Deadlinen - kuolonviivan luoma ajan rajallisuuden pakokauhu raastaa välillä hermoja, mutta on erittäin hyödyllinen kannustin. On pakko päästä maaliin, koska niin on tullut luvattua ja lupauksessa on pysyttävä.
Minulla on noin parikymmentä viikkoa aikaa kirjoittaa romaani. Olen pyhittänyt kirjoittamiseen kaksi päivää viikossa. Jos romaanin mitta on vaikkapa 200 sivua, täytyy jokaisella kerralla syntyä keskimäärin viisi sivua julkaisukelpoista tekstiä. Tahti on tiivis, mutta mahdollinen.
Olen valmistellut aihetta jo pitkään, mutta siitä huolimatta tarina ei muutu olevaksi ilman kirjoittamisen raakaa työtä.
Myös ensimmäinen maraton antiikin Kreikassa oli juostava loppuun saakka. Vasta viimeisten askelten jälkeen, kun Ateenan portit oli saavutettu ja viesti viety perille, oli tehtävä täytetty, kuolonviiva ylitetty. Samalla tavoin koko pitkä kirjoittamisen ja tekstin kehittelyn prosessi huipentuu kirjaksi vasta aivan viimeisillä metreillä. Muinaisen Marathonin taistelun viestinviejä ei selvinnyt urakastaan hengissä. Hän kuoli viestin kerrottuaan. Mutta ehkä juuri se teki tuosta tarinasta kuolemattoman.
Kirjailijaa innostaa pitkälle matkalle ajatus kuolonviivan ylittämisestä, perillepääsystä ja viestin jakamisesta. Siitä, että tarinalla on merkitystä kuulijoille, että he haluavat kuulla sen.
Sitä kohti ollaan nytkin matkalla, kuolonviivaa, mutta tällä kertaa ei juoksija ole yksin. Venla ja Mirjam ovat ensimmäiset lukijat, jotka ovat jakaneet ajatuksia kanssani. Kiitos heille siitä. Se auttaa jatkamaan.
Matkan varrella kuullut kommentit ovat aina tärkeitä olivatpa ne sitten kriittisiä tai kannustavia. Kritiikki lisää uhmaa, kannustus tuo varmuutta. On aivan mahtavaa saada mukaan lukijoita jo tarinan tässä vaiheessa. Koko ajan tuntuu entistä todennäköisemmältä, että kuolonviiva saavutetaan ja voimme yhdessä lausua ensimmäisen maratoonarin, Feidippideen, kuuluisat sanat: "Me voitimme!"
Toivottavasti ei yhtä kohtalokkain seurauksin :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti