RMCC5:n käsikirjoitus Bloggerissa. Tänne voi kirjoittaa kommentteja. Päivitetty 14.5.2025.

Moikka ja tervetuloa lukemaan reaaliajassa päivittyvää Rob McCoolin seikkailujen viidennen osan käsikirjoitusta. Otan mielelläni vastaan ideasi tai mielipiteesi tekstiin liittyen. Se käy helposti. Avaa käsikirjoituksen Bloggeriversio ja kirjoita ajatuksesi sen lopussa olevaan kommenttiketjuun. Voit tehdä sen nimellä tai anonyymisti. 

Kiitos osallistumisestasi! Kiitos avustasi!

Uuden tarinan johdannoksi voisin kertoa, että Rob McCool on matkalla kohti Californiaa. Hän matkustaa piraattien sukellusveneessä yhdessä Kaarnen kanssa. He vievät sinne Tuonelan avaimia, eräänlaista tietojärjestelmien alkukoodistoa, jota Kaarne kuljettaa mukanaan.

Uuden aloittaminen on minulle aina hieman takkuilevaa. Tärkeintä on kuitenkin saada tekstiä aikaiseksi, jotakin, mitä työstää eteenpäin. Sen ei tarvitse olla heti valmista. Eikä se olekaan. Ei minun tyylilläni. Kirjoitan käsikirjoitukset moneen kertaan, vaihdan lukujen paikkoja, poistan niitä, muokkaan rajustikin.

Mutta jostakin pitää aloittaa, pitää olla jotakin, mitä muokata.

Kävin hakemassa vauhtia Kuopion Minna Canthin koulun kahdeksasluokkalaisilta. He antoivat ideoita ensimmäistä lukua varten. Suuret kiitokset siitä! Sain myös Robin elämän alkutaipaleesta kertovan, upean sarjakuvan, Robin ystäväkirjan ja hienon piirustuksen tai paremminkin taideteoksen. Kaiken huipuksi sain Ukkosympyrä-aiheisen tanssivideon. Ihan käsittämättömän mahtavaa!

Sitten tarinaan, jonka otsikko on erään kahdeksasluokkalaisen ideoima.

Luku 1 – Hola, amigos! (Tämä luvun nimi tuli Minna Canthin koulun 8. tanssiluokalta)

Hippokamppi nousi pintaan Tyynenmeren syvyyksistä. Suolainen merivesi väistyi kannelta ja hevosenpään muotoisen tähystystornin luukku aukesi. Piraattikapteeni Carlos Fadiño asteli ulos sankan sumun keskelle. Alus jatkoi matkaa keula kohisten ja ennen pitkää sumu jäi taakse.

– Tämä näyttää todellakin täydelliseltä luonnonsatamalta, sanoi kannelle, piraattikapteenin taakse ilmestynyt Rob McCool, kun näkymä edessä avautui.

– San Francesco on paljon muutakin. Se on vilkas, metsien ympäröimä kukkulakaupunki, Carlos sanoi.

– Eihän täällä näy ketään,  Robin vierelle tullut Kaarne sanoi. Hän kietaisi korpinmustat hiuksensa nutturalle, etteivät ne menisi silmien eteen.

– Odotahan, kun pääsemme lähemmäs, sanoi Mandi, joka oli noussut kannelle viimeisenä. Nuori neito oli piraattikapteenin tytär. Hänellä oli yllään röyhelöinen, pitkähelmainen mekko. Hän istui mekkonsa alle kätketyn leijunassakan päällä niin, että jalat eivät koskettaneet kantta.

Heidän edessään levittäytyi erikoinen maisema, valtava vesiallas, jonne pääsi avoimelta mereltä vain kapean väylän kautta. Rob katsoi taakseen. Sumu peitti salmen kuin harmaa muuri.

– Kuinka kukaan osaa tulla tänne tuon sumuverhon läpi? hän kysyi. 

– Aurinko polttaa sen pian pois. On vielä varhainen aamu. Nyt sumu on sakeimmillaan, Mandi sanoi.

He purjehtivat eteenpäin, ja vähitellen alkoi näkyä itse kaupunkia. Se nousi kukkuloiden rinteille heidän oikealla puolellaan.

– Ajetaan laitureille. Ne ovat tuolla vähän matkan päässä, Carlos sanoi.

– Mikä tuo homma suoraan edessä on? Kaarne kysyi.

– Se on kaupungin puolustusta varten rakennettu saarilinnoitus, La Isla de los Alcatraces.

– Pitäisikö meidän olla varovaisempia? Rob kysyi. – Mitä, jos ne pitävät meitä uhkana ja alkavat tulittaa?

– Eivät pidä, Carlos naurahti. – Olen tuttu näky näissä maisemissa ja ilmoittanut tulostamme. 

– Tulkaa tähän laituriin! kuului huuto, kun he lähestyivät satamaa. – Meillä on parhaat hinnat ja parhaat sapuskat.

– Eipäs kun meillä! huusi seuraavan laiturin nokassa seisova mies. Hän heilutti lisäksi kylttiä, jossa mainostettiin laiturin uhkapelipöytiä ja runsaita äyriäistarjottimia.

– Mitä tuo tarkoittaa? Kaarne kysyi.

– Olettepa te täynnä kysymyksiä, Mandi sanoi, – mutta ymmärtäähän sen, kun tämä on ensimmäinen kertanne San Francescossa. Satamassa on useita vierekkäisiä laitureita, joilla on hotelleja, majataloja ja ruokapaikkoja. Jos ei halua mennä maihin, voi jäädä laitureille. Ne ovat tullivapaata aluetta. Siellä ei kukaan kysele turhia. Toinen juttu on, jos mennään maihin ja itse kaupunkiin. Silloin kaikki tulijat tutkitaan.

He menivät laitureiden kauimpaiseen reunaan

– Hola, amigos! huusi laituripylvään päällä istuva, rehevä nainen. Hän piti päässään hattua, jossa oli leuan alle reunoistaan kaartuva lippa.

– Hola, doña Móvil! Carlos huusi vastaan.

– Missä oikein olet luurannut? Minulla on ollut ikävä sukellusvenettäsi, doña Móvil sanoi ja keikutti itseään pylvään päässä villi ilme kasvoillaan.

– Ja minuako et ole ikävöinyt yhtään?

– Ehkä vähän, doña Móvil naurahti. – Mistä tulette?

– Jäämereltä.

– Oliko siellä kylmä?

– Pieni tujaus lämmikettä ei olisi pahitteeksi.

– Käykää sitten peremmälle. Laitetaan pöytä koreaksi.

Doña Móvil pudottautui tolpalta laiturille ja katosi laiturin päähän rakennettuun majataloon.

39 merileijonaa, luki oven yläpuolella. Nimen alkuperä paljastui, kun he tulivat ikkunoiden ääreen. Varsinaisen laiturin vieressä oli ponttoonilaituri, jonka päällä köllötteli suloisessa sekamelskassa lauma merileijonia.

– Mitä teille saisi olla? kysyi kapteenin luo purjehtinut doña Móvil lanteitaan keikutellen. Mandi, Kaarne ja Rob istuivat kapteenin kanssa samassa pöydässä. – Meiltä löytyy kuningasrapuja, katkarapuja, taskurapuja ja hummereita. Osa on ihan tuoreita, osa jäistä otettuja.

– Minulle iso hummeri, Carlos sanoi.

– Abalón rojo, por favor, Mandi sanoi.

– Mikä se on? Kaarne kysyi.

– Punainen korvakotilo. Kuulostaa ehkä oudolta, mutta maistuu tosi hyvältä grillattuna.

– Minä otan taskurapuja. Ne ovat tutumpia, Kaarne sanoi. – Keitettynä, kiitos.

– Entä sinulle nuori mies?

– Ottaisin katkarapuja, kiitos.

– Uppopaistettuna, keitettynä vai grillattuna?

– En oikein tiedä. Mitä eroa niissä on?

– Äläpä hätäile. Minä tuon sinulle maistiaiset kaikista, doña Móvil sanoi ja lähti keittiöön viemään tilausta.

– Minne te aiotte suunnata täältä? Carlos kysyi Kaarnelta.

– Jonkin matkaa sisämaahan.

– Te tarvitsette oppaan ja jonkinlaisen kulkupelin.

– Minä voin näyttää, mistä sellaisen saa, Mandi sanoi.

– Mitä ajattelit? Carlos kysyi.

– Pomot tuntevat nämä seudut kuin omat taskunsa. Muistatko esikoisten heimon, joka asustaa lahden pohjoispuolen jättimetsissä?

– Hyvä ajatus, Carlos sanoi. – He ovat paljon luotettavampia kuin kukaan San Francescossa.

– Milloin voimme mennä sinne, Kaarne kysyi.

– Syödään nyt ensin rauhassa. Lahden toisella puolella ei ole minun tietääkseni laitureita, mutta voimme heittää teidät maihin merihevosilla.

– Sopii meille, Rob sanoi. – Minkälainen maa tämä California oikein on?

Mandi ja Carlos kertoivat, että se oli vain yksi pala laajasta americanojen valtakunnasta, joka muodostui useasta enemmän tai vähemmän itsenäisestä ruhtinaskunnasta. Suurin valtakeskittymä oli itärannikolla. 

– Kolmentoista liitto johtaa käytännössä koko sirkusta, Carlos sanoi.

– Kolmentoista liitto on tuttu minullekin, Kaarne sanoi. – Olen käynyt siellä kerran valid sultanan valtuuskunnan mukana.

– Tapasitko vaalikeisarin? Mandi kysyi.

– Tietysti.

Mandi ja Carlos katsoivat Kaarnea kuin tämä olisi muuttunut joksikin toiseksi henkilöksi, jollakin tavalla arvokkaammaksi ja tärkeämmäksi.

– Koskettiko hän sinua? Carlos kysyi.

– Kyllä.

Piraatit henkäisivät syvään kuin olisivat kuulleet jotakin ennenkuulumatonta. 

Mandi kysyi:

– Miltä se tuntui? 

– Ihan tavalliselta. Käteltiin ja tervehdittiin. Sitten seisottiin ryhmänä, kun meistä otettiin kuvia.

– Ihan tavalliselta muka, Carlos murahti. – Pötypuhetta. Sanotaan, että hänen kosketuksensa on kuin siunaus, kuin suloinen sähkövirta kulkisi siinä välissä.

– Saattoi siitä räpsy tulla, en muista, mutta niin on käynyt monta kertaa ennenkin, vaikka kenen kanssa.

– Tiedätkö, että tuo alkaa kuulostaa melkein rienaukselta? Carlos sanoi.

– Minusta monet puheet vaalikeisarista ovat aivan liioiteltuja. Ei siinä ollut mitään ihmeellistä muuten kuin, että sen jutut olivat välillä vähän ihmeellisiä.

– Minkä takia olitte siellä, siis se teidän valtuuskunta? Mandi kysyi.

– Siellä sovittiin duiblinilaisten ja maroccolaisten orjien toimittamisesta viljelyksille ja hiilikaivoksiin.

– Niinpä tietysti, Carlos tuhahti. – Sillähän se maailma pyörii, orjatyövoimalla. Tuli taas paluu maan pinnalle ellei jopa meren pohjaan, miten sen nyt ottaa. Ei se vaalikeisari niin pyhä mies taida ollakaan, kuin kuviteltu.

– Ei siinä ole muuta erikoista kuin suuret sanat, sitä mieltä minä olen, Kaarne sanoi.

– Ei kai täällä puhuta politiikkaa, doña Móvil sanoi suuren tarjottimen takaa. Mukana tullut mustahiuksinen tyttö alkoi ojennella ruokia pöytään.

– Mitä nyt vähän leukoja louskutellaan, ihan lämpimiksi, Carlos sanoi. – Onko muuten lahden pohjoispuolelle rakennettu vieläkään laituria?

– Miksi olisi? Se on pomojen maita. Ei siellä ole tarkastuksia niin kuin täällä kaupungissa. Eikös sinun paatillasi muka pääse rantaan asti? Kai se nyt sen verran nousee  ilmaan.

– En mielelläni aja sillä maille. Ei sitä ole suunniteltu sellaiseen. Se on sukellusvene, ja siinä hommassa isot leijuntasäiliöt olisivat vain vastuksina.

– Teepä niin kuin tykkäät. Ruoka on nyt tarjoiltu. Alkakaahan syödä.

Pöytäseurue söi hyvällä ruokahalulla. Laivakokki-Bossan ruoat olivat erinomaisia, mutta doña Móvilin keittiön herkuille niistä ei ollut kilpailijaksi.

– Voisitko hankkia meille oppaan, joka veisi meidät pomojen luo? Carlos kysyi, kun tuli maksun aika ja hän kaiveli mynttejä taskustaan.

– Voinpa hyvinkin, doña Móvil sanoi. – Laguna, tulehan tänne!

Tarjoilemassa ollut tyttö tuli kiireellä hänen luokseen.

– Kutsuitte minua, doña?

– Nämä ystävämme haluaisivat mennä lahden pohjoispuolelle tapaamaan heimolaisiasi. Lähtisitkö heidän oppaakseen?

– Voin lähteäkin, Laguna vastasi ja kysyi sitten Carlosilta: – Miksi haluatte tavata heitä?

– Itse asiassa minä en halua tavata heitä, vaan nämä ystäväni haluavat, Rob ja Kaarne.

– Me tarvitsisimme oppaan, joka osaisi kulkea sisämaassa, Kaarne selitti.

– Meidän heimostamme löytyy kyllä eränkävijöitä, jotka ovat liikkuneet lähestulkoon kaikkialla meren ja Sierra Nevadan välissä.

– Juuri sellaista me kaipaamme, Rob sanoi ja katseli Kaarnea ja Lagunaa vuoronperään. He olivat kuin siskokset, hyvin samannäköiset mantelinmuotoisine silmineen ja korkeine poskipäineen. 

– Voitte lähteä heti, kun haluatte, doña Móvil sanoi. – Annan Lagunalle loppupäivän vapaata.

– Me olemmekin jo valmiit, Carlos sanoi. – Kiitos herkullisesta hummerista. En ole pitkään aikaan syönyt mitään niin hyvää.

– Ole hyvä vain ja tule taas uudestaan. Täällä on aina pannu kuumana sinua varten, doña Móvil sanoi ja iski silmää.

– Voi olla, että saat minusta vakiasiakkaan, Carlos naurahti. – Jään odottamaan lahdelle, kunnes ystävämme palaavat pikku retkeltään.

Luku 2 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Hippokamppi lipui ulos San Francescon lahdelta. Laguna oli neuvonut piraattikapteeni Carlos Fadiñoa viemään sukellusveneensä valtameren puolelle. Siellä olisi paras paikka rantautua ja lyhin reitti pomojen kylään. Kuuden merimailin päässä lahden suuaukolta oli pieni, hiekkainen poukama, jota oli vaikea havaita mereltä käsin. Rob tutkaili rantaa piraattialuksen hevosenpäätä muistuttavasta tähystystornista. Aurinko paistoi lämpimästi, paljon lämpimämmin kuin Jäämeren tuntumassa. Maasto näytti kaiken kaikkiaan vaikeakulkuiselta, ranta suureksi osaksi kallioiselta ja jyrkkärinteiseltä.

– Ei mitenkään puoleensavetävä näkymä, Rob sanoi Kaarnelle, joka nousi tikkaita pitkin hänen vierelleen.

– Tämä seutu on kesän jäljiltä kuivaa ja kulottunutta. Sateet tulevat vasta talven koittaessa. Sitten vihertää. Kevät on kaikkein kauneinta aikaa.

– Oletko käynyt täällä joskus aikaisemmin?

– En. Tieto on peräisin Topkapin arkistoista. Sanoinhan, että niiden penkominen oli lempipuuhaani. Ilmasto on täällä muuten hyvin samankaltainen kuin Istanbulissa.

– Sinä se jaksat aina yllättää, Rob sanoi.

– Sinun on parempi tottua siihen.

Piraattikapteeni Carlos Fadiño nousi torniin. Sukellusveneen keula kääntyi rantaa kohti ja alus pulpahti pintaan kuin pullo.

– Laguna, tulehan kannelle. Teidän on aika lähteä, Carlos sanoi tähystystornin äänitorveen. Samalla hetkellä Hippokampin kyljistä aukesi kaksi luukkua ja merihevosta muistuttavat kiiturit syöksähtivät veteen. Molempien ohjaimissa oli sukellusasuun ja harppuunaan sonnustautunut piraatti.

Laguna ja Mandi tulivat ulos aluksen uumenista.

– Voisinko lähteä heidän mukaansa? Mandi kysyi.

– Eiköhän sinun seikkailut ole nyt vähäksi aikaa seikkailtu, Carlos sanoi. – Vai pitääkö muistuttaa, kuinka huonosti viime kerralla oli käydä.

Mandi nosti leukaansa ja hymähti isälleen, kääntyi sitten Robin puoleen ja sanoi: 

– Pidä huoli itsestäsi. 

– Älä hätäile, kyllä me pärjätään, Kaarne sanoi.

Mandi halasi Robia ja kuiskasi tämän korvaan:

– Tule ehjänä takaisin.

Rob ei osannut sanoa mitään varsinkaan, kun Mandi painoi kevyen suudelman hänen poskelleen. 

– Hyppää kyytiin! toinen piraateista huusi Robille. 

– Saa nähdä, malttaako se lähteä, naurahti kannelle noussut Bossa-kokki. Mies oli kookas ja lihaksikas kuin jokin menneiden aikojen veistos. Muikea hymy tummanruskeiden kasvojen keskellä vain korosti hänen huvittuneisuuttaan.

Bossan käytös ärsytti Kaarnea. Hän heilautti kättään merikiituria ajavalle piraatille ja huusi:

– Tulehan tänne sen heposi kanssa. Minä ja Laguna olemme ainakin lähdössä.

Kiituri pyörähti aallokossa ja roiskaisi vettä ympärilleen. Piraatti ajoi kiinni sukellusaluksen kylkeen niin, että Kaarnen ja Lagunan oli helppo nousta kyytiin. He istuivat miehen selän taakse. Kiituri oli järeää tekoa ja kantoi helposti kaksi kevyttä matkustajaa.

– Mennään, Kaarne sanoi piraatille.

Merikiituri ampaisi liikkeelle kuin nuoli. Se kaartoi ensin vasempaan sitten oikeaan ja suuntasi sitten kurssinsa suoraan kohti kallioiden välistä häämöttävää hiekkarantaa.

– Minunkin on parasta lähteä, Rob huikkasi kannella seisojille ja hyppäsi toisen kiiturin kyytiin.

Hän oli pudota mereen, kun piraatti kiihdytti hetkessä täyteen vauhtiin. He liukuivat meren päällä hieman nopeammin kuin toinen kiituri ja olisivat saavuttaneet sen ennen rantaa, jos matka olisi ollut vähänkin pidempi.

Rob hyppäsi rantaan. Merivesi huuhtoi Kaarnen ja Lagunan jälkiä hiekassa. Neidot kävelivät kohti hietikolta alkavaa metsänreunaa. Metsän puut olivat matalia ja pyöreälatvaisia ja maasto kallioista.

– Odottakaa minua! Rob huusi.

Kaarne ei ollut huomaavinaankaan Robia ja sanoi Lagunalle: – Sain sen käsityksen, että metsä olisi paljon vaikuttavampi.

– Meidän pitää kävellä ensin muutama kilometri harjanteiden välistä kanjonia. Varsinainen metsä alkaa vasta tuonnempana. Se ei näy tänne, mutta on varmasti maineensa veroinen.

– Minkälainen maine sillä on?

– Sittenpähän näet.

Rob kuuli Kaarnen ja Lagunan keskustelun. Hän ei pitänyt enää kiirettä. Häntä harmitti Hippokampin kannella tapahtunut välikohtaus, mutta hän ei tiennyt, mitä olisi tehnyt sille. Mandi oli osoittanut hänelle ylenpalttista huomiota koko pitkän merimatkan ajan. He olivat olleet sukelluksissa Jäämereltä Californiaan saakka, tasan kymmenen päivää, niin kuin piraattikapteeni Carlos Fadiño oli lähtiessä laskeskellut. Kaarnen suhtautuminen Robiin oli ollut nuiva pitkin matkaa. He olivat tehneet vain ylimalkaisen strategian siitä, miten toimisivat, kun pääsisivät Californiaan. Kaiken kaikkiaan Kaarne oli ollut hyvin salaileva matkan lopullisen tarkoituksen suhteen. Rob tiesi vain, että he tarvitsisivat oppaan, joka voisi viedä heidät Miiwok-heimon alueelle, joka sijaitsi jossakin Sierra Nevadan vuoriston liepeillä.

Rob ei pitänyt kiirettä. Hän ymmärsi, ettei hänen seuraansa kaivattu. Hän käveli huutomatkan päässä perässä. Maasto oli aluksi karua, mutta rehevöityi matkan edetessä. Käveleminen oli välillä haastavaa, polku oli niin jyrkkä ja vei heitä koko ajan korkeammalle. Kasvusto tihentyi sitä mukaa. Puiden oksat taipuivat monessa kohtaa polun yli muodostaen heidän ympärilleen lehtikattoisen tunnelin.

Jossakin kohtaa he alkoivat kävellä alamäkeen. Ilma muuttui aikaisempaa kosteammaksi. Sitten he näkivät ensimmäisen todella suuren puun. Rob ei ollut nähnyt koskaan mitään vastaavaa, vaikka olikin elänyt metsän keskellä koko ikänsä. Kotipuolen korkeat hongat tuntuivat yhtäkkiä vaivaisilta risuilta edessä nousevan punakylkisen jättiläiseen rinnalla. Robin taistelukypärän ohjelmisto ilmoitti sen korkeudeksi kokonaiset 114 metriä.

Hän kiiruhti Lagunan vierelle ja kysyi:

– Kuinka vanha tuo puu on? Sen on täytynyt kasvaa ikuisuuksia päästäkseen tuollaisiin mittoihin.

– Joillakin puilla on ikää tuhansia vuosia. Tuosta en tiedä.

– Tuhansia vuosia, Rob sanoi hiljaa. – Käsittämätöntä. Ne ovat alkaneet kasvaa paljon ennen muinaisten roomalaisten ja egyptiläisten valtakuntien loppua.

– Ehkä jopa ennen niiden syntyä, Kaarne tokaisi.

Rob meni puun luo, kiipesi sen mahtaville juurille ja halasi sitä. – Tervehdy ystäväiseni, hän sanoi fennien kielellä ja alkoi mitata puun kokoa.

– Ihan käsittämätöntä! hän hihkaisi halattuaan koko puun ympäryksen. – Liki viisi syltä. Kotipuolessa ei ole yhtään mäntyä, joka olisi ympärysmitaltaan edes kahta.

– Hienoa nähdä, että olet innostunut puistamme, sanoi mies, joka tuli esiin toisen puun takaa.

* Se käyttää jonkinlaista häirintää, Kaarne viestitti Robille niin, että teksti tuli näkyviin tämän taistelukypärän etsimiin. 

* Ohitti minunkin skannerini, Rob vastasi. 

Kaarnella ei ollut kypärää, mutta hän näki Robin lähettämän viestin. Hänen sisäänrakennettu vastaanottimensa oli edistynyttä teknologiaa ja yhdisti viestit suoraan näköhermoon. Skannerinsa avulla hän pystyi havaitsemaan kaiken liikkeen kilometrin säteellä, mutta tällä kertaa tutkaa oli harhautettu.

Puun vierellä seisova mies oli jylhällä tavalla komea. Poskipäät korkealla, nenä hieman kyömy. Silmät valppaat ja katse läpitunkevan pistävä. Hän oli pukeutunut nahkapaitaan ja -housuihin. Kaulassa oli hihna, johon oli pujotettu puuhelmiä. Mustat hiukset oli sidottu taakse.

– Minun nimeni on Dasan. Laguna ilmoitti tulostanne.

Rob näki, että miehen toisen silmän edessä oli etsinsanka. Tällä oli vyössään kertaalleen laukeava pistooli, veitsi ja pieni kirves sekä selässään jousi ja nuolia. Mies katsoi arvioivasti Kaarnea ja sanoi:

– Sinun vaatepartesi on erikoinen. Melkein katoat metsän sekaan. Mistä olet saanut moisen?

– Se on Kirotun metsän zoonien kutoma. 

– Heistä en ole kuullutkaan.

– Se ei ole mikään ihme. He ovat kätketty kansa ja asuvat kaukana täältä.  

– Suosit näemmä kirvestä ja jousta, vaikka jousesi onkin erikoinen muodoltaan. 

– Jouseni on helpompi käyttää ja paljon tarkempi kuin se, mikä sinulla on selässäsi.

Mies naurahti, ja Rob vaistosi, että tämä otti Kaarnen sanat haasteena.

– Senhän voimme helposti testata. Käydäänkö kilpasille?

– Milloin vain, Kaarne sanoi.

– Näetkö tuon katkenneen oksan, mies sanoi. – Koeta osua siihen.

– En ole ihan varma, mitä oksaa tarkoitat. Ammu ensin.

Mies otti jousen selästään, asetti nuolen jänteelle ja ampui. Nuoli lensi kauniissa kaaressa ja jäi törröttämään oksantynkään.

– Sinun vuorosi, mies sanoi silminnähden tyytyväisenä omaan osumaansa.

Kaarne pyöräytti varsijousen eteensä ja ampui. Se tapahtui niin nopeasti, että silmä ei tahtonut pysyä mukana. Nuoli näkyi yhtenä viivana ennen kuin katosi puiden väliin. Mennessään se kosketti miehen ampumaa nuolta, josta irtosi muutama ohjainsulka.

– Olit todella nopea, mutta et osunut, mies sanoi ja henkäisi syvään. – Aina ei voi onnistua.

– Katsohan tarkemmin, Kaarne sanoi. – Vähän kauemmas.

Kaarnen ampuma nuoli oli läpäissyt katkenneen oksan parinkymmenen metrin päässä miehen nuolesta.

– Luulin, että tarkoitit tuota oksaa, Kaarne sanoi ilme vakavana. – Ajattelin, että sinun laukauksesi jäi hieman lyhyeksi.

Mies katsoi ensin Kaarnen ampumaa nuolta ja sitten Kaarnea. Hän pyöritti päätään ja naurahti.

– Oletpa totisesti taitava jousesi kanssa. Mutta miten mahtaa olla kirveesi laita. Lentääkö sekin samalla tarkkuudella?

Kaarne nappasi kirveensä vyöstä ja heitti. Kirves kierähti ilmassa muutamia kertoja ja löi poikki oksan, johon miehen nuoli oli iskeytynyt. Oksa tippui nuolineen alas sammalikkoon.

– Eipä jättänyt arvailujen varaa tuo heitto, mies murahti ja harppoi pudonneen nuolensa luo. – Ja kiitos tästä.

– Ole hyvä vain.

Mies otti maasta Kaarnen kirveen ja tutki sitä. Sen puolikuun muotoiset terät kaartuivat kohti toisiaan muodostaen miltei täydellisen ympyrän metallivarren yläpäähän.

– Hyvä tasapaino. Tällaista en ole nähnytkään. Saanko kokeilla?

– Anna mennä.

Mies heitti kirveen Kaarnen suuntaan. Se pureutui kiinni Kaarnen lähellä olevan puun runkoon.

– Ei hassumpi heitto, Kaarne sanoi. – Saanko katsoa hieman sitä kirvestäsi?

Mies käveli Kaarnen luo, otti kirveen vyöltään ja ojensi sen varsi edellä.

– Tämä on kevyempi ja tässä on vain yksi terä, mutta tuntuma on hyvä, Kaarne sanoi, heitti kirveen ilmaan ja otti kiinni kädensijasta. – Varsi on puuta. Se voi mennä poikki tositoimissa.

– Se on tiheäsyistä vaahteraa, mies sanoi. – Sitkeää kuin mikä.

– Saanko kokeilla?

– Anna mennä.

Kaarne otti askeleen taaksepäin, jännitti vartalonsa ja heitti kirveen matkaan. Se pyyhälsi katkaistun oksan vierestä, napsahti oksaan, jossa Kaarnen ampuma nuoli oli. Oksa leikkautui irti rungosta ja putosi maahan.

Mies hihkaisi haltioissaan ja onnitteli Kaarnea upeasta heitosta.

– Enpä ole nähnyt vastaavaa koskaan aikaisemmin. – Opettivatko zoonit sinulle jousiammuntaa ja kirveenheittoa?

– Kyllä. Ja paljon muutakin. 

– Teillä on arvokkaat varusteet, haarniskat ja leijuvyötkin viimeisen päälle. Ovatko ne zoonien peruja?

– Ne ovat novgorodilaista tekoa, Rob puuttui puheeseen.

– Sinulla ei ole kirvestä, mutta miekkasi näyttää erikoiselta, mies sanoi Robille.

– Tämä on yatagan. Sulttanaatin janitsaarisorurit käyttävät näitä.

– Sulttanaatti, janitsaarit? Tuo ei kyllä kerro yhtään mitään. Voiko sitä heittää?

– Pitäisi olla aika erikoinen tilanne, että heittäisin sen menemään, Rob naurahti… – ainakaan kesken taistelun.

– Se riippuu tilanteesta, mies sanoi. – Laguna kertoi, että tarvitsette oppaan, joka veisi teidät sisämaahan.

– Kyllä, Kaarne sanoi.

– Minä voisin lähteä oppaaksenne, mikäli pääsemme sopuun ehdoista.

Luku 3 – Usvan kansa (Tämä luvun nimi tuli Minna Canthin koulun 8. tanssiluokalta)

Dasan johdatti Robin ja Kaarnen syvemmälle metsään. He näkivät matkalla muutamia Dasanin ja Lagunan heimolaisia, jotka olivat metsällä tai keräämässä metsän antimia. Välillä Dasan nosti kädet suulleen ja teki ääniä, jotka sekoittuivat lintujen lauluun. Niihin tuli vastauksia, vaikka Rob ei nähnytkään ketään. Lopulta he tulivat paikkaan, jossa suuret puut kasvoivat niin tiheässä, että oksat peittivät taivaan lähes kokonaan.

– No niin, astukaahan sisään, Dasan sanoi ja painoi kämmenensä valtavan puun runkoa vasten.

Puun kaarna kiertyi auki kuin taikaiskusta ja paljasti puun sisällä olevan tyhjän tilan.

– Mikä tämä on? Rob kysyi.

– Hissi. 

He astuivat puun sisään. Aukko heidän takanaan sulkeutui. Lattia nytkähti, ja he alkoivat nousta ylöspäin.

Hetken kuluttua hissi pysähtyi. He astuivat ulos jonkinlaiselle tasanteelle. He olivat nousseet kymmenien metrien korkeuteen, mutta puiden latvoihin oli vielä matkaa.

– Nämä puut ovat käsittämättömän suuria, Rob sanoi.

– Näkisitpä jättiläiset, jotka kasvavat Sierra Nevadan juurella. Ne vasta suuria ovatkin, Dasan sanoi.

– Vaikea edes kuvitella.

– Onko kylänne rakennettu tänne ylös? Kaarne kysyi.

– Meidän kylämme ei ole yhdessä paikassa. Se ei ole pelkästään maassa tai puussa. Jos asuisimme yhtä tiiviisti kuin kaupunkilaiset, meitä olisi liian helppo hallita. Me olemme säilyttäneet osittaisen vapautemme. Emme ole orjia. 

– Mitä te siis olette? Kaarne kysyi.

– Me olemme velvoitettuja, Laguna sanoi.

– Mitä se tarkoittaa?

– Meidät on velvoitettu tarjoamaan tietty määrä työvoimaa Californian lukuisille haciendoille ja kaupunkien asukkaille. Saamme elää omilla maillamme vapaasti, kunhan velvoite täytetään.

– Osa kyläläisistä on siis töissä nytkin, niinkö? Rob kysyi.

– Kyllä, Dasan vastasi. – Iso osa.

– Mitä, jos joku kieltäytyy menemästä?

– Silloin työvuorossa olevat eivät pääse vapaiksi vuoronsa loputtua.

Samalla, kun he juttelivat, Dasan johdatti heitä useita, puusta puuhun viritettyjä riippusiltoja pitkin tasanteelta tasanteelle, kunnes he tulivat kohtaan, jossa heitä odotti pieni ryhmä pomoja.

– Tässä on osa minun perheestäni, Dasan sanoi.

Laguna kävi seisomaan muiden joukkoon.

– Oletko sinä samaa perhettä? Kaarne kysyi.

– Dasan on setäni, Laguna vastasi. – Ja me olemme kaikki usvan kansaa.

– Usvan kansaa? Rob toisti.

– Me tämän laakson pomot kutsumme itseämme usvan kansaksi. Huomaat kyllä myöhemmin, miksi. 

* * *

Rob ja Kaarne tutustuivat Dasanin ja Lagunan perheeseen. He ruokailivat ja pääsivät sopuun opastuksen ehdoista. Dasan ottaisi mukaan alkumatkalle aikuisen poikansa Taton ja veljentyttärensä Lagunan. Lagunaa tuuraamaan doña Móvilin laituriravintolaan lähetettäisiin Lagunan nuorempi sisko. Tämä oli työskennellyt siellä ennenkin.

Rob ja Kaarne olivat majoittuneet katetulle lavetille, joka oli suojattu matalalla kaiteella. He olivat saaneet pehmeät patjat ja huovat pitämään kylmän loitolla. He olivat  juuri käymässä yöpuulle, kun Laguna tuli heidän luokseen.

– Minun on pakko saada jutella kanssanne vielä vähän aikaa. Muuten kysymykset, pitävät minut valveilla koko ylön.

– Se sopii kyllä, Kaarne sanoi. – Mikä sinua askarruttaa.

– Minkälainen teidän maanne siellä kaukana on?

– Siellä ei ole niin lämmin kuin täällä, Rob sanoi.

– Siellä on samalla tavalla metsää kuin täälläkin. Puut ovat vain paljon pienempiä, Kaarne sanoi.

– Ja meillä on valtavasti järviä, Rob jatkoi.

– Mikä on järvi?

– Se on niin kuin meri, mutta paljon pienempi. Vähän niin kuin San Francescon lahti. Ja sen vesi on juomakelpoista niin kuin joessa.

– Nyt ymmärrän. Tarkoitat lagoa. Meilläkin on sellaisia. Aika monet niistä ovat syntyneet padottujen jokien yläjuoksuille… Onko teillä orjia?

– On, Rob sanoi. – Tai siis ei meillä ole, mutta maassamme on.

– Oletteko te itse orjia?

– Emme ole, Kaarne sanoi, – siis en ole nyt, mutta aikaisemmin olin kyllä.

– Siellä Fennoniassako?

– Niin, ihan pienestä saakka. Ja sitten myöhemmin Sulttanaatissa.

– Millaista sinun elämäsi oli, siis orjana? Minkälaisia töitä sinun piti tehdä? Minä laitan ruokaa ja siivoan ja tarjoilen doña Móvilin ravintolassa. Olen siellä kolme viikkoa jokaisesta kuukaudesta.

– Minun orjuuteni oli aika lailla erilaista. Olin ensin eräässä Fennien heimossa. He ryöstivät minut vanhemmiltani, kun olin ihan pieni, pari kolme vuotta. Jouduin tekemään kaikenlaisia askareita. Nukuin lattialla. Minusta ei oikein pidetty huolta. Olin pelkkää työvoimaa. Se oli kurjaa aikaa. Sitten minut myytiin Sulttanaattiin, kun olin ehkä seitsemän. Pääsin Topkapiin, valtiattaren palatsiin ja lopulta minut koulutettiin koodinkantajaksi.

– Väitätkö, että olet koodinkantaja. Olen kuullut niistä vain tarinoita.

– En ole koodinkantaja… enää.

– Minkälaista oli olla siellä palatsissa?

– Siellä oli hyvin ylellistä. Meiltä ei puuttunut oikeastaan mitään muuta kuin vapaus. 

– San Francescon ruhtinaanlinnan palvelijat eivät pääse koskaan pois muurien sisäpuolelta, mutta huhutaan, että heidän elämänsä on helpompaa kuin meillä, jotka asumme osan ajasta omissa kylissämme.

– Helppo elämä ei ole välttämättä hyvää, Kaarne sanoi. – Minä halusin pois valtiattaren palatsista. Kaipasin niin kovasti vapauttani. Sitten törmäsin tuohon tuossa, Kaarne osoitti Robia, –  ja sain mahdollisuuden valita.

– Ja lähdit hänen mukaansa. Kuinka romanttista! Laguna sanoi ja henkäisi syvään. – Oletteko te nyt pari?

Puna karahti salamana Kaarnen poskille. 

Rob yskäisi ja katsoi toiseen suuntaan.

– Teidän pitäisi lupautua toisillenne ja käydä läpi vihkimisseremonia, vannoa uskollisuutta, joka kestää kuolemankin yli.

– Laguna!

– Se on äiti, Laguna sanoi. – Minun pitää mennä. Olen ensi yön karjanvartijana.

– Ja sinä olit muka huolissasi siitä, ettet saisi nukutuksi, Kaarne moitti. – Saako vartiossa muka nukkua? 

– Taisit huijata meitä pahan kerran, Rob sanoi.

– En huijannut, Laguna sanoi. – Meitä on siellä useampia. Vuorottelemme läpi yön. Minun vuoroni kestää vain tunnin. Muun ajan saan nukkua, ellei tule ongelmia.

– Ymmärrän, Kaarne sanoi. – Nähdään aamulla.

Luku 4 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool havahtui hereille. Mitä se oli? Hän oli kuullut huutoja unen läpi. Vai oliko se unta? Sitä oli vaikea sanoa. Pää oli vielä tokkurassa ja silmät sumeat, ympärillä pelkkää pimeyttä. Hän aisti puunrungon ja lavetin ja Kaarnen. Ei nähnyt niitä, mutta tietoisuuteen muodostui ympäristöstä eräänlainen geometrinen tilakuva. Se tuntui edelleen hämmentävältä, vaikka ominaisuus oli ollut hänellä jo jonkin aikaa. Se oli alkanut orastaa Aanarin linnan vankityrmän pimeydessä, jonne hän oli joutunut yrittäessään pelastaa Kaarnea prinssi Vladimirin kynsistä. Samoin hänen kuulonsa ja heittotarkkuutensa oli kehittynyt pitkin kesää, muuttunut merkittävästi. Kaiken lisäksi hänen haavansa paranivat hämmästyttävän nopeasti. 

Hänellä ei ollut aavistustakaan, mistä tuo kaikki johtui, eikä nyt ollut aikaa pohtia sitä. 

Oli toimittava.

– Kaarne, hän sanoi ja tuli pois peitteen alta.

– Mitä?

– Etkö kuule tuota?

– En kuule yhtään mitään. Oletko ihan varma, että kuulet oikein?

– Kuulen kamppailun ääniä. Vaimennettuja huutoja ja kolahduksia. Jotakin on tekeillä.

– Mistä äänet tulevat?

– En osaa sanoa. Pitää vaihtaa paikkaa, että hahmotan tilan ja suunnat paremmin.

Rob puki varusteet ylleen. Kaarne teki samoin. He menivät riippusillalle.

– Äänet tulevat tuolta, Rob osoitti kädellään pohjoiseen.

– Totta, Kaarne sanoi. – Siellä käynnistyi juuri työntömoottori.

– Sinäkin kuulit sen.

– En selvästi, mutta kuitenkin. Meidän on herätettävä Dasan. 

Kaarne juoksi Robin edellä seuraavalle lavetille. Hän ei tarvinnut öiseen liikkumiseen erillisiä pimeänäkölaitteita. Sulttanaatin hayemanina eli koodinkantajana hänelle oli asennettu aivoihin implantti ja tehty operaatioita, jotka paransivat luonnollista suorituskykyä.

Dasan ja koko pomojen puihin rakennettu kylä oli nopeasti jalkeilla. 

– Karja on sillä suunnalla, Dasan sanoi, kun kuuli Robin selostuksen.

– Onko Laguna siellä? Rob kysyi.

– On. Ja Toto myös. Pidetään kiirettä.

Kaikki kynnelle kykenevät kyläläiset laskeutuivat puista ja nousivat leijukanootteihin. Kaikkialla ympärillä leijui sakea, harmaa usva. Rob ja Kaarne menivät Dasanin kyytiin. Kanootti syöksähti liikkeelle. He etenivät usvan seassa hurjaa vauhtia. Rob nautti kyydistä, mutta oli huolissaan Lagunan, Toton ja muiden karjanvartijoiden kohtalosta.

He nousivat rinnettä ylös, kunnes tulivat keltaiselle niitylle. Usva hälveni. Niityllä käyskenteli nelisarvisia lampaita. 

– Churrot ovat kunnossa, mutta vartijoita ei näy, sanoi Dasanin luo tullut pomosoturi.

– Täällä on kamppailtu, Dasan sanoi. Hän tutki maata toisen polvensa varassa. – Ne olivat bandiitteja.

– Bandiitteja? Rob sanoi.

– Orjavarkaita. Zalasarin tehtailemia, geenimanipuloituja kätyreitä, jotka eivät tunne sääliä ketään kohtaan.

Dasan piteli kädessään messinkisolkea, joka oli pudonnut ihmisvarkaiden varusteista. Siihen oli pakotettu kuvio, jossa oli hampaissaan karitsaa kantava susi.

– Minne ne ovat menneet? Rob kysyi.

– Ne asuvat vuorilla, Californian laakson toisella puolella, Dasan sanoi.

– Lähdetään joukolla niiden perään. Haetaan Laguna ja Toto ja muut karjanvartijat takaisin, Rob ehdotti.

– Kunpa se olisikin noin yksinkertaista, Dasan huokaisi.

– Kuinka niin ei ole?

– Emme saa poistua säilön alueelta.

– Minkä ihmeen säilön?

– Se on meille varattu alue, jolla saamme asua. Bandiitit tietävät sen. Ne ovat jo kaukana rajojemme ulkopuolella.

– Kuinka sinä olisit voinut lähteä meille oppaaksi, jos et saa ylittää säilön rajoja? Kaarne kysyi.

– Minulla on erillislupa liikkua koko Californian alueella.

– Mistä hyvästä?

– Kerron siitä myöhemmin. Mutta nyt meidän on varustauduttava matkaan. Lähdemme niin pian kuin mahdollista.

– Siis lähdemme kuitenkin, minne? Rob kysyi.

– Lähdemme bandiittien perään.

– Kolmestaan?

– Niin. Vapautetaan vangit orjavarkailta ja jatketaan sen jälkeen matkaa teidän haluamaanne suuntaan.

Luku 5 – _____________________ (ehdota luvulle nimeä)

Leijukanootti oli kiikkerä, mutta vauhdikas kulkupeli. Dasan tasapainotti menoa melalla, siirsi sitä käännöksen puolelle kanoottia. Rob McCool mukautui liikkeisiin. Kaarne teki samoin. He laskeutuivat San Francescon lahdelle, ylittivät sen  ja jatkoivat matkaa pitkin Sacramento-jokea.

– Tämä vie meidät viljelysten halki Sacramenton kaupunkiin. 

– Mistä tiedät, minne bandiitit ovat menneet? Rob kysyi.

– En tiedäkään, en tarkalleen, mutta olen joutunut heidän kanssaan tekemisiin ennenkin ja tiedän, kuinka pääsemme jäljille. Siksi menemme Sacramentoon.

– Mitä siellä on?

– Jotakin, mistä saamme tietoa.

Dasan ei sanonut muuta. He kiisivät mutkittelevaa jokea pitkin liki tunnin, ennen kuin tulivat paikkaan, jossa se jakautui kahteen yhtä leveään haaraan. Jo hyvän matkaa ennen sitä oli viljelysten tilalle kohonnut valkoiseksi kalkittuja rakennuksia. Rannat olivat puiden reunustamia, loivia ja hiekkaisia.

– Olemme kaupungin alueella, Dasan sanoi. – Jätämme joen ja menemme tietolähteeni luo.

Hän käänsi kanootin ja nousi ylös töyrästä tasamaalle. Talot olivat vieri vieressä. Dasan ohjasi niiden väliin. He liukuivat hitaasti eteenpäin. Kukaan ei kiinnittänyt heihin huomiota. Ihmiset keskittyivät omiin toimiinsa. Seppä takoi rautaa, nahkuri kalttasi vuotia. He näkivät kaupan, kankurin, kasvimaita ja eläinaitauksia.

Dasan käänsi kanootin pois kadulta erään talon taakse.

– Odottakaa tässä. Tulen pian takaisin.

Hän meni sisään verholla peitetystä oviaukosta.

– Mitä luulet, että tapahtuu? Rob kysyi Kaarnelta.

– Hänellä on täällä joku, joka tietää bandiittien liikkeistä.

– Eikö se herätä epäilyjä?

– Niin, kuka voisi tietää bandiittien liikkeistä?

– Ellei ole itse bandiitti. Näetkö, mitä sisällä tapahtuu? 

– En. Rakennus on hyvin suojattu. Se heijastaa skannerini säteet pois.

– Pitäisikö mennä katsomaan?

Ennen kuin Kaarne ennätti vastata, he kuulivat kamppailun ääniä. Sitten Dasan syöksähti ulos ovesta ja hyppäsi kanoottiin.

– Tuli kuumat oltavat, hän tokaisi, laski nahkanyytin jalkoihinsa ja lykkäsi kanootin liikkeelle.

He eivät ennättäneet kadulle asti, kun ovesta ryntäsi ulos kolme miestä veitset ja pistoolit käsissään. He olivat pelottavan näköisiä, kulkivat kyyryssä. Kasvot olivat suomukkaat kuin käärmeillä. Hartiat kuin jyväsäkit. Päässä oli leveälieriset hatut ja silmiensä edessä tummennetut visiirit. Yksi miehistä nosti aseensa ja laukaisi. Luoti lensi Robin pään vierestä ja tömähti portinpieleen. Sitten kanootti syöksyi kadulle. Dasan kiihdytti vauhtia ja huusi kadulla kulkijoille:

– Pois alta! 

– MItä ihmettä siellä tapahtui? Rob kysyi.

– Ne eivät pitäneet siitä, että lainasin niiden omaisuutta.

– Se kävi kyllä selväksi. Mitä ihmettä otit sieltä?

– Prisman.

– Mitä siinä on?

– Yhteyspisteen tallenteet.

– Ei tuollaisessa loukossa voi olla yhteyspistettä, Kaarne sanoi. – Se oli ihan liian arkisen näköinen rakennus. Siellä pitäisi olla mastot ja kaikki.

– Katsohan taaksesi.

Kaarne teki työtä käskettyä ja ymmärsi samassa, miten yhteydet oli järjestetty. Rakennuksen takapihalta kohosi ristikkorakenteinen vesipumpun torni. Sen propellin lavat pyörivät laiskasti tuulessa.

– Kuinka osasit tulla tänne? Kaarne kysyi.

– Minähän sanoin, että en ole ensimmäistä kertaa näiden otusten kanssa tekemisissä.

– Olivatko ne bandiitteja?

– Mitäs luulet?

– Lähtevät taatusti peräämme, Rob henkäisi.

– Sinäpä sen sanoit, Dasan yskäisi, kun luoti piiskaten ilmaa  heidän päittensä yläpuolella.

Dasan käänsi kanootin jyrkästi talojen ja joen väliselle väylälle. He tulivat kohtaan, jossa oli laitureita ja veneitä ja putiikkeja kylki kyljessä rantaa reunustavien puiden varjossa. Taas kuului laukaus. Kaikki kolme bandiittia tulivat heidän perässään kiitureilla, jotka muistuttivat erehdyttävästi härkiä.

– Pitäkää kiinni. Koukkaan oikealle, Dasan sanoi.

Rob ja Kaarne siirsivät painoaan käännöksen suuntaan. Kanootti totteli tiukkaa ohjausta, mutta luisti sivuun aj osui kylki edellä kadun reunassa oleviin heinävankkureihin. Tömähdys ei kuitenkaan hidastanut heidän kulkuaan.

– Ja sitten vasempaan, Dasan sanoi ja käänsi kanootin keulan sivukujalle.

Tällä kertaa he olivat törmätä vettä kantavaan naiseen, mutta tämä vain kiepsahti korentoineen ja ämpäreineen ympäri.

– Eikö meidän pitäisi pysähtyä ja taistella vastaan? Rob ehdotti.

– Olin juuri tulossa siihen, Dasan sanoi. – Härkäkiiturit on varustettu suojasäteillä ja tainnuttimilla. Emme pärjäisi niille, vaikka teillä onkin hienot haarniskat ja kaikki. Meidän on päästävä piiloon. Tulemme kohta joelle. Osaatteko sukeltaa?

– Kyllä, Rob sanoi ja katsoi sitten kysyvästi Kaarnea.

– On tullut testattua, Kaarne sanoi ja jatkoi fenniksi: – Sukellettiin Kallen kanssa tunturissa.

– Hyvä, Dasan sanoi. – Hypätkää pois kyydistä, kun käsken, ja sukeltakaa niin syvälle ja kauan kuin vain kykenette. 

He tulivat kujalta rantaan ja pyyhkäisivät jokea pitkin yläjuoksun suuntaan. Sillan kohdalla oli veneitä ja lauttoja kiinnitettynä puupylväisiin. Dasan ohjasi niiden väliin, teki pari koukkausta ja huusi:

– Nyt, hypätkää!

Tässä kohtaa vaihdetaan maisemaa. Salamurhaajat pyrkivät mukaan tarinaan. Hypätään 11500 km:n päähän. Suorin maantieteellinen reitti menisi pohjoisnavan kautta.

Luku 6 – ________________________ (ehdota luvulle nimeä)

Tuuli etsi väyläänsä Kaspianmerta reunustavien vuorten välissä. Se oli puhaltanut vapaasti yli laakeiden tasankojen ja makeana lainehtivan meren. Se oli ohittanut kapean rannikkovyöhykkeen asumuksineen, noussut vehreille rinteille ja kohonnut lopulta korkeuksiin kohti lumihuippuisia vuoria.

Se puhalsi erään jyrkkärinteisen vuoren kylkeen porattuun aukkoon, vihelsi siinä ja tunkeutui sisään. Sieltä se löysi luolia ja tunneleita, jotka oli louhittu vuoren sisuksiin kauan sitten. Se oli ajautunut sattumalta paikkaan, joka oli ollut salaisen järjestön salainen piilo satojen vuosien ajan. Paikan nimi oli Alamut, ja sen asukkaita kutsuttiin has’hassineiksi. Näistä häikäilemättömistä ja kuolemattomista salamurhaajista kerrottiin hämmästyttäviä tarinoita kautta koko tunnetun maailman eikä heidän nimeään koskaan lausuttu kevyin mielin.

Asha katsoi komentohuoneen peiliin. Tummat hiukset heilahtivat. Ilmastointiaukon puhuri kävi suoraan kasvoihin. Asha kääntyili, nousi varpailleen ja venytti peukaloilla leuan alla roikkuvaa nahkaa. 

Kiloja on taas tullut muutama liikaa kuin varkain, hän ajatteli, ja hiuksiin oli tullut lisää harmaata. Viimeisestä värjäyksestä olikin jo aikaa. Hän kosketti kyömynenäänsä, puristi ohuet huulensa yhteen ja tuijotti itseään silmiin. Ainakin ne olivat kauniit.

– Omar, näytänkö minä mielestäsi vanhalta ja lihavalta? hän sanoi.

– Miten sen nyt ottaa, sanoi lyhyenläntä, vanttera mies, joka asetteli tippapulloja sängyn vieressä olevaan telineeseen.

– Mitä hittoa sinä oikein sanoit?

– Leikki leikkinä. Sinähän olet nuori. Et vanha.

– Sitähän minäkin.

– Tai ainakin nuorekas noin niin kuin äidiksi. Unohtamatta sitä, että jonakin päivänä sinusta tulee isoäiti. Mutta siihen taitaa mennä vielä jokunen vuosi.

– Ehkä on parempi, että pidät vain suusi kiinni, Asha tuhahti. – Sinun kanssasi on turha yrittää keskustella mitään vakavasti.

Omar kohautti olkiaan ja nousi istumaan vuoteelle. Hänen tummia karvoja kasvavat varpaansa ylsivät juuri ja juuri lattialle. Luolassa, jossa he olivat, oli neljä vuodetta ja seinän täysi elektronisia laitteita. Suuressa hologrammikuvassa näkyi ympäröivä vuoristomaisema ja kaukaisuudessa sinisenä siintävä Kaspia.

Asha meni Omarin vuoteen luo. Sen vieressä oli pöydällä laite, jonka säätimiä Asha siirteli, kunnes oli tyytyväinen. 

– Käyhän pitkällesi.

Omar oikaisi itsensä vuoteelle ja laski käsivarret rennosti sivuille. Asha otti kahdesta tippapullosta laskeutuvat letkut sormiinsa ja lukitsi ne vasemmassa käsivarressa oleviin kanyyleihin. Hän käänsi pullojen hanat auki. 

– Miltä tuntuu?

– Ihan hyvältä. Kiva päästä taas tositoimiin.

Asha otti pöydältä johtimen ja napsautti sen Omarin korvan taakse. Sitten hän viritti pehmustetun pannan tämän päähän.

– Onko valmista, hän kysyi. – Kohta taas kirpaisee.

– Antaa tulla. Nähdään pian, Omar huokaisi.

Asha kosketti säädintä. Kuului särähdys, ja Omar taipui hetkeksi kaarelle, kun lihakset jännittyivät tahdottomasti.

– Omar, Asha sanoi. – Omar!

Ei vastausta. Asha nyökytteli päätään tyytyväisenä, meni oman vuoteensa luo ja asettui sille makaamaan. Hän otti hyvän asennon vartalon muotoihin mukautuvalla patjalla ja huusi:

– Afua, alkaa olla valmista!

Hetken kuluttua oviaukosta tuli sisään hyvin tummaihoinen mies. Hän vilkaisi Omaria ja käveli Ashan vierelle.

– Kenraali Xietzulta tuli viesti, Afua sanoi samalla, kun liitti tippapullon letkun Ashan käsivarren kanyyliin.

– Ovatko aseet jo matkalla?

– Ennakkomaksun lunastamisen kanssa on jotakin ongelmaa. Rahti on lähetetty Shanghaista, mutta pysäytetty jonnekin Gobin autiomaan rajalle. Kenraali ilmoitti, että aseet eivät liikahdakaan, ennen kuin maksu on hoidettu.

– Anna Karimin hoitaa se. Sano, että unohtaa vähäksi aikaa Athenan säätämisen ja keskittyy liiketoimiin.

– Voi olla hankalampi juttu, Afua pyöritti päätään. – Se on niin innoissaan uudesta purresta. Puhuu siitä koko ajan. Sen pitäisi valmistua ihan näinä hetkinä. 

– Sama virsi on kaikunut jo monta päivää. Ihan kohta, ihan kohta. Hyvä, että malttaa syödä välillä. Koeta takoa sille vähän järkeä päähän. Mutta minun pitää nyt mennä. Ja se maksu on hoidettava kuntoon.

– Hoitakaa te vain omat hommanne, Afua sanoi. – Sulttanaatin valtiatar taitaa olla aika lailla pistoksissa. Novgorodin joukot lähestyvät kovaa vauhtia hänen rakasta pääkaupunkiaan eikä mikään tunnu estävän heitä.

– Menemme Istanbulin kautta ja käymme tapaamassa häntä. Tässä hommassa on vain pieni moraalinen ristiriita enkä pidä siitä.

– Nytkö vasta huomasit, että työssäsi on moraalisia ongelmia? Työ vähän niin kuin velvoittaa rikkomaan tavallisimpia moraalikoodeja.

– Sinäpä vasta luennon heitit. Olet kuule ihan valmis hyveellisyyden professoriksi zarathustrien yliopistoon. Onnea vaan suorituksesta.

– Joo, joo, myönnetään. Itsestäänselvyyksiä. Mutta koettakaa nyt vain hoitaa hommanne.

– Sinä et taida ymmärtää, että se ei ole tällä kertaa niin helppoa. Se voi viedä hengen ihmiseltä, josta välitän.

– Minä yritän. Mutta nyt sinun on mentävä. Hyvää matkaa!

Afua avasi tippapullon hanan ja kosketti vuoteen viereisellä pöydällä olevaa kytkintä. Asha nytkähti jäykäksi ja rentoutui.

Silmät painuivat kiinni.

***

Ashan päässä surisi ja lepatti. Hän tunsi putoavansa. Sitten hän hätkähti hereille ja avasi silmänsä. Hän nousi vuoteelta hieman pökkyräisenä ja meni luolan seinustalla olevien hyllyjen luo. Hän valitsi metallivahvisteiset rintaliivit ja vyön, jossa oli haarojen väliin tuleva harso. Hän kiinnitti vyöhön tikarin, sädeaseen ja suojasädekilven generaattorin. Hän meni kokovartalopeilin luo ja katsoi tyytyväisenä itseään. 

– Voi kuinka kaunis oletkaan, hän sanoi hiljaa.

– Minusta ei kai sitten voi sanoa samaa, murahti hänen vierellään oleva taisteluhirviö. Kaksi ja puolimetrisellä, geneettisesti luodulla olennolla oli lihaksista pullistelevat raajat ja ylimääräinen, pienempi käsipari rinnan päällä. Alaleuasta törrötti kaksi torahammasta ja päälaesta kolme sarvea.

– Kauneus on sisäistä, Asha sanoi, – mutta ei se sinun tapauksessasi auta.

– Aina yhtä ihastuttava, aina yhtä viiltävä, Omar naurahti ja pyöritti neljää silmäänsä niin, ettei Asha voinut olla naurahtamatta.

Ashan ja Omarin oikeat kehot makasivat edelleen komentohuoneen vuoteilla, mutta heidän tietoisuutensa oli siirretty avataroiden kyberneettisiin aivoihin toisaalla vuoristossa. Yhteys muodostettiin suurtehoisilla lähettimillä, jotka saivat virtansa vuorijäätiköiden sulamisvesistä. He näkivät, kuulivat ja tunsivat kaiken, minkä avataratkin, mutta hermostoja oli säädetty niin, että esimerkiksi kivun ja kylmän tuntemukset olivat vaimeampia.

– Sinulla kesti kauemmin herätä. Minä olin valmis jo jonkin aikaa sitten, Omar sanoi. – Eiköhän lähdetä.

– Lähdetään vaan.

He kävelivät tunneliin, jonka toinen seinä oli lasia. Sen takana roikkui hämärästi valaistuja hahmoja. Ne olivat katosta lankojen varassa roikkuvia kopioita heidän avataroistaan. Asha kokeili vaistomaisesti olkapäätään. Siinä tuntui yksi lankojen kiinnikkeistä porattuna syvälle luuhun.

Tunnelin päässä oli vastassa suuri, kallioon louhittu sali. Sen keskellä oli lentopursi, joka muistutti kreikkalaista kypärää. Keulasta törrötti kaksiteräinen hanko. Ohjaamon kahden puolen olevat leijuntasäiliöt oli muotoiltu kolmipäisiksi koiriksi.

– Vanha kunnon Haades, Omar henkäisi. – Mukava päästä taas ohjaimiisi.

– Puhut kuin huonomuistinen tataaripäällikkö ikälopulle sotaratsulleen. Mikä sinua oikein vaivaa?

– Kaksi edellistä purtta menivät alta niin nopeasti. Tämä pursi tuntuu jo vanhalta ystävältä. 

– Sinulla on mennyt ajantaju piloille. Pitää varmaan säätää myrkkyjesi annostelu uudelleen.

– Et kai halua pilata taistelutehoani.

– Siinä on kyllä varaa kiristää ruuvia maltillisempaan suuntaan, mutta katsotaan sitä sitten, kun palataan takaisin.

Samassa Omar siirtyi Ashan eteen ja veti rinnallaan olevat pistoolit esiin pikkuruisilla lisäkäsillään.

– Mitä sinä hötkyilet? Asha sanoi. – Sehän on vain Kemal. Hän otti vastaan heitä kohti laukkaavan marakatin, joka hyppäsi hänen syliinsä ja painoi valkoviiksisen kuononsa hänen poskeaan vasten.

– Höpsö otus, Asha puheli. – Omar oli kajauttaa pikkuruiset aivosi taivaan tuuliin.

– Näin minä heti, että se oli Kemal, Omar sanoi. – Ei se ollut vaarassa. Mutta jos se olisi ollut aito uhka, kiittäisit nyt minua.

– Mutta kun ei ollut. Turhaan säikyit.

– Tulehan tänne pikkuinen, Omar sanoi vuorostaan Kemalille. – Älä välitä mamman höpötyksistä.

Marakatti hyppäsi Omarin olkapäille, otti toisella kädellä kiinni hirviön viuhkamaisesta korvasta ja pörhötti toisella oranssia leijonanharjaansa.

– Meidän pitää lähteä reissun päälle, Omar jatkoi puhettaan Kemalille. – Ensin Topkapiin ja sitten Californiaan. 

Hän hypähti rautaisilla leijusaappaillaan Haadeksen astinlaudalle ja avasi ohjaamon oven. 

– En oikein pidä tästä tehtävästä. Etkä varmasti sinäkään, pikkuinen. Tiedän, että olet kiintynyt Kaarneen.

– Se on tämän työn paskoja puolia, Asha sanoi. – Yhdessä yössä ystävästä saattaa tulla saalis.

Luku 7 – ____________________ (ehdota luvulle nimeä) 

– Täällä haisee ihan kamalalle. En kestä tätä enää kovin pitkään. Nenäkarvat ovat varmasti palaneet rullalle, Kaarne valitti.

– Minä oksentaisin uudestaan, jos olisi mitä oksentaa, Rob yskäisi. – Järkyttävää kontata tällaisessa saastassa.

– Mitäpä sitä ei ihminen tekisi puhtautensa eteen? Dasan sanoi.

– Mitä hittoa oikein horiset? Rob sanoi ja yökkäsi, vaikkei vatsasta mitään enää tullutkaan..

– Tämä on itse asiassa hyvinkin edistyksellistä. Monessa kaupungissa ei ole minkäänlaista viemäröintiä. Sotkut paiskotaan suoraan kaduille.

– Istanbulissa on vastaava viemärijärjestelmä, mutta sen tunnelit ovat paljon suurempia, Kaarne sanoi.

– Veikkaanpa, että sielläkin paska haisee ihan samalta, Dasan sanoi.

– Luultavasti.

– Edessä kajastaa valoa, Rob sanoi.

– Taidat nähdä harhoja. Täällä on vielä pilkkopimeää, Dasan sanoi, – mutta kyllä siellä jossain vaiheessa tulee vastaan jätekaivoja.

Rob McCool, Kaarne ja Dasan olivat pelastautuneet sillan kupeessa olevaan viemäriputkeen, johon he mahtuivat juuri ja juuri konttaamalla sisään. Putken pohjalla lainehti kaikenlaista jätettä kohti jokea. Takaa-ajajat eivät joko tienneet, minne he olivat menneet, tai eivät halunneet seurata heitä, mikä oli hyvin ymmärrettävää.

– Putki haarautuu, edellä menevä Dasan sanoi. – Ja olithan sinä oikeassa, Rob. Tuolta todellakin kajastaa valoa. Toivotaan että sieltä löytyy jätekaivo.

He löysivät kaivon, mutta se oli varustettu rautaristikolla niin, ettei siitä päässyt ylös.

– Turvallisuusjuttuja, Dasan sanoi.

– Jospa seuraava ei olisi yhtä turvallinen, Rob huokaisi.

Eikä ollutkaan.

Juuri, kun he olivat työntyneet ylös kaivosta, tulivat bandiitit paikalle härkäkiitureineen.

– Nyt on pakko taistella, Rob sanoi ja kaivoi esiin käärmetervarasian. Hän hankasi likaisia sormiaan hiekkaan ja putsasi ne hihaansa. Sitten hän sipaisi tummaa tahnaa suuhunsa. Pirunkirnun druidien valmistama, hermostoa kiihdyttävä aine vaikutti hetkessä. 

Ympäröivä maailma hidastui etanavauhtiin. 

Hän kytki päälle suojasädehaarniskan ja leijuvyön.

– Dasan, pysyttele takanani, Kaarne huudahti ja syöksyi sivulle. Hän viestitti Robin kypärän etsimiin: * Hajaannutaan molemmille puolille katua.

* Minä otan seinän kautta vauhtia ja käyn reunimmaisen kimppuun, Rob kuittasi.

Tuskin hän oli ennättänyt juuri lähettää viestin ja syöksyä liikkeelle, kun yksi bandiiteista laukaisi tainnuttimen. Se oli uutta teknologiaa, johon Rob oli tutustunut vasta äskettäin, eikä hän tuntenut sen toimintaperiaatteita eikä hienouksia. Kiiturin keula aukesi ja sylkäisi liikkeelle valopallon. Kaikki tapahtui tavattoman nopeasti, mutta käärmeterva sai sen näyttämään hidastetulta filmiltä. Valopallo osui Kaarnen suojasädehaarniskaan ja leimahti kuin salama.

Robin etsimet tummentuivat automaattisesti ja pelastivat hänet sokaistumiselta. Hän juoksi leijuvyön keventämin askelin, nousi katua reunustavan saluunan seinälle ja ponnisti sieltä kohti toista kiituria. 

Ei kannata tuhlata luoteja, hän ajatteli. Bandiitti oli kaksinkertaisen haarniskan suojaama. Sen sijaan hän veti esiin yataganinsa. Terän sädeleikkuri viilsi ilmaa sinertävää valoa kipinöiden. Bandiitti ei ennättänyt edes kääntyä kohti, kun Rob jo laskeutui kiiturin päälle ja työnsi miekkansa suojasädekilpien väliin. Bandiitti huusi tuskasta, kun miekan kärki poltti reiteen syvän haavan.

Kaksi muuta bandiittia kääntyivät Robin suuntaan. Toisella oli tainnuttimen lataus käyttämättä. 

Ase laukesi. 

Vaikka Rob näkikin valopallon lähtevän liikkeelle, ei lihaksilla ollut aikaa toimimaan tarpeeksi nopeasti. Pallo jysähti päin Robin näköä, ja upotti hänet välähdyksen jälkeiseen pimeyteen.

* * *

Rob McCool havahtui siihen, että nenä täyttyi viemärin löyhkästä. Haju tuli hänen omista vaatteistaan. Sitten iski päänsärky. Sen täytyi johtua tainnuttimen antamasta tällistä. Hän makasi jollakin kovalla alustalla silmät ja kädet sidottuina. Rob ei nähnyt Kaarnea ja Dasania, mutta vaistosi heidän olevan hänen vierellään. Heidät oli köytetty lavettiin, jota veti yksi kolmesta härkäkiiturista. Rob tiesi tämän kaiken, vaikkei nähnytkään mitään. Hänen herkistyneet aistinsa toimivat kuin sisäinen tutka. Hän maistoi ilmassa leijailevan pölyn, kuuli kiitureiden huminan, tunsi lavetin värähtelyn sekä Kaarnen ja Dasanin liikahtelut.

Meidät on vangittu, hän ajatteli ja hymähti heti perään. Moinen ajatus ei kummoisia päättelyn lahjoja vaatinut.

Mitä heille tapahtuisi? Mitä bandiitit tekisivät heille? Möisivätkö orjiksi? Veisivätkö kauaskin? California oli vain osa americanojen maata, joka ulottui Tyyneltä valtamereltä Atlantille ja Jäämereltä Mexiconlahteen. Valtakunta oli löyhä, keskenään riitaisten ruhtinaiden muodostama liitto, maisemaltaan ja luonnoltaan vaihteleva. Oli metsiä, järvialueita, tasankoja ja lumihuippuisia vuoria. Idässä sijaitsi kolmentoista ruhtinaan liittouma, joka valitsi keskuudestaan americanojen yhteisen vaalikeisarin.

Americanot olivat niin vaikutusvaltainen tekijä kansainvälisessä kaupassa, että heidän kielestään oli muodostunut maailmankieli, muinaisen latinan jälkeinen yleiskieli, jota osasivat melkein kaikki.

Rob havahtui ajatuksistaan. Kaarnen liikahteli rauhattomasti, tempoi köysiä, joilla kädet oli sidottu.

– Kuinka voit? Rob kysyi fenniksi.

– Ai sinäkin olet hereillä, Kaaren sanoi. – Päätä särkee, mutta muuten taidan olla kunnossa.

– Minun pääni tuntuu siltä kuin siihen olisi kumautettu moukarilla, Rob sanoi. – Minne luulet heidän vievän meitä?

– Ei aavistustakaan, Kaarne vastasi. – He ovat orjavarkaita. Turha odottaa erityisen miellyttävää kohtelua.

– Ja minä kun toivoin pääseväni pesulle kunnon ammeeseen. Sellaiseen, jossa on kultaiset tassut, tuoksuvia yrttejä ja saippuavaahtoa.

– Sinä kyllä tarvitset kunnon kylvyn. Haiset ihan järkyttävälle.

– Eipä sinunkaan hajuvetesi riitä peittämään viemärin hajua.

– Taisi basaarin ilmaisnäyte pettää, Kaarne naurahti. – Mitä ihmettä ne Sacramenton asukkaat oikein työntävätkään jätekaivoihinsa?

– Ainakaan siinä itsessään ei ole pihtailtu. Tälle löyhkälle ei pärjäisi edes Owen Butlerin aamun erikoinen, ja se, jos mikä, saa silmät punoittamaan.

– Voisitteko puhua americanoa? sanoi Dasan Kaarnen takaa.

– Et jäänyt paljosta paitsi, Kaarne totesi. – Sinä tiedät bandiittien toimintatavat. Mitä meille tapahtuu seuraavaksi?

– He vievät meitä luultavasti Tahoe-järven suuntaan. Sieltä pääsee vuorten välisiä solia pitkin Sierra Nevadan toiselle puolelle. Siellä on kulta- ja hopeakaivoksia. Sinne tarvitaan aina tuoretta työvoimaa.

– Luuletko, että Lagunaa ja Totoa ollaan viemässä sinne?

– En luule, vaan tiedän. Tarkistin asian ennen kuin varastin yhteyslaitteen prisman. Siihen on tallentunut kaikki tämän alueen bandiittien liikkeet, tehdyt ja suunnitellut.

– Sittenhän tilanne on hyvä, Rob sanoi. – Jos nyt kerran olemme menossa samaan paikkaan.

– En usko, että se on siltikään hyvä juttu, Dasan sanoi. – Kaivokset ovat kuin jättimäinen vankilakaupunki, erittäin tarkasti vartioitu. Kaikkialla on korkeita aitoja ja muureja ja esteitä.

– Ymmärrän, Rob sanoi. – Kultaa ja hopeaa pitää vartioida, ettei kukaan vie sitä mennessään.

– Louhijat on kytketty ketjuilla kivenjärkäleisiin. Siitä ei niin vain karata, Dasan huokaisi.

– Kuulostaa tutulta, Rob sanoi. – Kirotussa metsässä minut kytkettiin ketjulla kiveen ja pakotettiin sahaamaan puita.

– Sellaista hommaa saattaa olla luvassa meillekin. Metsätyö ovat toinen homma, jossa tarvitaan aina tuoretta työvoimaa.

– Eli meidän pitää yrittää paeta ennen kuin joudumme työleirille, Kaarne sanoi.

– Kyllä.

– Helpommin sanottu kuin tehty, Rob sanoi. – Sen lisäksi, että meidät on köytetty, meidät on myös kahlittu kiinni tähän lavettiin.

– Olemme pienessä orjalotjassa, Dasan sanoi. – Onkohan täällä muita?

– Tilaa olisi muutamalle muulle, mutta ketään ei ole kyydissä, Rob sanoi.

– Mistä tiedät? Eikö sinun silmiä ole peitetty? Dasan kysyi.

– On, mutta se ei haittaa.

– Miten niin ei haittaa? Ethän sinä voi nähdä ilman silmiä?

– Minä itse asiassa näen vaikka silmät on peitetty. 

– Oletko jonkinlainen noita?

– En todellakaan. En osaa selittää tätä kunnolla, mutta minun päähäni vain muodostuu kuva siitä, mitä lähistöllä tapahtuu. Näen myös asioita, joita ei näkisi paljain silmin. Kuten esimerkiksi sen, että teidät molemmat on kytketty tähän lotjaan jonkinlaisella vaijerilla jossa on luultavasti sormenjäljen tunnistava lukko.

– Kautta mustan chindin, Rob, Dasan sanoi. – Tuo kuulostaa noituudelta tai sitten yrität jymäyttää minua.

– Puhun totta, Rob vakuutti. – En osaa selittää sitä tämän paremmin, mutta niin se vain on.

– Osaatko sanoa, mikä sormi minulla on ylhäällä?

– Tuo on aika vaikea, mutta veikkaan, ettei se ole keskisormi.

– Oikein. Peukutan kykyjäsi.

– Mitä nyt tapahtuu? Kaarne sanoi.

Härkäkiiturit ja orjalotja hidastivat vauhtiaan. Sitten ne pysähtyivät.

– Jotakin on tekeillä, Rob kuiskasi. – Bandiitit vaikuttavat hermostuneilta. Näkyykö, Kaarne, skannereissasi mitään epäilyttävää?

– Lähistöllä ei ole kuin pari kookasta eläintä. Veikkaan, että ovat kauriita.

– Niitä täällä riittää, Dasan sanoi. – Viljelmillä jopa riesaksi asti.

Samassa alkoi kuulua laukauksia. Bandiitit kirosivat kovaan ääneen. Härkäkiiturit lähtivät liikkeelle niin kovalla kaasulla, että Rob löi päänsä lotjan partaaseen.

– Mitä hittoa? Dasan huudahti.

Lotja poukkoili ylös ja alas ja puolelta toiselle sitä vetävän härkäkiiturin kaarrellen ja nopeuttaen koko ajan vauhtiaan.

– Tässä voi käydä huonosti, Kaarne ähkäisi, kun lotja otti taas osumaa jostakin esteestä.

– Toivottavasti eivät aja alas joltakin jyrkänteeltä, Rob sanoi. – Onko täällä sellaisia?

– En usko, että ollaan vielä niin lähellä vuoria. Ei pitäisi käydä pahasti, ellei sitten törmätä päistikkaa johonkin kovaan, Dasan sanoi.

Laukaustenvaihto lakkasi.

– Kaksi kiituria on poissa pelistä, Kaarne ilmoitti. – Ne hoiteli pois päiviltä yksi ainut hyökkääjä, joka liikkuu luultavasti hevosella. Hän on yhä perässämme ja lähestyy koko ajan.

– Mistä sinä sen tiedät, jos silmäsi ovat sidotut?

– Minulle on istutettu sisäinen tutkaskanneri. Näissä tilanteissa siitä on hyötyä.

– Tehän ihme otuksia olette.

Yllättäen lotja alkoi kaartaa voimakkaasti aivan kuin sitä vetävä kiituri pyörähtäisi vauhdista paikoillaan. Keskipakoisvoima puristi kyydissä olijat lotjan perälautaa vasten ja sai hampaat kirskumaan suussa. Sitten liike pysähtyi. Rob maistoi maasta nousseen pölyn ja tunsi hiekanjyvät ihollaan.

He kuulivat, kun joku tiuski americanonkielisiä kirosanoja. 

Ähinää ja puhinaa. 

Raahaamisääniä. 

Hevosen korskuntaa.  

Helähdyksiä askelten tahtiin.

– Onpas täällä kummallisen näköistä porukkaa, sanoi käheä naisääni.

Rob tunsi, kuinka käsi lähestyi ja kiskaisi siteen pois hänen silmiltään. Robin yläpuolella seisoi nainen. Rob sulki silmänsä ja katsoi uudestaan aivan kuin ei olisi uskonut silmiään. Nainen oli pitkä. Ainakin kaksimetrinen. Vartalo oli huomattavan lihaksikas. Ja kasvot. Ne olivat todella kaunispiirteiset, liki ylväät, mutta pahasti isorokon arpeuttamat. Silmillä oli tummat lasit. Pitkät hiukset laskeutuivat selkään. Päätä peitti lierihattu. Molemmilla lonkilla lepäsi valkokahvainen pistooli nahkakotelossaan. Jaloissa oli pitkävartiset saappaat. 

Kun nainen liikahti, saappaisiin kiinnitetyt kannukset helähtivät.

Nainen riisui siteet Kaarnen ja Dasanin silmiltä.

– Tämä taitaa olla onnenpäivänne, hän sanoi. – Ilman minua olisitte päätyneet orjiksi kaivoksille, ja se on aikamoinen vastakohta onnelliselle elämälle, uskokaa pois.

– Kuka olet? Kaarne kysyi. – Miksi autoit meitä?

– Taidan arvata, Dasan sanoi.

– Anna tulla, nainen sanoi. – Kuka luulet, että olen?

– Olet Raspchérie, palkkionmetsästäjä.

– Hyvä! Oikein arvattu.

– Mistä tunnet hänet? Rob kysyi.

– Hän on kuuluisa, Dasan sanoi. – Hän ottaa kiinni etsintäkuulutettuja rikollisia.

– Noiden käärmetyyppien naamoista on luvattu sievoiset summat, Raspchérie sanoi ja viittasi kädellään bandiitteihin, jotka istuivat maassa toisiinsa sidottuina. – Teidän on nyt vakuutettava minulle, että ette aio samoille apajille. Siis mikäli haluatte, että vapautan teidät kahleistanne.

Nainen käänsi katseensa pohjoiseen, seisoi hetken jäykkänä kuin patsas, sanoi sitten:

– Ei helvetti, sieltä on tulossa lisää samaa porukkaa. 

– Mitä on tekeillä? Kaarne kysyi.

– Luulenpa, että nuo kirotut liskot ennättivät hälyttää apua. Osaatteko ajaa kiitureilla?

– Eiköhän se onnistu, Rob sanoi.

– Olisi tietysti kätevää, jos aukaisisit ensin kahleemme, Dasan sanoi.

– Pitänee irrottaa bandiiteilta peukalot, Raspchérie tuhahti. – Eikä sekään ole varma konsti, jos lukitukseen on käytetty jotakin muuta sormea. 

Nainen otti vyöstään veitsen ja kytki leikkuusäteen päälle. – Tässä pitäisi riittää akkua juuri sopivasti. 

Rob näki, kuinka bandiittien suomuiset kasvot vääntyivät irvistykseen, mutta nainen ei mennytkään bandiittien luo.

Hän sanoi Robille:

– Käänny niin, että pääsen käsiksi kahleisiin.

Veitsessä oli lasersäde. Se poltti metallia toisin kuin Robin yataganin sädeaura, joka tehosi vain orgaaniseen materiaan. Muutamassa hetkessä Robin, Kaarnen ja Dasanin kädet olivat vapaat.

– Mitä teemme bandiiteille, Rob kysyi.

– Minä kytke heidät lotjaan. Käytetään heitä ihmiskilpinä.

Raspchérie otti hevosensa satulalaukusta lieriönmuotoisen leijusäiliön ja käveli kannusten helähdysten säestämänä bandiittien luo. Hän kytki säiliön päälle ja työnsi sen toisiinsa sidottujen miesten väliin. Sitten hän nosti heidät vaivatta ilmaan ja kantoi orjalotjaan.

– Saavat kerrankin itse tuta, miltä tuntuu olla kyydissä.

Miehet pyörittelivät silmiään ja yrittivät sanoa jotakin, mutta kuului vain epämääräistä muminaa, sillä suut oli sidottu kiinni.

– En jaksanut kuunnella heidän valitustaan, Raspchérie sanoi. – Parempi, että pysyvät hiljaa. Menkää kiitureiden ohjaimiin ja seuratkaa minua.

Dasan otti kiiturin, jossa lotja oli kiinni. Rob otti taskustaan rasian ja sipaisi suuhunsa nokareen käärmetervaa niin, että pystyisi omaksumaan kulkupelin ohjauksen nopeammin.

– Mistä tämä lähtee käyntiin? Kaarne kysyi.

– Puristat vain sarvista lujaa yhtä aikaa, Dasan sanoi. – Ohjaaminen on yksinkertaista. Muutat suuntaa sarvista kääntämällä ja vedät tai työnnät, jos haluat muuttaa korkeutta. Sen suhteen varaa ei ole kovin paljon, ehkä metrin verran. Takasuuttimet toimivat polvia puristamalla. Niillä voi heilauttaa kiiturin perän sivuun.

– Nyt pitää päättää vielä suunta, mihin lähdetään, Raspchérie sanoi.

Hän kaivoi taskustaan kultadollarin. 

– Jos tulee kruuna, lähdetään kohti Tahoejärveä, jos taas klaava, niin mennään vuorten syrjää etelään.

Kolikko singahti ilmaan. Raspchérie sieppasi sen kouraansa ja löi kämmenselkään. Siinä oli liekkiä kämmenellään kantavan naishahmon kuva.

– Kruuna. Noustaan vuorille. Siellä voimme järjestää takaa-ajajille pienen yllätyksen.

Nainen painoi leveälierisen hatun tiukemmin päähänsä ja nousi ratsunsa selkään. Se oli kaunis eläin. Pitkä, palmikoitu harja oli lumivalkoinen, kupeet välkehtivät hopeanharmaina. Rob pani merkille, että se oli varustettu samanlaisilla leijuvaljailla, kuin kasakoiden hevoset Ukrainassa.

– Liikettä niveliin, ________________ (ehdota hevoselle nimeä)! Raspchérie huusi.

Ratsu nousi takajaloilleen, korskahti ja kiihdytti hetkessä laukkaan.

Rob väänsi härkäkiiturin sarvista ja lähti liikkeelle sellaisella vauhdilla, että oli pudota kyydistä. Jos heitä takaa ajavilla bandiiteilla oli yhtä ärhäkät kulkupelit, heidän oli parempi pitää kiirettä.

Luku 8 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

– Ne vetävät perässään isoja orjalotjia, Raspchérie sanoi.

Nainen tutki maisemaa elektronisten kiikareiden läpi. He olivat nousseet kielekkeelle, josta näki vuorten väliseen kallioiseen kanjoniin. Sen pohjalla virtasi joki. Kuohut ryöppysivät valkoisina kohti kauempana avautuvaa laaksoa.

– Eivät taida olla kiinnostuneita meistä, Kaarne sanoi.

– Eivät niin paljoa, että olisivat irrottaneet ketään pääjoukosta. 

– Niillä taitaa olla ihan muut kiireet, Rob McCool ounasteli.

– Veikkaan, että toimittavat orjia kaivoksille ja ovat myöhässä aikataulusta, Dasan sanoi.

– Siinä on heti pari kolme tuttua naamaa, Raspchérie sanoi kiikarit yhä silmillään. – Heistä on luvattu kunnon palkkiot.

– Laskin viisitoista bandiittia, Kaarne sanoi.

– Liian monta meille, Dasan huokaisi.

– Orjia on ainakin viisikymmentä, Kaarne jatkoi. – Emmekö voisi jotenkin auttaa heitä?

– Viisitoista bandiittia on hitonmoinen vastus, Dasan sanoi.

– Hitonmoinen, mutta ei mahdoton, Raspchérie sanoi. – Väijytys oikeassa kohdassa voisi toimia.

* * *

Paikka ei ollut täydellinen, mutta sai kelvata. Dasan ja Raspchérie olivat asettuneet väylän vasemmalle puolelle. Rob ja Kaarne olivat oikealla puolella. Kivisessä maastossa kasvoi harvakseltaan matalia kuusenruipeloita. Bandiitit eivät jarrutelleet, vaan etenivät ylivoimaansa luottaen, suojasädehaarniskat aktivoituina. 

– Tulkaa esiin, huusi joukon johtaja. – Tiedämme, että olette siellä.

Johtaja oli kookas ja käärmeihoinen samalla tavalla kuin ne, jotka Raspchérie oli vanginnut. Otus kannatteli olallaan jyhkeää asetta, jollaista Rob ei ollut aikaisemmin nähnyt. Siinä oli kolme avaraa piippua ja sylinterimäinen lipas niiden alapuolella.

– Tulkaa hakemaan, jos uskallatte, Raspchérie huusi niin, että ääni otti kaikua kallioista ja kuulosti tavallista voimakkaammalta.

Kolme bandiittia eteni härkäkiitureineen. Ne nousivat harmaata, paljasta kalliopintaa pitkin hitaasti kiväärit valmiina. Yhtäkkiä sivuilta kuului räjähdyksiä ja bandiittien eteen, taakse ja päälle alkoi kaatuilla kuusivanhuksia. Ne jäivät kiitureineen jumiin puiden väliin. Rob ja Kaarne hyökkäsivät ja tekivät otuksista selvää. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että bandiittien pääjoukko eivät osannut tehdä mitään.

– Sopii seuraavan liskoporukan lähteä liikkeelle. Mitä oikein odotatte? Raspchérie huusi ja nauroi käheästi päälle. – Tällä vauhdilla teillä on vielä muutama yritys jäljellä.

Bandiitit eivät liikahtaneetkaan.

– Mikä niitä oikein vaivaa? Rob kysyi Kaarnelta.

– En tiedä. Ei niillä ole oikein muutakaan reittiä, jos mielivät vuorten toiselle puolelle.

– Ne juonivat jotakin.

– Pysyttelevät vain paikoillaan. Eivät edes valmistaudu tekemään mitään. Hetkinen. Ne lähettävät signaaleja, mutta en pääse niihin käsiksi. Ovat hyvin salattuja.

– Voisikohan niillä olla tässä lähellä apujoukkoja? Rob ounasteli.

– Hyvin mahdollista, jos tämä on sellainen reitti, jota ne käyttävät enemmänkin. Niillä voi olla vaikka minkälaisia tukikohtia vuorten kupeessa.

Vastaus Robin ja Kaarnen epäilyihin tuli nopeasti. Ylempää kallioisilta rinteiltä lähestyi kaksi ketterää puolikaleeria. Niitä liikuteltiin työntömoottoreilla ja maahan yltävillä airoilla. Alukset muistuttivat torakoita tai tuhatjalkaisia laskeutuessaan alas rinnettä.

Raspchérie ja Dasan tulivat Robin ja Kaarnen luo.

– Mitä hemmettiä nyt tehdään? Rob sanoi.

– Kaleerit ovat paha vastus, Raspchérie sanoi. – Ne näyttävät kömpelöiltä, mutta ovat tällaisessa maastossa tehokkaita. Niillä on sädesuojaus ja kevyet kanuunat. Bandiitit tuntien niillä on myös uudenaikaisia tainnuttimia, jotka tehoavat suojasädehaarniskoiden läpi.

– Tiedetään, Rob sanoi. – On kohdattu muutaman kerran aika huonolla menestyksellä.

– Niitä on vaikea väistää, Raspchérie sanoi. – Ne on ohjelmoitu hakeutumaan kohteeseensa. Suojasädehaarniskat vetävät niitä puoleensa kuin magneetit.

– Pitäisikö haarniskoista luopua? Kaarne sanoi.

– Riittää, kun et aktivoi sitä.

– No, kohtahan se nähdään, Rob sanoi. – Pari minuuttia ja ne ovat kimpussamme.

Luku 9 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Rob McCool havahtui kaleerin rytmikkääseen liikkeeseen. Hän makasi puupenkkien välissä kahden miehen jalkojen välissä. Miehet oli kytketty lattiaan kahleilla. Hän muisti, kuinka oli puolustautunut kaleereja vastaan, kuinka ne olivat vyöryneet heitä päin, ja kuinka heidät oli saalistettu lopulta viheliäisin metalliverkkoihin. Raspchérie oli leikannut verkkoon aukon laserveitsellään, mutta verkkoon oli johdettu virtaa, ja he olivat menettäneet tajuntansa. Tai niin Rob arveli tapahtuneen. Muuta hän ei muistanut.

– Tämä tässä alkaa heräillä! huusi mies, joka veivasi airoa Robin yläpuolella.

– Käske se töihin ja kerro, mitä pitää tehdä! huusi myrkyllinen ääni jostakin kauempaa.

– Nousehan ylös, mies sanoi Robille. – Käy istumaan tähän viereeni. Minä näitän, mitä pitää tehdä.

Rob komusi ylös. Hän ei olisi edes päässyt sen pidemmälle. Jalat oli kytketty pohjaan kahleilla ja metalliketjulla aivan niin kuin muillakin. 

– Ota kiinni airosta ja yritä pysyä rytmissä. Airojen pitää osua maahan vuoronperään. Liike alkaa keulasta ja etenee perää kohti kuin aalto. Se työntää kaleeria eteenpäin. On tärkeää pysyä rytmissä, etteivät airot osu toisiinsa.

Rob näki kaleerin kyljessä olevasta aukosta, kuinka he etenivät epätasaisessa vuoristomaastossa. 

– Täällä heräillään myös, sanoi eräs soutajista vähän matkan päässä Robista.

Dasanin pää tuli näkyviin penkin takaa. 

– Laita se töihin! huusi aluksen peräkannella seisova bandiitti. Otuksen lihaksikas ylävartalo oli paljas. Kellertävät suomut kimaltelivat auringossa. Vyöllä oli keppi ja kädessä kiepille kierretty ruoska.

Dasan nousi istumaan ja tarttui airoon. Hän vaihtoi muutaman sanan vieressä istuvien soutajaorjien kanssa heidän omalla kielellään.

Kuului ruoskan viuhahdus ja Dasanin olkapäähän ilmestyi verta valuva jälki.

– Täällä ei puhuta, ilman lupaa, bandiitti sanoi kiertäen ruoskaa takaisin kiepille. – Eikä sanaakaa millään heimokielillä. 

Kaarne ja Raspchérie heräsivät. Lierihattunsa kadottanut palkkionmetsästäjä sanoi pari valittua sanaa kohtelustaan, mutta sai siitä hyvästä kepiniskun kasvoihinsa. Nainen katsoi bandiittia niin tiukasti, että Rob ajatteli otuksen kuristuvan siihen paikkaan.

Bandiitti ei välittänyt naisen uhittelusta. Hän vain nauroi niin, että kaksihaarainen kieli työntyi ulos suusta ja iski uudestaan.

– Tartu airoon senkin arpinaama. Minä en pelkää sinua, vaikka mitä tekisit. Ainut asia, mitä sinussa kammoksun on se, että minuun tarttuu sinusta tuo helvetillinen hevonpaskan haju.

– Sinä syöt paskaa ennen kuin arvaatkaan, Raspchérie murahti. – Syöt paskaa ja muutut itse paskaksi. Muuhun sinusta tuskin on sen jälkeen, kun saan sinut käsiini.

– Ha-haa, todella hauskaa, mies sähisi ja iski naista kolmannen kerran.

Raspchérie syöksähti otusta kohti sen, minkä kahleet antoivat myöten, ja otus kavahti kuin kavahtikin askeleen taaksepäin.

– Et muka pelkää, Raspchérie nauroi. – Älä tule lähelleni. En halua haistella paskaa, joka likasi juuri housusi.

Otus yritti lyödä Raspchérietä vielä kerran, mutta nainen väisti ja heilautti kättään niin, että ketju tarttui keppiin. Raspchérie kiskaisi kepin maahan ja astui sen päälle. 

Hän sanoi kylmän rauhallisesti:

– Katsotaan sitten, mikä on ääni kellossa, kun tämä tikku on tungettu koko mitaltaan ahteriisi. 

Otus lähti kävelemään kovaan ääneen kiroillen kohti kaleerin perässä olevaa komentokajuuttaa.

– Keppi unohtui. Tule hakemaan! Raspchérie huusi ja nauroi käheästi päälle.

Orjat lakkasivat soutamasta. He olivat tyrmistyksestä mykkiä, mutta Rob vaistosi, että he olivat Raspchérien puolella.

Hetken kuluttua keppiä heiluttanut bandiitti tuli takaisin. Hän kantoi olallaan metalliverkkoa.

– Minä syön villikissoja välipaloikseni, hän sanoi levittäen verkon heittokuntoon.

Raspchérie ravisteli kahleitaan ja sylki otuksen suuntaan. – Pelkuri! Veikkaan, että uskallat saalistaa vain niitä, jotka on kahlittu iljettävän kaleerisi pohjaan. Et uskaltaisi kohdata minua tasaveroisessa kamppailussa.

– Sinun on turha soittaa suutasi. Minun ei tarvitse todistella mitään. Minä pistän sinut vain kärsimään. Leikkaan kissankyntesi ja irrotan kielesi. Opitpahan olemaan ihmisiksi.

Otus heitti verkon Raspchérien päälle ja kytki siihen virran. Nainen jäykistyi hetkeksi ja lysähti sitten tiedottomana kannelle.

– Sepä oli rohkeasti tehty! Rob huusi bandiitille sen kummemmin asiaa ajattelematta.

Otus kääntyi hänen suuntaansa ja sanoi:

– Haluatko samanlaisen käsittelyn?

– Et kestä pientä ivaa. Mistä sinut on oikein tehty?

– Mitä sinä yrität? Kaarne kivahti Robille muutaman penkkirivin päästä. – Tuo olento ei kaipaa tekosyitä. Se laittaa sinut kohta kärsimään.

– Tyttö puhuu järkeä, bandiitti sanoi.

Se järki ei vain tahtonut mahtua Robin kalloon.

– Et uskaltanut ottaa vastaan haastetta itseäsi isommalta naiselta, mutta miten olisi haaste minulta. Olen sinua ainakin kymmenen vuotta nuorempi ja parikymmentä kiloa kevyempi, Rob sanoi uhmakkaasti.

Bandiitti huokaisi ja sanoi:

– Jos panisin järjestykseen kaikki kollit, jotka kohtaan näissä hommissa, en muuta tekisikään. Mutta sellainen ei satu huvittamaan minua, ei juuri nyt. Minusta on mukavampi pistää sähisijä kärsimään, antaa kunnolla keppiä ja ehkä säkittää ja laittaa viimeiselle matkalle. 

Otus piti pienen tauon, katseli ympärilleen ja karjaisi sitten:

– Ja mitä pirua te oikein toljotatte, orjat! Laittakaa kaleeri liikkeelle. Ei tässä ole varaa laiskotella koko päivää. Liikettä niveliin!

Airot alkoivat taas kuopia kallioista maata.

Bandiitti huojahteli Raspchérien luo, irrotti kaksi orjaa kahleistaan ja käski heidän kantaa naisen kajuuttaan.

* * *

Rob McCool kurkisteli aironaukkojen läpi avautuvaa näkymää. Hän näki suunnattoman suuren kaivosleirin, joka peitti kellanharmaiden kukkuloiden välisen laakson miltei kokonaan. Kitukasvuiset pensaat rinteillä reunustivat lohdutonta maisemaa.

He lähestyivät kaivoksia etelästä. Matkalla he olivat ohittaneet valtavan suuren järven. Rob päätteli sen olevan Tahoe, josta Dasan oli kertonut, että nimi tarkoitti järveä. Sellainen se olikin, järvien järvi, parinkymmenen kilometrin läpimittainen luonnon kuvastin, joka heijasti taivaan sineä ja ympärillä kohoavia, lumihuippuisia vuoria. 

Metsäisen vihreät rinteet toivat Robin mieleen, Fennonian. Tuntui kuin koti olisi maailman toisella laidalla. Niin kuin se itse asiassa olikin.

Matka pitkin Tahoen itärantaa oli jatkunut airot vettä loiskien. 

Järveltä he olivat nousseet vuorten väliseen laaksoon, joka johti vuorten toiselle puolelle. Näkymä ylhäältä oli ollut päätähuimaava. Taakse olivat jääneet vehmaat metsät. Edessä oli auennut loppumaton autiomaa. 

He olivat laskeutuneet joelle, ja jatkaneet sitä pitkin itään. Sitten he olivat jättäneet joen ja lähteneet kohti pohjoista, kunnes olivat tulleet viimein kaivosten alueelle.

Siinä he olivat nyt.

Karun kohtalonsa saartamina.

Rob tunsi bandiitti lähestyvän häntä takaapäin. Hän tunnisti otuksen herkistyneiden aistiensa avulla. Tämä nosti suomuisen kätensä ja yritti lyödä Robia kepillä poskelle, mutta Rob väisti viime hetkellä niin, että näytti kuin hän olisi liikuttanut päätään sattumalta oikeaan aikaan. 

– Mitä sinä siinä kuikuilet? otus murahti selvästi harmissaan siitä, ettei ollut osunut. – Selkä suoraksi ja keskity soutamiseen, senkin orja.

Rob ei sanonut mitään, mutta ryhdistäytyi ja keskitti katseensa edessä soutavan orjan selkään. Hän ei halunnut haastaa riitaa bandiitin kanssa. Siitä ei seuraisi kuitenkaan mitään hyvää. 

Hän katseli Dasanin ja Kaarnen selkiä. He kiskoivat airojaan muutaman penkkirivin päässä hänen edessä. Raspchérie oli edelleen kajuutassa. Rob oli kuullut kepiniskujen äänet ja molemminpuoliset sadattelut. Nainen oli saanut kunnolla selkäänsä, vaipunut luultavasti tajuttomuuteen, koskapa äänet olivat lakanneet.

Luku 10 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Hopeakaivos osoittautui juuri niin kaameaksi paikaksi, kuin mitä Rob McCool oli ounastellutkin. Heidät passitettiin lyhyen tarkastuksen jälkeen maan alle. Siellä oli aivan oma kaivosorjien maailmansa. Ilma oli tunkkainen ja valaistus puutteellista. He työskentelivät puuparruista rakennettujen hilakuutioiden muodostamassa rihmastossa, jota oli laajennettu sitä mukaa, kun kvartsisuonta oli louhittu pois. Valkoinen malmi oli hopean ja kullan juovittama. He työstivät kalliota laserhakuilla, lapioilla ja paljain käsin. Lohkareet nostettiin leijuvaunuihin, jotka vinssattiin pystysuoria kuiluja pitkin maan kamaralle.

Robin tehtävä oli hakata kvartsikimpaleita irti kalliosta. Laseria sai käyttää vain tehostamaan hakun voimaa. Tämän tyyppinen työ ei ollut Robille täysin uutta. Hän oli ollut mukana, kun Pirunkirnun kalliolinnaa oli laajennettu kotona Fennoniassa.

Siellä jossakin.

Siellä oli Kotojärvi.

Ja jättien metsän siirtolohkareet.

Corrán Binne, Pirunkirnu. Milloin hän pääsisi sinne takaisin? Missä kunnossa hänen kotinsa mahtoi olla? Klaani oli joutunut jättämään sen, kun novgorodilaiset olivat hyökänneet rajan yli. Heidän upeat luolastonsa oli luultavasti sotkettu niin, että ne muistuttivat enemmän peikkojen pesää kuin Irlannin pakolaisten vuosisataista piilopaikkaa.

– Otatko vettä?

Dasan oli tullut Robin taakse ja ojensi puista kuppia. Toisessa kädessä oli sanko puolillaan sameaa nestettä.

– En kutsuisi tuota vedeksi, Rob sanoi.

– Muuta ei ole, Dasan sanoi. – Se vie pahimman janon, vaikka maistuukin lähinnä karhun kuselta.

Rob otti kupin ja kippasi sen sisällön suuhunsa.

– Kusta tosiaan. Hemmetti, miten pahaa.

– Miten Raspchérie jaksaa?

– Sillä on vieläkin kuumetta. Haavat alkavat parantua.

– Olisivat saaneet hoitaa sen kuntoon, Dasan murahti.

– Eivät ne meistä välitä. Jos ei jaksa ja kestä, niin sitten uupuu ja nääntyy. Uudet tuodaan tilalle.

– Minä pelkään, että Raspchérie on liian huonossa kunnossa selviytyäkseen.

– Hän on kovaa tekoa. Luulen, että hän voi paremmin, kuin mitä antaa ymmärtää. Hän taktikoi. Kerää voimia.

Kaarne tuli heidän luokseen tyhjää leijuvaunua työntäen.

– Lopettakaa juoruilu ja ruvetkaa töihin. Muuten ei saada kiintiötä täyteen. 

– Tämä on epäreilua. Joudumme tekemään töitä kolmestaan neljän edestä, Rob sanoi.

– Ei kukaan väittänytkään, että tämä olisi reilua. Mutta meidän pitää jaksaa Raspchérien vuoksi. Meidän on saatava täydet muona-annokset, että saamme hänet tolpilleen. Sitten helpottaa kaikkien osalta.

Kaarne heitteli malmikimpaleita vaunuun niin, että metallilaidat kumahtelivat. Dasan auttoi häntä. Rob jatkoi kvartsisuonen louhimista.

– Meidän on saatava jostakin apua, Kaarne sanoi työn lomassa.

– Mistä ajattelit sitä saada? Rob kysyi ja iski taas hakun syvälle kiveen.

– Jos vain pääsisin tarpeeksi lähelle keskusrakennusta. Sen katonharjalla on masto. Voisin ehkä murtautua järjestelmään ja saada viestin lähetettyä.

– Piraateilleko?

– Esimerkiksi. Ja ehkä myös has’hassineille.

– Entä kotiin?

– Sinnekin. Vaikka en kyllä keksi, mitä he voisivat tehdä hyväksemme.

– Has’hassinien tulivoima olisi kyllä tarpeen.

Dasan ei malttanut olla puuttumatta Robin ja Kaarnen keskusteluun.

– Mitä ne has’hassinit ovat?

– Etkö ole kuullut? Taidat olla yksi harvoista koko maailmassa.

– Valaise minua.

– He ovat palkkasotilaita ja salamurhaajia. Heitä sanotaan kuolemattomiksi.

– Vai niin, minkä takia?

– Koska he eivät kuole. Näin itse, kun heidät ammuttiin, mutta he palasivat myöhemmin elävämpinä kuin koskaan.

– Kuulostaa ihan sadulta.

– Ehkä, mutta se on totta.

– Meidän pitää keksiä jokin keino, jolla saamme sinut tarpeeksi lähelle sitä mastoa, Rob sanoi.

– Mietitään sitä yöllä, Kaarne sanoi. – Keskitytään nyt töihin, että saamme kiintiön täyteen.

Luku 11 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Päivät kuluivat. Tilaisuuksia toteuttaa suunnitelma ei ilmaantunut. Keskusrakennus ja masto pysyivät yhtä tavoittamattomissa kuin ne olisivat olleet kuun pimeällä puolella. Rob McCool hakkasi kallioseinästä kvartsimalmia, jonka Kaarne ja Dasan kärräsivät kaivoskuilulle. He ahkeroivat itsensä uuvuksiin, mutta he saivat kiintiöt täyteen ja heidät palkittiin täysillä ruoka-annoksilla. Raspchérien kuume laski. Hän toipui vähitellen, mutta ei halunnut puhua siitä, mitä kajuutassa oli tapahtunut.

Viimein he kyllästyivät odottamaan.

He päättivät ottaa aloitteen omiin käsiin.

He eivät jäisi mätänemään synkkään, pölyiseen, kaikki voimat imevään kaivokseen.

Tuli yö. He eivät nähneet sitä, eivät tienneet, millaiset olosuhteet vallitsivat maan pinnalla, mutta kaivossokkeloissa kiertelevät vartijat ilmoittivat, että oli taas heidän vuorollaan aika levätä. Se tarkoitti yötä.

Ja Rob tiesi, että oli yö. 

Jostakin kumman syystä hänellä oli tietoisuus vuorokauden vaihteluista. Sen täytyi johtua hänen herkistyneistä aisteistaan, tai siitä, mikä aistit herkisti. Jotakin outoa oli meneillään hänen sisällään. Hänessä tapahtui jotakin. Hän muuttui, ja se oli muutakin kuin aikuiseksi kasvamista. Se oli muutakin kuin karvoja ja lisäpituutta ja kaikenlaista hmm… kasvua. Viimeinen ajatus sai hänet punastumaan.

Hän hiipi Kaarnen perässä paksujen puupalkkien välissä. Palkit estivät kaivosta romahtamasta. Niiden varaan oli rakennettu kerroksia kuin mehiläiskennoja maan sisään. Sitä mukaa, kun kvartsia louhittiin ja vietiin pois, rakennelma laajeni. 

Kaarne oli onnistunut salaamaan kaivoksen vartijoilta kyberneettiset ominaisuutensa. He eivät tienneet, että hänellä oli hermostoon liitetty implantti ja lähetin, jonka avulla hän saattoi murtautua lähellä oleviin mysteereihin. Lisäksi hänen silmiään oli paranneltu niin, että hän saattoi nähdä pimeässäkin. Hän oli vain odottanut sopivaa tilaisuutta hyödyntää taitojaan. Nyt se hetki oli viimein koittanut.

Heidän työpisteensä oli satojen metrien syvyydessä maan sisällä. Kaarne johti heitä parasta aikaa ylöspäin kerros kerrokselta. Kaikissa kerroksissa oli orjia. Työtä tehtiin kahdessa vuorossa. Kaivos ei koskaan pysähtynyt, ei koskaan levännyt. Vain vuorot vaihtuivat.

– Montako kerrosta vielä, Rob kysyi Kaarnelta.

– Seitsemän kerroksen jälkeen tulee kuilu, josta pääsee suoraan maan pinnalle.

Kaarne oli murtanut pari päivää aikaisemmin erään vartijan kypärän mysteerit ja napannut itselleen kaivoksen piirustukset. Se oli käynyt vaivattomasti jälkiä jättämättä.

Kaikilla kaivosorjilla oli kaulaketju ja tunnistinprisma. Sen avulla määriteltiin alueet, joilla he saivat liikkua. Se ei ollut kuitenkaan ongelma Kaarnelle. Hän pystyi muuttamaan kulkuoikeuksia sitä mukaa, kun he etenivät. Hämärässä kaivoksessa, kaiken touhakan keskellä kukaan ei osannut epäillä mitään. Oli tavallista, että orjat työskentelivät eri tasoilla. Kaivos oli jatkuvassa muutoksen tilassa. Siellä louhittiin, rakennettiin, purettiin, ahkeroitiin ja nukuttiin. Kaikkea yhtä aikaa. Se vaati liikkumista paikasta toiseen.

Kun he olivat nousseet viisi kerrosta, heitä vastaan tuli vartija. Se olisi mennyt hyvin, mutta Raspchérie pyörtyi. Hän oli edelleen heikkona, vaikka olikin alkanut työskennellä heti, kun oli päässyt tolpilleen. Haavat olivat vasta arpeutumassa.

– Ette voi viedä häntä tämän pidemmälle, vartija sanoi americanoksi.

– Ei hänestä koidu ongelmia, Dasan sanoi. – Me voimme kantaa hänet perille.

– Minne asti olette menossa?

– Pari kerrosta ylöspäin, Kaarne sanoi. 

Se oli totta.

– Miksi menette sinne? vartija kysyi.

– Menemme auttamaan toista ryhmää.

Se taas ei ollut totta.

– Tuosta ei ole kyllä apua kenellekään, vartija sanoi kopauttaen kengällään tajuttomaksi valahtanutta Raspchérietä. – Parempi jättää se tänne. Viekää vaan suoraan makuuosastolle. Jatkatte sitten matkaa.

– Selvä homma, Kaarne sanoi.

Rob ja Dasan alkoivat kantaa Raspchérietä välissään.

– Ei siihen suuntaan, vartija sanoi ja sadatteli päälle. – Makuuosasto on täällä. Seuratkaa minua.

Kaarne katsoi Robiin ja Dasaniin ja nyökäytti päätään. 

He lähtivät vartijan perään.

Hetken päästä Kaarne yllätti vartijan ja löi hänet tajuttomaksi. Siihen riitti napakka kosketus korvan taakse. Kaarne oli ajoittanut yllätyksen kohtaan, jossa oli öljykankaan alle pinottuja tarvikkeita. He sitoivat ja peittelivät vartijan tarvikkeiden viereen. Kestäisi jonkin aikaa, ennen kuin hänet löydettäisiin.

He palasivat takaisin kohtaan, jossa olivat tavanneet vartijan ja jatkoivat portaikkoon. Kaksi kerrosta noustuaan he saapuivat valaistulle hissikuilulle.

– Jätetäänkö hänet tänne? Dasan kysyi tarkoittaen Raspchérietä.

– Ja minuahan ei jätetä minnekään, nainen sanoi ja ravisteli päätään. – Taisin ottaa pienet nokoset.

– Todellakin otit ja olit järjestää meidät vaikeuksiin. Piti ottaa luulot pois yhdeltä vartijalta.

– No, sittenhän se ei mennyt hukkaan, Raspchérie tuhahti. – Mitä nyt tapahtuu?

– Noustaan kuilua pitkin maan pinnalle. Tämä vie meidät puolen kilometrin päähän keskusrakennuksesta, Kaarne sanoi.

– Kuinka lähelle mastoa sinun pitikään päästä?

– Parinsadan metrin päähän.

– Toivotaan, ettei ole paljoa porukkaa liikkeellä, Dasan sanoi. – Meillä ei ole mitään, millä taistella vastaan.

– Otin vartijalta lamautinpiiskan, Kaarne sanoi.

– Sepä ratkaisikin ongelman, Dasan sanoi vinosti hymyillen.

– Matkan varrella on huoltorakennuksia, vinssitorneja ja vartijoiden parakkeja. Minä näen skannereillani kaikki mahdolliset liikkujat. Jos meillä on tuuria, voimme välttää uhkaavat kohtaamiset. 

– Pääasia, että saadaan Kaarne maston lähettyville.

– Kannattaisi ehkä kokeilla hämäämistä, Raspchérie sanoi. – Vedetään huomio muualle, niin Kaarne pääsee varmemmin perille.

– Ei tehdä sitä ensimmäiseksi, Rob sanoi. – Parhaassa tapauksessa voimme palata kaivokseen. Sillä tavalla säästyisimme ylimääräisiltä rangaistuksilta.

– Hyvä pointti, Raspchérie sanoi. – Ei tekisi ihan heti mieli saada uutta rökitystä. Edellinenkin on turhan hyvässä muistissa. 

– Joku tulee, Rob sanoi.

– Tämän kerroksen pitäisi olla lepovuorossa, Kaarne sanoi.

He painautuivat hissikuilun kulman taakse piiloon. Askeleet menivät ohi. Sitten alkoi kuulua lorotusta.

Rob teki virtsaamista kuvastavan eleen. Ei olisi kannattanut. Se alkoi naurattaa Raspchérietä. Hän katsoi Kaarneen, jota alkoi myös naurattaa. Molemmat painoivat kätensä suun eteen.

Yötarpeillaan käyneen kulkijan tullessa takaisin Raspchérie ei voinut enää pidättää nauruntyrskähdystään. Se kajahti käytävässä tukahdutettuna, mutta silti kuuluvana.

Askeleet pysähtyivät.

Rob syöksähti pois piilostaan ja oli jo käymässä kulkijan kimppuun, kun tunnisti tämän.

– Toto, hän kuiskasi.

– Mitä? Kuka sinä olet?

Dasan tuli esiin. 

– Dasan, Toto sopersi. – Miten ihmeessä?

– Selitän joskus myöhemmin, Dasan sanoi. – Missä Laguna ja kaikki muut ovat? 

– Laguna on makuusalissa nukkumassa. Siellä on muutamia muitakin meidän porukasta. Mutta eivät kuitenkaan kaikki.

– Mitä nyt tehdään? Rob kysyi katsoen Kaarnea, joka oli tullut esiin kulman takaa Raspchérien kanssa.

– Meidän on tarkoitus mennä ylös kutsumaan apua, Kaarne sanoi kuin ajattelisi ääneen. – En tiedä tarkkaan, kuinka paljon vartijoita on, mutta paljon kuitenkin. 

– Niin…

– Toto, sinun on parasta palata takaisin. Ole niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. On parasta, että mahdollisimman harva tietää tästä. Yritämme toimia salassa jos vain suinkin mahdollista.

– Pääasia, että tiedämme, missä olette, Dasan sanoi. – Tulemme hakemaan teitä, kun sen aika koittaa.

– Lupaatko?

– Lupaan.

Rob katsoi sivuun. Hän ei pitänyt katteettomista lupauksista. He eivät voineet mitenkään tietää, kuinka tässä kävisi. Toisaalta. Oli hyvä luoda toivoa. Se auttaisi Totoa jaksamaan.

* * *

Hissikuilun sisällä kulki vaijeri, jossa oli silmukoita. Leijusäiliöillä varustetut malmivaunut piti kiinnittää  silmukoihin koukuilla. Koska töitä tehtiin vuoroissa, täyteen lastattuja ja tyhjennettyjä vaunuja kulki hissikuilussa koko ajan ylös ja alas. Samalla tavalla siirrettiin muutakin tavaraa tasolta toiselle. Alimmat hissit eivät kulkeneet maanpinnalle saakka. Niistä vaunut vietiin toiselle hissille. Näin vähentyi yhteen vaijeriin kohdistuva rasitus.

Rob McCool, Kaarne, Dasan ja Raspchérie makasivat vaunussa suojapeitteen alla. Kaarne oli ohjelmoinut vaunun osoitteeksi korjauspajan varastopihan ja sisällöksi kunnostettavat työkalut. He toivoivat, ettei kukaan vaivautuisi tarkistamaan vaunua matkan aikana.

Vaunu nytkähti. Se irrotettiin vaijerista ja vedettiin sivuun. Heidän pitäisi olla nyt maan pinnalla. He odottivat jonkin aikaa paikoillaan, kunnes vaunu lähti taas liikkeelle. Kuului hiljaista hyräilyä. Joku työnsi heitä edellään.

Rob tunsi kuinka ilma muuttui, kun he tulivat ulos hissisuojasta. He olivat maan pinnalla. Näytti siltä, että Kaarnen ohjelmointi toimi. He olivat matkalla kohti oikeaa määränpäätä. 

Vaunu pysähtyi ja asettui maata vasten. Hyräily loittoni.

– Läheltä ei kuulu enää ääniä, Rob sanoi.

– Olemme varastopihalla, ja mikä parasta: täällä ei ole muita, Kaarne sanoi.

– Mitä nyt tehdään? Dasan kysyi.

– Pitää päästä vähän lähemmäs. Kytkeytyminen maston signaaliin ei onnistu vielä täältä, Kaarne sanoi.

– Minä voin työntää vaunun lähemmäs, Dasan sanoi. – Melkein kaikki kaivosorjat ovat lähialueiden heimoista. En erotu joukosta samalla tavalla kuin te kaikki muut.

– Tuo on totta, Raspchérie sanoi.

– Vaunun osoite pitää ohjelmoida uudestaan, Kaarne sanoi. – Jaaa… tehty.

– Sepä kävi nopsaan, Raspchérie yskähti.

– Helppo homma. Maston mysteerien murtaminen ja viestin lähettäminen onkin sitten haastavampaa. Mutta eiköhän siitäkin selvitä. Nyt ei ole ketään näköpiirissä. Dasan, hyppää pois ja ala työntää. Minä kerron suunnan.

Dasan kömpi pois pressun alta ja pudottautui vaunun reunan yli maahan. Hän käynnisti leijusäiliöt ja työnsi vaunun liikkeelle Kaarnen opastamaan suuntaan. Parin käännöksen jälkeen he olivat väylällä, jonka päässä kohosi masto kuin tähti taivaalle. Sen kärjessä kimalteli kultainen pallo.

– Täällä on varaa käyttää kalliita materiaaleja, Dasan sanoi. – Maston huipulla on kullattu pallo.

– Joo, näen sen skannereillani. Alamme olla riittävän lähellä. Katso jostakin paikka, jonne voit pysäyttää vaunun vähäksi aikaa.

Dasan meni vähän matkaa eteenpäin ja pujahti kujalle. 

– Onko tässä hyvä,? hän kuiskasi.

– Nyt on hyvä, Kaarne sanoi.

– Mitä minun pitää tehdä?

– Ei mitään. Pidä vahtia ja yritä olla mahdollisimman huomaamaton.

Dasan asettui istumaan vaunun taakse niin, ettei näkynyt pääväylän puolelle, mutta saattoi kuitenkin itse tarkkailla näkymää varjoista.

* * *

– Minä otan nyt yhteyden mastoon, Kaarne sanoi. – Tämä saattaa näyttää siltä, kuin olisin nukahtanut istualleni, mutta olen enemmänkin syvällä ajatuksissani. Voi tulla hetki, etten tiedosta, mitä ympärilläni tapahtuu, mutta älkää huolestuko. Se ei kestä kauaa.

Kaarne sulki silmänsä ja näki kaivoksen yhteyspisteen sykkivän edessään syvänpunaisena keskellä autiota ja mustaa data-avaruutta. Hän kytkeytyi signaaliin implanttinsa kautta. Mysteerit olivat hieman erilaiset, kuin mihin hän oli tottunut. Ne muodostivat yhteyspisteen ympärille verkkomaisen seinämän. Hän seisoi matalassa vedessä ja kosketti verkkoa virtuaalisella kädellään. Se helähti. Hän näpräsi verkon silmukoita, kunnes ne aukesivat. Sitten hän muovaili datasta kolme viestipalloa ja laittoi ne matkaan.

Hetken kuluttua yksi palloista saapui takaisin datavirran mukana. Kaarne poimi sen kämmenelleen. Siihen ilmestyi piraattikapteeni Carlos Fadiñjon hologrammi.

– Sinulla kävi tuuri, Carlos sanoi. – Olin juuri rupeamassa nukkumaan. Miten siellä menee? Aikataulut paukkuvat pahan kerran. Milloin pääsette palaamaan?

– En tiedä. Olemme pahassa pulassa, kaivosorjina.

– Vai niin. Missä päin se kaivos on?

– Jossakin Sierra Nevadan itäpuolella.

– Sinne ei taida päästä sukellusveneellä.

– Ei, ellei sillä pysty porautumaan maan sisään.

– Se ominaisuus siitä puuttuu.

Mandin kasvot ilmestyivät kuvaan.

– Hei Kaarne! Kuinka voit?

– Ihan hyvin. Tilanne on vain hankala.

– Mitä haluaisit meidän tekevän?

– Yrittäkää ottaa yhteys has’hassineihin. Laitan teille yhteyskoodin. Kertokaa terveisiä minulta. Tämä paikka on nimeltään Dumstock. Sanokaa, että heitä odottaa ruhtinaallinen saalis, jos tulevat avuksemme. Olen nähnyt sen omin silmin.

– Minkälaisesta saaliista on kyse? Carlos Fadiñjo puuttui puheeseen.

– Kultaa ja hopeaa, jonkin verran timantteja.

– Ehkä saamme kerättyä täältä porukan avuksenne.

– Sen on parempi olla iso. Kaivoksen turvatoimet ovat mittavat. Vartijoita on satoja.

– Vai niin. Käy järkeen. Onhan siellä vartioitavaa. Avun kannalta tuo kuulostaa pahalta.

– Älä huoli Kaarne. Välitämme viestisi has’hassineille, Mandi sanoi. – Ehkä he voivat auttaa.

– Kiitos. Voisitteko lähettää samalla Pirunkirnun klaanille tiedon, että paluumme…

Yhteys katkesi.

– Herätys, Rob kuiskasi Kaarnen korvaan. – Lähdimme jo liikkeelle. Ryhmä vartijoita lähestyi piiloa. Saitko homman hoidettua?

– Likipitäen. Sain yhteyden piraatteihin. Lupasivat välittää tiedon has’hassineille.

– Hyvä. Dasan työntelee meitä takaisin varastopihalle. Kuinka pian luulet, että apu saapuu.

– Sitä ei voi tietää. Ei ehkä koskaan. Eivät he ole velkaa meille. Virittelin houkutinta kaivoksen mittavasta aarteesta. Toivottavasti se helpottaa päätöstä. Ovathan he palkkasotureita. 

– Vartijat seuraavat minua, Dasan sanoi. – Mitä teen?

– Kuinka monta niitä on?

– Kolme.

– Jatka matkaa, Rob sanoi. – Älä ole huomaavinasikaan heitä.

Dasan ei kiirehtinyt askeleitaan. He lähestyivät varastopihaa. Dasan kääntyi kujalle pois vartijoiden näkyvistä..

– Seis! huusi yksi vartijoista.

– Mitä nyt? Dasan kysyi.

– Juokse, Kaarne sanoi. – Vartijat ovat pimennossa eivätkä näe sinua.

Dasan alkoi juosta vaunu edellään.

– Meidän on jätettävä vaunu, Rob sanoi. – He tutkivat sen kuitenkin.

– Hylätystä vaunusta seuraa hälytys, Kaarne sanoi.

– Yllätetään ne, ennen kuin ne ennättävät tehdä sitä, Raspchérie sanoi.

– Pysähdy, Kaarne sanoi Dasanille. – Noustaan pois kyydistä ja jätetään vaunu houkuttimeksi.

Dasan työnsi vaunun seinän viereen. Toiset nousivat pois vaunusta. He olivat kahden kujan risteyksessä varastopihan portin kohdalla.

– Meillä on kaksi hakkua ja kankiraudat, Raspchérie sanoi. – Heillä on täysi aseistus.

– Minä otin mukaan muutamia kiviä. 

– Meinasit heitellä niitä kivillä? Mitä hittoa.

– Odota vain, Kaarne sanoi. – Rob osaa asiansa.

He asettuivat kujalle seinää vasten, niin että olivat piilossa vartijoilta.

– Nyt ne tulivat kulman ympäri ja näkivät vaunun, Kaarne sanoi. Hän seurasi vartijoiden liikkeitä skannereillaan. – Eivät muuta vauhtiaan. Kävelevät vain rauhallisesti eteenpäin.

– Kuulen niiden puheen, Rob kuiskasi. – Eivät epäile mitään. Naureskelevat kaivosorjien pirun huonolle kuulolle.

– Siinä on suuri totuus. Kaivostyö tuhoaa kuulon, Dasan murahti.

– Odottakaa merkkiäni, Kaarne sanoi. – Hyökätään, kun ne ovat tutkimassa vaunua, ja toivotaan, ettei paikalle satu muita.

Kaarnen silmien edessä leijui tutkaskannereiden piirtämä, läpikuultava karttakuva lähialueesta. Vartijat asettuivat vaunun vierelle kasvot kujan kulmauksen suuntaan. Se oli hyökkäyksen kannalta huono vaihtoehto, mutta heillä ei ollut varaa valita.

– Nyt, Kaarne kuiskasi.

He syöksähtivät esiin. Rob heittämäti kivet kopsahtivat vartijoiden kalloihin. Kaksi miehistä menetti tajuntansa, mutta kolmas veti esiin pistoolinsa ja laukaisi. Luoti hipaisi Raspchérien korvaa ja iskeytyi parakin seinään. Seuraavassa hetkessä Kaarne oli vartijan kimpussa ja humautti tätä kankiraudalla ohimoon.

– Muutaman sekunnin kuluttua paikka vilisee vartijoita, Dasan sanoi.

– Työnnetään vaunu varastopihalle ja hypätään kyytiin, Kaarne sanoi. – Ohjelmoin sille uuden määränpään niin, ettei se erotu joukosta.

Luku 12 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)

Haades-niminen lentopursi nousi Istanbulin taivaalle. Se erottui hetken aikaa paljaalla silmällä, kimalsi Välimeren kirkkaassa auringonpaisteessa kuin tähti, mutta katosi sitten näkyvistä kuin se olisi puhallettu sammuksiin.

Alus oli has’hassinien.

Asha rentoutui ja nosti jalkansa kojelaudalle. Hän ihaili ikkunasta heijastuvaa kasvokuvaansa .

Omar tarkkaili hetken purren hologrammisäätimiä, nosti sitten kaikki neljä kättään ilmaan, haukotteli ja ravisti päätään, niin että viuhkamaiset korvat läpsähtivät poskia vasten.

Valkopartainen Kemal-marakatti piteli kiinni Omarin sarvista. Se nautti taisteluhirviön pään päällä tasapainoilusta.

– Valid sultana oli harvinaisen kipakalla tuulella, Omar sanoi.

– Kukapa ei olisi, jos oman kaupungin portteja lähestyisi ylivoimainen vihollinen.

Asha liikautti jalallaan hologrammisäädintä niin, että sai näkyviin alapuolella olevan maiseman. Hän zoomasi lähemmäs maan pintaa. He olivat korkealla San Stefanon yläpuolella. Rusien ruhtinaskuntien värit heijastuivat taivaalle. Alukset ja sotajoukot olivat levittäytyneet laajalle alueelle. Niitä ei tuntunut pidättelevän enää mikään. Sulttanaatin pääkaupunki vapisi hyökkääjän edessä kuin rampa, haavoitettu vanhus. Pian sen veri vuotaisi Marmaranmereen.

– Mursivat Sulttanaatin mysteerit, Asha sanoi. – Eivätkä aikailleet hyökkäyksen kanssa.

– Pyhän Liiton porukat eivät oikein tykkää tilanteesta, Omar sanoi. – Anglien lordiprotektori on lähettänyt jaarlinsa paikan päälle. Taistelulaiva on jossakin Gallipolin tietämillä. Odottelevat siellä ranskalaisia ja saksalaisia vahvistuksia. Saa nähdä, mitä ne meinaavat.

– Paraatipaikalle tulivat  katsomaan, kuinka susilauma vanhan susikoiran raatelee, kun on piikkipanta hukassa, Asha huokaisi.

Omar alkoi nauraa.

– Mikä nyt?

– Jotenkin hullunkurisesti sanoit tuon äskeisen. Susilauma ja susikoira ja hukassa.

– Sitä sanotaan arkirunoudeksi, Asha tuhahti.

– Taisi olla pelkkä vahinko.

– Runoutta yhtä kaikki. Olet vain kateellinen.

– Minulle riittää runoudeksi se, kun saan pistää hengiltä läjän uhmakkaita aseenkalistelijoita. Sitä sanotaan toiminnalliseksi runoudeksi.

Heidän välissään, kojelaudassa oleva yhteyslaite heräsi eloon. Keltainen valopallo häilyi tason pinnalla.

Asha ohjasi säätimiä ajatustensa avulla ja näki kutsuviestin näkökentässään.

– Tämä koskee Kaarnea ja Robia.

– Muodosta yhteys.

Valopallo muuttui kolmiulotteiseksi kasvokuvaksi.

– Olen kapteeni Carlos Fadiño, hahmo sanoi. – Oletteko te has’hassineja?

– Riippuu siitä, mikä on asiasi, Asha sanoi.

– Ystävämme tarvitsevat teitä. He ovat pahassa pulassa. He sanoivat, että voisitte auttaa.

– Mistä tiedätte, että he ovat pulassa?

– He onnistuivat ottamaan yhteyden alukseemme. He matkasivat tänne meidän kyydillämme.

– Missä olette?

– San Francescossa.

– Siis Californiassa.

– Kyllä.

– Missä Rob ja Kaarne ovat? Omar murahti.

– Heidät napattiin Sierra Nevadan hopeakaivoksille.

– He ovat siis kaivosorjina.

– Siltä se näyttää.

Nuori nainen tunki kuvaan. Hänellä oli punertavat hiukset, kultareunainen kolkkahattu ja röyhelökaulus.

– Nimeni on Mandi. Olen tuon äijänkäppänän tytär. Voin näyttää teille tallenteen.

Haadeksen yhteyslaite räpsähti ja siihen ilmestyi Kaarne, joka pyysi välittämään avunpyyntöviestin has’hassineille.

– Uskotaan, Omar sanoi. – Onko teillä kaivoksen koordinaatit?

– Se on 25 kilometrin päässä Tahoejärvestä, Carlos Fadiño sanoi. –  Iitäkoilliseen. Välissä on Sierra Nevadan vuoristo. Sanotaan, ettei kaivoksen rakennelmia voi olla huomaamatta, kun sinne asti pääsee.

– Sinne on täältä yli kymmenentuhatta kilometriä.

– Onhan se aikamoinen huikonen.

Mandi puuttui puheeseen: – Kaarne ilmoitti, että sieltä saisi hyvän saaliin, että siellä on mittava kulta-aarre.

– Kulta kiinnostaa aina, Omar sanoi. – Minkä verran sitä mahtaa olla?

– Parikymmentä harkkoa, Mandi sanoi ilme vakavana.

– Ovatko ne kymmenen kilon harkkoja?

– Eivätkös ne ole aina sitä luokkaa?

– Kuulostaa varsin hyvältä saaliilta, jos pitää paikkansa.

– Sittenhän sen näkee.

– Tyttö puhuu asiaa, Omar sanoi Ashalle. – Minua alkoi ainakin kiinnostaa. Tästä voisi tulla todella rahakas reissu. Saisimme kuitattua menetetyt lentopurret kertaiskulla.

– Zeus ja Poseidon. Niihin liittyy niin paljon muistoja, Asha huokaisi.

– Mikä teidän virkanne on tässä asetelmassa? Omar kysyi Mandilta.

– Meltä on ostettu kyyti Jäämereltä tänne ja takaisin.

– Lapponiaanko?

– Kyllä.

Asha katkaisi yhteyden.

– Tämähän menee paremmin kuin hyvin, Omar sanoi. – Nyt tiedämme, missä he ovat.

– Oletko oikeasti tuota mieltä?

– Älä ala moralisoida. Meillä on tehtävä ja meille on maksettu siitä. Ei siinä sen kummempaa.

– Tämä on yksi niitä harvoja reissuja, jotka jättäisin mieluummin tekemättä.

– Ja me teemme sen silti, Omar murahti ja suuntasi ohjauksen kohti Sierravuoria.

Luku 13 – ______________________  (ehdota luvulle nimeä)