RMCC5:n käsikirjoitus Bloggerissa. Tänne voi kirjoittaa kommentteja. Päivitetty 9.10.2025 (kolme x-kirjainta näyttää paikan luvun 11 puolivälissä).

Moikka ja tervetuloa lukemaan reaaliajassa päivittyvää Rob McCoolin seikkailujen viidennen osan käsikirjoitusta. Otan mielelläni vastaan ideasi tai mielipiteesi tekstiin liittyen. Se käy helposti. Avaa käsikirjoituksen Bloggeriversio ja kirjoita ajatuksesi sen lopussa olevaan kommenttikenttään. Voit tehdä sen nimellä tai anonyymisti. 

Kiitos osallistumisestasi! Kiitos avustasi!

Uuden tarinan johdannoksi voisin kertoa, että Rob McCool on matkalla kohti Californiaa. Hän matkustaa piraattien sukellusveneessä yhdessä Kaarnen kanssa. He vievät sinne Tuonelan avaimia, eräänlaista tietojärjestelmien alkukoodistoa, jota Kaarne kuljettaa mukanaan.

Uuden aloittaminen on minulle aina hieman takkuilevaa. Tärkeintä on kuitenkin saada tekstiä aikaiseksi, jotakin, mitä työstää eteenpäin. Sen ei tarvitse olla heti valmista. Eikä se olekaan. Ei minun tyylilläni. Kirjoitan käsikirjoitukset moneen kertaan, vaihdan lukujen paikkoja, poistan niitä, muokkaan rajustikin.

Mutta jostakin pitää aloittaa, pitää olla jotakin, mitä muokata.

Kävin hakemassa vauhtia Kuopion Minna Canthin koulun kahdeksasluokkalaisilta. He antoivat ideoita ensimmäistä lukua varten. Suuret kiitokset siitä! Sain myös Robin elämän alkutaipaleesta kertovan, upean sarjakuvan, Robin ystäväkirjan ja hienon piirustuksen tai paremminkin taideteoksen. Kaiken huipuksi sain Ukkosympyrä-aiheisen tanssivideon. Ihan käsittämättömän mahtavaa!

Sitten tarinaan, jonka otsikko on erään kahdeksasluokkalaisen ideoima.

Luku 1 – Hola, amigos! (Tämä luvun nimi tuli Minna Canthin koulun 8. tanssiluokalta)

Hippokamppi nousi pintaan Tyynenmeren syvyyksistä. Suolainen vesi virtasi pois kannelta. Hevosenpään muotoisen tähystystornin luukku aukesi, ja piraattikapteeni Carlos Fadiño asteli ulos sankan sumun keskelle. 

– Tämä näyttää täydelliseltä luonnonsatamalta, sanoi piraattikapteenin taakse ilmestynyt Rob McCool, kun sumu hälveni ja näkymä edessä avautui kuin taikaiskusta.

– San Francesco on paljon muutakin kuin luonnonsatama. Se on vilkas, metsien ympäröimä kaupunki, Carlos sanoi.

– Vaikka täällä ei näy ketään,  Robin vierelle tullut Kaarne sanoi. Hän kietaisi silmien eteen heilahtaneet, korpinmustat hiuksensa nutturalle.

– Odotahan, kun pääsemme lähemmäs, sanoi Mandi, joka nousi kannelle viimeisenä. Hän oli piraattikapteenin aikuinen tytär. 

Heidän edessään levittäytyi erikoinen maisema, valtava vesiallas, jonne pääsi avoimelta mereltä vain kapean väylän kautta. Rob katsoi taakseen. Sumu peitti salmen kuin harmaa seinämä.

– Kuinka kukaan osaa tulla tänne tuon sumuverhon läpi? hän kysyi. 

– Aurinko polttaa sen pian pois. On vielä varhainen aamu. Nyt sumu on sakeimmillaan, Mandi sanoi.

He purjehtivat eteenpäin, ja näkivät itse kaupungin. Sen rakennukset kiipesivät satamasta korkealle kukkuloiden rinteille.

– Ajetaan laitureille, Carlos sanoi.

– Mikä tuo tuossa suoraan edessä on? Kaarne kysyi.

– Se on saarilinnoitus, La Isla de los Alcatraces.

– Pitäisikö meidän olla varovaisempia? Rob kysyi. – Mitä, jos ne alkavat tulittaa?

– Eivät ala, Carlos naurahti. – Olen ilmoittanut tulostamme. 

– Tulkaa tähän laituriin! kuului huuto, kun he pääsivät satamaan. – Meillä on parhaat hinnat ja parhaat sapuskat.

– Eipäs kun meillä! huusi seuraavan laiturin nokassa seisova mies. Hän heilutti lisäksi kylttiä, jossa mainostettiin laiturin uhkapelipöytiä ja runsaita äyriäistarjottimia.

– Mitä tuo tarkoittaa? Kaarne kysyi.

– Olettepa te täynnä kysymyksiä, Mandi sanoi, – mutta ymmärtäähän sen, kun tämä on ensimmäinen kertanne täällä. Satamassa on useita hotelleja, majataloja ja ruokapaikkoja. Jos ei halua mennä maihin, voi jäädä laitureille. Ne ovat tullivapaata aluetta, missä kukaan ei kysele turhia. Toinen juttu on, jos menee itse kaupunkiin. 

He menivät viimeiselle laiturille

– Hola, amigos! huusi paksun pylvään päällä istuva nainen. Hän piti päässään hattua, jossa oli leuan alle reunoistaan kaartuva lieri.

– Hola, doña Móvil! Carlos huusi vastaan.

– Missä olet luurannut? Minulla on ollut ikävä sukellusvenettäsi, doña Móvil sanoi ja iski silmää.

– Ja minuako et ole ikävöinyt yhtään?

– Ehkä vähän, doña Móvil naurahti. – Mistä tulette?

– Jäämereltä.

– Oliko siellä kylmä?

– Pieni tujaus lämmikettä ei olisi pahitteeksi.

– Käykää sitten peremmälle. Laitetaan pöytä koreaksi.

Doña Móvil pudottautui tolpalta laiturille ja katosi laiturin päähän rakennettuun majataloon.

Ovikyltissä luki: “39 merileijonaa”. Nimen alkuperä paljastui, kun he tulivat ikkunoiden luo. Laiturin vieressä oli ponttooni, jonka päällä köllötteli lauma merileijonia.

– Mitä teille saisi olla? kysyi kapteenin luo purjehtinut doña Móvil. Meiltä löytyy, katkarapuja, taskurapuja ja hummereita. Osa on ihan tuoreita, osa jäistä otettuja.

– Minulle iso hummeri, Carlos sanoi.

– Abalón rojo, por favor, Mandi sanoi espanjaksi.

– Mikä se on? Kaarne kysyi.

– Korvakotilo. Kuulostaa oudolta, mutta maistuu tosi hyvältä grillattuna.

– Minä otan taskurapuja. Ne ovat tutumpia, Kaarne sanoi. – Keitettynä, kiitos.

– Entä sinulle nuori mies?

Rob ei ollut maistanut mitään tarjolla olevista. Hän sanoi: – Katkarapuja, kiitos.

– Uppopaistettuna, keitettynä vai grillattuna?

– En oikein tiedä. Mitä eroa niissä on?

– Äläpä hätäile. Minä tuon sinulle maistiaiset kaikista, doña Móvil sanoi ja lähti keittiöön viemään tilausta.

– Minne te aiotte suunnata täältä? Carlos kysyi Kaarnelta.

– Jonkin matkaa sisämaahan.

– Te tarvitsette oppaan ja kulkupelin.

– Minä voin näyttää heille, mistä sellaisen saa, Mandi sanoi.

– Mitä ajattelit? Carlos kysyi.

– Pombot tuntevat nämä seudut kuin omat taskunsa. Tämä on heidän heimonsa aluetta. Heillä on kyliä lahden pohjoispuolen jättimetsissä?

– Hyvä ajatus, Carlos sanoi. – He ovat luotettavampia kuin San Francescon caballerot.

– Milloin voimme mennä sinne, Kaarne kysyi.

– Syödään ensin rauhassa. Lahden toisella puolella ei ole laitureita, mutta voimme heittää teidät maihin merikiitureilla.

– Sopii meille, Rob sanoi. – Voisitteko kertoa vähän lisää tästä Californiasta? 

– Se on yksi osa americanojen suurta valtakuntaa.

– Mitä se tarkoittaa?

– Valtakunta muodostuu useasta melko itsenäisestä ruhtinaskunnasta. 

– Kolmentoista liitto johtaa koko sirkusta, mutta ei mitenkään tiukalla otteella, Carlos lisäsi.

– Kolmentoista liitto on tuttu minullekin, Kaarne sanoi. – Se on toisella puolella mannerta, itärannikolla. Olen käynyt siellä kerran valid sultanan valtuuskunnan mukana.

– Tapasitko heidän vaalikeisarinsa? Mandi kysyi.

– Tietysti.

Mandi ja Carlos katsoivat Kaarnea kuin tämä olisi tärkeämpikin henkilö.

– Saitko koskettaa häntä? Carlos kysyi.

– Kyllä.

Piraatit henkäisivät syvään kuin olisivat kuulleet jotakin ennenkuulumatonta. 

Mandi kysyi: – Miltä se tuntui? 

– Ihan tavalliselta. Käteltiin ja tervehdittiin. Sitten seisottiin ryhmänä, kun meitä kuvattiin.

– Ihan tavalliselta muka, Carlos murahti. – Pötypuhetta. Sanotaan, että hänen kosketuksensa tuntuu siunaukselta, jonkinlaiselta sähkövirralta.

– Saattoi siitä räpsy tulla, en muista, mutta niin on käynyt muidenkin kanssa.

– Tuo kuulostaa melkein rienaukselta? Carlos paheksui.

– Minusta puheet vaalikeisarista ovat liioiteltuja. Ei siinä ollut mitään siunauksellista. Sen jututkaan eivät olleet ihmeitä tekeviä, enemmänkin kummallisia.

– Minkä takia olitte siellä, siis se teidän valtuuskunta? Mandi kysyi.

– Siellä sovittiin duiblinilaisten ja maroccolaisten orjien toimittamisesta tupakkaviljelmille ja hiilikaivoksiin.

– Niinpä tietysti, Carlos tuhahti. – Sillähän se maailma pyörii, orjatyöllä. Ei se vaalikeisari niin pyhä mies taida ollakaan, kuin on kuviteltu.

– Se äijä pursuaa vain suuria sanoja, ei muuta, sitä mieltä minä olen, Kaarne sanoi.

– Ei kai täällä puhuta politiikkaa, doña Móvil sanoi suuren tarjottimen takaa. Mukana tullut mustahiuksinen tyttö alkoi ojennella pöytään lautasia.

– Mitä nyt vähän leukoja louskutellaan, ihan lämpimiksi, Carlos sanoi. – Onko muuten lahden pohjoispuolelle rakennettu laituria?

– Se on pombojen maita. Eikö sinun paatillasi muka pääse rantaan asti? Kai se sen verran ilmaan nousee.

– En mielelläni aja sillä maihin. Sitä ei ole suunniteltu sellaiseen. Se on sukellusvene.

– Teepä niin kuin tykkäät. Ruoka on nyt tarjoiltu. Alkakaahan syödä.

Pöytäseurue nautiskeli annoksensa hyvällä ruokahalulla. 

Rob piti laivakokki-Bossan ruokia erinomaisia, mutta doña Móvilin keittiön herkuille niistä ei ollut vastusta.

– Voisitko hankkia meille oppaan, joka veisi meidät pombojen luo? Carlos kysyi, kun tuli maksun aika.

– Voinpa hyvinkin, doña Móvil sanoi ja laski tarkkaan Carlosin antamat myntit. – Laguna, tulehan tänne!

Tarjoilemassa ollut tyttö tuli kiireesti hänen luokseen.

– Kutsuitte, doña?

– Nämä ystävämme haluaisivat mennä lahden pohjoispuolelle tapaamaan heimolaisiasi. Lähtisitkö heidän oppaakseen?

– Mielelläni, Laguna vastasi ja sanoi sitten Carlosille: – Saanko kysyä, miksi haluatte tavata heitä.

– Itse asiassa se en ole minä, joka halua tavata heitä, vaan nämä ystäväni..

– Me tarvitsemme oppaan, joka osaa kulkea sisämaassa, Kaarne selitti.

– Meidän heimostamme löytyy muutamia eränkävijöitä, jotka ovat liikkuneet lähestulkoon kaikkialla meren ja Sierra Nevadan välissä.

– Juuri sellaista me kaipaamme, Rob sano. 

– Minä annan Lagunalle loppupäivän vapaata, niin voitte lähteä heti, kun haluatte, doña Móvil sanoi.

– Me olemmekin jo valmiit, Carlos sanoi. – Kiitos herkullisesta hummerista. En ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää.

– Ole hyvä vain ja tule taas uudestaan. Täällä on aina pannu kuumana sinua varten, doña Móvil sanoi ja katsoi piraattikapteeniin merkitsevästi.

– Voi olla, että saat minusta vakiasiakkaan, Carlos naurahti. – Jään nimittäin odottamaan lahdelle, kunnes ystävämme palaavat pikku retkeltään.

Luku 2 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Hippokamppi lipui ulos San Francescon lahdelta. Laguna neuvoi piraattikapteeni Carlos Fadiñoa viemään heidät valtameren puolelle. Sieltä oli helpointa rantautua ja kävelymatka pombojen kylään lyhyt. Kuuden merimailin päässä lahden suuaukolta oli pieni, hiekkainen poukama, jota oli vaikea nähdä merelle. Rob tutkaili poukaman suuntaan piraattialuksen hevosenpäätä muistuttavasta tähystystornista. Aurinko paistoi lämpimästi. Maasto näytti vaikeakulkuiselta, ranta kallioiselta ja jyrkkältä.

– Ei mitenkään puoleensavetävä näkymä, Rob sanoi Kaarnelle, joka nousi tikkaita pitkin hänen vierelleen.

– Tämä seutu on kesän jäljiltä kuiva ja kulottunut. Sateet tulevat vasta talven koittaessa. Sitten alkaa vihertää. Kauneinta on keväällä.

– Oletko muka käynyt täällä joskus aikaisemmin?

– En. 

– Mistä tiedät tuon kaiken?

– Tieto on peräisin Topkapin arkistoista, Kaarne sanoi ja naputti päätään. – Sanoinhan, että niiden penkominen on lempipuuhaani. Ilmasto on täällä muuten hyvin samankaltainen kuin Istanbulissa.

– Sinä se jaksat yllättää, Rob sanoi.

– Sinun on parempi tottua siihen.

Piraattikapteeni Carlos Fadiño nousi torniin. Sukellusveneen keula kääntyi rantaa kohti ja loputkin aluksesta pulpahti pintaan kuin ongen koho.

– Laguna, tulehan kannelle. Teidän on aika lähteä, Carlos kailotti tähystystornin äänitorveen. Samalla hetkellä Hippokampin kyljistä aukesi kaksi luukkua ja merihevosta muistuttavat kiiturit laskeutuivat veteen. Molempien ohjaimissa oli sukellusasuun sonnustautunut ja harppuunalla varustettu piraatti.

Laguna ja Mandi tulivat ulos aluksen uumenista.

– Voisinko lähteä heidän mukaansa? Mandi kysyi.

– Eiköhän sinun seikkailut ole vähäksi aikaa seikkailtu, Carlos sanoi. – Vai pitääkö muistuttaa, kuinka huonosti oli käydä viime kerralla.

Mandi nosti leukaansa ja hymähti isälleen, kääntyi sitten Robin puoleen ja sanoi: 

– Pidähän huoli itsestäsi. 

– Älä hätäile, kyllä me pärjätään, Kaarne sanoi.

Mandi halasi Robia ja kuiskasi tämän korvaan:

– Tule ehjänä takaisin.

Rob hämmentyi eikä osannut sanoa mitään varsinkin, kun Mandi painoi kevyen suudelman hänen poskelleen. 

– Hyppää kyytiin! toinen piraateista huusi Robille. 

– Saa nähdä, malttaako se lähteä, naurahti kannelle noussut Bossa. Sukellusveneen kokki oli kookas ja lihaksikas kuin jokin menneiden aikojen patsas. Muikea hymy tummanruskeiden kasvojen keskellä korosti hänen huvittuneisuuttaan.

Bossan käytös ärsytti Kaarnea. Hän heilautti kättään merikiituria ajavalle piraatille ja huusi:

– Tulehan tänne sen heposi kanssa. Minä ja Laguna olemme lähdössä.

Kiituri pyörähti aallokossa ja roiskaisi vettä ympärilleen. Piraatti ajoi kiinni sukellusaluksen kylkeen niin, että Kaarnen ja Lagunan oli helppo nousta kyytiin. He istuivat miehen selän taakse. Kiituri oli järeää tekoa ja kantoi helposti kevyet matkustajat.

– Mennään, Kaarne sanoi piraatille.

Merikiituri ampaisi liikkeelle kuin nuoli. Se kaartoi ensin vasempaan sitten oikeaan ja suuntasi sitten kurssinsa suoraan kohti kallioiden välistä häämöttävää hiekkarantaa.

– Minunkin on parasta lähteä, Rob huikkasi kannella seisojille ja hyppäsi toisen kiiturin kyytiin.

Hän oli pudota mereen, kun piraatti kiihdytti täyteen vauhtiin. He liukuivat meren päällä hieman nopeammin kuin toinen kiituri ja olisivat saavuttaneet sen ennen rantaa, jos matka olisi ollut pidempi.

Rob hyppäsi rantahiekalle. Vesi huuhtoi Kaarnen ja Lagunan askelten painaumia. Neidot kävelivät kohti metsänreunaa. Puut olivat matalia maasto kallioista.

– Odottakaa minua! Rob huusi.

Kaarne ei katsonut taakseen. Hän sanoi Lagunalle: – Sain sen käsityksen, että metsä olisi paljon vaikuttavampi, puut jotenkin erityisen suuria.

– Meidän pitää kävellä ensin muutama kilometri harjanteiden välistä kanjonia pitkin. Varsinainen metsä alkaa sen jälkeen tuonnempana. Se ei näy tänne, mutta on maineensa veroinen.

Rob oli muutaman kymmenen metrin päässä Kaarnesta ja Lagunasta, mutta kuuli heidän keskustelunsa. Hän ei pitänyt kiirettä. Hippokampin kannella tapahtunut välikohtaus harmitti, hän ei tiennyt kuinka päin olisi, mitä pitäisi tehdä. Mandi oli osoittanut hänelle muutenkin ylenpalttista huomiota koko pitkän merimatkan ajan Jäämereltä Californiaan, kymmenen päivää. 

Kaarne sitä vastoin oli suhtautunut Robiin nuivasti. He olivat laatineet ylimalkaisen strategian siitä, miten toimisivat, kun pääsisivät Californiaan. Kaiken kaikkiaan Kaarne oli hyvin salaileva matkan lopullisen tarkoituksen suhteen. Rob tiesi vain, että he tarvitsisivat oppaan, joka voisi viedä heidät Miiwok-heimon alueelle, joka sijaitsi jossakin Sierra Nevadan vuoriston liepeillä.

Rob ei kiirehtinyt askeleitaan. Hän ymmärsi, ettei hänen seuraansa kaivattu. Hän käveli huutomatkan päässä perässä. Maasto oli aluksi karua, mutta rehevöityi vähitellen. Käveleminen oli välillä haastavaa, polku oli jyrkkä ja vei heitä koko ajan korkeammalle. Kasvusto tihentyi. Puiden oksat taipuivat polun yli muodostaen tiiviin lehvätunnelin.

Jossakin kohtaa polku alkoi viettää alas. Ilma muuttui kosteammaksi. Rob näki ensimmäisen todella suuren puun. Hän ei ollut koskaan nähnyt mitään vastaavaa, vaikka olikin elänyt puiden keskellä koko ikänsä. Kotipuolen hongat tuntuivat yhtäkkiä vaivaisilta risuilta edessä nousevan punakylkisen jättiläisen rinnalla. Robin taistelukypärän laskurin mukaan sen korkeus oli 114 metriä.

Hän kiiruhti Lagunan vierelle ja kysyi:

– Tuon puun on täytynyt kasvaa ikuisuuksia päästäkseen tuollaisiin mittoihin.

– Joillakin on ikää tuhansia vuosia. Tuosta en tiedä.

– Tuhansia vuosia, Rob sanoi hiljaa. – Ne ovat alkaneet kasvaa paljon ennen roomalaisten ja egyptiläisten muinaisten valtakuntien tuhoutumista.

– Ehkä jopa ennen niiden syntyä, Kaarne tokaisi.

Rob meni puun luo, kiipesi sen mahtaville juurille ja halasi sitä. – Tervehdys ystäväiseni, hän sanoi fennien kielellä ja alkoi mitata puun kokoa syli syliltä.

– Ihan käsittämätöntä! hän hihkaisi mentyään koko puun ympäri. – Liki viisi syltä. Kotipuolessa vain harva yltää edes kahteen.

– Hienoa nähdä, että olet innostunut puistamme, sanoi mies, joka tuli esiin toisen puun takaa.

* Se käyttää jonkinlaista häirintää, Kaarne viestitti Robille niin, että teksti tuli näkyviin tämän taistelukypärän etsimiin. 

* Ohitti minunkin skannerini, Rob vastasi ääneti. 

Kaarnella ei ollut kypärää, mutta hän näki Robin lähettämän viestin. Hänen sisäänrakennettu vastaanottimensa oli niin edistynyttä teknologiaa, että se yhdisti viestit suoraan näköhermoon. Skannerinsa avulla hän pystyi havaitsemaan kaiken liikkeen noin kilometrin säteellä, mutta tällä kertaa häntä oli harhautettu.

Puun vierellä seisova mies oli jylhällä tavalla komea. Poskipäät olivat korkealla, nenä hieman kyömy. Silmät valppaat ja katse läpitunkevan pistävä. Hän oli pukeutunut nahkapaitaan ja -housuihin. Kaulassa oli hihna, johon oli pujotettu puuhelmiä. Mustat hiukset oli sidottu taakse.

– Minun nimeni on Dasan, mies sanoi. – Laguna ilmoitti tulostanne.

Rob näki, että miehen toisen silmän edessä oli etsinsanka. Vyössä oli pistooli, veitsi ja pieni kirves sekä selässä jousi ja nuolia. Mies kohdisti katseensa Kaarneen ja sanoi:

– Vaatepartesi on erikoinen. Sulaudut metsään. Mistä olet saanut sen?

– Se on Kirotun metsän zoonien kutoma. 

– Heistä en ole kuullutkaan.

– Se ei ole mikään ihme. He ovat kätketty kansa ja asuvat kaukana täältä.  

– Suosit kirvestä ja jousta, jollaista en ole ennen nähnyt. 

– Tätä on helpompi käyttää, kuin sinun joustasi.

Mies naurahti, ja Rob vaistosi, että hän otti Kaarnen sanat haasteena.

– Senhän voimme helposti testata. Käydäänkö kilpasille?

– Milloin vain, Kaarne sanoi.

– Näetkö tuon katkenneen oksan, mies sanoi. – Koeta osua siihen.

– En ole ihan varma, mitä oksaa tarkoitat. Ammu ensin.

Mies otti jousen selästään, asetti nuolen jänteelle ja ampui. Nuoli lensi miltei viivasuoraan ja jäi törröttämään oksantynkään.

– Sinun vuorosi, mies sanoi silminnähden tyytyväisenä osumaan.

Kaarne pyöräytti varsijousen eteensä ja ampui. Se tapahtui niin nopeasti, että silmä ei tahtonut pysyä mukana. Nuoli katosi puiden väliin. Mennessään se kosketti miehen ampumaa nuolta, josta irtosi muutama ohjainsulka.

– Olit todella nopea, mutta et osunut, mies sanoi ja henkäisi syvään. – Aina ei voi onnistua.

– Katsohan tarkemmin, Kaarne sanoi. – Vähän kauemmas.

Kaarnen ampuma nuoli oli läpäissyt katkenneen oksan parinkymmenen metrin päässä miehen nuolesta.

– Luulin, että tarkoitit tuota oksaa, Kaarne sanoi ilme vakavana. – Luulin, että sinun laukauksesi jäi hieman lyhyeksi.

Mies katsoi ensin Kaarnen ampumaa nuolta ja sitten Kaarnea. Hän pyöritti päätään ja naurahti.

– Oletpa totisesti taitava. Mutta miten mahtaa olla kirveesi laita. Lentääkö sekin samalla tarkkuudella?

Kaarne nappasi kirveensä vyöstä ja heitti. Kirves lensi ilman halki ja löi poikki oksan, johon miehen nuoli oli iskeytynyt. Oksa tippui nuolineen alas sammalikkoon.

– Etpä jättänyt arvailuille varaa, mies murahti ja harppoi pudonneen nuolensa luo. – Ja kiitos tästä.

– Ole hyvä vain.

Mies otti maasta Kaarnen kirveen ja tutki sitä. Sen puolikuun muotoiset terät kaartuivat reunoista toisiaan kohti muodostaen miltei täydellisen ympyrän.

– Hyvä tasapaino. Tällaista en ole nähnytkään. Saanko kokeilla?

– Anna mennä.

Mies heitti kirveen Kaarnen suuntaan. Se pureutui kiinni Kaarnen lähellä olevan puun runkoon.

– Ei hassumpi heitto, Kaarne sanoi. – Saanko katsoa hieman sinun kirvestäsi?

Mies käveli Kaarnen luo, otti kirveen vyöltään ja ojensi sen hänelle varsi edellä.

– Tämä on kevyempi ja tässä on vain yksi terä, mutta tuntuma on hyvä, Kaarne sanoi, heitti kirveen ilmaan ja otti kiinni kädensijasta. – Varsi on tosin puuta. Se voi mennä rikki tositoimissa.

– Se on tiheäsyistä vaahteraa, mies sanoi. – Sitkeää kuin mikä.

– Saanko kokeilla?

– Anna mennä.

Kaarne otti askeleen taaksepäin ja heitti kirveen matkaan. Se pyyhälsi katkaistun oksan vierestä, napsahti oksaan, jossa Kaarnen ampuma nuoli oli niin, että oksa leikkautui irti rungosta ja putosi maahan.

– Enpä ole nähnyt vastaavaa koskaan aikaisemmin, mies sanoi. – Opettivatko ne kaukaisen maan zoonit sinulle kaiken tuon?

– Kyllä. Ja paljon muutakin. 

– Teillä on arvokkaat varusteet, haarniskat ja leijuvyötkin viimeisen päälle. Ovatko nekin zoonien peruja?

– Ne ovat novgorodilaista tekoa, Rob puuttui puheeseen.

– Sinulla ei ole kirvestä, mutta miekkasi näyttää erikoiselta, mies sanoi.

– Tämä on yatagan. Sulttanaatin janitsaarisorurit käyttävät näitä.

– Sulttanaatti, janitsaarit? Tuo ei kerro minulle yhtään mitään. Voiko sitä heittää?

– Pitäisi olla aika erikoinen tilanne, että heittäisin sen menemään, Rob naurahti,  – ainakaan kesken taistelun.

– Riippuu toki tilanteesta, mies sanoi. – Laguna kertoi, että tarvitsette oppaan, joka veisi teidät sisämaahan.

– Kyllä, Kaarne sanoi.

– Minä voisin lähteä, mikäli pääsemme sopuun ehdoista.

Luku 3 – Usvan kansa (Tämä luvun nimi tuli Minna Canthin koulun 8. tanssiluokalta)

Dasan johdatti Robin, Kaarnen ja Lagunan syvemmälle metsään. He näkivät joitakin pomboja, jotka olivat metsällä tai keräämässä metsän antimia. Välillä Dasan nosti kädet suulleen ja teki ääniä, jotka muistuttivat lintujen viserrystä. Niihin vastattiin jostakin lehvien suojista. Lopulta he tulivat paikkaan, jossa suuret puut kasvoivat niin lähellä toisiaan, että oksat peittivät taivaan kokonaan.

– No niin, astukaahan sisään, Dasan sanoi ja painoi kämmenensä valtavan puun runkoa vasten.

Kaarna kiertyi auki ja paljasti puun sisällä olevan tyhjän tilan.

– Mikä tämä on? Rob kysyi.

– Hissi. 

He astuivat puun sisään. Aukko sulkeutui heidän takana, ja lattia alkoi nousta ylöspäin.

Hissin pysähdyttyä he astuivat kymmenien metrien korkeudessa olevalle tasanteelle. 

– Nämä puut ovat järkyttävän suuria, Rob sanoi katsoessaan tasanteen reunan yli.

– Näkisitpä jättiläiset, jotka kasvavat Sierra Nevadan juurella. Ne vasta suuria ovatkin, Dasan sanoi.

– Vaikea edes kuvitella sellaista.

– Onko kylänne rakennettu kokonaisuudessaan tänne puihin? Kaarne kysyi.

– Meidän kylämme ei ole yhdessä paikassa. Se ei ole pelkästään puussa tai maassa. Jos asuisimme yhtä tiiviisti kuin kaupunkilaiset, meitä olisi liian helppo hallita ja meistä tehtäisiin orjia. Me haluamme säilyttää osittaisen vapautemme. 

– Ette siis ole orjia, Kaarne sanoi.

– Emme ole orjia vaan obligadoja, Laguna sanoi.

– Mitä se tarkoittaa?

– Heimomme on velvoitettu tarjoamaan työvoimaa haciendoille ja kaupungin asukkaille. Saamme elää rannikon metsissä vapaasti, kunhan teemme työmme.

– Osa kyläläisistä on siis töissä nytkin, parasta aikaa, niinkö? Rob kysyi.

– Kyllä, Dasan vastasi. – Iso osa heimostamme.

He jatkoivat jutteluaan samalla, kun Dasan vei heidät puusta puuhun viritettyjä riippusiltoja pitkin kohtaan, jossa odotti pieni ryhmä pomboja.

– Tässä on perheeni, Dasan sanoi. 

– Tervetuloa usvan kansan maille, sanoi nainen, jonka hiukset oli palmikoitu pään päälle kauniiksi keoksi samaan tapaan kuin Lagunalla. Hän kertoi olevansa Dasanin vaimo, Jokiah, ja luetteli myös heidän lastensa nimet.

– Törmäsimme sankkaan usvaan tullessamme San Francescon lahdelle, Rob sanoi esiteltyään itsensä Jokiahille. – Tuleeko usvan kansa -nimitys siitä?

– Hyvin päätelty, Jokiah sanoi.

Laguna halasi naista ja jäi seisomaan tämän vierelle.

– Hetkinen, oletko sinä samaa perhettä? Kaarne kysyi. – Onko Dasan isäsi?

– Ei. Mutta olemme läheistä sukua. Dasan on setäni.

* * *

Rob ja Kaarne ruokailivat Dasanin perheen seurassa. He sopivat opastuksen järjestelyistä. Dasan ottaisi mukaan alkumatkalle Lagunan, jota tuuraamaan doña Móvilin ravintolaan lähetettäisiin tämän nuorempi sisko.

Ruokailun jälkeen Rob ja Kaarne majoittuivat katetulle lavetille. He saivat vuoteikseen lampaanvillalla täytetyt patjat ja peitoksi huovat. He olivat juuri käyneet yöpuulle, kun Laguna tuli heidän luokseen.

– Tiedän, että olette väsyneitä, mutta voisimmeko jutella vielä hetken aikaa?

– Ilman muuta, Kaarne sanoi. 

– Minkälainen teidän maanne siellä kaukana on?

– Siellä on paljon metsää niin kuin täälläkin, mutta puut ovat paljon pienempiä, Kaarne sanoi.

– Ja meillä on valtavasti järviä, Rob jatkoi.

– Mikä on järvi?

– Se on niin kuin meri, mutta paljon pienempi. Vähän niin kuin San Francescon lahti, mutta sen vesi on juotavaa niin kuin joessa.

– Ahaa, tarkoitat lagoa. Meilläkin on sellaisia. Onko teillä orjia?

– On, Rob sanoi. – Tai ei siis meillä, mutta maassamme on.

– Olitteko te orjia?

– Minä olin, Kaarne sanoi.

– Siellä Fennoniassako?

– Niin, ihan pienestä saakka. Ja sitten myöhemmin Sulttanaatissa.

– Minkälaisia töitä sinun piti tehdä? Minun pitää laittaa ruokaa ja siivota ja tarjoilla doña Móvilin ravintolassa. Olen siellä kolme viikkoa jokaisesta kuukaudesta.

– Olin ensin eräässä Fennien heimossa, Kaarne sanoi. – He ryöstivät minut vanhemmiltani, kun olin ihan pieni. Jouduin tekemään kaikenlaisia askareita. Nukuin lattialla, eikä minusta pidetty huolta. Se oli kurjaa aikaa. Sitten minut myytiin Sulttanaattiin. Pääsin Topkapiin, valtiattaren palatsiin ja lopulta minut koulutettiin koodinkantajaksi.

– Oletko koodinkantaja? Olen kuullut niistä vain tarinoita.

– Ei, en ole koodinkantaja… en enää.

– Minkälaista siellä palatsissa oli?

– Hyvin ylellistä, oikeastaan ylenpalttista. Mutta emme olleet vapaita. Emme saaneet lähteä palatsista ilman lupaa ja saattajia. 

– San Francescon ruhtinaan palvelijat eivät pääse koskaan pois linnasta, mutta huhutaan, että heidän työnsä on helpompaa kuin meidän, jotka saamme asua  omissa kylissämme.

– Helppo elämä ei ole välttämättä hyvää elämää, Kaarne sanoi. – Minä halusin pois palatsista. Sitten törmäsin tuohon tuossa, Kaarne osoitti Robia, –  ja sain mahdollisuuden valita.

– Ja lähdit hänen mukaansa. Kuinka romanttista! Laguna henkäisi syvään. – Oletteko te nyt pari?

Puna karehti Kaarnen poskilla. 

Rob yskäisi ja katsoi toiseen suuntaan.

– Laguna! kuului huuto viereisestä puusta.

– Se on äiti, Laguna sanoi. – Minun pitää mennä. Olen vartiovuorossa aamu-usvaan saakka. Churrot laiduntavat läheisillä kukkulaniityillä. Nähdään aamiaisella.

Luku 4 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Huudot sekoittuivat Rob McCoolin uniin ja häiritsivät lopulta niin, että hän heräsi. Mitä se oli? Robin pää oli yhä tokkurassa. Ympärillä näkyi pelkkää pimeyttä, mutta hän tiedosti puunrungon ja lavetin ja Kaarnen, muodosti niistä geometrisen kuvan herkistyneiden aistiensa avulla. 

– Kaarne, hän sanoi ja pujahti pois huovan alta.

– Mitä?

– Etkö kuule?

– En kuule muuta kuin sinun puheesi. 

– Minä kuulen kamppailun ääniä. Vaimennettuja huutoja ja kolahduksia. Jotakin on tekeillä.

– Mistä suunnasta äänet tulevat?

– En osaa sanoa. Odotahan, vaihdan paikkaa, niin hahmotan suunnan paremmin.

Rob puki varusteet ylleen. Kaarne teki samoin. He kävelivät jonkin matkaa  riippusiltaa pitkin.

– Äänet tulevat tuolta, Rob osoitti kädellään pohjoiseen.

– Totta, Kaarne sanoi. – Kuulen käynnistyvän työntömoottorin. En selvästi, mutta kuitenkin. 

– Meidän on herätettävä Dasan. 

Kaarne jatkoi juosten seuraavalle lavetille. Hän ei tarvinnut öiseen liikkumiseen erillisiä pimeänäkölaitteita. Hänen tullessaan Sulttanaatin koodinkantajaksi, hänelle oli asennettu implantti ja muita suorituskykyä parantavia laitteita. 

Pian Dasan ja koko pombojen puihin rakennettu kylä oli jalkeilla. 

– Lampaat ovat sillä suunnalla, Dasan sanoi, kun kuuli Robin selostuksen.

– Onko Laguna siellä? Rob kysyi.

– On. Ja poikani Toto ja muitakin. Pidetään kiirettä.

He laskeutuivat puista maan tasalle ja nousivat leijukanootteihin. Ympäröivä metsä oli sakean, harmaan usvan peitossa. Rob ja Kaarne hyppäsivät Dasanin kyytiin, ja kanootti syöksähti liikkeelle. He etenivät usvan seassa pelottavan kovaa vauhtia. Dasanin täytyi tuntea maasto erittäin hyvin, niin varmat olivat hänen otteensa.

He kiisivät puiden välissä ja nousivat rinnettä ylös, kunnes tulivat keltaiselle niitylle. Usva hälveni, ja he näkivät niityllä käyskentelevät nelisarviset lampaat. 

– Churrot ovat kunnossa, mutta vartijoita ei näy, sanoi Dasanin luo tullut pombosoturi.

– Täällä on kamppailtu, Dasan sanoi. Hän tutki maata toisen polvensa varassa. – Bandiitteja.

– Bandiitteja? Rob sanoi.

– Orjavarkaita. Rosvopäällikkö Hernando Zalasarin tehtailemia, geenimanipuloituja kätyreitä.

Dasan piteli kädessään messinkisolkea, jonka oli löytänyt maasta. Siihen oli pakotettu kohokuvio: hampaissaan karitsaa kantava susi.

– Minne ne ovat menneet? Rob kysyi.

– Ne asuvat vuorilla, kaukana täältä, Californian laakson toisella puolella, Dasan sanoi.

– Kootaan iskujoukko ja lähdetään niiden perään, Rob ehdotti.

– Kunpa se olisikin noin yksinkertaista, Dasan huokaisi.

– Kuinka niin ei ole?

– Me pombot emme saa poistua reservaatista.

– Mistä ihmeen reservaatista? 

– Tältä palalta maata, joka on varattu meille. Saamme asua täällä omissa oloissamme, mutta emme saa poistua ilman kululupaa. Bandiitit tietävät sen. Ne ovat paenneet jo rajojemme ulkopuolelle.

– Nyt en ymmärrä. Sanoit, että voisit lähteä meille oppaaksi. Kuinka se on mahdollista, jos et saa ylittää reservaattisi rajoja? Kaarne kysyi.

– Minulla on lupa. Minä saan liikkua koko Californian alueella.

– Mistä hyvästä olet saanut sellaisen luvan?

– Kerron siitä myöhemmin. Mutta nyt meidän on varustauduttava matkaan. Lähdemme niin pian kuin mahdollista.

– Lähdemme siis kuitenkin. Kerro, minne, Rob sanoi.

– Bandiittien perään.

– Kolmestaanko?

– Niin. Vapautetaan Laguna, Toto ja kaikki muutkin vangit orjavarkailta ja jatketaan sitten matkaa kohti teidän päämääräänne.

Rob katsoi Kaarneen ja pyöritti päätään. – Mitähän tästäkin tulee?

Luku 5 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Leijukanootti oli erittäin vauhdikas kulkupeli. Dasan ohjasi menoa melalla. Rob McCool teki parhaansa mukautuakseen kanootin kiikkeriin käännöksiin. Kaarne teki samoin. He laskeutuivat San Francescon lahdelle, ylittivät sen  ja jatkoivat matkaa pitkin Sacramento-jokea.

– Tämä vie meidät viljelysten halki Sacramenton kaupunkiin. 

– Mistä tiedät, että bandiitit ovat menneet sinne? Rob kysyi.

– En tiedäkään,, mutta olen ollut heidän kanssaan tekemisissä ennenkin ja tiedän, kuinka pääsemme heidän jäljilleen. Ja sen takia menemme Sacramentoon.

– Mitä siellä on?

– Jotakin, mistä saamme tietoa.

Dasan ei sanonut muuta. He kiisivät mutkittelevaa jokea pitkin liki tunnin. Sen varrella näkyi viljelyksiä ja hedelmätarhoja niin pitkälle kuin katse tavoitti. Jossakin vaiheessa joki jakautui kahteen yhtä leveään haaraan ja alkoi näkyä valkoiseksi kalkittuja rakennuksia. 

– Olemme kaupungin alueella, Dasan sanoi. – Jätämme joen ja menemme tietolähteeni luo.

Hän käänsi kanootin ja nousi hiekkatöyrästä ylös tasamaalle. Dasan ohjasi talojen väliselle kadulle. He liukuivat hitaasti eteenpäin. Kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota. Ihmiset keskittyivät vain omiin toimiinsa. Seppä takoi rautaa, nahkuri kalttasi vuotaa. Siellä olivat rinnakkain kauppa, kankuri, kasvimaat ja eläinaitaukset.

Dasan käänsi kanootin erään talon taakse.

– Odottakaa tässä. Tulen pian takaisin.

Hän meni sisään verholla peitetystä oviaukosta.

– Mitä luulet, että seuraavaksi tapahtuu? Rob kysyi Kaarnelta.

– Joku kertoo hänelle bandiittien liikkeistä.

– Eikö se herätä sinussa mitään epäilyjä?

– Ai että, ketkä muut voisivat tietää bandiittien liikkeistä kuin bandiitit itse?

– Näetkö, mitä sisällä tapahtuu? 

– En. Rakennus on suojattu skannerin säteiltä.

– Pitäisikö mennä katsomaan?

Ennen kuin Kaarne ennätti vastata, he kuulivat kamppailun ääniä. Sitten Dasan syöksähti ulos ovesta ja hyppäsi kanoottiin.

– Tuli hieman kuumat oltavat, hän tokaisi, laski nahkanyytin jalkoihinsa ja lykkäsi kanootin liikkeelle.

He eivät ennättäneet kadulle asti, kun ovesta ryntäsi ulos kolme miehentapaista veitset ja pistoolit käsissään, suomuisilla käärmekasvoilla pelottava irvistys. Päässä oli leveälieriset hatut ja silmien edessä tummennetut visiirit. Yksi heistä nosti aseensa ja laukaisi. Luoti lensi Robin pään vierestä ja tömähti portinpieleen. Sitten kanootti syöksyi kadulle. Dasan kiihdytti vauhtia ja huusi kadulla kulkijoille:

– Pois alta! 

– MItä ihmettä oikein tapahtuu? Rob kysyi.

– Ne eivät pitäneet siitä, että lainasin niiden omaisuutta.

– Kävi kyllä selväksi, etteivät pitäneet. Mitä ihmettä otit?

– Prisman.

– Mitä siinä on?

– Yhteyspisteen kaikki tallenteet.

– Ei tuollaisessa loukossa voi olla yhteyspistettä, Kaarne sanoi. – Se oli ihan liian arkisen näköinen rakennus. Siellä pitäisi olla mastot ja kaikki.

– Katsohan taaksesi.

Kaarne käänsi päätään ja ymmärsi samassa, miten yhteydet oli järjestetty. Rakennuksen takapihalta kohosi ristikkorakenteinen vesipumpun torni. Sen propellin lavat pyörivät laiskasti tuulessa. Täydellinen masto yhteyspisteelle.

– Kuinka osasit tulla tänne? Kaarne kysyi.

– Minähän sanoin, että en ole ensimmäistä kertaa näiden otusten kanssa tekemisissä.

– Olivatko ne bandiitteja?

– Mitäs luulet?

– Ne lähtevät taatusti peräämme, Rob henkäisi.

– Sinäpä sen sanoit, Dasan yskäisi, kun luoti piiskasi ilmaa heidän päittensä yläpuolella.

Dasan käänsi kanootin jyrkästi talojen ja joen väliselle väylälle. Pian he tulivat kohtaan, jossa oli laitureita ja veneitä ja putiikkeja kylki kyljessä rantaa reunustavien puiden varjossa. Taas kuului laukaus. Kaikki kolme bandiittia jäljittivät heitä kiitureilla, jotka muistuttivat erehdyttävästi härkiä pitkine sarvineen.

– Pitäkää kiinni. Koukkaan tiukasti oikealle, Dasan sanoi.

Rob ja Kaarne siirsivät painoaan käännöksen suuntaan. Kanootti totteli ohjausta, mutta luisti sivuun ja osui kylki edellä kadun reunassa oleviin heinävankkureihin. Se ei hidastanut heidän kulkuaan.

– Ja sitten vasempaan, Dasan sanoi ja käänsi kanootin keulan sivukujalle.

Tällä kertaa he olivat törmätä vettä kantavaan naiseen, mutta tämä vain kiepsahti korentoineen ja ämpäreineen itsensä ympäri kuin tanssija.

– Eikö meidän pitäisi pysähtyä ja taistella bandiitteja vastaan? Rob ehdotti.

– Olin juuri tulossa siihen, Dasan sanoi. – Härkäkiiturit on varustettu suojasäteillä ja tainnuttimilla. Emme pärjää niille, vaikka teillä onkin hienot haarniskat ja kaikki. Meidän on päästävä piiloon. Tulemme kohta joelle. Osaatteko sukeltaa?

– Kyllä, Rob sanoi ja katsoi sitten kysyvästi Kaarnea.

– On tullut testattua, Kaarne sanoi ja jatkoi fenniksi: – Sukellettiin Kallen kanssa tunturissa.

– Hyvä, Dasan sanoi. – Hypätkää pois kyydistä, kun käsken, ja sukeltakaa niin syvälle ja pitkään kuin vain kykenette. 

He tulivat kujalta rantaan ja pyyhkäisivät jokea pitkin yläjuoksun suuntaan. Sillan kohdalla oli veneitä ja lauttoja kiinnitettynä puupylväisiin. Dasan ohjasi niiden väliin, teki pari hämäävää koukkausta ja huusi:

– Hypätkää!

Tässä kohtaa vaihdetaan maisemaa. Salamurhaajat pyrkivät mukaan tarinaan. Hypätään n. 11500 km:n päähän. Suorin maantieteellinen reitti menee pohjoisnavan kautta.

Luku 6 – ________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Tuuli etsi väyläänsä Kaspianmerta reunustavien vuorten välissä. Se oli puhaltanut pitkän matkaa vapaasti yli tasankojen ja makeana lainehtivan meren. Se oli ohittanut kapean rannikkovyöhykkeen asumuksineen, noussut vehreille rinteille ja kiivennyt lopulta korkeuksiin kohti lumihuippuisia vuoria.

Viimein se puhalsi erään jyrkkärinteisen vuoren kylkeen porattuun aukkoon, vihelsi siinä ja tunkeutui sisään. Sieltä se löysi luolia ja tunneleita, jotka oli louhittu vuoren sisuksiin. Aivan sattumalta se oli ajautunut salaisen järjestön salattuun piilopaikkaan. 

Paikan nimi oli Alamut, ja sen asukkaita kutsuttiin has’hassineiksi. Näistä häikäilemättömistä ja kuolemattomista salamurhaajista kerrottiin tarinoita kautta koko tunnetun maailman, eikä heidän nimeään koskaan lausuttu kevyin mielin.

Asha seisoi komentohuoneen peilin edessä. Tummat hiukset heilahtivat ilmastointiaukosta tulleen puhurin voimasta. Asha heilautti päätään, kääntyili, nousi varpailleen ja venytti peukaloilla leuan alla roikkuvaa nahkaa. 

Kiloja on tullut taas kuin varkain, hän ajatteli. Ja hiuksiin on tullut lisää harmaata. Viimeisestä värjäyksestä olikin jo aikaa. 

Hän kosketti kyömynenäänsä, puristi ohuet huulet yhteen ja tuijotti itseään silmiin. Ainakin ne olivat kauniit.

– Omar, näytänkö minä mielestäsi vanhalta ja lihavalta? hän sanoi.

– Miten sen nyt ottaa, sanoi lyhyenläntä, vanttera mies, joka asetteli tippapulloja sängyn vieressä olevaan telineeseen.

– Mitä hittoa sinä oikein meinaat? Kaivatko verta nenästäsi?

– Leikki leikkinä. Sinähän olet vielä nuori. Et vanha.

– Sitähän minäkin.

– Tai ainakin nuorekas noin niin kuin äidiksi. Unohtamatta sitä, että jonakin päivänä sinusta tulee isoäiti. Mutta siihen taitaa mennä vielä jokunen vuosi.

– Ehkä on parempi, että pidät vain suusi kiinni, Asha tuhahti. – Sinun kanssasi on turha yrittää keskustella mistään vakavasti.

Omar kohautti olkiaan ja istui vuoteelle. Hänen jalkansa olivat sen verran lyhyet, että tummia karvoja kasvavat varpaat ylsivät vain vaivoin lattialle. 

Luolassa oli yhteensä neljä vuodetta ja seinä täynnä elektronisia laitteita. Suuressa hologrammikuvassa näkyi ympäröivä vuoristomaisema ja kaukaisuudessa siintävä Kaspianmeri.

Asha meni Omarin luo. 

– Käyhän pitkällesi.

Omar ojentautui vuoteelle ja laski käsivarret rennosti sivuille. Asha otti kahden tippapullon letkut sormiinsa ja lukitsi ne Omarin vasemmassa käsivarressa oleviin kanyyleihin. Hän käänsi pullojen hanat auki. 

– Miltä tuntuu?

– Ihan hyvältä. Kiva päästä taas tositoimiin.

Asha otti pöydältä johtimen ja napsautti sen Omarin korvan taakse. Sitten hän viritti yhteyspannan tämän päähän.

– Onko valmista, hän kysyi. – Kohta taas kirpaisee.

– Antaa tulla. Nähdään pian.

Asha kosketti säädintä. Kuului särähdys, ja Omar taipui hetkeksi kaarelle lihasten kiristyessä tahdottomasti.

– Omar, Asha sanoi. – Omar!

Ei vastausta. 

Asha nyökkäsi tyytyväisenä, meni oman vuoteensa luo ja asettui sille makaamaan. Hän otti hyvän asennon vartalon muotoihin mukautuvalla patjalla ja huusi:

– Afua, täällä on valmista!

Hetken kuluttua oviaukosta tuli sisään yönmusta mies. Hän vilkaisi Omaria ja käveli Ashan vierelle.

– Kenraali Xietzulta tuli viesti, Afua sanoi samalla, kun liitti tippapullojen letkut Ashan käsivarren kanyyleihin.

– Ovatko aseet jo matkalla?

– Ennakkomaksun lunastamisen kanssa on jotakin ongelmaa. Rahti on lähetetty Shanghaista, mutta pysäytetty jonnekin Gobin autiomaan rajalle. Kenraali ilmoitti, että aseet eivät liikahda, ennen kuin maksu on hoidettu.

– Anna Karimin hoitaa se. Sano, että unohtaa vähäksi aikaa Athenen värkkäämisen ja keskittyy liiketoimiin.

– Se voikin olla hankalampi juttu, Afua pyöritti päätään. – Äijä on niin innoissaan uudesta purresta. Sen pitäisi valmistua ihan näinä hetkinä. 

– Samaa virttä on kuunneltu jo monta päivää. Ihan kohta, ihan kohta. Hyvä, että malttaa syödä. Mutta minun pitää nyt mennä. Ja se maksu on hoidettava kuntoon. Aseet pitää saada liikkeelle. Niitä odotellaan jo Lapponiassa.

– Hoitakaa te omat hommanne, Afua sanoi. – Sulttanaatin valtiatar on aika lailla pistoksissa. Novgorodilaiset lähestyvät hänen rakasta kaupunkiaan eikä mikään tunnu estävän niitä.

– Rauhoittelemme häntä ja jatkamme sitten matkaa. En kylläkään pidä tulevan tehtävän luonteesta. Siinä on pieni moraalinen ristiriita.

– Ai nytkö vasta huomasit, että salamurhaajien työssä on moraalisia ongelmia? Eikö se vähän niin kuin väistämättä pistä rikkomaan tavallisia moraalikoodeja.

– Huraa, sinähän luennon heitit. Olet kuule ihan vihimystä vaille valmis hyveellisyystieteen professori zarathustrien yliopistoon. Onnea vaan suorituksesta.

– Joo, joo, myönnetään. Itsestäänselvyyksiä kyllä. Mutta koettakaa nyt vain hoitaa homma kotiin.

– Sinä et taida ymmärtää, että se ei ole tällä kertaa niin helppoa. Se voi viedä hengen ihmiseltä, josta aidosti välitän.

– Minä jään tänne ja yritän ymmärtää. Mutta sinun on mentävä nyt. Hyvää matkaa!

Afua avasi tippapullon hanan ja kosketti vuoteen viereisellä pöydällä olevaa kytkintä. Asha nytkähti ensin jäykäksi, mutta sitten hän rentoutui, ja silmät painuivat hitaasti kiinni.

***

Ashan päässä surisi ja lepatti. Hän tunsi putoavansa. Sitten hän hätkähti ja avasi silmänsä. Hän nousi vuoteelta ja meni luolan seinustalla olevien tarvikehyllyjen luo. Hän otti hyllyltä metallivahvisteiset rintaliivit ja vyön läpinäkyvine harsoineen. Hän kiinnitti vyöhön tikarin, sädeaseen ja suojasädekilven generaattorin ja katsoi itseään kokovartalopeilistä. 

– Terve taas, kaunotar, hän sanoi kuvajaiselleen.

Peilistä häntä katsoi hämmästyttävän kaunis nainen. Hoikka, pitkä ja jäntevä. Tummat hiukset olivat paksulla palmikolla. Täysiverinen soturi valmiina kaikkiin haasteisiin.

– Minusta ei kai sitten voi sanoa samaa, murahti kaksi ja puolimetrinen taisteluhirviö Ashan takaa. Geenimanipuloidulla olennolla oli lihaksista pullistelevat raajat ja ylimääräinen, pieni käsipari rinnan päällä. Irvistykseen jäykistyneen suun alaleuasta törrötti kaksi torahammasta ja päälaesta kolme sarvea.

– Kauneus on usein sisäistä, Asha sanoi, – mutta sinua ei sekään auta.

– Aina yhtä ihastuttava, aina yhtä viiltävä, Omar murahti ja pyöritti neljää silmäänsä niin, ettei Asha voinut olla hymyilemättä.

Ashan ja Omarin omat kehot makasivat edelleen komentoluolassa, tippaletkut käsivarsissa, mutta heidän tietoisuutensa oli siirtynyt avataroiden kyberneettiseen hermostoon. He olivat nyt toisaalla Kaspianmeren eteläpuolisesta vuoristoa, paikassa, josta ei ollut suoraa pääsyä heidän oikeaan kotiinsa. Yhteys avataroihin mahdollistui suuritehoisilla lähettimillä, jotka saivat virtansa vuorijäätiköiden sulamisvesistä. Asha ja Omar näkivät, kuulivat ja tunsivat kaiken, minkä avataratkin sillä erotuksella, että tuntemukset, kuten kipu ja kylmä, olivat vaimeampia.

– Sinulla kesti herätä. Minä olin valmis jo jonkin aikaa sitten, Omar sanoi. – Eiköhän lähdetä.

– Mitäpä tässä enää odottelemaan?

He kävelivät tunneliin, jonka toinen seinä oli lasia. Sen takana roikkui hämärästi valaistuja hahmoja. Ne olivat katosta lankojen varassa roikkuvia kopioita heidän avataroistaan. Asha tunnusteli vaistomaisesti olkapäässään olevaa, syvälle luuhun asti porattua kiinnikettä, josta tämänhetkinen avatara oli vain hetkeä aikaisemmin roikkunut muiden vierellä.

Tunnelin päässä oli vastassa suuri, kallioon louhittu sali. Sen keskellä oli lentopursi. Se muistutti hämmästyttävän paljon antiikin ajan kreikkalaista taistelukypärää. Purren keulasta törrötti kaksiteräinen hanko, ja ohjaamon sivuilla olevat leijuntasäiliöt oli muotoiltu kolmipäisten koirien mallisiksi.

– Vanha kunnon Haades, Omar henkäisi. – Mukava päästä taas ohjaimiisi.

– Ihan kuin puhuisit elävälle sotaratsulle, johon olet kiintynyt sydänjuuriasi myöten. Omar, mikä sinua oikein vaivaa?

– Kaksi edellistä purtta menivät alta niin nopeasti. En haluaisi, että tälle kaunokaiselle käy samoin. Tämä on minulle kuin vanha ystävä. 

– Ajantajusi on mennyt sekaisin. Haades on melko tuore peli. Pitää varmaan säätää taistelulääkitystäsi vähemmälle. 

– Ja pilaisit samalla taistelutehoni. Ei käy laatuun.

– Sitä on kyllä varaa kiristää maltillisempaan suuntaan, mutta katsotaan sitä sitten, kun palataan takaisin.

Yllättäen Omar siirtyi Ashan eteen ja veti rinnallaan olevat pistoolit esiin pienillä lisäkäsillään.

– Mitä ihmettä sinä hötkyilet? Hermosikin pitäisi tarkistuttaa. Sehän on vain Kemal, Asha sanoi ja otti vastaan heitä kohti laukkaavan marakatin. Apina hyppäsi hänen syliinsä ja painoi valkoviiksisen kuononsa hänen poskeaan vasten.

– Höpsö otus, Asha puheli. – Omar oli täräyttää pikkiriikkiset aivosi taivaan tuuliin.

– Kyllä minä näin heti, että se oli Kemal, Omar sanoi. – Ei se ollut vaarassa. Mutta jos se olisi ollut oikea hyökkäys, kiittäisit nyt minua.

– Mutta kun ei ollut. Turhaan sätkyilit.

– Tulehan tänne pikkuinen, Omar sanoi vuorostaan Kemalille. – Älä välitä mamman höpsötyksistä. Mama ei tiedä, mistä puhuu.

Marakatti hyppäsi Omarin olkapäille, otti toisella kädellään kiinni hirviön viuhkamaisesta korvasta ja pörhötti toisella oranssia leijonanharjaansa.

– Meidän pitää lähteä reissun päälle, Omar jatkoi puhettaan Kemalille. – Ensin Topkapiin ja sitten Californiaan. 

Sitten hirviö hypähti rautaisilla leijusaappaillaan Haadeksen astinlaudalle ja avasi ohjaamon oven. 

– Et tule pitämään tästä tehtävästä, pikkuinen, Omar jatkoi edelleen. – Tiedän, että olet kiintynyt Kaarneen.

– Se on tämän työn paskoja puolia, Asha sanoi. – Yhdessä yössä ystävästä tuleekin vihollinen. Tai tässä tapauksessa saalis.

Luku 7 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä) 

– Täällä haisee ihan kamalalle. Miten tätä voi kestää enää yhtään pidempään. Nenäkarvatkin ovat varmasti kärventyneet tyngiksi, Kaarne valitti.

– Minä oksentaisin uudestaan, jos olisi mitä oksentaa, Rob yskäisi. – Järkyttävää kontata tällaisessa saastassa.

– Mitäpä sitä ei ihminen tekisi puhtautensa eteen? Dasan sanoi.

– Mitä hittoa oikein horiset? Rob sanoi ja yökkäsi, mutta vatsasta ei tullut enää mitään.

– Tämä on itse asiassa hyvinkin edistyksellistä. Monessa kaupungissa ei ole minkäänlaista viemäröintiä. Sotkut paiskotaan kaduille.

– Istanbulissa on vastaava viemärijärjestelmä, mutta sen tunnelit ovat paljon suurempia, Kaarne sanoi.

– Veikkaanpa, että sielläkin paska haisee samalta, Dasan sanoi.

– Luultavasti. Ei ole kokemusta. Olen nähnyt järjestelmästä vain piirustukset.

– Hei, edessä kajastaa valoa, Rob huudahti.

– Näet valitettavasti harhoja, Dasan sanoi, – mutta jossain vaiheessa tulee vastaan jätekaivoja. Väistämättä.

Rob McCool, Kaarne ja Dasan olivat pelastautuneet sillan kupeessa olevaan viemäriputkeen. He mahtuivat juuri ja juuri konttaamalla sen sisällä. Putken pohjalla lainehti kaikenlaista jätettä kohti jokea. Takaa-ajajista ei ollut tietoakaan. Ne eivät joko tienneet, minne he olivat menneet, tai eivät halunneet seurata heitä, mikä oli hyvin ymmärrettävää.

– Putki haarautuu, edellä menevä Dasan sanoi jonkin ajan kuluttua. – Ja tuolta kajastaa nyt valoa. Toivotaan että sieltä löytyy jätekaivo.

Se oli jätekaivo, mutta varustettu rautaristikolla niin, ettei siitä päässyt ylös.

– Turvallisuusjuttuja, Dasan sanoi.

– Jospa seuraava ei olisi yhtä turvallinen, Rob huokaisi toiveikkaasti.

Eikä ollutkaan. Ei todellakaan. Sillä juuri, kun he olivat työntyneet ylös kaivosta, tulivat bandiitit paikalle pitkäsarvisine härkäkiitureineen.

– Emme pääse enää pakoon. Meidän on pakko taistella, Rob sanoi ja putsasi likaiset sormensa hihaansa. Sitten hän kaivoi esiin käärmetervarasiansa ja sipaisi tummaa tahnaa huuleensa. Pirunkirnun druidien valmistama, hermostoa kiihdyttävä aine alkoi vaikuttaa saman tien, ja ympäröivä maailma hidastui etanavauhtiin. 

Hän kytki päälle suojasädehaarniskansa.

– Dasan, pysyttele takanani, Kaarne huudahti ja syöksyi sivulle. Robin kypärän etsimiin hän viestitti: * Hajaannutaan molemmille puolille katua.

* Minä otan seinän kautta vauhtia ja käyn reunimmaisen kimppuun, Rob kuittasi ja käynnisti leijuvyönsä, mutta ennätti tuskin syöksähtää liikkeelle, kun yksi bandiiteista jo laukaisi tainnuttimen. 

Laite oli uutta teknologiaa, johon Rob oli törmännyt vasta äskettäin, eikä hän tuntenut sen toimintaperiaatteita eikä hienouksia. Kiiturin keula aukesi ja sylkäisi liikkeelle valopallon. Kaikki tapahtui tavattoman nopeasti, vaikka käärmeterva teki siitä kuin hidastettua filmiä. Valopallo osui Kaarnen suojasädehaarniskaan ja leimahti kuin salama.

Robin etsimet tummentuivat automaattisesti ja estivät hetkellisen sokaistumisen. Hän juoksi leijuvyön keventämin askelin katua reunustavalle saluunan seinälle ja ponnisti sieltä kohti toista kiituria. 

Ei kannata tuhlata luoteja, hän ajatteli. Bandiitti oli kaksinkertaisen haarniskan suojaama. Sen sijaan hän veti esiin yataganinsa. Terän sädeleikkuri viilsi ilmaa ja jätti jälkeensä sinertävien kipinöiden vanan. Bandiitti ei ennättänyt edes kääntyä, kun Rob jo laskeutui kiiturin päälle ja työnsi miekkansa suojasädekilpien väliin. Bandiitti huusi tuskasta, kun miekka poltti reiteen syvän haavan.

Kaksi muuta bandiittia kääntyivät Robin suuntaan. Toisella oli tainnuttimen lataus valmiina. 

Ase laukesi. 

Vaikka Rob näki valopallon lähtevän liikkeelle, ei lihaksilla ollut aikaa toimia tarpeeksi nopeasti. Pallo jysähti päin Robia, ja upotti hänet välähdyksen jälkeiseen pimeyteen.

* * *

Rob McCool havahtui viemärin löyhkään. Sitten iski järkyttävä päänsärky. Hän makasi jollakin kovalla alustalla silmät ja kädet sidottuina, eikä nähnyt Kaarnea tai Dasania, mutta aisti heidän olevan vierellään. Heidät oli köytetty lavettiin, jota veti yksi kolmesta härkäkiiturista. Hänen herkistyneet aistinsa toimivat päänsärystä huolimatta. Hän maistoi pölyn, kuuli kiitureiden huminan, tunsi lavetin värähtelyt sekä Kaarnen ja Dasanin läsnäolon.

Meidät on vangittu, hän ajatteli ja hymähti heti perään. Eipä tuo kummoisia päättelyn lahjoja vaatinut.

Mitä heille tapahtuisi? Möisivätkö bandiitit heidät orjiksi? Veisivätkö kauaskin? California oli vain läntisin kaistale americanojen laajaa maata. 

Rob havahtui ajatuksistaan. Kaarnen liikahteli rauhattomasti, tempoi köysiä, joilla kädet oli sidottu.

– Kuinka voit? Rob kysyi fenniksi.

– Ai sinäkin olet hereillä, Kaaren sanoi. – Päätä särkee ihan hemmetisti, mutta muuten taidan olla kunnossa.

– Minun päähäni on varmasti lyöty moukarilla, Rob sanoi. – Ihan mahdoton kipu ja kalkatus. Aivan kuin kaikki Laatokan Velhosaaren kellot soisivat siellä yhtä aikaa. Minne luulet heidän vievän meitä?

– Ei aavistustakaan, Kaarne vastasi. – He ovat orjavarkaita. Turha odottaa erityisen miellyttävää kohtelua.

– Joo, minähän toivoin pääseväni pesulle oikeaan ammeeseen. Sellaiseen, jossa on kultaiset tassut, tuoksuvia yrttejä ja saippuavaahtoa.

– Sinä kyllä kaipaisit kunnon kylpyä. Haiset kuin raato.

– Eipä sinunkaan hajuvetesi peitä viehkeää viemärin hajuasi.

– Taisi Istanbulin basaarin ilmaisnäyte pettää, Kaarne naurahti. – Mutta mitä ihmettä ne Sacramenton asukkaat oikein työntävät jätekaivoihinsa?

– Ainakaan siinä itsessään ei ole pihtailtu. Tälle löyhkälle ei pärjää Owen Butlerin aamun erikoinenkaan, ja se, jos mikä, saa silmät punoittamaan.

– Voisitteko puhua americanoa? sanoi Dasan, joka makasi köytettynä Kaarnen takana.

– Et jäänyt mistään paitsi, Kaarne totesi. – Sinä tiedät bandiittien toimintatavat. Kerrohan, mitä meille tapahtuu seuraavaksi.

– He vievät meitä Tahoe-järven suuntaan. Sieltä pääsee vuorten välisiä solia pitkin Sierra Nevadan toisella puolella oleville kulta- ja hopeakaivoksille. Sinne tarvitaan koko ajan tuoretta työvoimaa. Olot ovat kaameat ja hävikkä paljon.

– Luuletko, että Lagunaa ollaan viemässä sinne?

– En luule, vaan tiedän. Tarkistin asian ennen kuin varastin bandiittien prisman. Siihen on tallentunut kaikki tämän alueen liikkumiset, tehdyt ja suunnitellut.

– Sittenhän tilanne on hyvä, Rob sanoi. – Jos nyt kerran olemme menossa samaan paikkaan kuin Laguna.

– En usko, että se on siltikään hyvä juttu, Dasan sanoi. – Kaivokset ovat kuin jättimäinen vankilakaupunki, erittäin tarkasti vartioitu ja ympärillä ylipääsemättömät muurit.

– Ymmärrän, Rob sanoi. – Kultaa ja hopeaa pitää vartioida, ettei kukaan veisi sitä mennessään.

– Louhijat on kytketty ketjuilla kivenjärkäleisiin. Siitä ei niin vain lähdetä, Dasan huokaisi.

– Kuulostaa tutulta, Rob sanoi. – Kirotussa metsässä minut kytkettiin ketjulla kiveen ja pakotettiin sahaamaan puita.

– Sellaistakin hommaa saattaa olla luvassa. Metsätyöt ovat toinen homma, jossa tarvitaan koko ajan tuoretta työvoimaa.

– Eli meidän pitää yrittää paeta ennen kuin olemme perillä, Kaarne sanoi.

– Kyllä.

– Helpommin sanottu kuin tehty, Rob sanoi. – Sen lisäksi, että meidät on köytetty, meidät on myös kahlittu kiinni lavettiin.

– Tämä on pieni orjalotjassa, Dasan sanoi. – Onkohan mukana muita?

– Tilaa olisi, mutta muita ei ole kyydissä, Rob sanoi.

– Mistä tiedät? Eikö sinun silmiäsi ole peitetty? Dasan kysyi.

– On, mutta se ei haittaa minua.

– Miten niin ei haittaa? Ethän voi nähdä ilman silmiä?

– Minä itse asiassa näen silmät peitettynäkin. 

– Oletko noita?

– En todellakaan. En osaa selittää tätä kunnolla, mutta minun päähäni muodostuu kuva siitä, mitä lähistöllä on. Näen asioita, joita ei näkisi edes paljain silmin. Kuten esimerkiksi sen, että teidät molemmat on kytketty tähän lotjaan jonkinlaisella vaijerilla jossa on luultavasti sormenjäljen tunnistava lukko.

– Kautta mustan chindin, Dasan sanoi. – Tuo kuulostaa todellakin noituudelta tai sitten yrität vain jymäyttää minua. Et taida puhua totta.

– Kyllä puhun, Rob vakuutti. – En osaa selittää sitä tämän paremmin, mutta niin se vain on.

– Osaatko sanoa, mikä sormi minulla on ylhäällä?

– Tuo on aika vaikea, mutta veikkaan, ettei se ole keskisormi.

– Oikein. Peukutan kykyjäsi.

– Hei, mitä nyt tapahtuu? Kaarne sihahti.

Härkäkiiturit ja orjalotja hidastivat vauhtiaan. Sitten ne pysähtyivät.

– Jotakin on tekeillä, Rob kuiskasi. – Bandiitit vaikuttavat hermostuneilta. Kaarne, mitä näet skannereillasi?

– Lähistöllä on vain pari kookasta eläintä. Jonkinlaisia kauriita.

– Niitä täällä riittää, muulipeuroja nimittäin, Dasan sanoi. – Viljelmillä jopa riesaksi asti.

Samassa alkoi kuulua laukauksia. Bandiitit kirosivat kovaan ääneen, ja härkäkiiturit ampaisivat liikkeelle niin kovalla kaasulla, että Rob iski päänsä lotjan partaaseen.

– Mitä hittoa? Dasan huudahti.

Lotja poukkoili puolelta toiselle kiihtyvässä vauhdissa.

– Tässä voi käydä huonosti, Kaarne ähkäisi, kun lotja otti osumaa jostakin esteestä.

– Toivottavasti eivät aja alas miltään jyrkänteeltä, Rob sanoi. – Onko täällä sellaisia?

– En usko, että ollaan vielä niin lähellä vuoria. Ei pitäisi käydä pahasti, ellei sitten törmätä päistikkaa johonkin kovaan, Dasan sanoi.

Laukaukset vaimenivat, mutta vauhti ei hidastunut.

– Kaksi kiituria on poissa pelistä, Kaarne ilmoitti. – Yksi ainut hyökkääjä hoiteli ne pois päiviltä. Se näyttäisi liikkuvan hevosella. On yhä perässämme ja lähestyy koko ajan.

– Mistä tiedät kaiken tuon, jos silmäsi ovat sidotut? Dasan ihmetteli.

– Minulla on sisäinen tutkaskanneri. Tällaisissa tilanteissa siitä on kovasti hyötyä.

– Tehän ihme otuksia olette, kumpikin.

Yllättäen lotja alkoi kaartaa voimakkaasti aivan kuin sitä vetävä kiituri pyörähtäisi paikoillaan. Keskipakoisvoima puristi kyydissä olijat lotjan perälautaa vasten ja sai hampaat natisemaan suussa. Sitten liike pysähtyi. Rob maistoi maasta nousseen pölyn ja tunsi hiekanjyvät huulillaan.

Joku tiuski americanonkielisiä kirosanoja. 

Kuului ähinää ja puhinaa, raahaamisääniä ja hevosen korskuntaa.  

Viimein lähestyviä helähdyksiä askelten tahtiin.

– Onpas täällä kummallisen näköistä porukkaa, sanoi käheä naisääni.

Rob aisti, kuinka käsi lähestyi ja kiskaisi siteen pois hänen silmiltään. 

Hänen vierellään seisoi nainen. Hän sulki silmänsä ja katsoi uudestaan aivan kuin ei olisi uskonut silmiään. Nainen oli pitkä. Ainakin kaksimetrinen. Vartalo oli lihaksikkaan jäntevä. Ja kasvot. Ne olivat kaunispiirteiset, liki ylväät, mutta pahasti isorokon arpeuttamat. Silmillä oli tummat lasit. Pitkät hiukset laskeutuivat selkään. Päätä peitti lierihattu. Kummallakin puolella kupeita lepäsi valkokahvainen pistooli nahkakotelossaan.

Kun nainen liikahti, hänen pitkävartisiin saappaisiin kiinnitetyt kannuksensa helähtivät.

Nainen riisui siteet myös Kaarnen ja Dasanin silmiltä.

– Tämä taitaa olla onnenpäivänne, hän sanoi. – Ilman minua olisitte päätyneet orjiksi kaivoksille, ja se on aikamoinen vastakohta onnelliselle elämälle, uskokaa pois.

– Kuka olet? Kaarne kysyi. – Miksi autoit meitä?

– Taidan arvata, Dasan sanoi.

– Anna tulla, nainen sanoi. – Arvaa pois.

– Olet Raspchérie, kuulu palkkionmetsästäjä.

– Hyvä! Oikein arvattu.

– Mistä tunnet hänet? Rob kysyi.

– Hän on kuuluisa näillä main, Dasan sanoi. – Jahtaa etsintäkuulutettuja rikollisia.

– Noista käärmekasvoista on luvattu sievoiset summat, Raspchérie sanoi ja viittasi kädellään bandiitteihin, jotka istuivat maassa toisiinsa sidottuina. – Ja teidän on nyt vakuutettava minulle, että ette aio samoille apajille. Siis mikäli haluatte, että vapautan teidät kahleistanne.

Sitten nainen käänsi katseensa pohjoiseen, seisoi hetken jäykkänä kuin patsas ja sanoi:

– Ei helvetti, sieltä on tulossa lisää samaa porukkaa. 

– Mitä on tekeillä? Kaarne kysyi.

– Luulenpa, että liskot ennättivät hälyttää apua. Osaatteko ajaa kiitureilla?

– Eiköhän se onnistu, Rob sanoi.

– Olisi tietysti kätevää, jos aukaisisit ensin kahleemme, Dasan sanoi.

– Pitänee irrottaa bandiiteilta peukalot, että saadaan lukot auki, Raspchérie tuhahti. – Eikä sekään ole varma konsti, jos lukitukseen on käytetty jotakin muuta sormea.

Nainen otti vyöstään veitsen, kytki leikkuusäteen päälle ja katsoi tuimasti bandiittien suuntaan. – Tässä pitäisi riittää akkua juuri sopivasti. 

Rob näki, kuinka bandiittien suomukasvot vääntyivät villiin irvistykseen, mutta nainen vain sylkäisi niiden suuntaan ja sanoi Robille:

– Käänny niin, että pääsen käsiksi kahleisiin.

Hän sulatti lukot veitsen lasersäteellä, ja muutamassa hetkessä Robin, Kaarnen ja Dasanin kädet olivat vapaat.

– Mitä teemme bandiiteille, Rob kysyi.

– Minä kytken heidät lotjaan. Ehkä se hillitsee takaa-ajajien halua ampua meitä kohti.

Raspchérie otti satulalaukusta lieriönmuotoisen leijusäiliön ja käveli kannukset helähdellen bandiittien luo. Hän kytki säiliön päälle ja työnsi sen toisiinsa sidottujen miesten väliin. Sitten hän nosti heidät vaivatta ilmaan ja vei orjalotjaan.

– Saavat kerrankin itse tuta, miltä tuntuu olla lotjan kyydissä.

Bandiitit pyörittelivät viirusilmiään ja yrittivät sanoa jotakin, mutta tukituista suista kuului vain epämääräistä muminaa.

– En jaksanut kuunnella heidän valitustaan, Raspchérie selitti ja tarkisti, että päiden ympäri kulkevat siteet olivat tiukalla. – Parempi, että pysyvät hiljaa. Hypätkää kiitureiden ohjaimiin ja seuratkaa minua.

Dasan otti kiiturin, jossa lotja oli kiinni. Rob otti taskustaan rasian ja sipaisi suuhunsa nokareen käärmetervaa niin, että pystyisi reagoimaan kulkupelin liikkeisiin nopeammin.

– Mistä tämä lähtee käyntiin? Kaarne kysyi.

– Puristat vain molemmista sarvista yhtä aikaa, Dasan sanoi. – Ohjaaminen on yksinkertaista. Muutat suuntaa sarvia kääntämällä ja vedät tai työnnät, jos haluat muuttaa korkeutta. Säätövaraa on ehkä metrin verran. Takana olevat sivusuuttimet toimivat polvia puristamalla. Niillä kannattaa heilauttaa kiiturin perää, jos haluaa tehdä nopean käännöksen.

– Nyt pitää vielä päättää, mihin suuntaan lähdetään, Raspchérie sanoi. – Sitä varten tarvitaan tämä. 

Hän kaivoi taskustaan kultadollarin. 

– Jos tulee kruuna, lähdetään kohti Tahoejärveä, jos taas klaava, niin mennään vuorten syrjää myötäillen etelään.

Kolikko singahti ilmaan. Raspchérie sieppasi sen kouraansa ja löi kämmenselkään. Siinä oli liekkiä kämmenellään kantavan naishahmon kuva.

– Kruuna. Noustaan vuorille ja järjestetään takaa-ajajille pieni yllätys.

Nainen painoi leveälierisen hatun tiukemmin päähänsä ja nousi ratsunsa selkään. Hevosen palmikoitu harja oli lumivalkoinen. Hopeanharmailla kupeita peittivät leijuvaljaat. 

– Liikettä niveliin, ________________ (ehdota hevoselle nimeä)! Raspchérie huusi.

Ratsu nousi takajaloilleen, korskahti ja kiihdytti hetkessä laukkaan.

Rob väänsi härkäkiiturin sarvista ja lähti liikkeelle sellaisella kiihtyvyydellä, että oli pudota kyydistä. 

Jos heitä takaa ajavilla bandiiteilla oli yhtä ärhäkkäät kulkupelit, heidän olisi parempi pitää kiirettä.

Luku 8 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

– Ne vetävät perässään isoja orjalotjia, Raspchérie sanoi.

Nainen tutki maisemaa elektronisten kiikareiden läpi. He olivat nousseet kielekkeelle, josta näki vuorten väliseen kallioiseen kanjoniin. Sen pohjalla virtasi joki. Kuohut ryöppysivät valkoisina kohti kauempana avautuvaa laaksoa.

– Eivät taida olla kiinnostuneita meistä, Kaarne sanoi.

– Eivät niin paljoa, että olisivat irrottaneet ketään pääjoukosta. 

– Niillä taitaa olla muita kiireitä, Rob McCool ounasteli.

– Veikkaan, että toimittavat orjia kaivoksille ja ovat myöhässä aikataulusta, Dasan sanoi.

– Näkyy heti pari kolme tuttua naamaa, Raspchérie sanoi kiikarit yhä silmillään. – Niistä on luvattu kunnon palkkiot.

– Laskin viisitoista bandiittia, Kaarne sanoi.

– Liian monta meille, Dasan huokaisi.

– Orjia on ainakin viisikymmentä, Kaarne jatkoi. – Emmekö voisi jotenkin auttaa heitä?

– Viisitoista bandiittia on hitonmoinen vastus, Dasan sanoi.

– Hitonmoinen, mutta ei mahdoton, Raspchérie sanoi. 

* * *

Paikka ei ollut täydellinen, mutta sai kelvata. Dasan ja Raspchérie olivat väylän vasemmalla puolella, Rob ja Kaarne oikealla. Kivisessä maastossa kasvoi harvakseltaan matalia kuusenruipeloita. Bandiitit eivät etenivät hitaasti ylämäkeen ylivoimaansa luottaen, suojasädehaarniskat aktivoituina. 

– Tulkaa esiin, huusi joukon johtaja. – Tiedämme, että olette siellä.

Johtaja oli kookas, käärmenahkainen bandiitti. Se kannatteli olallaan jyhkeää asetta, jollaista Rob ei ollut aikaisemmin nähnyt. Siinä oli kolme avaraa piippua ja sylinterimäinen lipas niiden alapuolella.

– Tulkaa hakemaan, jos uskallatte, Raspchérie huusi niin, että hänen rosoinen äänensä otti kaikua kallioista ja kuulosti tavallista voimakkaammalta.

Pääjoukko pysähtyi, mutta bandiiteista kolme jatkoi etenemistään harmaata kallionsyrjää pitkin kiväärit valmiina. Yhtäkkiä sivuilta kuului räjähdyksiä ja bandiittien päälle alkoi kaatua kuusia. Samalla Rob ja Kaarne hyökkäsivät ja peittosivat ylimieliset etenijät helposti. Kaikki tapahtui kuusien suojissa niin nopeasti, että bandiittien pääjoukko eivät ennättänyt tehdä yhtään mitään.

– Sopii seuraavan liskoporukan lähteä liikkeelle. Mitä oikein odotatte? Raspchérie huusi ja nauroi käheästi päälle. – Tällä vauhdilla teillä on vielä muutama yritys jäljellä.

Rob ja Kaarne olivat käyttäneet Raspchérien leijusäiliöitä apuna ja kuljettaneet kolme tajutonta bandiittia kivien taakse piiloon.

– Mikä pääjoukkoa oikein vaivaa? Rob sanoi. – Ovat jähmettyneet paikoilleen.

– En tiedä, Kaarne sanoi. – Ei niillä ole oikein muutakaan reittiä, jos mielivät vuorten toiselle puolelle.

– Niiden täytyy juonia jotakin.

– Ne eivät edes valmistaudu tekemään mitään. Hetkinen. Ne lähettävät viestisignaaleja, mutta en pääse niihin käsiksi. Ovat liian hyvin salattuja.

– Kutsuisivatko apujoukkoja?

– Hyvin mahdollista. Jos tämä on sellainen reitti, jota ne käyttävät enemmänkin, niillä voi olla vaikka minkälaisia tukikohtia lähistöllä.

Vastaus Robin ja Kaarnen epäilyihin tuli nopeasti. Ylempää kallioisilta rinteiltä lähestyi kaksi puolikaleeria. Ne liikkuivat maahan yltävien airojen avulla kuin torakat tai tuhatjalkaiset.

Raspchérie ja Dasan syöksähtivät väylän yli Robin ja Kaarnen luo.

– Mitä hemmettiä nyt tehdään? Rob sanoi.

– Kaleereita vastaan on paha taistella, Raspchérie sanoi. – Ne näyttävät kömpelöiltä, mutta ovat tällaisessa maastossa erittäin ketteriä. Niillä on sädesuojaus ja kevyet kanuunat. Bandiitit tuntien niillä on myös tainnuttimia.

– Joo, Rob sanoi. – On tullut testattua muutaman kerran aika huonolla menestyksellä.

– Niiden ammuksia on melkein mahdotonta väistää, Raspchérie sanoi. – Ne hakeutuvat automaattisesti kohteeseensa ja suojasädehaarniskat vetävät niitä puoleensa kuin magneetit.

– Pitäisikö haarniskoista luopua? Kaarne sanoi.

– Kunhan et vain aktivoi sitä.

– Vielä pari minuuttia ja sitten ne ovat kimpussamme, Rob huokaisi.

Luku 9 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool havahtui tajuihinsa ja avasi silmänsä. Hän makasi jossakin lattialla rääsyihin kiedottujen jalkojen välissä. Jalat oli lisäksi kytketty lattiaan rautakahleilla. 

Rob selvitti ajatuksiaan. Hän muisti, kuinka oli puolustautunut kaleereja vastaan, kuinka ne olivat tulleet rinnettä alas heitä päin, ja kuinka heidät oli saalistettu lopulta metalliverkkoihin. Raspchérie oli saanut leikattua verkon auki laserveitsellään, mutta pian sen jälkeen he olivat menettäneet tajuntansa. Tai niin Rob arveli tapahtuneen. Siihen hänen muistonsa katkesivat.

– Tämä tässä alkaa heräillä! huusi mies Robin yläpuolella. Hän veivasi puista airoa edestakaisin.

– Käske se töihin ja kerro, mitä pitää tehdä! huusi myrkyllisen kireä ääni jostakin kauempaa.

– Nousehan ylös, mies sanoi Robille. – Käy istumaan tähän viereeni. Minä näytän, mitä pitää tehdä.

Rob komusi ylös. Eikä hän olisi edes päässyt sen pidemmälle, sillä jalat oli kytketty pohjaan metalliketjulla aivan niin kuin muillakin soutuorjilla. Hän tajusi olevansa puolikaleerissa, joka liikkui nopeaan tahtiin rinnettä ylös. 

– Ota kiinni airosta ja yritä pysyä rytmissä. Airojen pitää osua maahan vuoronperään. Liike alkaa keulasta ja etenee perää kohti kuin aalto. Se työntää kaleeria eteenpäin. On tärkeää pysyä rytmissä. Jos kolhit airosi toisiin airoihin, saat maistaa laivapäällikön ruoskaa.

Rob näki kaleerin kyljessä olevasta aukosta, että he olivat epätasaisessa vuoristomaastossa. 

– Täällä heräillään myös, sanoi eräs soutajista vähän matkan päässä Robista.

Dasanin pää tuli näkyviin penkin takaa. 

– Laita se töihin! huusi peräkannella seisova bandiitti. Otuksen lihaksikas ylävartalo oli paljas. Kellertävät suomut kimaltelivat auringossa. Vyöllä oli keppi ja kädessä kiepille kierretty ruoska.

Dasan nousi istumaan ja tarttui airoon. Hän vaihtoi muutaman sanan vieressä istuvien soutajaorjien kanssa heidän omalla kielellään.

Heti perään kuului ruoskan viuhahdus, ja Dasanin olkapäähän ilmestyi verta valuva jälki.

– Täällä ei puhuta, ilman lupaa, bandiitti sanoi kiertäen ruoskan takaisin kiepille. – Eikä sanaakaa millään helvetin heimokielillä. 

Kaarne ja Raspchérie heräsivät myös. Lierihattunsa kadottanut palkkionmetsästäjä sanoi pari valittua sanaa kohtelustaan, mutta sai heti kepiniskun kasvoihinsa. Nainen katsoi vierelleen tullutta bandiittia kostonhimoinen ilme kasvoillaan, mutta bandiitti ei välittänyt siitä. Se vain nauroi niin, että kaksihaarainen kieli työntyi ulos suusta ja iski Raspchérietä uudestaan.

– Tartu airoon arpinaama. Minä en sinun irvistelyjäsi pelkää. Ainut asia, mikä sinussa kammoksuttaa on tuo helvetillinen hevonpaskan haju.

– Kunhan saan sinut käsiini, syötän sinulle sellaisen lastin hevonpaskaa, että muutut itsekin paskaksi, Raspchérie kähisi.

– Ha-haa, todella hauskaa, mies nauroi sähisten ja iski naista kolmannen kerran.

Raspchérie syöksähti bandiittia kohti sen, minkä kahleet antoivat myöten, ja tämä kavahti taaksepäin.

– Et muka pelkää, Raspchérie nauroi. – Älä tule enää lähelleni, sillä taisit paskoa juuri housuusi.

Bandiitti yritti lyödä Raspchérietä vielä kerran, mutta nainen väisti ja heilautti kättään niin, että ketju tarttui keppiin. Raspchérie kiskaisi kepin maahan ja astui sen päälle. 

Hän sanoi kylmän rauhallisesti:

– Katsotaan sitten, mikä on ääni kellossa, kun tämä tikku on matkannut syvälle ahteriisi. 

Bandiitti sylkäisi ja lähti kävelemään kovaan ääneen kiroillen kohti kaleerin perässä olevaa komentokajuuttaa.

– Keppi unohtui. Etkö uskalla tulla hakemaan sitä? Raspchérie huusi ja nauroi käheästi päälle.

Orjat lakkasivat soutamasta. He olivat tyrmistyksestä mykkiä. Mutta vaikka he eivät sanoneet mitään, Rob vaistosi, että he olivat Raspchérien puolella. He eivät voineet vain ymmärtää, kuinka joku uskalsikin uhmata laivapäällikköä niin julkeasti.

Hetken kuluttua laivapäällikkö tuli takaisin. Hänellä oli olallaan metalliverkko.

– Sinun olisi hyvä tietää, että minä syön kaltaisiasi villikissoja välipalakseni, hän sanoi levittäen verkon heittokuntoon.

Raspchérie ravisteli kahleitaan ja sylki otuksen suuntaan. – Senkin pelkuri! Uskallat saalistaa vain kiinni kahlittuja petoja. Et uskaltaisi ikinä kohdata minua tasavertaisessa kamppailussa.

– Turha soittaa suuta. Minun ei tarvitse todistella kenellekään yhtään mitään. Minä en välitä tasavertaisuudesta. Pistän sinut vain kärsimään. Et tule enää koskaan metsästämään yhtään bandiittia, et koskaan enää saamaan palkkioita. Leikkaan irti kissankyntesi ja terävän kielesi. Opitpahan olemaan nöyränä parempiesi edessä.

Otus heitti verkon Raspchérien päälle ja kytki siihen virran. Voimaa ja vihaa uhkuva nainen lysähti tiedottomana kannelle.

– Sepä oli rohkeasti tehty! Rob huusi. Seuraavassa hetkessä hän tajusi, ettei se ollut kovin viisaasti tehty. 

Bandiitti kääntyi hänen suuntaansa ja sanoi:

– Haluatko samanlaisen käsittelyn?

– Et kestä pientäkään ivaa, Rob sanoi. – Mistä sinut on oikein tehty?

– Mitä ihmettä sinä oikein yrität? Kaarne kivahti Robille muutaman penkkirivin päästä. – Tuo otus ei kaipaa tekosyitä. Se laittaa sinutkin kärsimään.

– Tyttö puhuu järkeä, bandiitti sanoi. – Sinun kannattaisi kuunnella häntä.

Sellainen järki ei vain tahtonut mahtua Robin kalloon.

– Et uskaltanut ottaa vastaan haastetta itseäsi isommalta ja vahvemmalta naiselta, mutta miten olisi haaste minulta. Olen sinua paljon nuorempi ja parikymmentä kiloa kevyempi, Rob sanoi uhmakkaasti.

Bandiitti huokaisi, nuoli suomuisia huuliaan ja sanoi:

– Jos panisin järjestykseen kaikki kollit, jotka kohtaan näissä hommissa, en muuta tekisikään. Mutta sellainen ei satu huvittamaan minua, ei juuri nyt. Minusta on mukavampi pistää tämä sähisijä kärsimään oikein kunnolla, antaa keppiä ja ehkä säkittää ja upottaa jokeen. 

Laivapäällikkö piti pienen tauon, katseli ympärilleen ja karjaisi sitten:

– Ja mitä pirua te oikein toljotatte, orjanpirulaiset! Vauhtia! Liikkeelle! Ei tässä ole varaa laiskotella koko päivää. 

Airot alkoivat taas kuopia kalliota, ja kaleeri nytkähti eteenpäin.

* * *

Rob McCool tutki airon aukon läpi avautuvaa näkymää. He olivat tulleet vuorten sylissä olevalle järvelle. Sen täytyi olla Tahoe, josta Dasan oli kertonut. Nimi tarkoitti järveä, ja sellainen se olikin, oikea järvien järvi, parinkymmenen kilometrin läpimittainen kuvastin, jossa päilyi taivaan sini ja vuorten lumihuiput. 

Näkymä toi jollakin tapaa mieleen Fennonian. Ikävä puraisi Robin sydäntä. Koti oli siellä jossakin, kaukana maailman toisella laidalla.

Puolikaleeri matkasi pitkin Tahoen itäreunaa. Airot tapasivat kallion sijaan veteen. 

Järveltä he nousivat vuorten väliseen kanjoniin, joka johti vuorten toiselle puolelle. Näkymä huippujen varjosta itäisille maille oli päätähuimaava. Takana olivat vehmaat metsät, edessä loppumaton, aukea autiomaa. 

He laskeutuivat joelle, ja jatkoivat kohti itää. Sitten he jättivät joen ja suuntasivat pohjoiseen, kunnes tulivat kaivoksille.

Se oli kuin suunnattoman suuri, linnoitettu leiri, joka peitti kellanharmaiden kukkuloiden välisen laakson miltei kokonaan. Aaltoileva maisema oli lohduton, kitukasvuisten, harvassa kasvavien pensaiden reunustama.

Ja siinä he nyt olivat. Karu kohtalo edessään.

Rob tunsi laivapäällikön lähestyvän takaapäin. Hän aisti otuksen liikkeet, vaikkei tätä nähnytkään. Bandiitti nosti suomuisen kätensä ja löi, mutta Rob väisti kepin viime hetkessä niin, että näytti siltä kuin hän olisi aivan sattumalta liikauttanut hieman päätään. 

– Mitä sinä siinä kuikuilet? bandiitti murahti silminnähden harmissaan siitä, ettei ollut osunut. – Selkä suoraksi, orja. Keskity soutamiseen.

Rob ei sanonut mitään, mutta ryhdistäytyi ja keskitti katseensa edessä soutavan orjan selkään. Hän ei halunnut haastaa enempää riitaa bandiitin kanssa. Siitä ei seuraisi mitään hyvää. 

Rob katseli, kuinka Dasan ja Kaarne kiskoivat airojaan muutaman penkkirivin päässä hänen edessä. Raspchérie oli edelleen laivapäällikön kajuutassa. Rob oli kuullut kepiniskujen äänet ja molemminpuoliset sadattelut. Nainen oli saanut kunnolla selkäänsä ja luultavasti vaipunut viimein tajuttomuuteen, koska äänet olivat lakanneet.

Rob toivoi vain, että Raspchérie olisi vielä hengissä.

Luku 10 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Hopeakaivos osoittautui juuri niin kaameaksi paikaksi, kuin mitä Rob McCool oli ounastellut. Heidät passitettiin suoraan maan alle kaivosorjien maailmaan, jossa vallitsi tunkkainen ilma ja puutteellinen valaistus. He joutuivat työskentelemään puusta rakennetun hilarakennelman sisällä. Vierekkäiset ja päällekkäiset  parrukuutiot tukivat avartuvaa luolaa, jota laajennettiin sitä mukaa, kun kvartsia louhittiin ja kuljetettiin maan pinnalle. Valkoinen kvartsi oli hopean ja kullan juovittamaa. Orjat työstivät kalliota laserhakuilla, lapioilla ja paljain käsin. Malmilohkareet nostettiin leijuvaunuihin, jotka vinssattiin pystysuoria kuiluja pitkin maan kamaralle.

Rob hakkasi kvartsikimpaleita irti kalliosta. Työ ei ollut Robille uutta. Hän oli ollut usein mukana, kun Pirunkirnun kalliolinnaa oli laajennettu tai korjattu kotona Fennoniassa.

Siellä jossakin kaukana. Siellä oli Kotojärvi ja jättien metsän siirtolohkareet sekä Corrán Binne, kotoisa Pirunkirnu. Milloin hän pääsisikään sinne takaisin? Luolista koostuva linnoitus oli tyhjillään. Klaani oli joutunut jättämään kotinsa, kun novgorodilaiset olivat hyökänneet rajan yli. Upeat luolastot oli luultavasti sotkettu. Rob pelkäsi niiden muistuttavan tällä haavaa enemmänkin peikkojen pesää kuin Irlannista lähteneiden pakolaisten vuosisataista piilopaikkaa.

– Otatko vettä?

Dasan oli tullut Robin taakse ja ojensi puista kuppia. Toisessa kädessä oli sangollinen sameaa nestettä.

– En kutsuisi tuota vedeksi, Rob sanoi.

– Muuta ei ole, Dasan sanoi. – Se vie pahimman janon, vaikka maistuukin karhun kuselta.

Rob otti kupin ja kippasi sisällön suuhunsa.

– Kusta tosiaan. Hemmetti, miten pahaa.

– Miten Raspchérie jaksaa?

– Edelleen kjuumeessa. Haavat tosin alkavat jo parantua.

– Olisivat saaneet hoitaa sen kerralla kuntoon, Dasan murahti.

– Eivät ne meistä välitä. Jos ei jaksa, ei kestä ja sitten uupuu ja nääntyy. Uusia tuodaan kuolleiden tilalle.

– Minä pelkään, ettei Raspchérie selviydy tästä.

– Hän on kovaa tekoa. Luulen, että hän voi paremmin, kuin mitä antaa ymmärtää. Kerää voimia tulevan varalle.

Kaarne tuli heidän luokseen tyhjää leijuvaunua työntäen.

– Lopettakaa juoruilu ja ruvetkaa töihin. Muuten ei saada kiintiötä täyteen. 

– Tämä ei ole reilua. Joudumme tekemään töitä neljän edestä, Rob sanoi.

– Ei kukaan väittänytkään, että tämä olisi reilua. Mutta meidän pitää jaksaa Raspchérien vuoksi, Kaarne sanoi. – Meidän on saatava täydet muona-annokset, että saamme hänet tolpilleen. Sitten, kun hän jaksaa tehdä osansa, helpottaa työ kaikkien osalta.

Kaarne heitteli Dasanin kanssa malmikimpaleita vaunuun niin, että kupruille kolhiintuneet metallilaidat vain kumahtelivat.  Rob jatkoi kvartsisuonen louhimista.

– Meidän on saatava jostakin apua, emme pääse täältä muuten pois, Kaarne sanoi työn lomassa.

– Mistä ajattelit sitä hankkia? Rob kysyi ja iski hakun kiveen. Lasersäteellä varustettu terä upposi syvälle kovaan seinämään.

– Jos vain pääsisin tarpeeksi lähelle keskusrakennusta. Sen katonharjalla on masto. Voisin ehkä murtautua järjestelmään ja saada viestin liikkeelle.

– Viestin, Rob toisti. – Minne sen lähettäisit?

– Piraateille ja ehkä myös has’hassineille.

– Entä kotiin?

– Sinnekin. Vaikka en kyllä keksi, mitä he voisivat tehdä hyväksemme. He ovat liian kaukana. He vain huolestuisivat turhaan.

– Has’hassinien taidot olisivat kyllä tarpeen, Rob huokaisi. – He, jos ketkä voisivat saada meidät ulos täältä.

Dasan ei malttanut olla puuttumatta Robin ja Kaarnen keskusteluun.

– Keitä ne has’hassinit ovat?

– Taidat olla yksi harvoista koko maailmassa, kun et tiedä.

– Valaise minua.

– He ovat kuolemattomia palkkasotilaita ja salamurhaajia. 

– Kuolemattomia muka. Kuka tuota uskoo?

– Heidät ammuttiin kerran silmieni edessä, mutta he palasivat myöhemmin niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.

– Kuulostaa ihan sadulta.

– Ehkä, mutta totta se on.

– Meidän pitää keksiä jokin keino, jolla saamme sinut tarpeeksi lähelle mastoa, Rob sanoi.

– Mietitään sitä myöhemmin, Kaarne sanoi. – Keskitytään nyt töihin, että saamme kiintiön täyteen ja ruokaa sen mukaan.

Luku 11 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Päivät kuluivat. Keskusrakennus ja masto pysyivät yhtä tavoittamattomissa kuin olisivat olleet kuun pimeällä puolella. Rob McCool hakkasi luolan seinästä kvartsimalmia, jonka Kaarne ja Dasan kärräsivät kaivoskuilulle. He ahkeroivat itsensä uuvuksiin, saivat suurimmaksi osaksi kiintiöt täyteen ja palkinnoksi täydet ruoka-annokset, joiden laatu vaihteli lähes syömäkelvottomasta kohtalaiseen. Lopulta Raspchérien kuume laski. Hän toipui työkuntoon. Päivittäisen kiintiön saavuttaminen helpottui. Kaarne kyseli häneltä, mitä laivalla oli tapahtunut, mutta Raspchérie ei halunnut kertoa siitä.

Viimein he kyllästyivät odottamaan sopivan tilaisuuden ilmaantumista ja päättivät ottaa aloitteen omiin käsiin. He eivät jäisi mätänemään synkkään, pölyiseen, kaikki voimat imevään kaivokseen lopuksi ikäänsä.

Työtä tehtiin vuoroissa eikä kukaan pysynyt laskuissa siitä, oliko maan päällä yö vai päivä. Ei kukaan muu kuin Rob, joka oli sen suhteen poikkeus. Jostakin kumman syystä Robilla oli tietoisuus ajan kulusta. Sen täytyi johtua hänen herkistyneistä aisteistaan. 

Rob mietti asiaa hiipiessään Kaarnen perässä. Jotakin outoa oli meneillään hänen sisällään, hänen elimistössään. Hän muuttui, ja se tarkoitti muutakin kuin vain aikuiseksi kasvamista. Muutakin kuin kiusallisia karvoja ja lisäpituutta ja kaikenlaista… kasvua. Viimeinen ajatus sai hänet punastumaan. Hänen haavansa parantuivat epätavallisen nopeasti. Känen kestävyytensä ja muutenkin luontaisen erinomainen tarkkuutensa oli parantunut. Keho ja mieli toimivat yhteen saumattomammin. Uudet ominaisuudet hämmensivät häntä edelleen, vaikka ne olivatkin alkaneet näkyä jo kesällä, kun hän oli ollut vankina Lapponiassa, Aanarin linnan pilkkopimeässä tyrmässä.

Hän seurasi Kaarnea paksujen puupalkkien välissä. Niiden varaan oli rakennettu kerroksia kuin mehiläiskennoja maan sisään. Rakennelmat jatkuivat korkeuksiin. Hämärässä ei nähnyt kovin hyvin, mutta Rob hahmotti tilan ja rakenteet melko kauas.

Kaarne oli sen suhteen taitavampi. Hän oli onnistunut salaamaan kaivoksen vartijoilta kyberneettiset ominaisuutensa. He eivät tienneet, että Kaarne oli ollut koodinkantaja, että hänen silmiään oli paranneltu niin, että hän saattoi nähdä pimeässäkin. Lisäksi hänellä oli hermostoon liitetty implantti ja lähetin, jonka avulla hän saattoi murtautua lähellä olevien tietoverkkojen mysteereihin. Kaarne oli vain odottanut sopivaa tilaisuutta hyödyntää taitojaan. Nyt hetki oli viimein koittanut.

Heidän louhintapisteensä sijaitsi satojen metrien syvyydessä maan sisällä. Kaarne johti heitä ylöspäin kerros kerrokselta. Kaikissa kerroksissa oli orjia. Työtä tehtiin vuoroissa. Kaivos ei koskaan pysähtynyt, ei koskaan levännyt. 

– Montako kerrosta vielä, Rob kysyi Kaarnelta.

– Seitsemän kerroksen jälkeen tulee ensimmäinen kuilu, joka yltää maan pinnalle.

Kaarne oli murtanut pari päivää aikaisemmin erään vartijan kypärän mysteerit ja napannut itselleen kaivoksen piirustukset. Se oli käynyt yllättävän vaivattomasti.

Jokaisella orjalla oli kaulassaan tunnistinprisma. Se määräsi alueet, joilla orja sai liikkua. Kaarnelle se ei ollut mikään ongelma. Hän muutti heidän kulkuoikeuksiaan sitä mukaa, kun he etenivät. Hämärässä kaivoksessa, kaiken touhakan keskellä kukaan ei osannut epäillä mitään. Oli tavallista, että orjat työskentelivät useammilla tasoilla. Kaivos oli jatkuvassa muutoksen tilassa. Siellä louhittiin, rakennettiin, purettiin, syötiin ja nukuttiin. Kaikkea yhtä aikaa. Työ vaati liikkumista paikasta toiseen.

Kun he olivat nousseet viisi kerrosta, heitä vastaan tuli ensimmäinen vartija. Se olisi mennyt hyvin, mutta Raspchérien jalat pettivät juuri silloin. Hänen kuntonsa oli epävarma, vaikka hän olikin alkanut työskennellä heti, kun oli päässyt tolpilleen. Haavat olivat vasta arpeutumisvaiheessa.

– Jättäkää hänet tähän kerrokseen, vartija sanoi americanoksi.

– Ei tässä ole mitään ongelmaa, Dasan sanoi. – Me voimme kantaa hänet perille.

– Mihin kerrokseen olette menossa?

– Vain pari kerrosta ylöspäin, Kaarne sanoi, ja totta se olikin.

– Miksi menette sinne? 

– Auttamaan toista ryhmää.

Se taas ei ollut totta.

– Tuosta orjasta ei ole apua kenellekään, vartija sanoi ja potkaisi maahan valahtanutta Raspchérietä. – Parempi jättää se tänne. Viekää se tämän kerroksen makuuosastolle. Jatkatte sitten matkaa.

– Selvä homma, Kaarne sanoi. Hän ei halunnut kiistellä vartijan kanssa. Siitä ei olisi heille mitään hyötyä.

Rob ja Dasan alkoivat kantaa Raspchérietä välissään.

– Ei siihen suuntaan! vartija huudahti kiroten. – Makuuosasto on täällä. Seuratkaa minua.

Kaarne katsoi Robiin ja Dasaniin ja nyökäytti heille päätään. Nyt kannatti vain totella ja odottaa sopivaa hetkeä toimia.

He kulkivat rauhallisesti vartijan perässä, kunnes tulivat kohtaan, jossa oli öljykankaan alle pinottuja tarvikkeita. Kaarne löi vartijan tajuttomaksi kaulahermoon suunnatulla iskulla. He sitoivat ja kätkivät miehen tarvikkeiden sekaan. Kestäisi jonkin aikaa, ennen kuin hänet löydettäisiin. Sitten he palasivat takaisin kohtaan, jossa olivat kohdanneet vartijan ja jatkoivat portaikkoon. Kaksi kerrosta noustuaan he saapuivat valaistulle hissikuilulle.

– Mitä teemme Raspchérien kanssa? Dasan kysyi.

– Meidän on jätettävä hänet tänne odottamaan? Kaarne sanoi.

– Ja minuahan ette jätä minnekään, nainen sanoi ja ravisteli päätään. – Otin vain pienet nokoset. Olen nyt ihan kunnossa.

– Todellakin otit nokoset. Olit järjestää meidät vaikeuksiin. Piti laittaa yksi vartijoista pakettin.

– No, sittenhän unet eivät menneet ihan hukkaan, Raspchérie tuhahti. – Mitä nyt tapahtuu?

– Kun noustaan tämä kuilu maan pinnalle, ollaan puolen kilometrin päässä keskusrakennuksesta, Kaarne sanoi.

– Kuinka lähelle mastoa sinun pitää päästä?

– Parisataa metriä riittää.

– Toivotaan tosiaan, että on yö eikä porukkaa liikkeellä, Dasan sanoi. – Meillä ei ole mitään, millä taistella vastaan.

– Otin talteen vartijan lamautinpiiskan, Kaarne sanoi.

– Sepä ratkaisikin ongelman, Dasan sanoi vinosti hymyillen.

– Minä saan skannattua kaikki liikkujat. Jos meillä on tuuria, voimme välttää kohtaamiset. 

– Pääasia, että saamme sinut maston lähettyville, Rob sanoi.

– Pitäisikö kokeilla hämäyliikettä? Raspchérie sanoi. – Se veisi huomio toisaalle, ja Kaarne pääsisi varmemmin perille.

– Ei tehdä sitä ihan ensimmäiseksi, Rob sanoi. – Parhaassa tapauksessa kaikki hoituu häiriöttä ja voimme palata takaisin kaivokseen. Sillä tavalla säästymme rangaistuksilta.

– Hyvä pointti, Raspchérie sanoi. – Ei tekisi ihan heti mieli saada uutta käsittelyä. Edellinen on vielä turhan hyvässä muistissa. 

– Joku tulee, Rob sanoi.

– Outoa. Tämän kerroksen pitäisi olla tyhjillään, Kaarne sanoi.

He painautuivat hissikuilun kulman taakse piiloon. Askeleet menivät ohi. Sitten alkoi kuulua lorotusta.

Jostakin syystä Raspchérietä alkoi naurattaa. Hän katsoi Kaarneen, jota alkoi myös naurattaa. Molemmat painoivat kätensä suun eteen pitääkseen yllättävän hilpeytensä kurissa.

Kun yötarpeillaan käynyt kulkijan tulli takaisin, Raspchérie ei voinut enää pidättää nauruaan. Se tyrskähti käytävässä tukahdutettuna, mutta silti kuuluvana.

Askeleet pysähtyivät.

Rob syöksähti pois piilostaan ja oli jo käymässä kulkijan kimppuun, kun näki, että tämä oli keskenkasvuinen poika.

– Kuka olet? poika kysyi peloissaan. 

Samassa Dasan tuli esiin pimeydestä. 

– Isä, Toto sopersi. – Mitä ihmettä?

– Tulimme pelastamaan teidät, Dasan sanoi. – Missä Laguna ja kaikki muut ovat? 

– Laguna on makuusalissa nukkumassa. Siellä on muutamia muitakin meidän porukasta. Mutta eivät kuitenkaan kaikki. Meitä on vähän eri kerroksissa.

– Mitä nyt tehdään? Rob kysyi katsoen Kaarnea, joka oli tullut esiin Raspchérien kanssa.

– Meidän on tarkoitus mennä ylös kutsumaan apua, Kaarne sanoi kuin ajattelisi ääneen. – En tiedä tarkkaan, kuinka paljon vartijoita on, mutta paljon kuitenkin. 

– Niin…

– Toto, sinun on parasta palata takaisin, Kaarne sanoi. – Ole niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Älä kerro tästä kenellekään. On parasta, että kukaan muu ei tiedä meistä. Toimimme niin salassa kuin mahdollista.

– Pääasia, että me tiedämme, missä olette, Dasan sanoi pojalleen. – Tulemme hakemaan teitä, lupaan sen.

Rob katsoi sivuun ja huokaisi. Hän ei oikein pitänyt katteettomista lupauksista, oli oppinut sen kantapään kautta. Eiväthän he voineet mitenkään tietää, kuinka tässä hommassa kävisi. Mutta toisaalta, oli hyvä luoda toivoa jopa toivottomille. Se auttaisi jaksamaan, ja Toto tarvitsi rohkaisua epätoivoisessa tilanteessa.

* * *

He seisoivat hissikuilun edessä. Pystysuunnassa kulki vaijeri, jossa oli silmukoita. Leijusäiliöillä varustetut malmivaunut piti kiinnittää  silmukoihin koukuilla. Koska töitä tehtiin vuoroissa, malmilla lastattuja ja tyhjennettyjä vaunuja ja muuta tavaraa kulki kuilussa koko ajan. Alimmat hissit eivät yltäneet maanpinnalle saakka, sillä vaijerit eivät olisi kestäneet niin suurta rasitusta. Välillä vaunut piti siirtää hissiltä toiselle. 

xxx

Rob McCool, Kaarne, Dasan ja Raspchérie makasivat vaunussa suojapeitteen alla. Kaarne oli ohjelmoinut vaunun osoitteeksi korjauspajan varastopihan ja sisällöksi kunnostettavat työkalut. He toivoivat, ettei kukaan vaivautuisi tarkistamaan vaunua matkan aikana.

Vaunu nytkähti. Se irrotettiin vaijerista ja vedettiin sivuun. Heidän pitäisi olla nyt maan pinnalla. He odottivat jonkin aikaa paikoillaan, kunnes vaunu lähti taas liikkeelle. Kuului hiljaista hyräilyä. Joku työnsi heitä edellään.

Rob tunsi kuinka ilma muuttui, kun he tulivat ulos hissisuojasta. He olivat maan pinnalla. Näytti siltä, että Kaarnen ohjelmointi toimi. He olivat matkalla kohti oikeaa määränpäätä. 

Vaunu pysähtyi ja asettui maata vasten. Hyräily loittoni.

– Läheltä ei kuulu enää ääniä, Rob sanoi.

– Olemme varastopihalla, ja mikä parasta: täällä ei ole muita, Kaarne sanoi.

– Mitä nyt tehdään? Dasan kysyi.

– Pitää päästä vähän lähemmäs. Kytkeytyminen maston signaaliin ei onnistu vielä täältä, Kaarne sanoi.

– Minä voin työntää vaunun lähemmäs, Dasan sanoi. – Melkein kaikki kaivosorjat ovat lähialueiden heimoista. En erotu joukosta samalla tavalla kuin te kaikki muut.

– Tuo on totta, Raspchérie sanoi.

– Vaunun osoite pitää ohjelmoida uudestaan, Kaarne sanoi. – Jaaa… tehty.

– Sepä kävi nopsaan, Raspchérie yskähti.

– Helppo homma. Maston mysteerien murtaminen ja viestin lähettäminen onkin sitten haastavampaa. Mutta eiköhän siitäkin selvitä. Nyt ei ole ketään näköpiirissä. Dasan, hyppää pois ja ala työntää. Minä kerron suunnan.

Dasan kömpi pois pressun alta ja pudottautui vaunun reunan yli maahan. Hän käynnisti leijusäiliöt ja työnsi vaunun liikkeelle Kaarnen opastamaan suuntaan. Parin käännöksen jälkeen he olivat väylällä, jonka päässä kohosi masto kuin tähti taivaalle. Sen kärjessä kimalteli kultainen pallo.

– Täällä on varaa käyttää kalliita materiaaleja, Dasan sanoi. – Maston huipulla on kullattu pallo.

– Joo, näen sen skannereillani. Alamme olla riittävän lähellä. Katso jostakin paikka, jonne voit pysäyttää vaunun vähäksi aikaa.

Dasan meni vähän matkaa eteenpäin ja pujahti kujalle. 

– Onko tässä hyvä,? hän kuiskasi.

– Nyt on hyvä, Kaarne sanoi.

– Mitä minun pitää tehdä?

– Ei mitään. Pidä vahtia ja yritä olla mahdollisimman huomaamaton.

Dasan asettui istumaan vaunun taakse niin, ettei näkynyt pääväylän puolelle, mutta saattoi kuitenkin itse tarkkailla näkymää varjoista.

* * *

– Minä otan nyt yhteyden mastoon, Kaarne sanoi. – Tämä saattaa näyttää siltä, kuin olisin nukahtanut istualleni, mutta olen enemmänkin syvällä ajatuksissani. Voi tulla hetki, etten tiedosta, mitä ympärilläni tapahtuu, mutta älkää huolestuko. Se ei kestä kauaa.

Kaarne sulki silmänsä ja näki kaivoksen yhteyspisteen sykkivän edessään syvänpunaisena keskellä autiota ja mustaa data-avaruutta. Hän kytkeytyi signaaliin implanttinsa kautta. Mysteerit olivat hieman erilaiset, kuin mihin hän oli tottunut. Ne muodostivat yhteyspisteen ympärille verkkomaisen seinämän. Hän seisoi matalassa vedessä ja kosketti verkkoa virtuaalisella kädellään. Se helähti. Hän näpräsi verkon silmukoita, kunnes ne aukesivat. Sitten hän muovaili datasta kolme viestipalloa ja laittoi ne matkaan.

Hetken kuluttua yksi palloista saapui takaisin datavirran mukana. Kaarne poimi sen kämmenelleen. Siihen ilmestyi piraattikapteeni Carlos Fadiñjon hologrammi.

– Sinulla kävi tuuri, Carlos sanoi. – Olin juuri rupeamassa nukkumaan. Miten siellä menee? Aikataulut paukkuvat pahan kerran. Milloin pääsette palaamaan?

– En tiedä. Olemme pahassa pulassa, kaivosorjina.

– Vai niin. Missä päin se kaivos on?

– Jossakin Sierra Nevadan itäpuolella.

– Sinne ei taida päästä sukellusveneellä.

– Ei, ellei sillä pysty porautumaan maan sisään.

– Se ominaisuus siitä puuttuu.

Mandin kasvot ilmestyivät kuvaan.

– Hei Kaarne! Kuinka voit?

– Ihan hyvin. Tilanne on vain hankala.

– Mitä haluaisit meidän tekevän?

– Yrittäkää ottaa yhteys has’hassineihin. Laitan teille yhteyskoodin. Kertokaa terveisiä minulta. Tämä paikka on nimeltään Dumstock. Sanokaa, että heitä odottaa ruhtinaallinen saalis, jos tulevat avuksemme. Olen nähnyt sen omin silmin.

– Minkälaisesta saaliista on kyse? Carlos Fadiñjo puuttui puheeseen.

– Kultaa ja hopeaa, jonkin verran timantteja.

– Ehkä saamme kerättyä täältä porukan avuksenne.

– Sen on parempi olla iso. Kaivoksen turvatoimet ovat mittavat. Vartijoita on satoja.

– Vai niin. Käy järkeen. Onhan siellä vartioitavaa. Avun kannalta tuo kuulostaa pahalta.

– Älä huoli Kaarne. Välitämme viestisi has’hassineille, Mandi sanoi. – Ehkä he voivat auttaa.

– Kiitos. Voisitteko lähettää samalla Pirunkirnun klaanille tiedon, että paluumme…

Yhteys katkesi.

– Herätys, Rob kuiskasi Kaarnen korvaan. – Lähdimme jo liikkeelle. Ryhmä vartijoita lähestyi piiloa. Saitko homman hoidettua?

– Likipitäen. Sain yhteyden piraatteihin. Lupasivat välittää tiedon has’hassineille.

– Hyvä. Dasan työntelee meitä takaisin varastopihalle. Kuinka pian luulet, että apu saapuu.

– Sitä ei voi tietää. Ei ehkä koskaan. Eivät he ole velkaa meille. Virittelin houkutinta kaivoksen mittavasta aarteesta. Toivottavasti se helpottaa päätöstä. Ovathan he palkkasotureita. 

– Vartijat seuraavat minua, Dasan sanoi. – Mitä teen?

– Kuinka monta niitä on?

– Kolme.

– Jatka matkaa, Rob sanoi. – Älä ole huomaavinasikaan heitä.

Dasan ei kiirehtinyt askeleitaan. He lähestyivät varastopihaa. Dasan kääntyi kujalle pois vartijoiden näkyvistä..

– Seis! huusi yksi vartijoista.

– Mitä nyt? Dasan kysyi.

– Juokse, Kaarne sanoi. – Vartijat eivät näe sinua.

Dasan alkoi juosta vaunu edellään.

– Meidän on jätettävä vaunu, Rob sanoi. – He tutkivat sen kuitenkin.

– Hylätystä vaunusta seuraa hälytys, Kaarne sanoi.

– Yllätetään ne, ennen kuin ne ennättävät tehdä sitä, Raspchérie sanoi.

– Pysähdy, Kaarne sanoi Dasanille. – Noustaan pois kyydistä ja jätetään vaunu houkuttimeksi.

Dasan työnsi vaunun seinän viereen. Toiset nousivat pois vaunusta. He olivat kahden kujan risteyksessä varastopihan portin kohdalla.

– Meillä on kaksi hakkua ja kankiraudat, Raspchérie sanoi. – Heillä taas täysi aseistus.

– Minä otin mukaan muutamia kiviä. 

– Että heittelet niitä sitten kivillä? Mikäs sen kätevämpää. Mitä hittoa oikein meinaat?

– Odota vain, Kaarne sanoi. – Rob osaa asiansa.

He asettuivat kujalle seinää vasten, niin että olivat piilossa vartijoilta.

– Ne tulivat kulman ympäri, Kaarne kuiskasi. Hän seurasi vartijoiden liikkeitä skannereillaan. – Näkivät vaunun. Eivät muuta vauhtiaan. Kävelevät rauhallisesti eteenpäin.

– Kuulen niiden puheen, Rob kuiskasi. – Eivät epäile mitään. Naureskelevat vain sille, etteivät kaivosorjat ylipäätään kuule huutoja.

– Se on totta. Kaivostyön meteli tuhoaa kuulon, Dasan murahti.

– Odottakaa merkkiäni, Kaarne sanoi. – Hyökätään, kun ne ovat tutkimassa vaunua, ja toivotaan, ettei paikalle satu muita.

Kaarne näki silmiensä edessä läpikuultavan karttakuvan lähialueesta. Vartijat olivat punaisia hahmoja kartalla. Ne asettuivat vaunun vierelle kasvot kujan kulmauksen suuntaan. Se oli hyökkäyksen kannalta huono vaihtoehto, mutta heillä ei ollut varaa valita.

– Nyt, Kaarne kuiskasi.

He syöksähtivät esiin. Robin peräperää heittämät kivet kopsahtivat vartijoiden kalloihin. Kaksi miehistä menetti tajuntansa, mutta kolmas ennätti vetää esiin pistoolinsa. Luoti hipaisi Raspchérien korvaa ja iskeytyi parakin seinään. Seuraavassa hetkessä Kaarne olikin jo vartijan kimpussa ja humautti tätä kankiraudalla kupoliin.

– Muutaman sekunnin kuluttua paikka vilisee vartijoita, Dasan sanoi.

– Työnnetään vaunu varastopihalle ja hypätään kyytiin, Kaarne sanoi. – Ohjelmoin sille uuden määränpään niin, ettei se erotu joukosta.

Luku 12 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Lentopursi nousi Istanbulin taivaalle. Se erottui hetken aikaa paljaalla silmällä, kimalsi Välimeren kirkkaassa auringonpaisteessa kuin tähti, mutta katosi sitten näkyvistä kuin sammuksiin puhallettu kynttilä.

Alus oli has’hassinien Haades.

Asha rentoutui ja nosti jalkansa kojelaudalle,ihaili ikkunasta heijastuvaa kuvaansa.

Omar tarkkaili purren hologrammisäätimiä, nosti sitten kaikki neljä kättään ilmaan, haukotteli ja ravisti päätään, niin että viuhkamaiset korvat läpsähtivät poskiin.

Valkopartainen Kemal-marakatti piteli kiinni Omarin sarvista. Se nautti täysin siemauksin pään ravistelun antamasta vauhdista.

– Valid sultana oli harvinaisen kipakalla tuulella, Omar sanoi.

– Kukapa ei olisi, jos kotikaupungin portteja lähestyisi ylivoimainen vihollinen.

Asha liikautti jalallaan hologrammisäädintä niin, että sai näkyviin alapuolella olevan maiseman. Hän zoomasi lähemmäs maan pintaa. He olivat korkealla San Stefanon esikaupunkialueen yläpuolella. Rusien ruhtinaskuntien valoviirien värit heijastuivat taivaalle. Alukset ja sotajoukot olivat levittäytyneet laajalle maastoon. Niitä ei tuntunut pidättelevän enää mikään. Sulttanaatin pääkaupunki vapisi hyökkääjän edessä kuin haavoitettu vanhus. Pian Marmaranmeri joutuisi nielemään sen joukkojen punaista verta .

– Mursivat Sulttanaatin mysteerit, Asha sanoi. – Eivätkä aikailleet hyökkäyksensä kanssa.

– Pyhän Liiton porukat eivät oikein tykkää tilanteesta, Omar sanoi. – Anglien lordiprotektori on lähettänyt jaarlinsa paikan päälle tarkkailijaksi. Sen taistelulaiva on jossakin Gallipolin tietämillä. Odottelee siellä ranskalaisia ja saksalaisia vahvistuksia. Saa nähdä, mitä ne meinaavat.

– Tulivat  katsomaan paraatipaikalle, kuinka susilauma raatelee susikoiran, kun sen on piikkipanta on joutunut hukkaan, Asha huokaisi.

Omar alkoi nauraa.

– Mikä nyt?

– Tajusitko, miten hullunkurisesti sanoit tuon äskeisen. Susilauma ja susikoira ja hukassa.

– Tietysti tajusin. Sitä sanotaan runoudeksi, Asha tuhahti.

– Taisi olla pelkkä vahinko.

– Runoutta se oli. Olet vain kateellinen.

– Minulle riittää runoudeksi se, kun saan pistää hengiltä läjän vihollisia. Sitä sanotaan toiminnalliseksi runoudeksi.

Kojelaudassa oleva yhteyslaite heräsi eloon. Keltainen valopallo häilyi sen yllä.

Asha liikutti varpaillaan säätimiä. 

– Se on kutsuviesti. Koskee Kaarnea ja Robia.

– Muodosta yhteys.

Valopallo muuttui kolmiulotteiseksi kasvokuvaksi.

– Olen kapteeni Carlos Fadiño, hahmo sanoi. – Oletteko te has’hassineja?

– Riippuu siitä, mikä on asiasi, Asha sanoi.

– Ystävämme tarvitsevat teitä. He ovat pahassa pulassa. He ilmoittivat meille, että voisitte auttaa.

– Mistä tunnette heidät?

– He matkasivat kanssamme tänne.

– Minne?

– San Francescoon.

– Siis Californiaan.

– Kyllä.

– Missä Rob ja Kaarne ovat? Omar murahti.

– Heidät napattiin Sierra Nevadan hopeakaivoksille.

– Kaivosorjiksiko?.

– Siltä näyttää.

Nuori nainen tunki kuvaan. Hänellä oli punertavat hiukset, kultareunainen kolkkahattu ja röyhelökaulus.

– Nimeni on Mandi. Olen tuon äijänkäppänän tytär. Voin näyttää teille tallenteen.

Haadeksen yhteyslaite räpsähti ja siihen ilmestyi Kaarne, joka pyysi välittämään avunpyynnön has’hassineille.

– Uskotaan, uskotaan, Omar sanoi. – Onko teillä kaivoksen koordinaatit?

– Se on 25 kilometrin päässä Tahoejärvestä itäkoilliseen, Carlos Fadiño sanoi. – Sierra Nevadan itäpuolella. Sanotaan, ettei kaivoksen rakennelmia voi olla huomaamatta.

– Tänne asti ne eivät ainakaan näy. Kymmenentuhannen kilometrin päähän.

– Eipä tietenkään.

Mandi puuttui puheeseen: – Kaarne ilmoitti, että sieltä saisi hyvän saaliin, että siellä on mittava kulta-aarre.

– Kulta kiinnostaa aina, Omar sanoi. – Minkä verran sitä mahtaa olla?

– Ainakin parikymmentä harkkoa, Mandi sanoi ilme vakavana.

– Ovatko ne vakiokokoisia kymmenen kilon harkkoja?

– Kyllä.

– Kuulostaa varsin hyvältä saaliilta, jos tarina pitää paikkansa.

– Sittenhän sen näkee.

– Tyttö puhuu asiaa, Omar sanoi Ashalle. – Minua alkoi kiinnostaa. Tästä voisi tulla rahakas reissu. Saisimme kuitattua Zeuksen ja Poseidonin kertaiskulla.

– Oi että!. Niihin pursiin liittyy niin paljon hyviä muistoja, Asha huokaisi.

– Mikä teidän tehtävänne on tässä asetelmassa? Omar kysyi Mandilta.

– Meiltä on ostettu kyyti Jäämereltä Californiaan ja takaisin.

– Lapponiaanko?

– Kyllä.

– Kiitos tiedoista, Asha sanoi ja katkaisi yhteyden.

– Tämähän menee paremmin kuin hyvin, Omar sanoi. – Saimme tietää, missä he ovat.

– Oletko oikeasti tuota mieltä?

– Älä ala moralisoida. Meillä on tehtävä ja meille on maksettu siitä. Ei siinä sen kummempaa.

– Minä jättäisin mieluummin tämän tehtävän väliin, Asha sanoi.

– Tunteilet aivan liikaa. Meille on annettu tehtävä ja me teemme sen, Omar murahti ja suuntasi ohjauksen kohti americanojen maata.

Luku 13 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)