Eilen putkahti jossakin vaiheessa päähäni ajatus, että minulle kirjan kirjoittaminen on kuin löytöretki vieraille maille.
Luvassa on ensin pitkä merimatka vain tähdet, kuu ja aurinko apuna. Jossakin vaiheessa tulee maata näkyviin, joka sekin on aluksi vain kaurua aavikkoa tai tiheää viidakkoa. Olosuhteet ovat yleensä joko liian niukat tai liian rönsyilevät. Mutta on vain jaksettava kulkea läpi loputtomien erämaiden hikoillen ja kärsien, sitkeästi taivaltaen. Päiväkausia, viikkokausia, vuosikausia. On keksittävä nimiä järville, joille, vuorille, uusille olennoille. Astuttava välillä harhaan, palattava takaisin, kunnes jonakin päivänä huomaa löytäneensä perille. Tajuaa, että on siellä, minne on alusta saakka pyrkinyt, jossakin vuoren huipulla lippu kädessä huutamassa löytämisen riemua maailmalle.
Mutta näin on syntynyt vasta aavistus tuosta uudesta maailmasta. On vielä kuljettava samat reitit monta kertaa edestakaisin. Aina löytyy jotakin uutta. Ja vasta vähitellen saa maisema lopullisen muotonsa, joka askeleelta se tulee kirkkaammaksi ja selkeämmäksi, karut kohdat rikastuvat ja turhat rönsyt leikkautuvat pois. Polut hioutuvat, eläimet, ihmiset ja kaikki pienimmätkin yksityiskohdat tulevat tutuiksi.
Erikoisen hienoja hetkiä tuolla löytöretkellä ovat ne, kun jostakin odottamattomasta paikasta tavoittaa jotakin kaunista: hienon näkymän tai yksittäisen helmen. Se on harvinaista, mutta kruunaa kaiken vaivannäön.
On ihmeellistä huomata, miten uusi maailma alkaa vähitellen ikään kuin tulla itsekseen, tulla täydeksi.
Ja sitten koittaa se päivä, kun maa saa jäädä muiden hoteisiin. Silloin on aika astua taas laivaan ja suunnata kohti uusia seikkailuja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti