RMCC5:n käsikirjoitus Bloggerissa. Tänne voi kirjoittaa kommentteja. Päivitetty 15.9.2025.

Moikka ja tervetuloa lukemaan reaaliajassa päivittyvää Rob McCoolin seikkailujen viidennen osan käsikirjoitusta. Otan mielelläni vastaan ideasi tai mielipiteesi tekstiin liittyen. Se käy helposti. Avaa käsikirjoituksen Bloggeriversio ja kirjoita ajatuksesi sen lopussa olevaan kommenttikenttään. Voit tehdä sen nimellä tai anonyymisti. 

Kiitos osallistumisestasi! Kiitos avustasi!

Uuden tarinan johdannoksi voisin kertoa, että Rob McCool on matkalla kohti Californiaa. Hän matkustaa piraattien sukellusveneessä yhdessä Kaarnen kanssa. He vievät sinne Tuonelan avaimia, eräänlaista tietojärjestelmien alkukoodistoa, jota Kaarne kuljettaa mukanaan.

Uuden aloittaminen on minulle aina hieman takkuilevaa. Tärkeintä on kuitenkin saada tekstiä aikaiseksi, jotakin, mitä työstää eteenpäin. Sen ei tarvitse olla heti valmista. Eikä se olekaan. Ei minun tyylilläni. Kirjoitan käsikirjoitukset moneen kertaan, vaihdan lukujen paikkoja, poistan niitä, muokkaan rajustikin.

Mutta jostakin pitää aloittaa, pitää olla jotakin, mitä muokata.

Kävin hakemassa vauhtia Kuopion Minna Canthin koulun kahdeksasluokkalaisilta. He antoivat ideoita ensimmäistä lukua varten. Suuret kiitokset siitä! Sain myös Robin elämän alkutaipaleesta kertovan, upean sarjakuvan, Robin ystäväkirjan ja hienon piirustuksen tai paremminkin taideteoksen. Kaiken huipuksi sain Ukkosympyrä-aiheisen tanssivideon. Ihan käsittämättömän mahtavaa!

Sitten tarinaan, jonka otsikko on erään kahdeksasluokkalaisen ideoima.

Luku 1 – Hola, amigos! (Tämä luvun nimi tuli Minna Canthin koulun 8. tanssiluokalta)

Hippokamppi nousi pintaan Tyynenmeren syvyyksistä. Suolainen vesi virtasi pois kannelta. Hevosenpään muotoisen tähystystornin luukku aukesi, ja piraattikapteeni Carlos Fadiño asteli ulos sankan sumun keskelle. 

– Tämä näyttää täydelliseltä luonnonsatamalta, sanoi piraattikapteenin taakse ilmestynyt Rob McCool, kun sumu hälveni ja näkymä edessä avautui kuin taikaiskusta.

– San Francesco on paljon muutakin kuin luonnonsatama. Se on vilkas, metsien ympäröimä kaupunki, Carlos sanoi.

– Vaikka täällä ei näy ketään,  Robin vierelle tullut Kaarne sanoi. Hän kietaisi silmien eteen heilahtaneet, korpinmustat hiuksensa nutturalle.

– Odotahan, kun pääsemme lähemmäs, sanoi Mandi, joka nousi kannelle viimeisenä. Hän oli piraattikapteenin aikuinen tytär. 

Heidän edessään levittäytyi erikoinen maisema, valtava vesiallas, jonne pääsi avoimelta mereltä vain kapean väylän kautta. Rob katsoi taakseen. Sumu peitti salmen kuin harmaa seinämä.

– Kuinka kukaan osaa tulla tänne tuon sumuverhon läpi? hän kysyi. 

– Aurinko polttaa sen pian pois. On vielä varhainen aamu. Nyt sumu on sakeimmillaan, Mandi sanoi.

He purjehtivat eteenpäin, ja näkivät itse kaupungin. Sen rakennukset kiipesivät satamasta korkealle kukkuloiden rinteille.

– Ajetaan laitureille, Carlos sanoi.

– Mikä tuo tuossa suoraan edessä on? Kaarne kysyi.

– Se on saarilinnoitus, La Isla de los Alcatraces.

– Pitäisikö meidän olla varovaisempia? Rob kysyi. – Mitä, jos ne alkavat tulittaa?

– Eivät ala, Carlos naurahti. – Olen ilmoittanut tulostamme. 

– Tulkaa tähän laituriin! kuului huuto, kun he pääsivät satamaan. – Meillä on parhaat hinnat ja parhaat sapuskat.

– Eipäs kun meillä! huusi seuraavan laiturin nokassa seisova mies. Hän heilutti lisäksi kylttiä, jossa mainostettiin laiturin uhkapelipöytiä ja runsaita äyriäistarjottimia.

– Mitä tuo tarkoittaa? Kaarne kysyi.

– Olettepa te täynnä kysymyksiä, Mandi sanoi, – mutta ymmärtäähän sen, kun tämä on ensimmäinen kertanne täällä. Satamassa on useita hotelleja, majataloja ja ruokapaikkoja. Jos ei halua mennä maihin, voi jäädä laitureille. Ne ovat tullivapaata aluetta, missä kukaan ei kysele turhia. Toinen juttu on, jos menee itse kaupunkiin. 

He menivät viimeiselle laiturille

– Hola, amigos! huusi paksun pylvään päällä istuva nainen. Hän piti päässään hattua, jossa oli leuan alle reunoistaan kaartuva lieri.

– Hola, doña Móvil! Carlos huusi vastaan.

– Missä olet luurannut? Minulla on ollut ikävä sukellusvenettäsi, doña Móvil sanoi ja iski silmää.

– Ja minuako et ole ikävöinyt yhtään?

– Ehkä vähän, doña Móvil naurahti. – Mistä tulette?

– Jäämereltä.

– Oliko siellä kylmä?

– Pieni tujaus lämmikettä ei olisi pahitteeksi.

– Käykää sitten peremmälle. Laitetaan pöytä koreaksi.

Doña Móvil pudottautui tolpalta laiturille ja katosi laiturin päähän rakennettuun majataloon.

Ovikyltissä luki: “39 merileijonaa”. Nimen alkuperä paljastui, kun he tulivat ikkunoiden luo. Laiturin vieressä oli ponttooni, jonka päällä köllötteli lauma merileijonia.

– Mitä teille saisi olla? kysyi kapteenin luo purjehtinut doña Móvil. Meiltä löytyy, katkarapuja, taskurapuja ja hummereita. Osa on ihan tuoreita, osa jäistä otettuja.

– Minulle iso hummeri, Carlos sanoi.

– Abalón rojo, por favor, Mandi sanoi espanjaksi.

– Mikä se on? Kaarne kysyi.

– Korvakotilo. Kuulostaa oudolta, mutta maistuu tosi hyvältä grillattuna.

– Minä otan taskurapuja. Ne ovat tutumpia, Kaarne sanoi. – Keitettynä, kiitos.

– Entä sinulle nuori mies?

Rob ei ollut maistanut mitään tarjolla olevista. Hän sanoi: – Katkarapuja, kiitos.

– Uppopaistettuna, keitettynä vai grillattuna?

– En oikein tiedä. Mitä eroa niissä on?

– Äläpä hätäile. Minä tuon sinulle maistiaiset kaikista, doña Móvil sanoi ja lähti keittiöön viemään tilausta.

– Minne te aiotte suunnata täältä? Carlos kysyi Kaarnelta.

– Jonkin matkaa sisämaahan.

– Te tarvitsette oppaan ja kulkupelin.

– Minä voin näyttää heille, mistä sellaisen saa, Mandi sanoi.

– Mitä ajattelit? Carlos kysyi.

– Pomot tuntevat nämä seudut kuin omat taskunsa. Tämä on heidän heimonsa aluetta. Heillä on kyliä lahden pohjoispuolen jättimetsissä?

– Hyvä ajatus, Carlos sanoi. – He ovat luotettavampia kuin San Francescon caballerot.

– Milloin voimme mennä sinne, Kaarne kysyi.

– Syödään ensin rauhassa. Lahden toisella puolella ei ole laitureita, mutta voimme heittää teidät maihin merikiitureilla.

– Sopii meille, Rob sanoi. – Voisitteko kertoa vähän lisää tästä Californiasta? 

– Se on yksi pala americanojen valtakuntaa.

– Mitä se tarkoittaa?

– Valtakunta muodostuu useasta melko itsenäisestä ruhtinaskunnasta. 

– Kolmentoista liitto johtaa koko sirkusta, mutta ei mitenkään tiukalla otteella, Carlos lisäsi.

– Kolmentoista liitto on tuttu minullekin, Kaarne sanoi. – Se on toisella puolella mannerta, itärannikolla. Olen käynyt siellä kerran valid sultanan valtuuskunnan mukana.

– Tapasitko heidän vaalikeisarinsa? Mandi kysyi.

– Tietysti.

Mandi ja Carlos katsoivat Kaarnea kuin tämä olisi tärkeämpikin henkilö.

– Koskettiko hän sinua? Carlos kysyi.

– Kyllä.

Piraatit henkäisivät syvään kuin olisivat kuulleet jotakin ennenkuulumatonta. 

Mandi kysyi: – Miltä se tuntui? 

– Ihan tavalliselta. Käteltiin ja tervehdittiin. Sitten seisottiin ryhmänä, kun meitä kuvattiin.

– Ihan tavalliselta muka, Carlos murahti. – Pötypuhetta. Sanotaan, että hänen kosketuksensa tuntuu siunaukselta, ihan kuin sähkövirralta.

– Saattoi siitä räpsy tulla, en muista, mutta niin on käynyt muidenkin kanssa.

– Tuo kuulostaa melkein rienaukselta? Carlos paheksui.

– Minusta puheet vaalikeisarista ovat liioiteltuja. Ei siinä ollut mitään siunauksellista. Sen jutut olivat kyllä vähän ihmeellisiä.

– Minkä takia olitte siellä, siis se teidän valtuuskunta? Mandi kysyi.

– Siellä sovittiin duiblinilaisten ja maroccolaisten orjien toimittamisesta tupakkaviljelmille ja hiilikaivoksiin.

– Niinpä tietysti, Carlos tuhahti. – Sillähän se maailma pyörii, orjatyöllä. Ei se vaalikeisari niin pyhä mies taida ollakaan, kuin on kuviteltu.

– Ei siinä ole muuta pyhää kuin suuret sanat, sitä mieltä minä olen, Kaarne sanoi.

– Ei kai täällä puhuta politiikkaa, doña Móvil sanoi suuren tarjottimen takaa. Mukana tullut mustahiuksinen tyttö alkoi ojennella pöytään lautasia.

– Mitä nyt vähän leukoja louskutellaan, ihan lämpimiksi, Carlos sanoi. – Onko muuten lahden pohjoispuolelle rakennettu laituria?

– Se on pomojen maita. Eikö sinun paatillasi muka pääse rantaan asti? Kai se sen verran ilmaan nousee.

– En mielelläni aja sillä maihin. Sitä ei ole suunniteltu sellaiseen. Se on sukellusvene.

– Teepä niin kuin tykkäät. Ruoka on nyt tarjoiltu. Alkakaahan syödä.

Pöytäseurue nautiskeli annoksensa hyvällä ruokahalulla. 

Rob piti laivakokki-Bossan ruokia erinomaisia, mutta doña Móvilin keittiön herkuille niistä ei ollut vastusta.

– Voisitko hankkia meille oppaan, joka veisi meidät pomojen luo? Carlos kysyi, kun tuli maksun aika.

– Voinpa hyvinkin, doña Móvil sanoi ja laski tarkkaan Carlosin antamat myntit. – Laguna, tulehan tänne!

Tarjoilemassa ollut tyttö tuli kiireesti hänen luokseen.

– Kutsuitte, doña?

– Nämä ystävämme haluaisivat mennä lahden pohjoispuolelle tapaamaan heimolaisiasi. Lähtisitkö heidän oppaakseen?

– Mielelläni, Laguna vastasi ja sanoi sitten Carlosille: – Saanko kysyä, miksi haluatte tavata heitä.

– Itse asiassa se en ole minä, joka halua tavata heitä, vaan nämä ystäväni..

– Me tarvitsemme oppaan, joka osaa kulkea sisämaassa, Kaarne selitti.

– Meidän heimostamme löytyy muutamia eränkävijöitä, jotka ovat liikkuneet lähestulkoon kaikkialla meren ja Sierra Nevadan välissä.

– Juuri sellaista me kaipaamme, Rob sano. 

– Minä annan Lagunalle loppupäivän vapaata, niin voitte lähteä heti, kun haluatte, doña Móvil sanoi.

– Me olemmekin jo valmiit, Carlos sanoi. – Kiitos herkullisesta hummerista. En ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää.

– Ole hyvä vain ja tule taas uudestaan. Täällä on aina pannu kuumana sinua varten, doña Móvil sanoi ja katsoi piraattikapteeniin merkitsevästi.

– Voi olla, että saat minusta vakiasiakkaan, Carlos naurahti. – Jään nimittäin odottamaan lahdelle, kunnes ystävämme palaavat pikku retkeltään.

Luku 2 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Hippokamppi lipui ulos San Francescon lahdelta. Laguna oli neuvonut piraattikapteeni Carlos Fadiñoa viemään heidät valtameren puolelle. Siellä olisi helpointa rantautua ja kävelymatka pomojen kylään lyhyt. Kuuden merimailin päässä lahden suuaukolta oli pieni, hiekkainen poukama, jota oli vaikea nähdä mereltä käsin. Rob tutkaili sen suuntaan piraattialuksen hevosenpäätä muistuttavasta tähystystornista. Aurinko paistoi lämpimästi. Maasto näytti vaikeakulkuiselta, ranta kallioiselta ja jyrkkältä.

– Ei mitenkään puoleensavetävä näkymä, Rob sanoi Kaarnelle, joka nousi tikkaita pitkin hänen vierelleen.

– Tämä seutu on kesän jäljiltä kuiva ja kulottunut. Sateet tulevat vasta talven koittaessa. Sitten alkaa vihertää. Kauneinta on keväällä.

– Oletko käynyt täällä joskus aikaisemmin?

– En. Tieto on peräisin Topkapin arkistoista. Sanoinhan, että niiden penkominen oli lempipuuhaani. Ilmasto on täällä muuten hyvin samankaltainen kuin Istanbulissa.

– Sinä se jaksat aina yllättää, Rob sanoi.

– Sinun on parempi tottua siihen.

Piraattikapteeni Carlos Fadiño nousi torniin. Sukellusveneen keula kääntyi rantaa kohti ja alus pulpahti pintaan kuin ongen koho.

– Laguna, tulehan kannelle. Teidän on aika lähteä, Carlos sanoi tähystystornin äänitorveen. Samalla hetkellä Hippokampin kyljistä aukesi kaksi luukkua ja merihevosta muistuttavat kiiturit syöksähtivät veteen. Molempien ohjaimissa oli sukellusasuun ja harppuunaan sonnustautunut piraatti.

Laguna ja Mandi tulivat ulos aluksen uumenista.

– Voisinko lähteä heidän mukaansa? Mandi kysyi.

– Eiköhän sinun seikkailut ole nyt vähäksi aikaa seikkailtu, Carlos sanoi. – Vai pitääkö muistuttaa, kuinka huonosti viime kerralla oli käydä.

Mandi nosti leukaansa ja hymähti isälleen, kääntyi sitten Robin puoleen ja sanoi: 

– Pidä huoli itsestäsi. 

– Älä hätäile, kyllä me pärjätään, Kaarne sanoi.

Mandi halasi Robia ja kuiskasi tämän korvaan:

– Tule ehjänä takaisin.

Rob ei osannut sanoa mitään varsinkaan, kun Mandi painoi kevyen suudelman hänen poskelleen. 

– Hyppää kyytiin! toinen piraateista huusi Robille. 

– Saa nähdä, malttaako se lähteä, naurahti kannelle noussut Bossa-kokki. Mies oli kookas ja lihaksikas kuin jokin menneiden aikojen veistos. Muikea hymy tummanruskeiden kasvojen keskellä vain korosti hänen huvittuneisuuttaan.

Bossan käytös ärsytti Kaarnea. Hän heilautti kättään merikiituria ajavalle piraatille ja huusi:

– Tulehan tänne sen heposi kanssa. Minä ja Laguna olemme ainakin lähdössä.

Kiituri pyörähti aallokossa ja roiskaisi vettä ympärilleen. Piraatti ajoi kiinni sukellusaluksen kylkeen niin, että Kaarnen ja Lagunan oli helppo nousta kyytiin. He istuivat miehen selän taakse. Kiituri oli järeää tekoa ja kantoi helposti kaksi kevyttä matkustajaa.

– Mennään, Kaarne sanoi piraatille.

Merikiituri ampaisi liikkeelle kuin nuoli. Se kaartoi ensin vasempaan sitten oikeaan ja suuntasi sitten kurssinsa suoraan kohti kallioiden välistä häämöttävää hiekkarantaa.

– Minunkin on parasta lähteä, Rob huikkasi kannella seisojille ja hyppäsi toisen kiiturin kyytiin.

Hän oli pudota mereen, kun piraatti kiihdytti hetkessä täyteen vauhtiin. He liukuivat meren päällä hieman nopeammin kuin toinen kiituri ja olisivat saavuttaneet sen ennen rantaa, jos matka olisi ollut vähänkin pidempi.

Rob hyppäsi rantaan. Merivesi huuhtoi Kaarnen ja Lagunan jälkiä hiekassa. Neidot kävelivät kohti hietikolta alkavaa metsänreunaa. Metsän puut olivat matalia ja pyöreälatvaisia ja maasto kallioista.

– Odottakaa minua! Rob huusi.

Kaarne ei ollut huomaavinaankaan Robia ja sanoi Lagunalle: – Sain sen käsityksen, että metsä olisi paljon vaikuttavampi.

– Meidän pitää kävellä ensin muutama kilometri harjanteiden välistä kanjonia. Varsinainen metsä alkaa vasta tuonnempana. Se ei näy tänne, mutta on varmasti maineensa veroinen.

– Minkälainen maine sillä on?

– Sittenpähän näet.

Rob kuuli Kaarnen ja Lagunan keskustelun. Hän ei pitänyt enää kiirettä. Häntä harmitti Hippokampin kannella tapahtunut välikohtaus, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt sille. Mandi oli osoittanut hänelle ylenpalttista huomiota koko pitkän merimatkan ajan. He olivat olleet sukelluksissa Jäämereltä Californiaan saakka, tasan kymmenen päivää, niin kuin piraattikapteeni Carlos Fadiño oli lähtiessä laskeskellut. Kaarnen suhtautuminen Robiin oli ollut nuiva pitkin matkaa. He olivat tehneet vain ylimalkaisen strategian siitä, miten toimisivat, kun pääsisivät Californiaan. Kaiken kaikkiaan Kaarne oli ollut hyvin salaileva matkan lopullisen tarkoituksen suhteen. Rob tiesi vain, että he tarvitsisivat oppaan, joka voisi viedä heidät Miiwok-heimon alueelle, joka sijaitsi jossakin Sierra Nevadan vuoriston liepeillä.

Rob ei pitänyt kiirettä. Hän ymmärsi, ettei hänen seuraansa kaivattu. Hän käveli huutomatkan päässä perässä. Maasto oli aluksi karua, mutta rehevöityi matkan edetessä. Käveleminen oli välillä haastavaa, polku oli niin jyrkkä ja vei heitä koko ajan korkeammalle. Kasvusto tihentyi sitä mukaa. Puiden oksat taipuivat monessa kohtaa polun yli muodostaen heidän ympärilleen lehtikattoisen tunnelin.

Jossakin kohtaa he alkoivat kävellä alamäkeen. Ilma muuttui aikaisempaa kosteammaksi. Sitten he näkivät ensimmäisen todella suuren puun. Rob ei ollut nähnyt koskaan mitään vastaavaa, vaikka olikin elänyt metsän keskellä koko ikänsä. Kotipuolen korkeat hongat tuntuivat yhtäkkiä vaivaisilta risuilta edessä nousevan punakylkisen jättiläiseen rinnalla. Robin taistelukypärän ohjelmisto ilmoitti sen korkeudeksi kokonaiset 114 metriä.

Hän kiiruhti Lagunan vierelle ja kysyi:

– Kuinka vanha tuo puu on? Sen on täytynyt kasvaa ikuisuuksia päästäkseen tuollaisiin mittoihin.

– Joillakin puilla on ikää tuhansia vuosia. Tuosta en tiedä.

– Tuhansia vuosia, Rob sanoi hiljaa. – Käsittämätöntä. Ne ovat alkaneet kasvaa paljon ennen muinaisten roomalaisten ja egyptiläisten valtakuntien loppua.

– Ehkä jopa ennen niiden syntyä, Kaarne tokaisi.

Rob meni puun luo, kiipesi sen mahtaville juurille ja halasi sitä. – Tervehdy ystäväiseni, hän sanoi fennien kielellä ja alkoi mitata puun kokoa.

– Ihan käsittämätöntä! hän hihkaisi halattuaan koko puun ympäryksen. – Liki viisi syltä. Kotipuolessa ei ole yhtään mäntyä, joka olisi ympärysmitaltaan edes kahta.

– Hienoa nähdä, että olet innostunut puistamme, sanoi mies, joka tuli esiin toisen puun takaa.

* Se käyttää jonkinlaista häirintää, Kaarne viestitti Robille niin, että teksti tuli näkyviin tämän taistelukypärän etsimiin. 

* Ohitti minunkin skannerini, Rob vastasi. 

Kaarnella ei ollut kypärää, mutta hän näki Robin lähettämän viestin. Hänen sisäänrakennettu vastaanottimensa oli edistynyttä teknologiaa ja yhdisti viestit suoraan näköhermoon. Skannerinsa avulla hän pystyi havaitsemaan kaiken liikkeen kilometrin säteellä, mutta tällä kertaa tutkaa oli harhautettu.

Puun vierellä seisova mies oli jylhällä tavalla komea. Poskipäät korkealla, nenä hieman kyömy. Silmät valppaat ja katse läpitunkevan pistävä. Hän oli pukeutunut nahkapaitaan ja -housuihin. Kaulassa oli hihna, johon oli pujotettu puuhelmiä. Mustat hiukset oli sidottu taakse.

– Minun nimeni on Dasan. Laguna ilmoitti tulostanne.

Rob näki, että miehen toisen silmän edessä oli etsinsanka. Tällä oli vyössään kertaalleen laukeava pistooli, veitsi ja pieni kirves sekä selässään jousi ja nuolia. Mies katsoi arvioivasti Kaarnea ja sanoi:

– Sinun vaatepartesi on erikoinen. Melkein katoat metsän sekaan. Mistä olet saanut moisen?

– Se on Kirotun metsän zoonien kutoma. 

– Heistä en ole kuullutkaan.

– Se ei ole mikään ihme. He ovat kätketty kansa ja asuvat kaukana täältä.  

– Suosit näemmä kirvestä ja jousta, vaikka jousesi onkin erikoinen muodoltaan. 

– Jouseni on helpompi käyttää ja paljon tarkempi kuin se, mikä sinulla on selässäsi.

Mies naurahti, ja Rob vaistosi, että tämä otti Kaarnen sanat haasteena.

– Senhän voimme helposti testata. Käydäänkö kilpasille?

– Milloin vain, Kaarne sanoi.

– Näetkö tuon katkenneen oksan, mies sanoi. – Koeta osua siihen.

– En ole ihan varma, mitä oksaa tarkoitat. Ammu ensin.

Mies otti jousen selästään, asetti nuolen jänteelle ja ampui. Nuoli lensi kauniissa kaaressa ja jäi törröttämään oksantynkään.

– Sinun vuorosi, mies sanoi silminnähden tyytyväisenä omaan osumaansa.

Kaarne pyöräytti varsijousen eteensä ja ampui. Se tapahtui niin nopeasti, että silmä ei tahtonut pysyä mukana. Nuoli näkyi yhtenä viivana ennen kuin katosi puiden väliin. Mennessään se kosketti miehen ampumaa nuolta, josta irtosi muutama ohjainsulka.

– Olit todella nopea, mutta et osunut, mies sanoi ja henkäisi syvään. – Aina ei voi onnistua.

– Katsohan tarkemmin, Kaarne sanoi. – Vähän kauemmas.

Kaarnen ampuma nuoli oli läpäissyt katkenneen oksan parinkymmenen metrin päässä miehen nuolesta.

– Luulin, että tarkoitit tuota oksaa, Kaarne sanoi ilme vakavana. – Ajattelin, että sinun laukauksesi jäi hieman lyhyeksi.

Mies katsoi ensin Kaarnen ampumaa nuolta ja sitten Kaarnea. Hän pyöritti päätään ja naurahti.

– Oletpa totisesti taitava jousesi kanssa. Mutta miten mahtaa olla kirveesi laita. Lentääkö sekin samalla tarkkuudella?

Kaarne nappasi kirveensä vyöstä ja heitti. Kirves kierähti ilmassa muutamia kertoja ja löi poikki oksan, johon miehen nuoli oli iskeytynyt. Oksa tippui nuolineen alas sammalikkoon.

– Eipä jättänyt arvailujen varaa tuo heitto, mies murahti ja harppoi pudonneen nuolensa luo. – Ja kiitos tästä.

– Ole hyvä vain.

Mies otti maasta Kaarnen kirveen ja tutki sitä. Sen puolikuun muotoiset terät kaartuivat kohti toisiaan muodostaen miltei täydellisen ympyrän metallivarren yläpäähän.

– Hyvä tasapaino. Tällaista en ole nähnytkään. Saanko kokeilla?

– Anna mennä.

Mies heitti kirveen Kaarnen suuntaan. Se pureutui kiinni Kaarnen lähellä olevan puun runkoon.

– Ei hassumpi heitto, Kaarne sanoi. – Saanko katsoa hieman sitä kirvestäsi?

Mies käveli Kaarnen luo, otti kirveen vyöltään ja ojensi sen varsi edellä.

– Tämä on kevyempi ja tässä on vain yksi terä, mutta tuntuma on hyvä, Kaarne sanoi, heitti kirveen ilmaan ja otti kiinni kädensijasta. – Varsi on puuta. Se voi mennä poikki tositoimissa.

– Se on tiheäsyistä vaahteraa, mies sanoi. – Sitkeää kuin mikä.

– Saanko kokeilla?

– Anna mennä.

Kaarne otti askeleen taaksepäin, jännitti vartalonsa ja heitti kirveen matkaan. Se pyyhälsi katkaistun oksan vierestä, napsahti oksaan, jossa Kaarnen ampuma nuoli oli. Oksa leikkautui irti rungosta ja putosi maahan.

Mies hihkaisi haltioissaan ja onnitteli Kaarnea upeasta heitosta.

– Enpä ole nähnyt vastaavaa koskaan aikaisemmin. – Opettivatko zoonit sinulle jousiammuntaa ja kirveenheittoa?

– Kyllä. Ja paljon muutakin. 

– Teillä on arvokkaat varusteet, haarniskat ja leijuvyötkin viimeisen päälle. Ovatko ne zoonien peruja?

– Ne ovat novgorodilaista tekoa, Rob puuttui puheeseen.

– Sinulla ei ole kirvestä, mutta miekkasi näyttää erikoiselta, mies sanoi Robille.

– Tämä on yatagan. Sulttanaatin janitsaarisorurit käyttävät näitä.

– Sulttanaatti, janitsaarit? Tuo ei kyllä kerro yhtään mitään. Voiko sitä heittää?

– Pitäisi olla aika erikoinen tilanne, että heittäisin sen menemään, Rob naurahti… – ainakaan kesken taistelun.

– Se riippuu tilanteesta, mies sanoi. – Laguna kertoi, että tarvitsette oppaan, joka veisi teidät sisämaahan.

– Kyllä, Kaarne sanoi.

– Minä voisin lähteä oppaaksenne, mikäli pääsemme sopuun ehdoista.

Luku 3 – Usvan kansa (Tämä luvun nimi tuli Minna Canthin koulun 8. tanssiluokalta)

Dasan johdatti Robin ja Kaarnen syvemmälle metsään. He näkivät matkalla muutamia Dasanin ja Lagunan heimolaisia, jotka olivat metsällä tai keräämässä metsän antimia. Välillä Dasan nosti kädet suulleen ja teki ääniä, jotka sekoittuivat lintujen lauluun. Niihin tuli vastauksia, vaikka Rob ei nähnytkään ketään. Lopulta he tulivat paikkaan, jossa suuret puut kasvoivat niin tiheässä, että oksat peittivät taivaan lähes kokonaan.

– No niin, astukaahan sisään, Dasan sanoi ja painoi kämmenensä valtavan puun runkoa vasten.

Puun kaarna kiertyi auki kuin taikaiskusta ja paljasti puun sisällä olevan tyhjän tilan.

– Mikä tämä on? Rob kysyi.

– Hissi. 

He astuivat puun sisään. Aukko heidän takanaan sulkeutui. Lattia nytkähti, ja he alkoivat nousta ylöspäin.

Hetken kuluttua hissi pysähtyi. He astuivat ulos jonkinlaiselle tasanteelle. He olivat nousseet kymmenien metrien korkeuteen, mutta puiden latvoihin oli vielä matkaa.

– Nämä puut ovat käsittämättömän suuria, Rob sanoi.

– Näkisitpä jättiläiset, jotka kasvavat Sierra Nevadan juurella. Ne vasta suuria ovatkin, Dasan sanoi.

– Vaikea edes kuvitella.

– Onko kylänne rakennettu tänne ylös? Kaarne kysyi.

– Meidän kylämme ei ole yhdessä paikassa. Se ei ole pelkästään maassa tai puussa. Jos asuisimme yhtä tiiviisti kuin kaupunkilaiset, meitä olisi liian helppo hallita. Me olemme säilyttäneet osittaisen vapautemme. Emme ole orjia. 

– Mitä te siis olette? Kaarne kysyi.

– Me olemme velvoitettuja, Laguna sanoi.

– Mitä se tarkoittaa?

– Meidät on velvoitettu tarjoamaan tietty määrä työvoimaa Californian lukuisille haciendoille ja kaupunkien asukkaille. Saamme elää omilla maillamme vapaasti, kunhan velvoite täytetään.

– Osa kyläläisistä on siis töissä nytkin, niinkö? Rob kysyi.

– Kyllä, Dasan vastasi. – Iso osa.

– Mitä, jos joku kieltäytyy menemästä?

– Silloin työvuorossa olevat eivät pääse vapaiksi vuoronsa loputtua.

Samalla, kun he juttelivat, Dasan johdatti heitä useita, puusta puuhun viritettyjä riippusiltoja pitkin tasanteelta tasanteelle, kunnes he tulivat kohtaan, jossa heitä odotti pieni ryhmä pomoja.

– Tässä on osa minun perheestäni, Dasan sanoi.

Laguna kävi seisomaan muiden joukkoon.

– Oletko sinä samaa perhettä? Kaarne kysyi.

– Dasan on setäni, Laguna vastasi. – Ja me olemme kaikki usvan kansaa.

– Usvan kansaa? Rob toisti.

– Me tämän laakson pomot kutsumme itseämme usvan kansaksi. Huomaat kyllä myöhemmin, miksi. 

* * *

Rob ja Kaarne tutustuivat Dasanin ja Lagunan perheeseen. He ruokailivat ja pääsivät sopuun opastuksen ehdoista. Dasan ottaisi mukaan alkumatkalle aikuisen poikansa Toton ja veljentyttärensä Lagunan. Lagunaa tuuraamaan doña Móvilin laituriravintolaan lähetettäisiin Lagunan nuorempi sisko. Tämä oli työskennellyt siellä ennenkin.

Rob ja Kaarne olivat majoittuneet katetulle lavetille, joka oli suojattu matalalla kaiteella. He olivat saaneet pehmeät patjat ja huovat pitämään kylmän loitolla. He olivat  juuri käymässä yöpuulle, kun Laguna tuli heidän luokseen.

– Minun on pakko saada jutella kanssanne vielä vähän aikaa. Muuten kysymykset, pitävät minut valveilla koko ylön.

– Se sopii kyllä, Kaarne sanoi. – Mikä sinua askarruttaa.

– Minkälainen teidän maanne siellä kaukana on?

– Siellä ei ole niin lämmin kuin täällä, Rob sanoi.

– Siellä on samalla tavalla metsää kuin täälläkin. Puut ovat vain paljon pienempiä, Kaarne sanoi.

– Ja meillä on valtavasti järviä, Rob jatkoi.

– Mikä on järvi?

– Se on niin kuin meri, mutta paljon pienempi. Vähän niin kuin San Francescon lahti. Ja sen vesi on juomakelpoista niin kuin joessa.

– Nyt ymmärrän. Tarkoitat lagoa. Meilläkin on sellaisia. Aika monet niistä ovat syntyneet padottujen jokien yläjuoksuille… Onko teillä orjia?

– On, Rob sanoi. – Tai siis ei meillä ole, mutta maassamme on.

– Oletteko te itse orjia?

– Emme ole, Kaarne sanoi, – siis en ole nyt, mutta aikaisemmin olin kyllä.

– Siellä Fennoniassako?

– Niin, ihan pienestä saakka. Ja sitten myöhemmin Sulttanaatissa.

– Millaista sinun elämäsi oli, siis orjana? Minkälaisia töitä sinun piti tehdä? Minä laitan ruokaa ja siivoan ja tarjoilen doña Móvilin ravintolassa. Olen siellä kolme viikkoa jokaisesta kuukaudesta.

– Minun orjuuteni oli aika lailla erilaista. Olin ensin eräässä Fennien heimossa. He ryöstivät minut vanhemmiltani, kun olin ihan pieni, pari kolme vuotta. Jouduin tekemään kaikenlaisia askareita. Nukuin lattialla. Minusta ei oikein pidetty huolta. Olin pelkkää työvoimaa. Se oli kurjaa aikaa. Sitten minut myytiin Sulttanaattiin, kun olin ehkä seitsemän. Pääsin Topkapiin, valtiattaren palatsiin ja lopulta minut koulutettiin koodinkantajaksi.

– Väitätkö, että olet koodinkantaja. Olen kuullut niistä vain tarinoita.

– En ole koodinkantaja… enää.

– Minkälaista oli olla siellä palatsissa?

– Siellä oli hyvin ylellistä. Meiltä ei puuttunut oikeastaan mitään muuta kuin vapaus. 

– San Francescon ruhtinaanlinnan palvelijat eivät pääse koskaan pois muurien sisäpuolelta, mutta huhutaan, että heidän elämänsä on helpompaa kuin meillä, jotka asumme osan ajasta omissa kylissämme.

– Helppo elämä ei ole välttämättä hyvää, Kaarne sanoi. – Minä halusin pois valtiattaren palatsista. Kaipasin niin kovasti vapauttani. Sitten törmäsin tuohon tuossa, Kaarne osoitti Robia, –  ja sain mahdollisuuden valita.

– Ja lähdit hänen mukaansa. Kuinka romanttista! Laguna sanoi ja henkäisi syvään. – Oletteko te nyt pari?

Puna karahti salamana Kaarnen poskille. 

Rob yskäisi ja katsoi toiseen suuntaan.

– Teidän pitäisi lupautua toisillenne ja käydä läpi vihkimisseremonia, vannoa uskollisuutta, joka kestää kuolemankin yli.

– Laguna!

– Se on äiti, Laguna sanoi. – Minun pitää mennä. Olen ensi yön karjanvartijana.

– Ja sinä olit muka huolissasi siitä, ettet saisi nukutuksi, Kaarne moitti. – Saako vartiossa muka nukkua? 

– Taisit huijata meitä pahan kerran, Rob sanoi.

– En huijannut, Laguna sanoi. – Meitä on siellä useampia. Vuorottelemme läpi yön. Minun vuoroni kestää vain tunnin. Muun ajan saan nukkua, ellei tule ongelmia.

– Ymmärrän, Kaarne sanoi. – Nähdään aamulla.

Luku 4 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool havahtui hereille. Mitä se oli? Hän oli kuullut huutoja unen läpi. Vai oliko se unta? Sitä oli vaikea sanoa. Pää oli vielä tokkurassa ja silmät sumeat, ympärillä pelkkää pimeyttä. Hän aisti puunrungon ja lavetin ja Kaarnen. Ei nähnyt niitä, mutta tietoisuuteen muodostui ympäristöstä eräänlainen geometrinen tilakuva. Se tuntui edelleen hämmentävältä, vaikka ominaisuus oli ollut hänellä jo jonkin aikaa. Se oli alkanut orastaa Aanarin linnan vankityrmän pimeydessä, jonne hän oli joutunut yrittäessään pelastaa Kaarnea prinssi Vladimirin kynsistä. Samoin hänen kuulonsa ja heittotarkkuutensa oli kehittynyt pitkin kesää, muuttunut merkittävästi. Kaiken lisäksi hänen haavansa paranivat hämmästyttävän nopeasti. 

Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä tuo kaikki johtui, eikä nyt ollut aikaa pohtia sitä. 

Oli toimittava.

– Kaarne, hän sanoi ja tuli pois peitteen alta.

– Mitä?

– Etkö kuule tuota?

– En kuule yhtään mitään. Oletko ihan varma, että kuulet oikein?

– Kuulen kamppailun ääniä. Vaimennettuja huutoja ja kolahduksia. Jotakin on tekeillä.

– Mistä äänet tulevat?

– En osaa sanoa. Pitää vaihtaa paikkaa, että hahmotan tilan ja suunnat paremmin.

Rob puki varusteet ylleen. Kaarne teki samoin. He menivät riippusillalle.

– Äänet tulevat tuolta, Rob osoitti kädellään pohjoiseen.

– Totta, Kaarne sanoi. – Siellä käynnistyi juuri työntömoottori.

– Sinäkin kuulit sen.

– En selvästi, mutta kuitenkin. Meidän on herätettävä Dasan. 

Kaarne juoksi Robin edellä seuraavalle lavetille. Hän ei tarvinnut öiseen liikkumiseen erillisiä pimeänäkölaitteita. Sulttanaatin hayemanina eli koodinkantajana hänelle oli asennettu aivoihin implantti ja tehty operaatioita, jotka paransivat luonnollista suorituskykyä.

Dasan ja koko pomojen puihin rakennettu kylä oli nopeasti jalkeilla. 

– Karja on sillä suunnalla, Dasan sanoi, kun kuuli Robin selostuksen.

– Onko Laguna siellä? Rob kysyi.

– On. Ja Toto myös. Pidetään kiirettä.

Kaikki kynnelle kykenevät kyläläiset laskeutuivat puista ja nousivat leijukanootteihin. Kaikkialla ympärillä leijui sakea, harmaa usva. Rob ja Kaarne menivät Dasanin kyytiin. Kanootti syöksähti liikkeelle. He etenivät usvan seassa hurjaa vauhtia. Rob nautti kyydistä, mutta oli huolissaan Lagunan, Toton ja muiden karjanvartijoiden kohtalosta.

He nousivat rinnettä ylös, kunnes tulivat keltaiselle niitylle. Usva hälveni. Niityllä käyskenteli nelisarvisia lampaita. 

– Churrot ovat kunnossa, mutta vartijoita ei näy, sanoi Dasanin luo tullut pomosoturi.

– Täällä on kamppailtu, Dasan sanoi. Hän tutki maata toisen polvensa varassa. – Ne olivat bandiitteja.

– Bandiitteja? Rob sanoi.

– Orjavarkaita. Zalasarin tehtailemia, geenimanipuloituja kätyreitä, jotka eivät tunne sääliä ketään kohtaan.

Dasan piteli kädessään messinkisolkea, joka oli pudonnut ihmisvarkaiden varusteista. Siihen oli pakotettu kohokuvio: hampaissaan karitsaa kantava susi.

– Minne ne ovat menneet? Rob kysyi.

– Ne asuvat vuorilla, Californian laakson toisella puolella, Dasan sanoi.

– Lähdetään joukolla niiden perään. Haetaan Laguna ja Toto ja muut karjanvartijat takaisin, Rob ehdotti.

– Kunpa se olisikin noin yksinkertaista, Dasan huokaisi.

– Kuinka niin ei ole?

– Emme saa poistua reservaatin alueelta.

– Minkä ihmeen reservaatin?

– Se on meille varattu alue, jolla saamme asua. Bandiitit tietävät sen. Ne ovat jo kaukana rajojemme ulkopuolella.

– Kuinka sinä olisit voinut lähteä meille oppaaksi, jos et saa ylittää reservaatin rajoja? Kaarne kysyi.

– Minulla on erillislupa. Saan liikkua koko Californian alueella.

– Mistä hyvästä?

– Kerron siitä myöhemmin. Mutta nyt meidän on varustauduttava matkaan. Lähdemme niin pian kuin mahdollista.

– Siis lähdemme kuitenkin, minne? Rob kysyi.

– Lähdemme bandiittien perään.

– Kolmestaan?

– Niin. Vapautetaan vangit orjavarkailta ja jatketaan sen jälkeen matkaa teidän haluamaanne suuntaan.

Rob katsoi Kaarneen ja pyöritti päätään. – Mitähän tästäkin tulee?

Luku 5 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Leijukanootti oli kiikkerä, mutta vauhdikas kulkupeli. Dasan tasapainotti menoa melalla, siirsi sitä käännöksen puolelle kanoottia. Rob McCool mukautui liikkeisiin. Kaarne teki samoin. He laskeutuivat San Francescon lahdelle, ylittivät sen  ja jatkoivat matkaa pitkin Sacramento-jokea.

– Tämä vie meidät viljelysten halki Sacramenton kaupunkiin. 

– Mistä tiedät, minne bandiitit ovat menneet? Rob kysyi.

– En tiedäkään, en tarkalleen, mutta olen joutunut heidän kanssaan tekemisiin ennenkin ja tiedän, kuinka pääsemme jäljille. Siksi menemme Sacramentoon.

– Mitä siellä on?

– Jotakin, mistä saamme tietoa.

Dasan ei sanonut muuta. He kiisivät mutkittelevaa jokea pitkin liki tunnin, ennen kuin tulivat paikkaan, jossa se jakautui kahteen yhtä leveään haaraan. Jo hyvän matkaa ennen sitä oli viljelysten tilalle kohonnut valkoiseksi kalkittuja rakennuksia. Rannat olivat puiden reunustamia, loivia ja hiekkaisia.

– Olemme kaupungin alueella, Dasan sanoi. – Jätämme joen ja menemme tietolähteeni luo.

Hän käänsi kanootin ja nousi ylös töyrästä tasamaalle. Talot olivat vieri vieressä. Dasan ohjasi niiden väliin. He liukuivat hitaasti eteenpäin. Kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota. Ihmiset keskittyivät omiin toimiinsa. Seppä takoi rautaa, nahkuri kalttasi vuotia. He näkivät kaupan, kankurin, kasvimaita ja eläinaitauksia.

Dasan käänsi kanootin pois kadulta erään talon taakse.

– Odottakaa tässä. Tulen pian takaisin.

Hän meni sisään verholla peitetystä oviaukosta.

– Mitä luulet, että tapahtuu? Rob kysyi Kaarnelta.

– Hänellä on täällä joku, joka tietää bandiittien liikkeistä.

– Eikö se herätä epäilyjä?

– Niin, kuka voisi tietää bandiittien liikkeistä?

– Ellei ole itse bandiitti. Näetkö, mitä sisällä tapahtuu? 

– En. Rakennus on hyvin suojattu. Se heijastaa skannerini säteet pois.

– Pitäisikö mennä katsomaan?

Ennen kuin Kaarne ennätti vastata, he kuulivat kamppailun ääniä. Sitten Dasan syöksähti ulos ovesta ja hyppäsi kanoottiin.

– Tuli kuumat oltavat, hän tokaisi, laski nahkanyytin jalkoihinsa ja lykkäsi kanootin liikkeelle.

He eivät ennättäneet kadulle asti, kun ovesta ryntäsi ulos kolme miestä veitset ja pistoolit käsissään. He olivat pelottavan näköisiä, kulkivat kyyryssä. Kasvot olivat suomukkaat kuin käärmeillä. Hartiat kuin jyväsäkit. Päässä oli leveälieriset hatut ja silmien edessä tummennetut visiirit. Yksi miehistä nosti aseensa ja laukaisi. Luoti lensi Robin pään vierestä ja tömähti portinpieleen. Sitten kanootti syöksyi kadulle. Dasan kiihdytti vauhtia ja huusi kadulla kulkijoille:

– Pois alta! 

– MItä ihmettä siellä tapahtui? Rob kysyi.

– Ne eivät pitäneet siitä, että lainasin niiden omaisuutta.

– Se kävi kyllä selväksi. Mitä ihmettä otit sieltä?

– Prisman.

– Mitä siinä on?

– Yhteyspisteen tallenteet.

– Ei tuollaisessa loukossa voi olla yhteyspistettä, Kaarne sanoi. – Se oli ihan liian arkisen näköinen rakennus. Siellä pitäisi olla mastot ja kaikki.

– Katsohan taaksesi.

Kaarne teki työtä käskettyä ja ymmärsi samassa, miten yhteydet oli järjestetty. Rakennuksen takapihalta kohosi ristikkorakenteinen vesipumpun torni. Sen propellin lavat pyörivät laiskasti tuulessa.

– Kuinka osasit tulla tänne? Kaarne kysyi.

– Minähän sanoin, että en ole ensimmäistä kertaa näiden otusten kanssa tekemisissä.

– Olivatko ne bandiitteja?

– Mitäs luulet?

– Lähtevät taatusti peräämme, Rob henkäisi.

– Sinäpä sen sanoit, Dasan yskäisi, kun luoti piiskaten ilmaa  heidän päittensä yläpuolella.

Dasan käänsi kanootin jyrkästi talojen ja joen väliselle väylälle. He tulivat kohtaan, jossa oli laitureita ja veneitä ja putiikkeja kylki kyljessä rantaa reunustavien puiden varjossa. Taas kuului laukaus. Kaikki kolme bandiittia tulivat heidän perässään kiitureilla, jotka muistuttivat erehdyttävästi härkiä.

– Pitäkää kiinni. Koukkaan oikealle, Dasan sanoi.

Rob ja Kaarne siirsivät painoaan käännöksen suuntaan. Kanootti totteli tiukkaa ohjausta, mutta luisti sivuun aj osui kylki edellä kadun reunassa oleviin heinävankkureihin. Tömähdys ei kuitenkaan hidastanut heidän kulkuaan.

– Ja sitten vasempaan, Dasan sanoi ja käänsi kanootin keulan sivukujalle.

Tällä kertaa he olivat törmätä vettä kantavaan naiseen, mutta tämä vain kiepsahti korentoineen ja ämpäreineen ympäri.

– Eikö meidän pitäisi pysähtyä ja taistella vastaan? Rob ehdotti.

– Olin juuri tulossa siihen, Dasan sanoi. – Härkäkiiturit on varustettu suojasäteillä ja tainnuttimilla. Emme pärjäisi niille, vaikka teillä onkin hienot haarniskat ja kaikki. Meidän on päästävä piiloon. Tulemme kohta joelle. Osaatteko sukeltaa?

– Kyllä, Rob sanoi ja katsoi sitten kysyvästi Kaarnea.

– On tullut testattua, Kaarne sanoi ja jatkoi fenniksi: – Sukellettiin Kallen kanssa tunturissa.

– Hyvä, Dasan sanoi. – Hypätkää pois kyydistä, kun käsken, ja sukeltakaa niin syvälle ja kauan kuin vain kykenette. 

He tulivat kujalta rantaan ja pyyhkäisivät jokea pitkin yläjuoksun suuntaan. Sillan kohdalla oli veneitä ja lauttoja kiinnitettynä puupylväisiin. Dasan ohjasi niiden väliin, teki pari koukkausta ja huusi:

– Nyt, hypätkää!

Tässä kohtaa vaihdetaan maisemaa. Salamurhaajat pyrkivät mukaan tarinaan. Hypätään n. 11500 km:n päähän. Suorin maantieteellinen reitti menisi pohjoisnavan kautta.

Luku 6 – ________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Tuuli etsi väyläänsä Kaspianmerta reunustavien vuorten välissä. Se oli puhaltanut pitkän matkaa vapaasti yli tasankojen ja makeana lainehtivan meren. Se oli ohittanut kapean rannikkovyöhykkeen asumuksineen, noussut vehreille rinteille ja kohonnut lopulta korkeuksiin kohti lumihuippuisia vuoria.

Viimein se puhalsi erään jyrkkärinteisen vuoren kylkeen porattuun aukkoon, vihelsi siinä ja tunkeutui sisään. Sieltä se löysi luolia ja tunneleita, jotka oli louhittu vuoren sisuksiin. Se oli ajautunut sattumalta paikkaan, joka oli ollut salaisen järjestön salaisena piilona satojen vuosien ajan. Paikan nimi oli Alamut, ja sen asukkaita kutsuttiin has’hassineiksi. Näistä häikäilemättömistä ja kuolemattomista salamurhaajista kerrottiin hämmästyttäviä tarinoita kautta koko tunnetun maailman eikä heidän nimeään koskaan lausuttu kevyin mielin.

Asha katsoi komentohuoneen peiliin. Tummat hiukset heilahtivat. Ilmastointiaukon puhuri osui suoraan hänen kasvoihinsa. Asha kääntyili, nousi varpailleen ja venytti peukaloilla leuan alla roikkuvaa nahkaa. 

Kiloja on tullut taas kuin varkain, hän ajatteli. Ja hiuksiin on tullut lisää harmaata. Viimeisestä värjäyksestä onkin jo aikaa. 

Hän kosketti kyömynenäänsä, puristi ohuet huulensa yhteen ja tuijotti itseään silmiin. Ainakin ne olivat kauniit.

– Omar, näytänkö minä mielestäsi vanhalta ja lihavalta? hän sanoi.

– Miten sen nyt ottaa, sanoi lyhyenläntä, vanttera mies, joka asetteli tippapulloja sängyn vieressä olevaan telineeseen.

– Mitä hittoa sinä oikein meinaat? Kaivatko verta nenästäsi?

– Leikki leikkinä. Sinähän olet vielä nuori. Et vanha.

– Sitähän minäkin.

– Tai ainakin nuorekas noin niin kuin äidiksi. Unohtamatta sitä, että jonakin päivänä sinusta tulee isoäiti. Mutta siihen taitaa mennä vielä jokunen vuosi.

– Ehkä on parempi, että pidät vain suusi kiinni, Asha tuhahti. – Sinun kanssasi on turha yrittää keskustella mistään vakavasti.

Omar kohautti olkiaan ja istui vuoteelle. Hänen tummia karvoja kasvavat varpaansa ylsivät juuri ja juuri lattialle. Luolassa, jossa he olivat, oli neljä vuodetta ja seinä täynnä elektronisia laitteita. Suuressa hologrammikuvassa näkyi ympäröivä vuoristomaisema ja kaukaisuudessa siintävä Kaspia.

Asha meni Omarin vuoteen luo. Sen vieressä oli pöydällä laite, jonka säätimiä Asha siirteli, kunnes oli niihin tyytyväinen. 

– Käyhän pitkällesi.

Omar ojentautui vuoteelle ja laski käsivarret rennosti sivuille. Asha otti kahden tippapullon letkut sormiinsa ja lukitsi ne Omarin vasemmassa käsivarressa oleviin kanyyleihin. Hän käänsi pullojen hanat auki. 

– Miltä tuntuu?

– Ihan hyvältä. Kiva päästä taas tositoimiin.

Asha otti pöydältä johtimen ja napsautti sen Omarin korvan taakse. Sitten hän viritti yhteyspannan tämän päähän.

– Onko valmista, hän kysyi. – Kohta taas kirpaisee.

– Antaa tulla. Nähdään pian, Omar huokaisi.

Asha kosketti säädintä. Kuului särähdys, ja Omar taipui hetkeksi kaarelle lihasten kiristyessä tahdottomasti.

– Omar, Asha sanoi. – Omar!

Ei vastausta. 

Asha nyökkäsi tyytyväisenä, meni oman vuoteensa luo ja asettui sille makaamaan. Hän otti hyvän asennon vartalon muotoihin mukautuvalla patjalla ja huusi:

– Afua, täällä on valmista!

Hetken kuluttua oviaukosta tuli sisään yönmusta mies. Hän vilkaisi Omaria ja käveli Ashan vierelle.

– Kenraali Xietzulta tuli viesti, Afua sanoi samalla, kun liitti tippapullojen letkun Ashan käsivarren kanyyleihin.

– Ovatko aseet jo matkalla?

– Ennakkomaksun lunastamisen kanssa on jotakin ongelmaa. Rahti on lähetetty Shanghaista, mutta pysäytetty jonnekin tuntemattomaan osoitteeseen Gobin autiomaan rajalle. Kenraali ilmoitti, että aseet eivät liikahdakaan, ennen kuin maksu on hoidettu.

– Anna Karimin hoitaa se. Sano, että unohtaa vähäksi aikaa Athenen värkkäämisen ja keskittyy liiketoimiin.

– Se voikin olla hankalampi juttu, Afua pyöritti päätään. – Äijä on niin innoissaan uudesta purresta. Puhuu siitä koko ajan. Sen pitäisi valmistua ihan näinä hetkinä. 

– Samaa virttä on kuunneltu jo monta päivää. Ihan kohta, ihan kohta. Hyvä, että malttaa syödä. Koeta takoa sille järkeä päähän. Mutta minun pitää nyt mennä. Ja se maksu on hoidettava kuntoon. Aseet pitää saada liikkeelle kohti Lapponiaa.

– Hoitakaa te vain omat hommanne, Afua sanoi. – Sulttanaatin valtiatar taitaa olla aika lailla pistoksissa. Novgorodilaiset lähestyvät hänen rakasta pääkaupunkiaan eikä mikään tunnu estävän niitä.

– Menemme Istanbuliin tapaamaan häntä. Parempi tehdä se kasvoista kasvoihin.Tässä tehtävässä on pieni moraalinen ristiriita enkä pidä siitä.

– Nytkö vasta huomasit, että salamurhaajilla on moraalisia ongelmia? Eikö se vähän niin kuin velvoitta rikkomaan ainakin tavallisimpia moraalikoodeja.

– Huraa, sinähän luennon heitit. Olet kuule ihan vihimystä vaille valmis hyveellisyyden professori zarathustrien yliopistoon. Onnea vaan suorituksesta.

– Joo, joo, myönnetään. Itsestäänselvyyksiä kyllä. Mutta koettakaa nyt vain hoitaa homma kotiin.

– Sinä et taida ymmärtää, että se ei ole tällä kertaa niin helppoa. Se voi viedä hengen ihmiseltä, josta aidosti välitän.

– Minä jään tänne ymmärtämään. Mutta nyt sinun on mentävä. Hyvää matkaa!

Afua avasi tippapullon hanan ja kosketti vuoteen viereisellä pöydällä olevaa kytkintä. Asha nytkähti jäykäksi ja rentoutui sitten.

Silmät painuivat hitaasti kiinni.

***

Ashan päässä surisi ja lepatti. Hän tunsi putoavansa. Sitten hän hätkähti hereille ja avasi silmänsä. Hän nousi vuoteelta ja meni luolan seinustalla olevien tarvikehyllyjen luo. Hän otti hyllyltä metallivahvisteiset rintaliivit ja vyön harsoineen. Hän kiinnitti vyöhön tikarin, sädeaseen ja suojasädekilven generaattorin ja katsoi itseään kokovartalopeilistä. 

– Terve taas, kaunotar, hän sanoi.

Peilistä katsoi kuvankaunis nainen. Hoikka, pitkä, jäntevä. Tummat hiukset palmikolla. Soturi valmiina haasteisiin.

– Minusta ei kai sitten voi sanoa samaa, murahti kaksi ja puolimetrinen taisteluhirviö, Ashan takaa. Geenimanipulaation avulla luodulla olennolla oli lihaksista pullistelevat raajat ja ylimääräinen, pieni käsipari rinnan päällä. Alaleuasta törrötti kaksi torahammasta ja päälaesta kolme sarvea.

– Kauneus on usein sisäistä, Asha sanoi, – mutta sinua sekään ei auta.

– Aina yhtä ihastuttava, aina yhtä viiltävä, Omar murahti ja pyöritti neljää silmäänsä niin, ettei Asha voinut olla naurahtamatta.

Ashan ja Omarin omat, oikeat kehot makasivat edelleen komentohuoneessa, mutta heidän tietoisuutensa oli siirtynyt avataroiden kyberneettisiin aivoihin. He olivat nyt toisaalla vuoristossa. Yhteys avataroihin muodostettiin suuritehoisilla lähettimillä, jotka saivat virtansa vuorijäätiköiden sulamisvesistä. Asha ja Omar näkivät, kuulivat ja tunsivat kaiken, minkä avataratkin, mutta hermopäätteitä oli säädetty niin, että tuntemukset, kuten kipu ja kylmä, olivat vaimeampia.

– Sinulla kesti kauemmin herätä. Minä olin valmis jo jonkin aikaa sitten, Omar sanoi. – Eiköhän lähdetä.

– Mitäpä tässä enää odottelemaan?

He kävelivät tunneliin, jonka toinen seinä oli lasia. Sen takana roikkui hämärästi valaistuja hahmoja. Ne olivat katosta lankojen varassa roikkuvia kopioita heidän avataroistaan. Asha kokeili vaistomaisesti olkapäätään. Siinä oli yksi lankojen kiinnikkeistä, syvälle luuhun asti porattu.

Tunnelin päässä oli vastassa suuri, kallioon louhittu sali. Sen keskellä oli lentopursi, joka muistutti kreikkalaista kypärää. Keulasta törrötti kaksiteräinen hanko. Ohjaamon sivuilla olevat leijuntasäiliöt oli muotoiltu kolmipäisten koirien mallisiksi.

– Vanha kunnon Haades, Omar henkäisi. – Mukava päästä taas ohjaimiisi.

– Ihan kuin puhuisit ikälopulle sotaratsulle. Mikä sinua oikein vaivaa?

– Kaksi edellistä purtta menivät alta niin nopeasti, että tämä alkaa tuntua vanhalta ystävältä. 

– Sinulla on mennyt ajantaju sekaisin. Pitää varmaan säätää taistelulääkityksesi vähemmälle tai et pian erota tuntia päivästä.

– Ja pilaisit samalla tehoni. Ei käy.

– Siinä on kyllä varaa kiristää ruuvia maltillisempaan suuntaan, mutta katsotaan sitä sitten, kun palataan takaisin.

Samassa Omar siirtyi Ashan eteen ja veti rinnallaan olevat pistoolit esiin pienillä lisäkäsillään.

– Mitä sinä hötkyilet? Sehän on vain Kemal, Asha sanoi ja otti vastaan heitä kohti laukkaavan marakatin. Apina hyppäsi hänen syliinsä ja painoi valkoviiksisen kuononsa hänen poskeaan vasten.

– Höpsö otus, Asha puheli. – Omar oli täräyttää pikkuruiset aivosi taivaan tuuliin.

– Näin minä heti, että se oli Kemal, Omar sanoi. – Ei se ollut vaarassa. Mutta jos se olisi ollut hyökkäys meitä vastaan, kiittäisit nyt minua.

– Mutta kun ei ollut. Turhaan sätkyilit.

– Tulehan tänne pikkuinen, Omar sanoi vuorostaan Kemalille. – Älä välitä mamman höpsötyksistä. Se ei tiedä, mistä puhuu.

Marakatti hyppäsi Omarin olkapäille, otti toisella kädellään kiinni hirviön viuhkamaisesta korvasta ja pörhötti toisella oranssia leijonanharjaansa.

– Meidän pitää lähteä reissun päälle, Omar jatkoi puhettaan Kemalille. – Ensin Topkapiin ja sitten Californiaan. 

Hän hypähti rautaisilla leijusaappaillaan Haadeksen astinlaudalle ja avasi ohjaamon oven. 

– En oikein pidä tästä tehtävästä. Etkä varmasti sinäkään, pikkuinen. Tiedän, että olet kiintynyt Kaarneen.

– Se on tämän työn paskoja puolia, Asha sanoi. – Yhdessä yössä ystävästä tuleekin saalis.

Luku 7 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä) 

– Täällä haisee ihan kamalalle. En kestä tätä enää kovin pitkään. Nenäkarvat ovat varmasti palaneet rullalle, Kaarne valitti.

– Minä oksentaisin uudestaan, jos olisi mitä oksentaa, Rob yskäisi. – Järkyttävää kontata tällaisessa saastassa.

– Mitäpä sitä ei ihminen tekisi puhtautensa eteen? Dasan sanoi.

– Mitä hittoa oikein horiset? Rob sanoi ja yökkäsi, vaikkei vatsasta mitään enää tullutkaan..

– Tämä on itse asiassa hyvinkin edistyksellistä. Monessa kaupungissa ei ole minkäänlaista viemäröintiä. Sotkut paiskotaan suoraan kaduille.

– Istanbulissa on vastaava viemärijärjestelmä, mutta sen tunnelit ovat paljon suurempia, Kaarne sanoi.

– Veikkaanpa, että sielläkin paska haisee ihan samalta, Dasan sanoi.

– Luultavasti.

– Edessä kajastaa valoa, Rob sanoi.

– Taidat nähdä harhoja. Täällä on vielä pilkkopimeää, Dasan sanoi, – mutta kyllä siellä jossain vaiheessa tulee vastaan jätekaivoja.

Rob McCool, Kaarne ja Dasan olivat pelastautuneet sillan kupeessa olevaan viemäriputkeen, johon he mahtuivat juuri ja juuri konttaamalla sisään. Putken pohjalla lainehti kaikenlaista jätettä kohti jokea. Takaa-ajajat eivät joko tienneet, minne he olivat menneet, tai eivät halunneet seurata heitä, mikä oli hyvin ymmärrettävää.

– Putki haarautuu, edellä menevä Dasan sanoi. – Ja olithan sinä oikeassa, Rob. Tuolta todellakin kajastaa valoa. Toivotaan että sieltä löytyy jätekaivo.

He löysivät kaivon, mutta se oli varustettu rautaristikolla niin, ettei siitä päässyt ylös.

– Turvallisuusjuttuja, Dasan sanoi.

– Jospa seuraava ei olisi yhtä turvallinen, Rob huokaisi.

Eikä ollutkaan.

Juuri, kun he olivat työntyneet ylös kaivosta, tulivat bandiitit paikalle härkäkiitureineen.

– Nyt on pakko taistella, Rob sanoi ja kaivoi esiin käärmetervarasian. Hän hankasi likaisia sormiaan hiekkaan ja putsasi ne hihaansa. Sitten hän sipaisi tummaa tahnaa suuhunsa. Pirunkirnun druidien valmistama, hermostoa kiihdyttävä aine vaikutti hetkessä. 

Ympäröivä maailma hidastui etanavauhtiin. 

Hän kytki päälle suojasädehaarniskan ja leijuvyön.

– Dasan, pysyttele takanani, Kaarne huudahti ja syöksyi sivulle. Hän viestitti Robin kypärän etsimiin: * Hajaannutaan molemmille puolille katua.

* Minä otan seinän kautta vauhtia ja käyn reunimmaisen kimppuun, Rob kuittasi.

Tuskin hän oli ennättänyt juuri lähettää viestin ja syöksyä liikkeelle, kun yksi bandiiteista laukaisi tainnuttimen. Se oli uutta teknologiaa, johon Rob oli tutustunut vasta äskettäin, eikä hän tuntenut sen toimintaperiaatteita eikä hienouksia. Kiiturin keula aukesi ja sylkäisi liikkeelle valopallon. Kaikki tapahtui tavattoman nopeasti, mutta käärmeterva sai sen näyttämään hidastetulta filmiltä. Valopallo osui Kaarnen suojasädehaarniskaan ja leimahti kuin salama.

Robin etsimet tummentuivat automaattisesti ja pelastivat hänet sokaistumiselta. Hän juoksi leijuvyön keventämin askelin, nousi katua reunustavan saluunan seinälle ja ponnisti sieltä kohti toista kiituria. 

Ei kannata tuhlata luoteja, hän ajatteli. Bandiitti oli kaksinkertaisen haarniskan suojaama. Sen sijaan hän veti esiin yataganinsa. Terän sädeleikkuri viilsi ilmaa sinertävää valoa kipinöiden. Bandiitti ei ennättänyt edes kääntyä kohti, kun Rob jo laskeutui kiiturin päälle ja työnsi miekkansa suojasädekilpien väliin. Bandiitti huusi tuskasta, kun miekan kärki poltti reiteen syvän haavan.

Kaksi muuta bandiittia kääntyivät Robin suuntaan. Toisella oli tainnuttimen lataus käyttämättä. 

Ase laukesi. 

Vaikka Rob näkikin valopallon lähtevän liikkeelle, ei lihaksilla ollut aikaa toimimaan tarpeeksi nopeasti. Pallo jysähti päin Robin näköä, ja upotti hänet välähdyksen jälkeiseen pimeyteen.

* * *

Rob McCool havahtui siihen, että nenä täyttyi viemärin löyhkästä. Haju tuli hänen omista vaatteistaan. Sitten iski päänsärky. Sen täytyi johtua tainnuttimen antamasta tällistä. Hän makasi jollakin kovalla alustalla silmät ja kädet sidottuina. Rob ei nähnyt Kaarnea ja Dasania, mutta vaistosi heidän olevan hänen vierellään. Heidät oli köytetty lavettiin, jota veti yksi kolmesta härkäkiiturista. Rob tiesi tämän kaiken, vaikkei nähnytkään mitään. Hänen herkistyneet aistinsa toimivat kuin sisäinen tutka. Hän maistoi ilmassa leijailevan pölyn, kuuli kiitureiden huminan, tunsi lavetin värähtelyn sekä Kaarnen ja Dasanin liikahtelut.

Meidät on vangittu, hän ajatteli ja hymähti heti perään. Moinen ajatus ei kummoisia päättelyn lahjoja vaatinut.

Mitä heille tapahtuisi? Mitä bandiitit tekisivät heille? Möisivätkö orjiksi? Veisivätkö kauaskin? California oli vain osa americanojen maata, joka ulottui Tyyneltä valtamereltä Atlantille ja Jäämereltä Mexiconlahteen. Valtakunta oli löyhä, keskenään riitaisten ruhtinaiden muodostama liitto, maisemaltaan ja luonnoltaan vaihteleva. Oli metsiä, järvialueita, tasankoja ja lumihuippuisia vuoria. Idässä sijaitsi kolmentoista ruhtinaan liittouma, joka valitsi keskuudestaan americanojen yhteisen vaalikeisarin.

Americanot olivat niin vaikutusvaltainen tekijä kansainvälisessä kaupassa, että heidän kielestään oli muodostunut maailmankieli, muinaisen latinan jälkeinen yleiskieli, jota osasivat melkein kaikki.

Rob havahtui ajatuksistaan. Kaarnen liikahteli rauhattomasti, tempoi köysiä, joilla kädet oli sidottu.

– Kuinka voit? Rob kysyi fenniksi.

– Ai sinäkin olet hereillä, Kaaren sanoi. – Päätä särkee, mutta muuten taidan olla kunnossa.

– Minun pääni tuntuu siltä kuin siihen olisi kumautettu moukarilla, Rob sanoi. – Minne luulet heidän vievän meitä?

– Ei aavistustakaan, Kaarne vastasi. – He ovat orjavarkaita. Turha odottaa erityisen miellyttävää kohtelua.

– Ja minä kun toivoin pääseväni pesulle kunnon ammeeseen. Sellaiseen, jossa on kultaiset tassut, tuoksuvia yrttejä ja saippuavaahtoa.

– Sinä kyllä tarvitset kunnon kylvyn. Haiset ihan järkyttävälle.

– Eipä sinunkaan hajuvetesi riitä peittämään viemärin hajua.

– Taisi basaarin ilmaisnäyte pettää, Kaarne naurahti. – Mitä ihmettä ne Sacramenton asukkaat oikein työntävätkään jätekaivoihinsa?

– Ainakaan siinä itsessään ei ole pihtailtu. Tälle löyhkälle ei pärjäisi edes Owen Butlerin aamun erikoinen, ja se, jos mikä, saa silmät punoittamaan.

– Voisitteko puhua americanoa? sanoi Dasan Kaarnen takaa.

– Et jäänyt paljosta paitsi, Kaarne totesi. – Sinä tiedät bandiittien toimintatavat. Mitä meille tapahtuu seuraavaksi?

– He vievät meitä luultavasti Tahoe-järven suuntaan. Sieltä pääsee vuorten välisiä solia pitkin Sierra Nevadan toiselle puolelle. Siellä on kulta- ja hopeakaivoksia. Sinne tarvitaan aina tuoretta työvoimaa.

– Luuletko, että Lagunaa ja Totoa ollaan viemässä sinne?

– En luule, vaan tiedän. Tarkistin asian ennen kuin varastin yhteyslaitteen prisman. Siihen on tallentunut kaikki tämän alueen bandiittien liikkeet, tehdyt ja suunnitellut.

– Sittenhän tilanne on hyvä, Rob sanoi. – Jos nyt kerran olemme menossa samaan paikkaan.

– En usko, että se on siltikään hyvä juttu, Dasan sanoi. – Kaivokset ovat kuin jättimäinen vankilakaupunki, erittäin tarkasti vartioitu. Kaikkialla on korkeita aitoja ja muureja ja esteitä.

– Ymmärrän, Rob sanoi. – Kultaa ja hopeaa pitää vartioida, ettei kukaan vie sitä mennessään.

– Louhijat on kytketty ketjuilla kivenjärkäleisiin. Siitä ei niin vain karata, Dasan huokaisi.

– Kuulostaa tutulta, Rob sanoi. – Kirotussa metsässä minut kytkettiin ketjulla kiveen ja pakotettiin sahaamaan puita.

– Sellaista hommaa saattaa olla luvassa meillekin. Metsätyö ovat toinen homma, jossa tarvitaan aina tuoretta työvoimaa.

– Eli meidän pitää yrittää paeta ennen kuin joudumme työleirille, Kaarne sanoi.

– Kyllä.

– Helpommin sanottu kuin tehty, Rob sanoi. – Sen lisäksi, että meidät on köytetty, meidät on myös kahlittu kiinni tähän lavettiin.

– Olemme pienessä orjalotjassa, Dasan sanoi. – Onkohan täällä muita?

– Tilaa olisi muutamalle muulle, mutta ketään ei ole kyydissä, Rob sanoi.

– Mistä tiedät? Eikö sinun silmiä ole peitetty? Dasan kysyi.

– On, mutta se ei haittaa.

– Miten niin ei haittaa? Ethän sinä voi nähdä ilman silmiä?

– Minä itse asiassa näen vaikka silmät on peitetty. 

– Oletko jonkinlainen noita?

– En todellakaan. En osaa selittää tätä kunnolla, mutta minun päähäni vain muodostuu kuva siitä, mitä lähistöllä tapahtuu. Näen myös asioita, joita ei näkisi paljain silmin. Kuten esimerkiksi sen, että teidät molemmat on kytketty tähän lotjaan jonkinlaisella vaijerilla jossa on luultavasti sormenjäljen tunnistava lukko.

– Kautta mustan chindin, Rob, Dasan sanoi. – Tuo kuulostaa noituudelta tai sitten yrität jymäyttää minua.

– Puhun totta, Rob vakuutti. – En osaa selittää sitä tämän paremmin, mutta niin se vain on.

– Osaatko sanoa, mikä sormi minulla on ylhäällä?

– Tuo on aika vaikea, mutta veikkaan, ettei se ole keskisormi.

– Oikein. Peukutan kykyjäsi.

– Mitä nyt tapahtuu? Kaarne sanoi.

Härkäkiiturit ja orjalotja hidastivat vauhtiaan. Sitten ne pysähtyivät.

– Jotakin on tekeillä, Rob kuiskasi. – Bandiitit vaikuttavat hermostuneilta. Näkyykö, Kaarne, skannereissasi mitään epäilyttävää?

– Lähistöllä ei ole kuin pari kookasta eläintä. Veikkaan, että ovat kauriita.

– Niitä täällä riittää, Dasan sanoi. – Viljelmillä jopa riesaksi asti.

Samassa alkoi kuulua laukauksia. Bandiitit kirosivat kovaan ääneen. Härkäkiiturit lähtivät liikkeelle niin kovalla kaasulla, että Rob löi päänsä lotjan partaaseen.

– Mitä hittoa? Dasan huudahti.

Lotja poukkoili ylös ja alas ja puolelta toiselle sitä vetävän härkäkiiturin kaarrellen ja nopeuttaen koko ajan vauhtiaan.

– Tässä voi käydä huonosti, Kaarne ähkäisi, kun lotja otti taas osumaa jostakin esteestä.

– Toivottavasti eivät aja alas joltakin jyrkänteeltä, Rob sanoi. – Onko täällä sellaisia?

– En usko, että ollaan vielä niin lähellä vuoria. Ei pitäisi käydä pahasti, ellei sitten törmätä päistikkaa johonkin kovaan, Dasan sanoi.

Laukaustenvaihto lakkasi.

– Kaksi kiituria on poissa pelistä, Kaarne ilmoitti. – Ne hoiteli pois päiviltä yksi ainut hyökkääjä, joka liikkuu luultavasti hevosella. Hän on yhä perässämme ja lähestyy koko ajan.

– Mistä sinä sen tiedät, jos silmäsi ovat sidotut?

– Minulle on istutettu sisäinen tutkaskanneri. Näissä tilanteissa siitä on hyötyä.

– Tehän ihme otuksia olette.

Yllättäen lotja alkoi kaartaa voimakkaasti aivan kuin sitä vetävä kiituri pyörähtäisi vauhdista paikoillaan. Keskipakoisvoima puristi kyydissä olijat lotjan perälautaa vasten ja sai hampaat kirskumaan suussa. Sitten liike pysähtyi. Rob maistoi maasta nousseen pölyn ja tunsi hiekanjyvät ihollaan.

He kuulivat, kun joku tiuski americanonkielisiä kirosanoja. 

Ähinää ja puhinaa. 

Raahaamisääniä. 

Hevosen korskuntaa.  

Helähdyksiä askelten tahtiin.

– Onpas täällä kummallisen näköistä porukkaa, sanoi käheä naisääni.

Rob tunsi, kuinka käsi lähestyi ja kiskaisi siteen pois hänen silmiltään. Robin yläpuolella seisoi nainen. Rob sulki silmänsä ja katsoi uudestaan aivan kuin ei olisi uskonut silmiään. Nainen oli pitkä. Ainakin kaksimetrinen. Vartalo oli huomattavan lihaksikas. Ja kasvot. Ne olivat todella kaunispiirteiset, liki ylväät, mutta pahasti isorokon arpeuttamat. Silmillä oli tummat lasit. Pitkät hiukset laskeutuivat selkään. Päätä peitti lierihattu. Molemmilla lonkilla lepäsi valkokahvainen pistooli nahkakotelossaan. Jaloissa oli pitkävartiset saappaat. 

Kun nainen liikahti, saappaisiin kiinnitetyt kannukset helähtivät.

Nainen riisui siteet Kaarnen ja Dasanin silmiltä.

– Tämä taitaa olla onnenpäivänne, hän sanoi. – Ilman minua olisitte päätyneet orjiksi kaivoksille, ja se on aikamoinen vastakohta onnelliselle elämälle, uskokaa pois.

– Kuka olet? Kaarne kysyi. – Miksi autoit meitä?

– Taidan arvata, Dasan sanoi.

– Anna tulla, nainen sanoi. – Kuka luulet, että olen?

– Olet Raspchérie, palkkionmetsästäjä.

– Hyvä! Oikein arvattu.

– Mistä tunnet hänet? Rob kysyi.

– Hän on kuuluisa, Dasan sanoi. – Hän ottaa kiinni etsintäkuulutettuja rikollisia.

– Noiden käärmetyyppien naamoista on luvattu sievoiset summat, Raspchérie sanoi ja viittasi kädellään bandiitteihin, jotka istuivat maassa toisiinsa sidottuina. – Teidän on nyt vakuutettava minulle, että ette aio samoille apajille. Siis mikäli haluatte, että vapautan teidät kahleistanne.

Nainen käänsi katseensa pohjoiseen, seisoi hetken jäykkänä kuin patsas, sanoi sitten:

– Ei helvetti, sieltä on tulossa lisää samaa porukkaa. 

– Mitä on tekeillä? Kaarne kysyi.

– Luulenpa, että nuo kirotut liskot ennättivät hälyttää apua. Osaatteko ajaa kiitureilla?

– Eiköhän se onnistu, Rob sanoi.

– Olisi tietysti kätevää, jos aukaisisit ensin kahleemme, Dasan sanoi.

– Pitänee irrottaa bandiiteilta peukalot, Raspchérie tuhahti. – Eikä sekään ole varma konsti, jos lukitukseen on käytetty jotakin muuta sormea. 

Nainen otti vyöstään veitsen ja kytki leikkuusäteen päälle. – Tässä pitäisi riittää akkua juuri sopivasti. 

Rob näki, kuinka bandiittien suomuiset kasvot vääntyivät irvistykseen, mutta nainen ei mennytkään bandiittien luo.

Hän sanoi Robille:

– Käänny niin, että pääsen käsiksi kahleisiin.

Veitsessä oli lasersäde. Se poltti metallia toisin kuin Robin yataganin sädeaura, joka tehosi vain orgaaniseen materiaan. Muutamassa hetkessä Robin, Kaarnen ja Dasanin kädet olivat vapaat.

– Mitä teemme bandiiteille, Rob kysyi.

– Minä kytke heidät lotjaan. Käytetään heitä ihmiskilpinä.

Raspchérie otti hevosensa satulalaukusta lieriönmuotoisen leijusäiliön ja käveli kannusten helähdysten säestämänä bandiittien luo. Hän kytki säiliön päälle ja työnsi sen toisiinsa sidottujen miesten väliin. Sitten hän nosti heidät vaivatta ilmaan ja kantoi orjalotjaan.

– Saavat kerrankin itse tuta, miltä tuntuu olla kyydissä.

Miehet pyörittelivät silmiään ja yrittivät sanoa jotakin, mutta kuului vain epämääräistä muminaa, sillä suut oli sidottu kiinni.

– En jaksanut kuunnella heidän valitustaan, Raspchérie sanoi. – Parempi, että pysyvät hiljaa. Menkää kiitureiden ohjaimiin ja seuratkaa minua.

Dasan otti kiiturin, jossa lotja oli kiinni. Rob otti taskustaan rasian ja sipaisi suuhunsa nokareen käärmetervaa niin, että pystyisi omaksumaan kulkupelin ohjauksen nopeammin.

– Mistä tämä lähtee käyntiin? Kaarne kysyi.

– Puristat vain sarvista lujaa yhtä aikaa, Dasan sanoi. – Ohjaaminen on yksinkertaista. Muutat suuntaa sarvista kääntämällä ja vedät tai työnnät, jos haluat muuttaa korkeutta. Sen suhteen varaa ei ole kovin paljon, ehkä metrin verran. Takasuuttimet toimivat polvia puristamalla. Niillä voi heilauttaa kiiturin perän sivuun.

– Nyt pitää päättää vielä suunta, mihin lähdetään, Raspchérie sanoi.

Hän kaivoi taskustaan kultadollarin. 

– Jos tulee kruuna, lähdetään kohti Tahoejärveä, jos taas klaava, niin mennään vuorten syrjää etelään.

Kolikko singahti ilmaan. Raspchérie sieppasi sen kouraansa ja löi kämmenselkään. Siinä oli liekkiä kämmenellään kantavan naishahmon kuva.

– Kruuna. Noustaan vuorille. Siellä voimme järjestää takaa-ajajille pienen yllätyksen.

Nainen painoi leveälierisen hatun tiukemmin päähänsä ja nousi ratsunsa selkään. Se oli kaunis eläin. Pitkä, palmikoitu harja oli lumivalkoinen, kupeet välkehtivät hopeanharmaina. Rob pani merkille, että se oli varustettu samanlaisilla leijuvaljailla, kuin kasakoiden hevoset Ukrainassa.

– Liikettä niveliin, ________________ (ehdota hevoselle nimeä)! Raspchérie huusi.

Ratsu nousi takajaloilleen, korskahti ja kiihdytti hetkessä laukkaan.

Rob väänsi härkäkiiturin sarvista ja lähti liikkeelle sellaisella vauhdilla, että oli pudota kyydistä. Jos heitä takaa ajavilla bandiiteilla oli yhtä ärhäkät kulkupelit, heidän oli parempi pitää kiirettä.

Luku 8 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

– Ne vetävät perässään isoja orjalotjia, Raspchérie sanoi.

Nainen tutki maisemaa elektronisten kiikareiden läpi. He olivat nousseet kielekkeelle, josta näki vuorten väliseen kallioiseen kanjoniin. Sen pohjalla virtasi joki. Kuohut ryöppysivät valkoisina kohti kauempana avautuvaa laaksoa.

– Eivät taida olla kiinnostuneita meistä, Kaarne sanoi.

– Eivät niin paljoa, että olisivat irrottaneet ketään pääjoukosta. 

– Niillä taitaa olla ihan muut kiireet, Rob McCool ounasteli.

– Veikkaan, että toimittavat orjia kaivoksille ja ovat myöhässä aikataulusta, Dasan sanoi.

– Siinä on heti pari kolme tuttua naamaa, Raspchérie sanoi kiikarit yhä silmillään. – Heistä on luvattu kunnon palkkiot.

– Laskin viisitoista bandiittia, Kaarne sanoi.

– Liian monta meille, Dasan huokaisi.

– Orjia on ainakin viisikymmentä, Kaarne jatkoi. – Emmekö voisi jotenkin auttaa heitä?

– Viisitoista bandiittia on hitonmoinen vastus, Dasan sanoi.

– Hitonmoinen, mutta ei mahdoton, Raspchérie sanoi. – Väijytys oikeassa kohdassa voisi toimia.

* * *

Paikka ei ollut täydellinen, mutta sai kelvata. Dasan ja Raspchérie olivat asettuneet väylän vasemmalle puolelle. Rob ja Kaarne olivat oikealla puolella. Kivisessä maastossa kasvoi harvakseltaan matalia kuusenruipeloita. Bandiitit eivät jarrutelleet, vaan etenivät ylivoimaansa luottaen, suojasädehaarniskat aktivoituina. 

– Tulkaa esiin, huusi joukon johtaja. – Tiedämme, että olette siellä.

Johtaja oli kookas ja käärmeihoinen samalla tavalla kuin ne, jotka Raspchérie oli vanginnut. Otus kannatteli olallaan jyhkeää asetta, jollaista Rob ei ollut aikaisemmin nähnyt. Siinä oli kolme avaraa piippua ja sylinterimäinen lipas niiden alapuolella.

– Tulkaa hakemaan, jos uskallatte, Raspchérie huusi niin, että ääni otti kaikua kallioista ja kuulosti tavallista voimakkaammalta.

Kolme bandiittia eteni härkäkiitureineen. Ne nousivat harmaata, paljasta kalliopintaa pitkin hitaasti kiväärit valmiina. Yhtäkkiä sivuilta kuului räjähdyksiä ja bandiittien eteen, taakse ja päälle alkoi kaatuilla kuusivanhuksia. Ne jäivät kiitureineen jumiin puiden väliin. Rob ja Kaarne hyökkäsivät ja tekivät otuksista selvää. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että bandiittien pääjoukko eivät osannut tehdä mitään.

– Sopii seuraavan liskoporukan lähteä liikkeelle. Mitä oikein odotatte? Raspchérie huusi ja nauroi käheästi päälle. – Tällä vauhdilla teillä on vielä muutama yritys jäljellä.

Bandiitit eivät liikahtaneetkaan.

– Mikä niitä oikein vaivaa? Rob kysyi Kaarnelta.

– En tiedä. Ei niillä ole oikein muutakaan reittiä, jos mielivät vuorten toiselle puolelle.

– Ne juonivat jotakin.

– Pysyttelevät vain paikoillaan. Eivät edes valmistaudu tekemään mitään. Hetkinen. Ne lähettävät signaaleja, mutta en pääse niihin käsiksi. Ovat hyvin salattuja.

– Voisikohan niillä olla tässä lähellä apujoukkoja? Rob ounasteli.

– Hyvin mahdollista, jos tämä on sellainen reitti, jota ne käyttävät enemmänkin. Niillä voi olla vaikka minkälaisia tukikohtia vuorten kupeessa.

Vastaus Robin ja Kaarnen epäilyihin tuli nopeasti. Ylempää kallioisilta rinteiltä lähestyi kaksi ketterää puolikaleeria. Niitä liikuteltiin työntömoottoreilla ja maahan yltävillä airoilla. Alukset muistuttivat torakoita tai tuhatjalkaisia laskeutuessaan alas rinnettä.

Raspchérie ja Dasan tulivat Robin ja Kaarnen luo.

– Mitä hemmettiä nyt tehdään? Rob sanoi.

– Kaleerit ovat paha vastus, Raspchérie sanoi. – Ne näyttävät kömpelöiltä, mutta ovat tällaisessa maastossa tehokkaita. Niillä on sädesuojaus ja kevyet kanuunat. Bandiitit tuntien niillä on myös uudenaikaisia tainnuttimia, jotka tehoavat suojasädehaarniskoiden läpi.

– Tiedetään, Rob sanoi. – On kohdattu muutaman kerran aika huonolla menestyksellä.

– Niitä on vaikea väistää, Raspchérie sanoi. – Ne on ohjelmoitu hakeutumaan kohteeseensa. Suojasädehaarniskat vetävät niitä puoleensa kuin magneetit.

– Pitäisikö haarniskoista luopua? Kaarne sanoi.

– Riittää, kun et aktivoi sitä.

– No, kohtahan se nähdään, Rob sanoi. – Pari minuuttia ja ne ovat kimpussamme.

Luku 9 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool havahtui kaleerin rytmikkääseen liikkeeseen. Hän makasi puupenkkien välissä kahden miehen jalkojen välissä. Miehet oli kytketty lattiaan kahleilla. Hän muisti, kuinka oli puolustautunut kaleereja vastaan, kuinka ne olivat vyöryneet heitä päin, ja kuinka heidät oli saalistettu lopulta viheliäisin metalliverkkoihin. Raspchérie oli leikannut verkkoon aukon laserveitsellään, mutta verkkoon oli johdettu virtaa, ja he olivat menettäneet tajuntansa. Tai niin Rob arveli tapahtuneen. Muuta hän ei muistanut.

– Tämä tässä alkaa heräillä! huusi mies, joka veivasi airoa Robin yläpuolella.

– Käske se töihin ja kerro, mitä pitää tehdä! huusi myrkyllinen ääni jostakin kauempaa.

– Nousehan ylös, mies sanoi Robille. – Käy istumaan tähän viereeni. Minä näitän, mitä pitää tehdä.

Rob komusi ylös. Hän ei olisi edes päässyt sen pidemmälle. Jalat oli kytketty pohjaan kahleilla ja metalliketjulla aivan niin kuin muillakin. 

– Ota kiinni airosta ja yritä pysyä rytmissä. Airojen pitää osua maahan vuoronperään. Liike alkaa keulasta ja etenee perää kohti kuin aalto. Se työntää kaleeria eteenpäin. On tärkeää pysyä rytmissä, etteivät airot osu toisiinsa.

Rob näki kaleerin kyljessä olevasta aukosta, kuinka he etenivät epätasaisessa vuoristomaastossa. 

– Täällä heräillään myös, sanoi eräs soutajista vähän matkan päässä Robista.

Dasanin pää tuli näkyviin penkin takaa. 

– Laita se töihin! huusi aluksen peräkannella seisova bandiitti. Otuksen lihaksikas ylävartalo oli paljas. Kellertävät suomut kimaltelivat auringossa. Vyöllä oli keppi ja kädessä kiepille kierretty ruoska.

Dasan nousi istumaan ja tarttui airoon. Hän vaihtoi muutaman sanan vieressä istuvien soutajaorjien kanssa heidän omalla kielellään.

Kuului ruoskan viuhahdus ja Dasanin olkapäähän ilmestyi verta valuva jälki.

– Täällä ei puhuta, ilman lupaa, bandiitti sanoi kiertäen ruoskaa takaisin kiepille. – Eikä sanaakaa millään heimokielillä. 

Kaarne ja Raspchérie heräsivät. Lierihattunsa kadottanut palkkionmetsästäjä sanoi pari valittua sanaa kohtelustaan, mutta sai siitä hyvästä kepiniskun kasvoihinsa. Nainen katsoi bandiittia niin tiukasti, että Rob ajatteli otuksen kuristuvan siihen paikkaan.

Bandiitti ei välittänyt naisen uhittelusta. Hän vain nauroi niin, että kaksihaarainen kieli työntyi ulos suusta ja iski uudestaan.

– Tartu airoon senkin arpinaama. Minä en pelkää sinua, vaikka mitä tekisit. Ainut asia, mitä sinussa kammoksun on se, että minuun tarttuu sinusta tuo helvetillinen hevonpaskan haju.

– Sinä syöt paskaa ennen kuin arvaatkaan, Raspchérie murahti. – Syöt paskaa ja muutut itse paskaksi. Muuhun sinusta tuskin on sen jälkeen, kun saan sinut käsiini.

– Ha-haa, todella hauskaa, mies sähisi ja iski naista kolmannen kerran.

Raspchérie syöksähti otusta kohti sen, minkä kahleet antoivat myöten, ja otus kavahti kuin kavahtikin askeleen taaksepäin.

– Et muka pelkää, Raspchérie nauroi. – Älä tule lähelleni. En halua haistella paskaa, joka likasi juuri housusi.

Otus yritti lyödä Raspchérietä vielä kerran, mutta nainen väisti ja heilautti kättään niin, että ketju tarttui keppiin. Raspchérie kiskaisi kepin maahan ja astui sen päälle. 

Hän sanoi kylmän rauhallisesti:

– Katsotaan sitten, mikä on ääni kellossa, kun tämä tikku on tungettu koko mitaltaan ahteriisi. 

Otus lähti kävelemään kovaan ääneen kiroillen kohti kaleerin perässä olevaa komentokajuuttaa.

– Keppi unohtui. Tule hakemaan! Raspchérie huusi ja nauroi käheästi päälle.

Orjat lakkasivat soutamasta. He olivat vaiti, tyrmistyksestä mykkiä, mutta Rob vaistosi, että he olivat Raspchérien puolella.

Hetken kuluttua keppiä heiluttanut bandiitti tuli takaisin. Hän kantoi olallaan metalliverkkoa.

– Minä syön villikissoja välipalakseni, hän sanoi levittäen verkon heittokuntoon.

Raspchérie ravisteli kahleitaan ja sylki otuksen suuntaan. – Pelkuri! Veikkaan, että uskallat saalistaa vain niitä kissoja, jotka on kahlittu kiinni. Et uskaltaisi kohdata minua tasavertaisessa kamppailussa.

– Sinun on turha soittaa suutasi. Minun ei tarvitse todistella mitään. Minä en välitä tasapuolisuudesta. Pistän sinut vain kärsimään. Et tule enää koskaan metsästämään, et koskaan enää saamaan palkkioita. Leikkaan irti kissankyntesi ja kielesi. Opitpahan olemaan nöyränä parempiesi edessä.

Otus heitti verkon Raspchérien päälle ja kytki siihen virran. Voimaa ja vihaa uhkuva nainen lysähti tiedottomana kannelle.

– Sepä oli rohkeasti tehty! Rob huusi bandiitille sen kummemmin asiaa ajattelematta.

Otus kääntyi hänen suuntaansa ja sanoi:

– Haluatko samanlaisen käsittelyn?

– Et kestä pientä ivaa. Mistä sinut on oikein tehty?

– Mitä sinä yrität? Kaarne kivahti Robille muutaman penkkirivin päästä. – Tuo olento ei kaipaa tekosyitä. Se laittaa sinut kohta kärsimään.

– Tyttö puhuu järkeä, bandiitti sanoi. – Sinun kannattaisi kuunnella häntä.

Se järki ei vain tahtonut mahtua Robin kalloon.

– Et uskaltanut ottaa vastaan haastetta itseäsi isommalta naiselta, mutta miten olisi haaste minulta. Olen sinua paljon nuorempi ja parikymmentä kiloa kevyempi, Rob sanoi uhmakkaasti.

Bandiitti huokaisi, nuoli suomuisia huuliaan ja sanoi:

– Jos panisin järjestykseen kaikki kollit, jotka kohtaan näissä hommissa, en muuta tekisikään. Mutta sellainen ei satu huvittamaan minua, ei juuri nyt. Minusta on mukavampi pistää tämä sähisijä kärsimään, antaa kunnolla keppiä ja ehkä säkittää ja heittää jokeen viimeiselle matkalle. 

Otus piti pienen tauon, katseli ympärilleen ja karjaisi sitten:

– Ja mitä pirua te oikein toljotatte, orjat! Vauhtia! Liikkeelle! Ei tässä ole varaa laiskotella koko päivää. 

Airot alkoivat taas kuopia kallioista maata, ja kaleeri nytkähti eteenpäin.

Bandiitti irrotti kaksi orjaa kahleistaan ja käski heidän kantaa Raspchérie kajuuttaan.

* * *

Rob McCool kurkisteli aironaukkojen läpi avautuvaa näkymää. He tulivat vuorten sylissä olevalle järvelle. Rob päätteli sen olevan Tahoe, josta Dasan oli kertonut. Sen nimi tarkoitti yksinkertaisesti järveä. Sellainen se olikin, oikea järvien järvi, parinkymmenen kilometrin läpimittainen luonnon kuvastin, josta heijastui taivaan sini ja lumihuippuiset vuoret. 

Järveä ympäröivät rinteet toivat Robin mieleen, Fennonian. Samassa ikävä puraisi sydäntä. Tuntui kuin koti olisi jossakin maailman toisella laidalla. Ja siellähän se olikin. Tavattoman kaukana.

He jatkoivat matkaa pitkin Tahoen itäreunaa. Airot loiskivat tällä kertaa vettä. 

Järveltä he nousivat vuorten väliseen, korkealla kulkevaan kanjoniin, joka johti vuorten toiselle puolelle. Näkymä itäisille maille oli päätähuimaava. Takana olivat vehmaat metsät, edessä loppumaton autiomaa. 

He laskeutuivat joelle, ja jatkoivat sitä pitkin itään. Sitten he jättivät joen ja suuntasivat kohti pohjoista, kunnes tulivat viimein kaivoksille.

He lähestyivät niitä etelästä. 

Rob näki suunnattoman suuren leirin, joka peitti kellanharmaiden kukkuloiden välisen laakson miltei kokonaan. Kitukasvuiset pensaat reunustivat lohdutonta maisemaa.

Siinä he nyt olivat.

Karu kohtalo edessään.

Rob tunsi bandiitin lähestyvän häntä takaapäin. Hän vaistosi otuksen liikkeet herkistyneiden aistiensa avulla. Otus nosti suomuisen kätensä ja yritti lyödä Robia kepillä, mutta Rob väisti viime hetkellä niin, että näytti kuin hän olisi liikuttanut päätään sattumalta, eikä keppi osunut poskeen. 

– Mitä sinä siinä kuikuilet? otus murahti harmissaan siitä, ettei ollut osunut. – Selkä suoraksi. Keskity soutamiseen, senkin orja.

Rob ei sanonut mitään, mutta ryhdistäytyi ja keskitti katseensa edessä soutavan orjan selkään. Hän ei halunnut haastaa riitaa bandiitin kanssa. Siitä ei seuraisi kuitenkaan mitään hyvää. 

Hän näki Dasanin ja Kaarnen selät. He kiskoivat airojaan muutaman penkkirivin päässä hänen edessä. Raspchérie oli edelleen kajuutassa. Rob oli kuullut kepiniskujen äänet ja molemminpuoliset sadattelut. Nainen oli saanut kunnolla selkäänsä ja vaipunut luultavasti tajuttomuuteen, koska vastarinnan äänet olivat lakanneet.

Luku 10 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Hopeakaivos osoittautui juuri niin kaameaksi paikaksi, kuin mitä Rob McCool oli ounastellut. Heidät passitettiin lyhyen tarkastuksen jälkeen maan alle. Siellä oli kaivosorjien maailma, tunkkainen ilma ja puutteellinen valaistus. He joutuivat työskentelemään puuparruista tehdyn rakennelman sisällä. Parrut muodostivat vierekkäisten ja päällekkäisten hilakuutioiden kokonaisuuden, jota laajennettiin sitä mukaa, kun kvartsisuonta louhittiin pois. Valkoinen malmi oli hopean ja kullan juovittama. He työstivät kalliota laserhakuilla, lapioilla ja paljain käsin. Lohkareet nostettiin leijuvaunuihin, jotka vinssattiin pystysuoria kuiluja pitkin maan kamaralle.

Robin tehtävä oli hakata kvartsikimpaleita irti kalliosta. Laser tehosti hakun voimaa. Työ ei ollut Robille täysin uutta. Hän oli ollut usein mukana, kun Pirunkirnun kalliolinnaa oli laajennettu kotona Fennoniassa.

Siellä jossakin.

Siellä, missä oli Kotojärvi ja jättien metsän siirtolohkareet sekä Corrán Binne eli Pirunkirnu. Milloin hän pääsisi sinne takaisin? Klaani oli joutunut jättämään kotinsa, kun novgorodilaiset olivat hyökänneet rajan yli. Heidän upeat luolastonsa oli luultavasti sotkettu niin, että ne muistuttivat enemmän peikkojen pesää kuin Irlannista lähteneiden pakolaisten vuosisataista piilopaikkaa.

– Otatko vettä?

Dasan oli tullut Robin taakse ja ojensi puista kuppia. Toisessa kädessä oli sanko puolillaan sameaa nestettä.

– En kutsuisi tuota vedeksi, Rob sanoi.

– Muuta ei ole, Dasan sanoi. – Se vie pahimman janon, vaikka maistuukin lähinnä karhun kuselta.

Rob otti kupin ja kippasi sen sisällön suuhunsa.

– Kusta tosiaan. Hemmetti, miten pahaa.

– Miten Raspchérie jaksaa?

– Sillä on vieläkin kuumetta. Haavat tosin alkavat jo parantua.

– Olisivat saaneet hoitaa sen kerralla kuntoon, Dasan murahti.

– Eivät ne meistä välitä. Jos ei jaksa tai kestä, niin sitten uupuu ja nääntyy. Uudet tuodaan entisten tilalle.

– Minä pelkään, ettei Raspchérie selviydy.

– Hän on kovaa tekoa. Luulen, että hän voi paremmin, kuin mitä antaa ymmärtää. Ehkä hän taktikoi ja kerää voimia.

Kaarne tuli heidän luokseen tyhjää leijuvaunua työntäen.

– Lopettakaa juoruilu ja ruvetkaa töihin. Muuten ei saada kiintiötä täyteen. 

– Tämä on epäreilua. Joudumme tekemään töitä kolmestaan neljän edestä, Rob sanoi.

– Ei kukaan väittänytkään, että tämä olisi reilua. Mutta meidän pitää jaksaa Raspchérien vuoksi, Kaarne sanoi. – Meidän on saatava täydet muona-annokset, että saamme hänet tolpilleen. Sitten helpottaa kaikkien osalta.

Kaarne heitteli malmikimpaleita vaunuun niin, että kupruille kolhiintuneet metallilaidat kumahtelivat. Dasan auttoi häntä. Rob jatkoi kvartsisuonen louhimista.

– Meidän on saatava jostakin apua, emme pääse täältä muuten pois, Kaarne sanoi työn lomassa.

– Mistä ajattelit sitä hankkia? Rob kysyi ja iski taas hakun syvälle kiveen.

– Jos vain pääsisin tarpeeksi lähelle keskusrakennusta. Sen katonharjalla on masto. Voisin ehkä murtautua järjestelmään ja saada viestin liikkeelle.

– Minne sen lähettäisit?

– Piraateille ja ehkä myös has’hassineille.

– Entä kotiin?

– Sinnekin. Vaikka en kyllä keksi, mitä he voisivat tehdä hyväksemme. He ovat liian kaukana.

– Has’hassinien tulivoima ja hurjapäisyys olisi kyllä tarpeen, Rob huokaisi.

Dasan ei malttanut olla puuttumatta Robin ja Kaarnen keskusteluun.

– Mitä ne has’hassinit ovat?

– Etkö ole kuullut? Siinä tapauksessa olet yksi harvoista koko maailmassa.

– Valaise minua.

– He ovat palkkasotilaita ja salamurhaajia. Heitä sanotaan kuolemattomiksi.

– Vai niin, minkä takia?

– Koska he eivät kuole. Näin itse, kuinka heidät ammuttiin, mutta eivätkö he vain palanneetkin myöhemmin entistä elävämpinä.

– Kuulostaa ihan sadulta.

– Ehkä, mutta totta se on.

– Meidän pitää keksiä jokin keino, jolla saamme sinut tarpeeksi lähelle mastoa, Rob sanoi.

– Mietitään sitä yöllä, Kaarne sanoi. – Keskitytään nyt töihin, että saamme kiintiön ja ruokakulhot täyteen.

Luku 11 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Päivät kuluivat. Tilaisuuksia toteuttaa suunnitelma ei ilmaantunut. Keskusrakennus ja masto pysyivät yhtä tavoittamattomissa kuin olisivat olleet kuun pimeällä puolella. Rob McCool hakkasi kvartsimalmia, jonka Kaarne ja Dasan kärräsivät kaivoskuilulle. He ahkeroivat itsensä uuvuksiin, mutta saivat kiintiöt täyteen ja palkinnoksi täydet ruoka-annokset. Raspchérien kuume laski. Hän toipui vähitellen, mutta ei halunnut kertoa, mitä kajuutassa oli tapahtunut.

Viimein he kyllästyivät odottamaan ja päättivät ottaa aloitteen omiin käsiin. He eivät jäisi mätänemään synkkään, pölyiseen, kaikki voimat imevään kaivokseen lopuksi ikäänsä.

Tuli yö. 

He eivät nähneet sitä, eivät tienneet, millaiset olosuhteet vallitsivat maan pinnalla, mutta kaivossokkeloissa kiertelevät vartijat ilmoittivat, että oli taas heidän vuorollaan aika levätä. Se tarkoitti yötä.

Ja Rob tiesi, että oli yö. 

Jostakin kumman syystä hänellä oli tietoisuus vuorokauden vaihteluista. Sen täytyi johtua hänen herkistyneistä aisteistaan, tai siitä, mikä aistit herkisti. Jotakin outoa oli meneillään hänen sisällään. Hänessä tapahtui jotakin. Hän muuttui, ja se oli muutakin kuin aikuiseksi kasvamista. Se oli muutakin kuin karvoja ja lisäpituutta ja kaikenlaista hmm… kasvua. Viimeinen ajatus sai hänet punastumaan.

Hän hiipi Kaarnen perässä paksujen puupalkkien välissä. Palkit estivät kaivosta romahtamasta. Niiden varaan oli rakennettu kerroksia kuin mehiläiskennoja maan sisään. Sitä mukaa, kun kvartsia louhittiin ja vietiin pois, rakennelma laajeni. 

Kaarne oli onnistunut salaamaan kaivoksen vartijoilta kyberneettiset ominaisuutensa. He eivät tienneet, että hänellä oli hermostoon liitetty implantti ja lähetin, jonka avulla hän saattoi murtautua lähellä oleviin mysteereihin. Lisäksi hänen silmiään oli paranneltu niin, että hän saattoi nähdä pimeässäkin. Hän oli vain odottanut sopivaa tilaisuutta hyödyntää taitojaan. Nyt se hetki oli viimein koittanut.

Heidän työpisteensä oli satojen metrien syvyydessä maan sisällä. Kaarne johti heitä parasta aikaa ylöspäin kerros kerrokselta. Kaikissa kerroksissa oli orjia. Työtä tehtiin kahdessa vuorossa. Kaivos ei koskaan pysähtynyt, ei koskaan levännyt. Vain vuorot vaihtuivat.

– Montako kerrosta vielä, Rob kysyi Kaarnelta.

– Seitsemän kerroksen jälkeen tulee kuilu, josta pääsee suoraan maan pinnalle.

Kaarne oli murtanut pari päivää aikaisemmin erään vartijan kypärän mysteerit ja napannut itselleen kaivoksen piirustukset. Se oli käynyt vaivattomasti jälkiä jättämättä.

Kaikilla kaivosorjilla oli kaulaketju ja tunnistinprisma. Sen avulla määriteltiin alueet, joilla he saivat liikkua. Se ei ollut kuitenkaan ongelma Kaarnelle. Hän pystyi muuttamaan kulkuoikeuksia sitä mukaa, kun he etenivät. Hämärässä kaivoksessa, kaiken touhakan keskellä kukaan ei osannut epäillä mitään. Oli tavallista, että orjat työskentelivät eri tasoilla. Kaivos oli jatkuvassa muutoksen tilassa. Siellä louhittiin, rakennettiin, purettiin, ahkeroitiin ja nukuttiin. Kaikkea yhtä aikaa. Se vaati liikkumista paikasta toiseen.

Kun he olivat nousseet viisi kerrosta, heitä vastaan tuli vartija. Se olisi mennyt hyvin, mutta Raspchérie pyörtyi. Hän oli edelleen heikkona, vaikka olikin alkanut työskennellä heti, kun oli päässyt tolpilleen. Haavat olivat vasta arpeutumassa.

– Ette voi viedä häntä tämän pidemmälle, vartija sanoi americanoksi.

– Ei hänestä koidu ongelmia, Dasan sanoi. – Me voimme kantaa hänet perille.

– Minne asti olette menossa?

– Pari kerrosta ylöspäin, Kaarne sanoi. 

Se oli totta.

– Miksi menette sinne? vartija kysyi.

– Menemme auttamaan toista ryhmää.

Se taas ei ollut totta.

– Tuosta ei ole kyllä apua kenellekään, vartija sanoi kopauttaen kengällään tajuttomaksi valahtanutta Raspchérietä. – Parempi jättää se tänne. Viekää vaan suoraan makuuosastolle. Jatkatte sitten matkaa.

– Selvä homma, Kaarne sanoi.

Rob ja Dasan alkoivat kantaa Raspchérietä välissään.

– Ei siihen suuntaan, vartija sanoi ja sadatteli päälle. – Makuuosasto on täällä. Seuratkaa minua.

Kaarne katsoi Robiin ja Dasaniin ja nyökäytti päätään. 

He lähtivät vartijan perään.

Hetken päästä Kaarne yllätti vartijan ja löi hänet tajuttomaksi. Siihen riitti napakka kosketus korvan taakse. Kaarne oli ajoittanut yllätyksen kohtaan, jossa oli öljykankaan alle pinottuja tarvikkeita. He sitoivat ja peittelivät vartijan tarvikkeiden viereen. Kestäisi jonkin aikaa, ennen kuin hänet löydettäisiin.

He palasivat takaisin kohtaan, jossa olivat tavanneet vartijan ja jatkoivat portaikkoon. Kaksi kerrosta noustuaan he saapuivat valaistulle hissikuilulle.

– Jätetäänkö hänet tänne? Dasan kysyi tarkoittaen Raspchérietä.

– Ja minuahan ei jätetä minnekään, nainen sanoi ja ravisteli päätään. – Taisin ottaa pienet nokoset.

– Todellakin otit ja olit järjestää meidät vaikeuksiin. Piti ottaa luulot pois yhdeltä vartijalta.

– No, sittenhän se ei mennyt hukkaan, Raspchérie tuhahti. – Mitä nyt tapahtuu?

– Noustaan kuilua pitkin maan pinnalle. Tämä vie meidät puolen kilometrin päähän keskusrakennuksesta, Kaarne sanoi.

– Kuinka lähelle mastoa sinun pitikään päästä?

– Parinsadan metrin päähän.

– Toivotaan, ettei ole paljoa porukkaa liikkeellä, Dasan sanoi. – Meillä ei ole mitään, millä taistella vastaan.

– Otin vartijalta lamautinpiiskan, Kaarne sanoi.

– Sepä ratkaisikin ongelman, Dasan sanoi vinosti hymyillen.

– Matkan varrella on huoltorakennuksia, vinssitorneja ja vartijoiden parakkeja. Minä näen skannereillani kaikki mahdolliset liikkujat. Jos meillä on tuuria, voimme välttää uhkaavat kohtaamiset. 

– Pääasia, että saadaan Kaarne maston lähettyville.

– Kannattaisi ehkä kokeilla hämäämistä, Raspchérie sanoi. – Vedetään huomio muualle, niin Kaarne pääsee varmemmin perille.

– Ei tehdä sitä ensimmäiseksi, Rob sanoi. – Parhaassa tapauksessa voimme palata kaivokseen. Sillä tavalla säästyisimme ylimääräisiltä rangaistuksilta.

– Hyvä pointti, Raspchérie sanoi. – Ei tekisi ihan heti mieli saada uutta rökitystä. Edellinenkin on turhan hyvässä muistissa. 

– Joku tulee, Rob sanoi.

– Tämän kerroksen pitäisi olla lepovuorossa, Kaarne sanoi.

He painautuivat hissikuilun kulman taakse piiloon. Askeleet menivät ohi. Sitten alkoi kuulua lorotusta.

Rob teki virtsaamista kuvastavan eleen. Ei olisi kannattanut. Se alkoi naurattaa Raspchérietä. Hän katsoi Kaarneen, jota alkoi myös naurattaa. Molemmat painoivat kätensä suun eteen.

Yötarpeillaan käyneen kulkijan tullessa takaisin Raspchérie ei voinut enää pidättää nauruntyrskähdystään. Se kajahti käytävässä tukahdutettuna, mutta silti kuuluvana.

Askeleet pysähtyivät.

Rob syöksähti pois piilostaan ja oli jo käymässä kulkijan kimppuun, kun tunnisti tämän.

– Toto, hän kuiskasi.

– Mitä? Kuka sinä olet?

Dasan tuli esiin. 

– Dasan, Toto sopersi. – Miten ihmeessä?

– Selitän joskus myöhemmin, Dasan sanoi. – Missä Laguna ja kaikki muut ovat? 

– Laguna on makuusalissa nukkumassa. Siellä on muutamia muitakin meidän porukasta. Mutta eivät kuitenkaan kaikki.

– Mitä nyt tehdään? Rob kysyi katsoen Kaarnea, joka oli tullut esiin kulman takaa Raspchérien kanssa.

– Meidän on tarkoitus mennä ylös kutsumaan apua, Kaarne sanoi kuin ajattelisi ääneen. – En tiedä tarkkaan, kuinka paljon vartijoita on, mutta paljon kuitenkin. 

– Niin…

– Toto, sinun on parasta palata takaisin. Ole niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. On parasta, että mahdollisimman harva tietää tästä. Yritämme toimia salassa jos vain suinkin mahdollista.

– Pääasia, että tiedämme, missä olette, Dasan sanoi. – Tulemme hakemaan teitä, kun sen aika koittaa.

– Lupaatko?

– Lupaan.

Rob katsoi sivuun. Hän ei pitänyt katteettomista lupauksista. He eivät voineet mitenkään tietää, kuinka tässä kävisi. Toisaalta. Oli hyvä luoda toivoa. Se auttaisi Totoa jaksamaan.

* * *

Hissikuilun sisällä kulki vaijeri, jossa oli silmukoita. Leijusäiliöillä varustetut malmivaunut piti kiinnittää  silmukoihin koukuilla. Koska töitä tehtiin vuoroissa, täyteen lastattuja ja tyhjennettyjä vaunuja kulki hissikuilussa koko ajan ylös ja alas. Samalla tavalla siirrettiin muutakin tavaraa tasolta toiselle. Alimmat hissit eivät kulkeneet maanpinnalle saakka. Niistä vaunut vietiin toiselle hissille. Näin vähentyi yhteen vaijeriin kohdistuva rasitus.

Rob McCool, Kaarne, Dasan ja Raspchérie makasivat vaunussa suojapeitteen alla. Kaarne oli ohjelmoinut vaunun osoitteeksi korjauspajan varastopihan ja sisällöksi kunnostettavat työkalut. He toivoivat, ettei kukaan vaivautuisi tarkistamaan vaunua matkan aikana.

Vaunu nytkähti. Se irrotettiin vaijerista ja vedettiin sivuun. Heidän pitäisi olla nyt maan pinnalla. He odottivat jonkin aikaa paikoillaan, kunnes vaunu lähti taas liikkeelle. Kuului hiljaista hyräilyä. Joku työnsi heitä edellään.

Rob tunsi kuinka ilma muuttui, kun he tulivat ulos hissisuojasta. He olivat maan pinnalla. Näytti siltä, että Kaarnen ohjelmointi toimi. He olivat matkalla kohti oikeaa määränpäätä. 

Vaunu pysähtyi ja asettui maata vasten. Hyräily loittoni.

– Läheltä ei kuulu enää ääniä, Rob sanoi.

– Olemme varastopihalla, ja mikä parasta: täällä ei ole muita, Kaarne sanoi.

– Mitä nyt tehdään? Dasan kysyi.

– Pitää päästä vähän lähemmäs. Kytkeytyminen maston signaaliin ei onnistu vielä täältä, Kaarne sanoi.

– Minä voin työntää vaunun lähemmäs, Dasan sanoi. – Melkein kaikki kaivosorjat ovat lähialueiden heimoista. En erotu joukosta samalla tavalla kuin te kaikki muut.

– Tuo on totta, Raspchérie sanoi.

– Vaunun osoite pitää ohjelmoida uudestaan, Kaarne sanoi. – Jaaa… tehty.

– Sepä kävi nopsaan, Raspchérie yskähti.

– Helppo homma. Maston mysteerien murtaminen ja viestin lähettäminen onkin sitten haastavampaa. Mutta eiköhän siitäkin selvitä. Nyt ei ole ketään näköpiirissä. Dasan, hyppää pois ja ala työntää. Minä kerron suunnan.

Dasan kömpi pois pressun alta ja pudottautui vaunun reunan yli maahan. Hän käynnisti leijusäiliöt ja työnsi vaunun liikkeelle Kaarnen opastamaan suuntaan. Parin käännöksen jälkeen he olivat väylällä, jonka päässä kohosi masto kuin tähti taivaalle. Sen kärjessä kimalteli kultainen pallo.

– Täällä on varaa käyttää kalliita materiaaleja, Dasan sanoi. – Maston huipulla on kullattu pallo.

– Joo, näen sen skannereillani. Alamme olla riittävän lähellä. Katso jostakin paikka, jonne voit pysäyttää vaunun vähäksi aikaa.

Dasan meni vähän matkaa eteenpäin ja pujahti kujalle. 

– Onko tässä hyvä,? hän kuiskasi.

– Nyt on hyvä, Kaarne sanoi.

– Mitä minun pitää tehdä?

– Ei mitään. Pidä vahtia ja yritä olla mahdollisimman huomaamaton.

Dasan asettui istumaan vaunun taakse niin, ettei näkynyt pääväylän puolelle, mutta saattoi kuitenkin itse tarkkailla näkymää varjoista.

* * *

– Minä otan nyt yhteyden mastoon, Kaarne sanoi. – Tämä saattaa näyttää siltä, kuin olisin nukahtanut istualleni, mutta olen enemmänkin syvällä ajatuksissani. Voi tulla hetki, etten tiedosta, mitä ympärilläni tapahtuu, mutta älkää huolestuko. Se ei kestä kauaa.

Kaarne sulki silmänsä ja näki kaivoksen yhteyspisteen sykkivän edessään syvänpunaisena keskellä autiota ja mustaa data-avaruutta. Hän kytkeytyi signaaliin implanttinsa kautta. Mysteerit olivat hieman erilaiset, kuin mihin hän oli tottunut. Ne muodostivat yhteyspisteen ympärille verkkomaisen seinämän. Hän seisoi matalassa vedessä ja kosketti verkkoa virtuaalisella kädellään. Se helähti. Hän näpräsi verkon silmukoita, kunnes ne aukesivat. Sitten hän muovaili datasta kolme viestipalloa ja laittoi ne matkaan.

Hetken kuluttua yksi palloista saapui takaisin datavirran mukana. Kaarne poimi sen kämmenelleen. Siihen ilmestyi piraattikapteeni Carlos Fadiñjon hologrammi.

– Sinulla kävi tuuri, Carlos sanoi. – Olin juuri rupeamassa nukkumaan. Miten siellä menee? Aikataulut paukkuvat pahan kerran. Milloin pääsette palaamaan?

– En tiedä. Olemme pahassa pulassa, kaivosorjina.

– Vai niin. Missä päin se kaivos on?

– Jossakin Sierra Nevadan itäpuolella.

– Sinne ei taida päästä sukellusveneellä.

– Ei, ellei sillä pysty porautumaan maan sisään.

– Se ominaisuus siitä puuttuu.

Mandin kasvot ilmestyivät kuvaan.

– Hei Kaarne! Kuinka voit?

– Ihan hyvin. Tilanne on vain hankala.

– Mitä haluaisit meidän tekevän?

– Yrittäkää ottaa yhteys has’hassineihin. Laitan teille yhteyskoodin. Kertokaa terveisiä minulta. Tämä paikka on nimeltään Dumstock. Sanokaa, että heitä odottaa ruhtinaallinen saalis, jos tulevat avuksemme. Olen nähnyt sen omin silmin.

– Minkälaisesta saaliista on kyse? Carlos Fadiñjo puuttui puheeseen.

– Kultaa ja hopeaa, jonkin verran timantteja.

– Ehkä saamme kerättyä täältä porukan avuksenne.

– Sen on parempi olla iso. Kaivoksen turvatoimet ovat mittavat. Vartijoita on satoja.

– Vai niin. Käy järkeen. Onhan siellä vartioitavaa. Avun kannalta tuo kuulostaa pahalta.

– Älä huoli Kaarne. Välitämme viestisi has’hassineille, Mandi sanoi. – Ehkä he voivat auttaa.

– Kiitos. Voisitteko lähettää samalla Pirunkirnun klaanille tiedon, että paluumme…

Yhteys katkesi.

– Herätys, Rob kuiskasi Kaarnen korvaan. – Lähdimme jo liikkeelle. Ryhmä vartijoita lähestyi piiloa. Saitko homman hoidettua?

– Likipitäen. Sain yhteyden piraatteihin. Lupasivat välittää tiedon has’hassineille.

– Hyvä. Dasan työntelee meitä takaisin varastopihalle. Kuinka pian luulet, että apu saapuu.

– Sitä ei voi tietää. Ei ehkä koskaan. Eivät he ole velkaa meille. Virittelin houkutinta kaivoksen mittavasta aarteesta. Toivottavasti se helpottaa päätöstä. Ovathan he palkkasotureita. 

– Vartijat seuraavat minua, Dasan sanoi. – Mitä teen?

– Kuinka monta niitä on?

– Kolme.

– Jatka matkaa, Rob sanoi. – Älä ole huomaavinasikaan heitä.

Dasan ei kiirehtinyt askeleitaan. He lähestyivät varastopihaa. Dasan kääntyi kujalle pois vartijoiden näkyvistä..

– Seis! huusi yksi vartijoista.

– Mitä nyt? Dasan kysyi.

– Juokse, Kaarne sanoi. – Vartijat eivät näe sinua.

Dasan alkoi juosta vaunu edellään.

– Meidän on jätettävä vaunu, Rob sanoi. – He tutkivat sen kuitenkin.

– Hylätystä vaunusta seuraa hälytys, Kaarne sanoi.

– Yllätetään ne, ennen kuin ne ennättävät tehdä sitä, Raspchérie sanoi.

– Pysähdy, Kaarne sanoi Dasanille. – Noustaan pois kyydistä ja jätetään vaunu houkuttimeksi.

Dasan työnsi vaunun seinän viereen. Toiset nousivat pois vaunusta. He olivat kahden kujan risteyksessä varastopihan portin kohdalla.

– Meillä on kaksi hakkua ja kankiraudat, Raspchérie sanoi. – Heillä taas täysi aseistus.

– Minä otin mukaan muutamia kiviä. 

– Että heittelet niitä sitten kivillä? Mikäs sen kätevämpää. Mitä hittoa oikein meinaat?

– Odota vain, Kaarne sanoi. – Rob osaa asiansa.

He asettuivat kujalle seinää vasten, niin että olivat piilossa vartijoilta.

– Ne tulivat kulman ympäri, Kaarne kuiskasi. Hän seurasi vartijoiden liikkeitä skannereillaan. – Näkivät vaunun. Eivät muuta vauhtiaan. Kävelevät rauhallisesti eteenpäin.

– Kuulen niiden puheen, Rob kuiskasi. – Eivät epäile mitään. Naureskelevat vain sille, etteivät kaivosorjat ylipäätään kuule huutoja.

– Se on totta. Kaivostyön meteli tuhoaa kuulon, Dasan murahti.

– Odottakaa merkkiäni, Kaarne sanoi. – Hyökätään, kun ne ovat tutkimassa vaunua, ja toivotaan, ettei paikalle satu muita.

Kaarne näki silmiensä edessä läpikuultavan karttakuvan lähialueesta. Vartijat olivat punaisia hahmoja kartalla. Ne asettuivat vaunun vierelle kasvot kujan kulmauksen suuntaan. Se oli hyökkäyksen kannalta huono vaihtoehto, mutta heillä ei ollut varaa valita.

– Nyt, Kaarne kuiskasi.

He syöksähtivät esiin. Robin peräperää heittämät kivet kopsahtivat vartijoiden kalloihin. Kaksi miehistä menetti tajuntansa, mutta kolmas ennätti vetää esiin pistoolinsa. Luoti hipaisi Raspchérien korvaa ja iskeytyi parakin seinään. Seuraavassa hetkessä Kaarne olikin jo vartijan kimpussa ja humautti tätä kankiraudalla kupoliin.

– Muutaman sekunnin kuluttua paikka vilisee vartijoita, Dasan sanoi.

– Työnnetään vaunu varastopihalle ja hypätään kyytiin, Kaarne sanoi. – Ohjelmoin sille uuden määränpään niin, ettei se erotu joukosta.

Luku 12 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Lentopursi nousi Istanbulin taivaalle. Se erottui hetken aikaa paljaalla silmällä, kimalsi Välimeren kirkkaassa auringonpaisteessa kuin tähti, mutta katosi sitten näkyvistä kuin sammuksiin puhallettu kynttilä.

Alus oli has’hassinien Haades.

Asha rentoutui ja nosti jalkansa kojelaudalle,ihaili ikkunasta heijastuvaa kuvaansa.

Omar tarkkaili purren hologrammisäätimiä, nosti sitten kaikki neljä kättään ilmaan, haukotteli ja ravisti päätään, niin että viuhkamaiset korvat läpsähtivät poskiin.

Valkopartainen Kemal-marakatti piteli kiinni Omarin sarvista. Se nautti täysin siemauksin pään ravistelun antamasta vauhdista.

– Valid sultana oli harvinaisen kipakalla tuulella, Omar sanoi.

– Kukapa ei olisi, jos kotikaupungin portteja lähestyisi ylivoimainen vihollinen.

Asha liikautti jalallaan hologrammisäädintä niin, että sai näkyviin alapuolella olevan maiseman. Hän zoomasi lähemmäs maan pintaa. He olivat korkealla San Stefanon esikaupunkialueen yläpuolella. Rusien ruhtinaskuntien valoviirien värit heijastuivat taivaalle. Alukset ja sotajoukot olivat levittäytyneet laajalle maastoon. Niitä ei tuntunut pidättelevän enää mikään. Sulttanaatin pääkaupunki vapisi hyökkääjän edessä kuin haavoitettu vanhus. Pian Marmaranmeri joutuisi nielemään sen joukkojen punaista verta .

– Mursivat Sulttanaatin mysteerit, Asha sanoi. – Eivätkä aikailleet hyökkäyksensä kanssa.

– Pyhän Liiton porukat eivät oikein tykkää tilanteesta, Omar sanoi. – Anglien lordiprotektori on lähettänyt jaarlinsa paikan päälle tarkkailijaksi. Sen taistelulaiva on jossakin Gallipolin tietämillä. Odottelee siellä ranskalaisia ja saksalaisia vahvistuksia. Saa nähdä, mitä ne meinaavat.

– Tulivat  katsomaan paraatipaikalle, kuinka susilauma raatelee susikoiran, kun sen on piikkipanta on joutunut hukkaan, Asha huokaisi.

Omar alkoi nauraa.

– Mikä nyt?

– Tajusitko, miten hullunkurisesti sanoit tuon äskeisen. Susilauma ja susikoira ja hukassa.

– Tietysti tajusin. Sitä sanotaan runoudeksi, Asha tuhahti.

– Taisi olla pelkkä vahinko.

– Runoutta se oli. Olet vain kateellinen.

– Minulle riittää runoudeksi se, kun saan pistää hengiltä läjän vihollisia. Sitä sanotaan toiminnalliseksi runoudeksi.

Kojelaudassa oleva yhteyslaite heräsi eloon. Keltainen valopallo häilyi sen yllä.

Asha liikutti varpaillaan säätimiä. 

– Se on kutsuviesti. Koskee Kaarnea ja Robia.

– Muodosta yhteys.

Valopallo muuttui kolmiulotteiseksi kasvokuvaksi.

– Olen kapteeni Carlos Fadiño, hahmo sanoi. – Oletteko te has’hassineja?

– Riippuu siitä, mikä on asiasi, Asha sanoi.

– Ystävämme tarvitsevat teitä. He ovat pahassa pulassa. He ilmoittivat meille, että voisitte auttaa.

– Mistä tunnette heidät?

– He matkasivat kanssamme tänne.

– Minne?

– San Francescoon.

– Siis Californiaan.

– Kyllä.

– Missä Rob ja Kaarne ovat? Omar murahti.

– Heidät napattiin Sierra Nevadan hopeakaivoksille.

– Kaivosorjiksiko?.

– Siltä näyttää.

Nuori nainen tunki kuvaan. Hänellä oli punertavat hiukset, kultareunainen kolkkahattu ja röyhelökaulus.

– Nimeni on Mandi. Olen tuon äijänkäppänän tytär. Voin näyttää teille tallenteen.

Haadeksen yhteyslaite räpsähti ja siihen ilmestyi Kaarne, joka pyysi välittämään avunpyynnön has’hassineille.

– Uskotaan, uskotaan, Omar sanoi. – Onko teillä kaivoksen koordinaatit?

– Se on 25 kilometrin päässä Tahoejärvestä itäkoilliseen, Carlos Fadiño sanoi. – Sierra Nevadan itäpuolella. Sanotaan, ettei kaivoksen rakennelmia voi olla huomaamatta.

– Tänne asti ne eivät ainakaan näy. Kymmenentuhannen kilometrin päähän.

– Eipä tietenkään.

Mandi puuttui puheeseen: – Kaarne ilmoitti, että sieltä saisi hyvän saaliin, että siellä on mittava kulta-aarre.

– Kulta kiinnostaa aina, Omar sanoi. – Minkä verran sitä mahtaa olla?

– Ainakin parikymmentä harkkoa, Mandi sanoi ilme vakavana.

– Ovatko ne vakiokokoisia kymmenen kilon harkkoja?

– Kyllä.

– Kuulostaa varsin hyvältä saaliilta, jos tarina pitää paikkansa.

– Sittenhän sen näkee.

– Tyttö puhuu asiaa, Omar sanoi Ashalle. – Minua alkoi kiinnostaa. Tästä voisi tulla rahakas reissu. Saisimme kuitattua Zeuksen ja Poseidonin kertaiskulla.

– Oi että!. Niihin pursiin liittyy niin paljon hyviä muistoja, Asha huokaisi.

– Mikä teidän tehtävänne on tässä asetelmassa? Omar kysyi Mandilta.

– Meiltä on ostettu kyyti Jäämereltä Californiaan ja takaisin.

– Lapponiaanko?

– Kyllä.

– Kiitos tiedoista, Asha sanoi ja katkaisi yhteyden.

– Tämähän menee paremmin kuin hyvin, Omar sanoi. – Saimme tietää, missä he ovat.

– Oletko oikeasti tuota mieltä?

– Älä ala moralisoida. Meillä on tehtävä ja meille on maksettu siitä. Ei siinä sen kummempaa.

– Minä jättäisin mieluummin tämän tehtävän väliin, Asha sanoi.

– Tunteilet aivan liikaa. Meille on annettu tehtävä ja me teemme sen, Omar murahti ja suuntasi ohjauksen kohti americanojen maata.

Luku 13 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)