KÄSIKIRJOITUS: Rob McCool 4 Bloggerissa. Tänne käyvät myös anonyymit kommentit. Päivitetty 24.6.2024

Moikka ja tervetuloa mukaan! Jos haluat liittää kommenttisi suoraan tähän tekstiin, niin lähetä minulle viesti sähköpostiin tatukokkolive@gmail.com. Annan sinulle kommentoijan oikeudet. Sitten voit tehdä ehdotuksia suoraan kässäriin eli kirjoittaa tekstin lomaan. Kommentit voivat olla virkkeitä, sanoja, ym. Jos kommentti ei liity johonkin tiettyyn tekstin kohtaan, vaan on yleisempi, kirjoita se kappaleen tai dokumentin loppuun. 

Jos osallistut tähän yhteisölliseen kirjoittamiseen, annat automaattisesti luvan käyttää tänne kirjoittamaasi tekstiä tulevassa kirjassa. Kiitos osallistumisesta! Kiitos avusta! Jos sinulla ei ole mitään sitä vastaan, lisään nimesi kirjan loppukiitoksiin!

Ennen kirjoittamista lueskelin edellisen kirjan Rob McCool ja Lapponian vangit loppua. Hain tunnelmaa, että mihin sitä oikein jäätiinkään. Tuli olo, että hemmetti, minäkö tuon muka kirjoitin. Ei hullumpaa. Sitten loikoilin työhuoneeni lattialla aikamoisen tovin, tuijotin kattoa ja annoin ajatusten lentää. Ei minulla ollut mitään sen suurempaa suunnitelmaa. Lähinnä, että Thaanaan ollaan menossa, suurshamaanin luo neuvoa hakemaan. Vähitellen alkoi pulputa ideoita. Piirtelin sitten hieman kaavioita paperille, että miltä koko homma voisi näyttää maastossa, millaisia juttuja olla meneillään. Liitän tähän tuon hahmotelman.

Alkuun ympäristön kuvausta ja hahmojen esittelyä. Hyvä olisi saada toimintaa mukaan myös melko pian. Jonkinlaista konfliktia.

Rob McCool ja Tuonelan avaimet (Mediataitoviikon 2024 ehdotusten mukaan nimi olisi ollut Rob McCool ja varjojen valtakunta. Tarinan maailmassa Varjojen valtakunta ja Tuonela ovat lähekkäiset käsitteet. Tässä tarinassa itse valtakuntaa tärkeämpiä ovat Varjojen valtakunnan eli Tuonelan avaimet, väline, jolla voi hallita virtuaalista data-avaruutta.)

Luku 1 – Savua

Oli ilta. Kaukana suoaukean laidassa kohosi taivaalle musta savupilvi. Rob McCool eteni kovaa vauhtia kotikutoisella leijulaudallaan. Kaarne kiisi hänen vierellään mustat hiukset takana hulmuten. Heitä seurasi kaksi Lapponian sapmelakkia, Vulle ja Kalle. Miehet istuivat porojensa vetämissä ahkioissa, olivat halunneet tulla mukaan matkalle Thaanaan. 

– Nyt savun tuntee jo nenässä, Kalle huudahti. – Haisee kummalliselta.

– Siellä poltetaan jotakin muuta kuin poronkäristystä, Vulle murahti ja nousi seisomaan ahkiossaan. – Kannattaako sinne mennä? Kierretään koko paikka varmuuden vuoksi.

– Pitää se tarkistaa, Rob sanoi. – Joku voi olla avun tarpeessa. 

– Ei ole ainakaan maastopalo. On niin yhdessä kohtaa, Vulle sanoi. – Jotain siellä on sattunut.

– Ehkä jonkun saunakammi on roihahtanut, Kalle sanoi.

– Ei täällä ole pysyviä leirejä saati sitten saunakammeja, Vulle sanoi.

– Ehkä se on keittokota.

– Voi olla vahinkopalo, Kaarne sanoi. – Tai voi olla olematta. Hän skannasi maastoa sisäänrakennetulla tutkallaan, mutta kohde oli vielä liian kaukana. 

Minna Canthin koulun 8b:ltä tuli hyviä ehdotuksia tarinan jatkolle. Katsotaan, lähteekö joku niistä vetämään.

– Ei mennä sinne suoraan vaan kierretään ja lähestytään eri suunnista, Rob ehdotti. – Vulle ja Kaarne vasemman kautta. Minä ja Kalle oikealta. Sopiiko?

– Käyhän se! Vulle huikkasi ja ohjasti poronsa Robin osoittamaan suuntaan.

Rob ja Kalle etenivät matalakasvuisen metsän reunaan. He puikkelehtivat hitaasti puiden lomassa kohti savupatsasta. Rob näytti Kallelle pysähtymismerkkiä. Kypärän tutkakuvaan oli ilmestynyt kaksi hahmoa kuin tyhjästä.

– Siellä on kaksi ihmistä, hän sanoi. 

– Jotakin kummaa siellä on tapahtunut, Kalle kuiskasi. – Savu haisee myrkylliseltä.

* Näetkö mitään? Rob kysyi Kaarnelta kypäränsä viestijärjestelmän kautta. 

Kirjainnuotit soljuivat Kaarnen näkökenttään. Hän ei tarvinnut kypärää, sillä hänellä oli implantti, joka oli suoraan yhteydessä näköhermoon. 

Hän vastasi: * Ei mitään erikoista, mutta haju on kamala. Tutkan mukaan siellä on kaksi ihmistä. Eivät ole huomanneet meitä. Pysyttelevät paikoillaan.

* Sama havainto minullakin. Lähestytään varovasti.

Rob ja Kalle saapuivat kohtaan, josta näki pienelle aukiolle. Siellä oli katkenneita puita ja erikoisen mallinen, haaksirikkoutunut lentovene. Se oli tavallista venettä kookkaampi ja paiskautunut maahan sellaisella voimalla, että masto oli katkennut ja kokka murskaantunut vasten puita. Molemmissa leijuntasäiliöissä oli konetykin ammusten tekemiä reikiä.

Jonkin matkan päässä veneestä kyyhötti kaksi lasta, tyttö ja poika, hakien suojaa toisistaan. 

Rob laskeutui polvilleen leijulaudan päälle, otti kypärän pois päästään ja lähestyi heitä. 

Poika oli haaksirikkoisista pienempi. Hän huomasi Robin ensin, sanoi jotakin tytölle ja painautui tiukasti tämän kylkeen. 

Rob pyyhkäisi pronssinruskeat hiukset silmiltään, nousi laudalta ja meni lasten luokse. 

– Minun nimeni on Rob, hän sanoi sanoi americanoksi, kaupankäynnin yleiskielellä, jota suurin osa ymmärsi ainakin vähän. – Teidän ei tarvitse pelätä. Me autamme teitä. Hän laskeutui toisen polvensa varaan. – Kertokaa, mitä on tapahtunut? 

Lapset olivat vaiti. Tuijottivat vain Robin silmiä, joista toinen oli sininen ja toinen kullankeltainen. 

– Kaarne, tule tänne, Rob huikkasi. Kaarne liukui esiin kuin metsän keiju ryhti suorana ja hiukset vapaina.

– Ehkä he eivät osaa americanoa, hän sanoi Robille ja kääntyi lasten puoleen vaihtaen kielen fenniksi. – Mistä tulitte? Missä on kotinne? 

Lapset katsoivat toisiaan ja sitten taas Kaarnea. Tyttö sanoi pojalle jotakin, mikä sai Kaarnen ja Robin hämilleen. Lapset puhuivat iiriä.

Tämän kirjoittamisessa auttoivat Minna Canthin koulun 8B:n vierailulta saadut ideat. Kiitos!

– Missä olette oppineet iiriä? Rob kysyi puhuen kieltä, jonka oli oppinut äidinkielenään.

– Kotona, tyttö sanoi ilahtuen siitä, että Rob osasi heidän kieltään. 

– Missä kotinne on?

– Kaukana täältä, lähellä Valkoista merta.

– Kuinka jouduitte tänne? Kaarne kysyi.

Yllättävän paljon meni aikaa, kun tutkin Vienan Karjalan ja Kuolan niemimaan maantietoa. Oli kyllä yllättävän mielenkiintoista. Tekstiin asti ei kyllä paljoa aineistoa päätynyt. Elias Lönnrot kulki runonkeruumatkoillaan Vienan Karjalassa, nykyisen Venäjän puolella (siihen aikaan koko Suomi kuului Venäjän keisarikuntaan).

– Äitimme oli matkalla Thaanan suurshamaanin luo, tyttö sanoi varovasti ja alkoi itkeä.

– Missä hän on nyt? Rob kysyi.

– En tiedä, tyttö puhui kyynelten lomasta. – Lentovene sai meidät kiinni ja putosimme. Äiti kätki meidät suoturpeisiin ja vannotti pysymään piilossa. Hän sanoi, että tulisi takaisin. Mutta ei hän tullutkaan.

– Ehkä takaa-ajajat veivät hänet, Kaarne sanoi Robille.

– Keitä takaa-ajajat olivat? Rob kysyi tytöltä. – Mitä he tahtoivat?

– Äiti puhui bjarmoista, poika sanoi.

– Miksi he ajoivat teitä takaa?

– En tiedä?

Sapmelakit olivat tulleet keskustelun aikana Robin ja Kaarnen taakse. 

Vulle puuttui puheeseen fennien kielellä:

– Puhutteko bjarmoista? Niitä on Novgorodin puolella, Kuolassa.

– Asuvatko bjarmot teidän kotinne lähellä, Kaarne kysyi tytöltä iiriksi.

Tyttö pudisti päätään. – En tiedä.

– Missä vaiheessa he alkoivat seurata teitä? 

– Äiti lähti kiireellä kotoa, kun kyläämme hyökättiin. Sitten, jonkin ajan kuluttua, bjarmot ilmestyivät ja alkoivat jahdata meitä.

– Keitä ne bjarmot oikein ovat? Rob kysyi Vullelta fenniksi.

– Fennien itäinen sukulaisheimo, Kaarne ennätti vastaamaan.

– Niitä näkee harvoin näillä seuduilla, Vulle sanoi. – Kysykää, minkälainen lentovene niillä oli.

– Samanlainen kuin meillä, tyttö sanoi ääntäen fenniä omalaatuisella tavalla ja laittaen sekaan iirinkielisiä sanoja, – mutta isompi. Siinä oli tykki keulassa, kilvet sivuilla ja korkeampi masto.

– Oliko viiriä?

– Oli, sanoi poika. 

– Minkälainen?

– Siinä oli jänis ja kotka.

– Mitenkä minusta tuntuu, että se oli Tuuloman rajapäällikkö Jagmort, Kalle sanoi. – Olen kuullut tyypistä melkoisia juttuja. 

– Niin minäkin, Vulle sanoi. – Eivätkä ne ole mukavimmasta päästä. Pohjoinen Novgorod ja etenkin Kuolan alue on villiä seutua. Kaikki kiertävät siellä lakia, minkä ennättävät. 

– Kuinka pitkä matka bjarmojen maille on? Rob kysyi.

– Sanoisin, että Tuuloman rajaseudulle on parisenkymmentä poronkusemaa, Vulle tuumi. – Ehkä enemmänkin. Eipä silti. En ole koskaan käynyt siellä. Ei ole ollut asiaa.

Rob pyysi Kaarnen ja sapmelakit mukaansa sivummalle, etteivät lapset kuulisi heidän puhettaan. 

– Mitä me teemme heidän kanssaan?

– Tässä matkan varrella on Otshenin siida. Voisimme viedä heidät sinne, Kalle sanoi. – He ovat kelpo porukkaa.

– Entä sitten, entä sen jälkeen? Kaarne kysyi.

– Mitä sitten? Osaavat ne pitää lapsista huolen. Katso nyt meitäkin, Kalle sanoi.

– Eivät meitä otshenit kasvattaneet? Vulle korjasi.

– Eivät, eivät, mutta sapmelakit kuitenkin.

– Hei, joku lähestyy, Kaarne sanoi. – Tutkassani näkyy lentovene. Iso sellainen.

He vetäytyivät puiden varjoon. Jonkin ajan kuluttua pitkä, solakka lentovene lipui heidän ylitseen. Sen keulassa oli tykki ja mastossa viiri, johon oli kuvattu kotka pitämässä kiinni pakoon juoksevasta jäniksestä. Vene laskeutui maahan haaksirikkoutuneen lentoveneen vierelle.

– Onko tuo se sama vene? Rob kuiskasi pojan korvaan.

– On.

– Miksi ihmeessä ne tulivat takaisin? Rob kysyi puolittain itsekseen.

– Ne haluaa Omfaloksen.

– Mitä?

– Äiti lähti viemään sitä Thaanaan. Me mentiin kyytiin salaa. Äiti luuli, että me jäätiin kotiin. 

– Onkohan äiti niiden kyydissä? tyttö kuiskasi.

– Sitä me emme voi tietää, Kaarne sanoi. – Mutta voin ottaa siitä selvän.

Hän hypähti leijulaudalleen ja lähti liukumaan lentoveneitä kohti.

– Mitä hemmettiä se oikein meinaa? Vulle sanoi.

– Hullun hommaa, Kalle säesti. – Mennä nyt suoraan suden suuhun.

– Minä tulen mukaasi, Rob hihkaisi Kaarnelle ja liukui laudallaan tämän perään.

Bjarmot työskentelivät haaksirikkoutuneen veneen kimpussa. He korjasivat vaurioituneita leijuntasäiliöitä. Kipinät vain lentelivät, kun he pulttasivat levyjä reikien päälle.

– Mitäs täällä touhutaan? Kaarne kysyi fenniksi.

Lentoveneen keulaan ilmestyi mies, jolla oli nahkakypärän ja -haarniskan päällä leijuvyö ja suojasädevaljaat.

– Riippuu siitä, kuka kysyy? mies sanoi puhuen fenniä erikoisesti murtaen.

– Olimme matkalla Thaanaan, kun näimme savupatsaan, Kaarne jatkoi. – Onko tuo puhki ammuttu purkki teidän?

– Mitä se sinulle kuuluu?

– Kunhan kysyin, Kaarne sanoi. – Taidatte olla kaukana kotoa. Mistä päin tulette?

– Eipä kuulu sekään sinulle pätkän vertaa, mies murahti.

– Eikös tuo ole Tuuloman viiri? heitti Kaarnen vierelle tullut Rob, hän luotti siihen, että Vulle oli osunut oikeaan arvailuissaan. – Ja etkö sinä olekin Jagmort?

– Entä jos olenkin, mies sanoi. – Sinun on joka tapauksessa parempi pysyä erossa minun asioistani.

* Kypärän skanneri näyttää, että veneessä on kahdeksan miestä ja korjaushommissa viisi, Rob nuotitti Kaarnelle.

* Sama havainto, Kaarne vastasi. * Mutta kaikki eivät ole näkyvillä. Emme voi tietää, onko lasten äiti kätketty veneeseen.

* Äkinkös tuosta ottaa selvän, Rob ilmoitti, hyppäsi laudalta maahan ja loikkasi leijuvyön keventämänä bjarmojen lentoveneen pyörein kilvin koristellulle partaalle. Laita oli kapea ja hänen piti hakea hetki tasapainoa.

Hän sai vastaansa neljä musketin piippua. Jokaista piteli tuiman näköinen bjarmosoturi.

– Mitä oikein yrität! Jagmort huusi keulasta.

– En mitään. Ajattelin, että olisi mukava tutustua. Minun nimeni on Rob.

– En kaipaa seuraasi. Poistu veneestäni tai poistan sinut itse, Jagmort ärjyi ja aktivoi suojasädehaarniskansa. – Sinulla ei ole mitään asiaa tänne.

– Älähän nyt hermostu, Rob rauhoitteli. – Mitä tuolla peitteen alla on? 

Robin kypärän etsimiin piirtyi peitteen läpi ihmishahmoinen lämpökuvio. Sitten hänen huomionsa varasti siinä vierellä oleva avonainen arkku. Sen sisällä kimalteli iso läjä kultakolikoita.

– Ei siellä ketään ole, Jagmort murahti ja hyppäsi peitteen luo. Hän potkaisi arkun kannen kiinni ja komensi: – Ala mennä siitä, ennen kuin sinulle käy huonosti. Putoat vielä maahan luoti otsassasi. Thaanaanhan te olitte menossa. Jatkakaa matkaanne. Nyt kun lähdette, niin olette parissa päivässä perillä.

 – Hieno vene teillä, Rob sanoi ja hyppäsi perätuhdolle. – Vanhaan tyyliin rakennettu. Näillä mentiin joskus Sulttanaattiin asti. Oletteko käynyt siellä? On kuulemma hyvät maisemat.

– Valmis! huusi leijuntasäiliöiden korjausta johtanut mies.

– Nostakaa alukset ylös! karjaisi Jagmort. 

Molemmat lentoveneet nytkähtivät irti maasta. Yllättävä liike horjutti Robin tasapainoa. Hän aktivoi suojasädehaarniskansa eikä yhtään liian aikaisin. 

– Tulta! huusi Jagmort. 

Rob heittäytyi sivuun. Kaikki neljä häneen suunnattua muskettia laukesivat.

Kaksi kuulaa kimposi suojasäteistä vahinkoa tuottamatta, mutta paine tönäisi hänet laidan yli.

* Putosin kyydistä, Rob nuotitti Kaarnelle syöksyessään maata kohti.

* Vai muka putosit. Sinut työnnettiin kuin munat käenpojan pesästä.

* Älä irvaile, vaan tee jotain. Luulen, että lasten äiti on veneessä. 

* Myöhäistä, Kaarne nuotitti. * Veneet karkaavat.

Rob kierähti voltin ilmassa ja tupsahti jaloilleen turvemaahan. Hän näki, kuinka veneet lähtivät lentämään kovaa vauhtia itään

– Lähdetään perään, hän sanoi Kaarnelle ja hyppäsi leijulaudalleen.

– Entä lapset?

– Vulle ja Kalle pitävät heistä huolen, hän sanoi ja huusi poromiehille: – Me lähdemme seuraamaan bjarmoja. Luulen, että lasten äiti on niillä kyydissä.

– Minnekäs me mennään? Kalle huusi.

– Ihan sama. Vaikka sinne siidaan tai sitten Thaanaan.

– Selvä peli, Vulle kuittasi. – Mennään saman tien Thaanaan. Löydätte meidät sieltä.

– Mikä on äitinne nimi? Rob huusi niin kovaa, että lapset varmasti kuulivat sen.

– Talulla! lapset vastasivat yhteen ääneen.

Luku 2 – Omfalos

Rob McCool ja Kaarne seurasivat bjarmojen lentovenettä leijulaudoillaan seisten. Maasto oli pienten järvien pilkkomaa tunturia. Bjarmot lensivät mäntyjen yläpuolella veneiden pohjat vain hieman latvuksien yläpuolella, eivät pitäneet yllä kovinta vauhtiaan, koska eivät arvanneet, että heitä seurattiin.

* Poika mainitsi Omfaloksen. Mikä juttu se oikein on? Rob nuotitti Kaarnelle.

* En ole ihan varma, mutta jos se on se, miksi luulen, niin silloin ollaan tekemisissä myyttisen kapistuksen kanssa. Se on prismoihin perustuva laite, joka sisältää data-avaruuden alkukoodit. Tarinan mukaan se valmistettiin tuhansia vuosia sitten Zeus-jumalan kotkien kohtaamispaikassa Delfoissa. Osaavissa käsissä sillä pystyisi periaatteessa hallitsemaan koko data-avaruutta.

* Mitä hemmettiä? Kuulostaa todella hatusta vedetyltä.

* Se onkin legenda. Ei sellaista esinettä ole todellisuudessa. En ainakaan minä usko siihen. 

* Miten kuulit siitä?

* Se on yksi hayemanien lempitarinoista. Legendan tapahtumapaikat ovat nykyisen Sulttanaatin rajojen sisällä ja prismat ovat aina kiehtoneet koodinkantajia.

* Joo, ymmärrän. Mutta kerrohan lisää siitä legendasta.

* Muinainen Egyptin faarao halusi naittaa tyttärensä, mutta asetti ehdon, että tämän saisi vain sellainen kosija, joka pystyisi ratkomaan pyramidien mysteerisalaukset. Kreetan prinssi ihastui prinsessaan. Hän meni Delfoihin oraakkeleiden juttusille. He lupasivat valmistaa Omfaloksen eli alkukoodit sisältävän kiteen, jonka avulla pystyisi selvittämään kaikki  datamysteerit mukaan lukien pyramidien mysteerisalaukset. 

* Ai että sellaisen voisi valmistaa ihan tuosta noin vain. Siihenkö tarina loppuu? Prinssi ratkoo pyramidien mysteerit, saa faaraon tyttären ja puoli valtakuntaa.

* Ei tarina ihan niin mennyt. Oraakkelit vaativat maksuksi Kreetan rikkaudet, sitten kun prinssi perisi saaren.

* Ei kai prinssi suostunut moiseen.

* Rakkaus teettää kaikenlaista. Mutta ei hän ihan suorilta suostunut. Hän lupasi, että oraakkelit saisivat valtakunnan vasta sitten kun hänen nuorimman poikansa pojanpojanpoika kuolisi.

* Aika ovelaa. Prinssi pidensi maksuaikaa. Siirsi vastuun tuleville sukupolville. Mutta saiko hän Omfaloksen ja prinsessansa?

* Se on pitkä tarina, mutta vastaus on lyhykäisyydessään kyllä. Kyllä sai.

* Ja saivatko prinssi ja prinsessa poikia ja pojanpoikia?

* Luultavasti.

* Mitenkä kävi maksun kanssa?

* Prinssi lähetti nuorimman poikansa Hyperboreaan.

* Minne?

* Pohjoistuulten valtakuntaan. Siellä on vuodessa vain yksi yö ja yksi päivä, ja sen takia hyperborealaisten väitettiin elävän erityisen vanhoiksi.

* Prinssi ajatteli siis hankkia lisää maksuaikaa myös jälkipolville.

* Kyllä. Tarinan mukaan maksua ei ole suoritettu vieläkään, sillä prinssin jälkeläinen, jonka kuoltua maksu lankeaisi maksettavaksi, ei ole edes syntynyt. Eipä silti, ei Kreetakaan ole enää saman suvun hallussa.

* Hemmetti sentään. Erikoinen tarina. Ja nyt tuo myyttinen kapistus on veneessä, jota ajamme takaa.

* Ehkä on, ehkä ei. En tiedä, voiko lasten puheisiin luottaa.

* Se on totta. Lapsilla on tapana puhua mitä sattuu. Ainakaan minä en ollut pihi sen suhteen pienenä. Miltä se Omfalos näyttää?

* Se on kuin marmorikuula tai linnunmuna. Sen ytimessä on taivaasta pudonnut prisma, jota kutsutaan Kaikkeuden keskipisteeksi. 

* Kuulostaa pirun juhlavalta, Kaikkeuden keskipiste. Hei, leikitäänpä ajatuksella, että jollakin olisi tuo Kaikkeuden keskipiste tai Omfalos tai mikä hemmetti lieneekin. Mitä hän hyötyisi siitä?

* Sen avulla pääsee data-avaruudessa periaatteessa minne vain. Alkukoodien avulla aukeavat kaikki mysteerit.

* Helveettien pankit, suurvaltojen tiedustelupalvelut, kaikki viestijärjestelmät. Niinkö?

* Kyllä.

* Sellaisen taikakalun haltijasta tulisi koko maailman valtias. 

* En tiedä, miten helppoa alkukoodeja on käyttää, mutta periaatteessa kyllä.

* Hemmetti soikoon. Ja semmoinen leijuu tuolla edessämme. Ihan lähellä.

* No, sitähän me emme tiedä varmaksi.

* Aivan niin, minä aloin jo innostua, Rob nuotitti ja keskittyi ohjaamaan lautaansa.

* * * 

Tässä tuli tutkittua hieman kreikkalaista mytologiaa: Zeus, Apollon, omfalos, Delfoi, ym.

Bjarmot kääntyivät kohti koillista ja siellä avautuvaa järvien ketjua. Eteneminen veden päällä oli huomattavasti helpompaa, meno tasaista ja joutuisaa. Rob ja Kaarne pitivät etäisyyden hieman yli kilometrissä, juuri ja juuri skannereiden kantaman ulkopuolella niin, etteivät he tulisi nähdyiksi. Maisema muuttui vähitellen. Tuntureita näkyi enää muutamia ja nekin olivat matalia. Aikaisemman kaltaisista vaarajättiläisistä ei ollut tietoakaan.

He etenivät ehkä kaksikymmentä kilometriä, kunnes tulivat leveän joen suuhun. Bjarmojen matalalla lentävät veneet jatkoivat matkaa jokea pitkin.

* Karttojen mukaan tämä vie Jäämerelle, Rob nuotitti. * Ja ihan kohta tullaan svenskien mailta norrien puolelle.

* Ei auta kuin seurata, Kaarne vastasi. * Emme pysty tekemään mitään, ennen kuin ne pysähtyvät.

Rajaa ei näkynyt maastossa, mutta Robin kypärän karttaohjelma hälytti ylittämisen hetkellä. 

* Nyt tultiin norrien alueelle, Rob ilmoitti, * mutta rajahan on pelkkä muodollisuus. Norrit kuuluvat samaan unioniin svenskien ja daanien kanssa. 

* Kiitos tietoiskusta, neropatti, Kaarne nuotitti. * Entisenä diplomaattina olen kyllä hyvin perillä tämän seudun poliittisesta tilanteesta. Saa nähdä, mennäänkö tässä ollenkaan Novgorodin puolelle. Suuntamme on kohti Jäämerta ja vuonoja.

He seurasivat veneitä kolmisenkymmentä kilometriä, kunnes näkyviin tulivat komeat merimaisemat. 

* Tämä on harvaan asuttua seutua. Täällä on periaatteessa vain kaksi paikkaa, jonne voisimme olla menossa, Pykean kylään tai Akkulanniemen satamakaupunki. Yö tulee piakkoin. Lyön vetoa, että he suuntaavat kaupunkiin. 

Luku 3 – Piraatit

Rob McCool ja Kaarne lähestyivät Akkulanniemen satamaa parin kilometrin levyistä solaa pitkin. Solan keskellä oli vartiotorni. Kaarne mursi vartijoiden mysteerit ja mykisti heidän tutkansa. Pusikko riitti näköesteeksi. Vartiopaikka oli helppo ohittaa huomaamatta. 

He eivät seuranneet lentoveneitä satamaan, vaan kiersivät kaupungin toiselle puolelle pienten sisäjärvien kautta. Ilma oli tyyni. Kauniit kumpupilvet peilautuivat kirkkaasta vedestä.

* Onko sinulla suunnitelmaa? Kaarne kysyi.

* Odotetaan yötä ja etsitään veneet satamasta. Sitten pelastetaan Talulla, otetaan mukaan Omfalos ja häivytään.

* Kuulostaa yksinkertaiselta, ehkä liiankin.

* Filbur ei epäröisi hetkeäkään, Rob kuittasi.

* Sitä en kyllä epäile, Kaarne nuotitti ja lisäsi loppuun naurua ilmaisevan merkin.

He nousivat kallioiseen rinteeseen, josta näkivät alas kaupunkiin. Se oli pieni ja viehättävä. Turvekattoiset kivitalot oli maalattu värikkäiksi. Niiden väleissä kulkivat kapeat kujat. Satamassa oli aluksia täynnä.

Ilta oli jo pitkällä. Lokit istuivat kivillä. Punertava aurinko painui mailleen. Kohta koittaisi yö ja parin tunnin hämäryys.

Akkulanniemi on vähän niin kuin Norjan Kirkenes eli Kirkkoniemi. Maisemat ja tuntu sama. Vuonot, Jäämeri, värikkäät talot.

– Satamassa on paljon liikennettä, Kaarne sanoi. – Kaupunki on vilkkaampi kuin kuvittelin.

– Kunhan pimenee, menemme lähemmäs, Rob sanoi. – Katsotaan sitten, miten pääsemme bjarmojen lentoveneiden luo.

He asettautuivat istumaan pensasmaisten pihlajien juureen. Heidän jaloissaan kasvoi paksuna mattona violetteja kukkia. 

– Kukkivat eri tahtiin, Kaarne sanoi. – Mättään toinen puoli on vasta nupulla.

– Kutsumme sitä pohjan neidoksi. Auringon puoli kukkii ensin. Nupuista näkee pohjoisen suunnan.

– Karussakin ympäristössä on paljon kauneutta, Kaarne sanoi. – Niin kuin tuo auringonlasku. En ole nähnyt missään vastaavaa.

He istuivat vaiti ja ihailivat kullanpurppuraisena hehkuvaa maisemaa. Rob laskeutui selälleen sammalille. Kaarne painoi päänsä hänen kainaloonsa.

Rob silitti Kaarnen hiuksia. Ne näyttivät erilaisilta kuin tavallisesti, kiilsivät matalalta paistavassa auringonvalossa kullanhohtoisina. Hän ajatteli heidän lyhyttä suudelmaansa viikkoa aikaisemmin. Se oli saanut hänen sydämensä laukkaamaan villinä, mutta hän oli epävarma Kaarnen tunteista eikä oikein osannut ottaa asiaa puheeksi. 

– Meidän pitäisi olla Thaanan suurshamaanin seidassa selvittämässä lapsuutemme arvoituksia, Rob sanoi. – Sen sijaan olemme täällä hiton kuusessa ja mietimme, kuinka saisimme ryövättyä tuntemattoman naisen vihamielisten bjarmojen lentoveneestä. Miten tässä pääsi käymään taas näin?

– Ei sitä ainakaan erityisen huolella suunniteltu, Kaarne sanoi ja painautui tiukemmin Robia vasten.

– Jotkin asiat vain tapahtuvat, Rob sanoi. – Ovat aina tapahtuneet ilman sen kummempia suunnitelmia. 

–  Tapahtumien kulkuun voi kyllä vaikuttaa, Kaarne sanoi ja kääntyi katsomaan Robia silmiin. Ne kiehtoivat häntä. Niitä oli hauska katsoa. Vuoronperään. Kultaa ja meren sineä. – Nytkin päätettiin suunnata Thaanaan sen sijaan, että olisimme lähteneet veljiesi kanssa legioonalaisten perään.

– Toivottavasti saavat lippaan takaisin.

– Toivotaan, että se on niillä...

– Ketkäs täällä oikein kujertelevat? sanoi ääni pensaan takaa. 

Esiin ilmestyi nuori nainen ilmassa leijuen. Hänellä oli yllään koristeellinen mekko, jonka hameosa hipoi pohjan neidon kukintoja. Punertavat hiukset olivat laineilla ja kureliivin peittämä vyötärö kapea. Lannevyössä oli kaksi pistoolia ja kädessä lyhytteräinen miekka. Päätä peitti kultareunainen kolmikolkkahattu. Silmien edessä oli kevyt etsinsanka.

Rob ja Kaarne aktivoivat suojasädehaarniskansa.

– Tsot, tsot. Eipäs hätäillä, nainen sanoi americanoksi. – En minä tullut riitaa haastamaan.

* Miksi emme nähneet häntä tutkassa? Rob viestitti Kaarnelle.

Ennen kuin Kaarne ennätti vastata, hän näki naisen lähettämän viestin.

* Meillä on pelit ja vehkeet sitä varten. Pysymme mieluummin näkymättömissä. Keitäs te itse olette ja millä asialla liikutte?

– En mielelläni puhuisi siitä, Rob sanoi ääneen. 

– Mutta kun minä haluaisin vastauksia, nainen sanoi painokkaasti. – Me liikumme sen tyyppisillä asioilla, että emme halua niistä laverreltavan pitkin Jäämeren kapakoita.

* Linjamme on taas salattu, Kaarne nuotitti Robille. Hän oli tukkinut aukon, jonka nainen oli puhkaissut heidän mysteerisuojaukseensa.

* Pistetäänkö hänet nippuun? Rob ehdotti.

* Lähistöllä voi olla muitakin, Kaarne viestitti.

– No, mikä kestää? nainen sanoi. – Puhukaa, vai onko teihin pistettävä vauhtia? Tulkaahan esiin pojat. 

Pensaiden takaa leijui näkyviin viisi piraattia. He istuivat puunassakoita muistuttavien leijuvien laitteiden selässä. Miehet näyttivät sekalaiselta porukalta tappelupukareita. Kaikilla oli pistoolit ja miekat. Vanhimman olkapäällä istui valkoinen kakadu.

– Kimppuun vaan, lintu sanoi ja heilutti vaaleanpunaista töyhtöään.

Rob otti taskustaan rasian ja otti siitä hyppysellisen käärmetervaa. Tervalta ja suopursulta maistuva tahna oli tehty Pirunkirnun druidien salaisella reseptillä. Se nopeutti ajatuksia niin, että ympäröivä maailma tuntui hidastuvan. Siitä oli hyötyä erityisesti nopeatempoisissa taistelutilanteissa.

Piraatit kävivät päälle rennon ylimielisinä. Luulivat olevansa ylivoimaisia kahta nuorta kuhertelijaa vastaan. 

Yllätys olikin melkoinen. 

Rob ja Kaarne iskivät heidän kimppuunsa kuin tuulispäät. Oli piraattien onni, että he olivat aktivoineet suojasädehaarniskansa, muuten jälki olisi ollut rumaa. 

Kaarne liikkui kuin huippuunsa viritetty taistelurobotti. Hän oli saanut koulutuksensa Sulttanaatin hayemanien ja Kirotun metsän zoonien keskuudessa, ja se näkyi. Yksi miehistä tuiskahti verissä päin pohjan neitojen keskelle, toinen putosi nassakaltaan murtunutta polvean pidellen. Kolmannen, sen, jonka olkapäällä papukaija oli istunut, Kaarne suisti maahan ja kävi tämän päälle hajareisin. Mies joutui katselemaan Kaarnen sinisiä silmiä lähietäisyydeltä veitsi kurkullaan. 

Rob oli saanut oppinsa Pirunkirnun klaanin legendaariselta fénnid-soturilta, Fionn MacCormackilta. Hän tyrmäsi nopeasti kaksi karskia piraattia, mutta kääntyessään naista kohti hän yllättyi. Hänen etsimiinsä tuli häiriö, joka pimensi näkökentän. Seuraavassa hetkessä hän tajusi makaavansa selällään nainen hajareisin päällään, pistoolin piippu poskea vasten painettuna. Naisen hattu oli lentänyt pois päästä niin, että punaiset hiukset heilahtelivat kasvoille. 

– Seis! nainen huusi ja pyyhkäisi hiussuortuvan huuliltaan. – Tämä on hulluutta! 

– Itse kävitte kimppuumme, Rob sanoi. Käärmeterva vaikutti hänen veressään vahvana, mikä teki puhumisesta hankalaa ja sai sen kuulostamaan omiin korviin oudolta mongerrukselta.

– Keitä te oikein olette? nainen kysyi.

– Matkalaisia, Rob sanoi. – Oletteko te piraatteja?

– Sen älyäminen ei näkijän lahjoja vaadi, nainen tuhahti. – Menkää matkoihinne, niin jätämme teidät rauhaan. Olette saaneet aikaan jo tarpeeksi vahin...

Ennen kuin nainen ennätti sanoa enempää, Rob oli riistänyt aseen tämän kädestä ja pyörähtänyt tämän päälle. 

– Osien vaihto, hän sanoi siirsi naisen silmille kiertyneet hiukset pistoolin piipulla hitaasti sivuun.

– Miten sinä tuon teit, komistus? nainen henkäisi.

– Ei tässä olla ensimmäistä kertaa sylipainissa, Rob naurahti ja katsoi voitonriemuisena Kaarneen. Kaarne ei hymyillyt. Hänen silmissään oli tyly ilme, jota Rob ei ollut aikaisemmin nähnyt. 

– Antakaa meidän olla, nainen sanoi. – Voimme vielä erota sovussa.

– Miten minusta tuntuu, että me sanelemme nyt ehdot, Rob sanoi. – Missä teidän laivanne on? Tehän olette piraatteja, eikö niin?

– Ei piraatteja ilman laivaa, sanoi mies, jonka kurkulla Kaarne piti veistään.

– Ei ilman laivaa, rääkäisi puun oksalle paennut kakadu.

– Pidä turpasi kiinni, Carlos, Robin alla makaava nainen tiuskaisi. 

– Anteeksi. Se lipsahti, Carlokseksi kutsuttu mies sanoi. – Ei tule toistumaan.

– Missä aluksenne on? Rob kysyi uudestaan.

– Niin, sitähän luulisi, että se leijuu jossakin lähistöllä, Carlos mumisi itsekseen.

– Niin luulisi, niin luulisi, papukaija toisti.

– Viekää meidät paattinne luo, Rob sanoi. – Minulla on ehdotus, joka voisi kiinnostaa teitä.

– Se on äkkiä tehty, Carlos, sanoi ja kosketti Kaarnen veistä sormellaan. – Jos voisit ystävällisesti siirtää tuota, niin kömmin ylös ja näytän tietä. 

Vasta nyt Kaarne huomasi, että miehen toinen käsi oli korvattu teräksisellä proteesilla. Hän nousi sivuun ja seurasi tarkasti piraatin jokaista liikettä, kun tämä nousi jaloilleen.

– Tätä tietä, mies sanoi ja alkoi kävellä kohti pusikkoa.

– Pysähdy, senkin idiootti, piraattinainen äsähti. – Et voi näyttää heille piiloamme. 

– Voinpa hyvinkin, vanha mies naurahti.

– Mihin minä sinun kanssasi vielä joudunkaan? nainen huokaisi.

– Lankullepa hyvinkin, piraatti murahti jatkaen kävelyään.

– Lankullepa hyvinkin, toitotti lintu ja alkoi nauraa räkättää niin kovalla äänellä, että sellaisen oli vaikea kuvitella tulevan ulos niin pienestä otuksesta.

Luku 4 – Sopimus

* Tämä voi olla ansa, pelkkää näytelmää, Kaarne nuotitti Rob McCoolille. * Suostuivat ehdotukseesi ihan liian helposti. 

He etenivät pusikon keskellä niin, että  Kaarne ja piraattivanhus kulkivat edellä ja Rob nuoren naisen kanssa viimeisenä. Nujerretut miehet raahautuivat eteenpäin siinä välissä toinen toistaan tukien. Kaksi heistä makasi Robin ja Kaarnen leijulaudoilla.

* Tämä ei vaikuta suunnitellulta, Rob vastasi. * He hyökkäsivät kimppuumme, mutta eivät saaneet, mitä halusivat, mitä se sitten lieneekään ollut.

* Piraatit ovat orjakauppiaita. Meidät he halusivat, ja varusteemme, Kaarne viestitti. * Meidän pitää olla varovaisia. Ei käy järkeen, että he paljastavat piilopaikkansa näin helposti.

* Jos he yrittävät jotakin, niin toimitaan sen mukaan, Rob totesi.

* Mitä aiot ehdottaa heille? Kaarne kysyi.

* Bjarmojen veneen pohjalla oli arkku täynnä kultaa. Se voisi olla hyvä täky. Luvataan heille osuus saaliista. 

* Voiko heihin luottaa?

* Sitä ei voi tietää ennen kuin kokeilee.

He saapuivat tiheikössä olevan kallioseinän luo. Carlos työnsi sormensa kivessä olevaan reikään, ja matala kivipaasi siirtyi sivuun.

– Ei kun peremmälle, piraatti sanoi ja kakadu hänen olallaan toisti sanat.

Kaarne kohautti olkiaan ja seurasi miestä sisälle luolaan. Hänen piti kävellä syvässä kyyryssä, ettei osuisi kattoon.

Robille tuli kotoinen olo. Hän oli asunut koko ikänsä Pirunkirnun kalliolinnassa, joka oli täynnä tunneleita ja kallioon louhittuja onkaloita. Ensimmäisen mutkan jälkeen he tulivat portaisiin, jotka veivät jyrkästi alas. Askelmat olivat niin kapeita, että jalat piti asettaa sivuttain ihan kuin ne olisi tehty paljon pienempiä jalkoja varten.

Rappujen loputtua he saapuivat käytävään, joka avautui hallimaiseen luolaan. Sen keskellä oli laaja vesiallas. Tilaa valaisivat siellä täällä ilmassa leijuvat lamput. Seiniin oli veistetty erikoisia kuvioita ja hahmoja. Vesialtaan reunassa oli vankka, puinen laituri, ja vedessä alus, jollaista Rob ei ollut koskaan ennen nähnyt. 

Aluksen kansirakennelma ylettyi juuri ja juuri veden pinnan yläpuolelle. Sen keskellä oli hevosen päätä muistuttava tähystystorni.

– Siinä on meitin Hippokamppi, Carlos sanoi ylpeänä. – Eikä toista samanlaista ole missään.

– Miten tuolla lennetään? Rob kysyi.

– Ei sillä lennetä, nainen puuttui puheeseen. – Sillä sukelletaan.

– Se kulkee siis veden alla.

– Siihen se on suunniteltu.

– Luulin kaikkien laivojen lentävän. Vedessä kulkeminen on vanhanaikaista.

– Sitä voi ihminen luulla kaikenlaista.

– Miten olette saaneet sen tänne kallion sisään? Kaarne kysyi.

– Vettä pitkin, kuinkas muuten, Carlos tuhahti. 

– Kuinkas muuten, piraatin olalla keikkuva kakadu kiekaisi niin, että luolan seinät moninkertaistivat metelin.

– Pötyä. Ei täältä pääse merelle. Olemme niemen keskellä. Emme lähelläkään rantaa, Kaarne huomautti. 

– Näittekö ne pienet järvet, jotka täplittävät Akkulanniemeä, nainen kysyi?

– Kyllä. 

– Niitä pitkin pääsee mereen. Niitä yhdistää kallionhalkeama, joka on juuri sopivan levyinen Hippokampille.

– Te siis sukelsitte tänne veden alla kuin kalat?

– Ravut ja merisiilit voivat todistaa sen, Carlos sanoi, – mutta eipä kai niihinkään ole luottamista.

– Sinulla oli meille jokin ehdotus, nainen sanoi Robille samalla, kun suki hiuksiaan taakse ja sitoi ne kiinni punaisella hihnalla.

– Kyllä. Viekää meidät Akkulanniemen satamaan.

– Vai niin, nainen sanoi. – Mitäs me siitä hyödymme?

– Etsimme alusta, jossa on kultalasti. Saisitte viidesosan saaliista.

– Pitäisikö muka uskoa sinun sanaasi kultalastista? Aika paksua, nainen naurahti.

– Voin näyttää kuvan, Rob sanoi. – Avaa postiluukkusi, niin laitan sen tulemaan.

– Anna tulla, komistus. Luukkuni on auki, nainen sanoi, kohensi vyötäröään kiristävää korsettia ja iski Robille silmää.

Rob meni hetkeksi hämilleen, mutta viritti sitten kypäränsä avoimelle taajuudelle ja näki datamerellä kelluvan yhteyspisteen. Se näytti lasipullolta. Hän laittoi pulloon kuvan arkusta. Saman tien pullo katosi pinnan alle.

– Oho, nainen henkäisi. – Jos tämä pitää todellakin paikkansa, niin veneen pohjalla muhii ruhtinaallinen saalis. Katsopas tätä, isukki.

Naisen isäkseen kutsuman piraatin naama vääntyi leveään hymyyn. Hän näki etsinsangassaan kuvan, jossa oli bjarmojen avonainen kulta-arkku. – Katsokaas pojat tuota. Moisen aarteen turvin voisi siirtyä viettämään leppoisia eläkepäiviä. 

Carlos jakoi kuvan piraateille ja sanoi sitten Robille: – Puhuit viidesosasta. Se ei ikävä kyllä riitä. Haluamme puolet saaliin arvosta aitoina flanderilaisina leijonakolikoina, joita kuvassa näyttää olevan aikamoinen rytö.

Rob oli hämillään tilanteen saamasta käänteestä. Carlos niminen, alkuun hieman hupsulta vaikuttanut piraatti oli ottanut ohjat käsiinsä. 

– Saatte neljänneksen, Rob yskäisi.

– Kaksi viidennestä, mies sanoi.

– Kolmasosan eikä yhtään enempää, Rob sanoi.

Carlos katsoi naiseen, joka nyökkäsi.

– Hyvä on, piraatti sanoi. – Kättä päälle.

Rob McCool meni piraatin luo. Miehen metallinen käsi tuntui kylmältä, mutta puristus oli luonteva, ei yhtään konemainen.

– Oletan sopimuksen sitovan, vaikka kätesi ei olekaan aito, hän sanoi.

– Sana on se, mikä sitoo. Kättely on vain ele. Sinä myös, mies sanoi Kaarnelle. 

Kaarne tarttui piraatin käteen ja vaistosi, että mekaanisen otteen takana oli paljon enemmän voimaa kuin mitä miehen iäkäs olemus antoi olettaa.

– Sinä myös, Kaarne sanoi naiselle. – Mikä on nimesi?

– Mandi, hän sanoi ja kätteli Kaarnea. – Entä sinun?

– Kaarne.

– Aika erikoinen nimi, jotenkin alkukantainen. 

Sitten Mandi ojensi kättään Robille. – Sinulla on kiehtovat silmät. En ole nähnyt moisia koskaan ennen. Mikä on nimesi? 

– Rob McCool.

– McCool, hmm… Kuulostaa hyvältä. 

Mandi piti tiukasti kiinni Robin kädestä, nousi varpailleen ja suukotti häntä yllättäen poskelle. – Anglien saarten pohjoisosissa asuu skotseja, joilla on samankaltaisia nimiä.

– He ovat menneet sinne alun perin Irlannista. Minunkin klaanini on Irlannista, Rob yskäisi. Suudelman aiheuttama puna kuumotti hänen poskiaan.

– Olet siis iiriläistä perua, nainen totesi.

Rob ei korjannut väärinkäsitystä. Olisi turha alkaa selitellä, että hänen sukujuurensa eivät olleet Irlannissa vaan jossakin aivan muualla. Ei hän itsekään tiennyt, missä.

– Entä sinä, Kaarne. – Mandi karautti ärrän kuuluvasti niin, että kakadukin innostui toistelemaan sitä. – Mistä sinä tulet?

– Vähän sieltä ja täältä. Se on pitkä tarina, Kaarne sanoi katse kylmänä. – Elin lapsuuteni tsuudien parissa, josta minut myytiin valid sultanan hoviin. Sieltä tulin Fennoniaan. Entä sinä?

– Synnyin Karibialla, Mandi sanoi. – Mutta olen kulkenut koko ikäni merillä. Kotini on tuossa sukellusveneessä.

– Miksi olette ankkuroituneet tänne?

– Et pistäne pahaksesi, jos pidämme sen omana tietonamme.

(Tämän asian pitäisi ehkä tulla esille jossakin kohdassa, että miksi piraatit olivat pohjoisessa. Väijyivät joitakin kuljetuksia? Jahtasivat barbareskeja? Kaunaa Hizir Barbarossalle?)

– Kuinka vaan, Kaarne sanoi. – Mitäpä se meille kuuluu.

– Yö alkaa olla pimeimmillään. Eiköhän lähdetä, Mandi henkäisi ja katsoi Robia silmiin. – Ellei sitten keksitä jotakin ihan muuta tekemistä.

– Lähdetään vaan aaman tien, Kaarne sanoi kuivasti. Hän ei pitänyt siitä, miten nuori piraattineito katseli Robia. 

– Kaikki laivaan, Carlos komensi. – Sukelletaan Akkulanniemen satamaan.

Luku 5 – Pinnan alla

Rob McCool seisoi Hippokampin pyöreän ikkunan ääressä. He olivat sukellusveneen komentohuoneessa. Sen kalustus oli koristeellinen, mutta niukka: navigointipöytä, sohva, nojatuoleja ja kaksi verhoilla suojattua makuualkovia. Carlos ohjasi alusta liikuttelemalla hologrammiruoria ja navigointipöydän säätimiä. Ahtaassa halkeamassa hän oli ollut hyvin keskittynyt, mutta Pitkävuonoon päästyään hän rentoutui ja otti osaa keskusteluun.

Kävi ilmi, että piraatit eivät harjoittaneet orjakauppaa, vaan tekivät täsmäiskuja suurvaltojen arvolasteihin. Rob kertoi, että hänen klaaninsa toimi vähän samalla tavalla, ryösti svenskien ja novgorodilaisten varastoja ja tavarasaattueita. 

Mandia kiinnosti Kaarnen menneisyys hayemanina. He istuivat samettiverhoillulla sohvalla, jonka puuosiin oli kaiverrettu merihevosia.

– Miksi Sulttanaatin koodinkantajia on yhdeksän? hän kysyi.

– Jako perustuu maakuntiin, joita on yhdeksän. Jokaiselle on nimetty oma koodinkantaja.

– Miksi sinun alueesi oli Krim?

– Se johtuu menneisyydestäni. Isäni oli tataari. Krimin kaanikunnan asukkaat ovat suureksi osaksi tataareja.

– Miksi lähdit pois Sulttanaatista, Mandi kysyi. – Miksi hylkäsit urasi koodinkantajana?

Kaarne katsoi Robiin, joka seisoi ikkunan ääressä.

– Tämä voi kuulostaa tyhmältä, mutta minut houkutteli pois eräs pohjoisen metsäläispoika ja ajatus vapaudesta.

– Tuo ei kuulosta lainkaan tyhmältä, Mandi sanoi. – Pikemminkin romanttiselta.

– Istanbulissa elin yltäkylläisyyden keskellä, Kaarne sanoi, – mutta olin pelkkä ratas koneistossa, joka oli luotu palvelemaan yksin valid sultanaa. Olin enemmänkin esine kuin ihminen. En saanut päättää omista asioistani. Siksi halusin pois.

Kaarne katsoi Mandiin ja sanoi vielä: 

– Hetkeä ennen kuin kohtasimme sinut, istuimme Robin kanssa kallioilla ja ihailimme auringonlaskussa kylpeviä kukkasia. Olimme siinä omasta vapaasta tahdostamme, emme kenenkään määrääminä. 

Mandi tutki Kaarnea. Ajatteli, että tämä oli varreltaan siro, mutta luultavasti paljon vaarallisempi kuin miltä näytti.

– Vapaus merkitsee meille paljon, Mandi sanoi. – Siksi emme harjoita orjakauppaa. Äitini oli entinen orja. Isäni löysi hänet barbareskien laivalta. Hänet oli ryöstetty Anglien Hebrideiltä.

– Tunnen paikan klaanin tarinoista. Siellä asuu paljon skotsiheimoisia, Rob sanoi. – Minunkin äitini suku on sieltä kotoisin.

Hän kävi istumaan nojatuoliin ja laski kätensä lasipöydälle, jonka sisällä oli vettä ja värikkäitä kaloja. 

– Kiinnostavaa, Mandi sanoi. – Meidän pitää keskustella aiheesta joskus enemmän, mutta nyt saavumme satamaan. 

– Valmistautukaa. Nousemme pian pintaan, Carlos sanoi. – Kuvailemanne alus on yläpuolellamme. Vaikuttaisi norrimalliselta lentoveneeltä.

– Sellainen se olikin, Rob sanoi.

– Otetaan käyttöön salattu yhteys, Mandi ilmoitti. – Suunnitelmamme on yksinkertainen. Nousemme laivaan, kaappaamme arvoesineet ja poistumme paikalta. Tämä on meille tuttu käytäntö. Tätä me teemme työksemme.

– Ei kuulosta kovin monimutkaiselta, Rob sanoi. – Eiköhän me pysytä perässä.

– Noustaan sen verran vedenpinnan yläpuolelle, että päästään laivaan kuivin jaloin, Carlos sanoi. 

– Toimitaan nopeasti, Mandi sanoi. – Mykistän kaikki lähialueen tutkat. Sen jälkeen, meillä on nelisen minuuttia aikaa toimia. Kaappauksen jälkeen palataan Hippokamppiin ja sukelletaan pakoon. Toivotaan, että emme saa niskaamme kovin paljon syvyyspommeja ja harppuunoita.

– Bjarmojen lentoveneessä on yksi aseistamaton nainen, Kaarne sanoi. – Haluamme hänet mukaamme, elävänä.

– Tuosta ei ollut aikaisemmin mitään puhetta, Carlos sanoi, pysäytti sukellusveneen nousun ja tuli pois navigointipöydän luota. – Neuvottelut täytyy aloittaa uudestaan.

Kävin 3.5. vierailulla Leppävirran Kivelän koululla. Sieltä sain rutkasti ehdotuksia piraattien nimiksi. Kävin ne kaikki läpi ja päädyin seuraaviin (ainakin toistaiseksi).

Nuori piraattinainen = Mandi Fadiño, sukelluslaivan kapteenin tytär.

Carlos Fadiño= piraatti, jolla kakadu. Mandi Fadiñon isä ja sukellusveneen kapteeni.

Papukaija = Papa Amaro

Janis Bennett Hebrideiltä = Mandin äiti

Luku 6 – Aarrejahti

Hippokamppi nousi pintaan, ja piraatit pyyhälsivät bjarmojen kimppuun. Heidät yllätettiin täysin ja riisuttiin aseista. Talulla löytyi peitteen alta. 

– Lapsesi ovat turvassa, Kaarne sanoi hänelle samalla kun poisti siteet ja suukapulan. – Tulimme pelastamaan sinut.

– Kuinka he voivat? Missä he ovat? Talulla kysyi.

– He voivat hyvin ja odottavat sinua Thaanassa. Viemme sinut sinne.

– Kulta-arkkua ei näy missään, Mandi sanoi. Hän leijui nassakan varassa Kaarnen ja Robin vierelle ja katsoi Talullaan. – Tiedätkö, missä se on?

– En.

– Aika loppuu. Meidän on lähdettävä, Carlos sanoi ja meni erään bjarmosoturin luo. Hän otti siteen pois miehen suulta ja puristi tämän poskia teräskourallaan niin, että huulet alkoivat törröttää kuin pusukalalla. 

– Jos yrität hälyttää apua, päädyt rapujen syötäväksi. 

Carlosin olkapäällä keikkuva kakadu murisi kuin pantteri.

Tässä välissä kävin vierailemassa Puolalan koulun 9B-luokassa. Oli tosi kivaa. Upea yleisö. Pyysin vinkkejä ensimmäisen luvun nimeksi ja niitähän tuli. Voiton vei lyhyt ja ytimekäs Savua, joka kuvastaa hyvin luvun ensihavaintoja. Kiitos!

– Tiedän, että aluksessanne oli kultaa. Minne se on viety.

– Se on…, mies sopersi ja alkoi sitten yskiä.

– Puhu selvemmin, Carlos sanoi ja nosti miehen partaan yli niin kuin tämä olisi ollut säkillinen höyheniä ja antoi pään upota mereen. 

Suoritus vaikutti täysin mahdottomalta piraatille, jolla näytti olevan ikää aika lailla.

– Ra-rahat ovat päällikön majapaikassa, soturi yski ja änkytti, kun Carlos nosti hänet pois vedestä.

– Mikä majapaikka? Missä? Puhu!

– Ottarin oluttupa. Kaupungin laidalla.

– Hän valehtelee, Mandi sanoi. – Kuulen sen äänestä.

Carlos ravisteli miestä ja upotti tämän pään uudestaan mereen. Kun hän nosti miehen taas ylös, tämä vaikersi ja oksensi kylmää suolavettä.

– Lopeta valehteleminen. 

– Se on kvennien pitämä majatalo ihan tässä sataman lähellä.

– Naurava lokkiko?

– Juuri se.

– Onko loput miehistöstä siellä?

– On.

– Aika loppuu! Mandi huusi. – Meidän on pakko sukeltaa!

Tässä kohtaa kävin Kuopion Minna Canthin koulussa hakemassa ideoita 8D-luokalta. Toinen luku sai nimen Prismasirotin. Tarina jatkuu niin, että Rob ja Kaarne lähtevät selvittämään, minne aarre ja prismasirotin on viety. He eivät lähde piraattien kanssa pakoon sukelluslaivalla. (myöhemmin prismasirotin-nimitys jäi pois ja sen korvasi omfalos)

Rob ja Kaarne veivät Talullan sukelluslaivaan johtavalle luiskalle, jota pitkin piraatit olivat rynnänneet lentoveneeseen. 

– Omfalos, Talulla kuiskasi ja tarrasi kiinni Kaarnen käteen. – Se on haettava pois. Jos bjarmot myyvät sen Novgorodiin, lankeaa koko manner novgorodilaisten käsiin.

– Tarkoitatko tarujen Omfalosta?

– Kyllä. Juuri siitä. Sitä on suojeltava. Se ei saa joutua vääriin käsiin.

Rob katsoi Kaarneen. – Mitäs nyt tehdään? Mitä, jos se Omfalos ei olekaan höpöjuttuja.

– Meidän on mentävä maihin, Kaarne sanoi ja harppoi sitten Mandin luo. – Emme sukella kanssanne. Menemme Nauravaan lokkiin ja haemme aarteen pois. Missä voisimme nähdä sen jälkeen? Mistä ottaisitte meidät takaisin kyytiin? 

Vierailin Suonenjoen yhtenäiskoulussa kaikkien ysiluokkien pakeilla. Kolma luku sai nimen Piraatit ja neljäs luku nimen Sopimus. Tarinan käänteeksi äänestettiin vaihtoehto, joka vie Robin, Kaarnen etsimään aarretta (ja prismasirotinta, omfalosta) Akkulanniemen kaupungista piraatti Mandi seuranaan. He tunkeutuvat kaupunkiin siitäkin huolimatta, että se on hälytystilassa.

Piraattikapteeni Carlos leijui paikalle nassakkansa päällä istuen. – En laske teitä lähtemään noin vain. En luota teihin riittävästi. Kolmasosa aarteesta kuuluu meille. En voi ottaa sitä riskiä, että häivytte sen kanssa omille teillenne.

– Minä lähden heidän mukaansa, Mandi sanoi. – Sukeltakaa te avomerelle ja kiertäkää Järrivuonon pohjukkaan. Sinne ei ole pitkä matka maita pitkin. Me haemme aarteen ja nousemme kyytiin siellä.

– Saat sen kuulostamaan helpolta, Carlos naurahti.

– Ei se helppoa ole, mutta mahdollista kuitenkin.

– Sinulta se onnistuu jos keneltä. Varsinkin kun mukanasi on tuo parivaljakko. Pidä huoli itsestäsi. Äläkä ryhdy mihinkään uhkarohkeaan. Tule ehjänä takaisin.

– Älä siitä huoli. En ole maissa ensimmäistä kertaa.

Tässä kohtaa kävin vierailemassa Karttulan Kissakuusen koulussa. Tapasin kaikki seiskat ja ysit. Viidennen luvun nimeksi napsahti seiskoilta tullut Pinnan alla ja kuudennen luvun nimeksi yseiltä Aarrejahti. Tarina jatkuu niin, että Rob, Kaarne ja Mandi lähtevät kaupunkiin laivoja pitkin parkkouraamalla. Toinen vaihtoehto olisi ollut pyrkiä kaupunkiin huomaamatta sukeltamalla.

Piraatit vetäytyivät sukellusveneeseen. Ei aikaakaan, kun alus painui kuohuihin. Rob, Kaarne ja Mandi hyppäsivät bjarmojen veneestä gotlantilaiseen kaljaasiin. Rob kiipesi mastoon tähystämään ja selosti tilannetta kypäränsä viestijärjestelmän kautta.

* Satamatornin suunnasta lähestyy neljä kiituria ja vene, jossa on hassut ponttoonit sivuilla.

* Ei perhana, se on torpedovene, Mandi nuotitti. * Lähtevät jahtaamaan Hippokamppia.

* Pääsin sisälle takaa-ajajien mysteereihin, Kaarne nuotitti. * Pystyn tekemään meidät joksikin aikaa näkymättömiksi. Hypitään laivasta toiseen ja rantaudutaan sataman äärimmäiseen reunaan. Siellä on hiljaisempaa.

Rob ja Kaarne loikkivat laivojen välit leijuvöiden varassa. Mandi liisi hameensa laskoksiin kätketyn leijunassakan päällä. Kaukaa heidän takaansa kuului matalataajuuksinen jysähdys, jota seurasi veden ryöpsähdys.

* Syvyyspommi, Mandi nuotitti. * Tuo ei tunnu erityisen mukavalta siellä alhaalla.

* Toivottavasti heille ei käy huonosti, Rob nuotitti.

* Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun isä väistelee takaa-ajajia. Niillä pitää olla satumaisen hyvä tuuri, jos aikovat osua vanhaan kunnon Hippokamppiimme.

Akkulanniemen satama rakentui leveästä, koko kaupungin levyisestä laiturista ja riveihin järjestetyistä poijuista, joihin laivat oli kiinnitetty ketjuilla ja tervatuilla köysillä. Kaljaaseja, kaleereja, troolareita, orjalaivoja ja muita paatteja oli useita kymmeniä. 

Laiturille oli kerääntynyt ihmisiä katsomaan, mistä hälytyksessä oli kyse. Heidän kantamansa lyhdyt valaisivat yötä kuin kiiltomadot.

Rob, Kaarne ja Mandi tavoittivat laiturin äärimmäisen reunan. Siellä oli hiljaista. He pujahtivat lähimpien talojen väliin. Muutamia leveämpiä katuja lukuun ottamatta kujat olivat kapeita ja sokkeloisia.

– Onneksi täällä on väkeä kaikista maailman kolkista. Monessa muussa paikassa herättäisimme helposti epäilyksiä, Mandi sanoi.

– Pysytään silti näkymättömissä jos vain mahdollista, Rob sanoi.

– Pääasia, että emme kulje hiiviskellen, vaan tavallisesti. Seuratkaa minua. Minä tunnen paikat.

 He etenivät hämärän suojissa. Jostakin kuului sian röhkinää, toisesta suunnasta vuohen mäkätystä.

– Mennään Nauravaan lokkiin takakautta, Mandi sanoi, kun he lähestyivät kaupungin keskustaa.

* * *

Tuuloman rajapäällikkö Jagmort saapui viiden bjarmosoturin kanssa lentoveneelle. Hän hyppäsi laitaan kiinnitettyjen kilpien yli kannelle ja meni vartijoiden esimiehen luo. Carlos oli sidotuttanut hänet mastoon. Toiset vartijat olivat yhdessä nipussa laivan perässä. Jagmort otti esiin pitkän, kaksiteräisen puukkonsa ja sivalsi vartiopäällikön suuta peittävän liinan poikki niin, että miehen poskeen tuli haava.

– Mitä tapahtui? Jagmort tivasi.

– Piraatit kävivät kimppuumme.

– Mitä hittoa! Jagmort henkäisi. – Piraatit. Miten he uskalsivat?

– Tulivat ylivoimalla. Ei meillä ollut mitään mahdollisuuksia pärjätä heille.

– Miksi ihmeessä piraatit iskivät juuri meidän veneeseemme? Satama on täynnä toinen toistaan houkuttelevampia aluksia.

– He olivat kullan perässä ja veivät naisen.

– Mitä? Miten he tiesivät kullasta?

– Heidän mukanaan oli se outo kukkoilija ja mustatukkainen tyttö, jotka näimme, kun otimme irkkuveneen hinaukseen. 

– Se kukkoilija siis näki arkun! Jagmort manasi. – Oliko se muka piraatti? Uskomatonta! 

– He aikovat varastaa kullan, vartiopäällikkö sanoi. – Teidän on palattava heti majataloon. 

– Eivät he tiedä, että se on siellä.

– Kyllä tietävät. 

– Miten?

– Minut pakotettiin kertomaan. Sillä piraatilla oli hirvittävä konekoura. Se melkein hukutti minut.

– Konekoura. Sen täytyi olla Carlos Fadiño. Ei helvetti. Olisi pitänyt arvata, Jagmort murahti ja iski veitsellään mastoon niin, että vartijan ympäri kiedottu köysi katkesi, ja mies putosi polvilleen kanveesiin. 

– Näitkö, kuinka monta piraattia lähti majataloon?

– Kaksi naista ja se kukkoilija, vartija sanoi. – Meidän on lähdettävä heti heidän peräänsä.

– Sinä et lähde mihinkään, Jagmort sanoi, otti miestä niskasta kiinni ja työnsi hänet laitaa vasten niin, että tämä killui puoliksi veneen ulkopuolella.

– Tuonneko se piraatti aikoi sinut hukuttaa?

– Niin.

– Siltä jäi hyvä työ kesken. Minulla ei ole enää käyttöä sinunlaisellesi lavertelijalle. 

Tämän sanottuaan Jagmort keikautti vartijan laidan yli. Kuului loiskahdus, kun mies upposi mereen.

– Ja nyt kiireesti takaisin! Jagmort käski. – Meidän on saatava piraatit kiinni ennen kuin ne pääsevät käsiksi kultaan. Ottakaa lamautin mukaan. Kaikki häirinnät ja salaukset päälle. Järjestetään niille kunnon yllätys.

* * *

Mandi leijui kävelyvauhtia Robin ja Kaarnen edellä hameen helmat kivettyä kujaa hipoen. He eivät puhuneet sanaakaan, vaan viestittivät ainoastaan nuoteilla. 

* Olemme ihan lähellä, Mandi ilmoitti. * Kiivetään katolle ja mennään sisään toisesta kerroksesta. Veikkaan, että he ovat ottaneet majatalon isoimman huoneen. Siinä on meidän kannalta kätevä parveke.

* Et taida olla ensimmäistä kertaa näillä kulmilla, Rob nuotitti.

* Tämä on yksi kotikentistäni. Meillä on tukikohtia muutamissa kaupungeissa. Tämä on niistä pohjoisin. Tästä pääsee nopeasti Valkoiselle merelle ja norskien satamiin.

* Eikö Narvikin sijainti olisi parempi? Rob kysyi.

* Siellä ei ole yhtä hyvää lymypaikkaa. Akkulanniemen luolan kaltaisia piiloja on harvassa. 

* Kuinka löysitte sen? Kaarne kysyi.

* Isä oli nuori mies, kun norskien partioveneet jahtasivat häntä. Hän löysi paikan sattumalta… No, nyt ollaan perillä.

Heidän edessään kohosi kivistä muuratun rakennuksen takaseinä, jossa oli kuin olikin parveke kolmannessa kerroksessa.

* Kiivetään ja katsotaan, mitä ylhäältä löytyy, Mandi nuotitti.

* Skannereideni mukaan huoneistossa on kaksi asukkia. Nekin nukkumassa, Kaarne ilmoitti. * Muuten majatalo vaikuttaa olevan täynnä.

* Tämän pitäisi olla helppo homma, Mandi nuotitti. * Mennään sisään, napataan kulta ja painellaan tiehemme. 

* Kuulostaa hyvältä. Minä voin mennä edeltä, Rob nuotitti ja lähti nousemaan kohti parveketta.

* Sen kun menet, Mandi kuittasi. * Mutta ole varovainen.

Rob nousi ylös rosoista kiviseinää. Leijuvyö helpotti kiipeämistä. Hän eteni parvekkeen vierelle ja kurkisti tiheänä kasvavan villiviiniköynnöksen läpi. Ketään ei näkynyt, mutta hän aisti, että sisällä oli kaksi miestä: toinen liikkui edestakaisin, toinen istui tuolilla. 

Rob oli jo jonkin aikaa kyennyt hahmottamaan ympärillään olevan tilan näkemättä sitä. Hän ei ollut varma, miten se tapahtui. Hänen sisällään oli ikään kuin tutka, joka yhdisti eri aistimukset geometriseksi kuvaksi. 

Hän laittoi suuhunsa nokareen käärmetervaa ja livahti parvekkeelle. Lasioven läpi loimotti takkatulen kajo. Hän hiipi ovelle ja väänsi kahvasta. 

– Mikä se oli? istumassa ollut mies sanoi ja nousi seisomaan. Rob pujahti sisään ja aktivoi suojasädehaarniskansa. Miehet näkivät hänet ja hyökkäsivät laivamiekat kourissaan. Heidän suojasädehaarniskansa hohtivat sinertävää valoa

Rob väisti miekan kärjen, joka oli tähdätty rintakyrassin ja kasvosuojan väliin. Toinen mies sivalsi häntä kylkeen, mutta isku kilpistyi suojasäteistä. Robin ennakoi käärmetervan avulla vastustajiensa liikkeet ja nujersi heidät muutamassa hetkessä. 

* Vartijat on hoideltu, hän ilmoitti. * Täällä on turvasäilö, mutta en saa sitä auki.

Kaarne ja Mandi kiipesivät ylös ja menivät Robin luo. Säilö oli kiinnitetty seinään. Sen ovi oli terästä. Lukossa oli reikä avainta varten.

– Joskus vanhanaikaisuus on harmillinen este, Kaarne sanoi. – Tähän eivät mysteerien murtamiset tepsi. Tämä vaatii oikean avaimen.

– Antakaa minun koettaa, Mandi sanoi. – Tiedän lukoista yhtä jos toista. Kuuluu ikään kuin työnkuvaan.

Hän otti hameensa laskoksista kangaskäärön. Siinä oli erilaisia tiirikoita ja vempeleitä. 

– Näiden kahden pitäisi riittää, Mandi sanoi, ja työnsi instrumentit lukkoon. 

– Alakerrassa metelöidään, Rob sanoi. – Mitähän siellä tapahtuu.

– Minä en kuule mitään, Mandi sanoi.

– En minäkään, Kaarne sanoi, – mutta jotakin täytyy olla tekeillä. Tutkani pimeni hetki sitten. En näe yhtään elävää sielua koko rakennuksessa. Aivan kuin koko majatalo olisi tyhjentynyt asukkaista. 

– Joku lähettää varmasti häirintäsignaalia, Rob sanoi.

– En tiedä. En saa siitä kiinni.

Turvasäilön lukosta kuului raksahdus.

– Nyt aukeaa, Mandi sanoi. Hän tarttui oven messinkikahvaan, käänsi sitä ja veti. Säilön sisältä löytyi arkku ja kangaskäärö.

Kaarne otti kangaskäärön. Sen laskoksista paljastui kananmunan kokoinen ja muotoinen marmoriesine, jonka pinnassa oli hyvin ohuita, juuri ja juuri silmin erottuvia kaiverruksia.

– Tämän täytyy olla omfalos, hän henkäisi.

– Mandi kiskoi arkun lattialle, aukaisi lukon ja nosti kantta. – Hyvältä näyttää. Ei mitään turhia tinakolikoita vaan ehtaa friisien kultaa.

Hän otti helmansa laskoksista valjaat, joissa oli kaksi putkimaista leijuntasäiliötä. Hän punoi valjaat näppärästi kiinni arkkuun, aktivoi säiliöt ja kiepautti arkun selkäänsä kuin repun. 

– Olet tainnut tehdä tuon ennenkin, Rob sanoi.

– Täytyy myöntää, että muutaman kerran. Näin arkkua on helpompi kantaa. Ei hidasta pakenemista. Nyt voimme häipyä.

Oven ulkopuolelta alkoi kuulua ryminää.

– Portaikossa on porukkaa ja paljon. Ihan lähellä, Rob sanoi. – Lähdetään. 

He menivät parvekkeelle, kiipesivät kaiteen yli ja pudottautuivat maahan.

– Tuolla varkaat menevät! kuului huuto parvekkeelta, kun he syöksyivät hämärälle kujalle.

– Vai varkaat, paraskin huutelija, Rob manasi, kun he loikkivat Mandin perään.

Näytti siltä, että Mandi tunsi kaupungin läpikotaisin. Hän teki nopeita käännöksiä pyrkien harhauttamaan takaa-ajajat heidän jäljiltään. Rakennukset olivat rinteessä. He nousivat koko ajan ylöspäin, kunnes tulivat kadulle, jota reunusti lehtevä tiheikkö. Mandi jätti kadun ja sukelsi pensaiden väliin. 

– Tätä kautta pääsemme suojassa kukkulan toiselle puolelle, Mandi sanoi, kun he tulivat kapealle polulle. – Siellä on piilo, jossa voimme levähtää. Jatkamme Järrivuonolle, kun tilanne rauhoittuu.

– Saat kaiken kuulostamaan varsin helpolta, Rob sanoi.

– Olen kuullut tuon lausahduksen isäni suusta aika monta kertaa, Mandi naurahti. – Toivotaan, että  suunnitelma toimii.

Tiheikössä risteili useita polkuja, mutta Mandi ei epäröinyt hetkeäkään. Hän eteni kovaa vauhtia, kunnes he tulivat paikkaan, jossa oli pensaiden ympäröimä louhikko. Mandi työnteli kiireesti syrjään muutamia kiviä. 

– Käykää peremmälle, hän sanoi.

Rob ja Kaarne lymysivät ahtaaseen luolaan. Mandi tuli sisään viimeisenä ja asetteli kivet takaisin paikoilleen.

– Miten pystyt liikuttelemaan lohkareita noin vaivattomasti? Kaarne kysyi.

– Tämä ei ole ihan sitä, miltä näyttää. Nämä kivet on valmistettu juuri tätä piiloa varten. Niiden sisällä on pienet leijuntasäiliöt.

– Ei mitään halpaa nikkarointia sellainen, Rob sanoi.

– Tiettyihin asioihin kannattaa panostaa. Meille piraateille piilot ja pakopaikat ovat elinehto.

– Kuinka kauan odottelemme täällä? Kaarne kysyi.

– Ensi yöhön. Siinä ajassa isä on ennättänyt navigoida Hippokampin Järrivuonon pohjukkaan. Hyvässä lykyssä etsijämme turhautuvat ja luovuttavat, niin että pääsemme livahtamaan vuonolle ilman ongelmia.

– Kuinka kaukana vuono on?

– Sinne on alle kymmenen kilometriä.

– Ei siis ihan lähellä.

– Maasto on suotuisa. Voimme edetä puiden suojassa. Meidän pitää vain kiertää kallioiset kukkulat. Yksi kohta on kyllä vähän haastavampi.

– Millä tavalla? Rob kysyi.

– Pitää ylittää vuono.

– Ai että vähän haastavampi, Rob sanoi.

– Se on pelkkä kapeikko, Mandi sanoi. – Muutama kymmenen metriä. Mutta siinä on pieni paljastumisen vaara.

– Olisiko viisaampi kiertää vuono? Rob kysyi.

– Ei oikeastaan. Se yltää neljäkymmentä kilometriä etelään. Vuonon pohjukasta alkaa jokitaival, joka vie lähelle Aanarinjärveä.

– Vähän turhan pitkä matka, Rob myönsi.

– Kalle kertoi, että niillä suunnilla asuu joutsenkansaa, Kaarne sanoi. – Siis Aanarin itäpuolella.

– Olen kuullut puhetta niistä, Mandi sanoi, – mutta se on pelkkää legendaa. Keksitty juttu. Tarina, joka elää ihmisten suussa. Niitä on aina ollut, kertomuksia kadonneista kansoista ja aarteista. Miksi se kiinnostaa sinua?

– Minut ryöstettiin, kun olin ihan pieni. Minulla ei ole kunnon muistikuvaa vanhemmistani. Tiedän vain, että isäni oli tataari ja äitini joutsenkansaa. Mitä se sitten tarkoittaakin? Niin minulle on kerrottu. 

– En haluaisi masentaa, mutta vihjeet eivät johda kovin pitkälle, Mandi sanoi. – Mikä se valkoinen muna muuten on? Miksi otit sen mukaan?

– Se on eräänlainen pyhäinjäännös, Kaarne sanoi ja katsoi merkitsevästi Robiin, ettei tämä vain paljastaisi kiven todellista merkitystä. – Sillä ei ole rahallista arvoa. Se on reliikki vanhan liiton jumalten ajoilta.

– Mistä se on peräisin?

– Sulttanaatista, Delfoista, Hellaksen alueelta.

– Se on tehnyt pitkän matkan tänne. Minkä ihmeen takia se oli bjarmojen hallussa?

– He varastivat sen. Se kuuluu naiselle, jonka pelastimme heidän veneestään. Hänen nimensä on Talulla. Hän oli viemässä kiveä Thaanan suurshamaanille, kun hänet ryöstettiin.

– Ai että ihan suurshamaanille. Käy järkeen, Mandi sanoi. – Ikämieltä kiinnostavat vanhat taikakalut. Olemme toimittaneet hänelle muutamia. Mutta meidän kannattaa nyt hyödyntää joutilaisuuttamme lepäämällä. Minua ainakin nukuttaa ihan vietävästi.

– Hyvä ajatus, Rob sanoi. – Kerätään voimia. Niitä tarvitaan vielä. Minulla on paha aavistus, että matka Järrivuonolle ei ole niin leppoisa, kun annat olettaa.

Hän asettui pitkäkseen kovalle lattialle. Kaarne ja Mandi tekivät samoin. 

Ahdasta tilaa valaisi yksi kemiallinen soihtu, jonka hehkun Mandi oli säätänyt pieneksi. 

Rob katseli luolan kattoa. Valo ja varjot loihtivat siihen mielenkiintoisia kuvioita. Yhdessä kohtaa oli kasvot, toisessa hiihtäjä, kolmannessa poro. Tulkinnat olivat täysin sattumanvaraisia, pienten vihjeiden herättämiä. 

Robin koko elämä oli kuin yhdistelmä toisiaan seuraavia sattumia. Nytkin he olivat ahtautuneina piiloluolaan Jäämeren rannalle ennen tuntemattomien sotureiden ahdistelemina, vaikka heidän olisi pitänyt olla Thaanassa kysymässä neuvoa suurshamaanilta.

Valo sammui. 

Mandi kierähti ja asetti päänsä Robin kainaloon. Rob ei tiennyt, nukkuiko tämä, vai oliko vielä hereillä. Naisen käsi laskeutui Robin vatsalle. Se tuntui hieman oudolta mutta samaan aikaan jännittävältä. Sydän alkoi jyskyttää. Rob liikahti ja käsi osui Mandin kaulalle. Korsetin kiristämät rinnat tuntuivat kumpuina kämmensyrjää vasten. Mandin sydän hakkasi myös. Hän tunsi sen selvästi. Lepäämisestä ei meinannut tulla mitään. Kummalliset ajatukset täyttivät pään. Jonkin ajan kuluttua Rob kuitenkin nukahti, ja levottomat ajatukset sulivat sekaviksi uniksi.

* * *

Bjarmopäällikkö Jagmort seisoi lentoveneen keulassa ja tähysi etelään pitkin Karhuvuonoa. Sen sini vaihtui kaukaisuudessa jokien ja järvien välkehtiväksi helminauhaksi.

– Eivät he ole voineet ennättää kauas, hän sanoi perämiehelle.

Suurikokoinen soturi punoi vaaleita viiksiään, tutki ruorin yläpuolella olevaa ohjauslevyä ja sanoi:

– Missään ei näy liikettä, joka viittaisi maastossa liikkujiin. Ei merkkiäkään lämpökameroissa. He ovat löytäneet jostakin piilon, jossa odottavat, että väsymme ja luovutamme. 

– Heidän täytyy olla ihan lähellä, Jagmort sanoi. –- Jatketaan etsintöjä. 

– Sain Akkulanniemestä kaksi barbareskifregattia partioimaan lähiseutuja, perämies sanoi. – Karkulaisten pitää olla aikamoisia kettuja, jos aikovat livahtaa käsistämme. 

– Onko Raz Rasputinista kuulunut mitään?

– Ei pihaustakaan. Kerron kyllä heti, kun se ottaa yhteyttä.

– Sanotaan sille, että kivi on hallussamme, ja jatketaan neuvotteluja siitä, mihin viimeksi jäätiin.

Lentoveneen ohjauslevyn ylle ilmestyi hologrammiviesti. Perämies avasi sen.

– Maata pitkin edenneet etsijät putosivat varkaiden jäljiltä.

– Näyttää siltä, että maa on nielaissut heidät. Ilmoita, että hommaavat jostakin vihikoiria. Ajetaan heidät esiin kolostaan.

– Selvä.

Luku 7 – Barbareskit 

Rob McCool säpsähti hereille. – Kuuletteko saman kuin minä? 

– Riippuu siitä, mitä sinä kuulet, Kaarne sanoi. – Minä kuulen vain tuulen suhinaa ja linnun liverrystä.

– Se on koirien haukahtelua, Rob sanoi.

– Minä en kuule mitään sellaista, Mandi sanoi.

– Skannereissa ei näy mitään, mutta se voi johtua siitä, että bjarmoilla on tehokkaat häirintälaitteet, Kaarne sanoi.

– Meidän on paras kiirehtiä, Rob sanoi.

Mandi venytteli jäykistyneitä lihaksiaan ja ojenteli käsiään, niin että sormet hipoivat Robin kasvoja.

– Lähdetään saman tien? Kaarne sanoi happamesti. Hän ei pitänyt siitä, kuinka Mandi oli kiilannut itsensä Robin kylkeen. – Luulen, että Hippokamppikin on pian Järrivuonolla. Meiltä menee vielä jonkin aikaa, ennen kuin pääsemme sinne.

– Lähdetään heti, Rob sanoi. – Vaikka ei tämä odottelukaan hassumpaa ollut. Mukava levätä ja rentoutua välillä.

Mandi nousi Robin viereltä hitaasti niin, että hänen kaulansa painui miltei Robin kasvoja vasten. Hän kääntyi kontilleen ja alkoi siirtää kiviä syrjään luolan suulta. 

Ulkona oli vielä valoisa. Ilta-aurinko paistoi matalalta. Säteet osuivat juuri ja juuri puiden latvoihin.

Heidän pujottauduttuaan ulos luolasta Mandi asetteli kivet takaisin paikoilleen ja sanoi:

– Minä näytän tietä. Tulkaa perässä.

Hän lähti etenemään polkua pitkin mekon helmat oksia viistäen. 

* * *

– Tuli viesti! bjarmojen lentoveneen perämies huusi rajapäällikkö Jagmortille. – Akkulanniemen eteläpuolta vahtivat barbareskit ovat havainneet liikettä! 

Bjarmot olivat niemen sisälle jäävän Isojärven kallioilla. Sieltä oli hyvät näkymät laajalle alueelle.

– Missä fregatti tarkalleen ottaen on? Jagmort kysyi.

Perämies katsoi ruorin edessä olevaa hologrammikarttaa ja sanoi: – Pappilammen ja Karhuvuonon välissä.

– Käske niiden pysytellä riittävän kaukana kohteista ja ilmoita, että olemme tulossa. 

Perämies ojasi lentoveneen alas kallioilta ja lähti ylittämään järveä. Jagmort meni keulaan tähystämään. 

Kohta jäätte kiinni, kirotut varkaat, ja maksatte kaikesta korkojen kera, hän ajatteli. 

Oli ollut nöyryyttävää menettää vanki, arkullinen kultaa ja Omfalos yhden ainoan yön aikana. Hän tunsi joutuneensa täyden tollon asemaan, eikä hän pitänyt siitä. 

Lentovene pyyhälsi kapeaan salmeen. Mastoon osuva ilmavirta piti vaimeaa, humisevaa ääntä. Lammen jälkeen edessä oli enää metsäinen kannas, joka pitäisi ylittää ennen Karhuvuonoa. 

– Kohteet liikkuvat kovaa vauhtia etelään! perämies huusi.

Ne menevät kohti Pukkiniemeä, Jagmort päätteli katsoessaan etsinsankaansa heijastuvaa karttaa. Siellä vuono on kapeimmillaan. Aikovatko ne ylittää vuonon, vai mitä ne suunnittelevat?

Jagmort huokaisi syvään ja teki päätöksensä. – Täysi vauhti päälle, niin olemme ylityspaikalla ennen heitä. Järjestetään heille yllätys.

– Selvä on, perämies sanoi ja kaartoi aluksen kohti kannaksen matalinta kohtaa sellaisella voimalla, että veneen pohjalaudoitukset natisivat.

* * *

Rob McCool, Kaarne ja Mandi seisoivat pensaikossa hikisinä ja hengästyneinä. Heidän edessään avautui Karhuvuonon kapein kohta. Vastarannalla odotti niemi. Vettä oli välissä vain viitisenkymmentä metriä. Vuonon yli ei pääsisi kahlaamalla, mutta ylityspaikalla oli lautta.

– Tuota ei vahdi kukaan, Mandi sanoi. – Vedetään se tänne.

– Se on liian hidas, Kaarne sanoi. –- Liian helppo huomata. Meidän pitää päästä yli nopeammin.

– Tehdään rynnäkkö vettä pitkin, Rob ehdotti. – Pysymme pinnalla leijuntasäiliöiden avulla.

– Jalat kastuvat, Kaarne sanoi.

– Ja mekon helmat, Mandi sanoi.

– Ei se haittaa. Varmistetaan, ettei ketään ole lähistöllä, ja syöksytään toiselle puolelle, Rob yllytti.

– Mitä kypäräsi skannerit näyttävät? Onko lähistöllä mitään epäilyttävää? Kaarne kysyi.

– Hiljaista on.

– Sama täällä.

– Mitä tässä sitten odotellaan? Mandi tokaisi. – Mennään yli.

Samassa hän lähti liikkeelle. Mekon helmat todellakin kastuivat, kun hän roiskaisi rantakalliolta veteen. Kaarne ja Rob seurasivat perässä. He kipittivät leijuvöiden keventämin askelin niin, että jalat tuskin koskettivat vettä. Heidän ollessaan puolessa välissä tapahtui kuitenkin se, mitä he olivat pelänneet. Puiden takaa nousi esiin bjarmojen lentovene. Laitoihin kiinnitetyt pyöreät kilvet tuijottivat heitä kuin rivi hämähäkin silmiä. 

* Hajaannutaan, Rob nuotitti.

Lentovene epäröi hetken, mutta valitsi sitten kohteeksi Mandin, jolla oli arkku selässään. 

Mandi kaartoi pohjoiseen ja yritti päästä vastarannalle. Aluksesta pudotettiin laidan yli nuotta, jolla hänet tempaistiin ilmaan.

Rob McCool ja Kaarne pääsivät rantautumaan niemeen. He näkivät, kuinka Mandi kiskottiin partaan yli bjarmojen veneeseen. Alus häilyi hetken vuonon yllä ja lähti sitten tulemaan heitä kohti.

* Näkivät, ettei Omfalos ole arkussa, Rob nuotitti.

* Mennään niemen eteläpuolelle, Kaarne nuotitti. * Kierretään avoimet kalliopaikat metsiä pitkin ja pusketaan Järrivuonolle. 

* Ja jättäisimme Mandin heille?

* Ei meillä ole vaihtoehtoja. Paetaan ja pysytellään niiden edellä. Ne yrittävät taatusti saada meidätkin kiikkiin.

Kaarne oli oikeassa. Bjarmojen lentovene lensi heidän yläpuolelleen. Verkko pudotettiin Robin päälle, mutta se takertui puihin. Toinenkin yritys epäonnistui.

* Niin kauan kuin meillä on oksia suojana, ne eivät saa meitä, Rob nuotitti.

* Suurin osa matkasta Järrivuonolle on metsäistä, Kaaren ilmoitti. * Meidän pitää vain pysytellä oikealla reitillä.

* Ongelmia tiedossa, Rob nuotitti. * Kaksi fregattia lähestyy vasemmalta kovaa vauhtia.

* Huomasin saman. Tämähän menee mielenkiintoiseksi.

* Hemmetti, ne auttavat bjarmoja, Rob nuotitti.

* Eivät uskalla kuitenkaan ampua. Luulen, että Jagmort pelkää rikkovansa Omfaloksen, Kaarne nuotitti.

* Mitä tehdään? Rob kysyi.

* Ei pysähdytä. Jatketaan vain matkaa.

* Entä kun pääsemme vuonolle?

* Se on sen ajan murhe. Toivottavasti saamme apua Hippokampilta.

* Ainakin heillä on hyvä syy auttaa, kun Mandi ja palkkio ovat bjarmojen kyydissä. Eivät he jätä meitä.

Rob McCool sipaisi huuleensa nokareen käärmetervaa. Hän alkoi punnita erilaisia vaihtoehtoja siitä, kuinka pako tulisi päättymään. Hän oli aina ollut hyvä siinä. Hän kuvitteli tulevaisuuden pimeinä polkuina, jotka valaistuivat yksi kerrallaan. Jonkun reitin päässä odotti huono loppu, toisen päässä parempi. 

Yhtäkkiä näky riistäytyi hallinnasta, ja eräs poluista tempaisi hänet maisemaan, jollaista hän ei ollut aikaisemmin nähnyt. Hän alkoi ymmärtää, että tämänhetkiset tapahtumat olivat osa suurempaa tapahtumien ketjua. He olivat tapahtumien käänteiden solmukohdassa, joka ei määrittelisi ainoastaan heidän tulevaisuuttaan, vaan jopa kokonaisten valtakuntien kohtalon.

Rob tiesi, mitä oli tehtävä. 

* Minun pitää nousta noille vasemmanpuoleisille kallioille, hän nuotitti Kaarnelle.

* Et voi tehdä niin. Avoimessa maastossa he saavat sinut verkkoonsa.

* Se riski on otettava. Kiipeä tälle kivelle, hän lähetti Kaarnelle koordinaatit.

* Tämä tuntuu ihan hullulta, Kaarne protestoi. * He nappaavat meidät molemmat.

* Eivät, jos kaikki menee hyvin. Nouse kivelle ja pidä Omfalosta kädessäsi, niin että he näkevät sen. Huuda, että heität sen alas kiviin, jos meitä ei jätetä rauhaan.

* En minä aio rikkoa sitä. Se on liian kallisarvoinen. 

* Tee nyt vain niin kuin minä pyydän. Riittää, että uhkaat. Eivät he uskalla tehdä sinulle mitään.

* Mitä sinä teet sillä välin?

* En ole ihan varma. Jos kaikki menee hyvin, pääsemme eroon kaikista aluksista.

* Ai jos kaikki menee hyvin.

* Niin. 

Rob lähti etenemään kohti kallioita. Hänellä oli mielessään suunnitelma. Päästyään ulos metsästä hän otti pitkiä, leijuvyön keventämiä loikkia ja kapusi kallioiden laelle. Hetken näytti siltä, että alusten kapteenit eivät osaisi päättää, mitä tehdä. Toinen fregateista kääntyi Robia kohti, toinen huojui paikoillaan kallionhuippujen ja metsän välissä. Bjarmojen vene lähti seuraamaan Kaarnea.

Kaikki meni niin kuin Rob halusikin.

Kaarne kiipesi suuren kivipaaden päälle

– Heitän tämän rikon tämän, jos yritätte käydä kimppuuni! Kaarne huusi niin kovaa kuin pystyi ja piteli Omfalosta korkealla päänsä yläpuolella.

– Seis! rajapäällikkö Jagmort huusi perämiehelle. 

Lentovene  jäi keinumaan parinkymmenen askeleen päähän Kaarnesta.

Samaan aikaan Rob otti vauhtia ja loikkasi kalliolta lähempänä olevan fregatin kannelle. Häntä vastassa oli heti joukko sapelein ja nallilukkopistoolein varustautuneita, turbaanipäisiä sotureita. Rob hyppäsi reelingille ja juoksi sitä pitkin laivan keulaan. Pistoolien kuulat kimpoilivat suojasädehaarniskasta vahinkoa tuottamatta. Hän nujersi keulatykissä olleen miehen, käänsi piipun kohti toista fregattia ja ampui. Kaikki tämä tapahtui muutamassa sekunnissa. 

Sädeammus läpäisi fregatin kaksi etummaista leijuntasäiliötä. Alus menetti vakautensa ja nyykähti niin, että keulapuomi katkesi maata vasten. 

Tässä kohtaa kävin vierailulla Kuopion Jynkänlahden koululla kahdessa kasiluokassa. Äänestimme tarinalle jatkoa. Vaihtoehtoina oli A: Rob tai Kaarne tai molemmat joutuvat vangeiksi tai B: Rob ja Kaarne onnistuvat vaurioittamaan takaa-ajajien aluksia ja pääsevät pakenemaan piraattien sukellusveneeseen. Vaihtoehto A voitti. 

Rob loikkasi partaan yli maahan ja harppoi leijuvyön keventämin askelin toisen fregatin luo. Sen miehistö oli hätää kärsimässä. He roikkuivat köysistä ja pitivät kiinni, mistä vain saivat. Rob tyrmäsi kolme maahan pudonnutta soturia, hyppäsi nokkansa varassa keinuvan fregatin keulatykkiin ja ampui hankalasta asennosta kaksi laukausta kohti ehjää fregattia. Sen perässä olevat leijuntasäiliöt vaurioituivat niin, että alus kiepsahti ahterinsa varaan.

Molemmat fregatit olivat lentokyvyttömiä. Toinen nyykötti perä pystyssä, keula maassa, toinen keula pystyssä, perä maassa. 

Seuraavaksi Rob käänsi fregatin keulatykin kohti bjarmojen lentovenettä, mutta siellä oli kytketty päälle aluksen peittävä suojasädepanssarointi. Sädeammus kilpistyi sivuun.

* Kaunista, Kaarne nuotitti. * Yllätit fregatit pahan kerran. Mutta mitä nyt? Et voi mitään suojasädekilville.

* Olin liian hidas, Rob nuotitti. * Pitää miettiä.

– Ota korkeutta, rajapäällikkö Jagmort huuti perämiehelle. – Tainnutin valmiiksi.

Lentovene kohosi ylös. Sen pohjaluukku aukesi. Esiin työntyi teleskooppivarsi, jonka päässä oli erikoisen näköinen ase, jotakin, mitä Rob ei ollut nähnyt ennalta.

* Mikä piru tuo oikein on? Rob nuotitti.

* En tiedä, Kaarne vastasi, * mutta pääsin kiinni heidän järjestelmäänsä. Saan pudotettua tehot pois suojasädekilvistä hetkeksi. Sinulla on vain pari sekuntia aikaa ampua.

Lentoveneen sädekilvet räpsähtivät pois päältä. Samaan aikaan Rob kohdisti keulatykin tähtäimen lentoveneen leijuntasäiliöihin. 

Teleskooppivarren päässä oleva ase nytkähti. Rob näki itseään kohti lentävän valopallon ja tajusi, ettei ennättäisi väistää sitä.

Sain palautetta, että Robin veljeksiä kaivataan jo tarinaan, erityisesti Filburia. Kokeillaanpa seuraavaa 😊

TÄHÄN OSIEN VAHTO, TOINEN OSA

Luku 8 – _____________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Filbur McCool seisoi parin metrin korkuisen kiviröykkiön päällä. Lohkareet olivat harmaan jäkälämaton peitossa. Ne oli kasattu siihen kenties satoja ellei tuhansia vuosia aikaisemmin osoittamaan suuntaa tai omistusoikeutta. Filbur tähysti Hirvastunturin puuttomalla laella, näki joka suuntaan kymmenien kilometrien päähän. Lapponian maisemat olivat hengästyttävän kauniita. Edessä avautui pitkä laakso, jonka pohjalla luikerteli kirkasvetinen Lembijoki. 

Tunturin laki oli paljas, kivet harmaan jäkälän peitossa, ympäristön kasvillisuus karujen olosuhteiden kurittamaa. 

Filburin valkoiset hiukset heilahtelivat tuulessa. Sarvin koristeltu kypärä oli kainalossa. Huulilla karehti hymy. Nuori hiisi oli komea ilmestys pellavasta ja nahkasta ommellussa taisteluasussaan.

– Mark, mitä siellä näkyy?

Filburin puhe kuului kypärän mikrofonin kautta hänen veljelleen Mark McCoolille, joka oli tarkkailuasemissa lähempänä jokea.

– Täältä on huono näkyvyys, kuului vastaus. – Yritän löytää paremman paikan. Kypäräskannereissa ei näy mitään epäilyttävää. Miksi et pidä kypärää päässäsi ja käytä nuotteja?

– Haluan vähän tuulettaa ajatuksiani ennen tositoimia.

– Näkyykö sieltä mitään?

– Näkyy, Filbur sanoi ja painoi kypärän päähänsä. Hän laski etsimet silmien eteen ja zoomasi Lembijoen yläjuoksulle. Siellä oli joukko kiitureita. Ne nousivat ylävirtaan Lembijoen kuohuja pitkin.

– Ne ovat tulossa.

– Viimeinkin, Mark murahti. – Onko kypärä nyt päässäsi?

* Tottahan toki, Filbur nuotitti niin, että vastaus näkyi merkkeinä Markin etsimissä.

* Mikä on arvioitu saapumisaika väijytykseen? Mark nuotitti.

Filbur käytti kypärän tietojärjestelmää ja karttaohjelmistoa, laski etäisyydet ja tulijoiden vauhdin ja lähetti vastauksen Markille: 

* Kaksikymmentäkolme minuuttia.

* Mennään asemiin, Mark vastasi. * Pidä kiirettä ja pysy suunnitelmassa.

* Enkös minä aina?

* Kysytkin vielä. Otetaan koko ryhmä mukaan viestirinkiin.

* Sopii minulle.

* * *

Kapteeni Francis Ravaille ajoi kiiturillaan pitkin Lembijoen kuohuja. Hänen entisistä Ranskan keisarikunnan erämaalegioonalaisista koostuva soturijoukkonsa eteni tiukassa parijonossa, tiedustelijat kaukana edellä. He matkasivat kohti etelää. Sveaborgiin oli matkaa vielä yli tuhat kilometriä. 

Kapteeni Ravaille mietti tulevaisuuttaan ja uutta tehtäväänsä Lahoren suurmoguli Babburin palveluksessa. Babbur oli valloittanut lähes koko Intian niemimaan, mutta hänelle oli tullut ongelmia Delin alueen mamelukkien kanssa.

Kapteenin ajatukset katkesivat. Se oli luoti, joka lensi hänen päänsä yli. 

* Hajaantukaa!

Hän aktivoi suojasädehaarniskansa ja kaartoi sivuun, veti esiin kiväärinsä ja luotasi ympäristöään. Heitä tulittavat soturit eivät näkyneet etsinsangan tutkassa, mutta aseiden suuliekit paljastivat heidät.

– Pirun tutkansekoittimet, kapteeni Ravaille manasi ääneen. – Tuntuu, että nykyisin niitä osaavat käyttää metsäjäniksetkin.

Tulitus oli kiivasta, mutta kapteeni Ravaillella ei ollut hätää. Haarniska suojasi häntä. Hän näki miestensä terveystilanteen etsinsangasta. 

– Merde, hän kirosi. Kaksi miehistä oli haavoittunut, toinen melko vakavasti.

* Vastahyökkäys vasempaan rinteeseen, kapteeni Ravaille nuotitti. * Jättäkää ahkiot. Tehdään selvää noista hulluista. Opetetaan heille, ettei legioonalaisten kimppuun kannata käydä.

He nousivat rinteeseen kahtena rintamana. Ampuivat konetuliaseilla kohti tiheikköä.

* Kuinka suuri joukko meillä on vastassa? kapteeni kysyi korsikalaiselta tiedustelukersantiltaan.

* Vaikea arvioida. Tulivoimaa heillä ainakin on. Ja melko leveä rintama.

* Käsikranaatit, neljännesvahvuus, kapteeni Ravaille käski.

Joka neljäs soturi otti vyöltään kranaatin, kiskaisi sokan irti ja heitti murikan niin kauas kuin jaksoi. Räjähdykset tärisyttivät laaksoa. He puhkaisivat pöheikön, mutta hyökkääjiä ei näkynyt enää.

* Pakenivat, tiedustelukersantti ilmoitti. * Lähdetäänkö perään?

* Viiden miehen partio takaisin haavoittuneiden luo, kapteeni Ravaille vastasi. * Me muut katsomme, saammeko karkulaiset kiinni. Mene keulaan jäljittimen kanssa.

* Tämä selvä, kapteeni.

* * *

Filbur McCool kuuli kranaattien räjähdykset vastapäisellä rinteellä. Hän laskeutui leijulaudallaan joen varteen hylättyjen ahkioiden luo. Hän löysi suojakankaan alta sen, mitä oli etsinytkin: koristeellisen yatagan-miekan ja kaksiteräisen zoonien kirveen. Apollon antamat tiedot pitivät paikkansa. He saivat takaisin Robin ja Kaarnen aseet.

* Miekka ja kirves kuitattu, hän nuotitti.

* Ylipainepommi löytyi myös, Nessa O’Neill ilmoitti.

* Samoin lipas, ilmoitti Mark McCool. 

* Meillä on nyt kaikki, mitä tultiin hakemaan. Lähtekää pois sieltä, Apollo McCool komensi. * Viisi legioonalaista on palaamassa takaisin.

Nuotit välähtelivät hyökkäyksessä mukana olevien hiisien etsimissä. Käärmeterva mahdollisti salamannopean viestittelyn.

Mark oli tunkemassa löytämäänsä metallilipasta laukkuun, kun toinen haavoittuneista legioonalaisista avasi tulen häntä kohti. Mark ei ennättänyt väistää, vaan kaatui luodin voimasta maahan. 

* Markiin osui, Nessa nuotitti.

* Kuinka pahasti? Apollo kysyi.

* Taju meni. Makaa selällään ketarat ojossa.

Filbur hyppäsi leijulaudalle ja syöksyi Markin luo. Hän tutki veljensä vammat ja pudisti päätään. 

* Luoti pääsi livahtamaan suojasädepanssarin kilpien väliin, Filbur nuotitti. * Näyttää aika pahalta. 

* Tyhjentäkää yksi ahkioista ja laittakaa Mark siihen, Apollo ohjeisti. * Teidän on lähdettävä sieltä hittoon ja nopeasti.

Filbur ja Nessa nostivat Markin ahkioon, jonka kiinnittivät Nessan lautaan.  

* Mene Apollon luo! Minä jään pidättelemään niitä, Filbur nuotitti. 

Filbur asettui kivenlohkareen taakse ja sääti Markilta ottamansa sädekiväärin keskipitkälle kantamalle. Akku riittäisi kahteen tai kolmeen laukaukseen. 

Hetken kuluttua ensimmäinen legioonalaiskiituri läpäisi pöheikön. Filbur tähtäsi ja laukaisi. Säde sulatti reiän leijuntasäiliöön. Kiituri nyykähti kuonolleen ja kieri varvikkoon. Legioonalainen putosi kyydistä ja teki muutamia kuperkeikkoja ennen kuin pääsi jaloilleen. Toinen kiituri väisti sivuun ja yritti piiloutua puiden taakse. Sädekivääri leimahti ja kiiturin moottori hyytyi. 

Filbur pyöräytti kiväärin selkäänsä, lähetti vielä sotureita kohti tulisuihkun liekinheittimellään ja pakeni. Muutama luoti tavoitti hänet, mutta ne kilpistyivät suojasädehaarniskasta. 

Apollon kauko-ohjaama kyklooppi lensi Filburin yläpuolella. 

* Tule pois sieltä, Apollo nuotitti. * Meidän pitää saada etäisyyttä legioonalaisiin ennen kuin kytketään tutkansekoittajat pois päältä.

 * Teen vain pienen harhautuksen, Filbur kuittasi. * Kohta nähdään.

Väijytystä rinteellä johtanut Oscar Kelly nuotitti: * Hajaannuimme suunnitelman mukaan ja olemme matkalla kohtaamispaikalle, 

* Hyvä. Ovatko kaikki kunnossa? Apollo kysyi.

* Tuli vähän ongelmia. 

* Minkälaisia? 

* Menetimme yhteyden Nialliin ja Carrolliin.

* Ehkä he menevät pidempää reittiä, eikä kypärien kantama riitä, Apollo ounasteli.

* No, se selviää pian, Filbur nuotitti. * Minä menen heidän reitilleen ja varmistan, että kaikki on kunnossa.

* Se on liian vaarallista. Tule pois, Apollo komensi.  * Sinun pitää sammuttaa tutkansekoittaja, ettei virtasi lopu.

* Otan virtaa laudasta. Siinä on sen verran akkuja, että selviän matkasta. 

* Ole varovainen. Legioonalaisten kiitureilta ei pääse pakoon rusakon konstein.

* Älä huoli, veliseni. Nähdään kohtaamispaikalla.

Luku 9 – ____________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool näki bjarmojen lentoveneestä ammutun valopallon lähestyvän. Samalla hän laukaisi fregatin keulatykin. 

Tainnuttava valopallo osui Robiin samalla hetkellä, kun sädeammus lävisti lentoveneen kaksi taaempaa leijuntasäiliötä. Robin ote keulatykin ohjaimista heltisi, ja hän putosi maahan. 

Kuului kirskuvaa ääntä, kun bjarmojen lentoveneen perä painui keinahdellen puiden latvojen väliin. Veneen pohjasta törröttävä tainnutin kääntyi Kaarnea kohti.

Kaarne kyykistyi viime hetkellä. Valopallo sujahti hänen ylitseen. Hän hyppäsi alas kiveltä ja otti muutaman hyppäyksen kohti Robia. Fregateista laskeutui maahan kymmeniä sotureita. Osa niistä kerääntyi Robin ympärille. 

– Barbareskejä, Kaarne sihahti.

Turbaaneihin ja värikkäisiin nahkapaitoihin sonnustautuneet miehet ryhmittyivät puolustukseen. Joillakin oli suojasädehaarniskat ja verkkolingot. Toisen fregatin perästä laskettiin alas syöksyvene.

Kaarne teki ratkaisunsa, kääntyi ja pakeni. Syöksyvene olisi ennen pitkää hänen perässään. Hänen pitäisi saada mahdollisimman pitkä etumatka. 

Hän harppoi matalassa metsikössä niin kovaa kuin pystyi ja valitsi reitin niin, että pysyi koko matkan lehvästön suojissa. Matkaa Järrivuonolle oli jäljellä nelisen kilometriä. 

Kun hän pääsi pienen järven rantaan, hän näki syöksyveneen lentävän kovaa vauhtia järven yläpuolelle. Veneessä oli kymmenkunta soturia. Keulassa tähysti bjarmojen päällikkö. Leijuntasäiliöt pystyivät kannattelemaan alusta juuri ja juuri matalan metsän latvusten yläpuolella.

Kaarne kätkeytyi puiden suojaan. 

Hän tutki näkökentässään leijuvaa kartaa. Sen mukaan matkaa vuonolle oli enää reilu kilometri. Mantereen sisään työntyvä vuono muistutti muodoltaan muinaisten ratsuritareiden teräsjalkineita. Aivan vuonon kärjessä oli vain pari metriä vettä. Se oli aivan liian matala Hippokampille. Kaarnen pitäisi päästä kauemmas sinne, missä vuono syveni. 

Toinen syöksyvene ilmestyi järven ylle. Sitä johti turbaanipäinen barbareski, jolla oli tuuhea parta. Miehellä oli käsissään skanneri. Hän nosti kätensä, kiinnitti toisen veneen huomion ja huitoi Kaarnen suuntaansa.

Kaarne oli nähty.

Enää hänen ei tarvinnut piilotella.

Kaarne rynnisti eteenpäin järven rantaa. Oksat raapivat poskia, kun hän puski pöheikön läpi. Järrivuonolla puusto muuttui hieman korkeammaksi. Syöksyveneet eivät pitäneet kiirettä, eivät hyökänneet hänen kimppuunsa. Ne seurasivat häntä hiljalleen ja pysyttelivät vuonon päällä. 

Vuonon pohjassa näkyi kivisärkkiä, jotka nousivat harmaina täplinä pintaan. Kaarnen pitäisi juosta vähintään kilometri lisää, ennen kuin vesi riittäisi Hippokampille. 

Ahtaan kapeikon jälkeen aukesi näkyviin avoimempi vuonon selkä. Vesi oli peilityyni. Taivaalla kaarteli lokkeja. Kaarne avasi yhteyden ja yritti tavoittaa Hippokampin komentokeskuksen.

Se ei onnistunut, koska barbareskien syöksyveneistä lähetettiin häirintäsignaalia. Voimakkaat datapurskeet hajottivat kaikki muut signaalit. Kaarnen kutsu ei tavoittanut Hippokamppia.

Kaarne tutki barbareskien käyttämiä mysteerejä. Ne osoittautuivat kopioiksi Sulttanaatin koodauksista, mikä ei sinänsä ihmetyttänyt häntä, sillä Barbareskirannikko oli Sulttanaatin vasallivaltio. Kaarne löysi häirintäsignaalista takaportin ja murtautui sisään. Seuraavassa hetkessä hän kaappasi lähettimen hallintaansa ja otti yhteyden Hippokamppiin.

Luku 10 – _________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Filbur McCool eteni harvassa männikössä. Hän nautti leijulaudan vauhdista ja tiukista käännöksistä. Tutka piirsi reittiä, joka näkyi etsimissä maastoa vasten. Ajastin näytti akkujen varauksen. Aikaa ei ollut paljon. Kytkemällä tutkansekoittajan pois päältä hän saisi lisää toimintamatkaa, mutta paljastaisi sijaintinsa legioonalaisille.

* Niall, Carroll, oletteko kunnossa, Filbur nuotitti. Hän toivoi, että hiisiystävät olisivat lähettimen kantaman ulottuvilla.

Mitään ei kuulunut.

* He eivät tulleet kohtaamispaikalle, Apollo ilmoitti.* Kaikki muut ovat jo täällä. Heidän täytyy olla jossakin joen toisella puolella. Käänny takaisin. Olet kantaman rajoilla. Lähetetään myöhemmin partio etsimään heitä.

* Minä koukkaan joen yli, Filbur ilmoitti. * Laita kyklooppi tulemaan tähän suuntaan.

Apollo katsoi etsimissään hehkuvia merkkejä ja huokaisi. * Älä tee sitä. Lautasi varaus on pian loppu. Joudut jalkamieheksi.

 * Jos Niall ja Carroll ovat pulassa, ei partio ennätä auttamaan heitä. Minä…

 Apollo katsoi, kuinka merkit etsimissä jähmettyivät ja katosivat. Sitten hän kääntyi muiden operaatioon osallistuneiden puoleen. He olivat kerääntyneet kohtaamispaikalle hänen ympärilleen.

– Legioonalaiset eivät saa löytää meitä, hän sanoi. – Olemme vielä heidän tutkansa ulottumattomissa. Meidän on lähdettävä nyt eikä kohta.

Apollo lähetti kykloopin lentämään Filburin oletettua sijaintia kohti. Filbur saisi ottaa sen hallintaansa. Apollo huokaisi ja toivoi, että hurjapääveli ei järjestäisi itseään kovin pahoihin vaikeuksiin.

Hän ei kuitenkaan aikonut lyödä vetoa sen puolesta.

Luku 11 – _____________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Piraattikapteeni Carlos Fadiño katseli yhteyslaitteensa hologrammikuvaa. Siinä näkyivät Kaarnen kasvot. 

* Olemme kolmen kilometrin päässä, Carlos ilmoitti. * Yritä johdattaa syöksyveneet tähän suuntaan. Kulje rantaa pitkin eteenpäin.

Kaarne sulki yhteyden ja peitti jälkensä tunkeutumisesta barbareskien mysteereihin. Takaa-ajajat eivät saisi tietää, että vuonossa lymysi sukellusvene. 

Järrivuonon rannat olivat loivia. Rehevää puustoa oli paljon. Maisema oli melko lailla samanlainen kuin jossakin itäisen Fennonian järviseudulla. 

Kaarne saapui kohtaan, jossa hänen oli määrä kohdata Hippokamppi. Hän pysähtyi ja tasasi hengitystään. Syöksyveneet pysähtyivät myös. Hetken odottelun jälkeen ne alkoivat lähestyä.

Kuului huokausta muistuttava ääni, kun vuonon pinta rikkoutui, ja hevosen pään muotoinen tähystystorni tuli näkyviin. Pienen sekaannuksen jälkeen syöksyveneet lähtivät pakoon, mutta niiden matka jäi lyhyeksi. Hippokampin kansitykki tulitti kaksi nopeaa laukausta, ja veneiden turbiinit vaikenivat.

Piraattikapteeni Carlos Fadiño nousi tähystystorniin ja huusi: 

– Valehtelevatko silmäni, vai onko siellä itse Hizir Barbarossa! Mikä on tuonut kirotun beyler paššan näin kauas pohjoiseen?

(Mediataitoviikon 2024 kommenttien mukaan barbareskin nimeksi valikoitui: Hizir Barbarossa)

– Mitä se sinulle kuuluu? 

– Teillä on hallussanne jotakin minulle kuuluvaa.

– Sinulla taas on jotakin minulle kuuluvaa! 

– Mitähän se mahtaa olla?

– Nainen.

– Kas kummaa! piraattikapteeni Carlos sanoi. – Sinulla taas on hallussasi nainen, joka kuuluu minulle. Saat luvan palauttaa hänet minulle samalla kun palautat anastamasi kullan.

– Se kulta ei kuulu sinulle millään tavalla, puuttui bjarmopäällikkö Jagmort keskusteluun. – Se varastettiin meiltä viime yönä. Samoin kuin hallussasi oleva nainen.

– Siitä varastamisesta minä en tiedä mitään, Carlos valehteli, – mutta mainitsemasi nainen tuli alukseemme täysin vapaaehtoisesti. Ei häntä tarvinnut ryöstää.

– Kaiken lisäksi, Jagmort jatkoi ja osoitti Kaarnen suuntaan, – tuolla on hallussaan meille kuuluva esine jonka haluamme takaisin.

– Tämähän menee monimutkaiseksi, Carlos sanoi ja kolautti tähystystornia teräskourallaan. – Hän anoi juuri lupaa päästä kyytiimme, ja ajattelin vastata myöntävästi.

– Miten olisi vaihtokauppa? Hizir Barbarossa, puuttui bjarmopäällikön ja piraattikapteenin keskusteluun. – Saat kaappaamamme naisen, jos palautat meille aluksellasi olevan naisen ja esineen, jota tuo neito kuljettaa mukanaan.

– Te vangitsitte äskettäin myös miehen, joka kuuluu joukkoomme! Kaarne huusi rannalta.

– Vai muka miehen. Pahainen nulikka se on! bjarmopäällikkö Jarmort vastasi.

– Se pahainen nulikka pudotti kaksi barbareskien fregattia ja lentoveneesi, Kaarne sanoi.

– Aloittelijan tuuria, Jagmort murahti.

– No, miten on, Hizir? Carlos Fadiño sanoi. – Teillä on aika huonot neuvotteluasemat. Voisin pudottaa molemmat veneenne kahdella laukauksella.

– Se tarkoittaisi sotaa koko Barbareskirannikkoa vastaan! Hizir Barbarossa huusi, ja hänen kasvonsa alkoivat punoittaa. – Saisit pysytellä sukelluksissa lopun ikäsi. Sitä paitsi meillä on tyttäresi. Häntähän sinä kaipailet. Eikö niin?

Piraattikapteeni ei sanonut mitään.

– Luulitko, etten tunnistaisi häntä? Hizir Barbarossa jatkoi. – Siitä on vuosia, kun näin hänet viimeksi, mutta piirteet ovat edelleen samat. Hän on kasvanut vain naiseksi tässä välissä. Muistuttaa kovasti äitiään, mutta kovin vähän sinua, mikä laskettakoon hänelle eduksi. Et kai halua, että hänelle tapahtuu jotakin.

– Uskallakin… Carlos murahti. 

– Palauta kaappaamasi nainen ja esine, jota tuo neitokainen piilottelee pussukassaan, Hizir Barbarossa sanoi osoittaen kädellään Kaarnea. – Sitten saatan ehkä harkita vaihtokauppaa. 

Yllättäen Kaarne ampaisi juoksuun. Hän rynnisti rantaan ja harppoi leijuvyön keventämin askelin vettä pitkin Hippokampin kannelle. 

Siellä hän kuiskasi Carlos Fadiñolle:

– Se, mitä hän haluaa, on Omfalos. Se on liian kallisarvoinen annettavaksi pois.

– Olipa se kuinka kallisarvoinen tahansa, se ei ole arvokkaampi kuin minun tyttäreni, piraattikapteeni totesi. Sitten hän kääntyi Hizir Barbarossan puoleen.

– Suostun vaihtokauppaan, mutta lähetän yhden miehistäni hakemaan sinut tänne! 

– Mitä oikein yrität? En minä kuulu vaihtokauppaan! Hizir Barbarossa huusi epäuskoisena.

– Et kuulukaan, mutta saat olla vakuutena siitä, ettei tapahdu mitään yllättävää, mikä vaarantaisi varsinaisen vaihtokauppamme.

Luku 12 – _______________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool ja Mandi kyyhöttivät bjarmojen lentoveneessä öljykankaan alla. Robin vaurioittamat leijuntasäiliöt oli korjattu joiltakin osin. Niiden noste ei kuitenkaan riittänyt kannattelemaan alusta puiden latvojen yläpuolella. He suuntasivat takaisin kohti Karhuvuonoa helpointa reittiä etsien.

Robin ja Mandin kädet oli sidottu selän taakse. Silmät oli peitetty liinalla ja suut tukittu. Siitä huolimatta Robilla oli käsitys siitä, mitä aluksella tapahtui. Hän hahmotti ympäristön herkistyneiden aistiensa avulla. Pohjalautojen värähtelyt, aluksen nytkähdykset, huudot, kolahdukset ja köysien narahdukset piirtyivät hänen mieleensä geometriseksi kuvaksi tapahtumista.

He liikkuivat länteen. Pian he olisivat vuonolla. Bjarmojen puheiden perusteella he olivat matkalla Akkulanniemen pohjoispuolelle, paikkaan nimeltä Valassaari. 

Rob tunsi Mandin sormet kylkeään vasten. Nuori nainen yritti jotakin. Meni hetki, ennen kuin Rob tajusi, mitä se oli. Hän vääntäytyi suotuisaan asentoon niin, että Mandi ylettyi hänen kätensä sitoviin köysiin. Nuori piraatti oli taitava solmujen kanssa. Muutamassa hetkessä Rob oli vapaa.

Rob oli huomattavasti hitaampi auttaessaan Mandia. Hän ei tuntenut solmujen logiikkaa yhtä hyvin, mutta lopulta työ oli tehty. 

– Kiitos, Mandi, Rob kuiskasi otettuaan pois suutaan peittäneen liinan.

– Kiitos itsellesi, Mandi sanoi ja irrotti narun jalkojensa ympäriltä. 

– Onko ajatusta siitä, mitä tekisimme seuraavaksi? Rob kysyi.

– Vaihtoehtoja ei juurikaan ole. Meidän on yritettävä vain paeta jollakin keinoin.

– Jos valtaisimme keulatykin, Rob pohti ääneen, – voisimme uhata koko miehistöä, pudottaa laivan ja karata. Emme lennä kovin korkealla. Putoaminen ei olisi kohtalokasta.

– Suunnitelmasi kuulostaa aika lailla järjettömältä, mutta pidän siitä, Mandi sanoi, ja Rob kuuli äänestä, että nainen hymyili. –  Milloin toimitaan?

– Kuulin, että he puhuivat Valassaaresta. Mitä siellä mahtaa olla?

– Tiedän paikan. Sinne ei ole kovin pitkä matka, Mandi sanoi. – Se on Akkulanniemeen johtavan vuonon suulla. Vähän sen jälkeen alkaa avomeri. Meidän ei kannata odottaa sinne asti. Siellä ei ole enää paikkaa, minne paeta. Saari on pieni. Ei puita eikä pensaita, ei mitään, minne piiloutua.

– Eli meidän on toimittava, kun olemme vielä mantereen lähellä. Siis mahdollisimman nopeasti, Rob totesi.

– Kyllä. Mielellään saman tien.

– Odota ihan pieni hetki ennen kuin ryntäät minnekään, Rob sanoi ja keskittyi aistimaan ympärillään olevaa tilaa. He olivat veneen perässä. Keulatykille oli matkaa parikymmentä metriä. Välissä oli useita kymmeniä aseistautuneita miehiä, jokainen oman matkakirstunsa päällä istumassa. 

– Tunnetko saman kuin minä? Mandi sanoi. 

– Alus laskeutuu veteen, Rob vastasi.

– Saavuttiin vuonolle. He nostavat purjeita. 

– Ehkä veneen moottoreissa on vikaa.

– Tuuli on yltynyt. Se on vastainen. Niiden on pakko luovia. Ja ilmassa se ei onnistu, koska köli ei pidä suuntaa.

– Hetkinen, tuo menee yli ymmärrykseni, Rob sanoi.

– Älä huoli. Tärkeintä on, että he joutuvat käymään välillä lähellä rantaa. Meidän on toimittava silloin, kun olemme Akkulanniemen puolella vuonoa. Akkulanniemessä meillä on jonkinlaiset mahdollisuudet päästä pakoon.

– Entä nyt?

– Nyt vain odotamme, Mandi sanoi ja painautui Robin kylkeen.

Lentovene heilahteli pohjoisesta puhaltavassa tuulessa. Alus kallistui, kun puhuri osui purjeisiin etuviistosta. Purjehdus kohti Jäämeren selkää oli alkanut.

Luku 13 – ___________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Oli yö, hiiden tunti, hetki, jolloin uni painoi silmissä kaikkein raskaimmin. Filbur McCool makasi leijulaudan päällä vatsallaan. Hän oli kasannut päälleen sekavan kerroksen mättäikköä ja lehviä ja lähestyi legioonalaisten leiriä. Miehet nukkuivat teltoissaan suojassa sääskiltä. Vartijoita oli kaksi. Yksi molemmilla puolilla leiriä.

Niall O’Neill ja Ciara Carroll olivat enää muutaman metrin päässä Filburista. Toinen vartijoista piti heitä silmällä. Nuoret hiidet oli kiinnitetty narulla toisiinsa ja mäntyyn. 

Filbur toimi kerrankin suunnitelmallisesti. Ehkä aika kului juuri sen takia tuskastuttavan hitaasti. Hän ei ollut päässyt Niallin ja Carrollin jäljille edellisenä iltana, vaikka oli ylittänyt joen. Hänen oli pitänyt palata Apollon luo kuulemaan tämän viisasteluja siitä, kuinka hölmönrohkeaa oli ollut edes ajatella moista. 

Erämaalegioonalaisten johtaja, kapteeni Francis Ravaille oli ottanut yhteyden Apolloon ja uhannut vahingoittaa Niallia ja Carrollia, ellei varastettuja esineitä palautettaisi. 

Vaihto oli sovittu seuraavaksi päiväksi, mutta se ei oikein sopinut Filburille. Hänellä oli muita suunnitelmia. Hän ei halunnut odottaa yön yli. Hän ei luottanut kapteeni Francis Ravaillen sanaan. Siksi toisekseen hänestä ei tuntunut järkevältä luovuttaa pois heidän vaivalla anastamiaan tavaroita. Metallilipas varsinkin oli merkityksellinen. Sen sisältämillä rikkauksilla he saisivat hankittua uudenaikaisia aseita ja järjestäisivät prinssi Vladimirille ja Novgorodin joukoille kuumat oltavat.

Filbur oli saanut puhuttua puolelleen Nessa O’Neillin. He olivat ikätovereita ja luottivat toisiinsa. Klaanien välisissä kurraotteluissa he olivat usein tehokas parivaljakko. Kaiken lisäksi Niall oli Nessan veli. He pelastaisivat Niallin ja ja Carrollin ilman vaihtokauppoja. Ciara Carroll, jota kutsuttiin useimmiten sukunimellä, oli saanut kokea jo tarpeeksi vahinkoa legioonalaisten osalta. Talvella hän oli loukkaantunut, kun legioonalaiset olivat hyökänneet heidän leiriinsä. Nessakin oli loukkaantunut samaisessa yhteenotossa. Nyt hän saisi antaa samalla mitalla takaisin.

Filbur näki vartijan. Tunnuksettomaan taisteluasuun pukeutunut mies istui kiiturinsa päällä. Katseli jotakin, koska etsinsangan heijastinlevyssä näkyi välkähtelyä. Se oli hyvä merkki. Mies ei ollut valppaana. Se helpottaisi heidän työtään.

Filbur kauhoi maasta vauhtia leijulaudalleen. Niall ja Carroll nuokkuivat toisiaan vasten. Carroll näytti olevan kunnossa, mutta Niallin olkavarressa oli verinen kangassuikale. 

* Onko kaikki valmista? Filbur kysyi Nessalta kypäränsä viestijärjestelmän kautta.

* Valmiina ollaan. Joko aloitetaan?

* Odota hetki. En ole ihan vielä oikeassa kohdassa. Annan kohta merkin.

* Selvä. Jään odottamaan.

Filbur kiskoi itseään lähemmäs vartijaa. Hän tarkisti vielä tutkansekoittajansa. Se teki hänet näkymättömäksi vartijan tutkaskannereille. Sen lisäksi hän oli naamioitunut huolellisesti. Hän aikoi yllättää vartijan täydellisesti. Hän kurotti kupeeltaan rasian ja sipaisi suuhunsa käärmetervaa. 

Maailma hidastui.

Sydämen lyönnit kumahtelivat korvissa. 

Filbur jatkoi etenemistä, kunnes pääsi toivomaansa kohtaan, tarkisti vielä varusteensa ja viestitti sitten Nessalle:

* Nyt!

Nessa heitti kävyn. 

Se lensi kaaressa ja osui männyn oksiin, rapisahteli neulasiin ja putosi kanervikkoon vartijan lähelle. Ne muutamat sekunnit, jotka käpy oli ilmassa, tuntuivat Filburin käärmetervan kiihdyttämille aisteille kiduttavan pitkiltä.

Vartija nousi kiituriltaan ja käveli katsomaan äänen lähdettä. Hän ei vaikuttanut erityisen huolestuneelta, ei pitänyt tilannetta vakavana, eikä pelkkä kävyn putoaminen sitä ollutkaan. Mutta tällä kertaa hänen olisi kannattanut olla valppaampi. 

Filbur lähti nopeaan liukuun, pääsi legioonalaisen taakse, nousi laudaltaan niin, että mättäiden kappaleet putosivat pois hänen päältään, ja iski legioonalaista suoraan kaulahermoon. Mies ei ennättänyt tehdä mitään, ennen kuin menetti tajuntansa.

Filbur otti legioonalaiselta etsinsangan, veti hänet sivuun ja kätki kolttosensa mättäiden alle.

* Miten meni? Nessa nuotitti.

* Vartija on pois pelistä. 

* Hyvä.

Nessa lipui Filburin luo. Kasvot oli tahrittu mudalla. Vaaleat, kypärän alta olkapäille luikertelevat palmikot olivat naavansekaisessa sotkussa. Hän katsoi mättäiden alle kätkettyä vartijaa ja nyökkäsi hyväksyvästi. 

* Mennään, Filbur nuotitti.

He laskeutuivat mataliksi leijulaudoilleen ja liukuivat Niallin ja Carrollin vierelle. 

* Nukkuvat, Nessa nuotitti. 

– Herätys, Filbur kuiskasi niin hiljaa kuin pystyi ja ravisteli hellästi Carrollia. Tämän silmät sulivat hymyyn, kun hän tunnisti Filburin. Nessa herätti veljensä. Molempien köydet katkesivat leukujen nopeilla viilloilla. 

Filbur tarkisti legioonalaiselta ottamansa etsinsangan. Hän näki monitorissa toiselta vartijalta tulleen, ranskankielisen kysymyksen ja kuittasi sen: * Tout va bien, kaikki hyvin. Orava se vain oli. Pudotti kävyn puusta. 

Hän nousi laudalleen ja heitti etsinsangan pois. 

– Meidän pitää lähteä, hän kuiskasi. – He tajuavat ihan kohta, että kaikki ei ole niin kuin pitää ja syöksyvät peräämme. 

Hän meni edelle navigoimaan parasta pakoreittiä. Ciara Carroll istui kiiturin kyytiin ja otti Niallin taakseen. Nessa kiilasi aivan kiiturin tuntumaan niin, että hänen kypäränsä tutkansekoittaja teki heidätkin näkymättömäksi legioonalaisten skannereille. 

He eivät päässeet kovin kauas, kun leirissä alkoi tapahtua. Sieltä kuului kovaäänisiä, ranskankielisiä komentoja ja kirouksia. Filbur lisäsi vauhtia. Etumatka ei ollut vielä kummoinen. 

Luku 14 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool ja piraattineito Mandi kyyhöttivät bjarmojen lentoveneessä kylki kyljessä, täydessä pimeydessä. Auringonvalo ei läpäissyt heidän päälleen aseteltua öljykangasta. Bjarmot luovivat kohti pohjoista. Alun kapeikossa vene oli tehnyt käännöksiä tiheään tahtiin, sitten välit pitenivät. 

– Tultiin avoimemmille vesille, Rob kuiskasi. 

– Vuono leveni tässä kohtaa, Mandi vastasi. – Alus kallistuu tyyrpuuriin. Nyt luovitaan koilliseen. Akkulanniemi on paapuurissa. Sitten kun lähdetään menemään takaisin luoteeseen, odotetaan käännöstä ja hypätään kyydistä. Siinä kohdassa meillä on parhaat mahdollisuudet päästä rantaan.

He istuivat hiljaa. Mandin puristi Robin kättä kevyesti. Rob ei oikein tiennyt, mitä olisi pitänyt tehdä. Hän pysyi vain vaiti. Naisen käsi tuntui lämpimältä. Se sai sydämen hypähtelemään oudosti. Mandi nojasi päätään Robin olkaa vasten. Rob muisteli, miltä tämä näytti. Hiukset kuin leijonan harja, silmät eloisat ja hymy kuin rivi valkoisia helmiä. Heidän ensi kertaa kohdatessaan Mandi oli liidellyt kukkien yllä kuin keiju. Villi, rohkea, taitava keijusoturi. 

Mediataitoviikon (5.-11.2.2024) kommenttien mukaisesti laitan kirjan nimeksi, ainakin toistaiseksi, Rob McCool ja varjojen valtakunta. Barbareskipiraattien päällikön nimeksi tulee Hizir Barbarossa. Barbareskit ovat Sulttanaatin vasalleja. Beyler on arvonimi ja tarkoittaa päällikköä.

Mandi tuoksui lisäksi hyvältä. Se toi Robin mieleen edellistalvisen päivän, jolloin hän oli ollut Kaarnen kanssa lumikiepissä paossa pakkasta ja prinssi Vladimirin lentopurtta. Kaarne oli ollut hänen kainalossaan ja tuoksunut aika lailla samalta.

– Mitä hajustetta käytät? hän kysyi. – Tuoksut hyvältä.

– Se on dalmatialaista laventelia, Mandi sanoi. Äänestä kuuli, että hän oli hyvillään kohteliaisuudesta. – Sain sen lahjoituksena eräältä anglien laivalta, johon törmäsimme.

– Törmäsitte.

– Tai, no, jonka kaappasimme. Mutta se oli niille kusipäille ihan oikein.

– Missä kaikkialla olette purjehtineet.

– Karibia on ominta aluettamme, mutta olemme sukeltaneet lähestulkoon kaikissa maailman merissä.

– Oletteko käyneet Jangtsejoen kaanilaisten maassa?

– Kyllä. Shanghai on upea kaupunki. 

– Minä olen käynyt vain Sulttanaatissa ja kasakoiden luona.

– Tiedän. Kaarne kertoi minulle, että tuli mukaasi Istanbulista. Se on hieno kaupunki. Jumalatarten temppeli on upea. Kuinka pääsit sinne? Matkaahan on tuhansia kilometrejä.

Rob pohti, minkä verran uskaltaisi kertoa. – Se on pitkä tarina. Novgorodin prinssi ryösti Kaarnen Narvikista, kun meillä oli vielä talvi. Minä autoin veljieni kanssa pelastamaan hänet rusien lentoristeilijältä. Hänen kasvonsa oli peitetty orjanaamiolla. 

– Sepä erikoista.

– Emme tunnistaneet häntä, vaikka olimmekin kohdanneet lapsina.

– Kohdanneet lapsina. Miten ihmeessä? Aikamoinen sattuma.

– Sekin olisi pitkä tarina. Me ajauduimme samaan tsuudikylään, kun olimme jahtaamassa ketunpoikia lemmikeiksi.

– Lemmikeiksi. Minkä ikäisiä olitte silloin?

– Minä ja Filbur seitsemän, Apollo ja Mark yhdeksän.

– Kuinka vanha olet nyt?

– Viidentoista.

– Voi että, olet vielä niin nuori, Mandi huokaisi. – Kymmenen vuotta minua nuorempi. Mutta miten pääsit Topkapiin?

– Valid sultanan kunniavieraaksi, koska pelastin Kaarnen. Hän oli silloin Sulttanaatin pyhä koodinkantaja ja nautti suurta arvostusta valid sultanan hovissa. 

– Ja se pelastaminen tapahtui jossakin Fennoniassa, vai?

– Niin.

– Aika kaukana Sulttanaatista. Et vieläkään kertonut, kuinka pääsitte Istanbuliin. 

– Lentämällä.

– Varastitte fregatin, vai?

– Ei tarvinnut. Saatiin kyyti.

– Hah! Kyyti. Keneltä? Kuka sattui olemaan menossa samaan suuntaan?

– Has’hassinit.

– Aina vain paranee. Väitätkö tosiaankin, että sait kyydin kuuluisilta kuolemattomilta palkkamurhaajilta?

– Niin siinä pääsi käymään.

Lentovene keinahti ja alkoi kääntyä. Mandi puristui Robia vasten. Heidän poskensa olivat hetken vastakkain. Kun he erkanivat, vene heilahti taas, ja heidän huulensa hipaisivat toisiaan. 

– Anteeksi, Mandi sanoi. – Ei ollut tarkoitus.

Rob olin niin hämillään, ettei osannut sanoa mitään.

– Nyt mennään kohti Akkulanniemeä, Mandi jatkoi. – Kun vene seuraavan kerran kääntyy, suoriudutaan maihin. 

Mandi sujautti kätensä takaisin Robin käteen. Sormet painuivat sormien lomaan.

– Suunnitellaan vähän, miten se rantautuminen tehdään, Mandi kuiskasi Robin korvaan niin, että hänen huulensa koskettivat Robin korvalehteä.

– Suunnitellaan vaan, Rob sanoi ja tunsi kuinka korvasta alkanut kuumotus levisi kaikkialle, eikä se tuntunut yhtään hassummalta.

Luku 15 – __________________ (ehdota luvulle nimeä)

Kapteeni Francis Raveille istui kiiturinsa satulassa kiikarit silmillään. Tunturin laelta oli näkymät kymmenien kilometrien päähän joka puolelle. Hän ei löytänyt etsimäänsä ja laski kiikarit rinnalleen. Karkulaiset olivat päässeet pakoon. Vaihtokauppa vankien avulla ei onnistuisi enää. 

Tilanne oli raivostuttava. Anastettujen esineiden arvo oli mittava. Ylipainepommi itsessään oli satojen kultarahojen arvoinen. Janitsaarimiekka ja zoonikirves olivat harvinaislaatuisia käsityön mestarinäytteitä, kumpikin melko ison maatilan arvoisia. Metallilippaan sisällöstä hän ei ollut varma, mutta epäili, että sen kannen alta paljastuisi joltinenkin omaisuus. Ei sitä muuten olisi varmistettu aikalukolla, sormenjälkitunnistimella ja räjähteillä.

Rahallinen menetys ei ollut kuitenkaan niin valtava, että hänen olisi ollut pakko lähteä varkaiden perään. Hän olisi voinut jatkaa matkaa kohti etelää ja Sveaborgia kaikessa rauhassa. Hänen saamansa palkkiot olivat niin ruhtinaalliset, että hän saisi toteutettua pitkäaikaisen haaveensa omasta sota-aluksesta. Rahat eivät riittäisi lentopurteen tai fregattiin, mutta Jangtsejoen kaanilaisten valmistama džonkki kelpaisi oikein hyvin.

Raha ei merkinnyt hänelle kaikkea. Ei ollut koskaan merkinnyt. Mutta kunnian ja kasvojen menettäminen merkitsi. Hänet oli ryöstetty. Häntä oli loukattu ja nöyryytetty. Sitä hän ei voisi antaa anteeksi.

Kaiken lisäksi hän sai tietää, että neuvottelut Lahoren suurmogulin kanssa olivat kariutuneet. Myös Afrikan eteläkärkeä hallitsevalta Oranian herttualta oli tullut viesti, ettei hänen palveluksiaan voitu odottaa enää yhtään pidempään. 

Hänellä ei ollut enää pakottavaa tarvetta lähteä Fennoniasta, ei mitään kiirettä minnekään, ei sitoumuksia, joista pitää kiinni. Niinpä hän aikoi jäädä ja maksattaa metsäläisillä niiden pahat teot, eikä siinä kaupassa kelpaisi maksuksi kulta.

Hänet oli yllätetty pahemman kerran, mutta seuraavan yllätyksen hän järjestäisi itse.

Luku 16 – __________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Kaarne oli majoitettu Talullan hyttiin. Tila oli ahdas. Sukellusveneessä piti jokainen kuutiometri laskea tarkkaan, jokainen soppi käyttää tehokkaasti. Hytin ovea vastapäätä olevassa seinässä oli pyöreä, paikalleen pultattu ikkuna, josta näkyi meren pinnanalainen maailma. Toisella sivuseinällä oli kerrossängyt, toisella kaappi ja tuoli. 

Kaarne istui tuolilla sääret alleen taitettuna. Talulla makasi sängyllä ja nojasi päätään tyynyyn.

– Vai joutsenkansaa, Talulla sanoi. 

He keskustelivat fenniksi, joka oli Kaarnen lapsuuden kieli. Se oli luontevampi vaihtoehto kuin americano, jota Talulla ei osannut kovin hyvin. Kaarne oli kertonut Kallesta, joka sanoi tuntevansa Aanarin takaisten järvimaiden joutsenkansan.

– Tiedän, että jotkut sapmelakit kutsuvat meitä joutsenkansaksi, mutta se johtuu vain siitä, että maillamme on lukemattomat määrät pieniä järviä ja niissä joutsenia. 

– Kalle sanoi, että kutsutte itseänne aalo suiliksi tai jotain sinne päin.

– Eala siúl voisi kyllä viitata kävelevään joutseneen ja sitä kautta joutsenkansaan, mutta en ole itse kuullut tuota ilmaisua, emme käytä itsestämme sellaista nimeä.

– Kalle sanoi, että olette tulleet tänne meriä pitkin.

– Se on totta. Olemme irlantilaisia. Esivanhempamme tulivat tänne jo satoja vuosia sitten.

– Robin klaanikin pakeni anglien orjuutta, Kaarne sanoi. 

– Me emme ole juurikaan tekemisissä muiden klaanien kanssa.

– Miksi?

– Se on ikivanha juttu. Vanhoja kaunoja. Selvittämättömiä riitoja. Liittyy muinaisiin karjavarkauksiin ja sen sellaisiin. Mikä hänen klaaninsa nimi on?

– Hän kutsuu sitä Pirunkirnun klaaniksi. Mutta teidän kielellänne se on Corrán Binne. 

– Jyrkänteen reuna, Talulla käänsi iirinkieliset sanat fenniksi.

– Muistelen, että Rob sanoi sen tarkoittavan kalliossa olevaa reikää. Pirunkirnun kalliolinnassa on sellaisia. Olen itse nähnyt. Vanhojen tarinoiden mukaan ne ovat hiisiksi kutsuttujen jättiläisten tekemiä.

– Kalliossa oleva reikä. Se on varsin outo käännös, Talulla pohti. – Iiriksi binn tarkoittaa jyrkännettä ja corrán terää tai kärkeä. Ehkä nimeen liittyy jokin vanha tarina, jota en tunne. 

– Mistä päin Irlantia teidän klaaninne tuli?

– Lännestä, tai tarkemmin sanottuna lounaasta.

– Millä nimellä kutsutte klaanianne? 

– Loch Rúin.

– Mitä se tarkoittaa?

– Salaisuuksien järveä. Tarinan mukaan klaanimme alueella oli järvi ja siinä saari, jonka arkistoissa säilytettiin kaikenlaista salattua tietoa.

– Miksi teitä kutsutaan fennien kielellä? Robin klaanilaiset ovat hiisiä, mutta tiedän, että on olemassa myös jatulien, soinien, helsinkien ja kalevien klaanit. Tai niin minulle on kerrottu.

– Me olemme näkkejä.

– Siis veden väkeä.

– Onhan se aika kuvaava, Talulla naurahti. – Järvien keskellä kun ollaan.

– Fennoniassa kaikki ovat tavalla tai toisella järvien äärellä, Kaarne huomautti. – Miksi olit viemässä tätä Thaanaan? 

Kaarne kosketti sormellaan pöydällä olevaa Omfalosta, jonka pinnassa olevat kaiverrukset tuskin erottuivat hytin hämärässä.

– Olin viemässä sitä suurshamaani Rággnarr Ikämielen luo turvaan. Bjarmot olivat saaneet jostakin tietoonsa, että se on meillä. Vaativat sitä itselleen. Lopulta he hyökkäsivät kimppuumme, kun emme suostuneet antamaan sitä. Tulivat suurella joukolla ryöstämään ja tuhoamaan, polttivat useita saaristamme. Sain tehtäväksi viedä sen pois, etteivät bjarmot saisi sitä käsiinsä.

– Tiedätkö, mikä se on?

– Sen sanotaan sisältävän Tuonelan avaimet.

– Mitä se tarkoittaa?

– En tiedä. Ehkä sen avulla voi päästä manalan valtakuntaan. Joka tapauksessa siinä on salattuja voimia. 

Kaarne tutki Omfalosta. Siinä ei ollut minkäänlaisia painikkeita eikä saumoja, ainoastaan ohuita kaiverruksia.

– Tunnen tarinan, jonka mukaan sen sisällä olisi mustia prismoja, hän sanoi ja kysyi Talullalta: – Kuinka tämä päätyi klaanillesi? 

– En edes tiennyt, että se on olemassa, ennen kuin vasta vähän aikaa sitten. Se on ollut druideillamme usean sukupolven ajan. Sanotaan, että siihen liittyy jokin arvoitus tai jotakin sellaista.

– Miten bjarmot saivat tietää siitä?

– En tiedä. Isäni antoi sen minulle ja sanoi, että minun pitäisi viedä se Thaanaan.

– Tiedän, että sinulla on lapsia, mutta onko sinulla miestä?

– Hän jäi puolustamaan saariamme. Lapset tulivat mukaani omin päin. En tiennyt siitä mitään. He piiloutuivat veneeseeni. 

– No, nyt he ovat turvassa Thaanassa.

– Kunpa pääsisimme sinne mahdollisimman pian.

Hytin seinällä oleva kuulotorvi kilahti. Kaarne nosti sen pidikkeestään.

– Alamme olla perillä, kuului kapteeni Carlos Fadiñon ääni. – Tulkaa komentohuoneeseen.

Kaarne ja Talulla kävelivät matalaa käytävää pitkin sulkuventtiilien läpi osastolta toiselle. Carlos odotti heitä barbareski Hizir Barbarossan kanssa.

Parrakas mies tutki Kaarnea silmä kovana ja kysyi: 

– Emmekö ole kohdanneet joskus aikaisemmin? Näytät jotenkin tutulta.

– Sinullahan pitäisi olla hyvä kasvomuisti. Tunnistit Carlosin tyttärenkin, vaikka olit nähnyt hänet viimeksi kun hän oli lapsi, Kaarne napautti. – Me näimme sentään toisemme tänään. Sinä olit veneessä ja minä rannalla. Sitten sinä olit edelleen veneessä ja minä sukellusaluksen kannella. Sitten käytiin neuvottelut. Joko alkaa muisti pikkuhiljaa palailla, vai tarvitseeko vielä kerrata?

– Hah. Sinähän sanavalmis olet, mutta muista, että terävän kielen voi aina katkaista. Olen aivan varma, että olemme tavanneet aikaisemminkin. Siniset silmät, mustat hiukset. Kasvoissa tataaripiirteitä. Se tapahtui jossakin Sulttanaatin alueella.

Kaarne mietti hetken ja päätti kertoa totuuden.

– Tapasimme Jaltassa pari vuotta sitten. Olin silloin vielä Sulttanaatin hayeman. Toimititte janitsaaritulokkaita valid sultanan ehdollistamiskeskukseen. Olin mukana vastaanottotilaisuudessa.

– Krimin jalokivi, Hizir Barbarossa henkäisi. – Sulttanaatin pyhä koodinkantaja. Tuore sellainen. Vastavihitty. Nyt muistan. Olit silloin eri näköinen. Pienempi ja… noh.. vähemmän naisellinen. Kuinka päädyit tänne pohjoiseen? Minun käsittääkseni hayemanit eivät saa liikkua ilman saattuetta, eivät ainakaan Topkapin palatsin ulkopuolella. 

– En ole enää pyhä koodinkantaja. Koodini poistettiin.

– Hyvä niin. Minulle ennätti jo tulla epämukava olo. En koskisi nimittäin pitkällä kepilläkään pyhään hayemaniin. Olenhan rakkaan valtiattaremme uskollinen vasalli ja erityisen kiintynyt omaan henkikultaani. 

– Mitä teet täällä? Kaarne tivasi. – Barbareskit eivät tavallisesti liiku näin pohjoisessa.

– Totta. Mutta niinhän sitä sanotaan, että poikkeus vahvistaa säännön. 

– Teet yhteistyötä bjarmojen kanssa. Onko sekin poikkeus?

– Tavallaan. Tartuin tilaisuuteen, kun sellainen tuli eteen.

– Ja aloit jahdata minua ja ystäviäni.

– Bjarmot tarjosivat kohtalaisen hyvän palkkion, Hizir Barbarossa naurahti kuivasti ja hipaisi turbaaniaan koristavaa jalokiveä. 

Kaarne tuijotti tummaksi paahtunutta miestä silmiin, kuin olisi pystynyt sillä tavoin lukemaan hänen ajatuksensa. Hizir Barbarossa väisti katseen ja meni Carlosin luo, nyökkäsi tälle ja poistui huoneesta. Kaarne ei oikein pitänyt ilmeestä, joka kävi Carlosin kasvoilla hänen katsoessaan Kaarneen.

– Olemme pian Valassaaren luona, Carlos sanoi. – Bjarmot tuovat Mandin sinne.

– Miten käy Rob McCoolin? Kaarne kysyi.

– Se riippuu bjarmoista. Liekö heillä mitään käyttöä hänelle?

– Yritä saada hänet aluksellesi.

– Voihan sitä aina yrittää, piraattikapteeni Carlos Fadiño sanoi. Sitten hän meni ohjaintason luo ja käski nostaa periskoopin pintaan.

Luku 17 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Bjarmojen lentovene nytkähti, ja miehistö valmistautui käännökseen. Purjeet heilahtivat uuteen asentoon samalla, kun veneen kokka haukkasi aaltoja. Kotkalippu läpsyi tuulessa. Suolaista vettä pärskyi kannelle.

Rob McCool nosti öljykankaan lievettä ja luikahti pois sen alta. Laiva oli melkko lähellä rantaa. Ei niin lähellä, kuin hän olisi toivonut, mutta sille ei voinut nyt mitään. Hän lähti juoksemaan kohti veneen keulaa. Hetkeä aikaisemmin nautittu käärmeterva muutti todellisuuden vahamaiseksi. Hän ponnisti voimansa äärimmilleen, hyppäsi veneen partaalle, juoksi sitä pitkin, torjui kiväärinperän kömpelön huitaisun ja oli muutamassa sekunnissa keulatykin luona. 

Hän käänsi sen miehistöä kohti ja huusi hurjistunut ilme kasvoillaan:

– Kukaan ei liiku tai ammun reiän aluksen pohjaan! 

Hänen omiin korviinsa huuto kuulosti jähmeältä mongerrukselta, mutta hän tiesi, että sanat tulivat ulos selvinä ja kirkkaina.

Bjarmot jäivät istumaan matka-arkuilleen. Ainoastaan rajapäällikkö Jagmort nousi seisomaan huojuvalle kannelle ja huusi:

– Mitä ihmettä sinä oikein yrität? 

Rob ei vastannut. Hän hymyili bjarmopäällikölle ja laukaisi tykin. Ammus lävisti maston juuren ja veneen pohjan. 

Masto alkoi kaatua. 

Vene hörppäsi vettä. 

Rob ruuvasi auki konetykin jalustan siipimutterin, tyrkkäsi raskaan aseen laidan yli ja hyppäsi itsekin perään. Kylmä meri imaisi hänet hetkessä sisäänsä. 

Rob pysytteli pinnan alla, potki jaloillaan ja kauhoi käsillään. Hän sukelsi niin pitkälle kuin pystyi. Ilman loputtua keuhkoista, hän nousi pintaan. Tuuli oli painanut lentoveneen liki sadan metrin päähän. Luodit alkoivat lentää hänen päänsä yli, mutta niistä ei ollut vaaraa. Niissä olosuhteissa ampuminen oli toivotonta ammusten tuhlaamista.

Hetken kuluttua Rob huomasi Mandin. Piraattineito lähestyi häntä lentoveneestä otetun pelastuslautan kanssa. Rob tarttui lautan reunaa kiertävään köyteen ja kiskoi itsensä sen päälle.

– Kiitos, hän sanoi leuat täristen. – Olen tottunut kylmään ja pakkaseen, mutta enpä olisi halunnut olla tuossa kirotussa suolaliemessä yhtään pidempään.

– Ei sitä syyttä kutsuta Jäämereksi, Mandi naurahti. 

– Miten muiden pelastuslauttojen kanssa kävi?

– Sain pudotettua ne mereen. Ovat tuulen vietävinä. Helppo homma, kun tiellä ei ollut muita kuin perämies. Se laskee parhaillaan tähtiä veneen pohjalla. Saattaa päätä vähän jomottaa illalla.

Bjarmojen lentovene ajautui tuulen mukana etelään. Se oli nostettu leijuntasäiliöidensä varaan niin, että sisään tulvinut vesi pääsi valumaan pois pohjassa ammottavasta reiästä.

– Ohjaan lautan rantaan, Mandi sanoi.

– Odota, Rob sanoi. 

– Mitä nyt?

– Joku lähestyy.

– Mitä ihmettä? En näe ketään.

– Se on veden alla.

Ennen kuin Mandi ennätti sanoa mitään. Meri alkoi kuohua ja syvyyksistä nousi esiin Hippokampin tähystystorni. Tasainen pelastuslautta heilui sukellusveneen nostattamien vesimassojen voimasta, ja heillä oli täysi työ pysytellä sen päällä.

Torni aukesi saranoillaan, ja piraattikapteeni Carlos Fadiñon hymyilevät kasvot tulivat näkyviin.

– Mitä siellä oikein tapahtuu?

– Otetaan aurinkoa ja viiluutellaan meressä! Mandi huusi.

– Voisin tarjota teille lounaan, jos kiinnostaa.

Rob sylkäisi merivettä suustaan ja sanoi:

– Kunhan kokki pitää huolen, ettei sapuska ole liian suolasta.

– Esitän Bossalle pyyntösi, Carlos Fadiño sanoi ja nauroi päälle. – Ja miten olisi kuivat vaatteet.

– Ei pahitteeksi nekään, Rob sanoi. – Uimahousut jäivät kotiin, ja nyt ovat kaikki vaatteet märkiä.

* * *

Hippokampin tummahipiäinen kokki hymyili leveästi ja laski suuren tarjottimen komentohuoneen pöydälle. Keitetyt kuningasravut tuoksuivat herkullisilta. Rob oli vaihtanut märät vaatteensa valkoiseen piraattipaitaan ja mustiin housuihin. Mandi oli siistiytynyt omassa hytissään ja istui tummanvihreässä mekossa punaiset hiukset päälaella nutturalle väännettynä.

– En vieläkään usko, että onnistuitte pakenemaan bjarmoilta, Hizir Barbarossa sanoi. Hän mursi kuningasravun jalan pihdeillä ja imaisi lihat piikikkään kitiinipanssarin sisästä.

– Minusta tuntuu yhtä uskomattomalta nähdä sinut täällä. Ja vieläpä vieraana, Mandi sanoi. – Minulla on omat syyni uskoa, ettei se tapahtunut ystävällisissä merkeissä.

– Nousin alukseen panttivankina, Hizir Barbarossa myönsi nuolaisten sormiaan, – mutta olosuhteet ovat muuttuneet sen jälkeen.

– Tutustuttuamme  toisiimme paremmin, olemme päättäneet aloittaa yhteistyön, kapteeni Carlos vahvisti.

– Yhteistyön orjia kauppaavien barbareskien kanssa, Mandi sanoi ja katsoi tiukasti isäänsä. – Etkö muista, miksi olemme täällä alun perin?

– Tämä ei liity orjiin millään tavoin, kultaseni, Carlos puolustautui. – Me vain tarjoamme hänelle kyydin Duibliniin, jossa barbareskeillä on tukikohta.

– Mitä saat siitä hyvästä?

– En ala keskustella siitä sen tarkemmin tässä, mutta palkkio ei ole ollenkaan huono.

– Itse Sulttanaatin valtiatar valid sultana Roxelana on rahoittajani, Hizir Barbarossa sanoi. – Siitä voi päätellä, ettei nuukailuun ole tarvetta.

– Mitä olet ajatellut minun, Robin ja Talullan varalle? Kaarne kysyi kapteenilta. 

– Totta puhuen en ole juurikaan ajatellut teitä. Olisiko ehdotuksia?

– Tarvitsemme kyydin Thaanaan.

– Se onnistuu kyllä. Thaana on matkan varrella.

– Entä sinun kaksi fregattiasi ja niiden miehistöt? Kaarne kysyi Hizir Barbarossalta. – Miksi pyydät kyytiä etkä matkusta heidän kanssaan?

– Joku hajotti fregattien leijuntasäiliöt, Hizir Barbarossa murahti. – Niistä ei ole apua tähän hätään. 

Hän katsahti piraattikapteeniin. Eikä Kaarne oikein pitänyt heidän ilmeistään. He molemmat salasivat jotakin. 

* * *

Rob, Kaarne ja Talulla vetäytyivät ruokailun jälkeen keskustelemaan Talullan hyttiin. He eivät luottaneet piraattikapteeniin eivätkä Hizir Barbarossaan.

– Barbarossa hylkäsi bjarmot ja vaihtoi leiriä aivan liian kevyesti, Kaarne sanoi. – Tässä on nyt koira haudattuna.

– He ovat kuin parhaatkin salaliittolaiset, Rob vahvisti.

– Minä pelkään, että tämä kaikki liittyy Tuonelan avaimiin, Talulla sanoi. – He haluavat saada ne haltuunsa.

– Siinä tapauksessa meidän on keksittävä jokin keino ottaa avaimet sisältävä kivi mukaamme, kun saavumme Thaanaan, Kaarne sanoi ja asetti Omfaloksen pöydälle.

– Helpommin sanottu kuin tehty, Rob sanoi ja katseli marmoriesinettä, jonka pinta vaikutti saippuaisen liukkaalta.

– Meidän on varmistettava, ettei kukaan pääse käyttämään sitä väärin, Talulla sanoi.

– Mitä tarkoitat?

– Se on tuhottava. Jos Tuonelan avaimet vapautetaan tuon kiven sisältä, olemme kaikki tuhon omat. Niin isäni sanoi.

– Pitäisikö se heittää mereen?

– Sieltä sen voi aina löytää.

– Mitä jos iskemme sen murskaksi? Rob ehdotti.

– Voimamme eivät riitä siihen. Näethän, että pinnassa näkyy vain kaiverruksia, ei yhtään naarmua, vaikka se on vuosisatoja vanha. 

– Meidän on siis vietävä se turvaan.

– Kyllä, meidän on vietävä se turvaan, Talulla painotti.

– Mutta miten?

– Meidän on pakko keksiä jotakin.

Luku 18 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

 Hippokampin profiili heijastui Thaanavuonon tyyneen veteen. Oli varhainen aamu. Aurinko nousi punaisena erikoisen muotoisen kallioseinämän vierellä. Tähystystornin luukku aukesi, ja aluksen sisältä pujottautui kannelle kolme hahmoa. 

– Odottakaa siinä! kuului komento. Piraattikapteeni Carlos Fadiño leijui nassakkansa päällä istuen kannelle. Olalla keikkuva kakadu joutui tasapainottelemaan siivet levällään, ettei olisi pudonnut kyydistä.

– Missä kivi on? Se ei ollut hytissä.

– Se on minulla, Kaarne sanoi.

– Se piti jättää alukseen, piraattikapteeni murahti ja osoitti Kaarnea teräksisellä kädellään. – Miksi et tehnyt niin kuin sovimme?

– Emme me sopineet mitään. Sinä käskit minua jättämään sen sinne, mutta minä en missään vaiheessa luvannut tehdä niin. Se ei siis ollut mikään sopimus.

– Tuo on turhaa saivartelua. Ette pääse yhtään tätä pidemmälle sen kanssa. Anna se tänne.

– Se on liian arvokas ja vaarallinen jätettäväksi sinun huostaasi.

– Ja sehän ei ole sinun päätettävissäsi. Tämä on minun sukellusveneeni, ja minä olen sen kapteeni. Minun sanani on täällä laki. Anna kivi minulle.

– Isä, kuului ääni Carlosin takaa. Mandi kömpi ylös aluksen sisältä. – Se on oikeasti vaarallinen, mikäli se joutuu vääriin käsiin. Anna heidän viedä se turvaan.

– Valid sultana maksaa siitä hyvän hinnan, siis todella hyvän, Carlos sanoi kääntyen tyttärensä puoleen. – Kun olen toimittanut sen Duibliniin, voin jättäytyä viimeinkin eläkkeelle. Hankin Barbadokselta oman poukaman ja alan keitellä rumbustia janoisten iloksi. Bossa on luvannut tulla kokikseni ja otan mukaani kaikki muutkin, jotka vain haluavat. Palkoissa ei pihistellä. Piraatin hommat jätetään historiaan ja Hippokampista tehdään huvijahti.

– Kuulostaa leppoisalta, Kaarne sanoi, – mutta jos Roxelana saa Omfaloksen, ei sinun pikku poukamasikaan säästy hänen valloituksiltaan. Hän aloittaa maailmanlaajuisen jihadin, jolle ei tule loppua ennen kuin hän on käärinyt koko planeetan viittansa sisään.

– Tuosta minä en tiedä mitään eikä minun tarvitsekaan, Carlos sanoi. – Anna kivi minulle!

– En anna.

– Sitten minä tulen hakemaan sen.

– Sopii yrittää.

– Isä, älä tee sitä! Mandi huusi.

– Älä sinä puutu tähän. Et ymmärrä omaa parastasi, Carlos sanoi ja huusi: – Bossa, tulehan tänne! 

Jättimäinen kokki työntyi luukun läpi kannelle ja sysäsi Mandin pois tieltään. Miehen paljas ylävartalo kiilteli lihaksikkaana ja tummanruskeana. Toisessa kädessä oli verkko, toisessa kolmikärki. Hän oli kuin muinaisen Atlantiksen syvänteistä noussut merten soturi.

– Ihan kyllä suosittelisin antamaan kiven suosiolla, Carlos sanoi Kaarnelle. – Bossa on kotoisin Barbadokselta ja siellä kasvavat maailman parhaat atrainkalastajat. Bossa on erityisen taitava verkkonsa kanssa, oli sitten saaliina mitä tahansa.

Rob McCool kosketti Kaarnen kättä ja sanoi: – Anna minä hoidan tämän.

– En tarvitse apuasi, Kaarne sanoi. 

Rob ei kuunnellut Kaarnea. Hän sipaisi käärmetervaa suuhunsa ja sanoi: – Pidä sinä huoli Omfaloksesta. Minä näytän tuolle jättiläiselle, miten verkkoa käsitellään. Minulla on siitä jonkun verran kokemusta.

– Ave Neptunus, morituri te salutant! Bossa huusi tervehdyksen merten jumaluudelle.

– Puhu vain omasta puolestasi, Rob sanoi ja lähti kävelemään kohti kookasta piraattia. Taisteluareena oli kapea, vain neljän askeleen levyinen. Taistelijoiden välissä oli kymmenkunta askelta tyhjää tilaa. 

Bossa kieputti verkkoa päänsä yläpuolella. Kolmipiikkinen atrain välkähteli nousevan auringon valossa. Robilla ei ollut asetta eikä edes kevyttä taistelukypärää, mutta dragan tárin kiihdyttämät aistit ja varhain lapsuudessa aloitettu taistelukoulutus tekivät hänestä varteenotattavan vastustajan vanhan liiton retiariusta esittävälle piraatille.

Rob yllätti Bossan hyökkäämällä suoraan tätä päin. Bossa yritti huitaista verkolla Robia jalkoihin, mutta Rob väisti hyppäämällä. Samaan aikaan Bossa iski kolmikärjellä häntä kohti, mutta Rob otti kiinni terästä ja kiskaisi niin, että Bossa horjahti. 

Käärmetervan ansiosta Rob näki kaiken kuin hidastettuna. Hän seurasi, kuinka Bossa siirsi toista jalkaansa eteen. Verkko kaartui sivuun. Kolmikärki vavahteli Robin ja Bossan yhteisessä otteessa. 

Kaikki tapahtui todellisuudessa hirvittävän nopeasti. 

Rob ponnisti kaikki voimansa ja potkaisi Bossaa vatsaan pitäen yhä kiinni kolmikärjestä. Potku ei tehonnut niin kuin hän olisi toivonut. Miehen vatsa oli kuin hiekkasäkki. Bossa hellitti otteensa aseesta, pyörähti itsensä ympäri ja viskasi verkon Robin päälle. 

Rob näki, mitä oli tapahtumassa. Verkon ylä- ja ala-ainoissa oli painoja. Ne lukitsisivat hänet seuraavassa hetkessä verkon sisään. Mutta hänellä oli nyt kolmikärki. Hän heilautti sitä juuri oikeassa kulmassa ja sai väistettyä verkon sivuun. 

Rob sai hetkeksi yliotteen. Bossan ainut teräase oli vyöhön työnnetty laivapuukko. Rob oli jo huutamassa antautumiskehotusta, kun näki itsetietoisen hymyn Bossan huulilla. Samassa hän tunsi sähköpurkauksen iskevän läpi koko vartalonsa ja putosi polvilleen. 

Bossa oli vapauttanut verkonpainoina olevien akkujen varauksen. Virta kulki metallilankoja pitkin ja lamautti Robin. 

Rob jäi huojumaan lysyssä kädet kantta vasten painettuina.

Bossa poimi kolmikärjen käsiinsä ja nosti sen heittoasentoon. Näytti siltä, että Robin kohtalo oli sinetöity.

Kaarne aikoi hyökätä Robin avuksi, mutta juuri silloin Hippokamppi alkoi nytkähdellä rajusti. Bossa menetti tasapainonsa ja paiskautui sivuun. Polvillaan huojuva Rob kierähti selälleen. Alus vavahteli ja heilahteli holtittomasti ja nousi kokonaan ylös vedestä. Leijuntasäiliöt jaksoivat nostaa sen juuri ja juuri meren pinnan yläpuolelle. Sitten se lähti ajautumaan kohti kallioseinämää, jonka erikoinen muoto muistutti kolmea rinnakkaista tynnyrinkylkeä.

– Mitä hemmettiä oikein tapahtuu? Carlos huusi tähystystornin äänitorveen.

– Emme voi tälle mitään, kuului perämiehen vastaus. – Jokin ulkopuolinen taho on ottanut aluksen hallintaansa. 

– Kuinka se on mahdollista?

– Mysteerit on murrettu. 

– Valmistautukaa taisteluun! Carlos karjui. – Nostakaa tykki ylös ja ottakaa torpedot käsiohjaukselle. Laskekaa merihevoset veteen.

Hippokampin kannesta aukesi luukku, josta pullahti ulos neljä merihevoskiituria. Jokaisen selässä oli piraatti sukellusasuineen ja harppuunakivääreineen.

Kannesta nousi esiin sädeammustykki. Keulan torpedoluukut aukesivat.

– No niin, Carlos murahti. – Nyt ollaan valmiita, oli edessä sitten mitä tahansa.

Hippokamppi oli ajautunut lähelle kallionseinämää. Korkealta jyrkänteen harjalta leijaili alas pallon muotoinen kyklooppi. Sen kamerasilmä liikahteli levottomasti edestakaisin.

– Tervetuloa Kolmen neidon jyrkänteelle, kuului ääni joka kumahteli kuin tulisi jostakin syvältä kallion sisältä.

– Meillä ei ole mitään Thaanan valtiasta vastaan! piraattikapteeni huusi kyklooppiin tuijottaen. – Olemme vain tuomassa tänne kolmea matkalaista.

– Miten minusta näytti, ettette halunneet heidän pääsevän perille asti. Yhtä oltiin jo uhraamassa Ikutursolle meren kuohuihin.

– He ovat varastaneet meiltä, jotakin, jonka haluamme takaisin ennen kuin päästämme heidät lähtemään.

– Mitähän se mahtaa olla?

– Se on vaatimaton koriste-esine, jolla on meille suurta tunnearvoa.

– Saatte nyt unohtaa sen. Minä otan matkalaiset vastaan, ja te jatkatte omaa matkaanne. Saatte aluksen hallintaanne, kunhan olette poistuneet vuonoltani. Eikä mitään temppuja. Toisella kerralla ette pääse näin vähällä.

Kallio jyrisi, suuri kivipaasi liukui sivuun ja aluksen eteen kallioseinään ilmestyi aukko. Siitä syöksähti esiin kaksi porovaljakkoa. Rob ja Kaarne tunnistivat ilokseen Vullen ja Kallen. 

Kalle seisoi ahkionsa päällä, heilutti lakkiaan ilmassa ja huusi: 

– Duorvolas matki! 

Piraattien merihevoset murahtivat liikkeelle ja suuntasivat vettä pärskien porojen eteen.

– Käske miehesi loitommas, ääni kuulutti, ja kuin sanojen vakuudeksi Hippokamppi alkoi taas täristä.

Piraattikapteeni antoi perääntymiskäskyn, ja merihevoset kaarsivat takaisin sukellusveneen vierelle.

Kaarne ja Talulla nousivat Kallen ahkioon. Rob hyppäsi Vullen kyytiin. Viimeinen, minkä he näkivät ennen kuin sujahtivat sisään kallioseinään avautusta aukosta, oli tähystystorniin noussut Hizir Barbarossa ja hänen julmistunut ilmeensä.

Luku 19 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Thaanan suurshamaanin seitalinnakkeessa odotti iloinen yllätys. Talullan lapset olivat siellä ja juoksivat äitinsä syliinsä onnesta hihkuen. 

– Ihana nähdä, oi rakkaat. Kuinka te voitte?

– Hyvin, äiti, poika vastasi, – mutta meillä on ollut sinua ihan kauhea ikävä.

– Onneksi jouduimme olemaan erossa vain muutaman päivän, Talulla sanoi. Siitä huolimatta hän rutisti lapsiaan kuin ei olisi nähnyt heitä pitkään aikaan.

Talulla puhui lastensa kanssa iiriä. Heidän luokseen tuli pieni nainen, joka sanoi fenniksi:

– Meillä on ollut täällä lasten kanssa vallan mukavaa. 

Naisen takana piileskeli joukko pieniä, parrakkaita, kaljupäisiä ukkeleita. – Haltit ja lapset ovat tulleet hyvin toimeen keskenään.

– Ne on niin kivoja, tyttö sanoi fenniksi. 

– Jaksavat leikkiä kanssamme vaikka koko ajan, poika jatkoi.

– Ne ovat lapsenmieliä ja pitävät lapsista, nainen sanoi. – Minun nimeni on Mágga. Elelen täällä tuon Ikämielen kuuhelon ja näiden suloisten haltieni kanssa.

– Vai muka kuuhelo, suurshamaani Rággnarr Ikämieli sanoi. – Minä sinulle vielä kuuhelon näytän.

– Niinhän sinä lupaat, Mágga sanoi ja virnisti shamaanille. Talullalle hän sanoi: – Lapset ikävöivät sinua, mutta sanoin heille, että tulet kunhan ennätät.

– Meillä oli aika lailla mutkia matkassa, Talulla sanoi. – Saan kiittää uusia ystäviäni siitä, että kaikki päättyi hyvin.

– Vielä viime hetkellä meinasi tulla ongelmia, Rob sanoi. – Piraatit ja barbareskit yhdistivät voimansa ja yrittivät ottaa meiltä Tuonelan avaimet. 

– Siitäkö oli kyse, kun se atrainta heilutteleva mies pyydysti sinut verkkoonsa ja yritti tehdä sinusta turskahöystöä? Rággnarra sanoi. 

– Siitä juuri, Kaarne sanoi Robin puolesta. – Ja sitten sinä puutuit tapahtumien kulkuun, eikö niin.

– Niillä on yllättävän hyvin rakennetut mysteerit, mutta löysin aukon ja pistin vähän ranttaliksi.

Rággnarr Ikämieli meni Robin luo ja puristeli hänen käsivarttaan. Shamaanivanhus oli häntä reilusti päätä lyhyempi. – Taidat olla ihan kunnossa, vaikka saitkin aikamoisen tärskyn siitä verkosta. Pirullisen ovelasti rakennettu laitos. 

– Löi minut polvilleen kertaiskusta, Rob sanoi. – Kiitos, kun tulit avuksemme.

– Vulle ja Kalle sanoivat, että olette heidän ystäviään, ja Vullen ja Kallen ystävät ovat minunkin ystäviäni. Meillä on ollut täällä poikien kesken melkoisen hauskaa. He kertoivat, että näitte savua, kun olitte tulossa tänne ja lähditte sitten seuraamaan bjarmoja. Olemme teille erityisen kiitollisia siitä, että pelastitte Talullan heidän kynsistään. Mutta miksi olitte tulossa tänne alun perin? 

– Haluaisimme selvittää asioita varhaisesta lapsuudestamme, Rob sanoi. – Ajattelimme pyytää apuasi. Meille kerrottiin, että osaat kulkea muistoissa.

– Onhan tuota tullut tehtyä. 

– Mutta ennen sitä saatte asettua taloksi, Mágga sanoi. – Minä laitoin padan porisemaan heti, kun näin, että olette tulossa. Ihan ensimmäiseksi syödään vatsat täyteen, ja saatte kertoa, mitä kaikkea tapahtui matkallanne tänne. 

He menivät luolaan, jossa oli pitkä pöytä. Pata roikkui koukusta tulen päällä kallioon louhitussa syvennyksessä. Ilmassa leijui herkullinen keitettyjen kasvisten ja poronlihan tuoksu. Haltit kiidättivät pöytään savikulhoja ja puulusikoita. Rággnarr Ikämieli otti tukevan veitsen ja leikkasi leipää, joka oli tiivistä ja tummaa. He söivät suurella ruokahalulla ja puhelivat vapautuneesti kuin olisivat tunteneet toisensa vuosikausia.

* * *

Thaanan suurshamaani Rággnarr Ikämielen kalliosalissa rätisi tuli. Keskellä lattiaa paloi rakovalkea. Liekit nousivat päällekkäin asetettujen parrujen välistä. Harmaa savu imeytyi salin katossa olevaan halkeamaan. Itse suurshamaani istui nuotion ääressä. Hän piti silmiään kiinni. Kämmenellä oli kulho, jossa kyti kuumia hiiliä.

Rob McCool seurasi suurshamaanin toimia. Mies oli varreltaan lyhyt kuin tervaskanto. Ei lainkaan nimensä veroinen. Varsinainen äijänkäppänä, Rob ajatteli. Parta oli valkoinen, päälaki hiuksista paljas kuin korkeimpien tuntureiden laki. Korvien päältä ja niskasta tursusi hiuksia kuin kinostunutta lunta. 

Shamaani otti kaulassaan roikkuvasta pussukasta yrttejä, laittoi ne hiilien päälle ja puhalsi. Makea, raskas savu alkoi vyöryä kulhon reunojen yli kohti lattiaa.

Rob ja Kaarne istuivat porontaljoilla shamaanin ja metallisen laitteen vieressä. Laitteesta kulki kaapeli Robin korvan takaiseen istukkaan ja shamaanin päähän kiinnitettyyn sarvikruunuun. Kaarne ei tarvinnut kaapelia. Hän yhdisti ajatuksensa laitteeseen langattomasti sisäisen implanttinsa kautta.

– Ruvetkaahan pitkällenne, shamaani sanoi. – Sillä keinoin ette kolauta päänuppejanne lattiaan, kun vaivutte transsiin.

Rob ja Kaarne ojentautuivat taljoille. Shamaani aloitti hiljaisen joikumisen ja vei yrttejä kytevän kulhon heidän kasvojensa yläpuolelle. Sitten hän otti poronnahkaisen rummun ja alkoi paukuttaa sitä luuvasaralla. Hologrammivalo hyppelehti kalvolla lyöntien tahtiin, liikkui ylisen ja alisen merkiltä toiselle. 

Yhteyslaitteen mysteerikoodit avautuivat yksi kerrallaan.

Savu täytti Robin keuhkot. Päässä alkoi humista. Tuntemuksessa oli jotakin samaa, kuin siinä mitä hän koki matkatessaan muistoihin zoonien kunnianarvoisan äidin kanssa Kirotussa metsässä.

Yhtäkkiä Rob tunsi tempautuvansa ilmaan ja nousevansa kalliohalkeaman läpi taivaalle. Hän pyöri hetken pilvien tasalla, kunnes alkoi leijailla taas alas, alas, alas laskeutuakseen lopulta jättimäisen tunturin puuttomalle laelle. 

Paikka ei ollut tuttu. Ympärillä levittäytyi loputon erämaa: jokilaaksoja, tuntureita, metsiä, järviä, palsasoita. Pieni liike paljakan reunalla kiinnitti hänen huomionsa. Siellä oli korvat, pää ja punainen turkki. Kettu käveli näkyville ja kävi istumaan maahan. Häntä kiertyi jalkojen ympärille.

– Mr. Raynard, Rob henkäisi.

Kettu kohotti kuonoaan ja heilautti käpäläänsä kuin olisi tunnistanut hänet.

– Se on henkieläimesi, suurshamaani Rággnar Ikämieli sanoi. 

Rob käännähti ja näki shamaanin seisovan takanaan. 

Korkealta taivaalta kuului kiljahdus. Tumma merikotka kiersi ympyrää heidän yläpuolellaan.

– Ja tuo on minun henkieläimeni, Rággnarr sanoi. – Se odottaa minua, mutta ensin sinun pitää kutsua omaasi. Pyydä kettu luoksesi. Kosketa sitä. Sinun pitää mennä sen nahkoihin että pääsemme mielesi sopukoihin.

Rob kyykistyi ja ojensi kätensä ketun suuntaan. Eläin katsahti sivuun, sitten taas Robiin, tuijotti tarkasti Robin eriparisilmiä, joista toinen oli samanvärinen kuin sillä itsellään. 

– Tule, Rob sanoi.

Kettu höristi korviaan, nousi jaloilleen ja meni Robin luo. Se kurkotti kaulaansa ja nuuhki Robin ojennettua kättä.

– Hienoa! Se hyväksyy sinut. Olet valmis matkalle, Rággnarr sanoi.

– Missä Kaarne on? Rob kysyi.

– Hän odottaa meitä. 

– Minne menemme?

– Olemme henkimaailman kynnyksellä. Seuraavaksi käymme sisään eli lankeamme maailmojen väliseen loveen. Syöksymme syvyyksiin ja nousemme huimiin korkeuksiin. Niin on tehtävä, että pääsemme muistojesi alkulähteille.

Shamaani kutsui merikotkaa ja meni sen nahkoihin. 

– Seuraa minua, hän sanoi merikotkan hahmossa ja lähti lentämään.

Rob lähti juoksemaan linnun perään, ajatteli jo, että olipa liikkuminen outoa, kunnes tajusi loikkivansa neljän jalan varassa. Hän oli muuntunut ketuksi, ja se tuntui kummallisen hyvältä. Hän juoksi kevein askelin kohti tunturipaljakan äkkijyrkkää reunaa. 

Merikotkan siivet viistivät maata juuri siinä kohtaa. Sitten se katosi näkyvistä, kunnes kohosi korkealle kauempana edessä. 

Rob jatkoi juoksemistaan. Jyrkänteen reunan jälkeen tassut tapasivat pelkkää tyhjää. Se tuntui niin hurjalta, että sisuskalut nousivat kurkkuun.

– Nouse, repolainen. Lennä! kiljaisi kotka.

– Miten hitossa lennän ilman siipiä? Rob huusi kauhuissaan.

– Käytä jalkojasi, anna niiden kipinöidä, piirrä polkusi taivaalle.

Rob liikutti jalkojaan. Yllättäen ne alkoivatkin kantaa. Se tuntui ihmeelliseltä, kuin unelta. Hän hyppeli pilvien pumpulissa, juoksi edestakaisin kunnes oli aivan läkähdyksissä. Sitten hän asettui pilven päälle lepäämään.

Pikimusta korppi lensi hänen luokseen ja jäi seisomaan pilven reunalle.

– Eikö sinun olisi aika lähteä? korppi sanoi Kaarnen äänellä.

– Mikä kiire meillä on?

– Ei sinänsä mikään kiire, mutta minua pitkästyttää tämä välitilassa odottelu.

– Minusta tämä on ihanaa, Rob sanoi ja pyyhkäisi pilvihahtuvia hännällään niin, että ne lennähtivät Kaarnen silmille.

– Mitäpä, jos sinä jäät siihen odottelemaan, Kaarne sanoi, – ja sillä aikaa minä käyn Rággnarrin kanssa hakemassa tietoa minun menneisyydestä.

– Mene vain. Kerro minulle sitten, mitä löysit.

Kaarne ei sanonut mitään, nousi vain siivilleen ja katosi.

Rob piehtaroi aikansa valkoisilla pilvihahtuvilla ja jäi sitten kellottelemaan vatsaturkki aurinkoa heijastellen. Hän otti hyvän asennon ja nukahti.

 

Luku 20 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool havahtui kovaääniseen kiljahdukseen. Merikotka lensi hänen ylitseen niin läheltä, että ilmavirta humisutti kettuhahmon viiksikarvoja.

– On aika mennä, Rággnar Ikämieli ilmoitti.

– Nytkö jo? Olin täydessä unessa.

– Nyt on sinun vuorosi, sanoi Kaarne, joka laskeutui korpin hahmossa hänen vierelleen.

– Mitenkäs tämä nyt sitten menee? Rob kysyi.

– Tulet vain mukaani, minä johdatan sinua, Rággnar sanoi ja syöksyi saman tien alas pilven läpi.

Rob loikki pilven reunalle, mutta huimaava näky kaukaisuuteen katoavasta maankamarasta sai hänet pahoinvoivaksi. 

– Muistin juuri, miltä tuntui, kun hyppäsimme taistelulaivasta Kirotun metsän liepeillä. Ei tee mieli enää hypätä, Rob sanoi Kaarnelle.

– Turha muistella menneitä, Kaarne sanoi ja tuuppasi Robin alas.

Kettuhahmoinen Rob putosi. Tunne oli juuri niin kamala kuin hän oli kuvitellut. Sitten merikotka tuli apuun ja tarttui koukkukynsillään häntä niskasta. He laskeutuivat vahvojen siipien varassa kohti kapeaa kalliokurua. Kurun pohjalla oli punainen suo, jonka keskellä kimmelsi silmäke. He lensivät suoraan sen sisään.

– Olemme nyt muistoissasi, Rággnarr selitti. – Minä vien sinua ajassa taaksepäin. Sano sitten, kun haluat, että hidastan vauhtia.

Rob näki elämänsä kiitävän ohitseen takaperoisessa järjestyksessä. Piraatit, sapmelakit, kasakat, zoonit, tsuudit, vuonot, tunturit, arot, metsät ja järvet. Talvinen lentoristeilijä, has’hassinit, Pirunkirnu. Kaikki lapsuuden seikkailut ja vaarat, veljien kanssa nahistelut ja hauskat hetket. Monet niistä hän oli unohtanut. Kuinka helppoa olikaan olla muistamatta! Kuinka helppoa oli vain keskittyä meneillään olevaan hetkeen!

– Hidasta, hän kuiskasi Rággnarrille.

Merikotka levitti siipensä jarrutukseen.

Rob näki tilanteen, jossa oli ehkä viisivuotias. Hän ojensi kättään äidilleen, Iiris McCoolille, tunsi tämän lämpimän kosketuksen, vaistosi huolen. Käsivarressa oli haava. Rob muisti, että oli saanut sen hypätessään Pirunkirnun Kalliolinnan äkkijyrkältä reunalta Kotojärveen. Veden alla käsi oli osunut kiveen. Hänellä oli ollut onnea matkassa. Vähäinen muutos tapahtumien kulussa olisi ollut kohtalokas. Hän olisi voinut vammautua pysyvästi. Ehkä juuri sen tajuaminen oli saanut kyyneleet pienen pojan poskille. Äiti pyyhki ne pois ja pamautti häntä takapuolelle, komensi häipymään tiehensä, olemaan joutumatta ikävyyksiin.

– Jatketaan, mutta hitaammin, Rob sanoi Rággnarrille. Kohtaaminen äidin kanssa oli tuntunut hyvältä. Hän halusi nähdä lisää.

Robin lapsuus oli ollut onnellista aikaa. Hänestä oli välitetty, hänet oli otettu omaksi siitäkin huolimatta, että hän oli tullut klaaniin ulkopuolelta. Hän oli saanut tuntea kuuluvansa johonkin, hänellä oli ollut ystäviä, hän oli ollut osa yhteisöä.

– Hidasta vielä, Rob sanoi, kun he tulivat kohtaan, jossa Mark ja Apollo olivat parivuotiaita taaperoita. He kurkistelivat kehdon reunan yli ja heiluttivat käsiään, tekivät Robille ilmeitä. Rob tunsi, kuinka nauru kupli hänen sisällään. Markin käsi laskeutui hänen vatsalleen, ja sormet kutittivat vatsapoimuja. Rob kuuli oman naurunsa. Apollo piteli sormissaan pientä, vaaleanvihreää toukkaa, ojensi sitä Robia kohti. Rob aukaisi suunsa, ja pehmeä mönkijä laskeutui hänen kielelleen. Se hajosi hänen suuhunsa eikä maistunut juuri miltään.

Rob irvisti. Toukan syöminen sai siitä huolimatta aikaan puistatuksia. Apollo saisi vielä kuulla tästä.

He jatkoivat matkaa. Mitä lähemmäs syntymän hetkeä he etenivät, sitä hämärämmiksi tapahtumat muuttuivat. Rob oli kiinni äitinsä rinnassa. Maito täytti suun ja vatsan. Hän nukkui paljon. Välillä jalkoväliin tulvahti jotakin. Toisinaan itketti. Rob ei tiennyt, miksi itki. Se alkoi jostakin ja täytti koko hänen tajuntansa. Sitten siihen yhtyi toinenkin ääni. Se oli Filbur, hänen kaksosensa, kasvattiveljensä. Iiris-äidin oikeasti synnyttämä.

Syntymä.

He olivat matkalla kohti hänen syntymäänsä. Tällä kertaa hän oli valmis näkemään sen. Kirotussa metsässä hän oli kamppaillut Moriahia vastaan. Ei ollut halunnut päästää tätä syntymänsä äärelle. He olivat kulkeneet muistoja pitkin hetkeen, jossa kummisetä Fionn MacCormac oli löytänyt Robin metsäaukiolta peurannahkaan käärittynä ja hylättynä.  

Se hetki oli taas hänen edessään. Samat kuvat, tutut kasvot. Fionnin vaalea parta ja viikset. Utelias, hämmästynyt katse. 

Pieni Rob vaistosi, että kasvot eivät halunneet hänelle pahaa. 

Lähestyvä käsi otti häneltä jotakin. Jotakin, joka oli hänen kädessään tiukasti nyrkkiin puristettuna. Se oli ketju, jossa oli… leijonariipus ja sormus ja vaaleanpunainen kivi. Juuri niin kuin Fionn oli hänelle kertonut. 

– Haluatko mennä vielä syvemmälle? Rággnarr kysyi.

– Haluan mennä siihen hetkeen, kun sain alkuni.

– Ihan niin kauas emme pääse, Rággnarr sanoi, ja Rob kuuli peitellyn hymyn shamaanin äänestä. – Mutta eiköhän me syntymäsi hetkeen löydetä ja ehkä vähän kauemmaksikin. Olemme muistojesi pohjimmaisissa kerroksissa. Virta ei enää vie. Meidän on ponnisteltava omin voimin. Minun on päästettävä irti sinusta. Pysy kuitenkin koko ajan lähelläni.

Rággnarr päästi Robin kynsistään. Kettu ja kotka puskivat rinta rinnan läpi paksun sumun. 

Rob näki enää ainoastaan pieniä tuikahduksia siitä, mitä ympärillä tapahtui. 

Häikäisevä valopylväs nousi taivaalle. 

Puiden latvoja. 

Vihreää. 

Hän oli jonkun sylissä. Häntä kannettiin. He kulkivat takaperin ja samalla taaksepäin muistoissa. Hän näki lentopurren katon, naisen kiharat hiukset, hymyilevät kasvot, tunsi kosketuksen poskeaan vasten. 

– Sungam… sakar ispal… 

Hän näki, kuinka naisen suu liikkui, mutta hän ei saanut selvää sanoista. Hänet laskettiin istuimelle. Hän oli sylissä. Hänen oli nälkä. Hän parkui kovaan ääneen, huusi koko sielunsa pohjasta. Oli kylmä. Hän tunsi rutistuvansa kasaan. Hän halusi pois. Hänen oli päästävä pois. Hän tunsi voimakkaita, kivuliaita sykähtelyjä, kieppui kipujen ja kouristusten myrskyssä.

Ja tajusi siinä hetkessä todistavansa omaa syntymäänsä.

– Tämä on toivotonta, emme pääse enää syvemmälle, Rággnarr sanoi.

Rob ei hellittänyt. Hän ei pystynyt enää erottamaan itseään tuosta syntyvästä olennosta, joka oli upoksissa suolaisen meren aalloissa, kohdussa. Hän kuuli ääniä, näki vatsan läpi siilautuvan, punertavan valon. Hän hätkähti kivusta. Jotakin työntyi häneen, aivan yllättäen, tunkeutui syvälle. Se oli jotakin metallista ja terävää. Se virtasi häneen ja siitä tuli osa häntä. Se asettui hänen sisälleen ja jäi odottamaan, kunnes olisi aika herätä.

Rággnarr ravisteli Robia. 

– Meidän on lähdettävä nyt, hän sanoi ja kiljui petolinnun äänellään. – On tapahtunut jotakin.

Rob ravisteli itseään kuonon kärjestä hännänpäähän, pyristeli itsensä irti näystä.

– Mitä on tapahtunut?

Luku 21 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool oli vielä pökerryksissä henkimatkan jäljiltä. Pää kumisi kuin palokärjen kaltoin kohtelema puu. Hän seurasi Rággnarr Ikämieltä kalliosalista komentoluolaan. Kaarne seisoi siellä ohjainpöydän luona, tarkkaili sen yläpuolelle heijastettua, kolmiulotteista karttaa. Kalle ja Vulle istuivat penkillä vähän sivummalla.

– Kalle havahdutti minut transsista ja toi tänne, Kaarne sanoi. – Meidän oli pakko kutsua teidätkin takaisin.

– Mitä on tapahtunut? Rággnarr kysyi kävellessään Kaarnen luo.

– Katso itse.

Shamaani syventyi karttaan ja henkäisi:

– Novgorodin joukkoja, tykkiveneitä, jalkaväkeä, ratsuväkeä.

– Kyllä. Ja katsopas tuonne. 

– Bjarmojen lentoveneitä.

Samassa ympäröiviin datavirtoihin liitetyn yhteyslaitteen pinta alkoi kipinöidä. 

– Se on yhteydenottopyyntö Novgorodin yhteyspisteestä, shamaani sanoi. – Mitä tehdään?

– Aukaise yhteys, Rob sanoi. – Kuunnellaan, mitä sanottavaa heillä on.

Shamaani aukaisi yhteyden ja jylisi mahtipontisesti:

– Kuka suvaitsee häiritä Thaanan suurshamaania? 

Yhteyslaitteeseen ilmestyivät miehen kolmiulotteiset kasvot. Hiukset olivat pitkät ja tummat, hieman sotkuiset, silmät kylmänharmaat. 

– Olen Novgorodin tiedustelupäällikkö Raz Rasputin. Teillä on siellä jotakin, mikä kuuluu prinssi Vladimir Vasilievitš Rosnevskille, Novgorodin tulevalle suuriruhtinaalle.

– Ja mitähän se jotakin mahtaa olla?

– Pieni valkoinen kivi.

– Vai niin. Ja mikä oikeus sinulla on väittää, että tuo kivi kuuluu prinssi Vladimirille?

Raz Rasputinin kasvot siirtyivät äkisti syrjään ja tilalle tulivat toiset, tiukkailmeisen nuoren miehen kasvot. Hänen huulensa olivat ohuet ja kapeat, viikset mustat, hiusten latvat tarkasti tasatut. 

Se oli prinssi Vladimir. 

Suurshamaani Rággnarr Ikämieli näki, että miehen kärsivällisyys oli koetuksella. 

– Yhteistyökumppanini olivat tuomassa minulle kiveä, kun heidät ryöstettiin.

– Mitäpä jos lopetettaisiin pötypuheet, Rággnarr sanoi tuttavallisesti. – Sinun yhteistyökumppanisi ryöstivät kiven. Sitä oltiin tuomassa alun perin minulle. Nyt se on täällä ja saa täällä pysyä.

Prinssi Vladimir mykistyi. Hän ei ollut tottunut noin julkeaan puhuttelutyyliin.

– Jos alatte hankalaksi, vastaatte itse seurauksista, hän sanoi myrkyllisesti. – Porteillanne on pataljoonan verran sotil…

– Tiedetään, shamaani keskeytti. – Ja muutama lentoveneellinen bjarmoja ja lauma kasakoita. Mitä ajattelit tehdä niiden kanssa?

Ennen kuin yhteys katkesi, he näkivät, kuinka kuva heilahti holtittomasti. Prinssin yhteyslaite siellä jossakin toisessa päässä lensi maahan. Viimeiseksi kuvassa vilahti musta nahkasaapas. Sitten yhteys pimeni.

– Ne ovat tosissaan, valitettavasti, Rággnarr Ikämieli sanoi.

– Suhtauduit prinssin uhkailuun yllättävän kevyesti, Rob McCool sanoi. – Eipä silti. Se kuulosti oikein mukavalta. Taisit hermostuttaa äijän kunnolla.

– Toivon mukaan, shamaani sanoi. – Hermostunut ylimys tekee hätiköityjä päätöksiä. Mutta me olemme todellakin alakynnessä. Tarvitsemme kaiken mahdollisen avun, minkä vain saamme.

– Mehän ollaan syvällä kallion sisällä. Täällä ollaan suojassa. Eikö niin? Vulle puuttui keskusteluun. 

– Nämä seinät ovat niin paksut, että ne kestää vaikka minkälaisen hyökkäyksen, Kalle jatkoi ajatusta.

Suurshamaani Rággnarr Ikämieli katsoi sapmelakkeja ja nyökytti päätään. – Kolmen neidon jyrkänne on vahva linnake. Olemme toistaiseksi suojassa, mutta mikään linnoitus ei ole valloittamaton. Kun bjarmot ja novgorodilaiset huomaavat, että heidän tykkinsä eivät läpäise suojasädeverhoja, he keksivät kyllä muita konsteja. Meidän on saatava apua. Minulla on täällä vain kourallinen halteja, eivätkä he todellakaan ole mitään taistelijoita.

– Me voimme ottaa yhteyden ystäviimme, Kaarne sanoi. – Pyydämme Robin klaania ja sapmelakkeja avuksi. Täällä on siihen sopivat laitteet.

– Tehdään se saman tien, Rággnar sanoi ja kääntyi yhteyslaitteen puoleen. – Auttakaa minua tunnistamaan Robin klaanin yhteyspiste. Seidat löydän kyllä itse. Toivottavasti shamaanit ovat valmiudessa. Vulle ja Kalle, akkujen jännite on vähissä. Ryhtykäähän polkemaan.

Sapmelakit nousivat pyörien selkään ja alkoivat polkea. Kuului tasainen humina, kun akut saivat virtaa. 

– Eikös sinulla ole tuulimyllyjä sähköä jauhamassa, ulompana vuonolla, Kalle kysyi naama punaisena puhkuen. 

– Onhan niitä myllyjä, mutta niiden akkuihin emme koske, Rággnarr murahti. – Ne ovat puolustusta varten. Ne pitävät yllä suojasädeverhoja. Kun meitä piirittävät joukot löytävät myllyt, he tuhoavat ne saman tien. Sitten olemme pelkkien akkujen varassa, eivätkä ne kestä kauaa.

– Hyvä on, Kalle sanoi. – Ei tarvitse suuttua. Mukavaahan tämä polkeminen on. Voin jättää iltalenkin väliin.

– Miksi et käytä rumpua mysteerien avaamiseen? Rob kysyi shamaanilta, joka alkoi siirrellä yhteyslaitteen hologrammisäätimiä.

– Tämä vekotin on uudempaa teknologiaa, shamaani sanoi ja liikutti läpikuultavia säätimiä. – Mikäs tätä vaivaa? Ihan mykkä. Henkimaailma ei vastaa.

– Anna, kun minä katson, Kaarne sanoi. Hän kosketti säätimiä, mutta mitään ei tapahtunut.

– Pitää kai ottaa käyttöön vanhat konstit, shamaani sanoi. – Käypä Kalle hakemassa rumpuni kalliosalin rakovalkealta.

– Hieno homma. Pientä lenkkiä tähän juuri kaipasinkin, Kalle huudahti, hyppäsi pois pyörän selästä ja juoksi hämärään tunneliin.

– Perin kummallista, shamaani mutisi ja pyöritti päätään. – Ihan kuin viestiyhteyksien rajapinta olisi mennyt pois päältä.

– Voisiko se olla vihollisen tekosia? Rob epäili.

– En tiedä. Ehkä.

Kalle tuli takaisin shamaanin rumpu käsissään.

– Sinähän olet nopsa kintuistasi, kiitos, shamaani sanoi. – Ja sarvet pentele. Ne vielä. Kuinka minä ne unohdin.

Kalle huokaisi, kääntyi kannoillaan ja lähti takaisin.

– Vanhuus ei tule yksin, shamaani huokaisi. – Onneksi Kalle pinttelee puolestani. Vaikka eivät kai askeleet koskaan turhia ole. Jos ei muisti parane, niin pysyy ainakin kunto korkealla.

Kalle palasi sarvikoristeisen kruunun kanssa. Rággnarr laittoi sen päähänsä ja näytti niin suurshamaanilta kuin olla ja voi. Hän kytki rummun ja sarvikruunun yhteyslaitteeseen. 

– Varaus on hyvä, mutta polkekaa vielä kaiken varalta. Yhteyden hakeminen vie jonkin aikaa enemmän virtaa.

– Poljetaan, poljetaan, Kalle sanoi ja kiipesi pyörän selkään.

Generaattoripyöriä oli kolme. Rob nousi tyhjään satulaan ja alkoi polkea sapmelakkien kaverina. Akuston varausta osoittava valopylväs kipusi hitaasti ja muuttui oranssista keltaiseksi.

Shamaani vajosi polvilleen ja alkoi joikua hiljaisella, murisevalla kurkkuäänellä. Hän rummutti yhteyslaitteen mysteerikoodit ja sulki silmänsä. 

Rummutus lakkasi. Shamaanin silmät kääntyivät nurin. Yht’äkkiä hän valahti kyljelleen porontaljoille.

– Mitä tapahtui? Rob kysyi.

– En tiedä, Kaarne sanoi. – Jatkakaa polkemista. Minä nappaan kiinni hänen signaalistaan ja käyn katsomassa. 

Kaarne istui lattialle. Hän sulki silmänsä, aktivoi sisäänrakennetun signaalisuotimensa ja alkoi tunnustella ympäröiviä data-aaltoja. 

Hänen tietoisuutensa siirtyi virtuaaliseen tilaan. Hän seisoi ikään kuin hiljalleen virtaavassa vedessä. Siitä kohosi kiviluoto. Se oli suurshamaani Rággnarr Ikämielen yhteyspiste. Kaarne kytkeytyi siihen ja pyysi lupaa päästä sisään.

Yhteys muodostui. 

Kaarne seisoi Rággnarrin kanssa luodolla. Suurshamaani tutki datavirtausten pyörteitä pitkällä kepillä.

* Tässä on jotakin outoa, hän sanoi. * Ei mitään elämää. Aivan kuin koko meri olisi kuollut.

* Tämä ei ole normaalia, Kaarne sanoi. Hän kouhaisi datavirtaa, liikutti käsiään kuin olisi muovannut lumipalloa ja koodasi dataan viestin. Virtaan heitetty pallo jäi kellumaan vähän matkan päähän, ei lähtenyt matkaan, poukkoili vain edestakaisin aallokossa.

* Merkillistä, Kaarne sanoi. * Sen olisi pitänyt lähteä liikkeelle.

* Joku estää signaalien pääsyn henkimaailman merille, shamaani murahti. * Meitä ympäröivät koodit ovat jumissa. Minun pitää käydä tarkistamassa, mitä on tapahtunut.

* Se on vaarallista, Kaarne sanoi.

* Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kiertelen näitä rantoja, Rággnarr sanoi. * Kyllä minä pärjään. Kutsun vain henkieläimeni avuksi.

Hän levitti kätensä ja muuntui saman tien merikotkaksi. * Tulen pian takaisin, hän kiljahti ja nousi siivilleen.

Kaarne katseli, kuinka lintu kauhoi ilmaa, kohosi korkealle ja katosi meren ylle. 

Matkustaminen data-aalloilla ei ollut riskitöntä. Oli eri asia liikkua suljetulla alueella tai ottaa pelkkä yhteys. Heittäytyminen virtausten armoille sopi vain harjaantuneille data-avaruuden matkaajille. Shamaani tuntui olevan sellainen. Hän oli taitava manipuloimaan mysteerejä ja pystyi halutessaan ujuttautumaan vieraisiin järjestelmiin.

Pian kävi selväksi, että shamaanin voimat joutuivat koville. Datameri ei ollut oma itsensä. Myrsky oli nousemassa. Salamat välähtivät. Tuuli yltyi. Taivas leimahteli kuin sähköistetty lasikupoli.

Kaarne huolestui. Hän kutsui oman henkieläimensä, levitti korpinsiipensä ja tempautui tuulen mukaan kuin leija. Hän yritti nähdä merkkejä shamaanista, mutta tumma meri ja yhteen kuroutuvat pilvet haittasivat näkyvyyttä. Vain satunnaiset salaman välähdykset rikkoivat synkkyyden. 

Datameri vaikutti myrskyn villiinnyttämältä. 

Kaarnen vaisto sanoi, että hänen pitäisi palata takaisin, ennen kuin kaaos nielaisisi hänet, mutta hän ei voinut jättää shamaania oman onnensa nojaan. Hän muovasi shamaanin yhteyspistettä kuvaavalle luodolle tornin ja koodasi siihen elektronisen tulen. Se opastaisi heidät takaisin. Sen avulla he eivät eksyisi, vaan löytäisivät paluureitin. 

Hän jätti luodon, puski päin tuulta ja rupesi etsimään merikotkaa. 

Kaarne lensi niin kauas, että majakan tuli näkyi enää pienenä tuikkeena horisontissa. 

Tuuli yltyi entisestään. 

Data viuhui vaikeasti hahmottuvina pyörteinä. 

Lopulta Kaarne näki terävän kallionkohouman, joka nousi esiin meren mustuudesta. Sen yläpuolella oli kaksi henkiolentoa. Ne taistelivat keskenään. Toinen oli Rággnarr Ikämielen merikotka, toista Kaarne ei tunnistanut. Se muistutti jättimäistä lepakkoa, jolla oli nahkasiivet, leveät sieraimet ja julmat hampaat.

Merikotkan sulat pöllysivät ilmassa. Molemmissa henkiolennoissa oli haavoja, joista valui koodinpätkiä kuin verta. Lepakko huomasi Kaarnen ja lähetti häntä kohti kimeitä ääniaaltoja, jotka saivat Kaarnen haukkomaan henkeään. 

* Mene pois, shamaani Rággnarr Ikämieli huusi. * Mene ja katkaise yhteys.

* En voi, Kaarne vastasi. * Mielesi jäisi myrskyn vangiksi. Minun on saatava sinut mukaani.

* Tuo hirviö on liian voimakas. Se repii meidät kappaleiksi.

Kaarne ei välittänyt shamaanin varoituksista. Hän lensi kohti lepakkohirviötä ja iski tämän siipeen reiän. Lepakko mulkaisi Kaarneen ja lähetti sarja kimeitä ääniä niin, että nippu sulkia repesi irti korpinpyrstöstä. Kaarne ei antanut periksi. Hän teki nopean kaarroksen ja onnistui tarraamaan kynsillään lepakkoa niskasta.

* Älä koske siihen, shamaani varoitti. * Se myrkyttää sinut.

* Pakene, Kaarne raakkui. * Tulen heti perästä. Lennä kohti valoa. Majakan luona on yhteyspiste.

Se, mitä seuraavaksi tapahtui, oli jotakin, mitä Kaarne ei osannut odottaa. Hän oli kuvitellut olevansa voitolla, sillä hän tiesi olevansa taitava. Hän tunsi koodien kyllästämän datamaailman. Hän osasi manipuoloida mysteerejä. Takertuessaan lepakon niskaan hän luuli olevansa sen siipien ja hampaiden ja kimeiden huutopurskeiden ulottumattomissa.

Niin hän olikin.

Mutta.

Lepakon niskasta ponnahti esiin terävä piikki, joka antoi lamauttavan pistoksen. Rággnarr näki sen ja yritti käydä lepakon kimppuun, mutta tämä lähetti niin voimakkaan ääniaaltojen sarjan, että Rággnarr pyörähti ympäri ja putosi velttona kalliolle. 

Lepakko nappasi Kaarnen jalkoihinsa ja lensi pois.

Kaarne oli kuin jäässä. Hän pystyi töin tuskin ajattelemaan. Lepakko kantoi häntä yli vaahtoavan datameren suuntaan, josta sinkoutui kirkkaita, pitkin taivaankantta kiitäviä tulipalloja. 

Jonkin aikaa lennettyään he he tulivat paikkaan, joka muistutti tulivuorisaarta. Sen korkeimmasta kohdasta tuprusi taivaalle savua ja kipinöitä. Lepakko nousi vuoren yläpuolelle ja sukelsi sisään kraatteriin. 

Luku 22 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Novgorodin tiedustelupäällikkö Raz Rasputin nousi istumaan yhteyslaitteen vieressä olevalta vuoteelta. Hän irrotti johtimen korvansa takaa ja kurkotti kohti vesilasia. Käynnit data-avaruudessa kuivattivat suuta. Häntä huimasi. Hurjien syöksyjen mylläkkä sumensi aistit, ja käsiä pakotti aivan kuin ne olisivat oikeasti rasittuneet.

– Miten kävi? kysyi Novgorodin prinssi Vladimir Rosnevski. 

Prinssi seisoi malttamattomana opritsnikkikaartin päällikön vieressä. He olivat Novgorodin kremlin kellareissa, syvällä maan uumenissa.

– Pandora on nyt hallussamme, Raz Rasputin vastasi käyttäen heidän Kaarnelle antamaansa koodinimeä.

– Hyvä, prinssi Vladimir henkäisi ja lakkasi naputtamasta lattiaa kengänkärjellään. – Kuinka paljon aikaa tarvitset hänen murtamiseen?

– En osaa sanoa. Hän on osoittautunut epätavallisen sitkeäksi. Viimeksi luulin jo, että saimme haltuumme hänen kantamansa Sulttanaatin koodit, mutta se olikin vain hämäystä. Koodit olivat vääriä. Ne läpäisivät ensimmäisen tason testit, mutta eivät toimineet lopulta odotetulla tavalla. Niillä ei pysty läpäisemään Sulttanaatin mysteerejä.

– Eteläisen kampanjan valmistelut ovat pitkällä, prinssi Vladimir sanoi. – Meille tulee ongelmia huollon kanssa, jos hyökkäystä ei saada alulle. Sotilaat on ruokittava joka päivä. Proomut kulkevat edestakaisin Novgorodin ja Valakian väliä, mutta niitä ei ole tarpeeksi.

Prinssi käveli yhteyslaitteen ohjainlevyn luo ja poimi esiin rusien valtakunnan eteläisen kartan. Hän liikutti hologrammin kaarevaa pintaa, kunnes sai näkyviin Prut-joen. 

– Tärkein tavoitteemme on etelässä, vaikka aloitimme uuden rintaman pohjoisessa, hän sanoi. – Tarvitsemme Sulttanaatin koodit. Ilman niitä etelän suunta on jumissa.

– Se on totta, Raz Rasputin sanoi. – Ja on muitakin ongelmia. Pyhän Liiton neuvostolta on tullut hermostuneita yhteydenottoja. Meidän ei parane suututtaa muita suurvaltoja yhtään tämän enempää.

– En jaksa keskittyä heihin nyt, prinssi Vladimir sanoi. – Sinä saat luvan keksiä jotakin. Osaat sen. Kerro tarinaa tuntemattomasta uhkasta ja rajaloukkauksista. Vedä vaikka mamelukkiterroristit mukaan, jos siitä on hyötyä. 

– Skandit syyttävät meitä täysimittaisen sodan aloittamisesta.

– Me emme ole julistaneet sotaa. Se on kampanja, jolla turvaamme omia rajojamme, koska he eivät siihen itse pysty. Ilmoita, että vetäydymme heti, kun tilanne on hallinnassa.

– Pyhän Liiton jäsenvaltiot eivät näe tilannetta noin.

– No, sillä ei ole mitään väliä niin kauan kuin ne jättävät meidät rauhaan, prinssi Vladimir sanoi, nosti kätensä ylös ja koukisti sormet hitaasti nyrkkiin. – Tämä odottaminen on raivostuttavaa. Kuinka kauan voit pitää Pandoran tietoisuutta vankina?

– Niin kauan kuin hän on elossa.

– Mitä, jos he katkaisevat yhteyden?

– Eivät he uskalla. Se tuhoaisi hänen minuutensa.

– Mutta sinähän teet sen joka tapauksessa.

– Se on totta. Kunhan saan ensin poimittua Sulttanaatin koodit talteen.

– Ilmoita minulle, kun saat selville jotakin. Tee kaikki vaadittava. Meidän on päästävä sisälle Sulttanaatin mysteereihin.

Prinssi Vladimir jätti Raz Rasputinin ja kremlin kellareiden tunkkaisen ilman taakseen ja lähti nousemaan kierreportaita ylös. Hän nautti vankien kuulusteluista ja osallistui niihin usein itsekin, mutta nyt hänen piti mennä johtamaan rusien ruhtinaskuntien välistä kokousta. Oligarkkien ja ruhtinaiden välinen sopu oli ensiarvoisen tärkeää. Hän tarvitsi heidän täyden tukensa onnistuakseen kunnianhimoisissa tavoitteissaan. Ilman heitä hänestä ei tulisi tsaaria eikä keisaria. Ilman heitä hän ei saisi painaa päähänsä uuden keisarikunnan kultaista laakeriseppelettä.

Luku 23 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

– Mitä tapahtui? Rob McCool kysyi shamaani Rággnarr Ikämieleltä.

Rággnarr ei vastannut. Hän nousi porontaljoilta ja ravisti päätään. Sitten hän tarkisti Kaarnen voinnin, kokeili tämän pulssia ja raotti silmäluomia. Senkään tehtyä hän ei sanonut vielä mitään, vaan meni yhteyslaitteen luo ja tutki hologrammisäätimiä.

– Hänet siepattiin, hän viimein sanoi kuin olisi puhunut itselleen.

– Mitä tarkoitat?

– Kaarnen henkieläin on kaapattu.

– En vieläkään ymmärrä.

– Joku järjesti meille ansan. Kaikki yhteyspisteet olivat mykkinä. Sitten meidän kimppuumme hyökkäsi valtava lepakkoa muistuttava henkiolento. Se vei Kaarnen.

– Vei Kaarnen… Miten se on mahdollista? Mitä me voimme tehdä? 

– En tiedä.

– Saammeko hänet takaisin, jos katkaisemme virrat yhteyslaitteesta?

– Emme voi tehdä niin. Emme saa erottaa häntä henkieläimestään. Se murtaisi hänet. Tekisi hänestä… sieluttoman.

– Missä hän on? Voiko hänet hakea takaisin?

– En tiedä, missä hän on. En nähnyt, minne hänet vietiin. Minut nujerrettiin. Pääsin pois viimeisillä voimillani. Toivoin, että Kaarne olisi selvinnyt ja palannut ennen minua, mutta niin ei näköjään käynyt.

– Meidän on pakko pelastaa hänet, Rob hätäili. – Meidän on mentävä hänen luokseen.

– Meidän on ensin löydettävä paikka, jossa hänen henkieläintään pidetään vankina.

– Kuinka se tapahtuu? Kuinka löydämme hänet?

– Meidän on paikallistettava hänet siepanneen yhteyslaitteen sijainti ja saatava se käsiimme, mutta se voi olla missä päin maailmaa tahansa, vaikka tuhansien kilometrien päässä. Emme ikimaailmassa pääse sen jäljille. 

– On oltava toinenkin keino.

– Toinen keino on mennä takaisin henkimaailmaan, mutta se ei tunnu oikein järkevältä vaihtoehdolta äskeisen ryöpytyksen jälkeen.

– Voisimmeko käyttää Tuonelan avaimia? Rob kysyi. – Kaarne kertoi minulle, että niiden haltija pystyy murtamaan kaikki mysteerit.

– Jos se on totta, meillä voisi olla mahdollisuus pelastaa hänet, Rággnarr pohti. – Sitä sopii koettaa. 

– Tehdään se nyt heti.

– Hyvä on, shamaani sanoi. – Minä haen kiven, jospa saisimme sen mysteerit murrettua ja avaimet haltuumme.

Rággnarr Ikämieli nosti sarvikruunun päästään ja lähti. 

Rob katseli porontaljoilla makaavaa Kaarnea. Nuori neito näytti nukkuvan. Yksi hiussuortuva oli kiertynyt kasvoille. Rob siirsi sen sivuun, tutki kasvoja. Silmäripset olivat pitkät. Kulmakarvat tummat ja kapeat. Vasenta poskea koristi pistemäinen luomi. Nenä oli siro, huulet täyteläiset, poskipäät korkeat, kaiken kaikkiaan piirteet olivat kiehtova sekoitus itäisiä ja läntisiä vaikutteita. 

Rob tunsi olevansa kuin tunkeilija. Siitä huolimatta hän kosketti Kaarnen nenän harjannetta ja leukaa, joka oli yhtä aikaa vahva ja naisellinen. 

Hänen sydämensä jätti lyönnin väliin. Hän ei halunnut menettää ystäväänsä. Hänen oli saatava Kaarne takaisin.

– Minulla on aavistus siitä, kuinka tämä saattaisi toimia, shamaani Rággnarr Ikämieli sanoi palatessaan kivi kämmenellään. – Yritän kytkeä sen yhteyslaitteeseen samaan tapaan kuin minkä tahansa prismoja sisältävän jalokiven. Sitten, jos kaikki menee hyvin, pääsen käsiksi Tuonelan avaimiin, siis alkukoodeihin.

– Mitä se tarkoittaa?

– Se tarkoittaa, että käsissäni on, no… Me shamaanit kutsumme tätä Tuonelan avaimiksi, vaikka munaltahan tämä näyttää eikä miltään avaimilta. Tuonelan avaimet on ikivanha fennien myytti, siis vanha tarina. Sen mukaan avaimet antavat pääsyn henkimaailman salaisimpiin syvänteisiin. Se on jotakin, mitä kaikki shamaanit himoitsevat. Siellä on Tuonelan joki, Vainajala, karsikkopuut ja monet muut salaiset paikat. Periaatteessa sinne voisi siirtää tietoisuuden eläessään ja saavuttaa sillä tavoin kuolemattomuuden.

– Ovatko ne syvänteet sama asia kuin Varjojen maailma?

– Ehkä. En tiedä. Sillä paikalla on varmasti monta nimeä. Kaikki henkimaailman asiat ovat saaneet alkunsa sieltä. Kaikki maailman mysteerit rakentuvat Tuonelan avainten, siis alkukoodien varaan.

Samalla, kun Rággnarr Ikämieli puhui, hän asetti kiven laatikkoon, joka oli kytketty paksulla johdinnipulla yhteyslaitteeseen. Hän sääti ohjainlevyn spektrit oikeille aallonpituuksille ja asetti sarvikruunun päähänsä.

– Aiotko mennä sinne yksin? Rob kysyi.

– Aion.

– Oletko tosissasi? 

– Olen tosissani, mutta osaan olla varovainen.

– Entä yhteys klaaniin ja sapmelakkeihin.

– Se hoituu samalla. Jos tämä onnistuu, ei minua pitele enää mikään, shamaani sanoi silmät innosta kiiluen.

Rob seurasi hermostuneena Rággnarrin kurkkuäänistä joikaamista ja rummun kumistelua. Vähitellen shamaani laskeutui transsiin. Muutaman minuutin kuluttua hän havahtui ja avasi silmänsä.

– Ei hitto vie tullut mitään, hän sanoi. – Sen mysteerit on suojattu liian hyvin. En pääse niiden läpi, taitoni eivät kerta kaikkiaan riitä. 

– Onko mitään, mikä voisi auttaa? Rob kysyi.

– Tähän tarvitaan minua taitavampi shamaani. 

– Ehkä klaanimme datashamaani voi auttaa. Hän on todella taitava. Minä voin tuoda hänet tänne, Rob sanoi.

– Ja miten meinasit tehdä sen? Ethän pääse edes pois täältä. Meitä piirittää kokonainen armeija, jos et sattunut huomaamaan.

– Kyllä minä jotakin keksin. Paljonko minulla on aikaa?

– En tiedä. Pari-kolme auringonkiertoa, shamaani sanoi. – Kaarnen tila voi muuttua nopeastikin. En tiedä, mitä he aikovat tehdä hänelle… siellä, missä hänen henkieläimensä nyt sitten onkaan.

– Meillä on siis kiire.

– Niin.

– Kokeillaan vanhaa harhautuskikkaa, Vulle sanoi. Hän oli tauolla polkemisesta ja pyöritteli puutuneita käsiään. – Lähdetään liikkeelle porukalla ja hajaannutaan eri suuntiin.

– Se voisi toimia, Rob sanoi.

Kalle polki yhä generaattoria niin, että hiki virtasi lakin alta. – Minäkin haluan mukaan, hän sanoi. – Tämä seidassa piilottelu alkaa ahdistaa. Tahdon nähdä taas tunturit ja vetää sisääni raitista ilmaa.

– Minä tiedän kyllä, mitä sinä haluat vetää sisääsi, Vulle virnuili.

– No, eihän sitä koskaan tiedä, jos vaikka törmäisi leiliin pikkusen käynyttä karpalomehua, Kalle naurahti.

– Minä käsken haltit pitämään yllä varausta, shamaani sanoi. – Hoitakaa te harhautus ja auttakaa Rob matkaan.

– Löytyykö varastoistasi kiituria? Rob kysyi.

– Ei löydy, mutta yksi pirskatin nopea poro löytyy. Vulle ja Kalle saavat antaa sinulle pikaopastuksen sen ohjastamisessa.

– Olen minä ajanut porolla ennenkin, Rob naurahti. – Joskus lapsena.

– No, sittenhän se käy sinulta vanhasta muistista.

Luku 24 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool istui ahkiossa ja heitti ohjasnarua poron kyljeltä toiselle. Leijuvaljaiden keventämän sarvipään nimi oli Kuura. Sen koparat kauhoivat jäkälikköä, ja matka taittui nopsaan.

Rob oli lähtenyt suurshamaani Rággnarr Ikämielen seidasta yhtä aikaa Vullen ja Kallen kanssa. He olivat syöksyneet ulos portista ja pistelleet menemään vuonon poikki porojen koparat vettä roiskien.

Robilla oli yllään seidasta saadut, ahtaan nahkeat sapmelakkivaatteet. Kun suippokärkinen hattu oli painettu silmille, ei häntä erottanut aidosta poromiehestä. 

Yksi bjarmojen lentoveneistä oli seurannut heitä muutaman kilometrin. Sitten valjakot olivat hajaantuneet kolmeen suuntaan. Veneen päällikkö ei osannut päättää, ketä olisi lähtenyt jäljittämään ja jätti homman sikseen. 

Sapmelakit matkasivat hakemaan apua siidoista. Rob suuntasi kohti Pirunkirnun klaanin leiripaikkaa, sitä samaa, josta oli lähtenyt Kaarnen ja poromiesten kanssa kohti Thaanaa. Hän toivoi, että klaani majailisi vielä siellä.

Matkattuaan liki sata kilometriä, Rob löysi leirin. Se oli autio. Hän etsi viestilouhikon ja tutki sinne aseteltuja kiviä. Klaanilaiset olivat lähteneet länteen norrien maille.

Rob pysähtyi. Oli pakko pitää taukoa ja lepuuttaa Kuuraa. Hän joi purosta vettä ja kaivoi pussukastaan matkaevästä. Puolukat poksahtelivat mukavasti hampaissa. Auringossa kuivatettu poronliha maistui suolaiselta. Tumma leipä oli sitkeää, mutta maukasta. 

Kuura hamusi maasta jäkälää ja sieniä. Välillä se nosti valkoista turpaansa ja riipi vaivaiskoivuista lehtiä.

– Jaksatko vielä? Rob kysyi.

Kuura käänsi päätään Robia kohti ja päästi kurkustaan matalan mörähdyksen.

– Tuo taitaa olla porojen kielellä kyllä, Rob naurahti. – Lupaan, että seuraava taival ei ole yhtä pitkä. Sen jälkeen saat levätä kunnolla.

Rob kävi istumaan ahkioon ja napautti ohjasnarulla poron selkää. Sarvipää ravisutti päätään ja lähti liikkeelle. Se oli tottunut kulkemaan tunturissa pitkiä taipaleita. Siidat olivat kaukana toisistaan ja pyyntialueet laajoja. Ilta oli kuitenkin vielä valoisa ja Kuura nuori ja vahva. Se nautti matkanteosta, nieli viimaa ja pisteli menemään parasta vauhtiaan ilman eri käskyä.

* * *

Yö alkoi jo hämärtää, kun Rob saapui pienten järvien väliselle kannakselle, seudulle, jossa klaanin leirin piti olla. Vain hetkeä aikaisemmin puut olivat olleet pensasmaisia vaivaiskoivuja ja näkyvyys niin esteetön, että hän oli vilkuillut tuon tuosta ympärilleen, ettei tulisi yllätetyksi. Täällä puita oli enemmän, maa rehevämpää ja vuolaat virrat kuin punoksia järvien välissä. Ympäröivät tunturit muodostivat keskelleen suojaisan laakson. Kauempana pohjoisessa, vuonoille mennessä, korkeuserot suurenivat. 

Rob etsi merkkejä asutuksesta. Missään ei näkynyt ketään, ei kuulunut mitään, ei jälkeäkään siitä, että lähistöllä olisi ihmisiä. Rob jatkoi matkaa ja tuli kuohuvan kosken partaalle. Hän muisti vanhastaan useita klaanin Lapponian leiripaikkoja, mutta täällä hän ei ollut koskaan käynyt. Opaskivien ohjeet olivat kuitenkin yksiselitteiset. Niinpä hän ei yllättynyt, kun kuuli äänen takanaan sanovan: 

– Joko sait asiasi hoidettua Thaanassa? 

Rob vastasi kääntymättä: 

– Hommat jäivät vielä kesken. Tulin, koska halusin nähdä ison nenäsi. 

Pirunkirnun kalliolinnan portinvartija Owen Butler naurahti Robin vinoilulle ja heilautti kättään. – Tulehan tänne, poromies. Vanhempasi ilahtuvat, kun näkevät sinut. Tai niin ainakin toivon. Siis sinun puolestasi. Yleensä poissaolosi ovat poikineet pelkästään ikävyyksiä.

– Pahoin pelkään, ettei tämäkään kerta ole poikkeus, Rob huokaisi.

Suuri, sammaleinen kivi vieri syrjään Owen Butlerin vierellä. Sen alta paljastuivat portaat. Owen ohjasi Robin maan sisään.

– Tämän takia en siis kuullut mitään, Rob pohti ääneen. – Olette kaivautuneet maan alle.

– Emme voineet jäädä enää edelliseen leiriin, vaikka se olikin mukavampi, Owen sanoi. – Emme kaiken sen jälkeen, mitä tapahtui.

– Käytävän päässä kuuluu melkoista hälinää, Rob sanoi.

– Tietävät, että olet tulossa, Owen Butler sanoi ja napautti kypäräänsä. Hän oli nuotittanut tiedon eteenpäin.

Kaivannossa oli tiivis tunnelma. Rob näki heti, ettei tilaa ollut paljon. Arttu ja Iiris McCool olivat heitä vastassa. Robin kasvattivanhempien takana seisoivat Apollo, Filbur, Rose ja paljon muuta väkeä.

Iiris ei malttanut odottaa, vaan kiiruhti poikansa luo, otti lakin tämän päästä, silitti pronssinruskeita hiuksia ja antoi pitkän halauksen.

– Missä olet viipynyt? Onko kaikki hyvin? Missä Kaarne on? hän kyseli.

– Tuli vähän mutkia matkaan, ja Kaarnen piti jäädä Thaanaan.

– Sattuiko jotakin?

Rob ei ennättänyt vastata, kun Arttu McCool jo asetti kouransa hänen olkapäilleen ja sanoi: 

– Pääasia, että olet kunnossa. Miksi ihmeessä olet kiskonut sapmelakkien vermeet niskaasi?

– Tuli vähän kuumat oltavat. Piti naamioitua.

– Mitä tarkoitat? Iiris kysyi. 

– Se on pitkä tarina, mutta lyhyesti sanottuna: Thaanan seitaa piiritetään. Novgorodin orja-armeija ja bjarmot ovat sen porteilla.

– Miksi jätit Kaarnen sinne? Filbur kysyi.

– En voinut ottaa häntä mukaani. 

– Onko hän loukkaantunut?

– Ei varsinaisesti, Rob sanoi. – Siis ei hänellä ole vammoja.

– Mutta jotakin on tapahtunut.

– Hän meni suurshamaanin kanssa henkimaailmaan, mutta ei päässyt takaisin.

– Onko Kaarnen tietoisuus jumissa data-avaruudessa? Apollo kysyi.

– Jotakin sellaista. Joku tuntematon olento hyökkäsi heidän kimppuunsa. Vain shamaani pääsi takaisin.

– Minkälainen olento?

– Shamaani sanoi, että se muistutti lepakkoa. Sinun pitää lähteä kanssani Thaanaan. Sinä osaat liikkua data-avaruudessa. Sinä voit auttaa pelastamaan Kaarnen.

– Kiitos luottamuksesta, mutta tapaus kuulostaa todella haastavalta.

– Missä McCracken on? Rob kysyi. – Otetaan hänet mukaan.

– Pirunkirnun datashamaani Ossian McCracken käveli esiin ja sanoi: – Kaarne voi olla missä tahansa datavirtausten syövereissä. Emme voi löytää häntä, jos hänet on piilotettu.

– Meillä olisi kyllä etsimiseen eräs apuväline, Rob sanoi.

– Mikä? datashamaani McCracken kysyi.

– Omfalos, siis Tuonelan avaimet, niin kuin Rággnarr Ikämieli sitä kutsui.

– Hetkinen, Tuonelan avaimet, McCracken yskäisi. – Millainen se on?

– Sellainen munan kokoinen, sileä kivi, jossa on kirjoitusta.

– Mistä saitte sen?

– Loch Rúinin klaanilta.

– Näkit eivät ole koskaan olleet ystäviämme, Arttu McCool murahti. – Mitä hyötyä niistä avaimista muka on.

– Tarinan mukaan Tuonelan avaimet ovat taivaalta pudonneen kiven eli Omfaloksen sisällä. Vanhan liiton aikaisiin prismoihin on tallennettu data-avaruuden alkukoodit, Ossian McCracken sanoi.

– Kaarne kertoi samantyyppisen tarinan, Rob vahvisti.

– Voisiko se tosiaankin olla Omfalos? datashamaani McCracken myhäili partaansa punoen. 

– Mitä te oikein höpisette? Arttu McCool kysyi. – Selittäkää niin, että minäkin ymmärrän.

Apollo meni isänsä luo. – Alkukoodit ovat data-avaruuden perusta. Niiden haltija saa pääsyn kaikkiin mysteereihin, ihan kaikkiin.

– En ymmärrä vieläkään.

– Minä annan esimerkin, Filbur sanoi. – Jos kohtaat lentopurren ja osaat käyttää sitä alkukoodijuttua, niin voit tehdä purrelle, mitä ikinä haluat. Voit ottaa sen omaan ohjaukseesi ja lennättää sen vaikka vuoren kylkeen. Tai voit ottaa hallintaasi meidän piilopaikan kaikki turvalaitteet. Tai voit sotkea jokaisen taistelukypärän ohjelmiston. Tai voit nähdä kaiken, minkä mikä tahansa data-avaruuteen kytketty kamerakin näkee.

– Lasten satuja. Ei semmoista vempainta ole olemassakaan, Arttu McCool hymähti. – Jos olisi, sitä olisi käytetty jo ajat sitten, ja se tiedettäisiin kyllä. 

– Homma on siinä, että kukaan nykyisin elävä ihminen ei tunne data-avaruuden tarkkaa syntytarinaa. Kukaan ei tunne alkukoodeja. Kukaan ei tunne kaiken perustaa, Apollo sanoi. – Me osaamme vain käyttää sitä osaa, mihin meillä on pääsy. Data-avaruudessa on paljon salattuja paikkoja, joista meillä ei ole aavistustakaan. 

– Pääasia on, että data-avaruus toimii. Eikö niin? Arttu McCool sanoi. – Ja että me osaamme käyttää sitä niiltä osin kuin on tarpeellista. 

– Niin kauan kuin osaamme salata omat tekemisemme, on kaikki hyvin. Ja vielä parempi jos pystymme murtautumaan muiden mysteereihin, Apollo sanoi.

– Niinhän me teemme.

– Kyllä. Mutta se ei ole mikään itsestäänselvyys. Se on alituista kamppailua.

– Mutta me olemme siinä hyviä, eikö niin?

– Me olemme hyviä, mutta on muitakin, jotka osaavat pelata koodeilla.

– Minusta tämä keskustelu ei johda mihinkään, Arttu McCool sanoi turhautuneena. – Mieluummin en tietäisi tästä koodihömpötyksestä yhtään mitään.

– Et kyllä paljoa tiedäkään, Filbur tuhahti.

– Mitä se oli? Arttu tivasi.

– Ei mitään, Filbur sanoi. – Hyvä, että homma on hanskassa.

– Kuunnelkaa minua, Apollo sanoi. – Jos Rob on oikeassa, ja Omfalos on Thaanassa, niin meidän pitää ehdottomasti mennä sinne. Se ei saa joutua vääriin käsiin.

– Ja meidän pitää lähteä heti, Rob sanoi.

– Vastahan sinä tulit, Iiris sanoi.

– Kaarne makaa siellä tajuttomana, Rob sanoi. – Hän tarvitsee hoitoa. Muuten hän nääntyy janoon.

– Sinä sanoit, että Novgorodin armeija on Thaanan porteilla, Arttu McCool sanoi.

– Niin on.

– Kuinka ajattelit päästä sisään. 

– Ajattelin, että voisit ehkä auttaa asian kanssa.

– Me nuoret hiidet autamme ainakin, Nessa O’Neill sanoi. – Otan mukaan tippapullot ja ravintoliuokset. Niillä saamme hommattua Kaarnelle lisäaikaa.

– Hyvä, Rob sanoi. – Kuinka nopeasti voimme lähteä?

– Saman tien, Filbur sanoi. – Mitä tässä enää odotellaan?

– Hetkinen, Arttu McCool sanoi. – Dáilin pitää kokoontua ensin. Ette voi lähteä ilman klaanin vanhimpien lupaa.

– Se vie liian kauan, Filbur sanoi. – Nyt on kiire.

– Pidämme pikakokouksen, Arttu sanoi. – Käsken neuvoston jäsenet koolle saman tien.

Robin pikkusisko Rose oli seissyt äitinsä ja isänsä välissä koko pitkästyttävän keskustelun ajan. Enään hän ei malttanut odottaa vuoroaan. Hän hypähti kasvattiveljensä syliin ja painoi kasvonsa tämän kaulaan. – Minua pelotti, että sinulle on tapahtunut jotakin.

– Ei hätää, minä olen ihan kunnossa, Rob sanoi. – Mitä sinulle kuuluu?

– Olen tehnyt eläintarhaani kaikenlaista uutta. Liukumäkiä ja ison tallin Norsufantille. Haluatko tulla katsomaan? 

Filbur kosketti Robin olkapäätä. – Ikävä häiritä, mutta meidän pitäisi valmistautua lähtöön. 

– Rose, Rob sanoi. – Lupaan, etten lähde ennen kuin näen eläintarhasi, mutta ensin minun pitää tehdä valmisteluja. Tulen kohta takaisin.

Rob lähti Filburin ja Apollon mukaan. – Missä Mark on? hän kysyi.

– Sairasosastolla. Tai siis tuolla sivummalla, Apollo sanoi. – Eihän täällä mitään varsinaista osastoa ole niin kuin Pirunkirnussa.

– Mitä hänelle tapahtui?

– Hyökkäsimme legioonalaisten saattueeseen, ja Mark sai luodin sisuksiinsa.

– Kuulostaa pahalta?

– Aika pahasti siinä kävikin, mutta kyllä Mark siitä toipuu. On jo ihan ok. 

– Me saimme kaikki kadoksissa olleet esineet takaisin, Apollo sanoi väliin.

– Lippaankin?

– Kyllä.

– Missä se on?

– Mennään katsomaan. Voit tervehtiä samalla Markia. Reitti menee ihan siitä vierestä.

Apollo johdatti heidät yhteiseen tilaan. Kaikkialla oli klaanilaisia toimittamassa ilta-askareitaan. Mark makasi puisessa vuoteessa kypärä päässään, etsimet silmillään, ei nähnyt heidän tulevan. 

– Mitä katselet? Rob kysyi.

– Mitä hemmettiä? Rob. Tervehdys veliseni, Mark sanoi. – Kertasin tässä juuri kaikkea sitä, mitä tapahtui Lembijoen väijytyksessä. Käytiin legioonalaisten kimppuun, mutta he ovat pirun taitavia. Hyvin aseistettuja ja… niin, taitavia. Ei siitä pääse mihinkään. Hyvä, että selvisimme ilman pahempia kolauksia. Ja olen tyytyväinen, että minä olin se, joka sai osuman, eikä kukaan muu. Niall ja Carroll jäivät legioonalaisten vangeiksi, mutta tuo pöhkö tuossa pelasti heidät, Mark sanoi osoittaen Filburia. 

– En minä sitä yksin tehnyt, Filbur sanoi. – Nessa oli apuna. 

– Miksiköhän mahdoit pyytää häntä mukaasi, Mark kiusoitteli.

Kevyt puna levisi Filburin kaulalle. – No, Nessa on Niallin sisko ja me menimme pelastamaan Niallia. Eikö valinta ollut itsestään selvä?

– Miten minusta tuntuu, että olet katsellut Nessaa jo pidemmän aikaa sillä silmällä.

– Sinä et katso kohta mitään millään silmällä, jos et lopeta tuota, Filbur ärähti.

– Älä uhkaile sairasta miestä, Mark toppuutteli. 

– Sitten sinun on parempi pitäytyä omissa asioissasi.

Rob puuttui tilanteeseen, ennen kuin se riistäytyisi käsirysyksi. Sen jälkeen ei kukaan olisi vastuussa enää yhtään mistään. 

– Mitäpä, jos unohtaisimme Nessan tässä kohtaa, hän sanoi. – Pääasia, että kaikki ovat hengissä. Mark, milloin pääset pois sängyn pohjalta?

– Fergus sanoi, että pari päivää pitää vielä makoilla. 

– Druidin ohjeita on parempi noudattaa, Rob sanoi. – Harmi, ettet pääse mukaamme Thaanaan.

Mark oli aikeissa sanoa jotakin, mutta silloin Nessa O’Neill käveli paikalle. Hän katseli veljeksiä vuoron perään. – Onpas täällä harras tunnelma. Eivät nämä sentään mitkään ruumiinvalvojaiset ole, hän sanoi ja meni kokeilemaan Markin kaulaa. – Mitenkäs täällä jaksellaan?

– Mikäs tässä, kun pidetään niin hyvää huolta, Mark naurahti ja katsoi Filburiin, mutta irvisti heti päälle tuskasta.

– Tarvitset vielä lepoa, vaikka paraneminen onkin hyvässä vauhdissa. Siitä saat kiittää druidi Fergusi rohtoja. Minun valvontavuoroni päättyy nyt. Liam-serkku tulee luoksesi seuraavalla kierroksella. Jos tarvitset jotain, niin laita viesti hänelle, Nessa sanoi ja kääntyi sitten Apollon, Filburin ja Robin puoleen. – Mitä aiotte tehdä seuraavaksi?

– Mennään avaamaan Robin lipas. Se, jonka Rob sai Sulttanaatista, Filbur sanoi.

– Oi että, saanko tulla mukaan? 

– Minäkin tahdon, Mark sanoi. – Ette voi jättää minua tänne.

– Sinulta poistettiin juuri luoti kyljestä. Etkö muista? Nessa sanoi. – Et sinä saa lähteä vielä minnekään. Sinun pitää pysytellä sängyssä. 

– Hemmetti sentään, Mark manasi. – Tämäkin vielä. Ettekö voisi tuoda lipasta tänne? Ei ole reilua, että kaikki muut näkevät, kun se avataan. Minä otin sentään luodin vastaan sitä hakiessa.

– En halua avata sitä täällä kaikkien silmien edessä, Rob sanoi. – Teen sen mieluummin siellä varastossa. 

– Mehän voidaan kantaa Mark sinne, Filbur ehdotti.

– Hyvä ajatus, Mark innostui. – Ja lisään, että kerrankin.

– Meitä on tässä neljä kantajaa, Filbur jatkoi välittämättä Markin naljailusta. – Viedään Mark sinne sänkyineen päivineen.

– Hetkinen, Nessa sanoi. – Onko edes varmaa, että Robin sormenjälki käy lukkoon? 

– Valid sultana antoi lippaan minulle, Rob sanoi. – Olisi outoa, jos en saisi sitä auki.

– Mennään jo, Mark hoputti. – Minusta tuntuu, että me kaikki haluamme tietää, mitä sen sisällä on. Hop hop! Ottakaa kiinni sängystä ja kantakaa varovasti. Kyydissä on vakavasti loukkaantunut sankarisoturi.

Luku 25 – ________________ (ehdota luvulle nimeä)

Tähden muotoinen antenni nousi matalan metsikön yläpuolelle. Erämaalegioonalaisten korsikalainen kersantti liikutti viestilaitteen säätimiä ja laittoi koodit matkaan. 

– Yhdistä se suoraan etsinsankaani, kapteeni Francis Ravaille sanoi ranskaksi.

– Oui capitaine, kersantti kuittasi.

Hetken kuluttua kapteeni Ravaille näki edessään opritsnikkipäällikkö Raz Rasputinin hologrammin. – Mitä nyt taas?

– Olette edelleen Lapponiassa, Raz Rasputin totesi. – Eikö teidän pitänyt mennä kohti etelää, Sveaborgiin?

– Jos aikataulusi olisivat pitäneet paikkansa, olisimme tällä hetkellä eteläisessä Afrikassa. Mutta jostakin syystä emme saaneet käyttöömme fregattia. Emme silloin, kun olisimme sitä tarvinneet.

– Pahoittelen viivästystä, mutta se saattaa kääntyä onneksenne.

– Kuinka niin?

– Teillähän on joukossanne räjähdeasiantuntija, eikö niin?

– Niin…

– Meillä olisi käyttöä sellaiselle.

– Kuinka niin? Mitä pitää räjäyttää?

– Sisäänkäynti erääseen linnoitukseen.

– Missä se on?

– Thaanan pohjukassa.

– Mikä siinä on niin vaikeaa, ettette selviä siitä omin voimin?

– Paikalla ei ole oikeanlaisia joukkoja. Ne on varustettu kenttätaistelukalustolla. Se ei auta, kun pitää murtaa sisäänkäynti suojattuun linnakkeeseen.

– Linnakkeessa on siis suojasädekentät.

– Niin, jonkinlaiset sädeverhot.

– Joten tykit ovat hyödyttömiä

– Niin.

– Ja teillä on kiire.

– Niin.

– Liittyykö Pandora tähän jollakin tavalla.

– Kyllä.

– Olisi pitänyt arvata, kapteeni Ravaille sanoi eikä voinut olla naurahtamatta kuivasti päälle. – Eikö sen asian pitänyt olla loppuun käsitelty?

– Sen asian loppuun käsittely ei kuulu teille.

Kapteeni Ravaille mietti hetken ja sanoi sitten:

– Tämä tulee teille kalliiksi.

– Sitä en epäillytkään, Raz Rasputin tuhahti.

– Teidän viivytystenne takia minulta meni sivu suun kaksi erittäin rahakasta tilausta.

– Ja kiireestänne huolimatta olette yhä Lapponiassa.

– Ei ollut enää kiire mihinkään.

– No niin, kuten sanoin: se oli teidän onnenne. Sanokaa hintanne?

Kapteeni Ravaille mietti hetken ja ilmoitti summan. 

Oli Raz Rasputinin vuoro hiljentyä. 

– Hyvä on, hän sanoi lopulta.

Kapteeni Francis Ravaille oli tyytyväinen, kun näki hien kihoavan kalansilmäisen tiedustelupäällikön otsalle. Tällä oli käytössään rusien ruhtinaskuntien yhdistyneet asevoimat, mutta siitä huolimatta hän tarvitsi heidän apuaan. Kapteenilla oli siis mahdollisuus nostaa tarjouksensa summa taivaisiin. Se olikin niin suuri, että olisi pistänyt minkä tahansa oligarkkitehtailijan voihkimaan omaisuutensa hupenemista, mutta Raz Rasputin suostui. 

– Menkää välittömästi kohteeseen, Raz Rasputin sanoi, – ja ilmoittautukaa kenraali Dolgorukoville. Teidän on oltava siellä aamuun mennessä. 

– Pitääkö meidän matkata Thaanaan nyt? Yöllä? Siitä tulee lisälasku.

Raz Rasputin tuijotti kapteenia hetken kuin olisi aikonut väittää vastaan, mutta sanoi sitten: – Ihan sama. Asialla on kiire.

– Kuinka vain haluat, kapteeni Ravaille sanoi. – Lähdemme saman tien.

Kapteeni Ravaille nyökkäsi kersantilleen, ja tämä katkaisi viestiyhteyden. 

Leiriytymisvalmistelut keskeytettiin ja erämaalegioonalaiset kokoontuivat kapteeninsa ympärille. 

* Matkaa oli suorinta tietä lähes 150 kilometriä, tiedustelukersantti nuotitti. Ranskankieliset kirjainmerkit ilmestyivät kapteenin etsinsankaan. * Ehdotan pohjoista suuntaa. Ensin koilliseen kohti Lohivuonoa ja sitten itään. Voimme edetä alkuun jokia pitkin ja käyttää loppumatkasta järviä.

* Pääsemmekö perille aamuun mennessä?

* Nippa nappa. Riippuu vähän siitä, mitä aamulla tarkoittaa. 

* Ei ainakaan auringon nousua, kapteeni Ravaille nuotitti. * Näin pohjoisessa se nousee niin hemmetin aikaisin. Sovitaan, että aamu koittaa sitten, kun olemme siellä.

* Un très bon capitaine, kersantti vastasi.

Kapteeni Francis Ravaille kiihdytti kiiturinsa täyteen vauhtiin ja vilkaisi olkansa yli. He jättivät taakseen tunturien ympäröimän laakson, jonne olivat jäljittäneet kimppuunsa hyökänneet metsäläiset. Jossakin laakson kätköissä oli neljä esinettä, jotka hän halusi takaisin. Nyt ne saisivat jäädä vielä odottamaan.

Luku 26 – ________________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool piteli käsissään harmaata metallilipasta. Siinä oli muutamia naarmuja, mutta muuten se oli ehjä. Filbur, Nessa ja Apollo istuivat Markin sängyn reunalla, katseet tiukasti Robissa. He olivat leirin asevarastossa. Se oli pitkä käytävä, jonka kahdella puolella oli valtavasti tavaraa. Vapaata lattiapintaa oli juuri ja juuri sen verran, että he saivat Markin sängyn sisälle.

– Avaa jo, Filbur hoputti. – Tökkäät vain peukalosi lukon päälle.

Rob otti lippaan kainaloonsa ja painoi lukon keraamista levyä peukalolla.

Mitään ei tapahtunut.

– Kokeile muitakin sormia, Apollo neuvoi.

Rob teki työtä käskettyä, ja pikkurillin kosketettua lukkoa, kuului kilahdus. Hän laski lippaan maahan ja kohotti kantta. 

– Käännä se niin, että mekin näemme, Mark komensi.

Rob käänsi lipasta. Sen sisällä ei ollut kultaa eikä jalokiviä. Lippaan kuoret olivat niin paksut, että sisälle mahtui vain kapea metallilieriö.

– Mikä se on? Nessa kysyi.

– En minä tiedä, Rob vastasi.

– Ota se pois, Apollo kehotti.

Rob poimi lieriön hyppysiinsä ja katseli sitä joka puolelta.

– Tässäkin on sormenjälkitunnistin, hän sanoi ja avasi lukon. Lieriön toisesta päästä kuului naksahdus. Rob kiersi korkin pois ja veti lieriöstä esiin pergamentin.

– Mitä siinä lukee? Filbur kysyi.

Rob kääri rullan auki. – Tämä on americanoksi kirjoitettu asiakirja.

– Mitä se sanoo? Filbur tivasi.

– Siinä sanotaan, että sinun kärsivällisyytesi on piilotettu helveettien suurimman vuoren pimeimpään holviin ja sen saa sieltä ulos vasta tuhannen vuoden kuluttua. 

– Tuo oli hyvä, Mark naurahti.

– Ihan totta, Rob. Mitä siellä on? Filbur voihkaisi.

– Tässä sanotaan, että asiakirjan haltija on oikeutettu nostamaan 20 000 alppitaaleria Zürich-pankin varoja.

– Onko se paljon? Filbur kysyi.

Kaikki katsoivat Apolloon.

– On se paljon, Apollo henkäisi. – Taalerit ovat kultaakin arvokkaampia ja käyvät maksuvälineinä missä vain.

– Mitä tuollaisella summalla saa? Rob kysyi.

– Vaikka mitä. Fregatin tai kaksi tai kolme… luulisin.

– Ei hemmetin hemmetti, Filbur sanoi. – Nyt äkkiä yhteys has’hassineihin. Tämän pitäisi saada vipinää asetoimituksiin. 

– Onko tämä edes totta? Onko tämä aito? Rob sanoi ja pyöritteli asiakirjaa kädessään.

– Näytähän sitä, Apollo sanoi. Hän tutki pergamenttia, nyökytteli ja sanoi: 

– Viralliselta näyttää. Leimat ja hologrammit ja kaikki. Lisäksi alareunassa on koodiavain, jolla rahat saa siirrettyä toiseen pankkiin ilman, että täytyy mennä paikan päälle.

– Meillä on nyt rahaa, mutta meillä on myös ongelma, Rob sanoi.

– No mikä? Mark kysyi.

– Minä en osaa ottaa yhteyttä has’hassineihin. Se on Kaarnen hommia.

– Meillä on siis läjäpäin kultaakin arvokkaampaa valuuttaa, mutta emme voi käyttää sitä, Filbur manasi.

– Emme vielä, Mark sanoi. – Mutta kohta kyllä. Te lähdette nyt saman tien Thaanaan. Kaarne on siellä. Hoidatte hänet takaisin tajuihinsa, otatte yhteyden has’hassineihin ja tilaatte aseita. Sitten pitää koota armeija.

– Tuo ei tapahdukaan ihan helposti, Apollo sanoi.

– Rusit saavat pian juosta kolkkahatut vinossa pakoon, Filbur sanoi. – Aseista puheen ollen, Rob, täältä löytyy jotakin, mikä saattaa ilahduttaa sinua.

Filbur meni hyllylle, otti sieltä tupessa olevan miekan ja antoi sen Robille.

– Yatagan, Rob sanoi. – Saitte sen takaisin.

– Ei se helppoa ollut, mutta mitäpä sitä ei veljensä eteen tekisi, Mark tuhahti ja napautti merkitsevästi kipeää kylkeään.

Rob vetäisi yataganin huotrastaan ja aktivoi sädeleikkurin. Eteenpäin kaareutuvan terän reunaan ilmestyi säkenöivä valokaari.

– On se hieno, Filbur sanoi. – Mitä sinä edes teet miodógilla, kun sinulla on tuollainen säilä?