisi valmistaa ihan tuosta noin vain. Siihenkö tarina loppuu? Prinssi ratkoo pyramidien mysteerit, saa faaraon tyttären ja puoli valtakuntaa.

* Ei siinä kaikki. Oraakkelit vaativat maksuksi Kreetan valtakunnan, kunhan se tulisi prinssin itsensä hallintaan.

* Ei kai prinssi moiseen suostunut.

* Rakkaus teettää kaikenlaista. Mutta ei ihan suorilta käsin suostunut. Hän lupasi, että oraakkelit saisivat valtakunnan sitten kun hänen nuorimman poikansa pojanpojanpoika kuolisi.

* Aika ovelaa. Pidensi sillä tavalla maksuaikaa. Mutta saiko hän prismasirottimen ja prinsessansa?

* Se on pitkä tarina, mutta vastaus on lyhykäisyydessään kyllä. Kyllä sai.

* Ja saivatko he poikia ja pojanpoikia?

* Luultavasti.

* Mitenkäs kävi maksun kanssa?

* Prinssi lähetti nuorimman poikansa Hyperboreaan.

* Minne?

* Pohjoistuulten valtakuntaan, jossa on vuodessa vain yksi yö ja yksi päivä. Sen takia hyperborealaiset elävät muita ihmisiä vanhemmiksi.

* Prinssi ajatteli siis hankkia lisää maksuaikaa.

* Kyllä. Tarinan mukaan maksua ei ole suoritettu vieläkään, sillä prinssin jälkeläinen, jonka kuoltua maksu lankeaisi maksettavaksi, ei ole vielä edes syntynyt. Eipä silti, ei Kreeta enää muutenkaan ole saman suvun hallussa.

* Hemmetti sentään. Erikoinen tarina. Ja nyt tuo myyttinen omfalos tai prismasirotin tai mikä liekin on veneessä, jota ajamme takaa.

* Ehkä on, ehkä ei. En tiedä, voimmeko luottaa lasten puheisiin.

* Lapsilla on tapana puhua mitä sattuu. Ainakaan minä en ollut pihi sen suhteen. Miltä se sirotin näyttää?

* Se on kuin suuri, valkoinen marmorikuula. Sen ytimessä on taivaasta pudonnut musta kivi, kaikkeuden keskipiste. 

* Kuulostaa pirun juhlavalta, kaikkeuden keskipiste. Hei, leikitäänpä ajatuksella, että jollakin olisi tuo kaikkeuden keskipiste. Mitä hän hyötyisi siitä?

* Sen avulla voisi seilata data-avaruudessa periaatteessa minne vain. Kaikki tiet olisivat avoinna. 

* Mitä se käytännössä tarkoittaa?

* Sen avulla voisi murtautua kaikkien mysteerien läpi. 

* Oho, sellaisen haltijasta voisi tulla koko maailman valtias. 

* Kyllä.

Tässä tuli tutkittua hieman kreikkalaista mytologiaa: Apollon-jumala, omfalos-kivi, Delfoi, ym.

Bjarmojen veneet ylittivät pari isompaa järveä suoraan itään pysytellen rantojen tuntumassa. Sitten ne kääntyivät seuraamaan koilliseen kurkottavaa kapeiden järvien ketjua. Eteneminen veden päällä oli Robille ja Kaarnelle helpotus. Meno oli tasaista ja joutuisaa. He pitivät etäisyyden veneisiin kilometrissä, juuri ja juuri skannereiden kantaman ulkopuolella niin, etteivät tulisi nähdyiksi. Maisema oli muuttunut. Matalia tuntureita näkyi muutamia, mutta aikaisemman kaltaisista jättiläisistä ei ollut tietoakaan.

He etenivät ehkä kaksikymmentä kilometriä, kunnes tulivat leveän joen suuhun. Matalalla lentävät veneet jatkoivat matkaa jokea pitkin.

* Karttojen mukaan tämä vie Jäämerelle, Rob nuotitti. * Ja ihan kohta tullaan svenskien mailta norrien puolelle.

* Ei auta kuin seurata, Kaarne vastasi.

Raja ei ollut merkitty maastoon millään tavalla, mutta Robin kypärän karttaohjelma hälytti ylittämisen hetkellä. 

* Nyt ollaan norrien alueella, Rob ilmoitti. * Raja on pelkkä muodollisuus. Norrit kuuluvat Skandien unioniin svenskien ja daanien kanssa. 

* Kiitos tietoiskusta, neropatti, Kaarne nuotitti, * mutta entisenä diplomaattina olen aika hyvin perillä seudun poliittisesta tilanteesta. Saa nähdä, mennäänkö tässä ollenkaan Novgorodin puolelle. Suuntamme on kohti Jäämerta ja vuonoja.

He seurasivat veneitä kolmisenkymmentä kilometriä, kunnes tulivat merimaisemien äärelle. 

* Tämä on harvaanasuttua seutua. Täällä on periaatteessa vain kaksi paikkaa, jonne voisimme olla menossa. Pohjoisessa Varangivuono ja Pykean lintukalliot, idässä Akkulanniemen kalastajakaupunki. Yö tulee kohta. Lyön vetoa, että he suuntaavat kaupunkiin.

Luku 3 – Piraatit

Rob McCool ja Kaarne lähestyivät Akkulanniemen satamaa parin kilometrin levyisen, kallioisen niemen halkovaa, kapeaa solaa pitkin. Solassa oli vartiotorni, mutta se oli helppo ohittaa. Kaarne mykisti vartijoiden tutkat ja pusikkoa löytyi sen verran, että he pääsivät pujahtamaan läpi näkymättömissä. He eivät seuranneet lentoveneitä suoraan satamaan, vaan kiersivät kaupunkiin lampimaisten sisäjärvien kautta.

Kaikkialla oli kallioisia rantoja ja kukkuloita, matalia puita ja paljon vettä. Ilma oli tyyni. Pilvet peilautuivat järviin heidän liitäessään kohti kaupunkia.

* Onko sinulla suunnitelmaa? Kaarne kysyi.

* Odotetaan yötä ja etsitään bjarmojen veneet satamasta. Kun löydämme Talullan ja prismasirottimen, häivymme.

He nousivat kallioiseen rinteeseen, josta näkivät alas kaupunkiin. Kaupunki oli pieni ja viehättävä värikkäiksi maalattuine kivitaloineen, vihertävine turvekattoineen, kapeine kujineen, kaikki sataman kyljessä kiinni. Satamassa oli useita aluksia.

Ilta oli jo pitkällä. Lokit istuivat kivillä. Punertava aurinko valaisisi maisemaa enää hetken. Sitten koittaisi yö ja parin tunnin hämäryys.

Akkulanniemi on vähän niin kuin Norjan Kirkenes eli Kirkkoniemi. Maisemat ja tuntu sama. Vuonot, Jäämeri, värikkäät talot.

– Satamassa on paljon liikennettä, Kaarne sanoi. – Kaupunki on vilkkaampi kuin kuvittelin.

– Kunhan pimenee, menemme lähemmäs, Rob sanoi. – Katsotaan sitten, miten pääsemme lentoveneiden luo.

Kaarne asettautui istumaan pensasmaisten pihlajien juureen. Heidän jaloissaan kasvoi paksuna mattona violettia kukkaa. – Katso, miten hauskasti se kukkii. Mättään toinen puoli on vasta nupulla.

– Se on pohjoisen neito. Auringon puolella olevat kukat kukkivat ensin. Nuput näyttävät, missä on pohjoinen.

– Ihmeellistä kuinka näin karusta ympäristöstä löytyy niin paljon kauneutta. Katso tuota auringonlaskuakin. Taivas on kuin taideteos. En ole nähnyt missään vastaavaa.

He ihailivat kultaa, pronssia ja purppuraa hehkuvaa maisemaa. Rob laskeutui pitkäkseen Kaarnen vierelle, ja Kaarne painoi päänsä hänen kainaloon.

Rob silitti Kaarnen hiuksia. Ne näyttivät erilaisilta kuin tavallisesti, kiilsivät metallinhohtoisina ja kiertyivät kauniisti laineille. Hän ajatteli heidän lyhyttä suudelmaansa viikko sitten. Se oli saanut hänen sydämensä villiintymään, mutta hän oli edelleen epävarma eikä uskaltanut ottaa asiaa puheeksi. 

– Meidän pitäisi olla parasta aikaa Vullen ja Kallen kanssa Thaanan suurshamaanin seidassa selvittämässä lapsuutemme arvoituksia, Rob huokaisi. – Sen sijaan olemme täällä hiton kuusessa ja mietimme, kuinka saisimme ryövättyä tuntemattoman naisen vihamielisten bjarmojen lentoveneestä. Miten tässä pääsi käymään näin?

– Ei sitä ainakaan kovin pitkään suunniteltu, Kaarne sanoi ja painautui tiukemmin Robia vasten.

– Jotenkin asiat vain tapahtuivat, Rob sanoi. – Ovat aina tapahtuneet ilman sen kummempia suunnittelemisia. Sitä vain ottaa vastaan sen, mitä tulee.

– Kyllä tapahtumien kulkuun voi vaikuttaa, Kaarne sanoi ja kääntyi katsomaan Robin ihmeellisiä silmiä. – Nytkin päätettiin lähteä Thaanaan sen sijaan, että olisimme lähteneet veljiesi kanssa legioonalaisten perään.

– Toivottavasti saavat heidät kiinni ja lippaan takaisin.

– Astetta hankalampi homma, jos se ei olekaan heillä, vaan prinssi Vladimirilla.

– Ketkäs täällä oikein kujertelevat? sanoi pensaan takaa esiin ilmestyvä erikoisen näköinen nuori nainen. Hänellä oli yllään koristeellinen mekko, jonka hameosa aaltoili pohjoisen neidon kukintojen yllä. Punertavat hiukset olivat laineilla. Mustan liivin peittämä vyötärö oli kapea. Lanteilla lepäsi kaksi pistoolia ja kädessä kimmelsi kapeateräinen miekka. Nainen leijui ilmassa, vaikka leijuntavälinettä ei näkynyt. Hänellä oli päässään kultareunainen kolmikolkkahattu ja silmien edessä kevyt etsinsanka.

Rob ja Kaarne aktivoivat suojasädehaarniskansa ja valmistautuivat taistelemaan.

– Tsot, tsot, nainen sanoi. – Eipäs hätäillä. En minä tullut teidän kanssanne riitaa haastamaan.

* Miksi emme nähneet häntä tutkassa? Rob viestitti Kaarnelle.

Ennen kuin Kaarne ennätti vastata, huomasi Rob naisen lähettämän viestin.

* Meillä on pelit ja vehkeet sitä varten. Pysymme mieluummin näkymättömissä. Keitäs te itse olette ja millä asialla liikutte?

– En mielelläni puhuisi siitä, sanoi Rob ääneen americanoksi, kielellä, jolla nainen puhutteli heitä. 

– Mutta kun minä haluaisin vähän vastauksia, nainen sanoi painokkaasti. – Me liikumme sen tyyppisillä asioilla, että emme haluaisi niistä laverreltavan pitkin Jäämeren kapakoita.

* Linjamme on nyt salattu, Kaarne nuotitti Robille. Hän oli tukkinut aukon, jonka nainen oli puhkaissut datamysteerien suojaukseen.

* Pistetäänkö hänet nippuun? Rob ehdotti.

* Lähistöllä voi olla muitakin, Kaarne viestitti.

– No, mikä kestää? nainen sanoi. – Pitäneen pistää teihin vähän vauhtia. Tulkaahan esiin pojat. 

Pensaiden takaa leijui näkyviin viisi piraattia. He istuivat puunassakoita muistuttavien leijuvien laitteiden selässä. Miehet olivat sekalainen porukka tappelupukareita, kaikilla pistoolit ja miekat. Yhden olkapäällä istui valkoinen lintu, jonka päässä oli töyhtö.

– Kimppuun vaan, lintu sanoi.

Rob otti taskustaan rasian ja sipaisi siitä tervalta ja suopursulta maistuvaa tahnaa suuhunsa. Dragan tár eli käärmeterva oli Pirunkirnun druidien valmistama, hermostoon vaikuttava aine, jonka koostumusta varjeltiin tarkoin. Se nopeutti ajatuksia ja antoi edun taistelutilanteissa. Ympäröivä maailma hyytyi kuin hidastettu filmi. Vastustajan liikkeet oli helppo ennakoida ja omat liikesarjat saattoi suunnitella harkiten.

Piraatit tekivät aloitteen. He luulivat olevansa ylivoimaisia kahta nuorta kuhertelijaa vastaan. Yllätys oli melkoinen. Rob ja Kaarne iskivät heidän kimppuunsa kuin tuulispäät. Piraattien onneksi suojasädehaarniskat tekivät ottelusta tasaväkisemmän. 

Kaarnen ympärillä hääri kolme miestä. He olivat hätää kärsimässä, sillä Kaarne oli saanut taistelukoulutuksensa Sulttanaatin hayemanien ja Kirotun metsän zoonien keskuudessa. Yksi miehistä tuiskahti pohjoisen neidon kukkien keskelle, toinen putosi nassakaltaan polveaan pidellen. Rob, joka oli saanut oppinsa legendaariselta Fionn MacCormackilta, riisui aseista kaksi piraattia ja eteni naisen luo.

– Seis! nainen huusi. – Tämähän on hulluutta! Lopettakaa!

– Itse kävitte meidän kimppuumme, Rob sanoi, hypähti leijulaudalleen ja otti etäisyyttä. Käärmeterva vaikutti vielä veressä vahvana ja teki puhumisesta hankalaa.

– Keitä te oikein olette? nainen kysyi.

– Olemme matkalaisia, Rob sanoi. – Mutta te taidatte olla piraatteja.

– Sen huomaaminen ei kummoisia näkijän lahjoja vaadi, nainen tuhahti. – Menkää matkoihinne, niin jätämme teidät rauhaan. Olette saaneet jo tarpeeksi vahinkoa aikaan.

– Mitenkä minusta tuntuu, että me saamme sanella ehdot, Rob sanoi. – Missä teidän laivanne on? Tiedän sen verran, etteivät piraatit liiku missään ilman laivaansa.

– Ei kai me muuten piraatteja oltaiskaan, sanoi mies, jolla oli lintu olallaan.

– Ei muuten, ei muuten, lintu rääkäisi.

– Turpa kiinni, Carlos, nainen tiuskaisi miehelle. – Miksi sinun pitää aina aukoa karvaista kuonoasi?

– Anteeksi, kapu. Se lipsahti. Ei toistu, sanoi mies, jonka käsi oli kiiltävää metallia.

– Missä aluksenne on? Rob kysyi toistamiseen.

– Niin, sitähän luulisi, että se on veden päällä, Carlos naurahti itsekseen.

– Luulisi, luulisi, lintu toisti.

Nainen mulkaisi Carlosta vihaisesti, mutta tämä vain keinahteli nassakkansa päällä, heilautti nahkaista juomaleiliä ilmassa ja otti siitä kulauksen.

– Näyttäkää meille paattinne, Rob sanoi. – Minulla on ehdotus, joka taatusti kiinnostaa tietä.

– Se on äkkiä näytetty. Seuratkaa minua, Carlos, sanoi ja hävisi pusikkoon nassakallaan kiitäen.

– Kirottu torvipää! Mihin minä sinun kanssa vielä joudunkaan? nainen huusi miehen perään.

– Lankulle hyvinkin joudut, vanha piraatti nauroi ja jatkoi matkaansa.

– Lankulle, lankulle, toitotti lintu ja rämäytti päälle niin kovaäänisen naurun, että sellaisen oli vaikea kuvitella tulevan ulos niin pienen otuksen suusta.

Luku 4 – Sopimus

* Ehkä tämä on ansa, Kaarne nuotitti Rob McCoolille. * Suostuivat niin helposti. Ajatusohjauksella lähetetty kysymys piirtyi merkkeinä Robin kypärän etsimiin. He etenivät pusikon keskelle. Nainen kulki Robin edellä. Kaarne leijui laudallaan viimeisen piraatin perässä varmistamassa, ettei tulisi mitään yllätyksiä. 

* En usko. Tämä ei vaikuta suunnitellulta, Rob vastasi. Hänen nuottinsa ilmestyivät Kaarnen näkökenttään. Kaarne ei tarvinnut etsimiä, sillä hänen implanttinsa olivat yhteydessä näköhermoon. 

* He vain aliarvioivat meidät, Rob jatkoi. * Ja se koitui heidän turmiokseen. Tai ainakaan he eivät saaneet, mitä halusivat, mitä se sitten lieneekään ollut.

* Piraatit ovat orjakauppiaita. Meidät he haluavat, ja varusteemme, Kaarne viestitti. * Meidän pitää olla varovaisia. Ei käy järkeen, että he paljastavat piilopaikkansa näin helposti.

* Jos he yrittävät jotakin, niin sitten toimitaan sen mukaan, Rob totesi.

* Mitä aiot ehdottaa? Kaarne kysyi.

* Bjarmojen veneen pohjalla olevassa arkussa oli aikamoinen aarre. Se voisi olla hyvä täky. Luvataan heille osuus saaliista. Minusta tuntuu, että voimme ostaa heidät puolellemme.

* Voiko heihin siltikään luottaa?

* Sitä ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

He saapuivat tiheikössä olevan kallioseinän luo. Carlos työnsi sormensa kivessä olevaan reikään, ja kivipaasi siirtyi sivuun paljastaen luolan suuaukon.

– Ei kun peremmälle, piraatti sanoi ja lintu hänen olallaan toisti sanat.

Rob kohautti olkiaan ja seurasi hameensa varassa leijuvaa naista sisälle luolaan. Hänelle tuli heti kotoinen olo. Olihan hän asunut koko ikänsä Pirunkirnun kalliolinnassa, joka oli täynnä sokkeloisia käytäviä ja kallioon louhittuja onkaloita. He tulivat portaisiin, jotka veivät jyrkästi alas. Rob ja Kaarne ottivat mallia edellä kulkevasta naisesta, joka nappasi nassakan hameensa alta ja alkoi laskeutua askelmia pitkin kävellen. 

Rappujen loputtua he tulivat käytävään, joka avautui suureen, hallimaiseen luolaan. Sen keskellä oli laaja vesiallas. Tilaa valaisivat siellä täällä ilmassa leijuvat lamput. Vesialtaan reunassa oli vankka, puinen laituri. 

Vedessä kellui alus, jollaista Rob ei ollut koskaan nähnyt. Kansirakennelma ylettyi juuri ja juuri veden pinnan yläpuolelle. Keskellä oli hevosen päätä muistuttava kohouma, josta nousi kaksi eteenpäin sojottavaa korvaa.

– Siinä on meitin Hippokamppi, Carlos sanoi ylpeänä. – Eikä toista samanlaista ole missään.

– Miten tuolla lennetään? Rob kysyi.

– Ei sillä lennetäkään, nainen puuttui puheeseen. – Sillä sukelletaan.

– Se kulkee siis vain vedessä.

– Kyllä. 

– Luulin kaikkien laivojen lentävän. Vedessä kulkeminen on vanhanaikaista.

– Sitä voi pieni ihminen luulla kaikenlaista.

– Miten olette saaneet sen tänne kallion sisään? Kaarne kysyi.

– Vettä pitkin, kuinkas muuten, Carlos sanoi ja nauroi päälle. Piraatin olalla keikkuva lintu yhtyi nauruun, ja meteli, joka siitä syntyi sai kylmät väreet kulkemaan pitkin Robin selkäpiitä.

– Ei tältä kukkulalta ole vesireittiä merelle. Emme ole lähelläkään rantaa, Kaarne huomautti. 

– Näittekö pienet järvet, jotka täplittävät Akkulanniemeä kuin helmet nauhassa, nainen kysyi?

– Kyllä. 

– Ne eivät ole suljettuja järviä. Ne ovat yhteydessä mereen. Niitä yhdistää pitkä, veden täyttämä kallionhalkeama, joka on juuri sopivan levyinen Hippokampillemme.

– Sukelsitteko tänne veden alla kuin kalat?

– Kyllä, jokunen rapu ja merisiili näki meidät, Carlos naurahti, – mutta eivät paljoa välittäneet.

– Teillä oli meille jokin ehdotus, nainen sanoi.

– Kyllä. Kuljettakaa meidät Akkulanniemen satamaan.

– Vai niin, nainen sanoi. – Mitäs me siitä hyötyisimme?

– Etsimme erästä alusta, johon on kätketty suuri omaisuus. Saatte siitä viidesosan.

– Pitäisikö minun muka uskoa sinun sanaasi melkoisesta omaisuudesta? nainen kysyi.

– Ei toki. Voin näyttää kuvan. Avaa postiluukkusi, niin laitan sen tulemaan.

– No, anna tulla, nainen tokaisi.

Rob viritti kypäränsä avoimelle taajuudelle ja näki yhteyspisteen. Se oli kuin datamerellä kelluva pullo. Hän laittoi aarrearkun kuvan pulloon, joka katosi pinnan alle.

– Oho, nainen henkäisi. – Jos tämä pitää paikkansa, muhii veneen pohjalla ruhtinaallinen saalis. Katsopas isä sinäkin tätä.

Carlosin naama vääntyi leveään hymyyn. Hän näki toisen silmän edessä olevassa etsinsangassaan avoimen arkun kuvan. – Katsokaas pojat. Tuon varassa voisi alkaa vietellä eläkepäiviä. 

Carlos jakoi kuvan kaikille piraateille ja sanoi Robille: – Puhuit viidesosasta. Se ei ikävä kyllä riitä. Haluamme puolet saaliista puhtaassa kullassa. Näyttäisivät olevan flanderilaisia leijonakolikoita

Rob oli hieman hämillään tilanteen saamasta käänteestä. Carlos niminen, alkuun hupsulta vaikuttanut piraatti oli ottanut ohjat käsiinsä. 

– Saatte neljänneksen, Rob yskäisi.

– Kaksi viidennestä, mies sanoi.

– Kolmasosan eikä yhtään enempää, Rob sanoi.

Carlos katsoi naiseen, joka nyökkäsi.

– Hyvä on, hän sanoi. – Kättä päälle.

Rob McCool liukui laudallaan piraatin luo. He paiskasivat kättä. 

– Sinä myös, mies sanoi Kaarnelle. 

Kaarne astui piraatin eteen. Piraatti tarttui hänen käteensä, ja Kaarne vaistosi, että otteen takana oli enemmän voimaa kuin mitä miehen lyhyt olemus oli antanut olettaa.

– Sinä myös, Kaarne sanoi naiselle. – Mikä on nimesi?

– Voit kutsua minua Mandiksi. Kukas itse olet?

– Kaarne.

– Mistä tulet?

– Vähän sieltä ja täältä. Se on pitkä tarina, Kaarne vastasi. – Elin lapsuuttani Laatokan lähellä tsuudien parissa ja sittemmin valid sultanan hovissa Sulttanaatissa, josta palasin Fennoniaan. Entä sinä?

– Synnyin Karibialla, Mandi sanoi. – Mutta olen kulkenut koko ikäni pitkin maailman meriä.

– Miksi olette ankkuroituneet tänne?

– Et pistäne pahaksesi, jos pidän sen omana tietonani.

– Kuinka vaan. Mitäpä se meille kuuluu.

Robin kätellessä naista tämä sanoi: – Sinulla on kiehtovat silmät. En ole ennen nähnyt moisia. Mikä on nimesi?

– Rob McCool.

– McCool, hmm…, Mandi pohti. – Anglien saarten pohjoisissa osissa asuu skotteja, jotka käyttävät samankaltaisia nimiä.

– He ovat lähteneet alun perin Irlannista niin kuin minunkin klaanini. 

– Olet siis iiriläistä perua, nainen totesi.

Rob ei korjannut väärinkäsitystä. Olisi turha alkaa selitellä, että hänen todelliset sukujuurensa eivät olleet Irlannissa vaan jossakin aivan muualla, hän ei edes tiennyt missä. – Yö alkaa olla pimeimmillään. Eiköhän lähdetä, hän sanoi.

– Lähdetään vaan, nainen sanoi. – Kaikki laivaan. Sukelletaan halkeamaa pitkin Pitkävuonolle ja navigoidaan satamaan.

– Sukelletaan, sukelletaan, Carlosin olkapäällä keikkuva valkoinen lintu kaakatti.

Luku 5 – Pinnan alla

Rob McCool seisoi pyöreän ikkunan ääressä. He olivat sukellusveneen komentohuoneessa, jossa oli kaksi ikkunaa molemmin puolin eteenpäin kaartuvaa runkoa. Huoneen kalustus oli koristeellinen, mutta niukka: navgointipöytä, sohva, nojatuoleja ja kaksi verhoilla suojattua makuualkovia. Carlos ohjasi alusta liikuttelemalla hologrammiruoria ja navigointipöydän säätimiä. Heidän lipuessaan ahtaassa halkeamassa hän oli ollut hyvin keskittynyt, mutta heidän päästyään Pitkävuonon avoimemmille vesille hän oli rentoutunut ja ottanut osaa tyttärensä ja uusien matkalaisten väliseen keskusteluun.

Kävi ilmi, että piraatit eivät harjoittaneet orjakauppaa, vaan tekivät täsmäiskuja suurvaltojen arvolasteihin. Rob kertoi, että hänen klaaninsa ryösteli svenskien ja novgorodilaisten varastoja ja tavarasaattueita. Mandi oli erityisen kiinnostunut Kaarnen menneisyydestä hayemanina. He istuivat samettiverhoillulla sohvalla, jonka tummat puuosat oli kaiverrettu täyteen merihevosia.

– Miksi pyhiä koodinkantajia on yhdeksän? nainen kysyi.

– Jako perustuu Sulttanaatin maakuntiin ja alueisiin, joita on yhdeksän. Jokaiselle on nimetty oma koodinkantajansa.

– Miksi sinun alueesi oli Krim?

– Se johtuu menneisyydestäni. Minussa on tataariverta. Krimin kaanikunnan asukkaat ovat suureksi osaksi tataareja.

– Miksi lähdit pois? Miksi jätit loistavan urasi? Luulisi, ettei mikään muu voisi olla yhtä kiehtovaa. Sinulla oli tehtäviä politiikassa. Hallinnoit data-avaruutta. Asuit Topkapin palatsissa. Kaiken lisäksi Välimeren saaret ja rannat ovat niin kauniita ja meri ihanan turkoosi. Olen käynyt Kreikassa, Istanbulin Kultaisen sarven satamassa ja Krimilläkin. Rakastan niitä maisemia. Siellä sääkin on ihan toista, kuin täällä pohjoisessa.

Kaarne katsoi Robiin, joka seisoi edelleen ikkunan ääressä.

– Tämä voi kuulostaa tyhmältä, mutta minut houkutteli pois eräs pohjoisen poika ja ajatus vapaudesta.

– Ei tuo kuulosta lainkaan tyhmältä, Mandi sanoi. – Pikemminkin aika romanttiselta.

Puna hulmahti Kaarnen korviin. – Elin Sulttanaatissa loiston keskellä, mutta en saanut päättää itse asioistani. Olin vain ratas koneistossa, joka oli luotu palvelemaan valid sultanaa. Olin esine, en ihminen. Halusin pois muurien ja dataporttien sisältä.

Kaarne kosketti kädellään Mandin kättä ja jatkoi: – Hetkeä ennen kuin kohtasimme teidät istuimme kallioilla ja ihailimme auringonlaskussa kylpeviä pohjoisen neidon kukintoja. Olimme siinä omasta vapaasta tahdostamme, emme kenenkään määrääminä, emme pakotettuina. Tulimme tähän sukellusveneeseen, koska halusimme. Se on vapautta.

Mandi katsoi Kaarnen sormia. Ne näyttivät siroilta, mutta hän arvasi, että ne olivat jäntevät ja voimakkaat. Mustahiuksinen nuori neito, jonka silmät olivat hämmästyttävän taivaansiniset, oli varmasti paljon vaarallisempi kuin antoi ymmärtääkään.

– Meillekin vapaus on tärkeää, Mandi sanoi. – Valitsemme itse toimeksiantomme. Emme suostu mihin tahansa. Emme harjoita orjakauppaa. Itse asiassa äitini oli entinen orja. Isäni löysi hänet barbareskien laivalta. Hän oli syntyisin Anglien saarilta. Tunnetteko Hebridit?

– Siellä asuu skottiheimoisia, Rob sanoi. – Minunkin äitini suku on sieltä kotoisin.

Hän kävi istumaan nojatuoliin, jonka käsinojat muistuttivat hylkeitä. Hänen edessään oli lasipöytä, jonka sisällä oli vettä ja värikkäitä kaloja. 

– Kiinnostavaa, Mandi sanoi. – Meidän pitää keskustella aiheesta joskus enemmän. Nyt saavumme Akkulanniemen satamaan. 

– Valmistautukaa nousemaan pintaan, Carlos sanoi. – Kuvailemanne alus on yläpuolellamme. Vaikuttaisi vanhanmalliselta norrien lentoveneeltä.

– Sellainen se olikin, Rob sanoi.

– Otetaan käyttöön salattu yhteys, Mandi ilmoitti ja jakoi kaikille parametrit. – Suunnitelmamme on yksinkertainen. Nousemme laivaan, kaappaamme arvoesineet ja poistumme paikalta. Tämä on meille tuttu käytäntö, meidän työtämme.

– Ei kuulosta kovin monimutkaiselta, Rob sanoi. – Eiköhän me pystytä samaan.

– Noustaan sen verran vedenpinnan yläpuolelle, että päästään laivaan kuivin jaloin, Carlos sanoi. 

– Toimitaan nopeasti, Mandi sanoi. – Mykistän lähialueen tutkat ja skannerit. Sen jälkeen, meillä on nelisen minuuttia aikaa. Sitten sukellettaan syvyyspommien ja harppunoiden ulottumattomiin.

– Bjarmojen lentoveneessä on myös yksi aseistamaton nainen, Kaarne sanoi. – Haluamme hänet mukaamme elävänä.

– Tuosta ei ollut mitään puhetta, Carlos sanoi, ja Kaarne tunsi, kuinka sukelluslaivan liike pysähtyi. Piraatti oli keskeyttänyt nousun.

– Neuvottelut täytyy aloittaa uudestaan, Carlos sanoi ja tuli pois ohjainpöydän luota.

Kävin 3.5. vierailulla Leppävirran Kivelän koululla. Sieltä sain rutkasti ehdotuksia piraattien nimiksi. Kävin ne kaikki läpi ja päädyin seuraaviin (ainakin toistaiseksi).

Nuori piraattinainen = Mary Bennet (Mandi), sukelluslaivan kapteeni.

Carlos Benito= piraatti, jolla papukaija. Mary Mandi Bennetin isä ja sukelluslaivan perämies.

Papukaija = Papa Amaro

Janis MacDonald Shetlandista = Mandin äiti

Luku 6 – Aarrejahti

Sukelluslaiva kohosi pintaan. Hippokampin pään tultua näkyviin piraatit aukaisivat siinä olevan luukun ja kiskoivat esiin luiskan, jota pitkin he pyyhälsivät nassakoillaan istuen bjarmojen lentoveneen partaan yli. 

Rob McCool ja Kaarne nousivat laivaan kolmannen piraatin jälkeen. He kiipesivät luiskaa pitkin kuin marakatit. 

Bjarmojen lentoveneen miehistö torkkui arkkujensa päällä. Heitä oli paikalla vain muutama. Heidät yllätettiin täysin ja riisuttiin aseista. Talulla löytyi peitteen alta. Kaarne meni hänen luokseen, puhui rauhoittavasti ja silitti vaaleita hiuksia. 

– Olen Kaarne. Lapsesi ovat turvassa. Tulimme pelastamaan sinut.

Hän poisti siteet Talullan käsistä, jaloista ja suun edestä.

– Kuinka he voivat? Missä he ovat? Talulla kysyi.

– He voivat hyvin ja ovat pian Thaanassa. Viemme sinut sinne.

– Aarrearkkua ei näy missään, Mandi sanoi. Hän leijui Kaarnen ja Robin vierelle ja katsoi naiseen. – Tiedätkö, missä se on?

– En.

– Aika loppuu. Meidän on lähdettävä pian ennen kuin hälyt menevät päälle, Carlos sanoi ja meni yhden aloilleen sidotun bjarmosoturin luo. Hän otti siteen pois tämän suulta ja puristi poskia teräskourallaan niin, että huulet alkoivat pullottaa kuin pusukalalla. 

– Jos yrität hälyttää apua, sinulle käy huonosti ja päädyt rapujen syötäväksi. Mieti sitä, ennen kuin avaat suusi.

Carlos tuijotti miehen silmiin parin tuuman päästä ja hänen olkapäällään istuva lintu murahteli kuin pantteri.

Tässä välissä kävin vierailemassa Puolalan koulun 9B-luokassa. Oli tosi kivaa. Upea yleisö. Pyysin vinkkejä ensimmäisen luvun nimeksi ja niitähän tuli. Voiton vei lyhyt ja ytimekäs Savua, joka kuvastaa hyvin luvun ensihavaintoja. Kiitos!

– Tiedän, että aluksessanne oli aarrearkku. Minne se on viety.

– Se on…, mies sopersi ja alkoi sitten yskiä.

– Puhu selvemmin, jos henkesi on sinulle kallis, Carlos sanoi ja nosti miehen partaan yli niin kuin tämä olisi ollut säkillinen höyheniä. 

Suoritus näytti täysin mahdottomalta pienikokoiselle vanhukselle, jolla tuntui olevan ikääkin aika lailla.

– Ra-rahat ovat päällikön majapaikassa, soturi änkytti.

– Mikä majapaikka? Missä? Puhu!

– Ottarin oluttupa. Kaupungin laidalla.

– Hän valehtelee, Mandi sanoi. – Kuulen sen äänestä.

Carlos ravisteli miestä ja upotti tämän pään mereen. Kun hän nosti miehen taas ylös, tämä vaikersi ja oksensi suustaan kylmää suolavettä.

– Lopeta valehteleminen. Olen tosissani. 

– Se on kvennien pitämä majatalo ihan tässä sataman lähellä.

– Naurava lokkiko?

– Juuri se.

– Onko loput miehistöstä siellä?

– On.

–  Aika loppuu! Mandi huusi lentoveneen partaalta. – Meidän pitää sukeltaa!

Tässä kohtaa kävin Kuopion Minna Canthin koulussa hakemassa ideoita 8D-luokalta. Toinen luku sai nimen Prismasirotin. Tarina jatkuu niin, että Rob ja Kaarne lähtevät selvittämään, minne aarre ja prismasirotin on viety. He eivät lähde piraattien kanssa pakoon sukelluslaivalla. 

Rob ja Kaarne veivät Talullan sukelluslaivaan johtavalle luiskalle. 

– Prismasirotin, Talulla kuiskasi ja tarrasi kiinni Kaarnen käteen. – Se on haettava pois. Jos bjarmot myyvät sen Novgorodiin, lankeaa koko manner novgorodilaisten käsiin.

– Puhutko nyt siitä tarujen omfaloksesta.

– Kyllä. Juuri siitä. Sitä on suojeltava. Se ei saa joutua vääriin käsiin.

Rob katsoi Kaarneen. – Mitäs nyt tehdään?

– Meidän on mentävä maihin, Kaarne sanoi ja harppoi Mandin luo. – Emme sukellakaan kanssanne. Menemme Nauravaan lokkiin ja haemme aarteen pois. Mistä voisitte ottaa meidät kyytiin myöhemmin? 

Vierailin Suonenjoen yhtenäiskoulussa kaikkien ysiluokkien pakeilla. Kolma luku sai nimen Piraatit ja neljäs luku nimen Sopimus. Tarinan käänteeksi äänestettiin vaihtoehto, joka vie Robin, Kaarnen etsimään aarretta (ja prismasirotinta) Akkulanniemen kaupungista piraatti Mandi seuranaan. He tunkeutuvat kaupunkiin siitäkin huolimatta, että se on hälytystilassa.

Carlos leijui paikalle nassakkansa päällä istuen. – En laske teitä lähtemään noin vain. En luota teihin vielä niin paljon. Kolmasosa aarteesta kuuluu meille. En voi ottaa sitä riskiä, että häivytte sen kanssa omille teillenne.

– Minä lähden heidän mukaansa, Mandi sanoi. – Sukeltakaa te avomerelle ja kiertäkää Jarrivuonon pohjukkaan. Se tulee tähän muutaman kilometrin päähän. Me haemme aarteen ja tulemme sinne.

– Saat sen kuulostamaan liiankin helpolta, Carlos naurahti.

– Ei se helppoa ole, mutta mahdollista.

– Sinulta se voisi hyvinkin onnistua… Varsinkin kun mukanasi on tuo pitelemätön parivaljakko. Pidä huoli itsestäsi. Älä ryhdy mihinkään uhkarohkeaan. Tule ehjänä takaisin.

– Älä siitä huoli. En ole maissa ensimmäistä kertaa.

Tässä kohtaa kävin vierailemassa Karttulan Kissakuusen koulussa. Tapasin kaikki seiskat ja ysit. Viidennen luvun nimeksi napsahti seiskoilta tullut Pinnan alla ja kuudennen luvun nimeksi yseiltä Aarrejahti. Tarina jatkuu niin, että Rob, Kaarne ja Mandi lähtevät kaupunkiin laivoja pitkin parkkouraamalla. Toinen vaihtoehto olisi ollut pyrkiä kaupunkiin huomaamatta sukeltamalla.

Piraatit vetäytyivät sukellusveneeseen, ja alus painui veden alle. Rob, Kaarne ja Mandi ottivat hyppäsivät bjarmojen veneen viereiseen alukseen, matalareunaiseen gotlantilaiseen kaljaasiin. Rob kiipesi mastoon tähystämään ja selosti tilanteen muille kypäränsä viestijärjestelmän kautta.

* Satamatornin suunnasta lähestyy neljä kiituria ja vene, jossa on hassut säiliöt sivuilla.

* Torpedovene, Mandi nuotitti. * Lähtevät jahtaamaan Hippokamppia.

* Pystyn harhauttamaan takaa-ajajien mysteerejä ja tekemään meidät joksikin aikaa näkymättömiksi, Kaarne nuotitti. * Siirrytään laivasta toiseen ja rantaudutaan ihan sataman äärimmäiseen reunaan. Siellä on hiljaisempaa.

Rob ja Kaarne loikkivat leijuvöidensä varassa. Mandi viiletti heidän edellään hameensa laskoksiin kätketyn leijuvan nassakan päällä. Heidän takaansa kuului matalataajuuksinen jysähdys, jota seurasi valtaisa veden ryöpsähdys.

* Syvyyspommi, Mandi nuotitti. * Saatte uskoa, että tuo ei tunnu erityisen mukavalta siellä alhaalla.

* Toivottavasti heille ei käy huonosti, Rob nuotitti.

* Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun isä väistelee niitä. Takaa-ajajilla pitää olla satumaisen hyvä tuuri, jos aikovat osua vanhaan kunnon merihepoomme.

Akkulanniemen satama rakentui leveästä, koko rannan levyisestä laiturista ja suoriin riveihin järjestetyistä poijuista, joihin laivat oli kiinnitetty ketjuilla tai tervattuilla köysillä. Kaljaaseja, kaleereja, troolareita, orjalaivoja ja muita paatteja oli useita kymmeniä. 

Laiturille oli kerääntynyt ihmisiä katsomaan, mistä hälytyksessä oli kyse. Lyhdyt keikkuivat käsissä kuin kiiltomadot heinänkorsien kärjissä.

Rob, Kaarne ja Mandi pääsivät laiturin sivuun ja pujahtivat lähimmälle kujalle. Pieni kaupunki oli rakennettu suojaisaan poukamaan. Muutamia leveämpiä pääkatuja lukuun ottamatta kujat olivat kapeita ja sokkeloisia.

– Onneksi täällä on väkeä kaikista maailman kolkista. Monessa muussa paikassa herättäisimme heti epäilyksiä, Mandi sanoi.

– Pysytään silti näkymättömissä jos vain mahdollista, Rob sanoi.

– Pääasia, että emme kulje hiiviskellen, vaan ihan tavallisesti, Mandi kuiskasi. – Seuratkaa minua. Minä tunnen paikat.

 He etenivät hämärällä kujalla, joka nousi ylös rannasta. Jostakin kuului sian röhkinää, toisesta suunnasta vuohen mäkätystä.

– Mennään Nauravan lokkiin takakautta, Mandi sanoi, kun he kiersivät talo talolta lähemmäs kaupungin keskustaa.

* * *

Tuuloman rajapäällikkö Jagmort saapui viiden bjarmosoturin kera lentoveneelle. Hän hyppäsi laitaan kiinnitettyjen kilpien yli kannelle ja meni vartijoiden esimiehen luo. Mies oli sidottu mastoon. Toiset vartijat olivat yhdessä nipussa laivan perässä silmät ja suut peitettyinä. Vartiopäällikön suun edessä oleva liina ei revennyt, vaikka Jagmort kiskaisi siitä niin, että soturin pää kolahti mastoon. Jagmort otti esiin pitkän, kaksiteräisen puukkonsa ja sivalsi liinan halki niin, että miehen poskeen leikkautui haava.

– Mitä tapahtui? Jagmort tivasi.

– Piraatit kävivät kimppuumme, vartiopäällikkö sanoi.

– Mitä hittoa! Jagmort karjahti. – Piraatit. Miten he uskalsivat?

– Tulivat ylivoimalla. Ei meillä ollut mitään mahdollisuuksia.

– Miksi ihmeessä piraatit iskisivät juuri meidän veneeseemme? Satama on täynnä houkuttelevampia aluksia.

– He veivät naisen ja etsivät rahakirstua.

– Mitä? Miten he tiesivät kirstusta?

– Heidän mukanaan oli se outo kukkoilija, jonka näimme Aanarin lähellä, se joka hyppäsi veneeseemme. Hän näki kirstun.

– Piraatti? Oliko se öykkäri muka piraatti? Uskomatonta! Jagmort huudahti.

– Piraatit aikovat varastaa kirstun. Teidän on palattava heti Nauravaan lokkiin. 

– Mutta eiväthän he tiedä, että kirstu on siellä.

– Kyllä tietävät. 

– Miten?

– Minut pakotettiin kertomaan. Muuten olisin mennyttä. Sillä piraatilla oli hirvittävä konekoura. Se oli hukuttaa minut.

– Konekoura. Sen täytyi olla Karibian Carlos. Olisi pitänyt arvata. Hemmetti sentään, Jagmort murahti ja iski veitsellä maston ja vartijan ympäri kiedottuun köyteen niin, että mies vapautui ja putosi polvilleen. 

– Näitkö, kuinka moni heistä lähti majataloon?

– Kaksi naista ja se kukkoilija, vartija sanoi. – Meidän on lähdettävä heti heidän peräänsä.

– Sinä et lähde minnekään, Jagmort sanoi, otti miestä niskasta kiinni ja työnsi hänet laitaa vasten niin, että hän killui puoliksi veneen ulkopuolella.

– Tuonneko hän aikoi sinut hukuttaa?

– Niin.

– Siltä äijänkäppänältä jäi hyvä työ kesken. Ei minulla ole käyttöä sinunlaisillesi lavertelijoille. 

Tämän sanottuaan Jagmort keikautti vartijan laidan yli. Kuului loiskahdus, kun mies upposi varusteineen mereen.

– Ja nyt kiireesti takaisin! Jagmort käski. – Meidän on saatava piraatit kiinni ennen kuin he pääsevät majapaikkaamme. Ottakaa lamautin mukaan. Kaikki häirinnät ja salaukset päälle. Järjestetään niille kunnon yllätys.

* * *

Mandi leijuii Robin ja Kaarnen edellä niin, että hameen helmat miltei hipoivat kivettyä kujaa.

* Olemme ihan lähellä, hän nuotitti. * Kiivetään katolle ja mennään sisään toisesta kerroksesta. Luulenpa, että he ovat ottaneet majatalon tilavimman huoneen. Siinä on meitä ajatellen kätevä parveke.

* Et taida olla ensimmäistä kertaa näillä kulmilla, Rob nuotitti.

* Tämä on yksi kotikentistäni. Meillä on tukikohtia muutamissa pohjoisen kaupungeissa. Tämä on niistä kaikkein pohjoisin. Tästä pääsee nopeasti Valkoiselle merelle ja kaikkiin norskien satamiin.

* Eikö Narvik tai Holmogory olisi parempi paikka tukikohdalle? Rob kysyi.

* Sinähän olet hyvin perillä maantiedosta, Mandi hämmästeli. – Niissä kummassakaan ei ole hyvää lymypaikkaa. Akkulanniemen luolan kaltaisia piiloja on harvassa. 

* Kuinka löysitte sen? Kaarne kysyi.

* Isä oli nuori mies, kun norskien partioveneet jahtasivat häntä. Hän löysi paikan sattumalta… Nyt ollaan perillä.

Heidän edessään kohosi kivistä muuratun rakennuksen takaseinä, jossa oli kuin olikin parveke kolmannessa kerroksessa.

* Kiivetään ja katsotaan, mitä ylhäältä löytyy, Mandi nuotitti.

* Skannereideni mukaan huoneistossa on vain kaksi asukasta. Nekin nukkumassa, Kaarne ilmoitti. * Mutta muuten majatalo vaikuttaa olevan täynnä.

* Tämän pitäisi olla helppo homma, Mandi nuotitti. * Mennään sisään, napataan kirstu ja painellaan tiehemme. 

* Kuulostaa hyvältä. Minä voin mennä edeltä, Rob nuotitti ja lähti nousemaan kohti parveketta.

* Sen kun menet, Mandi kuittasi. * Mutta ole varovainen.

Rob nousi leijuvyön kannattelemana ylös rosoista kiviseinää. Hän pääsi parvekkeen vierelle ja kurkisti tiheänä kasvavan villiviiniköynnöksen läpi. Hän ei nähnyt ketään, mutta hänen vaistonsa sanoi, että sisällä oli kaksi miestä: toinen liikkui edestakaisin huoneessa, toinen istui tuolilla. Rob oli jo jonkin aikaa kyennyt aistimaan ympärillään olevan tilan. Hän ei tiennyt, miten se tapahtui. Hänen sisällään oli ikään kuin tutka, joka yhdisti monet aistimukset geometriseksi kuvaksi hänen ympäristöstään. 

Hän otti nokareen käärmetervaa ja livahti parvekkeelle. Lasioven läpi loimotti takkatulen kajo. Hän hiipi ovelle ja väänsi kahvasta. Ovi aukesi.

– Mikä se oli? istumassa ollut mies sanoi ja nousi seisomaan. Rob pujahti sisään ja aktivoi suojasädehaarniskansa. Miehet näkivät hänet ja tekivät samoin. He hohtivat sinistä valoa hyökätessään hänen kimppuunsa laivamiekat käsissään.

Rob väisti lähemmän miehen iskun, joka oli tähdätty rintakyrassin ja kasvosuojan väliin. Toinen mies sivalsi häntä kylkeen, mutta isku kilpistyi suojasäteistä. Hetkeä aikaisemmin nautittu käärmeterva kiihdytti Robin hermoston äärimmilleen. Hän näki kaiken kuin hidastettuna. Hän pystyi ennakoimaan vastustajiensa liikkeet, mukautui niihin ja nujersi heidät muutamassa hetkessä. 

* Tulkaa tänne. Vartijat on hoideltu, hän ilmoitti Kaarnelle ja Mandille. * Täällä on turvasäilö, joka ei suostu aukeamaan.

Pian Kaarne ja Mandi olivat Robin vierellä ihmettelemässä turvasäilöä. Sen ovi oli terästä. Lukko mekaaninen.

– Joskus vanhanaikaisuus on pirullinen este, Kaarne sanoi. – Tämä vaatii oikean avaimen.

– Antakaa minun koettaa, Mandi sanoi. – Tiedän lukoista yhtä jos toista. Kuuluu ikään kuin työnkuvaan.

Hän otti hameensa laskoksista kangaskäärön ja avasi sen lattialle. Siinä oli erilaisia metallivempeleitä. 

– Näiden kahden pitäisi riittää, Mandi sanoi, ja työnsi instrumentit lukkoon. Hän piti toista paikoillaan ja kieritti toista.

Rob ja Kaarne keskittyivät kuuntelemaan lukosta kuuluvia naksahduksia.

– Alakerrassa metelöidään, Rob sanoi. – Mitähän siellä on meneillään.

– Miten niin metelöidään. Minä en kuule mitään, Mandi sanoi.

– En minäkään, mutta jotakin täytyy olla tekeillä, Kaarne sanoi. – Skannerini mykistyi. En näe enää ketään. Aivan kuin koko majatalo olisi tyhjentynyt asukkaista. 

– Ehkä joku lähettää häirintäsignaalia, Rob sanoi.

– En tiedä. En pääse siihen kiinni.

– Nyt, Mandi sanoi, käänsi messinkikahvasta ja veti paksun oven auki. Sisältä paljastui kirstu ja kangaskäärö.

Kaarne otti kangaskäärön ja aukaisi sitä sitovan hihnan solmut. Sisältä paljastui strutsinmunan kokoinen, vaalea marmoriesine, johon oli kaiverrettu erikoisia kuvioita.

– Omfalos, hän henkäisi.

– Vai niin. Erikoinen murikka, Mandi sanoi ja kiskoi kirstun esiin. Hän sai lukon auki ja nosti kantta. – Hyvältä näyttää. Ei mitään tinakolikoita. Ehtaa kultaa ja jalokiviä.

Hän otti helmansa laskoksista kaksi nahkavyöllä toisiinsa kytkettyä putkimaista säiliötä ja kiinnitti ne kirstun ympärille. 

Hän aktivoi leijuntasäiliöt ja otti kirstun kainaloonsa. – Näin tätä on helpompi kantaa. Nyt voimme häipyä.

Oven ulkopuolelta alkoi kuulua ryminää.

– Portaikossa on porukkaa. Ihan lähellä, Rob sanoi. – Lähdetään. Nopeasti.

He menivät parvekkeelle, kiipesivät kaiteen yli ja pudottautuivat maahan.

– Tuolla ne varkaat menevät! kuului huuto parvekkeelta heidän takaansa, kun he pujahtivat hämärälle kujalle.

– Vai varkaat, paraskin huutelija, Rob manasi, kun he loikkivat Mandin perässä.

Mandi tunsi kaupungin. Hän teki nopeita käännöksiä harhauttaakseen takaa-ajajat. He nousivat koko ajan ylemmäs ja tulivat lopulta kadulle, jota reunusti lehtevä tiheikkö. He jättivät kadun ja sukelsivat pensaiden väliin. Hetken kuluttua he saapuivat polulle, jota pitkin oli helpompi edetä.

– Tätä reittiä pääsemme kukkulan toiselle puolelle, Mandi sanoi. – Siellä on piilo, jossa voimme levähtää. Sitten jatkamme Jarrivuonolle.

– Saat sen kuulostamaan helpolta, Rob sanoi.

– Ihan kuin olisin kuullut tuon lausahduksen jo isäni suusta, Mandi naurahti. – Toivotaan, että bjarmot eivät ole kyttäämässä meitä juuri sillä suunnalla.

Tiheikössä risteili useita polkuja, mutta Mandi osasi valita juuri oikeat. Hän eteni kovaa vauhtia, kunnes he tulivat paikkaan, jossa oli pensaiden sisään jäänyt louhikko. Hän työnteli syrjään muutamia kiviä. Niiden takaa paljastui piilo. 

– Käykää peremmälle, Mandi sanoi.

Rob ja Kaarne lymysivät hämärään luolantapaiseen. Mandi siirteli kivet takaisin paikoilleen.

– Miten kykenet liikuttelemaan lohkareita noin vaivattomasti? Kaarne kysyi.

– Tämä ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Nämä on valmistettu juuri tätä piiloa ajatellen. Niiden sisään on kätketty pienet leijuntasäiliöt.

– Ei mitään halpaa nikkarointia sellainen, Rob sanoi.

– Tiettyihin asioihin kannattaa panostaa. Meille piraateille piilot ja pakkopaikat ovat yksi sellainen.

– Kuinka kauan odottelemme täällä? Kaarne kysyi.

– Ensi yöhön. Siinä ajassa isä on ennättänyt navigoida Jarrivuonon pohjukkaan. Hyvässä lykyssä etsijämme turhautuvat ja luovuttavat, niin että pääsemme livahtamaan tästä vuonolle ilman sen kummempia ongelmia.

– Kuinka kaukana vuono on?

– Ehkä seitsemän kilometrin päässä.

– Ei siis ihan lähellä.

– Maasto on meille suotuisa. Lähestulkoon koko matkalle riittää matalaa, tiheää puustoa. Meidän pitää vain kiertää kaikki kallioiset kukkulat. Yksi kohta on vähän haastavampi.

– Millä tavalla? Rob kysyi.

– Pitää ylittää kapea vuono. Ylitys ei ole matkana kummoinen. Muutama kymmenen metriä. Mutta siinä on paljastumisen vaara, jos seutua tarkkaillaan.

– Voiko vuonon kiertää?

– Jos olemme valmiita menemään neljäkymmentä kilometriä etelään aika lähelle Aanarinjärveä.

– Vähän turhan pitkä matka.

– Kalle kertoi, että niillä suunnilla asuu joutsenkansaa, Kaarne sanoi.

– Olen minä kuullut niistä, Mandi sanoi. – Pelkkää legendaa. Keksitty juttu. Tarina elää vain ihmisten suussa. Niitä on aina ollut, tarinoita kadonneista kansoista ja aarteista, ja tulee aina olemaan. Miksi se kiinnostaa sinua?

– Minut ryöstettiin, kun olin ihan pieni. Minulla ei ole kunnon muistikuvaa vanhemmistani. Tiedän vain, että isäni oli tataari ja äitini joutsenkansaa. Mitä se sitten tarkoittaakin?

– En haluaisi masentaa, mutta nuo vihjeet eivät kyllä johda pitkälle.

Kaarne ei sanonut mitään. Katsoi vain käsiinsä.

– Mikä se valkoinen kivi muuten on? Miksi otit sen mukaan? Mandi kysyi.

– Se on vain eräänlainen pyhäinjäännös, Kaarne sanoi ja katsoi merkitsevästi Robiin, ettei tämä paljastaisi kiven todellista merkitystä. – Sillä ei ole rahallista arvoa. Pelkkä reliikki vanhan liiton jumalten ajoilta.

– Mistä se on peräisin?

– Sulttanaatista, Delfoista, Hellaksen alueelta.

– Se on tehnyt pitkän matkan. Minkä ihmeen takia se oli bjarmoilla?

– He varastivat sen. Itse asiassa se kuuluu naiselle, jonka pelastimme heidän veneestään. Talulla oli viemässä sitä Thaanaan, kun hänet ryöstettiin.

– Ai että ihan suurshamaanille. Käy järkeen. Ikämieltä, jos ketä kiinnostavat vanhat taikakalut. Mutta me voimme nyt hyödyntää joutilaisuuttamme lepäilemällä. Minua alkaa nukuttaa ihan vietävästi.

– Hyvä ajatus. Kerätään voimia. Minulla on tunne, että matka Jarrivuonolle ei tule olemaan leppoisa, Rob sanoi ja asettui pitkälleen kovalle lattialle. Kaarne ja Mandi tekivät samoin. 

Ahdasta tilaa valaisi yksi kemiallinen soihtu, jonka hehkun Mandi oli säätänyt pienelle. Rob McCool katseli luolan kattoa. Valo ja varjot loihtivat siihen mielikuvitusta kiihottavia kuvioita. Yhdessä kohtaa Rob näki kasvot, toisessa hiihtäjän, kolmannessa poron. Tulkinnat olivat sattumanvaraisia, pienten vihjeiden herättämiä.

Hän ajatteli elämäänsä. Se oli vähän samanlainen. Sattumanvarainen. Ei mennyt aina suunnitelmien mukaan. Nytkin he olivat pienessä piiloluolassa Akkulanniemellä ennen tuntemattomien sotureiden jahtaamina, kun heidän piti olla Thaanassa, turvassa, kysymässä neuvoa suurshamaani Raggnarr Ikämieleltä.

* * *

Rajapäällikkö Jagmort seisoi lentoveneensä keulassa ja tähysi etelään. He olivat Karhuvuonolla. Sen syvä sinisyys kapeni kaukaisuuteen ja muuttui jokien ja järvien välkehtiväksi helminauhaksi.

– Eivät he ole voineet ennättää kauas, hän sanoi perämiehelle.

Suurikokoinen soturi punoi vaaleita viiksiään, tutki ruorin yläpuolella olevaa ohjauslevyä ja sanoi:

– Missään ei näy liikettä, joka viittaisi heihin. Ei merkkiäkään lämpökameroissa. He ovat piiloutuneet maan alle. Löytäneet jostakin loukon, jossa odottavat, että väsyisimme tarkkailemaan aluetta. 

– Heidän täytyy siis olla jossakin lähistöllä. Jatketaan etsintöjä. 

– Sain Akkulanniemestä kaksi venettä partioimaan lähiseutuja, perämies sanoi. – Karkulaisten pitää olla aikamoisia kettuja, jos aikovat päästä livahtamaan käsistämme. 

– Onko Raz Rasputinista kuulunut mitään?

– Ei pihaustakaan. Kerron kyllä heti, kun hän ottaa yhteyttä.

– Sanotaan, että kivi on hallussamme. Jatketaan neuvotteluja siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Lentoveneen ohjauslevyn ylle ilmestyi hologrammiviesti. Perämies avasi sen.

– Maata pitkin edenneet jäljittäjät ilmoittavat, että karkulaisten jäljet päättyvät keskelle metsikköä.

– Maa on siis on siis nielaissut heidät? Jäljittäjät hommatkoon jostakin vihikoiria. Saavat savustaa heidät esiin koloistaan.

– Selvä.

Luku 7 – _____________________________ (ehdota luvulle nimeä)

– Alkaa olla jo myöhä, Mandi sanoi.

Kolmikko oli viettänyt pienessä piilokolossaan useita tunteja. 

– Joko olisi aika lähteä? Kaarne kysyi.

– Luulen, että Hippokamppi on pian Järrivuonon pohjukassa, ja meiltäkin menee vielä jonkin aikaa, ennen kuin pääsemme sinne.

– Lähdetään sitten heti, Rob McCool sanoi. – Tämä kyyhöttäminen alkaa pitkästyttää.

Mandi siirsi kivet syrjään luolan suulta. Ulkona oli vielä valoisa. Ilta-aurinko paistoi matalalta. Säteet valaisivat ympäröivien puiden latvat.

– Kuuletteko saman kuin minä? Rob kysyi.

– Riippuu siitä, mitä sinä kuulet, Kaarne sanoi. – Minä kuulen vain tuulen suhinaa ja linnun liverrystä.

– Kuulen koirien haukahtelua, Rob sanoi.

– Minä en kuule mitään sellaista, Mandi sanoi.

– Bjarmoilla on tehokkaat häirintälaitteet. Skannerini ovat taas mykkänä, Kaarne sanoi.

– Jos se on koirien ääntä, niin ne ovat vielä kaukana, Rob sanoi. – Meidän on kuitenkin paras pitää kiirettä.

Mandi asetteli kivet takaisin paikoilleen ja sanoi:

– Minä näytän tietä. Tulkaa perässä.

Hän lähti viilettämään tuskin havaittavaa polkua pitkin niin, että mekon helmat osuivat sitä reunustaviin oksiin. 

* * *

– Tuli viesti! bjarmojen perämies huusi rajapäällikkö Jagmortille.-- Akkulanniemen eteläpuolelta vahtiva barbareskien fregatti on havainnut liikettä! 

Bjarmojen lentoveneellä oli mittaa kolmisenkymmentä metriä. Se leijui pyöreine kilpineen Isojärven kalliorannan yläpuolella, mistä oli hyvät näkymät laajalle alueelle.

– Missä fregatti tarkalleen ottaen on? Jagmort kysyi.

– Pappilammen ja vuonon välissä.

– Käske niiden pysytellä riittävän kaukana, mutta kuitenkin jäljillä ja ilmoita, että olemme tulossa. 

Lentovene tuli alas kallioilta ja lähti ylittämään Isojärveä. Jagmort piti kättä otsallaan ja varjosti silmiään auringon häikäisyltä.

Kohta jäätte kiinni ja saatte maksaa kaikesta korkojen kera, hän ajatteli. Hänen sisällään kiehui. Oli ollut nöyryyttävää menettää vanki, kirstullinen kultaa ja prismasirotin yhden ainoan yön aikana. Hän tunsi itsensä täydeksi tolloksi. Häntä ei ollut höynäytetty koskaan niin pahasti.

Lentovene pyyhkäisi täyttä vauhtia kapeaan salmeen ja Pappilammelle. Ilmavirta piti vaimeaa, humisevaa ääntä osuessaan veneen ainoaan mastoon. Metsäinen, etelästä työntyvä niemi peitti näkyvyyden niin, ettei lammen toinen ranta näkynyt ennen kuin he pääsivät sen ympäri. Edessä oli enää metsäinen kannas, joka erotti lammen Karhuvuonosta. 

– Kohteet liikkuvat kovaa vauhtia etelään! perämies huusi.

– Menevät kohti Pukkiniemeä. Siinä vuono on kapeimmillaan. Aikovatko he ylittää vuonon, vai?

Rajapäällikkö Jagmort huokaisi syvään ja teki päätöksensä. – Täysi vauhti päälle, niin olemme ylityspaikalla ennen heitä. Yllätetään heidät.

– Selvä on, perämies sanoi ja käänsi aluksen kohti kannaksen matalinta kohtaa niin voimakkaasti, että pohjan laudoitukset natisivat liitoksissaan.

* * *

Rob McCool, Kaarne ja Mandi seisoivat pensaikon suojissa. Heidän edessään oli Karhuvuonon kapein kohta. Vasemmalla näkyi pensaiden raidoittamia, pystysuoria kalliotasanteita. Vastarannalla odotti pukinpään muotoinen niemi, joka miltei katkaisi vuonon. Vettä oli välissä vain viitisenkymmentä metriä. Vuono oli syvä. Sen pohjaa pitkin ei voinut kahlata, mutta ylityspaikalla oli lautta, joka oli kiinnitetty joen poikki parin metrin korkeudelle kiristettyyn köyteen.

– Lauttaa ei vahdi kukaan, Mandi sanoi. – Vedetään se tänne.

– Se on liian hidasta. Meidän pitää päästä yli nopeammin, Rob sanoi.

– Mennään rynnäköllä, Kaarne ehdotti. – Leijuvyöt ja Mandin nassakka pitävät meidät kyllä veden päällä.

– Jalat siinä kyllä kastuvat, Rob viisasteli.

– Ja mekon helmat, Mandi sanoi.

– Katsotaan, ettei ketään ole lähistöllä, ja syöksytään toiselle puolelle, Kaarne sanoi.

– Mitä mieltä skannerisi ovat? Näkyykö lähistöllä mitään epäilyttävää? Rob kysyi.

– Hiljaista on.

– Sama täällä.

– Mitä tässä sitten enää odotellaan? Mandi tokaisi. – Mennään yli.

Saman tien hän lähti liikkeelle. Mekon helmat tosiaankin kastuivat, kun hän pyyhkäisi rantakallioita pitkin veteen. Kaarne ja Rob seurasivat perässä. He kipittivät leijuvöiden keventämin askelin niin, että jalat tuskin koskettivat vettä. Heidän ollessaan puolessa välissä tapahtui se, mitä he olivat yrittäneet välttää: niemen takaa nousi esiin tuttu lentovene. Se oli kylki heihin päin. Laitoihin kiinnitetyt pyöreät kilvet tuijottivat heitä kuin rivi hämähäkin silmiä. 

* Hajaannutaan, Rob nuotitti.

Lentovene syöksähti kohti Mandia, jonka kainalossa oli bjarmojen aarrearkku. Mandi kaartoi pohjoiseen ja yritti päästä vastarannalle. Alus pääsi kuitenkin ennen sitä hänen päälleen. Laidan yli lensi verkko, jolla Mandi tempaistiin lentoveneen kannelle.

Rob McCool ja Kaarne pääsivät rantautumaan niemeen. Alus häilyi hetken vuonon yllä ja lähti sitten tulemaan heitä kohti.

* Huomasivat, että Mandilla ei ole prismasirotinta, Kaarne nuotitti. * Tulevat nyt meidän perään.

Rob luki etsimilstään Kaarnen viestin ja vastasi:

* Mennään niemen eteläpuolelle, kierretään avoimet kalliopaikat metsiä pitkin ja yritetään päästä Jarrivuonolle. Yllättivät meidät, pirulaiset.

* Tekivät itsensä näkymättömäksi skannereilleni. Miten ihmeessä ne onnistuvat tekemään siinä?

* Keskitytään nyt pysymään niiden edellä. Ne yrittävät taatusti saada meidätkin verkkoonsa.

Bjarmojen lentovene lensi heidän yläpuolelleen. Sen varjo kulki heidän välissään. Verkko putosi Robia kohti, mutta takertui puiden latvoihin niin, että Rob ei jäänyt kiinni. Toinenkin yritys epäonnistui.

* Niin kauan kuin olemme puiden suojassa, ne eivät saa meitä kiikkiin, Rob nuotitti.

* Suurin osa matkasta Järrivuonolle on samalla tavalla metsäistä. Meidän pitää vain pysytellä oikealla reitillä.

* Ongelmia tiedossa, Rob ilmoitti. * Kaksi alusta lähestyy vasemmalta kovaa vauhtia.

* Huomasin saman. Tämä menee mielenkiintoiseksi.

Alukset olivat ketteriä fregatteja, varustetut kolmella mastolla ja tykkiluukuilla. 

* Ovat liitossa bjarmojen kanssa, Rob nuotitti.

* Eivät uskalla ampua. Luulen, että Jagmort pelkää prismasirottimen puolesta, Kaarne nuotitti.

* Mitä tehdään? Rob kysyi.

* Jatketaan vain matkaa.

* Mitä sitten, kun pääsemme vuonolle?

* Se on sen ajan murhe. Ehkä saamme apua Hippokampilta.

* Ainakin heillä on hyvä syy auttaa, kun Mandi ja kultakirstu ovat bjarmojen kyydissä.

Rob McCool sipaisi huuleensa nokareen käärmetervaa. Aika hidastui. Ajatukset terästyivät. Puiden lehtien yksittäiset kosketukset tuntuivat iholla. Hän pystyi aistimaan jopa tuulen virin hienoiset vaihtelut. Polkua edetessään hän alkoi punnita erilaisia vaihtoehtoja siitä, kuinka pako tulisi päättymään. Ne olivat kuin joukko pimeitä tunneleita, jotka valaistuivat hänen edessään yksi kerrallaan. Joissakin oli huono loppu, joissakin parempi. 

Yhtäkkiä näky villiintyi, ikään kuin riistäytyi hallinnasta. Eräs todennäköinen polku tempaisi hänet maisemaan, jollaista hän ei ollut koskaan nähnyt. 

Hän alkoi ymmärtää, että häntä riepottelevat tapahtumat olivat osa tapahtumien ketjua, joka veisi heidät kauas merten taa. Näin kävisi, mikäli he onnistuisivat pääsemään Hippokampin kyytiin. He olivat eräänlaisessa solmukohdassa, joka määrittelisi heidän tulevaisuutensa.

Rob tajusi, mitä oli tehtävä, että tapahtumien kulku muodostuisi suotuisaksi, että siihen olisi edes pienet mahdollisuudet.

* Minun pitää nousta noille kallioille, hän nuotitti Kaarnelle ja osoitti vasemmalle.

* Avoimessa maastossa he saavat sinut verkkoonsa.

* Se riski on nyt otettava. Mene sinä tuohon pisteeseen, hän lähetti Kaarnelle koordinaatit.

* Tämä tuntuu ihan hullulta, Kaarne protestoi. * He nappaavat meidät molemmat.

* Eivät, jos kaikki menee hyvin. Nouse suurelle kivelle ja pidä prismasirotin näkyvissä. Uhkaa, että rikot sen, jos meitä ei jätetä rauhaan.

* En minä aio rikkoa sitä. Se on liian kallisarvoinen rikottavaksi. 

* Tee nyt vain niin kuin minä pyydän. Riittää, että uhkaat rikkovasi sen.

* Mitä sinä teet sillä välin?

* En ole vielä ihan varma. Jos kaikki menee hyvin, pääsemme eroon kaikista aluksista.

* Ai jos kaikki menee hyvin.

* Niin. Mene nyt.

Rob hyppäsi vasemmalle ja lähti nousemaan kohti kallioita. Tavoitettuaan kalliot Rob otti pitkiä, leijuvyön keventämiä loikkia ja kapusi kallion laelle. Hetken näytti siltä, että alusten kapteenit eivät osanneet päättää, mitä tehdä. Toinen fregateista kääntyi Robia kohti, toinen huojui paikoillaan kallionhuippujen ja metsän välissä. Bjarmojen vene seurasi Kaarnea, joka kiipesi suuren kivipaaden päälle ja jäi seisomaan sen reunalle.

– Murskaan tämän kiviin, jos yritätte käydä kimppuuni! hän huusi niin kovaa kuin pystyi ja piteli prismasirotinta korkealla kädessään.

Bjarmojen lentovene pysähtyi ja  jäi keinumaan parinkymmenen askeleen päähän Kaarnesta.

Samaan aikaan Rob otti vauhtia ja loikkasi lähemmän fregatin kannelle. Häntä vastassa oli joukko sapelein ja nallilukkopistoolein varustautuneita, turbaanipäisiä sotureita. Rob hyppäsi reelingille ja juoksi sitä pitkin laivan keulaan. Pistoolien kuulat kimpoilivat hänen suojasädehaarniskansa levyistä. Hän nujersi keulatykissä olleen miehen, käänsi piipun kohti toista fregattia ja ampui. Sädeammus läpäisi fregatin kaksi etummaista leijuntasäiliötä. Alus nyykähti niin, että sen keulapuomi pirstoutui osuessaan maahan. Rob 

Tässä kohtaa kävin vierailulla Kuopion Jynkänlahden koululla kahdessa kasiluokassa. Äänestimme tarinalle jatkoa. Vaihtoehtoina oli A: Rob tai Kaarne tai molemmat joutuvat vangeiksi tai B: Rob ja Kaarne onnistuvat vaurioittamaan takaa-ajajien aluksia ja pääsevät pakenemaan piraattien sukellusveneeseen. Vaihtoehto A voitti. 

otti vauhtia, loikkasi partaan yli maahan ja harppoi leijuvyön keventämin askelin fregatin luo. Miehistö oli hätää kärsimässä, roikkui köysistä ja mistä vain kiinni sai. Rob tyrmäsi kolme maahan pudonnutta soturia, hyppäsi nokkansa varassa keinuvan fregatin keulatykkiin ja ampui kaksi laukausta kohti ehjää fregattia ja vaurioitti sen perässä olevia leijuntasäiliöitä niin, että alus putosi valittaen ahterinsa varaan.

Kaikki tämä tapahtui hyvin nopeasti. Seuraavaksi Rob käänsi tykin kohti bjarmojen lentovenettä, mutta he olivat ennättäneet kytkeä päälle koko aluksen peittävät suojasädepanssarit. Tykinammus kilpistyi sivuun vahinkoa tuottamatta.

* Kaunista, Kaarne nuotitti. * Yllätit fregatit pahan kerran. Mutta mitä nyt? Sädekilvet suojaavat bjarmoja tykeiltä.

* Pitää miettiä.

Bjarmojen lentovene otti korkeutta. Sitten sen pohjaluukku aukesi. Esiin työntyi teleskooppivarsi, jonka päässä oli erikoisen näköinen ase. Se oli jotakin, mitä Rob ei ollut osannut nähdä ennalta, mitä hän ei ollut näkynyt vaihtoehtoisissa tulevaisuuksissa.

* Mitä pirua tuo oikein on? Rob nuotitti.

* En tiedä, Kaarne vastasi, * mutta pääsin kiinni heidän järjestelmäänsä. Saan pudotettua tehot pois suojasädekilvistä ainakin hetkeksi. Sinulla on muutama sekunti aikaa tähdätä ja ampua.

Rob näki, kuinka lentoveneen sädekilvet himmenivät yksi kerrallaan. Samaan aikaan hän kohdisti tähtäimen lentoveneen takaosan leijuntasäiliöihin. Hän laukaisi, mutta samaan aikaan laukesi myös teleskooppivarren päässä oleva ase. Rob näki leimahduksen ja häntä kohti ampaisevan valopallon ja tajusi, ettei ennättäisi väistää.

Sain palautetta, että Robin veljeksiä kaivataan jo tarinaan, erityisesti Filburia. Kokeillaanpa seuraavaa 😊

Luku 8 – _____________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Filbur McCool seisoi parin metrin korkuisen kiviröykkiön päällä. Kivet olivat harmaan jäkälämaton peitossa, kasattu siihen kenties satoja ellei tuhansia vuosia aikaisemmin. Ehkä maamerkiksi näyttämään suuntaa tai osoittamaan omistusoikeutta. Filbur tähysti ______tunturin (keksi tunturille nimi) puuttomalla laella. Siitä näki joka suuntaan kymmenien kilometrien päähän. Hän tarkkaili alapuolella avautuvaa pitkää laaksoa, jonka pohjalla luikerteli Lembijoki. 

Filbur oli komea ilmestys pellavasta ja nahkasta ommellussa taisteluasussaan. Ympäristön kasvillisuus oli karujen olosuhteiden takia niukkaa. Tunturi oli paljas, kivet harmaan jäkälän peitossa. Filburin valkoiset hiukset heilahtelivat tuulessa. Sarvin koristeltu kypärä oli kainalossa. Huulilla karehti hymy.

– Mark, mitä siellä näkyy?

Filburin puhe kuului kypärän mikrofonin kautta hänen veljelleen Markille, joka oli tarkkailuasemissa lähempänä jokea.

– Täältä on huono näkyvyys, kuului vastaus kaiuttimesta. – Yritän löytää paremman paikan. Kypäräskannereiden mukaan ei näy mitään epäilyttävää. Miksi et pidä kypärää päässäsi ja käytä nuotteja.

– Haluan vähän tuulettaa ajatuksiani ennen tositoimia.

– Näkyykö sieltä mitään?

– Näkyy, Filbur sanoi ja painoi taistelukypärän päähänsä. Hän laski etsimet silmien eteen ja zoomasi Lembijoen yläjuoksulle, missä joukko kiitureita lasketteli kuohuja pitkin.

– Ne ovat tulossa.

– Viimeinkin, Mark murahti. – Onko kypärä jo päässäsi?

* Tottahan toki, Filbur nuotitti niin, että vastaus näkyi merkkeinä Markin etsimissä.

* Mikä on arvioitu saapumisaika väijytykseen? Mark kysyi.

Filbur käytti kypärän tietojärjestelmää ja karttaohjelmistoa, laski etäisyydet sekä tulijoiden vauhdin ja lähetti vastauksen Markille: 

* Kaksikymmentäkolme minuuttia tästä hetkestä.

* Mennään asemiin, Mark vastasi. * Pidä kiirettä ja pysy suunnitelmassa.

* Enkös minä aina?

* Kysytkin vielä. Otetaan koko ryhmä mukaan viestirinkiin.

* Sopii minulle.

* * *

Kapteeni Francis Ravaille viiletti kiiturillaan pitkin joen kuohuja. Hänen erämaalegioonalaisista koostuva joukkueensa eteni tiukasti parijonossa. Tiedustelijat menivät kaukana edellä. Joukkue matkasi kohti etelää ja Sveaborgia. Matkaa oli yli tuhat kilometriä. 

Kapteeni Ravaille mietti tulevaisuuttaan ja uutta tehtäväänsä Lahoren suurmoguli Babburin palveluksessa. Babbur oli valloittanut lähes koko Intian niemimaan, mutta hänelle oli tullut ongelmia Delin alueen mamelukkien kanssa…

Ajatukset katkesivat. Heidän kimppuun hyökättiin. Ilmassa lensi luoteja. Hän aktivoi suojasädehaarniskansa ja kaartoi sivuun, veti esiin kiväärinsä ja luotasi ympäristöään etsinsankansa skannereilla. Heidän kimppuunsa käyneet soturit eivät näkyneet tutkassa, mutta aseiden suuliekit paljastivat heidät olevan rinteen eteläisellä reunalla.

– Pirun tutkansekoittimet, kapteeni Ravaille manasi. – Tuntuu, että nykyisin niitä osaavat käyttää metsän jäniksetkin.

Tulitus oli kiivasta, mutta kapteeni Ravaille oli haarniskansa suojissa. Hän näki miestensä tilan etsinsangasta. Siihen heijastuivat heidän terveystietonsa. 

– Merde, hän kirosi ääneen. Kaksi oli haavoittunut, toinen melko vakavasti.

* Vastahyökkäys vasempaan rinteeseen, kapteeni Ravaille nuotitti joukkueelleen. * Jättäkää ahkiot. Tehdään selvää noista mielipuolista. Pian heille selviää, että legioonalaisten kimppuun ei kannata ikinä käydä.

He nousivat rinteeseen kahtena rintamana. Ampuivat konetuliaseillaan kohti tiheikköä.

* Kuinka suuri joukko meillä on vastassa? kapteeni Ravaille kysyi.

* Vaikea arvioida. Tulivoimaa heillä ainakin on. Ja melko leveä rintama, etujoukkoa johtava korsikalainen tiedustelukersantti vastasi.

* Kranaatit, neljännesvahvuus, kapteeni Ravaille käski.

Joka neljäs legioonalainen otti vyöltään kranaatin, kiskaisi sokan irti ja heitti murikan niin kauas kuin jaksoi. Räjähdykset tärisyttivät laaksoa. He etenivät ja puhkaisivat pöheikön, mutta hyökkääjiä ei näkynyt missään.

* Pakenivat, tiedustelukersantti ilmoitti. * Lähdetäänkö perään?

* Viiden miehen partio palaa haavoittuneiden luo, kapteeni Ravaille vastasi. * Me muut katsomme, saammeko karkulaiset kiinni. Mene keulaan jäljittimesi kanssa.

* Tämä selvä, kapteeni.

* * *

Filbur McCool kuuli kranaattien räjähdykset vastapäisellä rinteellä. Hän laskeutui leijulaudallaan joen varteen hylättyjen ahkioiden luo ja alkoi penkoa niistä yhtä. Hän löysi suojakankaan alta sen, mitä oli etsinytkin: koristeellisen miekan ja kaksiteräisen kirveen. Apollon antamat tiedot pitivät paikkansa.

* Aseet kuitattu, hän nuotitti.

* Ylipainepommi löytyi myös, Nessa O’Neill ilmoitti.

* Samoin lipas, ilmoitti Mark McCool. 

* Meillä on nyt kaikki, mitä tultiin hakemaan. Lähtekää saman tien pois, Apollo McCool komensi. * Ryhmä legioonalaisia on palaamassa takaisin.

Nuottimerkit välähtelivät nopeaan tahtiin kaikkien hyökkäyksessä mukana olevien etsimissä. He olivat ottaneet hetkeä aikaisemmin annokset dragan tária, käärmetervaa, joka kiihdytti ajatukset ja mahdollisti salamannopean viestittelyn.

Mark tunki metallilipasta laukkuunsa, kun toinen haavoittuneista legioonalaisista avasi yllättäen tulen häntä kohti. Mark ei ennättänyt väistää, vaan pyörähti luodiniskun voimasta ja kaatui maahan. 

* Markiin osui, Nessa nuotitti.

* Kuinka pahasti? Apollo kysyi.

* Taju meni. Se makaa selällään ketarat ojossa.

Filbur syöksyi leijulaudallaan Markin luo. Hän tutki veljensä vammat ja pudisti päätään. Luoti oli livahtanut suojasädepanssarin kilpien välistä ja uponnut kylkeen.

* Näyttää pahalta, Filbur nuotitti. 

* Tyhjentäkää yksi ahkio ja laittakaa Mark siihen, Apollo ohjeisti. * Teidän on lähdettävä hittoon ja nopeasti.

He nostivat Markin ahkioon.  Filbur kiinnitti ahkion Nessan leijulautaan, ja Nessa pakeni paikalta aivan viime tipassa. 

* Minä jään hidastamaan niitä, Filbur nuotitti, kun Nessa pääsi pensaiden suojiin. * Jatka sinä matkaa Apollon luo.

Filbur otti selästään Markin laserkiväärin ja asettui kivenlohkareen taakse odottamaan. Hän sääti aseen keskipitkälle kantamalle ja katsoi akkuvirran näyttötaulua. Tehot riittäisivät tasan kahteen laukaukseen. 

Hetken kuluttua ensimmäinen legioonalaiskiituri läpäisi pöheikön. Filbur tähtäsi ja laukaisi. Säde sulatti moottorin nostekaapelin. Kiituri nyykähti ja paiskautui varvikkoon. Soturi putosi kyydistä ja teki muutamia kuperkeikkoja ennen kuin pääsi jaloilleen. Toinen kiituri väisti sivuun ja yritti päästä puiden suojaan. Sädekivääri leimahti, kiiturin työntömoottori sammui, ja vauhti hyytyi. 

Filbur pyöräytti kiväärin selkäänsä, lähetti tulisuihkun liekinheittimellään ja pakeni. Muutama legioonalaisten ampuma luoti tavoitti hänet, mutta ne kilpistyivät suojasädehaarniskaan. 

Filbur näki, kuinka Apollon kauko-ohjaama kyklooppi lensi hänen edellään taivaalla.

* Tule pois sieltä, Apollo nuotitti. * Meidän pitää saada etäisyyttä legioonalaisiin ennen kuin kytketään tutkansekoittajat pois päältä.

 * Teen vain pienen harhautuksen, Filbur kuittasi. * Kohta nähdään.

Väijytystä johtaneen Oscar Kellyn nuotit ilmestyivät kaikkien etsimiin: * Hajaannuimme suunnitelman mukaan ja olemme matkalla kohtaamispaikalle, 

* Hyvä. Ovatko kaikki kunnossa? Apollo kysyi.

* Tuli vähän ongelmia. 

* Minkälaisia? 

* Menetimme yhteyden Liamiin ja Ciaraan.

* Ehkä he kiertävät kohtaamispaikkaan pidempää reittiä, Apollo ounasteli. * Kypärien kantama ei vain riitä.

* No, se selviää pian, Filbur nuotitti. * Minä menen heidän reitilleen ja katson, että kaikki on kunnossa.

* Sinun pitää ottaa tutkansekoittajasi pois päältä hetken kuluttua. Sitten legioonalaiset näkevät sinut, Apollo varoitti.

* On minulla sen verran virtaa, että selviän matkasta. 

* Ole varovainen, ettet käytä varaustasi loppuun. Se hyydyttää lautasi. Legioonalaisten kiitureilta ei pääse pakoon rusakon konsteilla.

* Älä huoli, veliseni. Nähdään kohtaamispaikalla.

Luku 9 – ____________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Vaikka Rob McCool joutui ampumaan hankalasta asennosta haaksirikkoutuneen fregatin keulassa. Osui laukaus siihen, mihin pitikin. Se räjäytti bjarmojen lentoveneen kaksi taaempaa leijuntasäiliötä. Kuului kirskuvaa ääntä, kun vene painui vinoon ja perä laskeutui keinahdellen puiden latvoihin.

Samaan aikaan bjarmojen ampuma säkenöivä valopallo osui Robiin. Hänen otteensa keulatykin ohjaimista heltisi, ja hän putosi niskoilleen maahan. Seuraavassa hetkessä bjarmojen veneen pohjasta törröttävä erikoisen näköinen ase kääntyi Kaarnea kohti.

Kaarne hyppäsi alas kiveltä. Valopallo sujahti hänen ylitseen ja osui kuivuneen puun oksiin. Kaarne yritti päästä Robin luo, mutta pysähtyi, kun näki, mitä edessä odotti. Fregateista ja bjarmojen lentoveneestä oli kokoontunut Robin ympärille kymmeniä sotureita. 

– Barbareskejä, Kaarne sihahti, kun näki vaurioituneiden lentofregattien ympärillä häärivät miehet. 

Turbaaneihin ja värikkäisiin nahkapaitoihin sonnustautuneet miehet ryhmittyivät puolustukseen. Joillakin oli suojasädehaarniskat ja verkonheittolingot. He aikoivat pyydystää Kaarnen elävänä. Toisen fregatin perästä laskettiin alas syöksyvenettä.

Kaarne ei voinut hyökätä. Hän kääntyi ja pakeni. Hän yrittäisi saada mahdollisimman paljon etumatkaa. Syöksyvene lähtisi epäilemättä hänen peräänsä. 

Hän harppoi matalassa metsikössä niin kovaa kuin pystyi. Hän valitsi reitin niin, että pysyi koko matkan lehvästön suojissa. Matkaa oli nelisen kilometriä. Hän pääsisi perille kymmenessä minuutissa. 

Pienen järven kohdalla hän näki syöksyveneen. Se lensi kovaa vauhtia järven yläpuolelle. 

Hän piiloutui puiden suojaan. Vene ei ollut kovin suuri. Kyytiin mahtui kymmenkunta soturia. Keulassa oli bjarmojen päällikkö. Aluksen leijuntasäiliöiden tehot riittivät kannattelemaan alusta juuri ja juuri matalan puuston yläpuolella. 

Kaarnen skannereiden mukaan matkaa vuonolle oli vielä reilu kilometri. Mantereen sisään työntyvä merenlahti muistutti muodoltaan muinaisten ratsuritareiden teräsjalkinetta. Sen pohjukassa ei ollut riittävän syvää Hippokampille. Kaarnen pitäisi päästä kauemmas. 

Samassa toinen syöksyvene ilmestyi järven ylle. Sitä johti turbaanipäinen, parrakas barbareski. Hän piteli edessään skanneria ja tutki maastoa. Mies käänsi laitteen Kaarnea kohti ja nosti kätensä, kiinnitti toisen veneen huomion ja huitoi suoraan Kaarnen suuntaansa.

Hänet oli nähty.

Enää ei tarvinnut piilotella.

Kaarne rynnisti eteenpäin niin lujaa kuin pystyi. Oksat sivalsivat poskia, kun hän puski pöheikön läpi. Hän näki jo Jarrivuonon ja juoksi rantaan, missä puusto oli hieman korkeampaa. Ylempänä rinteet muuttuivat puuttomiksi kallioiksi. Syöksyveneet eivät pitäneet kiirettä. Ne eivät hyökänneet hänen kimppuunsa. Ne vain leijuivat hänen rinnallaan vuonon rantaa seuraillen. Vuonon pohjasta pilkisti kivisiä särkkiä. Kaarnen pitäisi juosta vielä vähintään kilometri ennen kuin vesi olisi riittävän syvää Hippokampille, mikäli se edes oli odottamassa häntä. Ahtaan kapeikon jälkeen aukesi aikaisempaa avoimempi selkä. Se oli kuin laaja järvenlahti. Vesi oli tyyni. Taivaalla lokkeja. Kaarne avasi yhteyden implanttinsa lähettimellä ja yritti tavoittaa Hippokampin komentokeskuksen.

Se ei onnistunut. Data-avaruus oli kaaoksessa. Barbareskiveneistä lähetettiin voimakasta häirintäsignaalia. Kaarne juoksi metsikössä ja kamppaili samalla data-avaruuden geometristen kuvioiden ja koodien maailmassa. Häirintäsignaali oli kuin suuri rumpu, joka lähetti ympäristöön datapurskeita. Ne hajottivat hänen omat signaalinsa, joiden kutsuviesti ei päässyt perille Hippokamppiin.

Barbareskien mysteerikoodauksessa oli Kaarnelle tuttuja piirteitä. Ne olivat kuin hieman muunneltuja kopioita Sulttanaatissa käytetyissä koodauksista, minkä saattoi selittää se, että barbareskit olivat löyhässä vasallisuhteessa Sulttanaattiin, vaikka asuivatkin itsenäisessä valtiossa Afrikan pohjoisella rannalla.

Tripolin jalokivi, Kaarne muisteli hayemanystäväänsä, tummaihoista koodinkantajaa, joka hallitsi sen alueen mysteerejä. Kaikkien Sulttanaatin hayemanien koodit olivat samaa alkujuurta. Niissä oli omat hienoutensa ja omat erityispiirteensä, mutta he osasivat tulkita toistensa käsialaa.

Kaarne tutki häirintäsignaalin mysteerejä, löysi takaportin, avasi sen ja pääsi sisään. Seuraavassa hetkessä hän vaiensi signaalin, kaappasi lähettimen hallintaansa ja otti yhteyden Hippokamppiin.

Luku 10 – _________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Filbur McCool pyyhälsi leijulaudallaan harvassa männikössä. Hän nautti kovasta vauhdista ja tiukoista käännöksistä. Tutka piirsi maastoon suorimman mahdollisen reitin. Vaikeusaste oli suurin mahdollinen. Siitä huolimatta Filbur poikkesi välillä väylältä ja kokeili rajojaan. 

Etsimissä välkähtelevä ajastin näytti akkujen varauksen. Aikaa ei ollut paljon. Kytkemällä tutkansekoittajan pois päältä hän saisi lisää toimintamatkaa, mutta paljastaisi samalla sijaintinsa.

* Liam, Ciara, oletteko kunnossa, Filbur nuotitti. Hän toivoi, että ystävät olisivat viestikantaman sisällä.

Mitään ei kuulunut.

* He eivät tulleet kohtaamispaikalle, Apollo ilmoitti.* Kaikki muut ovat jo täällä. Heidän täytyy olla jossakin joen toisella puolella. Käänny takaisin. Olet itsekin kantaman rajoilla. Lähetetään myöhemmin partio etsimään heitä.

* Minä koukkaan joen yli, Filbur ilmoitti. * Laita kyklooppi tulemaan tähän suuntaan.

Apollo katsoi etsimissään hehkuvia merkkejä ja huokaisi. * Älä tee sitä. Lautasi varaus on pian loppu. Joudut jalkamieheksi.

 * Jos Liam ja Ciara ovat pulassa, ei partio ennätä auttamaan heitä. Minä…

 Apollo katsoi, kuinka merkit etsimissä hyytyivät. Hän seisoi kohtaamispaikalla oman lautansa päällä. Kaikki muut operaatioon osallistuneet olivat kerääntyneet hänen ympärilleen.

– Legioonalaiset eivät saa löytää meitä, hän sanoi. – Olemme vielä heidän skannereidensa ulottumattomissa, mutta emme enää kovin pitkään. Meidän on lähdettävä nyt eikä kohta.

Apollo ohjelmoi kykloopin lentämään Filburin oletettua sijaintia kohti. Filbur näkisi sen signaalin ja saisi ottaa sen haltuunsa. Viimeiseksi Apollo toivoi, ettei hurjapääveli järjestäisi itseään kovin pahoihin vaikeuksiin.

Luku 11 – _____________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Piraattikapteeni Carlos katseli yhteyslaitteensa hologrammikuvaa. Siinä näkyivät Kaarnen kasvot. 

* Olemme kolmen kilometrin päässä, Carlos ilmoitti. * Yritä johdattaa ne tähän suuntaan. Kulje vain rantaa pitkin eteenpäin.

Kaarne sulki yhteyden ja peitti jäljet mysteerien murtamisesta. Hän ei halunnut, että takaa-ajajat saisivat vihiä vuonossa lymyävästä sukellusveneestä. 

Hän jatkoi matkaa harppoen pitkiä, viiden metrin loikkia aina kuin mahdollista. Syöksyveneillä ei ollut vaikeuksia seurata häntä. Alukset leijuivat aivan veden pinnassa, miltei hipoivat laineita. Ehkä he pyrkivät juoksuttamaan hänet uuvuksiin ja hyökkäisivät vasta, kun hän olisi heikoimmillaan.

Jarrivuono erosi lännessä olevista sisarvuonoistaan. Sen rannat olivat loivia. Rehevää puustoa oli paljon. Maisema oli saman kaltainen kuin jossakin itäisen Fennonian järviseuduilla. 

Kaarne saapui kohtaan, jossa  Hippokampin olisi pitänyt olla ankkurissa. Mitään ei kuitenkaan näkynyt. Ei tietenkään. Alus oli kätkössä pinnan alla.

Kaarne pysähtyi, tasasi hengitystään. Häntä seuraavat syöksyveneet pysähtyivät myös. Hetken odottelun jälkeen veneet alkoivat lähestyä.

Samassa vuonon pinta rikkoutui. Kuului valtavaa huokausta muistuttava ääni, ja sukellusveneen hevosenpäätä muistuttava tähystystorni nousi näkyviin. Pienen sekaannuksen jälkeen syöksyveneet ampaisivat pakoon, mutta niiden matka jäi lyhyeksi. Hippokampin kannen sisältä noussut sädetykki ampui kaksi nopeaa laukausta. Veneiden moottorien kiihdytysturbiinit vaikenivat.

– Katsopas kummaa. Siellähän on itse Hizir Barbarossa! huusi kapteeni Carlos sukellusveneensä tähystystornista. – Mikä on tuonut barbareskien beyler passan näin kauas pohjoiseen?(Mediataitoviikon 2024 kommenttien mukaan nimeksi valikoitui: Hizir Barbarossa)

– Mitä se sinulle kuuluu? Eikö sinun itsesi pitäisi sukellella Atlantin toisella puolella?

– Ja minähän sukeltelen, missä huvittaa.

– Mitä sinulla on meitä vastaan? Miksi käyt kimppuumme?

– Teillä on hallussanne jotakin minulle kuuluvaa.

– Vai niin. Sinulla taas on jotakin minulle kuuluvaa! Hizir Barbarossa huusi.

– Mitähän se mahtaa olla?

– Eräs nainen.

– Kas kummaa! Carlos sanoi. – Sinulla taas on hallussasi nainen, joka kuuluu minulle.

– Mitä siis ehdotat?

– Ehdotan, että palautat hänet minulle samalla kun palautat anastamanne rahakirstun.

– Se kirstu ei kuulu teille millään tavalla, puuttui bjarmopäällikkö Jagmort keskusteluun. – Se varastettiin meiltä viime yönä. Samoin kuin hallussanne oleva nainen.

– Siitä kirstun varastamisesta minä en tiedä mitään. Ja mainitsemasi nainen tuli mukaamme täysin vapaaehtoisesti. Ei häntä tarvinnut ryöstää.

– Kaiken lisäksi, Jagmort jatkoi ja osoitti Kaarnen suuntaan, – tuolla naisella on hallussaan meille kuuluva esine.

– Tämähän menee monimutkaiseksi, Carlos sanoi ja kolautti Hippokampin sarvea teräskourallaan. – Tuo nuori nainen pyysi juuri lupaa päästä kyytiimme, ja ajattelin vastata hänelle myöntävästi.

– Miten olisi vaihtokauppa? Hizir Barbarossa, sanoi. – Saat kaappaamamme naisen ja kirstun, jos palautat meille aluksellasi olevan naisen ja esineen, jota tuo neito kuljettaa mukanaan.

– Te vangitsitte äskettäin myös miehen, joka kuuluu joukkoomme! Kaarne huusi rannalta.

– Vai muka miehen. Pahainen nulikka se on! bjarmopäällikkö Jarmort vastasi.

– Se nulikka pudotti hetki sitten barbareskien fregatit ja sinun lentoveneesi, Kaarne sanoi.

– Aloittelijan tuuria, Jagmort murahti.

– No, miten on, Hizir? Carlos sanoi. – Teillä on aika huonot neuvotteluasemat. Voisin pudottaa molemmat veneenne kahdella sädetykkini laukauksella.

– Et uskaltaisi. Se tarkoittaisi sotaa koko barbareskilaivastoa vastaan. Saisit pysytellä sukelluksissa koko lopun ikäsi. Sitä paitsi meillä on tyttäresi. Eikö hän olekin se nainen, jota kaipailet?

Carlos ei sanonut mitään.

– Luulitko, etten tunnistaisi häntä? Hizir Barbarossa jatkoi. – Siitä on vuosia, kun näin hänet viimeksi, mutta piirteet ovat samat. Hän on vain kasvanut naiseksi. Muistuttaa kovasti äitiään ja kovin vähän sinua, mikä laskettakoon hänelle eduksi. Et kai halua, että hänelle käy kuinkaan.

– Uskallakin… Carlos murahti. – Mitä sinulla on mielessäsi?

– Palauta kaappaamasi nainen ja esine, jota tuo piilottelee pussukassaan, Hizir Barbarossa sanoi osoittaen kädellään Kaarnea. – Sitten saatan ehkä harkita antavani tyttäresi takaisin vaihtokaupassa. 

Yllättäen Kaarne ampaisi juoksuun. Hän rynnisti rantaan eikä pysähtynyt, vaan harppoi leijuvyön keventämin askelin vettä pitkin Hippokampin kannelle. Kehämäiset laineet syntyivät veden pintaan, kohtiin, joihin hänen jalkansa koskivat.

Kaarne meni Carlosin luo ja kuiskasi tämän korvaan:

– Se, mitä hän haluaa, on prismasirotin. Se on liian kallisarvoinen annettavaksi pois.

– Olipa se kuinka kallisarvoinen tahansa, se ei ole arvokkaampi kuin minun tyttäreni, Carlos sanoi.

– Hyvä on, Carlos huusi Hizir Barbarossalle. – Suostun vaihtokauppaan. Lähetän yhden miehistäni hakemaan sinut veneeseeni. 

– Mitä sinä oikein yrität? En minä kuulu vaihtokauppaan, Hizir Barbarossa sanoi.

– Minä en yritä mitään. Päinvastoin. Sinä saat olla vakuutena siitä, ettei tapahdu mitään yllättävää, joka vaarantaisi tulevan vaihtokauppamme.

Luku 12 – _______________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool ja Mandi istuivat bjarmojen lentoveneessä öljykankaan alla. Robin vaurioittamat leijuntasäiliöt oli saatu osittain korjattua. Miehistön huudoista päätellen heidän piti väistellä puita ja hankalia maastonmuotoja. He pyrkivät lyhyintä tietä lähimmälle vuonolle.

Robin ja Mandin kädet oli sidottu selän taakse, silmät peitetty ja suut tukittu. Siitä huolimatta Robilla oli hämärä käsitys siitä, mitä aluksella tapahtui. Hän hahmotti tilan kuulon ja tuntemustensa kautta. Pohjalautojen värähtelyt, aluksen nytkähdykset, huudot, kolahdukset ja köysien narahdukset piirsivät hänen mieleensä geometrista kuvaa tapahtumista.

He liikkuivat länttä kohti. Pian he olisivat vuonolla. Bjarmojen puheiden perusteella he olivat matkalla Akkulanniemen pohjoispuolelle, paikkaan nimeltä Valassaari. 

Mandi liikahti. Rob tunsi hänen kätensä kopeloivan kylkeään. Meni hetki, ennen kuin Rob tajusi, mitä Mandi tarkoitti. Hän vääntäytyi suotuisaan asentoon niin, että Mandi ylettyi hänen käsiään sitovaan köyteen. Nuori piraatti osoittautui mestariksi solmujen kanssa. Muutamassa hetkessä hän oli vapauttanut Robin kädet.

Robilla oli suurempi työ Mandin solmujen avaamisessa. Hän ei tuntenut niiden logiikkaa ja joutui hahmottamaan tilanteen sokkona. Lopulta työ oli tehty. 

– Kiitos, Rob kuiskasi otettuaan pois suutaan peittäneen liinan.

– Kiitos itsellesi, Mandi sanoi ja irrotti narun, joka kytki hänen jalkansa yhteen. 

– Onko ajatusta siitä, mitä tekisimme seuraavaksi? Rob kuiskasi.

– Meillä ei ole paljon vaihtoehtoja. Voimme odottaa, ottaa veneen haltuumme tai yrittää paeta.

– Veneen valtaaminen ei kuulosta todelliselta vaihtoehdolta, Rob sanoi. – Odotetaan sopivaa tilaisuutta ja yritetään paeta?

– Ehkä se on järkevintä, Mandi myönsi.

– Toisaalta…, Rob pohti ääneen. – Jos valtaisimme keulatykin, voisimme uhata koko miehistöä, pudottaa laivan ja karata. Emme lennä kovin korkealla. Putoaminen ei olisi kohtalokasta.

– Kuulostaa aika lailla järjettömältä suunnitelmalta, mutta pidän siitä, Mandi sanoi, ja Rob kuuli äänestä, että nainen hymyili. –  Milloin toimitaan?

– En tiedä, Rob sanoi. – He ovat menossa Valassaareen. Mitä siellä mahtaa olla?

– Se on aika lähellä, Mandi pohti. – Se on Akkulanniemeen johtavan vuonon suulla. Vähän sen jälkeen alkaa avoin Jäämeri. Jos odotamme sinne saakka, ei meillä ole enää paikkaa, minne paeta. Saari on pieni. Sillä ei ole puita eikä pensaita, ei mitään, minne piiloutua.

– Eli meidän on toimittava, kun olemme vielä mantereen puolella. Siis mahdollisimman nopeasti, Rob totesi.

– Kyllä. Mielellään saman tien.

– Odota ihan pieni hetki ennen kuin ryntäät minnekään, Rob sanoi ja keskittyi aistimaan ympärillään olevaa tilaa. He olivat öljykankaan alla aivan veneen perässä. Keulatykille oli matkaa parikymmentä metriä ja matkan varrella oli useita kymmeniä aseistautuneita miehiä, jokainen oman tavarakirstunsa päällä istumassa. 

– Tunnetko saman kuin minä? Mandi sanoi. 

– Alus laskeutuu veteen, Rob vastasi.

– Saavuttiin vuonolle. Nostavat purjeita. 

– Veneen moottoreissa täytyy olla vikaa.

– Tuuli on vastainen. Niiden on luovittava. Sen takia niiden oli laskeuduttava veteen. Ilmassa ei voi mennä vastatuuleen, koska köli ei pidä suuntaa.

– Tuo menee jo yli ymmärrykseni, Rob sanoi.

– Älä huoli. Tärkeintä on, että päästäkseen eteenpäin he joutuvat luovimaan vuonon reunalta toiselle. Matka vie kauemmin, ja he joutuvat käymään välillä lähellä rantaa. Meidän on toimittava, kun olemme Akkulanniemen puolella vuonoa. Siellä meillä on edes jonkinlaiset mahdollisuudet päästä pakoon.

– Entä nyt?

– Nyt vain odotamme, Mandi sanoi ja painautui Robin kylkeen.

Lentovene heilahteli pohjoisesta puhaltavassa tuulessa. Alus kallistui reippaasti, kun puhuri kävi purjeisiin etuviistosta. Matka kohti Jäämerta oli alkanut.

Luku 13 – ___________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Oli yö, hiiden tunti, hetki, jolloin uni painoi kaikkein raskaimmin. Filbur McCool makasi leijulaudan päällä vatsallaan. Hän eteni varovasti varvikkoa hipoen. Hän oli kasannut päälleen sekavan kerroksen kosteaa mättäikköä ja lehviä. Hän lähestyi vähitellen legioonalaisten leiriä. Miehet nukkuivat teltoissaan suojassa sääskiltä, kiiturit valmiina vierellään. Vartijoita oli kaksi. Yksi molemmilla puolilla leiriä.

Liam O’Neill ja Ciara Carroll olivat vain muutaman metrin päässä Filburista. Toinen vartijoista piti heitä silmällä. He olivat narulla kiinni toisissaan ja männyssä, johon nojasivat. 

Filbur toimi kerrankin suunnitelmallisesti. Sen takia aika tuntui kuluvan tuskastuttavan hitaasti. Hän piti paljon nopeammasta toiminnasta. 

Edellisenä päivänä hän ei ollut päässyt Liamin ja Ciaran jäljille, vaikka oli ylittänyt joen. Hän oli palannut Apollon luo kuulemaan tämän viisasteluja siitä, kuinka hölmönrohkea hän oli jälleen kerran ollut. 

Erämaalegioonalaisten johtaja, kapteeni Francis Ravaille oli ottanut yhteyttä Apolloon ja uhannut vahingoittaa Liamia ja Ciaraa, ellei varastettuja esineitä palautettaisi. Vaihto oli sovittu seuraavaksi päiväksi, mutta se ei oikein sopinut Filburille. Hänellä oli muita suunnitelmia. Hän ei halunnut odottaa yön yli. Siksi toisekseen hänestä ei tuntunut järkevältä luovuttaa pois mitään sellaista, mikä kuului Robille ja Kaarnelle. Lipas varsinkin oli merkityksellinen. Sen sisältämillä rikkauksilla he saisivat hankittua uudenaikaisia aseita. Niiden avulla he järjestäisivät prinssi Vladimirille ja Novgorodin joukoille kuumat oltavat.

Filbur oli saanut puhuttua puolelleen Nessa O’Neillin. He olivat ikätovereita ja luottivat toisiinsa. Klaanien välisissä kurraotteluissa he olivat tehokkaan vaarallinen parivaljakko. He eivät luottaneet kapteeni Ravaillen sanaan. He halusivat pelastaa Nessan veljen ja Ciaran ilman vaihtokauppoja. Ciara oli saanut kokea jo tarpeeksi vahinkoa legioonalaisten osalta. Talvella hän oli loukkaantunut, kun legioonalaiset olivat hyökänneet heidän leiriinsä. Nessakin oli loukkaantunut yhteenotossa vakavasti.

Filbur näki vartijan. Tunnuksettomaan taisteluasuun pukeutunut soturi istui kiiturinsa päällä ajatuksissaan. Katseli ehkä jotakin, koska etsinsangan heijastinlevyssä näkyi välkähtelyä. Se oli hyvä merkki. Se helpottaisi heidän työtään.

Filbur kauhoi maasta vauhtia leijulaudalleen. Liam ja Ciara nuokkuivat toisiaan vasten. Ciara näytti olevan kunnossa, mutta Liamin olkavarressa oli verinen kangassuikale. Heidät oli pakotettu avaamaan yhteys Apolloon.

* Onko kaikki valmista? Filbur kysyi Nessalta kypäränsä viestijärjestelmän kautta.

* Valmiina ollaan. Joko aloitetaan?

* Odota hetki. En ole ihan vielä oikeassa kohdassa. Annan sitten merkin.

* Selvä. Jään odottamaan.

Filbur kiskoi itseään lähemmäs vartijaa. Hän tarkisti vielä tutkansekoittajansa. Se teki hänet näkymättömäksi vartijan skannereille. Siitä huolimatta hän oli naamioitunut huolellisesti. Hän aikoi yllättää vartijan. Hän kurotti kupeeltaan rasian ja sipaisi siitä suuhunsa dragan tária, klaanin druidien valmistamaa käärmetervaa. Sen vaikutus oli välitön. Aistit herkistyivät ja ajatukset kiihtyivät niin, että muu maailma hidastui lähes liikkumattomaksi. Hän jatkoi etenemistä, kunnes pääsi toivomaansa kohtaan. Hän tarkisti vielä varusteensa ja viestitti sitten Nessalle:

* Nyt!

Nessa oli valmiina. Hän heitti ilmaan kävyn. Se lensi kaaressa ja osui männyn oksiin, rapisahteli neulasiin ja putosi kanervikkoon vartijan lähelle. Filburin käärmetervan terästämissä ajatuksissa kävyn liikkeisiin kuluneet, muutamat sekunnit tuntuivat useilta, kiduttavan pitkiltä minuuteilta.

Vartija nousi kiituriltaan ja käveli katsomaan äänen lähdettä. Hän ei vaikuttanut erityisen huolestuneelta, ei pitänyt tilannetta vakavana, mitä pelkkä kävyn putoaminen puusta ei olisi ollutkaan. Tällä kertaa hänen olisi kuitenkin kannattanut olla valppaampi. 

Filbur lähti leijulaudallaan nopeaan liukuun ja suisti legioonalaisen pimeyteen kaulahermoon tähdätyllä iskulla. Hän kasasi naamiointitarpeet miehen päälle.

* Miten meni? Nessa nuotitti kysymyksen.

* Riippuu vähän siitä, kenen kannalta asiaa ajattelee. 

* Eli meidän kannalta hyvin.

Nessa lipui laudallaan Filburin luo. Hän näytti metsän peikolta. Kasvot oli tahrittu mudalla. Vaaleat, kypärän alta olkapäille luikertelevat palmikot olivat harmaassa sotkussa. Hän katsoi varvuilla ja oksilla peitettyä vartijaa ja nyökkäsi hyväksyvästi Filburille. 

* Mennään, Filbur nuotitti.

He laskeutuivat mataliksi leijulautojensa päälle ja liukuivat kaikessa hiljaisuudessa ystäviensä vierelle. 

* Nukkuvat, Nessa nuotitti.

* Ollaan varovaisia, etteivät he säikähdä.

He herättivät ystävänsä ja katkoivat heitä sitovat köydet. 

Filbur ojensi kypäränsä Ciaralle ja sovitti legioonalaiselta ottamansa etsinsangan päähänsä. Hän näki monitorissa toiselta vartijalta tulleen, ranskankielisen kysymyksen ja kuittasi sen: * Tout va bien, kaikki hyvin. Orava se vain oli. Pudotti kävyn puusta. 

Hän nousi legioonalaiskiiturin selkään ja heitti etsinsangan maahan. 

– Meidän pitää lähteä, hän kuiskasi. – Ei mene pitkään, ennen kuin he tajuaisivat, että kaikki ei ole niin kuin pitää. 

Liam istui kiiturin kyytiin hänen taakseen. Ciara nousi Filburin laudalle ja pysytteli aivan kiiturin tuntumassa niin, että Filburin kypärän tutkansekoittaja teki kiiturinkin näkymäksi legioonalaisten skannereille. Nessa meni jonkin matkaa edeltä ja navigoi parasta pakoreittiä. 

He eivät olleet vielä kovin kaukana, kun leirissä alkoi tapahtua. He kuulivat ranskankielisiä komentoja ja kirouksia. Heidätn etumatkansa ei ollut vielä kummoinen. 

Luku 14 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Auringonvalo ei läpäissyt tiivistä öljykangasta. Rob McCool ja Mandi kyyhöttivät täydessä pimeydessä, kylki kyljessä, näennäisen toimettomina. He olivat kuitenkin valppaina. Rob kuunteli miesten puheita ja poimi kaiken sijaintiin liittyvän. Aluksi bjarmojen lentovene oli tehnyt käännöksiä tiheään tahtiin, mutta sitten tuli pidempi väli. 

– Nyt ollaan avoimemmilla vesillä, Rob kuiskasi. – Ettei vaan menty jo Akkulanniemen ohi? 

– Ei menty. Vuono vain leveni. Nyt luovitaan kohti koillista. Akkulanniemi on toisessa suunnassa. Seuraavan käännöksen jälkeen odotetaan, että ollaan mahdollisimman lähellä rantaa, ja hypätään kyydistä. 

He odottivat ja odottivat. Jossakin kohtaa Mandin käsi etsiytyi Robin käteen. Rob ei oikein tiennyt, mitä tehdä. Mandi puristi kevyesti, ja Rob vastasi. Mandin käsi tuntui lämpimältä ja sai sydämen hypähtelemään oudosti. Mandi laski päänsä Robin olkapäätä vasten, hengitti tasaisesti. Rob muisteli, miltä tämä näytti. Hiukset kuin leijonan harja, kiharat korvien edessä, eloisat silmät, aseistariisuva hymy. Heidän ensi kertaa kohdatessaan Mandi oli leijunut kukkien yllä kuin painoton keiju. Silloin hän ei ollut vielä tiennyt, että naisen hameen suojissa oli leijuntalaite, jonka päällä tämä istui. Joka tapauksessa Mandi oli tehnyt vaikutuksen. Hän oli villi, rohkea ja taitava soturi. Älykäskin hän oli. Oli kääntänyt tilanteen edukseen, vaikka joutui taistelussa alakynteen.

Mediataitoviikon (5.-11.2.2024) kommenttien mukaisesti laitan kirjan nimeksi, ainakin toistaiseksi, Rob McCool ja varjojen valtakunta. Barbareskipiraattien päällikön nimeksi tulee Hizir Barbarossa. Barbareskit ovat Sulttanaatin vasalleja. Beyler on arvonimi ja tarkoittaa päällikköä.

Mandi tuoksui voimakkaasti joltakin hajuvedeltä tai voiteelta. Robin mieleen tuli talvinen päivä, jolloin hän oli ollut Kaarnen kanssa lumikiepissä. Kaarne oli ollut hänen kainalossaan ja tuoksunut aika lailla samalta.

– Mitä hajustetta tuo on? hän kysyi. – Tuoksuu hyvältä.

– Se on laventelia, Mandi sanoi. 

– Mistä sitä saa?

– Välimereltä. Tämä parfyymi on tehty Dalmatiassa. Sain sen lahjoituksena eräästä anglien laivasta, johon törmäsimme.

– Törmäsitte.

– Tai, no, mitäpä tuota kiertelemään. Jonka kaappasimme. Ja lisään vielä, että se oli niille kusipäille ihan oikein.

– Missä kaikkialla olette purjehtineet. Tai siis sukellelleet?

– Karibia on ominta aluettamme, mutta olemme käyneet lähestulkoon kaikilla maailman merillä.

– Oletteko käyneet Jangtsejoen kaanilaisten maassa?

– Kyllä. Shanghai on upea kaupunki, ja jokea pitkin pääsee sukeltelemaan pitkälle sisämaahan.

Mandi korosti sukellella-sanaa ja virnisti, ja Rob tajusi, että se oli Mandin mielestään vähättelevästi sanottu.

– Minä olen käynyt vain Sulttanaatissa ja kasakoiden maassa.

– Tiedän. Kaarne kertoi minulle, että hän tuli mukaasi Istanbulista. Se on upea kaupunki. Valtaisa jumalatarten temppeli ja kaikki. Mutta kuinka ajauduit sinne Fennoniasta asti? Matkaa on tuhansia kilometrejä.

Rob pohti, miten paljon uskaltaisi kertoa. – Novgorodin prinssi Vladimir ryösti Kaarnen, kun meillä oli vielä talvi. Minä autoin veljieni kanssa pelastamaan hänet lentoristeilijältä, mutta emme tunnistaneet häntä, vaikka olimme kohdanneet joskus lapsina, koska hänelle oli laitettu venetsialaisten orjanaamio. 

– Tunsitte jo lapsina. Sehän mielenkiintoista.

– Se on pitkä tarina. Jouduimme vangiksi paikkaan, jossa hän oli orjana.

– Minkä ikäisiä olitte silloin.

– Minä ja Filbur seitsemän, Apollo ja Mark yhdeksän.

– Kuinka vanha olet nyt?

– Viidentoista.

– Niin nuori vielä. Miten pääsitte Topkapiin?

– Valid sultanan kunniavieraaksi, kun pelastin Kaarnen, siis hänen pyhän koodinkantajansa, jota silloin kutsuttiin Alyaksi. 

– Ja se pelastaminen tapahtui siis jossakin Fennoniassa, vai?

– Niin.

– Aika kaukana Sulttanaatista. Et vieläkään kertonut, miten pääsitte sinne. 

– Lentämällä.

– Varastit lentoveneen, vai?

– Ei tarvinnut. Saatiin kyyti.

– Hah! Kyyti. Keneltä? Kuka sattui olemaan menossa samaan suuntaan?

– Has’hassinit.

– Älä viitsi, Mandi sihahti. – Väitätkö, että sait kyydin kuolemattomilta salamurhaajilta?

– Niin.

– Et ole tosissasi.

– Kyllä olen.

Laiva kääntyi ja keinahti. Mandi painautui Robia vasten. Heidän poskensa olivat hetken vastakkain. Kun he erkanivat, nenät hipaisivat toisiaan. Mandin hengitys tuntui lämpimän makealta Robin kasvoilla. 

– Anteeksi, Mandi sanoi. – Ei ollut tarkoitus.

– Ei se mitään. Onneksi ei käynyt pahasti.

– Nyt ollaan matkalla kohti Akkulanniemeä, Mandi sanoi. – Kun laiva seuraavan kerran kääntyy, olemme niin lähellä rantaa kuin mahdollista. Silloin hypätään pois ja suoriudutaan maihin. 

Mandi sujautti kätensä Robin käteen. Sormet painuivat sormien lomaan.

– Suunnitellaan vähän, miten se rantautuminen tehdään, Mandi kuiskasi Robin korvaan niin, että huulet osuivat korvalehteen.

– Suunnitellaan vaan, Rob sanoi ja tunsi kuinka kuumotus levisi korvasta niskan kautta kaikkialle.

Luku 15 – __________________ (ehdota luvulle nimeä)

Kapteeni Francis Raveille istui kiiturinsa satulassa kiikarit silmillään. Tunturin laelta oli näkymät kymmenien kilometrien päähän. Korkeat maastonkohdat olivat paljaina, mutta laaksot ja painanteet puiden peitossa. Hän ei löytänyt etsimäänsä ja laski kiikarit hihnan varaan rinnalleen. Karkulaiset olivat päässeet pakoon. Vaihtokauppa vankien avulla ei onnistuisi enää. 

Tilanne oli raivostuttava. Vietyjen esineiden arvo oli mittava. Ylipainepommi oli korkean teknologian ase ja satojen kultarahojen arvoinen. Yatagan ja zoonikirves olivat harvinaislaatuisia käsityön mestarinäytteitä, kumpikin ison maatilan arvoinen. Metallilippaan sisällöstä hän ei ollut varma, mutta epäili, että sen kannen alta paljastuisi suuri omaisuus. Ei sitä muuten olisi varmistettu aikalukolla, sormenjälkitunnistimella ja räjähteillä.

Rahallinen menetys ei ollut niin valtava, että hänen olisi ollut pakko lähteä varkaiden perään. Hän olisi voinut jatkaa matkaansa kohti etelän satamia. Hänen Novgorodilta saamansa palkkiot olivat niin ruhtinaalliset, että hän saisi toteutettua pitkäaikaisen haaveensa omasta, sota-aluksesta. Rahat eivät riittäisi americanojen teknologialla varustettuun lentopurteen tai fregattiin, mutta Jangtsejoen kaanilaisten valmistama džonkki kelpaisi ihan yhtä hyvin.

Raha ei kuitenkaan merkinnyt kapteeni Ravaillelle kaikkea. Ei ollut koskaan merkinnyt. Kunnia ja kasvojen säilyttäminen oli tärkeämpää. Häntä oli loukattu. Hänet oli ryöstetty ja häntä oli nöyryytetty. Sitä hän ei voisi antaa koskaan anteeksi.

Kaiken lisäksi hän oli saanut tietää, että neuvottelut Lahoren suurmogulin kanssa olivat kariutuneet. Myös Afrikan eteläkärkeä hallitsevalta Oranian herttualta oli tullut viesti, ettei hänen palveluksiaan enää odoteltu. Hänellä ei ollut enää pakottavaa tarvetta lähteä Fennoniasta, ei kiireellä. Ei ollut pakottavia sitoumuksia, joista pitää kiinni. Hän saattoi aivan hyvin jäädä ja maksattaa nöyryyttäjillään heidän pahat tekonsa. Eikä siinä kaupassa maksuksi kelpaisi mikään rahamäärä.

Hänet oli yllätetty pahemman kerran, mutta seuraavan yllätyksen järjestäisi hän itse.

Luku 16 – __________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Kaarne oli majoittunut Talullan hyttiin. Tila oli ahdas. Sukellusveneessä jokainen kuutiometri oli tarkkaan laskettu, jokainen soppi käytetty tehokkaasti. Hytin päätyseinässä oli pyöreä, paikalleen pultattu ikkuna, josta näkyi Jäämeren pinnanalainen maailma. Toisella sivuseinällä oli kerrossängyt, toisella kaappi ja tuoli. 

Kaarne istui tuolilla sääret alleen taitettuna. Talulla makasi sängyllä ja nojasi päätään tyynyyn.

– Vai joutsenkansaa, Talulla sanoi. 

He keskustelivat fenniksi, joka oli Kaarnen lapsuuden kieli. Se oli luontevampi vaihtoehto kuin americano, jota Talulla ei osannut kovin hyvin. Kaarne oli kertonut Kallesta, joka sanoi tuntevansa Aanarin takaisten järvimaiden joutsenkansan.

– Tiedän, että jotkut sapmelakit kutsuvat meitä joutsenkansaksi, mutta se johtuu vain siitä, että maillamme on lukemattomat määrät pieniä järviä ja niissä joutsenia. 

– Kalle sanoi, että kutsutte itseänne aalo suiliksi tai jotain sinne päin.

– Eala siúl voisi kyllä viitata kävelevään joutseneen ja sitä kautta joutsenkansaan, mutta en ole kuullut tuota, emme käytä itsestämme sellaista nimeä.

– Kalle sanoi, että olette tulleet tänne meriä pitkin.

– Se on totta. Olemme irlantilaisia. Esivanhempamme tulivat merten takaa satoja vuosia sitten.

– Kuulutte siis porukkaan, joka pakeni Irlannin saarelta angleja ja orjuuttamista, Kaarne sanoi. – Robin klaanin juuret ovat myös Irlannissa.

– Olemme samaa juurta, mutta emme juurikaan tekemisissä muiden klaanien kanssa.

– Miksi ette?

– Se on ikivanha juttu. Vanhoja kaunoja. Selvittämättömiä riitoja. Liittyy muinaisiin karjavarkauksiin ja sen sellaisiin. Mikä hänen klaaninsa nimi muuten on?

– Pirunkirnu tai siis teidän kielellänne Corrán Binne. 

– Córran Binne eli jyrkänteen reuna, Talulla käänsi sanat fenniksi.

– Muistaakseni Rob sanoi, että se tarkoittaa kalliossa olevaa reikää, Kaarne sanoi. – Heidän kotikukkulassaan Kalliolinnassa on sellaisia. Olen itse nähnyt. Vanhojen tarinoiden mukaan ne ovat hiisien tekemiä.

– Sepä outo käännös, Talulla pohti. – Binn on jyrkänne ja corrán terä tai kärki tai jopa koukku tai sirppi. Ehkä nimeen liittyy jokin vanha tarina, jota en tunne. 

– Mistä päin Irlantia teidän klaaninne tuli?

– Lounaasta. MacCarthyn seudulta. 

– Mikä on klaaninne nimi? 

– Loch Rúin.

– Mitä se tarkoittaa?

– Salaisuuksien järveä. Tarinan mukaan klaanimme alueella oli järvi ja siinä saari, jonka arkistoissa säilytettiin salattua tietoa.

– Miksi teitä kutsutaan fennien kielellä? Rob kertoi, että heidän klaanilaisensa ovat hiisiä, mutta että on olemassa myös jatulien, soinien, helsinkien ja kalevien klaanit.

– Me olemme näkkejä.

– Veden väkeä siis.

– Onhan se aika kuvaava, Talulla naurahti. – Järvien keskellä kun ollaan.

– Fennoniassa kaikki ovat järvien keskellä, Kaarne huomautti. – Mutta se riittää maantiedon oppitunnista. Miksi olit viemässä tätä kiveä Thaanaan? 

Kaarne kosketti sormellaan pöydällä olevaa, vaaleaa kiveä, jonka pintaan oli kaiverrettu kohoumia.

– Olin viemässä sitä suurshamaani Ikimielen luo. Ajattelin, että siellä se olisi paremmassa turvassa. Bjarmot saivat tietää, että se on meillä. Vaativat sitä itselleen. Lopulta he kävivät kimppuumme. Tulivat oikein suurella joukolla. Ryöstämään ja tuhoamaan. Polttivat useita saaristamme. Minun tehtäväni oli viedä omfalos pois, etteivät he saisi sitä käsiinsä.

– Tiedätkö, mikä se on?

– Sen sanotaan sisältävän suuria voimia. Luulen, että bjarmot aikovat myydä sen Novgorodiin. Heiltä voi odottaa mitä vain, mutta hyökkäys oli kieltämättä yllätys. 

Kaarne otti omfaloksen käsiinsä ja tutki sitä. Siinä ei näkynyt painikkeita eikä saumoja. 

– Erään tarinan mukaan sen sisällä pitäisi olla musta jalokivi. Miten ihmeessä se on saatu sinne? hän ajatteli ääneen ja kysyi Talullalta: – Mistä saitte tämän? 

– En tiedä. En edes tiennyt, että se on olemassa, ennen kuin vasta vähän aikaa sitten. Se on ollut druideillamme useamman sukupolven ajan. Sanotaan, että siihen liittyy jokin arvoitus, jonka selvittäjästä tulee maailman valtias.

– Olen kuullut tarinan, jonka mukaan se olisi voinut päätyä tänne kreetalaisen prinssin mukana. Että hän olisi muuttanut tänne vältelläkseen velkaa, johon suku oli sitoutunut hankkiessaan omfaloksen. Siitä kaikesta pitäisi olla aikaa satoja, ellei tuhansia vuosia.

– Tuosta minulla ei ole mitään tietoa. Pitäisi kysyä druideilta. Ehkä he tietävät, miten se on päätynyt klaanillemme.

– Miten bjarmot saivat tietää siitä?

– En tiedä sitäkään. He vain ilmestyivät taivaanrantaan ja kävivät kimppuumme. Isäni laittoi minut matkaan ja antoi omfaloksen mukaani. Hän sanoi, että minun pitäisi viedä se Thaanaan, että se oli paras keino pitää se turvassa.

– Lapsesi olivat mukana lentoveneessä. Onko sinulla miestä?

– Hän jäi puolustamaan saariamme. Lapset pujahtivat mukaan omin päin. En tiennyt siitä. He piiloutuivat veneeseen. 

– No, nyt he ovat turvassa Thaanassa.

– Kunpa pääsisimme sinne mahdollisimman pian.

Hytin seinällä oleva kuulotorvi kilahti. Kaarne nosti sen pidikkeestään.

– Alamme olla perillä, kuului Carlosin ääni. – Tulkaa komentohuoneeseen.

Kaarne ja Talulla kävelivät ahdasta käytävää pitkin ja pujahtivat sulkuventtiilien kautta osastolta toiselle, kunnes tulivat huoneeseen, jossa Carlos odotti barbareskipiraatti Hizir Barbarossan kanssa.

Tummakasvoinen mies tutki Kaarnea ja kysyi: – Olemmeko kohdanneet joskus aikaisemmin? Näytät jotenkin tutulta.

– Sinullahan pitäisi olla hyvä kasvomuisti. Tunnistit Carlosin tyttärenkin, vaikka olit nähnyt hänet viimeksi kun hän oli lapsi, Kaarne napautti. – Me näimme sentään tänään. Sinä olit veneessä ja minä rannalla. Sitten sinä olit edelleen veneessä ja minä tämän aluksen kannella. Sitten käytiin neuvottelut.

– Hah. Sinähän sanavalmis olet, mutta muista, että terävälle kielelle voi käydä huonosti. Olen aivan varma, että olemme tavanneet aikaisemmin. Siniset silmät, mustat hiukset. Kasvoissa tataaripiirteitä. Se tapahtui jossakin Sulttanaatin alueella.

Kaarne mietti hetken ja päätti sitten kertoa totuuden.

– Tapasimme Jaltan kaupungissa pari vuotta sitten. Minusta oli juuri tehty Sulttanaatin hayeman. Toimititte janitsaarialoikkaita valid sultana Roxelanan ehdollistamiskeskukseen. Olin mukana vastaanottotilaisuudessa.

– Krimin jalokivi, Hizir Barbarossa henkäisi. – Sulttanaatin pyhä koodinkantaja. Tuore sellainen. Nyt muistan. Olit silloin eri näköinen. Pienempi ja… noh.. vähemmän naisellinen. Kuinka päädyit tänne? Minun käsittääkseni hayemanit eivät saa liikkua ilman saattuetta, eivät ainakaan Topkapin palatsin ulkopuolella. 

– En ole enää pyhä koodinkantaja. Minulle tehtiin hafiza silmek. Koodini poistettiin.

– Hyvä niin. Minulle ennätti jo tulla epämukava olo. En koskisi sormellanikaan pyhään hayemaniin. Olenhan rakkaan valtiattaremme uskollinen vasalli ja kiintynyt myös omaan henkikultaani. 

– Mitä teette täällä? Kaarne tivasi. – Tehän ette tavallisesti liiku näin pohjoisilla vesillä.

– Totta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että poikkeus vahvistaa säännön. 

– Teette yhteistyötä bjarmojen kanssa. Onko sekin poikkeus?

– Tavallaan. Tartuimme tilaisuuteen, kun sellainen tuli eteen.

– Ja jahtasitte minua ja ystäviäni.

– He tarjosivat kohtalaisen hyvän palkkion, Hizir Barbarossa naurahti kuivasti ja hipaisi turbaaniaan koristavaa jalokiveä. – Ja minä olen kyllä viimeinen syyttämään ketään rosvoksi.

Kaarne tuijotti tummaksi paahtunutta miestä silmiin, kuin olisi voinut sillä tavalla lukea hänen ajatuksensa. Hizir Barbarossa väisti katseen ja meni Carlosin luo, nyökkäsi tälle ja poistui huoneesta. Kaarne ei oikein pitänyt ilmeestä, joka kävi Carlosin kasvoilla hänen katsoessaan Kaarneen.

– Olemme pian Valassaaren luona, Carlos sanoi. – Nousemme pintaan. Bjarmot tuovat Mandin sinne.

– Miten käy Rob McCoolin? Kaarne kysyi.

– Se riippuu bjarmoista. En tiedä, onko heillä käyttöä ystävällesi.

– Yritä saada hänet aluksellesi.

– Voihan sitä aina yrittää, Carlos sanoi. Sitten hän meni ohjaintason luo ja käski nostaa periskoopin pintaan.

Luku 17 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Bjarmojen lentovene nytkähti, ja miehistö valmistautui käännökseen. Purjeet heilahtivat uuteen asentoon samalla, kun veneen kokka haukkasi aaltoja. Kotkalippu läpsyi tuulessa. Suolaista vettä pärskyi kannelle ja miehistön päälle.

Rob McCool nosti öljykankaan lievettä ja livahti pois sen alta. Laiva oli lähellä rantaa. Ei niin lähellä, kuin hän olisi toivonut, mutta sille ei voinut mitään. Oli toimittava. Hän lähti juoksemaan kohti veneen keulaa. Hetkeä aikaisemmin nautittu käärmeterva oli nopeuttanut aistit. Hän tunsi kuin leijuvansa veneen vahamaiseksi muuttuneen todellisuuden päällä. Hän ponnisti voimansa äärimmilleen, hyppäsi partaalle, juoksi sitä pitkin, torjui kiväärinperän huitaisun ja oli muutamassa sekunnissa kiinni keulatykissä. 

Hän käänsi sen miehistöä kohti ja huusi hurjistunut ilme kasvoillaan:

– Kukaan ei liiku tai ammun reiän aluksen pohjaan! 

Huuto kuulosti hitaalta mongerrukselta hänen omiin korviinsa, mutta hän tiesi, että sanat tulivat ulos selvinä ja kirkkaina.

Bjarmot jähmettyivät paikoilleen. Ainoastaan heidän päällikkönsä Jagmort nousi seisomaan huojuvalle kannelle ja huusi:

– Mihin oikein pyrit? Jos ammut, joudumme vain tuuliajolle!

– Ehkä se onkin juuri se, mitä minä haluan, Rob vastasi. Samassa hän laukaisi. Tykin suuaukossa välähti, ja ammus lävisti maston juuren ja veneen pohjan. Masto alkoi kaatua. Vene hörppäsi vettä. Rob avasi tykkiä jalustassaan pitelevän siipimutterin ja tyrkkäsi aseen laidan yli. Sitten hän hyppäsi itsekin mereen.

Aaltoileva meri imaisi hänet sisäänsä. Hän potki jaloillaan ja kauhoi käsillään jäätävän kylmää suolavettä. Hän pysytteli veden alla niin pitkään kuin pystyi. Viimein ilma keuhkoissa loppui, ja hän nousi pintaan. Tuuli oli painanut Bjarmojen lentoveneen liki sadan metrin päähän. Luoteja lensi Robin pään yli, mutta se oli hyödytöntä ammusten tuhlaamista.

Hetken kuluttua Rob näki Mandin, joka lähestyi häntä keinahdellen aaltojen päällä pelastuslautan kanssa. Rob tarttui lautan reunassa kulkevaan köyteen ja kiskoi itsensä ylös.

– Kiitos, hän sanoi leuat täristen. – Olen tottunut kylmään ja pakkaseen, mutta enpä olisi halunnut olla tuolla kirotussa meressä yhtään pidempään.

– Ei sitä syyttä kutsuta Jäämereksi, Mandi sanoi. 

– Miten muiden pelastuslauttojen kanssa kävi?

– Pudotin ne tuulen vietäväksi. Kiitos harhautuksesta. Helppo homma, kun kukaan ei ollut muita kuin perämies tiellä. 

– Kuinka selvisit hänestä?

– Laskee parhaillaan tähtiä. Saattaa kokea pientä pään jomotusta herättyään.

Bjarmojen lentovene ajautui tuulen mukana etelään, takaisin siihen suuntaan, mistä oli tullutkin. Se oli nostettu leijuntasäiliöidensä varaan niin, että sisään tulvinut vesi pääsi valumaan pois pohjassa olevasta reiästä.

– Ohjaan lautan rantaan, Mandi sanoi.

– Odota, Rob sanoi. 

– Mitä nyt?

– Joku lähestyy meitä.

Ennen kuin Mandi ennätti sanoa mitään. Meri alkoi kuohua heidän vierellään ja syvyyksistä nousi esiin Hippokampin hevosenpäätorni periskooppeineen. Pelastuslautta heilahteli sukellusveneen nostattamien vesimassojen voimasta, ja heillä oli täysi työ pysytellä sen päällä.

Tornin luukku aukesi saranoillaan, ja Carlosin hymyilevät kasvot tulvati näkyviin.

– Mitäs te siellä oikein teette?

– Otetaan aurinkoa ja uidaan meressä, kun tulee kuuma! Mandi huusi.

– Voisin tarjota teille lounaan ja kuivat vaatteet vaatimattomassa purkissani, jos vaan kelpaa.

Rob pyyhkäisi merivettä suupielestään ja sanoi:

– Kunhan sapuska ei ole liian suolasta.

– Esitän kokille pyyntösi, Carlos sanoi ja nauroi päälle. – Näytätte kaipaavan myös kuivaa vaatetta yllenne.

– Se ei olisi pahitteeksi, Rob sanoi. – Uimahousut unohtuivat kotiin, mutta vesi oli niin houkuttelevaa, etten malttanut olla pulahtamatta.

***

Tummahipiäinen kokki hymyili leveästi ja laski suuren tarjottimen pöydälle. Hippokampin komentohuoneeseen levisi keitettyjen kuningasrapujen herkullinen tuoksu. Rob oli saanut kastuneiden vaatteidensa tilalle valkoisen paidan ja mustat housut. Mandi oli siistiytynyt omassa hytissään ja istui pöydässä tummanvihreä mekko yllään.

– En vieläkään tahdo uskoa, että onnistuitte pakenemaan bjarmoilta, Hizir Barbarossa sanoi. Hän mursi kuningasravun jalan pienellä vasaralla ja imaisi lihat piikikkään kitiinikuoren sisästä.

– Minusta tuntuu yhtä uskomattomalta nähdä sinut vieraana tällä aluksella, Mandi sanoi. – Et ole koskaan ollut hyvää pataa isäni kanssa.

– Nousin alukseen panttivankina, Hizir Barbarossa myönsi nuolaisten sormiaan, – mutta olosuhteet ovat muuttuneet.

– Tutustuttuamme  toisiimme paremmin, olemme päättäneet aloittaa yhteistyön, Carlos vahvisti.

– Yhteistyön orjia kauppaavien barbareskien kanssa, Mandi sanoi ja katsoi tiukasti isäänsä. – Mitä oikein tarkoitat?

– Se ei liity mitenkään orjiin, kultaseni, Carlos puolustautui. – Me vain tarjoamme hänelle kyydin Duibliniin, jossa hänellä on tukikohta.

– Mitä sinä saat siitä hyvästä?

– En ala keskustella siitä sen tarkemmin tässä, mutta palkkio ei ole ollenkaan huono.

– Valid sultana Roxelana on rahoittajani, Hizir Barbarossa sanoi, – jo siitä voi päätellä, ettei nuukailuun ole tarvetta.

– Mitä olet ajatellut minun, Robin ja Talullan varalle? Kaarne kysyi Carlosilta. 

– Totta puhuen en ole juurikaan ajatellut teitä sen kummemmin. Mitä itse ehdotat?

– Me tarvitsisimme kyydin Thaanaan.

– Se onnistuu kyllä helposti. Thaana on suorastaan matkan varrella.

– Entä sinun kaksi fregattiasi ja miehistöt? Kaarne kysyi Hizir Barbarossalta. – Miksi et matkusta heidän kanssaan?

– Fregattien kanssa tuli ongelmia niin kuin ehkä muistat. Joku hajotti niiden leijuntasäiliöt, niin että niistä ei ole apua tähän hätään. Miehistö selviää kyllä ja saa viat korjattua, mutta se vie aikansa.

Hizir Barbarossa katsoi Carlosiin. Eikä Kaarne oikein pitänyt heidän ilmeistään. Hän arvasi heidän salaavan jotakin. 

***

Rob, Kaarne ja Talulla keskustelivat naisten hytissä. Heitä epäilytti se, mitä aluksella oli meneillään. He eivät luottaneet Carlosiin eivätkä Hizir Barbarossaan.

– Barbarossa hylkäsi bjarmot aivan liian helposti, Kaarne sanoi. – Tässä on nyt koira haudattuna.

– Tuntuu tosiaan oudolta, että Carlos jätti bjarmot ja ryhtyi yhteistyöhön barbareskien kanssa, Rob sanoi. – He näyttävät olevan kuin parhaatkin salaliittolaiset.

– Minä pelkään, että tämä kaikki liittyy prismasirottimeen, Talulla sanoi. – He haluavat sen itselleen.

– Siinä tapauksessa meidän on keksittävä jokin keino ottaa se mukaamme, kun saavumme Thaanaan, Kaarne sanoi.

– Sitä on vaikea salakuljettaa pois alukselta, Rob sanoi.

– Siinä tapauksessa meidän on varmistettava, ettei sitä päästä käyttämään väärin, Talulla sanoi.

– Mitä tarkoitat?

– Se on tuhottava.

– Pitäisikö se heittää mereen?

– Ei. Sieltä sen voi aina löytää.

– Entä jos iskemme sen murskaksi?

– Minusta tuntuu, etteivät voimamme riitä siihen. Se on vuosisatoja vanha eikä siinä ole naarmun naarmua.

– Mitä, jos räjäytämme sen kappaleiksi?

– Täälläkö? Millä? Ja jos onnistuisimmekin, niin uppoaisimme aluksen mukana itsekin.

– Meidän on siis vietävä se turvaan.

– Mutta miten?

– Ehkä me keksimme jotakin.

Luku 18 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

 Hippokampin profiili heijastui tyyneen veteen. Oli varhainen aamu. Aurinko nousi punaisena erikoisen muotoisen kallionseinämän vierellä. Tähystystornin luukku aukesi, ja aluksen sisältä pujottautui kannelle kolme hahmoa. 

– Odottakaa siinä! kuului komento. Carlos leijui nassakkansa varassa ensiksi kannelle nousseiden luokse.

– Missä kivi on? Se ei ollut enää hytissä.

– Se on minulla, Kaarne sanoi.

– Se piti jättää alukseen, piraattikapteeni murahti ja osoitti Kaarnea teräksisellä konekädellään. – Miksi et tehnyt niin kuin sovimme?

– Me emme sopineet mitään. Sinä käskit jättää sen sinne, mutta minä en missään vaiheessa luvannut tehdä niin.

– Tuo on turhaa saivartelua. Ette pääse yhtään tätä pidemmälle sen kanssa. Anna se tänne.

– Se on liian vaarallinen jätettäväksi sinun huostaasi.

– Ja sehän ei ole sinun päätettävissäsi. Tämä on minun sukellusveneeni, ja minä olen sen kapteeni. Minun sanani on laki. Anna kivi tänne.

– Isä, kuului ääni Carlosin takaa. Mandi kömpi ylös aluksen sisältä. – Se on vaarallinen, jos se joutuu vääriin käsiin. Anna heidän viedä se turvaan.

– Valid sultana maksaa siitä hyvän hinnan, Carlos sanoi kääntyen tyttärensä puoleen. – Kun olen toimittanut sen Duibliniin, voin jättäytyä eläkkeelle. Hankin rahoilla oman poukaman Barbadokselta ja alan keitellä rumbustia kaikkien janoisten iloksi. Bussa on luvannut jäädä kokikseni ja otan mukaan kaikki muutkin, jotka vain haluavat. Palkoissa ei pihistellä. Piraatin hommat jätetään historiaan ja Hippokampista tehdään huvijahti.

– Kuulostaa leppoisalta, Kaarne sanoi, – mutta jos Roxelana saa omfaloksen haltuunsa, ei sinun pikku poukamasikaan säästy hänen valloituksiltaan. Hän aloittaa maailmanlaajuisen jihadin, jolle ei tule loppua ennen kuin hän on käärinyt koko planeetan viittansa sisään.

– Tuosta minä en tiedä mitään eikä minun tarvitsekaan, Carlos sanoi. – Anna kivi minulle!

– En anna.

– Sitten minä tulen hakemaan sen.

– Sopii yrittää.

– Isä, älä tee sitä! Mandi huusi.

– Älä sinä puutu tähän. Et ymmärrä omaa parastasi, Carlos sanoi ja huusi: – Bossa! 

Jättimäinen kokki työntyi luukun läpi kannelle ja sysäsi Mandin pois tieltään. Miehellä oli yläruumis paljaana. Toisessa kädessä oli verkko, toisessa kolmikärki. Hän näytti muinaisen Atlantiksen syvänteistä nousseelta soturilta.

– Ihan kyllä suosittelisin antamaan kiven suosiolla, Carlos sanoi Kaarnelle. – Bossa on kotoisin Barbadokselta ja erityisen taitava kalastaja, oli sitten saaliina mitä tahansa.

Rob McCool kosketti Kaarnen kättä ja sanoi: – Anna minä hoidan tämän.

– En tarvitse apuasi, Kaarne sanoi. 

Rob sipaisi käärmetervaa suuhunsa ja siirtyi Kaarnen eteen. – Pidä sinä huoli omfaloksesta. Minä näytän tuolle jättiläiselle, miten verkkoa käsitellään.

– Ave Neptunus, morituri te salutant! Bossa huusi gladiaattoritervehdyksen vanhan liiton merten jumaluudelle.

– Puhu vain omasta puolestasi, Rob vastasi ja käveli näennäisen huolettomasti kohti lihaksikasta soturia. Hän oli kuitenkin varuillaan. Taisteluareena oli kapea, vain neljän askeleen levyinen. Taistelijoiden välissä oli kymmenkunta askelta tyhjää tilaa. Kaarne ja Talulla olivat lähellä keulaa vain vähän hänen takanaan. Mandi ja Carlos seisoivat tähystystornin juurella Bossan takana.

Bossa kieputti verkkoa päänsä yläpuolella. Kolmipiikkinen atrain välkähteli punaisen auringon valossa. Robilla ei ollut asetta eikä edes kevyttä taistelukypärää, mutta dragan tárin kiihdyttämät aistit ja varhain lapsuudessa aloitettu taistelukoulutus tekivät hänestä tasapuolisen vastustajan retiariusta matkivalle piraatille.

Rob teki aloitteen. Hän syöksähti Bossaa päin. Bossa yritti sivaltaa verkolla Robin jalkoihin, mutta Rob väisti hyppäämällä juuri oikeaan aikaan. Verkko sujahti hänen jalkojensa alta. Samaan aikaan kaksimetrinen kolmikärki syöksyi hänen päätään kohti, mutta hän otti siitä kiinni ja kiskaisi niin, että Bossan eteenpäin liikkuva voima sai hänet horjahtamaan. 

Käärmetervan ansiosta Rob näki kaiken kuin hidastettuna. Bossa joutui siirtämään toista jalkaansa eteen, kun painopiste muuttui. Verkko humisi matkalla sivuun. Kolmikärki tärisi Robin otteessa. 

Kaikki tämä tapahtui hirvittävän nopeasti. Kolmikärjestä kiinni pitäen Rob ponnisti kaikki voimansa ja potkaisi Bossaa paljaaseen vatsaan. Se ei tehonnut niin kuin hän olisi toivonut. Miehen vatsa oli kuin hiekkasäkki. Bossa päästi irti kolmikärjestä, pyörähti itsensä ympäri ja heitti verkon Robin päälle. Verkon reunoissa olevat painot olisivat lukinneet Robin ansaan, mutta Rob heilautti kolmikärkeä juuri oikeassa kulmassa ja työnsi verkon sivuun. 

Rob oli saamassa etulyöntiaseman. Hänellä oli kolmikärki, mutta Bossalla vain laivapuukko vyössään. Rob hymyili ja oli jo huutamassa antautumiskehotuksen, kun hänen lävitseen löi sähkövirta, joka sekoitti aistit ja sai hänet putoamaan polvilleen. 

Verkonpainot olivatkin ladattuja akkuja, joiden varauksen Bossa vapautti. Sähkö kulki verkkoon kudottuja metallilankoja pitkin Robiin ja lamaannutti hänet. Bossa poimi kannelle pudonneen kolmikärjen käsiinsä ja nosti sen heittoasentoon.

Kaarne valmistautui hyökkäämään Bossan kimppuun, mutta juuri sillä hetkellä Hippokamppi alkoi heilahdella rajusti, ja Bossa paiskautui sivuun. Polviensa päälle lyykähtänyt Rob kierähti selälleen. Alus vavahteli holtittomasti ja kohosi ylös vedestä. Leijuntasäiliöt jaksoivat nostaa sen juuri ja juuri meren pinnan yläpuolella. Se lähti ajautumaan hiljalleen kohti jylhää kallioseinämää, joka näytti kuin kolme suunnatonta tynnyrinkylkeä olisi vyötetty vierekkäin.

– Mitä hemmettiä tapahtuu? Carlos huusi tähystystornin äänitorveen.

– Emme voi tälle mitään, kuului perämiehen vastaus. – Jokin ulkopuolinen taho on ottanut aluksen hallintaansa. Se ei tottele käskyjämme.

– Kuinka se on mahdollista?

– Mysteerit on murrettu. En keksi muuta selitystä.

– Valmistautukaa taisteluun! Carlos karjui. – Nostakaa tykki ylös ja ottakaa torpedot käsiohjaukselle. Laskekaa merihevoset veteen.

Hippokampin kannesta veivautui auki luukku, jonka kautta ulos pullahti neljä merihevosta muistuttavaa kiituria. Jokaisen selässä oli piraatti sukellusasuineen ja harppuunakivääreineen.

Kannesta nousi esiin sädeammustykki. Keulan torpedoluukut kolahtivat auki.

– No niin, Carlos murahti. – Nyt ollaan valmiita, oli edessä sitten mitä tahansa.

Hippokamppi oli ajautunut lähelle kallioseinämää. Korkealta jyrkänteen harjalta laskeutui alas pallon muotoinen kyklooppi. Sen kamerasilmä liikahteli levottomasti edestakaisin.

– Tervetuloa valtakuntaani, kuului jyrisevä ääni joka tuntui tulevan jostakin syvältä kallion sisältä.

– Meillä ei ole mitään Thaanan valtiasta vastaan, Carlos ilmoitti. – Olemme vain tuomassa tänne kolmea matkalaista.

– Miten minusta näytti, ettette halunneet kaikkien pääsevän perille asti. Yhtä oltiin jo uhraamassa Ikutursolle meren kuohuihin.

– He ovat varastaneet meiltä, jotakin, jonka haluamme takaisin ennen kuin päästämme heidät lähtemään, eikä siinä riittänyt pelkkä järkipuhe.

– Ja mitähän se jotakin mahtaa olla?

– Se on vaatimaton koriste-esine, jolla on meille suurta tunnearvoa.

– Saatte nyt unohtaa sen. Minä otan matkalaiset vastaan, ja te jatkatte omaa matkaanne. Saatte aluksen takaisin hallintaanne, kunhan olette poistuneet vuonoltani. Älkääkä yrittäkö mitään. Toisella kerralla ette pääse näin vähällä.

Kallio alkoi jyrähdellä. Suuret kivipaadet liukuivat sivuun ja aluksen eteen ilmestyi aukko. Siitä syöksähti esiin kaksi porovaljakkoa. Rob ja Kaarne tunnistivat heti Vullen ja Kallen. Kalle seisoi ahkionsa päällä ja heilutti lakkiaan ilmassa. Hän huusi: 

– Duorvolas matki!

Piraattien merihevoset murahtivat liikkeelle ja liukuivat vettä pärskien porojen eteen.

– Käske miehesi loitolle, ääni kalliosta kuulutti, ja kuin sanojen vakuudeksi Hippokamppi alkoi taas vavahdella.

Carlos heilautti metallista kättään, ja merihevoset kaarsivat takaisin Hippokampin vierelle.

Kaarne ja Talulla nousivat Kallen ahkioon. Rob hyppäsi Vullen kyytiin. Viimeinen, minkä he näkivät ennen kuin menivät sisään kallioseinään avautuneeseen luolaan, oli tähystystorniin noussut Hizir Barbarossa ja hänen julmistunut ilmeensä.

Luku 19 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Thaanan suurshamaani Raggnarr Ikämielen kalliosalissa rätisi tuli. Lattian keskellä paloi rakovalkea. Liekit nousivat päällekkäin asetettujen parrujen välistä. Harmaa savu imeytyi salin katossa olevaan halkeamaan. Itse suurshamaani istui nuotion ääressä porontaljoilla. Hän piti silmiään kiinni. Kämmenellä oli kulho, jossa kyti kuumia hiiliä. Raggnarr otti kaulassaan roikkuvasta pussukasta yrttejä, laittoi ne hiilien päälle ja puhalsi. Makea, raskas savu alkoi pulputa kulhon reunojen yli.

Rob McCool ja Kaarne makasivat taljoilla shamaanin ja metallisen yhteyslaitteen vieressä. Laitteesta kulki kaapelit Robin korvan takaiseen istukkaan ja shamaanin päähän kiinnitettyyn, merikotkan sulilla koristeltuun sarvikruunuun. Shamaani vei kulhon Robin ja Kaarnen kasvojen yläpuolelle niin, että harmaa savu pääsi valumaan suoraan heidän sieraimiinsa.

Raggnar Ikämieli alkoi joikua matalalla äänellä. Hän ravisteli luista helistintä, otti sitten poronnahkaisen rummun ja alkoi paukuttaa sitä luisella vasaralla. Hologrammivalo hyppelehti rumpukalvolla ylisen ja alisen merkiltä toiselle. Vähitellen yhteyslaitteen mysteerikoodit avautuivat.

Robin päässä humisi. Savu työntyi keuhkoihin. Huumaavat ainesosat tulvivat hengityksen kautta verenkiertoon. Tuntemuksessa oli jotakin samaa, mitä hän oli kokenut Kirotussa metsässä zoonien kunnianarvoisan äidin, Moriahin käsittelyssä.

Yhtäkkiä hän tempautui ilmaan, nousi nuotiosavun mukana kalliohalkeamaan ja taivaalle. Hän pyöri hetken aikaa pilvien tasalla, kunnes alkoi leijailla alas, alas, alas ja laskeutui muita korkeamman tunturin puuttomalle laelle. 

Hän ei tunnistanut paikkaa. Ympärillä levittäytyi loppumaton erämaa: jokilaaksoja, tuntureita, metsiä, järviä. Sitten pieni liike paljakan reunalla kiinnitti hänen huomionsa. Hän näki ensin korvat, sitten pään. Se oli kettu. Se käveli näkyville ja istuutui. Pitkä häntä kiertyi jalkojen ympärille.

– Mr. Raynard, Rob henkäisi.

Kettu kohotti kuonoaan ja heilautti etukäpäläänsä kuin olisi tunnistanut hänet.

– Se on henkieläimesi, Raggnar Ikämieli sanoi. 

Rob käännähti ja näki shamaanin seisomassa takanaan. 

Samassa korkealta taivaalta kuului kiljahdus. Tumma merikotka kiersi ympyrää heidän yläpuolellaan.

– Tuo on minun henkieläimeni, Raggnarr sanoi. – Se odottaa minua, mutta ensin sinun pitää kutsua omaasi. Pyydä kettu luoksesi. Kosketa sitä. Tarvitset sen apua matkalla henkimaailmaan.

Rob kyykistyi ja ojensi kätensä ketun suuntaan. Eläin katsahti sivuun, sitten taas Robiin, tuijotti hänen eriparisilmiään. 

– Tule, Rob sanoi.

Kettu nousi jaloilleen ja lähti kävelemään. Se ravisti päätään ja höristi korviaan. Ihan Robin lähellä se kurkotti kaulaansa ja nuuhki Robin ojennettua kättä. Se nuolaisi Robin sormia ja kävi istumaan hänen vierelleen.

– Hienoa! Se hyväksyy sinut. Olet valmis matkalle, Raggnarr sanoi.

– Missä Kaarne on? Rob kysyi.

– Hän odottaa meitä. 

– Minne menemme?

– Olemme nyt tosimaailman ja henkimaailman rajalla. Seuraavaksi käymme läpi eli lankeamme maailmojen väliseen halkeamaan. Syöksymme äärettömiin syvyyksiin ja nousemme huimiin korkeuksiin. Niin on tehtävä, että pääsemme ajatusten alkulähteille, paikkaan, jossa alitajunta asustaa.

Merikotka laskeutui shamaanin päälle, ja kaksi hahmoa sulautui yhdeksi. 

– Seuraa minua, merikotka sanoi ja lähti lentämään.

Rob lähti juoksemaan sen perään, ajatteli liikkuvansa oudosti, ja tajusi sitten, että loikki neljän jalan varassa. Hän oli muuttunut ketuksi. Hän oli mennyt ketun nahkoihin, ja se tuntui kummallisen hyvältä. Hän juoksi kevein askelin kohti paljakan reunaa. Merikotka meni edeltä. Sen siivet viistivät maata. Sitten se katosi näkyvistä, kunnes kohosi korkealle, jossakin kauempana edessä. Samalla Rob tunsi, kuinka hänen sisuskalunsa nousivat kurkkuun. Hän oli loikannut paljakan reunalta tyhjyyteen.

– Nouse, repolainen. Lennä! kiljaisi kotkaksi muuntunut shamaani.

– Miten hitossa minä lennän ilman siipiä? Rob huusi kauhuissaan.

– Käytä jalkojasi, anna niiden kipinöidä, juokse ilmoja pitkin, maalaa piirrä polkusi taivaalle.

Rob liikutti jalkojaan, ja ne alkoivat sähistä ja kantaa. Hän loikki pitkin taivaankantta, veti perässään säkenöivää viivaa. Hän hurmioitui liikkumisen vapaudesta. Syöksähteli, hyppeli, piehtaroi pilvien pumpulissa, unohti kaiken muun, nautti vain olemisestaan.

Pikimusta korppi lensi hänen luokseen, jäi seisomaan pilven reunalle.

– Eikö olisi aika lähteä? korppi sanoi Kaarnen äänellä.

– Mikä kiire meillä on?

– Ei mikään. Aikamme kulkee eri tavalla kuin tosimaailmassa. Aikaa meillä on. Mutta minua alkaa pitkästyttää tämä välitilassa odottelu.

– Minusta tämä on ihanaa, Rob sanoi ja pyyhkäisi pilvihahtuvia hännällään niin, että ne lennähtivät Kaarnen silmille.

– Jää sitten tänne odottelemaan. Minä lähden Raggnarrin kanssa henkimaailmaan hakemaan tietoa menneisyydestäni.

– Mene vain. Sehän on sinun menneisyytesi. Kerro minulle sitten, mitä löysit.

Kaarne ei sanonut enää mitään, nousi vain siivilleen ja katosi.

Rob jäi kellottelemaan pilven päälle valkoinen vatsaturkki auringossa säihkyen. Hän otti hyvän asennon ja nukahti.

 

Luku 20 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool havahtui kovaääniseen kiljahdukseen. Merikotka lensi hänen ylitseen niin läheltä, että ilmavirta tuntui lähes tuskalliselta pitkissä viiksikarvoissa.

– On aika mennä, Raggnar ilmoitti.

– Nytkö jo? Olin täydessä unessa.

– Nyt on sinun vuorosi, sanoi Kaarne, joka lekutteli korpin hahmossa hänen luokseen.

– Selvä homma. Mitenkäs tämä nyt sitten menee?

– Tulet vain mukaani, minä johdatan sinua, Raggnar sanoi ja syöksyi alas pilven läpi.

Rob loikki pilven reunalle. Kaukana alhaalla näkyvä maa sai hänet pahoinvoivaksi. Hän ei uskaltanutkaan enää hypätä.

– Mene nyt vain, Kaarne huudahti ja tyrkkäsi hänet matkaan.

Rob putosi huimaa vauhtia alas, kunnes tavoitti Raggnarin. Merikotkanhahmoinen shamaani tarttui koukkukynsillään häntä niskasta. He laskeutuivat yhdessä kohti pitkää ja kapeaa kalliokurua ja sukelsivat sen sisään. Kurun pohjalla oli punertava suo. Sen keskellä kimmelsi kirkas silmäke, joka heijasti taivaan sineä. He koskettivat sitä, ja se nielaisi heidät sisäänsä.

– Olemme nyt muistoissasi, Raggnarr selitti. – Minä vien sinua niitä pitkin kohti olemisesi alkulähteitä. Sano sitten, kun haluat, että hidastan vauhtia.

Robista tuntui kuin he olisivat suuressa vesialtaassa, jonka pohjassa oli reikä. He syöksyivät alas vesikierteen sisällä, joka oli kuin läpikuultava putki. Sen läpi hän näki elämänsä kiitävän ohitseen. Kaikki tapahtui tavattoman nopeasti. Piraatit, sappmelakit, kasakat, zoonit, tsuudit, vuonot, tunturit, arot, metsät ja järvet. Hän näki kaiken omin silmin, niin kuin oli niissä tilanteissa ollut. Lentoristeilijä, has’hassinit, Pirunkirnu. Kaikki lapsuuden seikkailut ja vaarat, veljien kanssa nahistelut, hauskat hetket. Hän ajatteli, kuinka helppoa olikaan unohtaa, olla muistelematta kaikkea, mikä on mennyt. Kuinka helppoa oli heittää kaikki taakseen ja keskittyä vain tähän hetkeen.

– Hidasta, hän kuiskasi tuskin kuuluvasti.

Merikotka levitti siipiään ja eteneminen pysähtyi.

Rob ojensi kätensä äidilleen, Iiris McCoolille, tunsi tämän lämmön, vaistosi huolen. Käsivarressa oli haava. Rob muisti, että oli saanut sen hypätessään veteen Pirunkirnun Kalliolinnan harjanteelta. Se oli hipaissut terävää kiveä. Hänellä oli ollut onnea matkassa. Pieni muutos liikeradassa, vähäinen siirtymä tapahtumien kulussa olisi ollut kohtalokas. Hän olisi voinut loukata päänsä. Hän olisi voinut vammautua pysyvästi. Ehkä juuri sen tajuaminen oli saanut kyyneleet virtaamaan pienen pojan poskille. Äiti pyyhki ne pois ja pamautti häntä sitten kevyesti takapuolelle, komensi häipymään tiehensä, olemaan joutumatta ikävyyksiin.

– Jatketaan, mutta hitaammin, Rob sanoi Raggnarrille. Lämmin kohtaaminen äidin kanssa tuntui hyvältä. Hän halusi nähdä lisää.

Hän tajusi, että lapsuus oli ollut onnellista aikaa. Hänestä oli välitetty, häntä oli koulutettu, häntä oli pidetty omana, vaikka hän olikin tullut klaaniin ulkopuolelta, täydestä tuntemattomuudesta. Hän oli saanut tuntea kuuluvansa johonkin, hänellä oli ollut ystäviä, hänestä oli välitetty, hän oli ollut osa tiivistä yhteisöä.

– Hidasta vielä, Rob sanoi, kun he tulivat kohtaan, jossa Mark ja Apollo olivat parivuotiaita taaperoita. He kurkistelivat kehdon reunan yli ja heiluttivat käsiään, tekivät ilmeitä. Rob tunsi, kuinka nauru kupli hänen sisällään. Markin käsi laskeutui hänen vatsalleen, ja sormet rutistelivat vatsapoimuja. Rob kuuli nauravansa kovaan ääneen. Sitten Apollo piteli sormissaan pientä, vaaleanvihreää toukkaa, ojensi sitä Robia kohti. Rob aukaisi suunsa, ja pehmeä otus laskeutui hänen kielelleen. Se hajosi hänen suuhunsa, mutta ei maistunut juuri miltään.

Rob irvisti ajatellessaan tapahtunutta. Se sai puistatukset kulkemaan niskasta varpaisiin. Apollo saisi vielä kuulla tästä.

He jatkoivat matkaa. Edeltävät tapahtumat olivat koko ajan hämärämpiä. Itse asiassa ei tapahtunut juuri mitään. Vähän väliä Rob oli kiinni äitinsä pulleassa rinnassa. Maito täytti suun ja vatsan. Sitten hän nukkui. Jalkoväliin tulvahti lämmintä. Se tuntui ensin hyvältä ja sitten epämiellyttävältä. Toisinaan itketti. Rob ei tiennyt, miksi. Itku vain alkoi jostakin, täytti koko hänen tajuntansa, lähti jokaisesta lihaksesta ja solusta. Se kumpusi jostakin olemisen tietymättömistä syvyyksistä. Yleensä siihen yhtyi toinenkin ääni. Se oli Filbur, joka oli ollut koko ajan hänen rinnallaan. Kuin pelikuva, kuin varjo, hänen kaksosveljensä. Äidin aidosti synnyttämä.

Syntymä.

He olivat matkalla kohti hänen syntymäänsä. Ja nyt hän oli valmis näkemään sen. Kirotussa metsässä hän oli kamppaillut Moriahia vastaan. Ei ollut antanut kunnianarvoisan äidin viedä häntä syntymänsä äärelle. He olivat käyneet lähellä. He olivat kulkeneet hänen muistojaan pitkin siihen hetkeen, missä kummisetä Fionn MacCormac oli löytänyt hänet peurannahkaan käärittynä tyhjältä metsäaukiolta. 

Hylättynä. Yksin.

Tuo hetki oli taas hänen edessään. Samat kuvat, tutut kasvot. Vaalea parta, vaaleat viikset. Utelias, miellyttävä, ehkä hieman hämmästynyt katse. 

Rob ei tuntenut itseään uhatuksi. Hän vaistosi, että kasvot eivät haluneet pahaa. 

Lähestyvä käsi, otti häneltä jotakin. Jotakin, joka oli hänen kädessään, tiukasti nyrkkiin puristettuna. Se oli ketju, jossa oli… leijonariipus ja sormus. Vaaleanpunainen kivi. Juuri niin kuin Fionn oli hänelle kertonut. 

– Haluatko mennä syvemmälle? Raggnarr kysyi. – Näky muuttuu koko ajan epäselvemmäksi. Lapsen silmät eivät ole vielä valmiit näkemään kunnolla.

– Haluan mennä ihan alkuun saakka. Haluan nähdä, mistä kaikki sai alkunsa.

– Ihan niin kauas emme pääse, Raggnarr sanoi, ja Rob kuuli peitellyn hymyn shamaanin äänestä. – Mutta eiköhän me syntymäsi hetkeen löydetä ja ehkä vähän pidemmällekin. Matka muuttuu koko ajan vaivalloisemmaksi. Koluamme ikivanhan turpeen pohjimmaisia kerroksia. Virta ei enää vie. Meidän on ponnisteltava omin voimin. Minun on päästettävä sinusta irti. Pysy kuitenkin koko ajan lähelläni.

Raggnarr päästi Robin kynsistään. Kettu ja kotka puskivat rinta rinnan läpi aineen, joka tuntui ensin paksulta sumulta, sitten vedeltä ja lopuksi limalta. 

Näky muuttui sumeammaksi niin kuin Raggnarr oli sanonut. Rob näki kunnolla vain ihan lähelle. He etenivät ajassa taaksepäin. Tapahtumat näyttäytyivät hassusti käänteisessä järjestyksessä.  

Hän oli kutittavan karvaisessa lämmössä, peurannahkan sisällä, näki ainoastaan tuikahduksia siitä, mitä ympärillä tapahtui. Hän näki leimahduksen, häikäisevän korkean valopylvään. Hänet laskettiin maahan. Puiden latvoja. Vihreää, niin paljon vihreää. Hän oli jonkun sylissä. Häntä kannettiin. Hän näki lentopurren katon. Hän näki naisen hymyilevät kasvot, tunsi tämän kosketuksen poskeaan vasten. 

– Magn… poik…

Hän näki, kuinka suu liikkui, mutta hän ei saanut kunnolla selvää sanoista. Naisen puhe kuulosti svenskiltä. Kiharat hiukset. Hänet laskettiin istuimelle. Hän oli sylissä. Hänen oli nälkä. Kieli tuntui paksulta suussa. Hän parkui kovaan ääneen, hän huusi koko sielunsa pohjasta. Hänelle tuli kylmä. Paineen tunne hellitti. Hän tunsi rutistuvansa kasaan. Hän halusi pois. Hänen oli lähdettävä. Hänen oli päästävä pois. Pesä, jossa hän oli majaillut, ei tahtonut häntä enää. Hän tunsi voimakkaita, kivuliaita sykähtelyjä. Hän velloi kipujen ja kouristusten loppumattomassa myrskyssä.

– Tämä on toivotonta, emme pääse enää syvemmälle menneisyyteesi, Raggnarr sanoi.

Rob ei hellittänyt. Hän oli näkyjensä pauloissa. Hän ei pystynyt enää erottamaan itseään tuosta pian syntyvästä olennosta, joka oli kuin yksi hämärä ajatus suolaisen valtameren aalloissa. Hän kellui täyteydessä, joka oli kuitenkin pelkkää tyhjyyttä ja äärettömyyttä. Hän kuuli ääniä. Näki valon kajoa. Sitten hän hätkähti kivusta. Jotakin työntyi häneen, tunkeutui hänen rauhallisuuteensa. Jotakin terävää. Se virtasi häneen itseensä, ja hän tunsi, kuinka siitä tuli osa häntä, horrostui hänen sisälleen, kaikkialle, lepäämään, nukkumaan, odottamaan hetkeä, jolloin olisi aika herätä.

Robia ravisteltiin. Se oli Raggnarr, jonka merikotkan siivet löivät häntä kasvoille. Tai paremminkin kuonolle.

– Meidän on lähdettävä nyt, Raggnarr sanoi ja kiljahti kovaäänisen petolinnun valituksen. – On tapahtunut jotakin.

Rob ravisteli itseään kuononkärjestä hännänpäähän, pyristeli itsensä irti näystä.

– Mitä on tapahtunut?

Luku 21 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Kolmen neidon jyrkänne oli itse asiassa hyvin varusteltu seitalinnake. Rob McCool käveli shamaani Raggnarr Ikämielen perässä sen komentoluolaan. Hän oli vielä tokkurassa henkimatkansa jäljiltä. Pää kumisi kuin ontto puu palokärjen käsittelyssä.

Kaarne seisoi ohjainpöydän luona.  Hän tarkkaili esille heijastettua, kolmiulotteista karttaa. Kalle ja Vulle istuivat penkillä vähän sivummalla.

– Kalle havahdutti minut transsista. Meidän oli pakko keskeyttää teidät, hän sanoi.

– Mitä on tapahtunut? Raggnarr kysyi kävellessään Kaarnen luo.

– Katso itse.

Shamaani syventyi karttaan ja henkäisi:

– Novgorodin joukkoja. Tykkiveneitä, jalkaväkeä ja ratsuväkeä.

– Kyllä. Ja katsopas tuonne. 

– Bjarmojen lentoveneitä. Kokonainen laivue.

Samassa yhteyslaitteen pinta alkoi kipinöidä. 

– Se on Novgoridin prinssi Vladimir, shamaani sanoi ja aukaisi yhteyden. Prinssin kasvojen hologrammi ilmestyi yhteyslaitteeseen. Ohuet huulet, kapeat, mustat viikset, sileät, korvien yli laskeutuvat hiukset. 

– Mikä mahtaa olla asiasi, että suvaitset häiritä Thaanan suurshamaania? Raggnarr Ikämieli kysyi. 

– Sinulla on siellä jotakin, mikä kuuluu minulle, prinssi Vladimir sanoi.

– Ja mitähän se mahtaa olla?

– Pieni valkoinen kivi.

– Vai niin. Ja miten tämä pieni valkoinen kivi on mahtanut kulkeutua sinulle?

Suurshamaani näki prinssin kasvoista, että tämän kärsivällisyys alkoi olla koetuksella. Tämä ei ollut tottunut niin tuttavalliseen puhuttelutyyliin. 

– Yhteistyökumppanini olivat toimittamassa sitä minulle, kun heidät ryöstettiin.

– Mitä, jos lopetetaan paskan jauhaminen, Raggnarr sanoi. – Sinun yhteistyökumppanisi bjarmot ryöstivät kiven Talulla Flanaganilta. Hän oli tuomassa sitä tänne. Nyt se on täällä ja saa täällä pysyä.

– Vastaat itse seurauksista, prinssi Vladimir sanoi myrkyllisesti. – Porteillasi on pataljoonan verran sotil…

– Tiedetään, shamaani keskeytti. – Ja muutama lentoveneellinen bjarmoja ja lauma kasakoita. Mitä ajattelit tehdä niiden kanssa?

Yhteys katkesi, mutta sitä ennen näkyi, kuinka prinssi heitti oman yhteyslaitteensa maahan. Viimeisenä, ennen kuin kuva katosi, siihen ilmestyi musta nahkasaapas.

– Nehän ovat tosissaan prismasirottimen kanssa, Raggnarr Ikämieli sanoi.

– Suhtauduit prinssi Vladimirin uhkailuun melko kevyesti, Rob McCool sanoi. – Eipä silti. Vaikka hän onkin liittoutuneiden rusien sotilaallinen johtaja ja Novgorodin seuraava suuriruhtinas, kuulosti se oikein mukavalta. Taisit hermostuttaa sen ihan kunnolla.

– Toivon mukaan, shamaani sanoi. – Hermostuneet johtajat tekevät hätiköityjä päätöksiä. Me olemme todellakin alakynnessä. Tarvitsemme kaiken mahdollisen edun, minkä vain voimme hankkia.

– Emmekös me ole syvällä kallion suojassa, Vulle puuttui keskusteluun. Hän piteli  suippokärkistä lakkia kädessään ja heilautteli sitä toisen käden avointa kämmentä vasten.

– Luulisi näiden seinien kestävän vaikka minkälaisen hyökkäyksen, Kalle sanoi.

Suurshamaani Raggnarr Ikämieli katsoi sappmelakkeja ja nyökytti päätään. – Me olemme täällä eräänlaisessa suojassa, mutta ei mikään linnoitus ole täysin valloittamaton. Kun bjarmot ja novgorodilaiset huomaavat, että heidän tulivoimansa ei riitä, he kutsuvat lisää joukkoja ja järeämpiä aseita. Meidän on pakko saada apua jostakin. Minulla on täällä vain kourallinen miehiä, eivätkä he ole taistelijoita.

– Me voimme ottaa yhteyden ystäviimme, Kaarne sanoi. – Kutsumme Robin klaanin ja sapmelakit avuksi. Täällä on siihen sopivat laitteet.

– Tehdään se saman tien. Aikaa ei ole hukattavaksi, Raggnar sanoi ja kääntyi yhteyslaitteen puoleen. – Auttakaa minua tunnistamaan Robin klaanin yhteyspiste. Minä löydän seidat. Toivottavasti shamaanit ovat lähellä. Kalle ja Vulle, akkujen jännite on vähissä. Ryhtykääpä polkemaan.

Miehet nousivat pyörien selkään ja alkoivat polkea. Kuului tasainen humina, kun akut saivat virtaa ja latautuivat. 

– Eikö sinulla olekaan vuonolla tuulimyllyjä sähköä jauhamassa? Kalle kysyi hiki otsalta valuen.

– On, on, mutta niiden lataamiin akkuihin emme koske. Ne ovat puolustusta varten. Kun nuo joukot linnakkeen ulkopuolella tajuavat myllyjen merkityksen, he yrittävät tuhota ne saman tien.

– Miksi et käytä rumpua tämän laitteen mysteerien avaamiseen? Rob kysyi shamaanilta.

– Tämä on paljon uudempaa teknologiaa. Ohjaan tätä käsin hologrammisäätimillä. Voi tähän kytkeä rummunkin, mutta turha vaiva.

Shamaani siirteli läpikuultavia säätimiä ohjainpöydällä. – Mikäs tätä oikein vaivaa? Tämä on ihan mykkä. Data-aallot eivät vastaa.

– Anna, kun minä katson, Kaarne sanoi. Hän liikutteli säätimiä, mutta mitään ei tapahtunut.

– Pitää ottaa vanhat konstit käyttöön, shamaani sanoi. – Käytkö Kalle hakemassa rumpuni. Se jäi rakovalkean viereen.

Kalle hyppäsi pois pyörän selästä ja juoksi hämärään tunneliin.

– Tämä on perin kummallista. Ihan kuin viestiyhteyksien rajapinta olisi mennyt pois päältä itsestään, shamaani mutisi.

– Voisiko se olla vihollisen tekosia? Rob epäili.

– Ehkä. En tiedä vielä.

Kalle tuli takaisin shamaanin rumpu käsissään.

– Sinähän olet nopsa kintuistasi, kiitos, shamaani sanoi. – Ja sarvet pentele. Ne vielä. Kuinka minä ne unohdin.

Kalle kääntyi kannoillaan ja lähti takaisin rakovalkealle.

– Vanhuus ei tule yksin, shamaani huokaisi. – Onneksi Kalle juoksee puolestani. Vaikka eivät kai askeleet koskaan ole turhia. Jos ei muisti parane, niin pysyy ainakin kunto korkealla.

Kalle palasi sarvikoristeisen kruunun kanssa. Raggnarr Ikämieli laittoi sen päähänsä ja näytti niin suurshamaanilta kuin olla ja voi. Hän kytki rummun ja sarvikruunun yhteyslaitteeseen. 

– Varaus on hyvä, mutta polkekaa kaiken varalta. Yhteyden hakeminen vie enemmän virtaa.

Generaattoripyöriä oli vielä yksi vapaana. Rob nousi sen satulaan ja alkoi polkea. Akuston varausta osoittava valopylväs kipusi hitaasti ylöspäin ja muuttui oranssista keltaiseksi.

Shamaani vajosi polvilleen ja alkoi joikua hiljaisella kurkkuäänellä. Hän rummutti yhteyslaitteen mysteerikoodit ja sulki silmänsä. Rummutus lakkasi. Shamaani avasi silmänsä, mutta ne olivat aivan valkoiset. Iirikset eivät näkyneet. Aivan kuin miehen katse olisi kääntynyt sisäänpäin. Yht’äkkiä shamaani kaatui kyljelleen.

– Mitä tapahtui? Rob kysyi.

– En tiedä, Kaarne sanoi. – Jatkakaa polkemista. Minä nappaan kiinni hänen signaalistaan ja käyn katsomassa. 

Kaarne istui lattialle. Hän sulki silmänsä, aktivoi sisäänrakennetun signaalisuotimensa ja alkoi tunnustella ympäröiviä data-aaltoja. Hän seisoi ikään kuin hämärän, hiljalleen virtaavan veden äärellä ja tutki siihen yhtyvää, lähintä puroa. Hän löysi suurshamaani Raggnarr Ikämielen yhteyspisteen ja kytkeytyi siihen.

* Avaa ovi, hän ilmoitti.

Ovi aukesi ja Kaarne pääsi sisään. Hän käveli matalassa vedessä Raggnarrin luo. Shamaani tutki data-aaltojen verkkaisia virtauksia ja pyörteitä, sohi niitä pitkällä kepillä.

* Tässä on jotakin outoa, hän sanoi. * Ei mitään elämää. Aivan kuin koko meri olisi kuollut.

* Tämä ei ole normaalia, Kaarne sanoi. Hän kouhaisi datavirtaa, liikutti käsiään aivan kuin olisi muovannut elektronista lumipalloa ja koodasi siihen viestin. Virtaan heitetty pallo jäi kellumaan vähän matkan päähän. Se ei lähtenyt matkaan,  poukkoili vain edestakaisin aallokossa ja alkoi sulaa.

* Merkillistä, Kaarne sanoi. * Sen olisi pitänyt lähteä liikkeelle.

* Joku estää signaaliemme pääsyn datamerelle, shamaani murahti. * Meitä on ympäröivät juurikoodit on jäädytetty. Minun pitää käydä tarkistamassa, mitä on tapahtunut.

* Se voi olla vaarallista, Kaarne sanoi.

* Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kiertelen näitä rantoja, Raggnarr sanoi. * Kyllä minä pärjään.

Hän levitti kätensä, ja niihin alkoi kasvaa sulkia. Meni vain muutama hetki, kun hän oli jo muuntunut merikotkaksi. * Tulen pian takaisin, hän kiljahti ja nousi siivilleen.

Kaarne katseli, kuinka uljas lintu kauhoi ilmaa siivillään, kohosi korkealle ja katosi jonnekin meren ylle. 

Matkustaminen data-aalloilla ei ollut riskitöntä. Oli eri asia liikkua tiukasti rajatulla alueella tai ottaa yhteys datavirtauksia hyödyntämällä. Virtaan heitetyt viestit sinkosivat salaman lailla kaikkialle. Koodit löysivät avoimet yhteyspisteet ja kytkeytyivät automaattisesti vastinpareihinsa.

Heittäytyminen virtausten armoille sopi vain harjaantuneille data-avaruuden taitajille.

Shamaani oli jättänyt turvallisen maaperän. Hän oli noussut siivilleen ja mennyt etsimään yhteyspisteitä datavirtausten kaaoksesta. Hän oli taitavat. Hän osasi manipuloida mysteerejä ja juurikoodeja. Hän pystyi ujuttautumaan vieraisiin järjestelmiin ja näki sen, minkä järjestelmien haltijatkin näkivät.

Pian kävi kuitenkin selväksi, että shamaanin voimat joutuivat koville. Datameri ei ollut oma itsensä. Myrsky oli nousemassa. Salamat välähtivät. Tuuli yltyi. Taivas leimahteli kuin sähköistetty lasikupoli.

Kaarne huolestui. Hän levitti korpinsiipensä tuulta vasten ja tempautui kuin leija yläilmoihin. Sieltä hän yritti nähdä merkkejä shamaanista, mutta tumma meri ja yhteen kuroutuvat pilvet velloiva kaikkialla ympärillä. Vain satunnaiset salaman välähdykset rikkoivat synkkyyden. Tuo kaikki myrskyäminen oli villiintynyttä dataa, sähköisen tietomeren visuaalista ilmentymää, joka otti luonnonilmiöiden muodon.

Kaarnen vaisto sanoi, että hänen pitäisi lähteä pois, ennen kuin kaaos nielaisisi hänet, mutta hän ei voinut jättää shamaania oman onnensa nojaan. Hän muovasi yhteyspistettä kuvaavalle luodolle matalan tornin ja sytytti siihen elektronisen tulen. Se opastaisi hänet takaisin. Sen avulla hän löytäisi paluureitin. Sitten hän jätti paikan, puski päin tuulta ja rupesi etsimään merikotkaksi muuntunutta shamaania. 

Hän lensi kauas, niin kauas, että majakan tuli näkyi enää himmeänä tuikkeena jossakin horisontissa, meren ja pilvien välissä. Tuuli oli yltynyt. Data hänen ympärillään viuhui pyörteinä ja tyrskyinä. Sitten hän näki terävän kallionkohouman, joka nousi meren mustuudesta. Sen yläpuolella taisteli kaksi datakonstruktia. Toinen oli Raggnarr Ikämielen merikotka, mutta toista Kaarne ei tunnistanut. Se muistutti jättimäistä lepakkoa, jolla oli nahkasiivet, leveät sieraimet ja neulanterävät hampaat.

Merikotkan siipisulkia lenteli ilmassa. Molemmissa konstrukteissa oli haavoja, joista valui dataa kuin verta. Kaarne lensi niin lähelle keskenään kamppailevia olentoja, että ne huomasivat hänet. Lepakko lähetti hänen suuntaansa ääniaaltoja, jotka vääristivät kaiken hänen näkemänsä ja saivat hänet haukkomaan henkeä. 

* Mene pois, shamaani huusi hänelle. * Mene ja katkaise yhteys.

* En voi, Kaarne vastasi. * Mielesi jää tämän myrskyn vangiksi. Minun on saatava sinut mukaani.

* Tuo hirviö on liian voimakas. Se repii meidät molemmat kappaleiksi.

Kaarne ei välittänyt shamaanin varoituksista. Hän lensi kohti lepakkohirviötä ja alkoi sylkeä aukinaisesta nokastaan datapurskeita. Ne olivat eräänlaisia viruksia, jotka korruptoivat saastuttamansa datan. Yksi niistä osui lepakon siipeen ja syövytti siihen reiän. Lepakko mulkaisi Kaarneen mustilla silmillään ja lähetti sarja kimeitä ääniä, jotka ravisuttivat Kaarnea niin, että nippu sulkia pelmahti irti hänen korpinpyrstöstään. Kaarne ei antanut periksi. Hän teki nopean kaarroksen ja, vaikka lentäminen vaurioituneella pyrstöllä olikin heittelehtivää, onnistui tarraamaan kynsillään lepakkoa niskasta.

* Älä koske siihen, shamaani varoitti. * Se myrkyttää sinut.

* Pakene, Kaarne raakkui. * Tulen heti perästä. Lennä kohti tuota kajoa. Siellä on majakka.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli jotakin, mitä Kaarne ei osannut odottaa. Hän oli kuvitellut olevansa voitolla. Hän oli taitava. Hän tunsi koodien kyllästämän datamaailman. Hän pystyi manipuoloimaan mysteerejä. Niinpä hän luuli olevansa lepakon siipien ja hampaiden ja kimeiden huutojen ulottumattomissa, mutta lepakon niskasta alkoikin yht’äkkiä työntyä häntä kohti teräviä karvoja kuin jääpiikkejä. Hän päästi irti ja pakeni, mutta piikit ennättivät pistää häntä. Huimaus levisi heti kaikkialle. Hän ei pystynyt tekemään mitään. Hän vain katsoi, kuinka merikotka lekutti siipiään lepakon edessä yrittäen häiritä sitä. Lepakko oli kuitenkin liian voimakas. Se lähetti ääniaaltojen sarjan niin, että merikotka pyörähti ympäri ja putosi velttona kalliolle. Lepakko ei välittänyt enää shamaanin datahahmosta. Se tarrasi Kaarneen jaloillaan ja lähti lentämään pois.

Kaarne ei voinut liikkua. Hän oli kuin jäässä. Hän pystyi töin tuskin ajattelemaan. Hän seurasi lamaantuneilla silmillään, kuinka lepakko kantoi häntä yli aaltojen ja vaahtopäisten tyrskyjen kohti paikkaa, josta sinkosi räiskyvän kirkkaita salamoita. Ne levisivät pitkin taivaankantta ja kertautuivat mustassa aallokossa. Lennettyään jonkin aikaa he tulivat paikkaan, joka oli kuin tulivuorisaari. Sen korkeimmasta kohdasta lensi ilmaan kipinöitä. Kaarne pisti silmänsä kiinni, kun lepakko syöksyi kipinöiden sekaan ja sisälle vuoreen. 

Luku 22 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)